Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 

Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 

von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 

 

Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.

George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.

Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.

Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.

Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.

Oi joulupuu

Viime vuonna kirjoitin, että eräässä kirjeessä 1860-luvulta kerrottiin joulunvietossa laakeripuun olleen joulukuusen korvikkeena, kun joulua vietettiin Roomassa. Muutama viikko sitten kävin Saksassa, jossa joulukuusta oltiin juuri pystyttämässä torille. Eräs pikkutyttö puhkesi spontaaniin "O Tannebaum" -lauluun, josta sainkin idean kirjoittaa hiukan joulukuusen historiasta.

Joulukuusimarkkinat Rautatientorilla. Piirros H Biese, julk. "Joulurauha-lehti" 1899. Helsingin kaupunginmuseo

On väitetty, että joulukuusi yleistyi Suomessa vasta 1900-luvun alussa. Joulukuusen alkuperä  on Saksassa, jossa jo 1500-luvulla kuusia hankittiin joulunaikaa ilahduttamaan. Sieltä kuusi levisi saksalaisten siirtolaisten mukana ympäri maailmaa. Ruotsissa ensimmäinen kuusi nähtiin jouluna 1741 ja Suomessa 1829. (lähde: Wikipedia) Jälkimmäistä tietoa tosin on syytä epäillä, kuten myöhemmin osoitan.

Lapsuudestani muistan, että talvisaikaan kuusen havuja tuotiin portaiden eteen. Nordiska museet -museon nettisivut tietävät, että kuusenhavuja tuotiin pihapiiriin jo kauan ennen, kun kokonainen kuusi päätyi koristamaan sisätiloja. Kuusenhavut portaiden molemmin puolin merkitsivät joulurauhan alkamista sekä suojelivat pahoilta voimilta. 

Joulukortti 1904, Helsingin kaupunginmuseo

Tutkimaastani Viipurista en osaa sanoa ensimmäisen kuusen ilmestymisen ajankohtaa mutta epäilen sen ilmaantuneen varsin varhaisessa vaiheessa, sillä kaupungissa asui useita saksalaissyntyisiä säätyläisiä perheineen. Vuonna 1865 paikallinen sanomalehti Wiborgs Tidning mainosti joulukuun 13. päivän numerossaan "vahakynttilöitä joulukuuseen", joten joulukuusen voi tuossa vaiheessa päätellä olleen tunnettu joulunajan koriste ainakin varakkaimpien talouksissa. Kynttilöiden lisäksi joulukuusen koristeiksi mainostetaan konvehteja, "Krimsky-omenoita" ja "kulta- ja hopeakiillettä, kullatuita pähkinöitä, paukepommeja, helmiä, enkeleitä". Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1882, joulukuusi oli koristeineen keskeisessä roolissa, kun joulun aatonaaton Wiborgsbladetin kirjoittaja muisteli joulunviettoa. Näihin aikoihin, 1880-luvulla, ilmestyvät myös joulukuusenkoristeiden suomenkieliset mainokset, joten joulukuusen voi arvella tuolloin yleistyneen myös tavallisen kansan kodeissa. 1900-luvun alussa joulukuusia nähtiin muun muassa vaivaistalossa ja kansakouluilla, joissa vietettiin "joulukuusi-iltamia." Aivan ensimmäisen maininnan Viipurin joulukuusista löysin kuitenkin vuoden 1856 Wiborg-lehdestä. Tuolloin Frans Ehrenburg ilmoitti pystyttäneensä joulukuusen seurahuoneen suureen saliin, jossa sitä pääsi ihailemaan ostamalla arpalipun. Ehrenburg oli paikallinen liikemies, joka ylläpiti myöhemmin muun muassa Belvedere-hotellia. 

Tutkailin joulukuusiperinteen leviämistä Etelä-Karjalan maaseudulle, josta oli totuttu käymään ostoksilla Viipurissa. Katsoin Parikkalan Sanomissa ilmestyneitä joulukuusi-aiheisia artikkeleja ja mainoksia. Jo 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Parikkalassa oli saatavilla joulukuusen koristeita ja "kyntteleitä".

