Havaintoja 1800-luvun lääkäreistä ja muista opintielle lähteneistä - Kerimäen Makkoset ja Maaningan Halolan Schmidt

Olen Collan-suvun ainestoa läpi käydessäni törmännyt useamman kerran kahteen tohtorismieheen, jotka kävivät hoitamassa Iisalmen kirkkoherran Pehr Johan Collanin perhettä. Kirjeissä heistä mainitaan vain nimet Schmidt ja Maconi, joten otin selvää kenestä on kyse. 

Tohtori Schmidt

Gustaf Mauritz Schmidt syntyi Pälkäneen Äimälässä 22.9.1792. Hänen isänsä oli Hämeen läänin jalkaväkirykmentin jääkäripataljoonan välskäri ja kengitysseppä Karl Reinhold Schmidt (k. 1823). Isoisä Johan Christoffer Schmidt oli kotoisin Säkkijärveltä Viipurin läheltä ja ammatiltaan hänkin kengitysseppä. Mistä Schmidt Säkkirjärvelle ilmestyi, sitä ei tiedetä. Mahdollisesti hän oli Viipurissa vaikuttaneen Schmidt-nimisen kauppiasperheen poika, joka siirtyi sotilasuralle. Lääkärin työ oli tuolloin vielä pitkälti käsityöammatti, ja etenkin sotilaslääketieteessä tärkeimpiä tehtäviä oli varmistaa, että armeija pystyy marssimaan. Toisin sanoen oli osattava hoitaa niin miesten kuin hevostenkin jalat marssikuntoon. 

Gustaf Mauritz Schmidt lähetettiin vuonna 1804 Hämeenlinnan triviaalikouluun, josta hän siirtyi vuonna 1811 Turun akatemiaan eli yliopistoon. Opintojen etenemisestä ei ole enempää tietoa, sillä seuraava tiedossa oleva asia Schmidtin uralta on vuodelta 1815, kun hänet nimitettiin  Turun lääninlasaretin alilääkäriksi. Kaksi vuotta tämän jälkeen, vuonna 1817, hänestä tuli Kajaanin linnan lääkäri. Vuonna 1820 Schmidtin ura vei Kuopioon, jossa hän toimi vuoteen 1860 asti vankilan- ja sairaalanlääkärinä. Gustaf Mauritz Schmidt hukkui 19.7.1864, kun Pääsky-laiva haaksirikkoutui lähellä Kuopion satamaa. Samassa onnettomuudessa kuoli hänen esikoistyttärensä, joka oli viimeisillään raskaana.

Näköala Haminalahdelta. 1853. Ferdinand von Wright.
Kansallisgalleria.

Schmidt oli avioitunut vuonna 1826 Beata Charlotta Tawastin (1804–1877) kanssa. Beata oli syntynyt Maaningalla, hänen isänsä oli everstiluutnantti Carl Fredrik Tawast. Suku omisti Kuopiossa Haminalahden ja Maaningalla Halolan tilat. Haminalahti oli siirtynyt vuonna 1778 Carl Fredrikin siskon Anna Christinan kautta von Wright- suvulle ja Beatan aviotuessa Halola siirtyi Schmidt-suvulle.

Lääkärintyönsä ohella Schmidt oli kiinnostunut maanviljelyksen ja tilanhoidon kehittämisestä. Hän perusti Halolan tilalle paperiruukin, joka hyödynsi tuolloin vallalla ollutta lumppupaperin valmistustekniikkaa. Paperiruukki toimi kymmenisen vuotta ja työllisti enimillään kymmenkunta työntekijää. Ruukki tuhoutui tulipalossa 1857. Schmidt yritti myös saada luvan perustaa saha Halolan maille Viannankoskelle, mutta kuvernööri ei antanut tähän lupaa. Todennäköisesti koskessa oli kotitarvesaha, jolla voitiin sahata tilalla tarvittavat laudat, mutta sahausta ei voitu harjoittaa myyntiä varten. Schmidtin poika Hugo Evald (s. 1843) jatkoi Halolan tilan kehittämistä ja hänen veljensä Gustaf Emil (s. 1835) osti Tavinsalmen kuninkaankartanon Hussolansaaresta Maaningalta.    

Piirilääkärin instrumenttilaatikko. 1860-luku.
Tiedemuseo Liekki

Makkosista Maconeiksi

Nils Machonius (1760–1839) oli Kerimäen kirkkoherra, joka omaksui Makkonen-sukunimensä kirjoitusasuksi Machonius mentyään opiskelemaan Turun akatemiaan. Suku oli lähtöisin Kerimäen Kulennoisten kylästä. (Täältä voit lukea toisesta Kerimäen herrasväkeen kuuluneesta suvusta.)

Nilsin isä Henrik Makkonen (k. 1792) oli lähettänyt kuusivuotiaan Nilsin Rantasalmen triviaalikouluun vuonna 1766. (Täältä voit lukea lisää Rantasalmen triviaalikoulusta.) Nils oli tavanomaista nuorempi triviaalikoululainen, sillä yleensä kouluun mentiin noin kymmenvuotiaana ja siellä opiskeltiin kahdesta kymmeneen vuotta. Koulun tarkoitus oli varustaa oppilaat sellaisilla tiedoilla, että pystyisivät jatkamaan opiskelua lukiossa (kymnaasissa).

Ovenpäällysmaalaus. Kevät. Allegoria. Lapsuus. 
Samuel Elmgren 1820-luku.
Suomen kansallismuseo

Rantasalmelta Nils siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1779 eli mahdollisesti hän kävi Rantasalmen triviaalikoulua 13 vuotta, mutta on myös mahdollista, että koulunkäynnissä oli useiden vuosien taukoja. Vuonna 1781 Nils aloitti opinnot Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli kemian professori Johan Gadolinin ja kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin oppilaana. Nils Machonius, joka alkoi vuonna 1785 kirjoittaa sukunimensä muotoon Maconi, vihittiin papiksi 1786 ja hän sai paikan Haminan tuomiorovastin apulaisena. Vuonna 1790 hänestä tuli Kerimäen kirkkoheran apulainen, 1792 seurakunnan armovuoden saarnaaja ja vuonna 1794 hän sai Kerimäen kirkkoherran viran. Armovuodensaarnaanjan toimen saatuaan Nils Maconi avioitui Säämingin ja Savonlinnan kirkkoherran tyttären Helena Katarina Wahlbergin (k. 1835) kanssa. Pariskunta sai ainakin neljä lasta. Lapsista Beata Maria (1797–1863) avioitui aikanaan Lappeen ja Lappeenrannan kappalaisen Peter Hanénin (Kerimäen koulumestari Anders Hannikaisen poika, Pietari Hannikaisen pikkuserkku) kanssa. Nils Maconin toinen tytär Helena Natalia (1801–1869) avioitui kruununnimismies Johan Gustaf Kyanderin kanssa. 

