Joulunaikaa Helsingissä 1839

 Aloitan ensi vuonna Collan -sukuun keskittyvän tutkimushankkeen "Pappilan naiset", jossa tutkin pappiloiden naisia 1800-luvun Suomessa. Hanketta tukee Jalmari Finnen säätiö. Kiitos tästä mahdollisuudesta!

Collan -suvulla on Kansalliskirjastossa suuri arkisto, jossa on tuhansia kirjeitä ja päiväkirjoja sekä muuta materiaalia. Olen jo aloittanut hiukan selailla aineistoa. Vastaani tuli kirjeitä, joissa perheenjäsenet kertoivat joulustaan vuonna 1839. Seuraavassa pääsemme kurkistamaan joulunviettoon Collaneilla. Pehr Johan ja Elisabeth Collanin lapset olivat hajaantuneet ympäri Suomea ja osa Ruotsiinkin vanhempien kuoltua Iisalmessa muutama vuosi aiemmin. Kirjeissä kulkivat kuitenkin terveyhdykset ja kuulumiset.

Jouluilta. 
Robert Wilhelm Ekman.
Ateneumin taidemuseo

Jouluna 1839 15-vuotias Peter Collan kirjoitti 13-vuotiaalle sisarelleen Charlottalle  seuraavasti:

"Täydellisen kuvauksen jouluaatosta luet Sinä varmaankin Johannan, tai Claesin [kirjeestä], joten sanonpahan vaan, että se ei ollut niin hauska kuin ennen; luulen myös, että nyt joululahjoja oli paljon vähemmän kuin ennen -- sain nenäliinan Etholéneilta sekä kelpo puukon Claesilta. -- Joulupäivänä olimme me kaikki Etholéneilla illallisella [dinée och soupé]."

Miesten silkkinen nenäliina 1800-luvun alusta. 
Turun museokeskus

Peterin ja Charlotten sisko Sofie oli avioitunut helsinkiläisen kauppaneuvos Justus Etholénin kanssa. Sanottiin, että Etholén antoi vaimolleen 40 silkkileninkiä, mutta ei onnea. Pariskunnan lapset kuolivat yksi toisensa jälkeen. Jouluna 1839 perheen toinen lapsi, Axel Johan Justus oli juuri kuollut noin puolen vuoden iässä. Keväällä 1840 kuolisi myös esikoinen Olga Catharina Elisabeth. Näissä tunnelmissa joulu ei ehkä ollutkaan niin hilpeä kuin aiemmin, lasten synnyinkodissa suuressa Iisalmen pappillassa.

Peter, joka jouluna 1839 todennäköisesti oli jo aloittanut opintonsa Haminan kadettikoulussa, jatkoi jouluterveistensä lähettämistä tammikuun puolella. Kirjeen vastaanottaja Charlotta asui tuohon aikaan Tukholmassa, jossa tämä kävi tyttökoulua ja jossa Peter toivoi hänen oppivan fiinin ja hauskalta kuulostavan Tukholman murteen ja "tulevan oikeaksi ruotsalaiseksi". Peter kertoi saaneensa kuusi joululahjaa: parhaat olivat jo manittu silkkinen nenäliina ja puukko. Lisäksi hän oli saanut Tegnérin pronssisen rintakuvan. Esaias Tegnér oli ruotsalainen runoilija, joka ihaili skandinaavista muinaisuutta ja josta sittemmin tuli Ruotsin kansallisrunoilijaksi kohotettu suuruus. Lahjan antaja, veli Fabian Collan, oli juuri valmistunut filosofian kandidaatiksi Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta Helsingistä. Ehkäpä Tegnérin rintakuvaan liittyi Fabianin kiinnostus historiaan, sillä hän päätyi Kuopion lukioon historianopettajaksi. 

Emma Chrons (1829--1868) maalattuna 1860-luvulla.
Emma oli Peter Collanin enon Herman Josef Crohnsin tytär.
Helsingin kapunginmuseo

Kirjeessään Peter kertoi myös uudenvuodenvietosta. Helsingissä asuvat sisarukset oli taas kutsuttu Etholéneille. Tammikuun toinen päivä siskokset söivät illallista jomman kumman enon luona. Kirjeestä ei käy selville oliko kyse Helsingin kirkkoherra, tohtori Erik Anders Crohnsista vai tämän veljestä, helsinkiläisestä kauppias ja raatimies Herman Josefista.  Erik-eno oli juuri edellisenä vuonna jäänyt leskeksi ja kuuden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Myös Herman-enolla oli samankokoinen lapsikatras, joille vaimo, kauppiaan tytär Eva Maria (os. Cadenius) järjesteli lastenjuhlia. Tammikuun toinen päivä oli Peterille kiireinen, sillä samana päivänä hänet oli kutsuttu myös erääseen perheeseen lastentanssiaisiin. Peter kirjoitti:

