Koitsanlahden hovi

Itä-Savo ehti ensimmäisenä uutisoimaan, että Koitsanlahden hovi myydään tarjouskaupalla.

Kuva: kuvapankki.ekarjala.fi

Museovirasto on siis vuosien jahkailun päätteksi siirtänyt Suomen ainoan lahjoitusmaakartanon myytäväksi Senaattikiinteistöille. Avoin huutokauppa alkaa 28.2.2016. Ostajalta vaaditaan varallisuutta ja vastuullisuutta, sillä kauppaa ei voita korkein tarjous, vaan se, joka pystyy osoittamaan korjaussuunnitelman sekä lupautumaan pitämään ainakin osan rakennuskannasta avoinna yleisölle. Ei siis liene pelkoa, että ostajista olisi ylitarjontaa. Vuonna 2010 päärakennuksen korjauskustannuksiksi arvoitiin 450 000 euroa ja tallirakennuksen 130 000 euroa. 

Miksi tämä Koitsanlahden hovin kauppa herättää intohimoja? Ensiksikin, kartano on toiminut museona, se on aikanaan siirtynyt Museoviraston hallintaan ja nyt Museovirasto on päättänty luopua siitä. Museot ovat tähän saakka suhtautuneet erittäin kriittisesti hallintaansa tulleiden esineiden myymiseen. International Comite of Museums ICOM-Suomen komitea ry:n julkaisussa Museotyön eettiset säännöt todetaan: "Esineen tai näytteen poistaminen kokoelmista edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä." Eli museoiden ei tulisi poistaa  korvaamattomia esineitä.

Sellaiseksi voidaan Koitsanlahden hovi katsoa. Se on ainoa nykyisen Suomen alueella sijaitseva lahjoitusmaakartano. Tämä tarkoittaa tilaa, jonka Venäjän hallitsija oli lahjoittanut jollekin taholle. Nykyisen Suomen alueella tällaisia tiluksia on, mutta niillä ei sijaitse asuinrakennuksia kuten Parikkalassa. Jyrki Paaskoski luettelee väitöskirjassaan Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826 yhteensä 30 lahjoitusmaata Vanhan Suomen alueella. Nykyisen Suomen alueella on sijainnut lahjoitusmaita Joutsenossa, Pyhtäällä, Sulkavalla, Uukuniemellä, Vehkalahdella ja Virolahdella. Tosin en ole ihan varma, miten tuo Uukuniemen lahjoitusmaa-alue asettuu kartalle, eli jäikö se sittenkin nykyisen rajan taa kuten suurin osa Uukuniemeä.

lähde: wikipedia

On tietenkin vain sattumaa, että juuri Parikkalassa on säilynyt ainoa lahjoitusmailla sijainnut asuinkartano. Lahjoitusmailla ei välttämättä ollut lainkaan asuinkartanoa. Lahjoitusmaan haltija asui Venäjällä ja tiluksia hoiti palkattu työväki sekä lahjoitusmaatalonpojat, joilla oli päivätyövelvollisuus kartanoon. Tiluksilla saattoi olla siis vain vaatimattomia asuinrakennuksia ja eläinsuojia. Koitsanlahdessa sen sijaan on säilynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla rakennettu asuinkartano. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti lahjoitusmaa-ajalta peräisin. Parikkalassa varsinainen lahjoitusmaa-aika päättyi 1797, kun Venäjän hallitsija ei enää lahjoittanut aluetta edelleen, vaan alue jäi kruunulle ja kartanoa vuokrattiin vuokraviljelijöille. Kirjotin eräästä heistä aiemmin.

Kartanorakennuksen nykyisen huonon kunnon selittänee osaltaan se, että rakennus ei edusta tyylisuunnaltaan mitään kovin erikoista rakennustapaa, tai nykyisen vuonna 1849 valmistuneen päärakennuksen rakennuttaja tai asukas ei ole kovin kuuluisa hahmo maamme historiassa. Museovirasto ja ylipäänsä museoimisesta kiinnostuneet tahot ovat innokkaampia tarttumaan rakennuksiin, joissa on mieluiten syntynyt tai asunut joku itsenäisyyden ajan merkkihenkilö, tai joka tyyliltään edustaa merkittävää arkkitehtuuria. Viittaan tällä tietenkin Kotkaniemen, presidentti Svinhufvudin synnyinkodin saamaan rahoitukseen. Päätös on sen verran epäselvä, että en heti osannut tulkita oliko Kotkaniemi saanut koko 2,5 milj. euroa vaatineen kunnostuksensa rahoituksen vai ei. Museoliiton blogissa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tulkitsee näin tapahtuneen. Verrokkina kerrottakoon, että Suomessa Museoviraston kokonaismenot (sis. mm. Kansallismuseo, kulttuuriympäristön hoito ja suojelu, arkistot, tietopalvelu ja museoiden kehittäminen) ovat yhteensä noin 6 milj. euroa. Budjetti löytyy verkosta.

Koska Koitsanlahti ei kuulu tähän hallituksen suojeluksen saamaan kategoriaan, on sen annettu rappeutua. Museovirasto sulki Koitsanlahden lahjoitusmaahovimuseon 1990-luvulla. Sen jälkeen rakennus on ollut kiinni eikä siellä ole tehty kunnostustöitä. Jo vuonna 2010 huomioitu katon vuotaminen on saanut jatkua kenenkään piittaamatta. Toisaalta samaan aikaan mediassa kirjoitetaan paheksuvin äänenpainoin Venäjän puolella sijaitsevien lahjoitusmaakartanoiden tuhosta.

Tunnistan tietenkin haasteet, joita Koitsanlahden hovin omistava taho kohtaa. Vaikka paikan historia on mitä mielenkiintoisin (kirjoitan siitä joskus toisella kertaa) niin se ei elätä ketään.

Kirjoittaja on tehnyt kandidaatintutkielmansa Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman lahjoitusmaatalonpoikien kapinoista (Tampereen yo), mutta hukannut todistuskappaleen. Kopio löytynee TaY:n historia-aineiden kirjastosta. 