Helena Katarina Wahlberg kuoli 1835 ja Nils Maconi kuoli vuonna 1839. 

Petter Henrik Maconi

Nilsin ja Helena Katarinan perheen esikoispoika syntyi 15.6.1795 Kerimäellä ja kastettiin Petter Henrikiksi. Koulutaipaleensa Petter Henrik aloitti Savonlinnan piirikoulussa, josta hän siirtyi Viipurin lukioon 1802. Koulutaival Viipurissa päättyi 1807. Petter Henrik Maconi kirjautui syksyllä 1812 opiskelemaan Turun yliopistoon. Joulukuussa 1814 hän siirtyi jatkamaan opintojaan Tarton yliopistoon, jossa hän marraskuussa 1818 sai valmiiksi tohtorinväitöskirjansa. Kaksi vuotta tämän jälkeen hänestä tuli Savonlinnan piirin piirilääkäri. Ei tiedetä missä Maconi vietti nämä kaksi vuotta tohtoriksi valmistumisen ja Savonlinnaan muuton välillä. Vuonna 1827 Maconista tuli Kuopion piirilääkäri ja vuonna 1835 Sortavalan piiri- ja linnanlääkäri. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1850 asti. Vuonna 1837 Maconi sai asessorin arvonimen, joka oli venäläisessä arvonimiasteikossa alimpia arvonimiä ja joka myönnettiin riittävän pitkästä valtion hyväksi tehdystä palveluksesta. Petter Henrik Maconi kuoli Sortavalassa 10.11.1850.

Maconi avioitui vuonna 1821, pian Savonlinnaan muuton jälkeen, Fredrika Elisabeth Tawastin (1800–1884) kanssa. Puolison isä hovineuvos (hofråd) Fredrik Tawast (1753–1805) (oli eri sukuhaaraa kuin Schmidtin puoliso) oli syntyisin Kerimäeltä, äiti tullivirkailijan tytär Ebba Beata Pistolekors Säämingistä. Fredrika Elisabethin syntymän aikaan perhe asui Savonlinnassa, mutta koska osa perheen lapsista oli syntynyt Lappeenrannassa voi päätellä, että perhe liikkui Fredrik Tawastin työn takia linnoituspaikkakunnalta toiselle. 

Petter Henrik ja Fredrika Elisabeth Maconi saivat ainakin seitsemän lasta: Henriette (s. 1822 Savonlinnassa), Anna Julia (s. 1823 Savonlinnassa), Nils Ferdinand (s. 1825 Savonlinnassa), Emil Fredrik (s. 1827 Savonlinnassa), Nathalia (s. 1830 Kuopiossa), Karl Viktor (s. 1836 Sortavalassa) ja Alexander Eugen (s. 1839 Sortavalassa). 

Emil Fredrikistä tuli historian lehtori Jyväskylään ja Karl Viktorista tuli upseeri. Kuriositeettina mainittakoon, että Alexander Eugen Maconin poika Sune Victor (1885–1928) oli varsin kuuluisa arkkitehti ja johti muun muassa Olavinlinnan restaurointitöitä ja suunnitteli Kajaanin linnan restaurointia. 

Karl Viktor Maconi.
Museovirasto.

Emil Maconi

Nils Maconin pojista nuorempi Emil (1800–1869) teki Petter Henrikin tavoin uran lääkärinä ja jäi lopulta eläkkeelle Haminan sotasairaalan ylilääkärin virasta. Veljensä tavoin Emil Maconi opiskeli Savonlinnan piirikoulussa, josta hän jatkoi Viipurin lukioon vuosiksi 1816–1819. Tällöin Viipurin lukion yliopettajana toimi Anton Ulrik Rönnholm, joka oli opiskellut Tartossa ja jonka sukujuuret veivät Kerimäelle ja Haminaan. Turun yliopistoon Emil kirjautui vuonna 1820. Kuten velikin, Emil lähti Tarttoon, jossa hän vietti vuodet 1822–1825 lääketiedettä opiskellen. Ehkäpä veljesten ajatus opinnoista Tartossa tuli Rönnholmilta? Rönnholmin serkku Konstantin Bruun oli opiskellut lääkäriksi Tartossa vuosina 1806–1811 eli hiukan Maconin veljeksiä aiemmin, joten Rönnholmilla oli ensikäden tietoa opintomahdollisuuksista Virossa. Ennen kaikkea Rönnholmin kautta oli mahdollista saada oikeita ja hyödyllisiä kontakteja, jotka varmistivat opintojen sujumisen.

Tartosta palattuaan Emil työskenteli sotilaslääkärinä Helsingissä ja Ahvenanmaalla. Hän sai kollegioasessorin arvonimen vuonna 1840 ja vuonna 1843 aloitti työt Haminan kadettikoulun virkaa tekevänä esikuntalääkärinä ja vuonna 1855 Haminan sotilassairaalan ylilääkärinä. Tuohon aikaan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana toimi Clas Collan (1816–1903), joka oli Maconin veljen tuttavaperheen, Iisalmen kirkkoherran poika ja jota Petter Henrik -veli todennäköisesti oli hoitanut tämän lapsuudessa Iisalmella. Clas Collanin Alexander -veli (1819–1910) toimi Maconin kanssa samaan aikaan (1851) kadettikoulun esikuntalääkärinä. Myöhemmin Alexander Collan (myöhemmin von Collan) toimi keisarillisen perheen hovilääkärinä Pietarissa matkustellen keisarillisen perheen mukana näiden tarpeiden mukaan muun muassa Krimillä.  Kollegiaaliset ja perheystävyysverkostot todennäköisesti auttoivat sekä Maconeita että Collaneita etenemään urillaan. Emil Maconi erosi lääkärinvirastaan vuonna 1861 ja sai vielä ennen 1869 tapahtunutta kuolemaansa kollegineuvoksen arvonimen. 

Emil Maconi avioitui kahdesti. Ensimmäisen avioliiton hän solmi 1836 Sofia Antoinette Bassin (1815–1850) kanssa ja toisen vuonna 1851 Emilie Anna Karolina Boreniuksen (1824–1884) kanssa. Ensimmäinen vaimo oli italiaissyntyisen arkkitehdin Carl (Carlo, Charles) Bassin tytär. Emil ja Sofia Antoinette Maconi saivat kaksi tytärtä, Helena Lovisan (1847–1849) ja Pauline Emilien (1848–1922). 

Paul Maconi

Nils Maconilla oli kolmaskin poika, Paul (1808–1879), joka veljiensä tavoin opiskeli Savonlinnan piirikoulussa ja Viipurin lukiossa. Hän sai ylioppilastodistuksen vuonna 1830 ja alkoi opiskella Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa kaunopuheisuuden professori Nils Abraham Gyldénin johdolla. Gyldén oli myös Alexander von Collanin opettaja, joten tässäkin kohtaa Collanien ja Maconien tiet risteävät. Todennäköiseti Paul ja Alexander istuivat samoilla luennoilla, vaikka Alexander olikin Paulia 11 vuotta nuorempi. Paul Maconin ainevalinnat ovat samoja kuin Clas, Fabian ja Carl Collanilla. On hyvin todennäköistä, että nuoret opiskelijat viettivät aikaa yhdessä Helsingissä. Sen sijaan pojat eivät jakaneet osakuntatoveruutta, sillä Collanin pojat kuuluivat Savokarjalaiseen osakuntaan ja Maconit viipurilaiseen, ehkä sen perintönä, että suvusta oli perinteisesti opiskeltu Viipurin kymnaasissa. Mahdollisesti kerimäkeläislähtöisinä Maconit kokivat viipurilaiset enemmän omaksi joukokseen kuin kuopiolaisista ja iisalmelaisista koostuvat savokarjalaiset osakuntalaiset.

Paul Maconista tuli maantiedon ja historian opettaja Savonlinnaan. On mahdollista, että siirryttyään Savonlinnan naapuripitäjän kirkkoherraksi 1864 Clas Collan kävi tapaamassa tätä entistä opiskelutoveriaan tai Maconi vieraili Parikkalassa kesäaikaan, kun Collan tapansa mukaan kestitsi laajaa ystäväjoukkoaan pappilassa. 

Lue lisää: 

Yrjö Blomstedt, Suomesta kotoisin olevat ylioppilaat Tarton yliopistossa 1802-1852. Genos, Nro 2, 1949, 28-35.

Heidi Hakkarainen, Viipurin lukion kirjaston kokoelmaluettelo vuosilta 1805-1860 kasvatus- ja kirjahistoriallisena lähteenä. Kasvatus & Aika, Vol. 18, No. 4. Historiantutkimus ja kasvatus. 2024, 66-85.

Erja Kosonen, Rantasalmi suomenkielisen kansanopetuksen edelläkävijänä ja kouluhistoriansa hyödyntäjänä. Teoksessa J. Säntti, A. Nevala & J. Rantala (toim.), Koulu ja menneisyys; Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2017, 141-158.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander von Collan. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Hanén. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Fredrik Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Konstantin Bruun. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Paul Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gustaf Schmidt. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Wallberg. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Kuopion seudun kulttuuriympäristö seutukunnan vahvuudeksi. Kulttuuriympäristöselvitys Kuopion seudun maakuntakaavaa varten. Pohjois-Savon liitto 2006.  Luettu 5.3.2026. 

Luke, Maaninka. Rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtuuritoimisto Arto Mattila Oy, 2020. Luettu 5.3.2026. 

Tiina Miettinen, Joen talon tarina. Kaurakarpion mitalla -blogi. 9.5.2023. Luettu 5.3.2026.

Anneli Vähä-Sipilä, Triviaalikouluun Hämeenlinnaan. Vertimus -blogi. 17.10.2024. Luettu 5.3.2026.

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto Tapio 23.7.1864, No 30.

Katiha, geni.com ja HisKi -tietokannat. 

Erik Gabriel Sederholm - opettaja, Koitsanlahden hovin vuokraaja ja Rapattilan kartanon isäntänä

Erik Gabriel Sederholm syntyi 29.7.1790 Tuusulassa. Isänisä oli helsinkiläinen kauppias ja laivanvarustaja ja tehtailija Johan Sederholm, jonka rakennuttama talo seisoo edelleen Senaatintorin laidalla. Erikin syntymän aikaan isä Karl Albrekt oli luopunut kuninkaallisen sihteerin virastaan Tukholmassa ja viljeli maatilojaan Helsingissä ja Mäntsälässä. Erikin äidinisä Erik Olander oli omistanut tilan ja sahan Tuusulan Kellokoskella, mutta sekä äidinisä että äidinäiti olivat kuolleet Erikin syntymän aikoihin. Erikin eno Johan Gustaf Olander meni Erikin syntymän aikohin naimisiin Johan Sederholmin tyttären Hedvig Magdalenan kanssa. Perheen ja sukupiirin varallisuus ja asema olivat tiukasti kytköksissä Viaporiin ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Johan Sederholm (1722-1805). 
Emmanuel Thelningn maalaus 1804. 
Helsingin kaupunginmuseo.

Erik Gabrielista ei tiedetä juuri mitään. Hän ilmestyy historian lehdille oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän entisenä opettajana ryhtyy vuokraamaan Koitsanlahden hovia Parikkalassa. Tämä tapahtuu vuonna 1816. Venäjän valtio oli ottanut Koitsanlahden haltuunsa sen jälkeen, kun alueen talonpojat olivat nousseet 1783 kapinaan hovia hallinnutta ruhtinas Pavel Skavronskia* ja hänen edusmiehiään vastaan. Valtio antoi tilan hallinta- tai vuokraoikeuden (termit ovat vaihtelevia eri lähteissä) venäläiselle lääkärille, valtioneuvos ja ritari Christoper Kniperille, joka vuokrasi tilan edelleen Parikkalan nimismies Friedrich Schlossmanille. Schlossmanin muutettua pois paikkakunnalta vuokraajiksi tulivat viipurilaiset kauppiaat Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni ja heidän jälkeensä vuonna 1816 Erik Gabriel Sederholm. Vuosivuokra oli 1800 ruplaa. Kniperin kuoltua valtio huutokauppasi hovin vuokraoikeuden vuonna 1822. Tuolloin huutokauppaan osallistuivat Sederholmin lisäksi Jakob Fredrik Lagervall ja joukko pitäjäläisiä, jotka näin ajattelivat pääsevänsä eroon hovin päivätöistä. Sederholm voitti huutokaupan, mutta muutti pois Koitsanlahdesta jo seuraavana vuonna. Sederholm oli miltei heti Parikkalaan saavuttuaan avioitunut nimismies Lasseniuksen vain 16-vuotiaan tyttären Johanna Fredrikan (1800-1841) kanssa. Koitsanlahdesta Sederholmit muuttivat anoppilaan, kunnes perhe muutti 1829 virallisesti Viipuriin, joskin siellä oltiin ilmeisesti asuttu jo aiemmin. Viipurin seudulla Sederholmit asettuivat asumaan Rapattilan kartanoon.

Parikkalassa Sederholmien luona asui perheen äidin Johanna Fredrika Lassenuksen sisaren tytär Johanna Gustava Paulin (1782), joka isä oli Tuusulan kirkkoherra. Rippikirjojen mukaan Johanna Gustava oleskeli Parikkalassa ainakin vuodet 1818-1827, eli miltei koko sen ajan, kun Sederholmit asuivat Parikkalassa. Voi olettaa, että Johanna Gustava seurasi perhettä Rapattilaan. Nuori äiti, joka oli 16-vuotiaasta alkaen lähes jatkuvasti raskaana tai imetti tarvitsi vanhemman naispuolisen sukulaisen apua. Naimattomille sukulaisnaisille koetettiin löytää paikka, jossa he voivat olla avuksi ja saada näin työtä vastaan katon päänsä päälle. 

Uusi koti Rapattila sijaitsi Viipurin Tienhaarasta noin neljä ja puoli kilometriä Lappeenrannan suuntaan. Lähellä olivat muun muassa Juustilan ja Herttualan kartanot. Ennen Sederholmeja kartanoa oli pitänyt hallussaan hallussaan Viipurin pormestari Niklas Jaenisch. Hänen jälkeensä Rapattilan hallinta siirtyi lääkäri L. de Bourgeoisille, häneltä Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori Johan Nymanderille ja hänen kuoltuaan tyttären miehelle Odert Henrik Gripenbergille. Gripenberg myi Rapattilan 1828 Sederholmille. Gripenberg saattaa olla avain Sederholmin menneisyyteen, sillä Gripenberg oli koulunjohtaja, joka johti useampia kouluja ympäri eteläistä Suomea ja toimi Rapattilasta lähdettyään Haminan kadettikoulussa. Ehkä Sederholm oli ollut opettajana jossain Gripenbergin koulussa, vaikkapa poikien sisäoppilaitoksessa Hämeenlinnassa?**

Odert Henrik Gripenbeg perusti Hämeenlinnaan poikakoulun, jonka opetusfilosofia perustui sveitsiläiseen Pestalozzi-kouluun. Gripenberg oli vuonna 1810 tutustunut Johann Henrich Pestalozzin Yverdoniin perustaman koulun toimintaan. Pestalozzilainen opetusmenetelmä perustui 1700-luvun valistusajatteluuun, jonka mukaan köyhien asemaa paransi parhaiten koulutus. Gripenberg noudatti koulussaan Pestalozzin filosofiaa, joihin kuului jokaisen ihmisoikeudet - vaikka käytännössä koulun oppilaat olivatkin aatelispoikia. Gripenbergin koulussa opetettiin reaaliaineita (historia, maantiede, luonnontiede) ja uusia kieliä (saksa, englanti, ranska) eikä lainkaan latinaa kuten tuon ajan muissa poikakouluissa. Koulu erosi myös siinä muista aikakauden kouluista, että ruumiillinen rangaistus ja ulkoluku olivat siellä kiellettyjä. Gripenberg sai koululleen tukea sekä Venäjän keisarilta että Ruotsin kruununperilliseltä Kristian Augustilta, joka maksoi Gripenbergin opintomatkan Sveitsiin. Kotimaassa Gripenbergiä tukivat Gustaf Fredrik Stjernvall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil sekä kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Nimekkäistä tukijoistaan huolimatta koulu ei ollut kovinkaan menestynyt ja Gripenberg muutti sen ensin Hämeenlinnasta Poriin ja sieltä Sääksmäelle, josta oli perinyt Voipaalan kartanon. Koulun toiminta kartanossa ei ollut pitkäaikaista. Vuonna 1828, kun Gripenberg myi Rapattilan Sederholmille, oli hän sokeuduttuaan joutunut jättämään opettajantehtävänsä Haminan alkeiskoulussa. Sinne hän oli siirtynyt Voipaalasta 1823. Sokeutuminen ei kuitenkaan estänyt Gripenbergiä toimimasta, vaan hän perusti vielä 1835 tyttökoulun Helsinkiin, joka jatkoi toimintaa vielä Gripenbergin kuoltuakin. 

Parikkalassa Sederholmien nuori perhe mitä todennäköisimmin seurusteli paikkakunnan toisen nuoren säätyläisperheen, kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin perheen kanssa. Molempien perheiden päät olivat kiinnostuneet koulutuksesta - rovasti Rönnholm oli ennen Parikkalaan tuloaan ollut opettajana Viipurissa - ja molempien opetusfilosofia perustui valistusajatuksille ja modernille humanistiselle ihmiskuvalle. Perheiden äideillä oli siteitä Pietarin saksankielisiin seurapiireihin, joten he saattoivat tukea toisiaan kohtalon heitettyä heidät syrjäiseen Parikkalaan. Nuoret vaimot varmasti myös tukivat toisiaan silloin, kun lapset sairastelivat ja lasten kuolemasta aiheutui surua ja ahdistusta. Mahdollisesti iloisempiakin hetkiä vietettiin yhdessä, istuttiin iltaa, luettiin ääneen ja ehkä jopa tanssittiin ja musisoitiin nuoren ruustinnan myötäjäislahjaksi saaman piano forten äärellä. 

Erik Gabrielin lapset

Erik Gabriel Sederholm kuoli Rapattilassa 1834 ja tila jäi hänen leskelleen ja lapsilleen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta: Parikkalassa syntyivät Albert Constantin (1817), Karl Robert (1818-1903), Erika Emilia (1820-1820), Erik Ferdinand (1821-1822), Fredrika Anna (1823) ja Julia Antoinette (1824-1895). Rapattilassa syntyneeksi on kirjattu Dorothea Wilhelmina (1827), Agathon (1828-1879), Amalia Eleonora (1829-1921) ja Erik Gabriel (1833-1894). Isän kuoltua äiti meni vielä uusiin naimisiin maanmittari Carl August Sierckenin kanssa ja sai tämän kanssa tyttären Ida Sofian (1841-1913). Fredrika Lassenius kuoli Rapattilassa ja tila myytiin pois.  

Karl Robert Sederholm palveli Venäjän armeijaa muun muassa linnoitusupseerina Sevastopolissa ja Hersonissa. Hänet tunnetaan myös harrastuksistaan, joihin kuului uskonnonfilosfia, spiritualismi ja rakennustaiteen aatehistoria sekä pienoismallit. Ukrainassa Karl Robertin tavoin vaikutti myös tämän isän veli Karl Thedor Sederholm (1789-1867), joka erotettiin pappisvirastaan Harkovassa 1820 harhaoppisuuden vuoksi, mutta jatkoi uraansa opettajana ja kirjailijana Venäjällä. Uskonnollisfilosofiset pohdinnat ja spiritualismi todennäköisesti yhdistivät näitä kahta nimikaimaa.

Karl Robert Sederholm kotioloissaan. 
Museovirasto.

Julia Antoinette putkahtaa esille 1867, kun hän ilmestyy kotiopettajattareksi Sauvoon Karl August Krookin ja Elisabeth Collanin lapsille. Isäpuolen sukujuuret läheiseen Saloon sekä Julian syntymäpaikkakunnan Parikkalan rovasti Collanin ja Elisabeth Collanin sisaruussuhde varmaankin helpottivat työpaikan löytymistä. Rovasti Collan myös saatteli Julian Sauvoon Krookien Kärkkisten tilalle, jossa perhe tuolloin asui. Krookin perheen tyttären Augustan muistelmissa Julia Sederholm kuvataan ankarana opettajana, joka ei tuntenut kesäloman käsitettä ja jonka opetuskieli oli saksa. On mahdollista, että Julia oli toiminut opettajana Gripenbergien Helsingin tyttökoulussa sen viimeisimpinä toimintavuosina 1850-luvun alussa ja näin  jatkanut isänsä mahdollisesti aloittamaan yhteistyötä Gripenbergin kanssa. Krookeilta Julia siirtyi opettajaksi Helsingin saksalaiseen tyttökouluun jo ilmeisesti samana vuonna 1867. Julia kuoli naimattomana Helsingissä. 

Agathonin koulu-urasta ei juuri tiedetä, mutta hän ilmestyy vuoden 1868 tienoilla Hollolaan, jossa toimii lääkkeentekijänä (farmaseutti). Suvulla oli siteitä paikkakunnalle, sillä Voistion kartanoa Hollolassa asutti Agathonin isän veli Patrik Sederholm ja isän sisko oli aikoinaan avioitunut ruustinnaksi paikkakunnalle. Mahdollisesti Agathon opiskeli Saksassa, joten häntä ei löydy suomalaisesta ylioppilasmatrikkelista. 1866 Sederholmin kirjakauppa Helsingissä mainosti Agathon Sederholmin kirjoittamaa teosta "Universum. Grundrisse aus dem Buche des Lebens, der Natur, und der Welt". joka sisälsi ilmeisesti myös kirjoittajan muotokuvan. 

Amalia Eleonora avioitui ruotsalaisen majuri Daniel Emil Drangelin kanssa, joka omisti Mossebon säteritilan. 

Erik Gabiel, isänsä kaima, opiskeli metsänhoitajaksi Saksassa ja toimi metsähallinnon tehtävissä Suomessa. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin suuntasi opettajaksi ja käänsi uskonnollis-filosofista venäläistä kirjallisuutta. 

Erik Gabriel Sederholm ja vaimo
Adamina Lovisa Rosén.
Lusto - Suomen metsämuseo.

* Skavronski asui Pietarissa ja eri puolilla Eurooppaa eikä hän tiettävästi koskaan käynyt lahjoitusmaallaan. Hänestä kerrotaan, että hän oli erikoinen hahmo, joka puhutteli kaikkia palvelijoitaan oppeeralaulajan äänellä ja oli kouluttanut palvelijansa vastaamaan samalla tapaa. 

** Sederholmia ei näy rippikirjoissa asumassa Porissa Gripenbergin talossa vuosina, jolloin koulu toimi Porissa. Jos hän oli Porissa, asui hän muualla. Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan rippikirjat eivät ole saatavilla niiltä vuosilta, kun Gripenbergin koulu toimi siellä. 

Lähteet: 

Parikkalan seurakunnan rippikirja 1818-1826, KA. 

Helsingfors Dagblad 19.8.1865, No. 191.

Hufvudstadsbladet 3.6.1869, No. 125. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 14.5.1868, No. 58.

Wiborgs Nyheter 31.10.1902, No. 253. 

Aalto, Seppo, Granqvist, Juha-Matti, Gustafsson, Sofia: Linnoituskaupunki: Helsinki ja Viapori 1721-1808. Helsinki: Minerva-kustannus 2020. 

Hatakka, Sampsa: Aikalaiskuvauksia Viaporista, osa 7: Johan Gustaf Olander (viitattu 21.9.2021). 

Juvonen, Jaana: Parikkalan historia. Parikkala, 1996. 

Kalleinen, Kristiina: Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021) .

Kotivuori, Yrjö: Jaensich, Niklas. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Erik Gabriel. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Karl Theodor.  Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Krook, Augusta: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Helsingfors: Söderströms 1950. 

Meurman, Otto-I.: Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. 1985. 

Mäntylä, Ilkka ja Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sederholm, Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).  

Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Helsinki: SKS 1997. 

Seabag Montefiore, Simon: Romanovit 1613-1918. Helsinki: WSOY 2017. 

Teerijoki, Ilkka: Stjernvall, Gustaf Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS 2012.    .  

Emanuel Sonné - Parikkalasta Bakuun ja takaisin

 Kirjoitin jokunen aika sitten Adolf Sonnysta, joka oli parikkalalaislähtöisen Sonnin suvun vesa. Osa suvun jäsenistä muutti nimen muotoon Sonné. Eräs heistä oli Adolfin serkku Emanuel Sonné (Petter Emanuel Sonné, 1854-1910), joka monivaiheisen elämänsä päätteeksi päätyi asekauppiaaksi Viipuriin.

Emanuel Sonné syntyi Parikkalassa lukkari Karl Josef Sonnin ainoaksi pojaksi. Emanuelilla oli kolme vanhempaa ja yksi nuorempi sisko. Myös Emanuelin isoisä oli ollut lukkari, samoin kuin setä Alexander Sonné. Toisin sanoen perhe hallitsi Parikkalan seurakunnan lukkarin tointa miltei koko 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen. Lukkari tehtäviin kuului myös pitäjän koulumestarina eli lasten lukutaidon opettajana toimiminen. Perheelle kertyi sosiaalista ja henkistä pääomaa, jonka avulla talonpoikaistaustaisesta suvusta noustiin oppisäätyyn tai moderniin liikemiesluokkaan. 

Emmanuelin koti sijaitsi Joukion kylässä (nro 15). Talo oli paikkakunnan tiloihin ja taloihin verrattuna varsin suuri ja vakavarainen: tilanhoidossa auttoi useita renkejä ja piikoja. (Parikkalan seurakunnan rippikirja 1865-1880, s. 118)

Emanuel Sonné mainitaan seurakunnan rippikirjoissa mekaanikkona. Miten ja missä nuori Emanuel nämä opit oli hankkinut jää epäselväksi. On mahdollista, että hän opetteli mekaanikon taitoja käytännön töissä Viipurissa tai Pietarissa - esimerkiksi rautatiet tarjosivat monia mahdollisuuksia tekniikasta kiinnostuneille nuorille miehille. Mahdollisesta opintoajastaan muilla mailla huolimatta Emanuel oli kirjattu isänsä talouteen rippikirjoihin aina siihen saakka, kun hän vuonna 1879 otti passin Venäjälle. Tämänkin jälkeen hän löytyy Parikkalan rippikirjoista, kunnes siirtyy Viipuriin vuonna 1896.

Venäjällä Emanuelin matka suuntautui Bakuun, jossa hän sai pestin Nobelin veljesten tehtaassa työnjohtajana. Tässä työssä vierähti 15 vuotta, kunnes Emanuel oli pakotettu jättämään tämä työ terveyssyistä. Vuonna 1885 Emanuel solmi avioliiton Parikkalan kappalaisen Pehr Mauritz Forsblomin tyttären Bertha Amandan (1858-1930) kanssa ja nuoripari jatkoi yhteiseloa Bakussa.

Nobelin tehtaan öljylähde Bakussa.
Wikipedia Branobel

Baku sijaitsee Kaspianmeren rannalla nykyisen Azerbaidzanin alueella. Tuolloin, 1870-luvulla, kaupunki kasvoi ja kehittyi valtavaa tahtia. Vain muutamaa vuotta ennen Emanuel Sonnén tuloa olivat Nobelin veljekset saaneet Venäjän valtiolta maata tarkoituksenaan perustaa Bakuun öljynjalostusliiketoimintaa, jotka tunnettiin sittemin nimellä Branobel. Kaupungista oli löydetty öljyä muutamia vuosikymmeniä aiemmin ja nyt Venäjä kutsui ulkomaisia osaajia hyödyntämään näitä öljyvarantoja. Nobelin veljekset houkuttelivat mukaansa monia ammattilaisia Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Emanuel Sonné oli yksi ensimmäisistä työtarjoukseen tarttuneista pohjoismaalaisista. 

Nuoripari asettui asumaan Bakuun, todennäköisesti Villa Petrolean alueelle. Alueella sijaitsi Nobelin suvun palatsin lisäksi työntekijöiden asuintaloja, ruotsalais-saksalainen koulu, teatteri, sairaala, kirjasto ja kerhotiloja. Asukkaiden hengellisistä tarpeista vastasi luterilainen seurakunta pappeineen. 1800-luvun lopulla alueelle nousi keilahalli ja tenniskenttiä. Alueen suunnittelusta vastasivat puolalaiset maisema-arkkitehdit, joiden johdolla öljyn pilaamat maat vaihdettiin ja alueelle istutettiin uutta kasvillisuutta. Villa Petrolean alueella pohjoismaalaiset Branobelin työntekijät pystyivät elämään jokseenkin tutunlaista elämää ja käyttämään pohjoismaisia kieliä venäjän ohella. Asuinalueen ulkopuolella avautuivat öljykentät, jotka tupruttivat jatkuvasti mustaa savua ja haisivat voimakkaasti saastuttaen maan ja ilman. Öljyn kuljetus tapahtui aluksi, kun Emanuel Sonné saapui Bakuun, hevosten ja muulien vetämissä tynnyreissä. Myös kamelit olivat tavallinen kulkuväline Bakussa. 

Työväestön asuintalot olivat puisia yksi- tai kaksikerroksisia taloja, jotka todennäköisesti muistuttivat koti-Suomen puutaloasuntoja. Tosin sisätilojen persialaismatot ja itämaiset koristeet kertoivat, että oltiin kaukana kotoa. Ikkunoista avautui näkymä Kaspianmerelle, sillä talot sijaitsivat merestä nousevalla rinteellä niin, että vilvoittavat merituulet pääsivät puhaltamaan ikkunoista. Sonnén perhe oli kirjattuna koko Bakun vuodet Parikkalan seurakunnan rippikirjaan merkinnällä, että perhe oleskelee passilla Venäjällä. He eivät siis koskaan muuttaneet pysyvästi Bakuun, vaikka oleskelu siellä veikin yli kymmenen vuotta. 

Perhe vieraili Bakun vuosina Parikkalassa ja Viipurissa tuttavia ja sukulaisia tapaamassa. Matka Bakusta Suomeen ei ollut helppo, sillä junayhteys Bakusta  saatiin vasta vuosisadan vaihteessa. Matkaa taitettiin suurissa vaunuissa, joita veti jopa kymmenen hevosta. Eräs aikakauden matkalainen, Parikkalan kirkkoherra Clas Collanin veli Alexander von Collan, muisteli matkantekoa Moskovasta etelään seuraavasti:

"Nämä vaunut vaativat 6,8 joskus jos olivat oikein raskaat jopa 10 hevosta ja kaksikin esiratsastajaa [etummaisia hevosia ohjattiin selästä käsin, koska muuten näin iso valjakko olisi ollut ohjauskyvytön], jotta ne [vaunut] voivat lentää sillä tavoin kuin Venäjällä on tapana. Mustan mullan alueella tämä kävi helposti, sillä ei ollut väliä oliko tietä vai ei, mentiin minne vain oli mustaa hienoa multaa. Ukkoskuuron sattuessa tämä multa muuttui surkeaksi mönjäksi, joka tarttui pyöriin ja teki matkanteosta raskasta ja tiestä niin liukkaan, että hevoset liukastelivat helposti." (A. von Collan, Rosenminnen, Collan kokoelma, KK. Käännös ruotsin kielestä UI.)

Elämä Bakussa oli todennäköisesti kovaa ja työn täyttämää. Perheen kaksi vanhinta lasta syntyivät Bakun vuosina (tosin syntymäpaikasta ei ole tietoa) ja kuolivat pienenä. Bakun epähygieeniset asuinolot ja kuuma ilmasto olivat kohtalokkaita pikkulapsille. Puhtaasta vedestä oli pulaa ja sitä tuotiin jatkuvasti laivoilla Volgalta saakka. Lisäksi öljynjalostamot saastuttivat ilmanalaa. Öljynhöyryjen hajussa työskentely kävi todennäköisesti Emanuel Sonnén terveyden päälle ja niinpä perhe päätti muuttaa lähemmäs kotiseutuja. Uusi koti löytyi Viipurista.

Lokakuussa 1896 Emanuel Sonnén perhe muutti virallisesti Viipuriin. Perhe oli asettunut Viipuriin jo vuonna 1894, jolloin Emanuelista tuli Viipurin vesijohtolaitoksen johtaja. Viipurissa perheeseen syntyi Martti nimen saanut poikavauva, joka eli vain kolme päivää. Perhe kasvoi Viipurissa vielä yhdellä lapsella. Pian Suomeen paluun jälkeen Sonnét ostivat Parikkalasta Alahovin tilan (tai osia siitä? Ristimäen kartanon lähistöllä Joukio 24) Sandfrid Hasselqvistilta, jonka vaimo oli Bertha Sonnén sisko (Wiipuri 21.6.1895 No 141). Emanuel ja Bertha Sonné kaipasivat lapsuutensa maisemiin ja Alahovin tilalla he todennäköisesti viettivät kesiään. Bakun helteiden jälkeen Parikkalan kesät varmasti tuntuivat mukavan vilvoittavilta ja ilma puhtaan raikkaalta.