"Olin niin tyhmä, että en mennyt, sillä jälkeenpäin kuulin siellä olleen todella kivaa. Kolmas päivä [tammikuuta] olin de la Chapelleilla, siellä oli niin kivaa, että en olisi koskaan uskonut olevan niin mukavaa. Neljäs päivä olin hoviraatimies Branderilla, siellä ei ollut erityisen kivaa. Huomenna [loppiaisena 6.1.] minut on kutsuttu Ramsayille ja ylihuomenna Armfelteille -- saat itse päätellä, onko minulla ollut kivaa."

De la Chapellet olivat senaatin oikeusosaston esittelijäsihteeri Albert Fredrik Richard De la Chapellen ja hänen vaimonsa, kihlakunnantuomariperheessä Varsinais-Suomessa kasvaneen Anna Sacklénin perhe, jossa oli useita lapsia ja nuoria. De la Chapellen perheen kartano sijaitsi läntisellä Uudellamaalla Tenholassa, mutta isän töiden takia perhe vietti aikaansa myös Helsingissä. Myös senaattori Ernst Fredrik Branderin ja hänen vaimonsa Fredrika Albertina von Willebrandin perheessä oli useita lapsia, kuten myös senaattorin, entisen Viipurin läänin maaherra Carl August Ramsayn perheessä. Kirjeessä mainitut Armfeltit olivat Uudemaan läänin maaherrana tuolloin toimineen Gustaf Mauritz Armfeltin ja hänen englantilaissyntyisen puolisonsa Louise Cuthberth-Brooken monilapsinen perhe. Näin Helsingin herrasväen lapset tutustuivat toisiinsa lastenjuhlissa, joita perheissä etenkin äidit olivat järjestelemässä. Juhlia järjestettiin usein joulun aikaan, joka oli myös aikuisten tanssiaisten huippusesonki. Herrasväen kodeissa kävikin kova vipinä, kun iltapäivällä järjestettyjen lastenjuhlien jälkeen tilat siistittiin aikuisten illanviettoja varten. Joulun juhlasesonki ei ollut lomaa ainkaan palveluskunnalle, jolle vuodenvaihteen aika tiesi loputtoman pitkiä työpäiviä ja ainaista kiirettä.

Tanssiaiskortti helmiäistä 1800-luvun alusta.
Korttiin kirjoitettiin tanssipartnerin nimi jokaisen tanssin kohdalle.
Helsingin kaupunginmuseo

Toisinaan juhlasesonki kävi myös juhlijoiden voimille. Muutamaa vuotta aiemmin, kun Sofie Collan ei vielä ollut avioitunut, oli hän löytänyt Elisabeth (Lisette) ja Charlotta -siskonsa päiväunilta. Tytöt olivat tanssineet kahtenatoista iltana peräkkäin ja olivat lopen uupuneita. Sofie käskytti sisarensa ylös, sillä heidät oli kutsuttu taas uusiin tanssiaisiin. Collanin sisaruskatras oli Helsingin seuraelämän keskiössä 1830-luvulla, kun orvot sisarukset asuivat "Collanska huset"issa Lönnrotin patsaan takana lähellä Vanhaa kirkkoa. Isoveli Clas Collan yritti pitää kuria sisaruksilleen, jotka musikaalisina ja seurallisina tuntuvat olleen haluttua seuraa monessa eri kodissa. Toisaalta Helsingin herrasväen perheet varmasti kokivat velvollisuudekseen tukea vanhempansa menettäneitä lapsia, joten heidät kutsuttiin illanviettoihin niihin perheisiin, joissa oli samanikäistä seuraa ja mahdollisuus saada opastusta ja tukea näiden vanhemmilta. 