Lisää juttuja Koitsanlahden hovista: täällä, täällä,  Mauri Kinnusen blogissa, Willimiehen blogissa, Museoviraston sivuilla, Maakuntayhdistyksen kannanotto
Akateemista tutkimusta: Paaskoski, Jyrki, Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.


Muokkaus: Tänään 24.2.2016 Itä-Savossa julkaistiin uutinen koskien Koitsanlahden hovin kauppaa. Kärsimysten kivet mukana kiinteistökaupassa. Kyseiseen kauppaan siis kuuluu muistomerkki, jonka parikkalalaiset pystyttivät vuonna 1958 sen kunniaksi, että oli kulunut sata vuotta hovin päivätyövelvollisuuden päättymisestä. Willimiehen blogissa lisätietoja ja kuvia muistomerkistä. 

Raija Orasen romaani Aurora - historiantutkijan silmin

Ostin kesällä matkalukemiseksi Raija Orasen romaanin Aurora. Puolessa vuodessa olen päässyt miltei teoksen loppuun. Syynä ei ole matkapäivien vähäisyys, vaan kirjan sisältö. 

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti 17.1. jutussaan Viitteiden käyttäminen romaaneissa ei ohenna lukijan kunnioitusta kirjailijaa kohtaan Orasen romaanista ja kirjailijan käyttämistä lähteistä. Majander kirjoittaa 

Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimiva tekijänoikeusneuvosto antoi hiljan lausunnon, jonka mukaan Raija Orasen olisi pitänyt pyytää Aurora Karamzinista kertovan romaaninsa Aurora (2014) suoriin lainauksiin lupa ja mainita siteeraamansa teokset.

Siten hän on joskus aiemmin tehnytkin. "Siitä tuli lukijoilta ja kirjallisuusalan ihmisiltä niin paljon kielteistä palautetta, että kustantaja päätti jättää luettelot pois, koska ne eivät kuulu romaaniin", Oranen kertoo (HS 14.1.)

ja jatkaa, että ei usko Orasen selitystä.

Historiantutkijana olen tottunut lukemaan teoksia, joissa käytetään viiteapparaattia. Joskus pelkät viitteet - käytetty lähdekirjallisuus ja alkuperäislähteet - kertovat enemmän kuin varsinainen niiden pohjalta syntynyt tutkimus. Saadessani uuden tutkimuksen käsiini katson yleensä ensin sen kirjallisuusluettolon ja tätä tapaa olen suositellut opiskelijoillenikin.

Orasen teosta lukiessani minua alkoi ärsyttämään jokseenkin suunnattomasti, että kirjailija oli liittänyt tekstiinsä oletettavasti sanasta sanaan lähteinään käyttämiensä teosten tekstejä. Tähän päätelmään tulin, kun vertasin esimerkiksi Auroran isäpuolen Walleenin poliittiseen toimintaan liittyviä tekstikatkelmia Orasen Aurorasta kirjoittamiin kepeämpiin teksteihin. Mieleeni tuli Pirjo Tuomisen kaksiosainen Hackman-suvusta kertova teossarja (Arvoisa rouva Marie, 1981 ja Myrttiseppeleet, 1982). Näissä romaaeissa on jokseenkin suoraan hyödynnetty Örnulf Tigerstedtin yrityshistoriaa Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879 osat I ja II (1940, 1952). 

Kirjoittaakseen uskottavaa epookkia on kirjailijan toki tunnettava aikakausi, mutta tasapainottelu fiktiivisen romaanin ja elämäkerran välillä ei näissä esimerkkitapauksissa ole onnistunut. Tuominen on sittemmin kirjoittanut paljon onnistuneemman 1800-luvulle sijoittuvan Suuriruhtinaanmaa-trilogian. 

Kun ryhdyin pohtimaan tarkemmin Auroran lukukokemusta päällimmäiseksi nousi siis ärsytys siitä, että Oranen menee kirjailijana siitä missä aita on matalin. Aurora Karamzinista on julkaistu vuonna 2006 teos Aurora Karamzin ja aristokratian elämää, joka liittyy tuolloin Espoon kaupunginmuseossa olleeseen näyttelyyn.  Lisäksi isäpuoli Carl Johan Walleenista ja hänen polittisesta ajattelustaan on julkaistu tutkimusta, joka mielenstäni on vienyt Orasen mennessään ja Aurora jää liian usein nimeään kantavassa romaanissa sivuosan esittäjäksi. Kolmas ärsyyntymistä aiheuttanut tekijä on se, että Oranen yrittää seurata liian tarkasti Auroran elämänvaiheita kaikkine matkoineen edestakaisin Pietarin ja Helsingin väliä, poiketen välillä Euroopan kylpylöihin ja Pariisiin Paul-poikaa tapaamaan. Nämä lukuisat matkat kyllä kuvastavat Auroran kosmopoliittia elämäntapaa, mutta romaanin lukijalle ne eivät anna mitään. Lukijalle on samantekevää, miten monta kertaa Aurora taittoi matkan kuomureessään (tai vastaavasti huojuvissa kärryissään) Pietariin, jos romaanin kerronnan kannalta matkan anti jää siihen, että todetaan hänen matkustaneen Pietariin hoitamaan - taas kerran - tehtäviään perijättärenä tai huolehtimaan poikansa tai sisarentyttäriensä asioista. 