Östra Finland 23.12.1897 No 298

Kolme vuotta vesijohtolaitoksen johtajana oltuaan Emanuel Sonnésta tuli asekauppias, kun hän osti R. Freesen asekaupan Harmaidenveljestenkadulta ja perusti liikkeen Emanuel Sonné & Co. Aseiden lisäksi liikkessä myytiin ompelukoneita ja koiran valjaita (Wiipurin Sanomat 3.4.1898 No 89). Liikkeen hoitajana toimi Fredrik Freese. Lisäksi liikkeessä työskentelivät teatterielämässä sittemmin nimeä niittäneet Unto Montonen ja Reino Laaksonen.

Alkuvuodesta 1910 valtio takavarikoi Emanuel Sonnén aseliikkeen varastosta useita aseita. Aseliikettä syytettiin laittomasta aseiden maahantuonnista Saksasta (Suur-Savo 14.7.1914 No 76). Tässä vaiheessa Emanuel Sonné oli jo sairas eikä kyennyt puolustamaan itseään oikeuskäsittelyssä. (Karjala 15.5.1910) Sonné kuoli syyskuussa 1910. Suremaan jäivät leski, Karl Adrian poika ja tyttäret Elli Katrina ja Ester Suleima. 

Bertha Sonné muutti lapsineen Parikkalaan 1917 ja sieltä Tohmajärvelle 1922, jonne tytär Elli Katrina  oli muuttanut neljää vuotta aiemmin avioiduttuaan farmaseutti Eero Varren (Warén) kanssa.  (Parikkalan Sanomat 19.4.1922 No 16) Poika Karl (Kalle) viljeli vuokraajana Möykynmäen maatilaa Parikkalan Joukion kylässä (? Parikkalan Sanomat 16.3.1921 No 12).  Tytär Ester Suleima avioitui ja muutti Helsinkiin 1920-luvulla (Parikkalan Sanomat 10.11.1926 No 45).

Sekä Emanuel että Bertha Sonné ovat haudattuna Vierevin hautausmaalle Parikkalassa.

Päivitys 17.8.2022

Sanfrid Hasselqvist kertoo muistelmateoksessaan Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997) Emmanuel Sonnesta. Emmanuel eli Möykynmäen Manu oli Hasselqvistin, "Alahovin Sanun", naapuri ja lapsuudenystävä. Sonnen ja Hasselqvistin vaimot olivat sisaruksia ja Hasselqvist ilmoitti kihlauksestaan Sonnen häissä. Myöhemmin ystävykset riitautuivat Alahovin ostosta. Hasselqvist oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja tilan omistusoikeus oli ilmeisesti lainhuudattamatta Hasselqvistin isän saatua tila aikanaan hallintaansa. Velkojen ja perillisten osuuksien epäselvyydet ilmeisesti edesauttoivat sitä, että Sonne koetti saada tilaa haltuunsa. En tiedä siirtyikö osa tilasta lopulta Sonnelle, mutta Hasselqvist perheineen asui tilalla ja elämäkertansa mukaan ystävyys jossain määrin korjaantui, joskin Hasselqvist vierittää syytä vaimonsa ja tämän siskon kontolle ja jotain ristiriitoja lapsuudenystävysten välille jäi. Hasselqvistin konkurssin jälkeen Emmanuel Sonne määrättiin Hasselqvistin alaikäisten lasten holhoojaksi, mutta Hasselqvistin elämäkerran mukaan näyttää siltä, että Sonnen holhoojanasema oli vain muodollinen eikä tämä juuri puuttunut näiden toimintaan. 

Hasselqvist kertoo elävästi miten hän ystävänsä Manun kanssa juoksenteli kesät alastomana Arkusjärven rannoilla kaloja pyytäen ja talvisin laski mäkeä saman järven rantatöyräillä. Pojat myös kävivät yhdessä koulua Savonlinnassa talven 1865-66. Molemmat pojat näyttävät olleen levottomia ja kekseliäitä luonteeltaan.

"Emmanuel Sonne lapsuuden toveri, oli 3 kk vanhempi minua ja molempien äidit olivat lapsuuden toverit Kerimäellä, minun äitini oli kappalaisen tytär ja hänen äitinsä vallesmannin tytär. lähellä asuivat toisiaan ja kävivät yksissä melkein joka päivä. Samoin oli meidän kanssamme siintä, kun rupesimme liikkumaan yhdessä, uitiin yhdessä, juostiin Arkusjärven ympäri alasti [...] 

Kouluun matkustimme yhdessä Savonlinnaan. Vuoroin pantiin hevonen talosta ja toisessa [...] jäitä myöten kävi viitoitettu tie Plasta Savonlinnaan. Emmanuel oli käynyt alkukoulua Malikalliolla Muttosen koulussa ja kesällä kotona Kalle [luultavasti Karl Philip Rönnholm, kirkkoherra Rönnholmin poika, naapuritilan Ristimäeltä, ns. "Kalle-pappi"] koulutti, joka oli silloin ylioppilas. Meidän kummankaan koulunkäynti ei ollut pitkällinen.

Emmanuel ei tahtonut olla kotona ja maatyö oli vastenmielinen. Hän meni Varkauden verstaan [oletettavasti Paul Wahl & Co, viipurilaislähtöinen Hackman & Co:n osakas] oppipojaksi ja sieltä vuosien perästä koneisiin lämmittäjäksi ja alakoneen käyttäjäksi Saimaalle. Ei viihtynyt siinäkään, vaan halusi parempiin ja helpompiin hommiin.

[...] Yhtenä talvena pakkasella läksimme, kolme ystävää matkalle Hiitolaan ja Räisälän Kaukolaan, nimittäin pastori Ahlsted, Manu ja minä. Hiitolan Jaatisessa oli Heikin päivät. Siellä kovasti tanssittiin ja minä johdin franseesit, vaikka oli kolme minua vanhempaa kadettia mm. Gulin Hartman, ei niiden annettu johtaa. Piti olla suomen kielellä. Sitten mentiin Kaukolaan Möykynmäen Liinaa ja Antosta tervehtimään.