Joulun kiihkeä vierastulva oli myös odotettu katkos pitkään talveen. Eräänä jouluna Collanin sisaruskatraan äiti kirjoitti Erik-veljensä vaimolle Sofialle (os. Möller), että joulunaika oli kulunut epätavallisen hiljaisesti. Syynä oli se, että Lisette odotti viimeisillään lasta. Tammikuun kolmas päivä syntyi poika, joka sai nimekseen Karl. "Miltei kukaan ei ole uskaltautunut meille, enkä muista yhtäkään näin pitkältä tuntunutta joulunpyhää kuin tämä." Vaikka vieraista oli vaivaa, tuntuu viimeisillään raskaana ollut ruustinna Collan silti kaivanneen joulun iloista ajanviettoa, jossa vieraita kestitään, nautitaan yhteisestä ajasta ja järjestetään etenkin lapsille erityistä ohjelmaa. Vanhatkin nuortuivat katsellessaan lasten ilakointia. 

Lue lisää:

Sukutarinoita. Collan-Kollanus sukuseura

Augusta Krook: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen (1950)

Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1--4. Ikivihreitä muistelmia (1966)

Kai Häggman: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa (1994)

Tarja-Liisa Luukkanen: Collan, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (1997--)

Kauppaneuvos Justus Etholén

Clas Collanin jalanjäljillä 

Oi joulupuu

Viime vuonna kirjoitin, että eräässä kirjeessä 1860-luvulta kerrottiin joulunvietossa laakeripuun olleen joulukuusen korvikkeena, kun joulua vietettiin Roomassa. Muutama viikko sitten kävin Saksassa, jossa joulukuusta oltiin juuri pystyttämässä torille. Eräs pikkutyttö puhkesi spontaaniin "O Tannebaum" -lauluun, josta sainkin idean kirjoittaa hiukan joulukuusen historiasta.

Joulukuusimarkkinat Rautatientorilla. Piirros H Biese, julk. "Joulurauha-lehti" 1899. Helsingin kaupunginmuseo

On väitetty, että joulukuusi yleistyi Suomessa vasta 1900-luvun alussa. Joulukuusen alkuperä  on Saksassa, jossa jo 1500-luvulla kuusia hankittiin joulunaikaa ilahduttamaan. Sieltä kuusi levisi saksalaisten siirtolaisten mukana ympäri maailmaa. Ruotsissa ensimmäinen kuusi nähtiin jouluna 1741 ja Suomessa 1829. (lähde: Wikipedia) Jälkimmäistä tietoa tosin on syytä epäillä, kuten myöhemmin osoitan.

Lapsuudestani muistan, että talvisaikaan kuusen havuja tuotiin portaiden eteen. Nordiska museet -museon nettisivut tietävät, että kuusenhavuja tuotiin pihapiiriin jo kauan ennen, kun kokonainen kuusi päätyi koristamaan sisätiloja. Kuusenhavut portaiden molemmin puolin merkitsivät joulurauhan alkamista sekä suojelivat pahoilta voimilta. 

Joulukortti 1904, Helsingin kaupunginmuseo

Tutkimaastani Viipurista en osaa sanoa ensimmäisen kuusen ilmestymisen ajankohtaa mutta epäilen sen ilmaantuneen varsin varhaisessa vaiheessa, sillä kaupungissa asui useita saksalaissyntyisiä säätyläisiä perheineen. Vuonna 1865 paikallinen sanomalehti Wiborgs Tidning mainosti joulukuun 13. päivän numerossaan "vahakynttilöitä joulukuuseen", joten joulukuusen voi tuossa vaiheessa päätellä olleen tunnettu joulunajan koriste ainakin varakkaimpien talouksissa. Kynttilöiden lisäksi joulukuusen koristeiksi mainostetaan konvehteja, "Krimsky-omenoita" ja "kulta- ja hopeakiillettä, kullatuita pähkinöitä, paukepommeja, helmiä, enkeleitä". Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1882, joulukuusi oli koristeineen keskeisessä roolissa, kun joulun aatonaaton Wiborgsbladetin kirjoittaja muisteli joulunviettoa. Näihin aikoihin, 1880-luvulla, ilmestyvät myös joulukuusenkoristeiden suomenkieliset mainokset, joten joulukuusen voi arvella tuolloin yleistyneen myös tavallisen kansan kodeissa. 1900-luvun alussa joulukuusia nähtiin muun muassa vaivaistalossa ja kansakouluilla, joissa vietettiin "joulukuusi-iltamia." Aivan ensimmäisen maininnan Viipurin joulukuusista löysin kuitenkin vuoden 1856 Wiborg-lehdestä. Tuolloin Frans Ehrenburg ilmoitti pystyttäneensä joulukuusen seurahuoneen suureen saliin, jossa sitä pääsi ihailemaan ostamalla arpalipun. Ehrenburg oli paikallinen liikemies, joka ylläpiti myöhemmin muun muassa Belvedere-hotellia. 