Lehtiä selatessani jäin ihmettelemään ilmaisua "polttaa joulukuusi". Lehdissä oli toistuvia uutisia siitä, miten "joulukuusi oli poltettu" tai oli keräännytty "polttamaan joulukuusi" tiettynä päivänä, yleensä ennen joulua. Päättelisin tässä olevan kyseessä kuusen kynttilöiden sytyttäminen, jota keräännyttiin ihailemaan, sillä tuskin kuusta olisi sananmukaisesti poltettu tuhkaksi ennen varsinaisia joulunpyhiä. Aitoja kynttilöitä ei ollut turvallista polttaa kuin tiukan valvonnan alaisuudessa. Paloturvallisuuden lisäksi kynttilöiden hinta rajoitti kynttilöiden tuhlailevaa polttamista.

Parikkalan Sanomat 15.12.1909 no 50

Luonnollisestikaan joulukuusen historia Suomessa ei rajoitu vain itäisimpään Suomeen, joten tutkiskelin mitä Turun seudulla ilmestyneissä sanomalehdissä on kirjoitettu joulukuusesta. Vuonna 1842 Åbo Underrättelser -lehden Julklappen -kirjoitelmassa nimimerkillä C. P. kirjoittava muistelija muistelee lapsuutensa joulua vuodelta 1802. Tuolloin juhlinnan itseoikeutettuna huomion keskipisteenä oli joulukuusi, jonka oksilla roikkuivat karamellit ja "muut harvinaisuudet". Tämä muistelmatieto kumoaa siis esimerkiksi Wikipedian esittämän tiedon siitä, että Suomen ensimmäinen joulukuusi olisi nähty vuonna 1829 Otto Wilhelm Klinkowströmin joulujuhlissa. Turkulaismuistelijan kertomuksessa kuusella oli kuitenkin niin oleellinen osa joulun juhlinnassa, että voi päätellä joulukuusen olleen jokseenkin tavallinen jo 1700-luvun lopun herrasväen kodeissa. Tapakulttuurin muutosta tuskin voi paikantaa tiettyyn yhteen perheeseen tai tapaukseen, vaan kyseessä on hitaasti muuttuva ilmiö, joka saa uusia ja erilaisia piirteitä vuosien kuluessa. Ensin kuusenhavuihin aletaan liittää muita kuin pahaa torjuvia piirteitä tai vanhat pakanalliselta ajalta periytyvät merkitykset unohdetaan, sitten kuusenhavut tai kokonainen kuusi siirtyy sisätiloihin ja sitä aletaan koristella ensin omenoilla ja karamelleilla, sitten näitä jäljittelevillä lasi- ja myöhemmin muovikoristeilla.

Lähteet: Wikipedia Joulukuusi
Metla Asiakaslehti 1997/4 
Parikkalan Sanomat 21.12.1910 no 51
Wiborgsbladet 29.12.1895 no 302
Wiborgs Nyheter 2000/7
Wiipurin Sanomat 19.12.1889 no 296
Wiipuri 29.12.1903 no 301
Åbo Underrättelser 16.3.1842 no 21

Joulu

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa oli haastateltu paikallisesti ilmestyviin kaupunkilehtiin. Bongasin jutun ainakin täältä. Lisää  Nirkkoa SKS:n blogissa. Nirkon mukaan "kaupallista joulua paheksuttiin jo 1800-luvulla". Olen syksyn aikana kirjoittanut erästä artikkelia, jonka vuoksi olen selaillut 1800-luvulla Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä käytyä kuluttamista koskevaa keskustelua. Tämän selailun sivutuotteena huomasin, että ylellisyyskuluttamista koskeva kirjoittelu osui marras- ja joulukuuhun. Vaikka lehtien jutuissa ei joulua mainittukaan, voisi kirjoittelun ajankohdasta kuitenkin tehdä jotain päätelmiä juuri joulunaikaan osuvasta kuluttamisesta ja sen paheksumisesta. Lehtikatsauksen tuloksena voikin yhtyä Nirkon näkemykseen siitä, että kaupallinen joulu ansaitsi paheksuntansa todellakin jo 1800-luvulla, ellei aiemminkin. Tuolloin mediassa esiintyneen mielipiteen mukaan parasta olisi, mikäli tavarat tehtäisi itse tai ostettaisi kotikaupungista tai -maasta. Pietarista tuodut tavarat olivat pahan alku ja juuri. Miten onkaan, nykymediassakin on esiintynyt etenkin viime aikojen taloudellisen laman aikana näkemyksiä, että kuluttamista olisi suunnattava kotimaisiin tavaroihin ja etenkin lifestylemedia näin joulun alla rummuttaa itse tehdyn olevan parempi lahja kuin ostotavaran. Hakusanalla "suomalainen joulu" ensimmäisenä aukeaa Suomalaisen työn liiton nettisivut, joiden kautta pääsee kotimaisten nettikauppojen valikoimiin. Joulu ja kuluttaminen kulkevat käsi kädessä.

Vapriikin kuva-arkisto, Tampereen museot. Oy Karl Fazer Ab suklaarasia.

1800-luvun kirjeenvaihtoa selaillessani joululahjoista tai joulunvietosta ei juuri ole mainintoja. Liikekirjeissä joulu ei aiheuta kovinkaan pitkää katkosta ja monesti vain joulupäivä on ainoa, jolloin kirjeitä ei ole lähetetty. Sen sijaan uudenvuodentoivotuksia ja pieniä lahjoja lähetellään ahkerasti vuoden vaihduttua. Tämä saattaa osaltaan johtua venäläisestä kalenterista ja perinteestä juhlistaa uutta vuotta, sillä kirjemateriaalini koskee Viipuria, jossa läheiset suhteen Venäjään näkyivät arjen ja juhlan nyansseissa. Täältä  voi käydä lukemassa sanomalehtijutun venäläisestä joulunvietosta 1870-luvulla.

Yksityisissä kirjeissä maininta joulusta ja joululahjoista on 1860-luvulta, jolloin perheen aikuisen pojan toive uudesta kristallikruunusta salinsa koristukseksi aiheuttaa isosiskossa paheksuntaa. Mielenkiintoista on, että muutoin saksankielisessä kirjeessä sana joululahja on kirjoitettu ruotsiksi "julklapp", eli olisiko Viipuriin tullut tapa antaa joululahjoja uudenvuodenlahjojen sijaan Länsi-Suomesta muuttaneiden mukana? Kirjeessä puhuttanut lahjatoive on aivan tarpeetonta ylellisyyttä ja jokin käytännöllinen lahja olisi paljon parempi vaihtoehto, julistaa sisko huutomerkin kera. Toinen maininta joulunvietosta on vuodelta 1872, jolloin perhe on matkalla Roomassa. Jälleen saksankielisessä kirjeessä mainitaan "julklapp", joita on saatu ja annettu jouluaattona. Perhepiirissä joululahjoiksi oli hankittu tyypillisiä turistien suosimia matkamuistoja, kuten kultainen rannerengas, jossa luki "Rome". Aattoiltaa vietettiin muiden skandinaavien parissa ja joulupuun virkaa toimitti laakeripuu, joka oli valaistu ja koristeltu. Ohjelmassa oli lahjojen jakoa, arpajaisia ja tanssia. Joulupäivän aamuna suunnattiin kirkkoon ja iltapäivällä kello viisi kokoonnuttiin niin ikään joulua Roomassa viettävän ystävän luo, joka oli hankkinut oikean joulukuusen. Lapset saivat lisää lahjoja ja kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa tässä pienessä skandinaavien piirissä. Varmasti joulu Roomassa oli ikimuistoinen, vaikka Vatikaanin jouluyön messuun ei päästykään. Näin siis vietettiin joulua herrasväen piireissä. Maaseudun tai kaupungin vähäväkisempien joulu oli varmasti aivan toisenlainen.

Jouluun kohdistuvaa kuluttamista on siis paheksuttu ainakin 150 vuotta, mutta historiantutkijat eivät ole kovinkaan hanakasti tarttuneet aiheeseen. Kyse ei ole siitä, etteikö aineistoa olisi. Helsingin Sanomat raportoi 21.12.2014 joulunvietosta vuonna 1944. Juttua varten oli haastateltu Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuismaa Helsingin yliopistosta, mutta hänkään ei kommentoinut (tai häneltä ei oltu kysytty) joulunvietosta, vaan ajanjaksosta yleisemmällä tasolla.

Wiborgs Annonce Blad, No 51, 23.12.1843.

Oikein hauskaa, rentouttavaa ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Suklaa

Viime lauantaina olin erään kollegani väitöstilaisuudessa. Karonkan jälkiruokakahveilla oli tarjolla suklaakaurakeksejä. Kiitos väittelijälle, hyvää oli! Ehkäpä omaan väitöskaronkkaani pitää hommata suklaasuihkulähde. Olen nimittäin kerran ollut cocktailtilaisuudessa, jossa tällainen ihme oli ja eräät tahot muistavat vieläkin, että allekirjoittanut vietti huomattavan ajan kyseisen aparaatin vierellä. 

Suklaa on noussut esille myös omassa tutkimusaineistossani. Tuolloin yleensä on ollut kyse "englantilaisesta terveyssuklaasta". Toisin sanoen jo 1700-luvulla tiedettiin suklaan hyvää tekevät vaikutukset. Tuolloin suklaata suositeltiinkin naisille, heikkovoimaisille ja huonosta ruuansulatuksesta kärsiville. Se toimi myös oivana afrodisiakkina eli lemmenhaluja nostattavana ihmeaineena. Heikkovoimaisia ajatellen suklaakupit olivat monesti kaksikorvaisia. Heikkotusta tuntiessaan voi siis nostaa suklaamukin huulilleen kaksin käsin. Suklaan oikeaoppinen nauttiminen vaati erityistä tietotaitoa ja astiaston, joten aivan kaikkien juoma suklaa ei ollut. 

Suklaakuppi. Workshop of James Giles, Worcester Porcelain Factory, ca. 1770.
 © The Trustees of the British Museum

Tuolloin kaikki suklaa oli paksua ja rasvaista nestettä, joten suklaa nautittiin kuumana juomana. Vuonna 1828 Conrad van Houten keksi, miten kaakaovoin voi erottaa kaakaomassasta, jolloin kiinteän suklaan valmistus voitiin aloittaa. Ennen tätä keksintöä suklaan kuljettaminen tuotti ongelmia, joista omassa aineistossani olen törmännyt ainakin sen herkkään pilaantumiseen pitkien merimatkojen aikana. Tästä syystä suklaata kuljetettiin lyijyrasioissa. Toinen ongelma oli, että suklaata ilmeisesti verotettiin jokseenkin ankarasti 1700-luvun lopun Venäjällä (ehkä Ruotsissakin?), sillä sen katsottiin olevan tarpeeton ylellisyystuote. Tästä syystä suklaata tuotiin maahan salaa. Erään kerran sitä oli pakattu tynnyreihin, joissa luki "silliä". Mahtoikohan tämä yritys mennä tullissa läpi? 

von Sydow -perheen konvehti.
Vänersborg museum, Ruotsi.

1800-luvun puolella olen törmännyt suklaasta valmistettuihin konvehteihin, joita viipurilaiset ja lappeenrantalaiset kävivät ostamassa Pietarista. Näitä konvehteja tarjoiltiin joulun aikaan sekä häissä ja hautajaisissa. On kuitenkin esitetty, että suurimmat suklaankulutusalueet Euroopassa sijoittuivat eteläiseen Eurooppaan. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, tulivathan alukset suoraan suklaan alkulähteiltä Etelä-Amerikasta sinne. Itseäni yllätti kuitenkin, miten suuria määriä - jopa kymmeniä kiloja - suuri ja varakas talous saattoi vuoden mittaan suklaata kuluttaa jo 1800-luvun alun Suomessa. Mutta kuten jo mainitsin, suklaa oli usein "terveyssuklaata", joten ehkäpä kyseessä olikin enemmän terveyden ylläpito kuin pahe, jollaisena suklaasta nauttimista nykyään usein pidetään.

Suklaan historiaa voi käydä lukemassa täältä (Cornell University, Albert R. Mann Library). Täältä voi käydä kuuntelemassa englanninkielisen, tunnin kestävän luennon suklaasta (University of Oregon).