Sillä tiellä Manu tutustui yhteen herra Höijeriin [oletettavasti insinööri Frans Höijer, omisti myöhemmin Tammisaaressa Pulituuri-, väkiviina- ja alkoholitehtaan], joka lupasi Manulle hommata paikan Bakuun, jonka hän tekikin. Hän oli ollut siellä 20 vuotta, vaan kun oli vanha ja raihnaantunut jaloista, asui jo maatilalla lähellä Anttosta [Frans Höijer muuttanut Pietarista Kaukolaan 1883]. Siis Manulla päätetty asia matkustaa kevään tullessa Etelä-Venäjälle Kaspianmeren rannalle.

[...] Ensiksi lainasin Emanuelille ensimmäiset reissurahat Bakuun 400 mk. Sitten otin hoitaakseni hänen kotinsa asiat Möykynmäellä, sillä aikaa kun hän olisi Venäjällä rahoja tienaamassa. Minä myin huutokaupalla kaiken irtaimen tavaran Möykynmäeltä ja maksoin velkoja niin paljoni kuin rahaa riitti [...]

Manu alkoi tienata ja vähin erin maksaa korkoja ja pääomaa. [Sonne maksoi Möykynmäen velkoja eikä luopunut tilasta, vaikka tiukkaa oli.]

[...] Kun tuli ensi kerran käymään kotiin, toi minulle hyvän revolverin, n. 32 mk:n maksuisen, luiset päät ja nimen kanssa sekä turkkilaisen maton, joka oli kallis. [...]

Minä hoidin Möykynmäkeä ja Emmanuelin asioita 20 vuotta ilman korvausta, ainoastaan lapsuudentoverin ystävyyden tähden.

[...] Kesällä oli joutunut kihloihin lapsuudentoveri ja naapurin poika Emmanuel Sonne Bertha Forsblomin kanssa ja vietettiin heidän häitänsä 6:s lokakuuta 1885, johon minut kutsuttiin sulhaspojaksi ja minulle oli määrätty morsiamen sisar Ida Forsblom morsiusneidoksi. Häät olivat tavalliseen malliin ja suuret, paljon morsiamen puolelta komeita aatelissukulaisia ym. [.... seuraavana päivänä] Tuli aika syödä päivällistä klo 6 illalla ja nälkäkin oli keskipäivänä tanssittuamme. Paistia tuotiin sisään. Lasit olivat täytetyt viineillä. Talon isäntä ja lastensa isä kohotti maljan lausuen sydämeen tunkevia sanoja pois erkanevalle vävylleen ja tyttärelleen, joiden piti seuraavana päivänä lähteä pitkälle häämatkalla 6000 virstan päähän yli Venäjän maan aina Kaukaasian Bakuun, jossa hänellä oli virkansa ja toimensa, siellä jossa Betroleota valmistetaan; päällysmiehenä siellä oleville höyrykoneille. Tämä oli vaivalloinen matka ja eron hetki oli, näkisivätkö maan päällä toisiaan. Hän toivotti onnea ja menestystä elämälle ja matkalla ja Jumalan siunausta. [....]

Seuraavana päivänä läksin morsiameni [Ida Forsblomin, kihlaus oli juuri ilmoitettu] kanssa saattamaan Emmanuelia ja Berthaa Imatralle ja seurasi meitä morsiamen tädit [...]"

Emmanuelin matkustettua Bakuun otti Sanfrid Hasselqvist vuokralle Möykynmäen tilan, jossa asui Emmanuelin äiti. Tilalla oli tuolloin neljä piikaa ja renkiä sekä 22 lypsylehmää sekä nuorta karjaa. Koska Hasselqvist ei ennättänyt muiden töidensä takia hoitaa Möykymäen maataloutta, vuokrattiin tila Antti Gratioffille. 

"[...] Aina kun tulin Wiipuriin tai Möykynmäelle, niin Bertta sanoi, että oli hyvä kun tulit. Tuot Emmanuelille rohkeutta ja iloa ja hän on aina niin hyvällä tuulella, kun tulet meille. Mites kävi ennen kuolemaa, sulkeutui ovi myötämöysin, yhden kerran avasin kuoleman perästä hautajaisissa Möykynmäellä ja siitäkin olen ollut pahoillani. Ei minua kutsuttu kantajaksi [...]

Mikä minua riivasi mennä [Emmanuel Sonnen] hautajaisiin, en tiedä enkä ikinä ole ollut sellaisissa hautajaisissa. Nimittäin haudalla lankomies Kalle [Carl Gustaf Forsblom] oli hävittänyt brillinsä ja hautapuheen konsepti oli jäänyt toisen palttoon taskuun ja siis niinkin vanhalta papilta voi sanoa konseptin pudonneen myötämöysin, sillä se oli viimeinen, kun piti lankomiehen haudalla. Se oli kerättyä eikä juuri mitään. Minusta tuntui skandaalilta, häpesin itsekseni ja lähdin pois aikaisemmin.

Hautajaistilaisuudessa sairaanhoitaja kysyi, miksi minä en tullut katsomaan vainaata, kun hän oli pyytänyt. Vastasin, että johan olin kylliksi katsonut eläissäni. Jos hänellä on ollut tunnonvaivaa, olisi hän ne voinut muuttaa jonkun henkilön kautta."

Lue lisää: 

Sanfrid Hasselqvist: Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander Sonné. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14786>. Luettu 2.8.2022.

Pennanen, Riikka: Montonen, Uuno. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 2.8.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005447
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Parikkalan seurakunnan rippikirjoja ja muuttokirjoja

brothersnobel.com 

geni.com -verkkotietokanta

Tukholman yliopiston taloushistorian tuottama englanninkielinen video Nobelin veljeksistä 

Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.

Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto

Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 

Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.

Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.

Yle Areenassa kuultavana Kertomuksia sinkkuudesta: Kirjanpitäjä etsii vaimoa 1800-luvun Viipurissa

Ylen toimittaja Virpi Väisänen kävi haastattelemassa minua naimattomuuden historiasta. Juttu on kuultavissa Yle Areenassa.

Haastatteluni perustui Friedrich Wilhelm Klingenderin (1789-n. 1848) päiväkirjaan. Klingender oli kirjanpitäjä Hackman & Co:n palveluksessa Viipurissa. 

Kuvassa on satiirinen kuvaus tyypillisestä 1700-luvun lopun kirjanpitäjästä, jonka hampaaton suu ja köyry selkä kertovat alan kovuudesta ja kirjanpitäjien työoloista. Kirjanpitäjien naimattomuus johtui monesti siitä, että heillä ei ollut taloudellista mahdollisuutta perustaa perhettä. Asuinolotkin olivat vaatimattomat; heillä ei ollut omaa kotia, vaan he asuivat työnantajan heille osoittamissa ja usein varsin vaatimattomissa tiloissa. 

Matt Side, Clerk of Farthingham Northamptonshire. British Museum.