Tutkailin joulukuusiperinteen leviämistä Etelä-Karjalan maaseudulle, josta oli totuttu käymään ostoksilla Viipurissa. Katsoin Parikkalan Sanomissa ilmestyneitä joulukuusi-aiheisia artikkeleja ja mainoksia. Jo 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Parikkalassa oli saatavilla joulukuusen koristeita ja "kyntteleitä".

Lehtiä selatessani jäin ihmettelemään ilmaisua "polttaa joulukuusi". Lehdissä oli toistuvia uutisia siitä, miten "joulukuusi oli poltettu" tai oli keräännytty "polttamaan joulukuusi" tiettynä päivänä, yleensä ennen joulua. Päättelisin tässä olevan kyseessä kuusen kynttilöiden sytyttäminen, jota keräännyttiin ihailemaan, sillä tuskin kuusta olisi sananmukaisesti poltettu tuhkaksi ennen varsinaisia joulunpyhiä. Aitoja kynttilöitä ei ollut turvallista polttaa kuin tiukan valvonnan alaisuudessa. Paloturvallisuuden lisäksi kynttilöiden hinta rajoitti kynttilöiden tuhlailevaa polttamista.

Parikkalan Sanomat 15.12.1909 no 50

Luonnollisestikaan joulukuusen historia Suomessa ei rajoitu vain itäisimpään Suomeen, joten tutkiskelin mitä Turun seudulla ilmestyneissä sanomalehdissä on kirjoitettu joulukuusesta. Vuonna 1842 Åbo Underrättelser -lehden Julklappen -kirjoitelmassa nimimerkillä C. P. kirjoittava muistelija muistelee lapsuutensa joulua vuodelta 1802. Tuolloin juhlinnan itseoikeutettuna huomion keskipisteenä oli joulukuusi, jonka oksilla roikkuivat karamellit ja "muut harvinaisuudet". Tämä muistelmatieto kumoaa siis esimerkiksi Wikipedian esittämän tiedon siitä, että Suomen ensimmäinen joulukuusi olisi nähty vuonna 1829 Otto Wilhelm Klinkowströmin joulujuhlissa. Turkulaismuistelijan kertomuksessa kuusella oli kuitenkin niin oleellinen osa joulun juhlinnassa, että voi päätellä joulukuusen olleen jokseenkin tavallinen jo 1700-luvun lopun herrasväen kodeissa. Tapakulttuurin muutosta tuskin voi paikantaa tiettyyn yhteen perheeseen tai tapaukseen, vaan kyseessä on hitaasti muuttuva ilmiö, joka saa uusia ja erilaisia piirteitä vuosien kuluessa. Ensin kuusenhavuihin aletaan liittää muita kuin pahaa torjuvia piirteitä tai vanhat pakanalliselta ajalta periytyvät merkitykset unohdetaan, sitten kuusenhavut tai kokonainen kuusi siirtyy sisätiloihin ja sitä aletaan koristella ensin omenoilla ja karamelleilla, sitten näitä jäljittelevillä lasi- ja myöhemmin muovikoristeilla.

Lähteet: Wikipedia Joulukuusi
Metla Asiakaslehti 1997/4 
Parikkalan Sanomat 21.12.1910 no 51
Wiborgsbladet 29.12.1895 no 302
Wiborgs Nyheter 2000/7
Wiipurin Sanomat 19.12.1889 no 296
Wiipuri 29.12.1903 no 301
Åbo Underrättelser 16.3.1842 no 21

Joulu

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa oli haastateltu paikallisesti ilmestyviin kaupunkilehtiin. Bongasin jutun ainakin täältä. Lisää  Nirkkoa SKS:n blogissa. Nirkon mukaan "kaupallista joulua paheksuttiin jo 1800-luvulla". Olen syksyn aikana kirjoittanut erästä artikkelia, jonka vuoksi olen selaillut 1800-luvulla Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä käytyä kuluttamista koskevaa keskustelua. Tämän selailun sivutuotteena huomasin, että ylellisyyskuluttamista koskeva kirjoittelu osui marras- ja joulukuuhun. Vaikka lehtien jutuissa ei joulua mainittukaan, voisi kirjoittelun ajankohdasta kuitenkin tehdä jotain päätelmiä juuri joulunaikaan osuvasta kuluttamisesta ja sen paheksumisesta. Lehtikatsauksen tuloksena voikin yhtyä Nirkon näkemykseen siitä, että kaupallinen joulu ansaitsi paheksuntansa todellakin jo 1800-luvulla, ellei aiemminkin. Tuolloin mediassa esiintyneen mielipiteen mukaan parasta olisi, mikäli tavarat tehtäisi itse tai ostettaisi kotikaupungista tai -maasta. Pietarista tuodut tavarat olivat pahan alku ja juuri. Miten onkaan, nykymediassakin on esiintynyt etenkin viime aikojen taloudellisen laman aikana näkemyksiä, että kuluttamista olisi suunnattava kotimaisiin tavaroihin ja etenkin lifestylemedia näin joulun alla rummuttaa itse tehdyn olevan parempi lahja kuin ostotavaran. Hakusanalla "suomalainen joulu" ensimmäisenä aukeaa Suomalaisen työn liiton nettisivut, joiden kautta pääsee kotimaisten nettikauppojen valikoimiin. Joulu ja kuluttaminen kulkevat käsi kädessä.