Ristiriita kirjailijan toisaalta pidättäytyessä todellisiin, todennettavissa oleviin tapahtumiin, ja toisaalta fiktiiviset kuvaukset Auroran tunne-elämästä eivät nekään ole kovin onnistuneita, vaan ero tekstityyppien välillä on liian suuri. Esimerkiksi Orasen kuvailu Auroran tunteista "Hänestä oli tullut miehensä suhteen ahne. Hän halusi tämän olevan samassa talossa, mieluiten samassa huoneessa, vaikka he olisivat tehneet eri asioita, toinen lukenut ja toinen tarkastanut tilejä tai kirjoittanut kirjeitä. Hän tarvitsi Andrén katsetta, kosketusta, rakkaudenvaloja. Hän tarvitsi miehensä vierelleen, lähelleen, iholleen."  sekä Orasen viehtymys maalaileviin kuvauksiin syödyistä ruuista, Pietarin ihmeellisestä kesäisestä valosta (joka mielestäni on melkoinen klisee) tai eläytyminen Auroran synnytyskokemukseen ("Neljältä aamulla, kun Auroran voimat alkoivat jo ehtyä, lapsi viimein syntyi ja päästi kohta parkaisun, joka sai koko talon ilon valtaan, niin ponnekas ja vaativa se oli. ... Ensimmäinen viikko lapsivuoteessa kului onnellisen huumauksen vallassa, edes vatsan pahat tuskast eivät sitä himmentäneet, mutta kun tilanne jatkui yhä sellaisena, ettei Aurora voinut imettää poikaansa, hänet täytti turhautunut suru.") ovat tyypillistä kevyen rakkausromaanin kerrontaa. Historiantutkijana jäin miettimään, löysikö Oranen näitä tunnekuvauksia käyttämistään lähteistä, vai olivatko nämä hänen omaa sepitystään. Aurora tuskin imetti poikaansa, tuohon aikaan venäläisen ylimystön oli tapana palkata imettäjä, joten miksi Aurora olisi surrut sitä, että ei pystynyt imettämään. Pikemminkin hän ei halunnut imettää, se ei ollut sopivaa hänen säädylleen. 

Oranen kuvailee pitkästi Suomen poliittista tilannetta ("Snellman aloitti helmikuussa yliopistossa luentosarjan hengen olemuksesta. Fysiikan ja kemian auditorioon ahtautui kuuntelemaan toistasataa henkeä, eturivissä Walleenin vierellä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja von Haartman, ministerivaltiosihteeri Armfelt ja kenraalikuvernöörin adjutantti kenraali von Kothen, siis Suomen korkein johto. ... Samana päivänä kun Walleen sai tiedon Emilien kuolemasta, saapui Pietarista kenraalikuvernööri Mensikovin määräys lakkauttaa Snellmanin Saima-lehti, koska se kuulemma yllytti tyytymättömyyteen ja tottelemattomuuteen auktoriteetteja, lakeja, hallituksen määräyksiä ja yleistä järjestystä kohtaan.") Kirjailijan ei kannata tuoda esille epookin tuntemustaan toistamalla Suomen historian lukiokursseja (onkohan niitä edes enää), vaan keskittyä yksityiskohtiin. Ei auta, vaikka kokonainen luku käsittelisi 1840-luvun poliittista ilmapiiriä, jos käsitykset synnytyksestä eivät osu aivan oikein. Lukijoita ei pitäisi aliarvioida.

Vielä pari ärsytyksen aihetta. Orasen lauseet ovat polveilevia ja liian pitkiä, kuten yllä olevat esimerkitkin osoittavat. Turhia sanoja karsimalla romaanin pituus olisi pudonnut puoleen. Niin sanotun lukuromaanin hyve on pituus, mutta siihen ei päästä sisällön kustannuksella tai sen siivellä. Pieni yksityiskohta, joka häiritsi läpi romaanin oli se, että Auroran Emil-veljestä käytettiin ranskankielistä nimeä Emile. Ollakseen johdonmukainen Orasen olisi pitänyt käyttää Aurorasta nimeä Aurore. 

Kaiken kaikkiaan Raija Orasen romaanista Aurora jäi kiireessä tehdyn jälkimaku. Kustantaja Teos todennäköisesti on luottanut Orasen nimen myyntiarvoon eikä ole halunnut tai kyennyt pakottamaan kirjailijaa kirjoittamaan teoksesta uutta versiota. Luetuttamalla teoksen aikakautta tuntevalla ihmisellä sekä karsimalla ja uudelleensuuntaamalla tekstiä kohdistumaan Auroraan olisi romaanista syntynyt huomattavasti parempi fiktiivinen romaani. Toisaalta tutkijana jään odottamaan, kuka tutkijakunnastamme ensimmäisenä ehtii tarttumaan Aurora Karamziniin ja kirjoittamaan hänestä tieteellisen tutkimuksen. Mikäli puoletkaan Orasen tekstistä pohjautuu arkistoista löydettäviin faktoihin, uskoisin tieteellisen tutkimuksen syntyvän kohtuullisen helposti.

Koska olen opiskellut myös kirjallisuutta olisi mielenkiintoista lukea kirjallisuudentutkijan arvostelu Aurorasta. Itse en enää kykene tarttumaan teokseen toista kertaa lukeakseni sen kirjallisuudentutkijan silmillä.

Täältä  voit lukea lisää Aurorasta (linkki Mari Nevalaisen blogiin)

Puutarhahistoriaa: Lancelot "Capability" Brown

Tänä vuonna (2016) tulee kuluneeksi 300 vuotta Lancelot "Capability" Brownin syntymästä. Iso-Britanniassa tätä "Englantilaisen puutarhan" isää juhlitaan kunnolla. Asiasta kiinnostuneet voivat seurata uutisia vaikkapa blogista tai twitteristä. Iso-Britanniassa puutarha-alan toimijat näyttävät hyödyntävän toden teolla "Capability" Brownin juhlavuoden. Hänen suunnittelemissaan kartanopuutarhoissa on monenmoisia tapahtumia ja aiheen ympäriltä julkaistaan tutkimusta.  

Lancelot Brown syntyi vuonna 1716 Kirkahlessa, Northumberlandissa. Isä viljeli maata ja äiti työskenteli Kirkhalen kartanossa. Perheessä oli kaikkiaan kuusi lasta. Lancelot kävi jonkin verran kylän koulua, kunnes aloitti työskennellä Kirkhalen kartanon puutarhassa. Vuonna 1741, Lancelot Brown suuntasi Stoween, Buckinghamshireen, jossa hän työskenteli puutarhoissa. Stowessa nuori puutarhuri meni naimisiin Bridget Wayetin kanssa ja pari sai sittemmin yhdeksän lasta. Stowen vuosinaan Lancelot Brown alkoi suunnitella ja toteuttaa itsenäisesti puutarhasuunnitelmia. Stowessa keräämänsä maineen turvin perhe muutti Lontoon lähistölle Hammersmithiin, joka tuolloin vuonna 1751 oli Lontoon kauppapuutarhojen aluetta.

Lancelot "Capability" Brown, Nathaniel Dance, National Portrait Gallery (lähde: Wikipedia)

Tilausten kasvaessa Brown ei enää itse ehtinyt toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan, joten hän palkkasi työväkeä. 1750-luvun lopussa Brownin kirjoissa oli jo yli kaksikymmentä palkollista, jotka suorittivat varsinaisen maisemointi- ja puutarhatyön. Näin ollen Brownille jäi aikaa keskittyä suunnittelutöihin. 1750-luvulla hän suunnitteli useita kartanopuutarhoja. Kaiken kaikkiaan Brownin sanotaan suunnitelleen noin 4 000 puutarhaa.

Brown käytti suuren osan ajastaan matkustamiseen asiakkaidensa luo ja valvomaan suunnittelemiensa puutarhojen toteuttamista. Hänen paneutumisensa työhön oli niin intohimoista, että hän ei aina veloittanut työstään riittävästi. Taloudellisten huolien vaivaama Lancelot Brown kuoli tyttärensä kotona Lontoossa 6. helmikuuta 1783. Hänet on haudattu Fenstatoniin, Cambridgeshireen, jossa hän omisti maata ja Fenstantonin kartanon. 

Lisänimensä "Capability" Lancelot Brown sai siitä, että hänen sanotaan todenneen asiakkailleen, että näiden puutarhoissa on "mahdollisuuksia". 

Parhaiten "Capability" Brown muistetaan suurimittaisista puutarhoistaan, joissa puutarha ja puisto muodostivat yhdessä laajan, vapaamuotoisen maisemapuutarhan eli englantilaisen puutarhan. Tämä oli uutta, sillä aiemmin muodissa oli ollut säännöllisiin muotoihin perustuva ranskalainen puutarha. Englantilaista maisemapuutarhaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa englantilaiseen "cottage garden" puutarhaan. Jälkimmäinen on tunnettu runsaista kukkaistutuksistaan mutta maisemapuutarhaan kukkapenkit eivät kuulu. Sen sijaan maisemapuutarha koostuu epäsymmetrisistä poluista, suurista puista ja kumpuilevasta maastosta. Maisemapuutarhan rakennelmia ovat erilaiset näköalapaikat ja huvimajat sekä muistomerkit ja keinotekoiset luolat, vesiputoukset ja muut suurimittaista maisemointia vaativat rakennelmat kuten "ha-ha" aidat. 

Jo "Capabilityn" elinaikana ja etenkin 1800-luvulla Suomessa rakennettiin useita englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja. Kartanonomistajat halusivat seurata muotia, joka levisi ympäri Eurooppaa. Aluksi englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja rakennettiin hallitsijoiden palatsien puutarhoihin (esim. Tukholmaan Hagan linnan puutarhaan ja Tsarskoe Seloon Venäjälle) mutta vähitellen myös vaatimattomampien aateliskartanoiden puutarhoista loihdittiin maisemapuutarhoja. Suomalaisille tutuin esimerkki lienee Viipurissa sijaitseva Monrepos'n puutarha, jonka luoja oli paroni Ludwig Heinrich von Nicolay ja hänen poikansa Paul. Myös Fagervikissa läntisellä Uudellamaalla oli kuuluisa englantilainen puutarha, samoin kuin Aurora Karamzinin Träskendassa Espoossa. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt englantilaisiin puutarhoihin myös Viipurin lähellä sijaitsevissa Herttualan (Hackman), Saarelan (Steinheil) ja Kiiskilän (Dannenberg) kartanoissa. Aikakauden puutarhakasveista voit lukea täältä.

Meillä Suomessa ei taida löytyä yhtä kuuluisia puutarhasuunnittelijoita mutta kuuluisia, omana aikanaan muodikkaita ja hyvinhoidettuja puutarhoja meillä kyllä olisi. Englantilaisten maisemapuutarhojen rakentamisesta suomalaisiin kartanoihin alkaa olla pian 200 vuotta, joten ehkä mekin voisimme juhlistaa puutarhojamme ja pelastaa edes pienen osan puutarhahistoriaa. Muissa pohjoismaissa puutarhahistoriaa tutkitaan koko ajan. Vierailin viime syksynä seminaarissa, jonka järjestäjänä oli Forum för trädgårdshistoriksa forskning i Norden. Henkilökohtainen tuntumani seminaarista on, että meillä Suomessa historiantutkijat eivät juurikaan ole tutkineet puutarhahistoriaa ja valitettavasti tällöin seminaarin antikin jäi jossain määrin pintapuoliseksi. Toisaalta oli todella hyvä, että meitä suomalaisia historiantutkijoita oli paikalla kaksi, ettei suomalaisen puutarhahistorian tekeminen täysin ollut paikalla olleen luonnontieteilijän harteilla. Ruotsista sen sijaan seminaariin osallistui useita historiantutkijoita, jotka ovat tutkineet muun muassa sukupuolta ja puutarha-arkkitehtuuria.

Lähteet: 

www.capabilitybrown.org

HAMK näyttely 1800-luku

Rakennusperinto.fi

www.parkmonrepos.org

Cross, Anthony, The English Garden in Catherine the Great's Russia. The Journal of Garden History, Vol. 13, Iss. 3, 1993.

Häyrynen, Maunu, Suomalainen puutarha. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 10–30.

Ijäs, Ulla, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa (Suomen historian väitöskirja, Turun yliopisto 2015)

Knapas, Rainer, Ludwig Heinrich Nicolay ja Monrepos. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 220–233.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ludwig Heinrich Nicolay och hans värld i 1700-talets ryska Finland. Atlantis, Stockholm 2003.

Knapas, Rainer, Den nya trädgårdskonsten. Teoksessa Jakob Christensson (Red.), Signums Svenska kulturhistoria. Gustavianska tiden. Signum, Stockholm 2007, 363–388.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1157, Tieto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Andreas Schönle, The Ruler in the Garden: Politics and Landscape Garden in Imperial Russia. Peter Lang, Bern 2007.

Oi joulupuu

Viime vuonna kirjoitin, että eräässä kirjeessä 1860-luvulta kerrottiin joulunvietossa laakeripuun olleen joulukuusen korvikkeena, kun joulua vietettiin Roomassa. Muutama viikko sitten kävin Saksassa, jossa joulukuusta oltiin juuri pystyttämässä torille. Eräs pikkutyttö puhkesi spontaaniin "O Tannebaum" -lauluun, josta sainkin idean kirjoittaa hiukan joulukuusen historiasta.

Joulukuusimarkkinat Rautatientorilla. Piirros H Biese, julk. "Joulurauha-lehti" 1899. Helsingin kaupunginmuseo

On väitetty, että joulukuusi yleistyi Suomessa vasta 1900-luvun alussa. Joulukuusen alkuperä  on Saksassa, jossa jo 1500-luvulla kuusia hankittiin joulunaikaa ilahduttamaan. Sieltä kuusi levisi saksalaisten siirtolaisten mukana ympäri maailmaa. Ruotsissa ensimmäinen kuusi nähtiin jouluna 1741 ja Suomessa 1829. (lähde: Wikipedia) Jälkimmäistä tietoa tosin on syytä epäillä, kuten myöhemmin osoitan.

Lapsuudestani muistan, että talvisaikaan kuusen havuja tuotiin portaiden eteen. Nordiska museet -museon nettisivut tietävät, että kuusenhavuja tuotiin pihapiiriin jo kauan ennen, kun kokonainen kuusi päätyi koristamaan sisätiloja. Kuusenhavut portaiden molemmin puolin merkitsivät joulurauhan alkamista sekä suojelivat pahoilta voimilta. 

Joulukortti 1904, Helsingin kaupunginmuseo

Tutkimaastani Viipurista en osaa sanoa ensimmäisen kuusen ilmestymisen ajankohtaa mutta epäilen sen ilmaantuneen varsin varhaisessa vaiheessa, sillä kaupungissa asui useita saksalaissyntyisiä säätyläisiä perheineen. Vuonna 1865 paikallinen sanomalehti Wiborgs Tidning mainosti joulukuun 13. päivän numerossaan "vahakynttilöitä joulukuuseen", joten joulukuusen voi tuossa vaiheessa päätellä olleen tunnettu joulunajan koriste ainakin varakkaimpien talouksissa. Kynttilöiden lisäksi joulukuusen koristeiksi mainostetaan konvehteja, "Krimsky-omenoita" ja "kulta- ja hopeakiillettä, kullatuita pähkinöitä, paukepommeja, helmiä, enkeleitä". Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1882, joulukuusi oli koristeineen keskeisessä roolissa, kun joulun aatonaaton Wiborgsbladetin kirjoittaja muisteli joulunviettoa. Näihin aikoihin, 1880-luvulla, ilmestyvät myös joulukuusenkoristeiden suomenkieliset mainokset, joten joulukuusen voi arvella tuolloin yleistyneen myös tavallisen kansan kodeissa. 1900-luvun alussa joulukuusia nähtiin muun muassa vaivaistalossa ja kansakouluilla, joissa vietettiin "joulukuusi-iltamia." Aivan ensimmäisen maininnan Viipurin joulukuusista löysin kuitenkin vuoden 1856 Wiborg-lehdestä. Tuolloin Frans Ehrenburg ilmoitti pystyttäneensä joulukuusen seurahuoneen suureen saliin, jossa sitä pääsi ihailemaan ostamalla arpalipun. Ehrenburg oli paikallinen liikemies, joka ylläpiti myöhemmin muun muassa Belvedere-hotellia. 

Tutkailin joulukuusiperinteen leviämistä Etelä-Karjalan maaseudulle, josta oli totuttu käymään ostoksilla Viipurissa. Katsoin Parikkalan Sanomissa ilmestyneitä joulukuusi-aiheisia artikkeleja ja mainoksia. Jo 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Parikkalassa oli saatavilla joulukuusen koristeita ja "kyntteleitä".

Lehtiä selatessani jäin ihmettelemään ilmaisua "polttaa joulukuusi". Lehdissä oli toistuvia uutisia siitä, miten "joulukuusi oli poltettu" tai oli keräännytty "polttamaan joulukuusi" tiettynä päivänä, yleensä ennen joulua. Päättelisin tässä olevan kyseessä kuusen kynttilöiden sytyttäminen, jota keräännyttiin ihailemaan, sillä tuskin kuusta olisi sananmukaisesti poltettu tuhkaksi ennen varsinaisia joulunpyhiä. Aitoja kynttilöitä ei ollut turvallista polttaa kuin tiukan valvonnan alaisuudessa. Paloturvallisuuden lisäksi kynttilöiden hinta rajoitti kynttilöiden tuhlailevaa polttamista.

Parikkalan Sanomat 15.12.1909 no 50

Luonnollisestikaan joulukuusen historia Suomessa ei rajoitu vain itäisimpään Suomeen, joten tutkiskelin mitä Turun seudulla ilmestyneissä sanomalehdissä on kirjoitettu joulukuusesta. Vuonna 1842 Åbo Underrättelser -lehden Julklappen -kirjoitelmassa nimimerkillä C. P. kirjoittava muistelija muistelee lapsuutensa joulua vuodelta 1802. Tuolloin juhlinnan itseoikeutettuna huomion keskipisteenä oli joulukuusi, jonka oksilla roikkuivat karamellit ja "muut harvinaisuudet". Tämä muistelmatieto kumoaa siis esimerkiksi Wikipedian esittämän tiedon siitä, että Suomen ensimmäinen joulukuusi olisi nähty vuonna 1829 Otto Wilhelm Klinkowströmin joulujuhlissa. Turkulaismuistelijan kertomuksessa kuusella oli kuitenkin niin oleellinen osa joulun juhlinnassa, että voi päätellä joulukuusen olleen jokseenkin tavallinen jo 1700-luvun lopun herrasväen kodeissa. Tapakulttuurin muutosta tuskin voi paikantaa tiettyyn yhteen perheeseen tai tapaukseen, vaan kyseessä on hitaasti muuttuva ilmiö, joka saa uusia ja erilaisia piirteitä vuosien kuluessa. Ensin kuusenhavuihin aletaan liittää muita kuin pahaa torjuvia piirteitä tai vanhat pakanalliselta ajalta periytyvät merkitykset unohdetaan, sitten kuusenhavut tai kokonainen kuusi siirtyy sisätiloihin ja sitä aletaan koristella ensin omenoilla ja karamelleilla, sitten näitä jäljittelevillä lasi- ja myöhemmin muovikoristeilla.

Lähteet: Wikipedia Joulukuusi
Metla Asiakaslehti 1997/4 
Parikkalan Sanomat 21.12.1910 no 51
Wiborgsbladet 29.12.1895 no 302
Wiborgs Nyheter 2000/7
Wiipurin Sanomat 19.12.1889 no 296
Wiipuri 29.12.1903 no 301
Åbo Underrättelser 16.3.1842 no 21

Hiiskuttua -verkkolehdestä poimittua: Herttuatar puutarhassaan

Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen verkkolehti Hiiskuttua julkaisi pienen jutun väitöskirjastani Opinnäytteitä palstallaan. Sinne pääset tästä.

Katovuosi

Nyt alkaa olla käsillä sadonkorjuun aika. Kylmä alkukesä verotti kasvimaaviljelmiä ja ainoastaan sipulista tuli kohtalainen sato. Perunat ja porkkanat jäivät kovin pieniksi eikä punajuuri tehnyt lainkaan satoa. Syynä oli varmaan liian varhainen kylvoajankohta. Omenasatokin jää ennätyspieneksi pihlajanmarjakoin tuhojen vuoksi. Mikäli minun pitäisi selvitä talven yli oman maan sadolla kuolisin nälkään jo lokakuun alkupuolella. Tämä saikin miettimään entisaikojen pulakausia ja suoranaisia nälänhätiä.

Mirkka Lappalaisen kolme vuotta sitten ilmestynyt Jumalan vihan ruoska kertoo vuosien 1695-97 nälänhädästä. En ole vielä ehtinyt lukemaan teosta mutta ainakin arvosteluissa se on saanut kehuja. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt 1800-luvun nälkäkatastrofeihin. Pro gradua varten luin Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja ja sieltä löytyi varsin raadollisiakin kuvauksia 1830-luvun nälkäajasta. Näistä mieleeni jäi erityisesti eräs nuori äiti, joka oli jalan liikkeellä kohti Pietaria. Hän oli mitä todennäköisimmin lähtenyt taivaltamaan Savosta tai Kainuusta kohti etelää, toiveissaan löytää ruokaa ja työtä. Hänellä oli mukanaan hyvin pieni vauva, tai sitten vauva oli syntynyt matkalla. Viipurin lähistöllä vauva oli kuitenkin kuollut ja äiti oli hylännyt kuolleen vauvan tien vieressä olleeseen hiekkakuoppaan. Raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin tapaus päätyi, koska kaupungin hallintomiesten piti päättää oliko kyseessä rikos ja pitäisikö äiti pidättää. Koska kyseistä pöytäkirjaa ei nyt ole saatavilla en muista enää miten jutussa kävi - pääsikö äiti jatkamaan matkaa kun lapsen kuolema todettiin tapaturmaiseksi, oliko äiti syyllinen lapsenmurhaan vai oliko äiti vain jatkanut matkaansa eikä häntä enää koskaan tavoitettu. En usko, että äiti kovin kepein perustein hylkäsi kuolleen vauvansa tien sivuun. Nälkäisenä, väsyneenä ja toivottomana ihminen päätyy epätoivoisiin tekoihin. Antero Heikkinen on kirjoittanut Kainuun 1830-luvun nälkävuosista. Hänen Kirvekansa-trilogiansa toinen osa, Kirveskansan murros: elämää Kuhmossa kottelemusten vuosina 1830-luvulla käsittelee aihetta. Tämän laitankin lukulistalle. Ehkä opin jotain uutta näistä Kainuun korvista parempaa elämää etsimään lähteneistä ihmisistä. Mikä heidät ajoi maantielle? Mihin he päätyivät? 

Olen selaillut Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä ja niissä julkaistuista ilmoituksista käy varsin hyvin ilmi, että nälkävuodet eivät olleet mikään harvinaisuus 1800-luvun Suomessa. 1830-luvun nälkä- ja tautiepidemiavuosien lisäksi nälkää nähtiin myös 1857, jolloin Viipurissa järjestettiin saksalaisessa teatterissa hyväntekeväisyysnäytös Kuopion ja Oulun seudun nälkäänäkevien hyväksi. (Sanan Lennätin 17.1.1857) Vuonna 1863 Ylikannuksesta raportoitiin, että menneenä talvena ei seudulla ollut kukaan kuollut nälkään, kiitos auliiden hyväntekijöiden. (Otawa 19.6.1863) Edellisenä vuonna Hackman & Co oli lähettänyt 

Iisalmen seurakuntaan 100 tynn. rukiita Nilsiän seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Liperin seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Rautalammin seurakuntaan 50 tynn. rukiita Leppäwirran seurakuntaan 50 tynn. rukiita. Yhteensä 400 tynn. rukiita.

Tapio 22.11.1862.

Näin siis vuosina, joita ei lueta suurin nälkävuosiin 1866-68! Tuolloin vuodet olivat katastrofaalisia ilmasto-olojen vuoksi. Yhteiskunnassa, jossa suurin osa väestöstä sai niukan toimeentulonsa suoraan maasta, yksikin katovuosi aiheutti paikoittaista nälänhätää. Suurina nälkävuosina viljaa olisi ollut mahdollista tuottaa ulkomailta mutta valtiovaraintoimikunnan päällikkö J. V. Snellman vastusti tätä. Oli tultava omillaan toimeen.

Samaan aikaan, 1800-luvulla, keskusteltiin siitä, kuka on oikeutettu saamaan yhteiskunnan apua. Yleinen näkemys oli, että avun tuli perustua työsuoritteisiin. Vastikkeeton apu laiskistuttaisi sen saajat. Niin sanottujen kunniallisten köyhien - siis niiden, jotka eivät olleet "omasta syystään" alkoholiongelman, "siveettömän elämäntavan" tai muun paheelliseksi katsotun syyn takia työkyvyttömiä - auttaminen oli kristityn velvollisuus, mikäli avun saaja ei itse kyennyt elantoaan hankkimaan.  

Nälän näkeminen ei kuitenkaan päättynyt suuriin nälkävuosiin. Mummoni (s. 1903) kertoi, kuinka vuonna 1918, sodan loputtua, suuret joukot pakolaisia vaelsi Etelä-Karjalan teillä kohti pohjoista. Tuolloin, noin 5-vuotiaana tarinan kuullessani, en tietenkään osannut esittää lisäkysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen päätellyt, että kyseessä täytyi olla Viipurin valtauksen jaloista paenneita punaisia, jotka eivät jatkaneet matkaansa Venäjälle vaan kääntyivät kohti luodetta, Savoa. Mummoni kertoi, että näiden vaeltajien joukossa oli naisia ja lapsia, joille he yrittivät löytää ruokaa. Myöhemmin, toisen maailmansodan aikana, mummoni oli itse evakkomatkalla. 

Pettuleivän pala, 1900-1918. Vilppulan museo, Tampereen museot.

Eikä nälkä tuohon päättynyt. Jarmo Peltola on tutkinut 1930-luvun lamaa Tampereella (1930-luvun lama teollisuuskaupungissa 1 ja 2, Tampere University Press 2008.) Kaupungeissa oli tarjolla hätäaputöitä niille, jotka olivat menettäneet työnsä ja toimeentulonsa. Maaseudulla ajaudutiin pakkohuutokauppoihin, joissa velkaantuneiden talonpoikien tiloja myytiin eniten tarjoavalle. Juha Maijalan väitöskirja Vastarintaa ja sopeutumista - 1930-luvun pula ja maatilojen pakkohuutokaupat (JyU 2009) nousee lukulistalleni. Pakkohuutokaupat sisällissodasta toipuvassa maassa aiheuttivat syviä ristiriitoja ja vastakkainasettelua. Katovuodet, velkaantuminen ja pula työpaikoista olivat ilmiöitä, joiden kanssa painittiin vielä ennen toista maailmansotaa. Lieneekö niin, että vasta 1950-luvulla, maatalouden uudistusten, teollistumisen, ruokatuonnin, sodasta aiheutuneen työvoimapulan ja kysynnän kasvun myötä olimme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa katovuotta ei tarvinnut pelätä ja työtä riitti kaikille halukkaille. Nyt, kun tämä ihmisiän kestänyt kasvun aika on ohi olemme ymmällämme. Keskustelemme edelleen siitä, pitääkö meidän tulla toimeen omillamme, pitääkö yhteiskunnan auttaa työttömiä ja tuleeko avun olla vastikkeellista, kuka on oikeutettu yhteiskunnan tukiin ja raadollisimmillaan, mitä tällä tuella saa tehdä - saako sillä esimerkiksi ostaa tupakkaa tai olutta - tuleeko meidän auttaa pakolaisia ja onko se yhteiskunnan vai yksittäisten hyväntekijöiden tehtävä. Historiantutkijana toivoisin, että olisimme päässeet näistä toistasataa vuotta velloneista keskustelunaiheista jo hiukan pidemmälle. 

Lähteet: Antti Häkkinen ja Jarmo Peltola, Suomalaisen "alaluokan" historiaa. Köyhyys ja työttömyys Suomessa 1860-2000. Teoksessa Vieraat kulkijat - tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Antti Häkkinen, Panu Pulma ja Miika Tervonen (toim.), SKS, 2005, 39-94. 

Karjala-lehdestä lainattua: Herrasväen vaurauden tuli näkyä myös ulospäin

Karjala-lehti haastatteli minua taannoin väitöskirjastani. Päivi Parjanen kirjoitti mukavan jutun, jonka jaan tässä kaikille blogini lukijoille. Karjala-lehden artikkeli ilmestyi 3.9.2015. 

Koiratkin pääsivät lehtikuvaan. Kuva Karjala-lehdestä 3.9.2015.

Herrasväen vaurauden tuli näkyä myös ulospäin. Ulla Ijäs teki väitöksen viipurilaisesta Marie Hackmanista.

1800-luvun sääty-yhteiskunnassa vauraus asetti herrasväelle omat vaatimuksensa. Kun rikkautta oli, sen tuli näkyä myös ulospäin. Filosofian tohtori Ulla Ijäs on tutkinut kyseisen aikakauden kulutusvalintoja esimerkkinään viipurilaisen Hackmanin kauppahuoneen johtaja Marie Hackman (1776-1865).

Ulla Ijäksen Turun yliopistolle tekemä väitös "Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa" tarkastettiin alkukesästä.

Tutkimuksissaan Ulla Ijäs on muun muassa löytänyt yhtäläisyyksiä 1800- ja 2000-lukujen kuluttamsiesta.

- Motiiveina ovat aseman osoittamisen lisäksi muodinmukaisuuden paine ja jäljittelynhalu sekä tarve erottautua. Näillä vahvistetaan omaa tai ryhmän identiteettiä ja sosiaalista ja kulttuurista pääomaa.

Ijäs halusi tehdä väitöskirjansa nimenomaan viipurilaisista naisista ja valitsi kohteeksi Marie Hackmanin.

Marie jäi leskeksi ja kahden pienen pojan yksinhuoltajaksi vain 32-vuotiaana. Hän otti vastuulleen miehensä Johan Friedrich Hackmanin perustaman kauppahuoneen, ja kasvatti sen monialayritykseksi ja Suomen suurimmaksi puutavaraviejäksi.

Marien ansiot kauppahuoneen menestyksen luojana tiedetään, mutta yksityishenkilönä hän on jäänyt huomattavasti tuntemattomammaksi.

- Käydessäni läpi Marieta koskeneita alkuperäisiä arkistomateriaaleja muun muassa kirjanpitäjien liikekirjeitä niistä nousi esille kuluttamisen teema, joka tarjosi hyvän tulokulman hänen yksityiselämäänsä, Ulla Ijäs sanoo.

Kuluttaminen ja tuotannon merkitys 1700-luvun Euroopassa on viime vuosina ollut laajasti esillä kansainvälisesti, mutta suomalaisessa historiantutkimuksessa sitä on tyydytty vain sivuamaan.

Kuluttamisen teema nostaa esille myös uutta, 1600-1800-lukujen alkuperäiseen lähdeaineistoon perustuvaa tietoa Viipurista.

- Tähänastinen Viipuri-tutkimus on pohjautunut varsin pitkälle muistelemiseen. Ihmisen muisti on kuitenkin varsin haavoittuvaista ja saatetaan muistaa jotain sellaista, jota on vaikea todentaa ja selvittää, mitä oikeasti tapahtui, Ulla Ijäs toteaa.

Esimerkiksi juuri Marie Hackmania muistelijat ovat kuvailleet miehiseksi rautarouvaksi. Sen sijaan aikalaiset eivät ole millään tavoin viitanneet, että hän olisi ollut jotenkin epänaisellinen.

Talon vallan merkkinä

Kauppahuoneen johtaja Marie Hackman tunnettiin Viipurin seurapiireissä. Juhliin ja konsertteihin osallistuminen vaati näyttävää ja viimeisten eurooppalaisten muotivirtausten mukaista pukeutumista. 

Yhteiskunnallinen asema näkyi luonnollisesti myös asumisessa. Tutkimuksessaan Ulla Ijäs mainitsee suuren henkilökohtaisen tilan merkinneen valtaa, jota ei toisaalta voinut olla ilman asemasta kertovaa taloa.

- Talo oli ikään kuin omakuva, jossa konkretisoituivat omistajan valta-asema ja identiteetti.

Marie Hackman asui koko ikänsä Karjaportinkadulla. Muun muassa hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi Pyöreän tornin päässä katua. Talo tuhoutui tulipalossa 1793. Talon portaat ovat yhä vieläkin nähtävissä puistoksi muutetulla kulmatontilla.

Kaupunkikotinsa Marie sisusti ylellisesti vielä tuohon aikaan Viipurissa jokseenkin harvinaisilla tapeteilla, hienoilla ja kalliilla huonekaluilla, värikkäillä matoilla ja verhoilla.

- Näillä osoitettiin, että niiden hankkijalla oli oikeat kontaktit niin Brittein saarten mattotehtailijoihin, Antwerpenin kauppahuoneisiin kuin lähiseudun tapettimaakareihin, Ulla Ijäs sanoo.

Yksittäisistä ja kalleimmista hankinnoista hän mainitsee yli 400 ruplaa maksaneen, tiettävästi Manner-Euroopasta peräisin olleen kristallikruunun. Se oli niin arvokas, ettei siihen kelvanneet Viipurista hankitut kynttilätkään. Kastamalla valmistetut vahakynttilät ja arkisemmat valetut talikynttilät tuotettiin Pietarista.

Sisustuksessa myös väreillä oli oma merkityksensä arvovallan osoittajina.

- Punainen oli vallan symboli ja suosittu sisustusväri. Se oli tullut muodikkaaksi ympäri Eurooppaa 1700-luvun lopulla Ranskan hovin innoittaman, Ulla Ijäs toteaa. 

Kukkakaalien herttuatar

Kaupunkikodin lisäksi Marie Hackman käytti paljon runsaasti rahaa Herttualan kartanoon ja sen englantilaistyyliseen maisemapuutarhaan, jota kutsui jopa rakastetukseen. Ulkoilmaelämästä ja puutarhanhoidosta nauttinut Marie itse sai lempinimen "parsojen, artisokkien ja kukkakaalien herttuatar".

Herttualan puutarhassa kasvoi paitsi koristekasveja, laaja valikoima vihanneksia ja hedelmiä.

- Marie teki kasvitilauksensa suoraan saksalaisille kauppahuoneille tai ystävilleen muihin Itämeren satamakaupunkeihin. Tehtyjä hankintoja korostettiin usein pyynnöillä, että kasvit olisivat kaikkein "uusimpien nimekkeitä" tai että ne olisivat "kaikkein hienointa lajia", Ulla Ijäs kertoo.

Vaikka Marie Hackman seurasi eurooppalaisia virtauksia ja tuotatti tavaroita ulkomailta, hänen oma elinpiirinsä oli varsin suppea.

- Viipuri oli Marielle rakas kotikaupunki, jonka ulkopuolelle hän ei juurikaan matkustanut Pietaria ja Haminaa pidemmälle, Ulla Ijäs ihmettelee.

Ulla Ijäs ei jätä Viipurin historian tutkimista väitöskirjaansa. Käynnistymässä on muun muassa Tampereen ja Turun yliopistojen tutkijoiden yhteinen Migration and multiethnic cities hanke, johon hän kirjoittaa artikkelin Viipurin monikulttuurisuudesta.

- Viipurista puhutaan yhä, että siellä kaikki kansallisuudet elivät onnellisesti sovussa. Mikä loppujen lopuksi mahtoi olla todellisuus kaupungissa, jossa oli laaja kirjo uskonnoltaan, rodultaan, kieleltään ja etniseltä taustaltaan ja vieläpä yhteiskunta-asemaltaan erilaisia ihmisiä, Ulla Ijäs pohtii.