Vapriikin kuva-arkisto, Tampereen museot. Oy Karl Fazer Ab suklaarasia.

1800-luvun kirjeenvaihtoa selaillessani joululahjoista tai joulunvietosta ei juuri ole mainintoja. Liikekirjeissä joulu ei aiheuta kovinkaan pitkää katkosta ja monesti vain joulupäivä on ainoa, jolloin kirjeitä ei ole lähetetty. Sen sijaan uudenvuodentoivotuksia ja pieniä lahjoja lähetellään ahkerasti vuoden vaihduttua. Tämä saattaa osaltaan johtua venäläisestä kalenterista ja perinteestä juhlistaa uutta vuotta, sillä kirjemateriaalini koskee Viipuria, jossa läheiset suhteen Venäjään näkyivät arjen ja juhlan nyansseissa. Täältä  voi käydä lukemassa sanomalehtijutun venäläisestä joulunvietosta 1870-luvulla.

Yksityisissä kirjeissä maininta joulusta ja joululahjoista on 1860-luvulta, jolloin perheen aikuisen pojan toive uudesta kristallikruunusta salinsa koristukseksi aiheuttaa isosiskossa paheksuntaa. Mielenkiintoista on, että muutoin saksankielisessä kirjeessä sana joululahja on kirjoitettu ruotsiksi "julklapp", eli olisiko Viipuriin tullut tapa antaa joululahjoja uudenvuodenlahjojen sijaan Länsi-Suomesta muuttaneiden mukana? Kirjeessä puhuttanut lahjatoive on aivan tarpeetonta ylellisyyttä ja jokin käytännöllinen lahja olisi paljon parempi vaihtoehto, julistaa sisko huutomerkin kera. Toinen maininta joulunvietosta on vuodelta 1872, jolloin perhe on matkalla Roomassa. Jälleen saksankielisessä kirjeessä mainitaan "julklapp", joita on saatu ja annettu jouluaattona. Perhepiirissä joululahjoiksi oli hankittu tyypillisiä turistien suosimia matkamuistoja, kuten kultainen rannerengas, jossa luki "Rome". Aattoiltaa vietettiin muiden skandinaavien parissa ja joulupuun virkaa toimitti laakeripuu, joka oli valaistu ja koristeltu. Ohjelmassa oli lahjojen jakoa, arpajaisia ja tanssia. Joulupäivän aamuna suunnattiin kirkkoon ja iltapäivällä kello viisi kokoonnuttiin niin ikään joulua Roomassa viettävän ystävän luo, joka oli hankkinut oikean joulukuusen. Lapset saivat lisää lahjoja ja kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa tässä pienessä skandinaavien piirissä. Varmasti joulu Roomassa oli ikimuistoinen, vaikka Vatikaanin jouluyön messuun ei päästykään. Näin siis vietettiin joulua herrasväen piireissä. Maaseudun tai kaupungin vähäväkisempien joulu oli varmasti aivan toisenlainen.

Jouluun kohdistuvaa kuluttamista on siis paheksuttu ainakin 150 vuotta, mutta historiantutkijat eivät ole kovinkaan hanakasti tarttuneet aiheeseen. Kyse ei ole siitä, etteikö aineistoa olisi. Helsingin Sanomat raportoi 21.12.2014 joulunvietosta vuonna 1944. Juttua varten oli haastateltu Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuismaa Helsingin yliopistosta, mutta hänkään ei kommentoinut (tai häneltä ei oltu kysytty) joulunvietosta, vaan ajanjaksosta yleisemmällä tasolla.

Wiborgs Annonce Blad, No 51, 23.12.1843.

Oikein hauskaa, rentouttavaa ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille!