Havaintoja 1800-luvun lääkäreistä ja muista opintielle lähteneistä - Kerimäen Makkoset ja Maaningan Halolan Schmidt

Olen Collan-suvun ainestoa läpi käydessäni törmännyt useamman kerran kahteen tohtorismieheen, jotka kävivät hoitamassa Iisalmen kirkkoherran Pehr Johan Collanin perhettä. Kirjeissä heistä mainitaan vain nimet Schmidt ja Maconi, joten otin selvää kenestä on kyse. 

Tohtori Schmidt

Gustaf Mauritz Schmidt syntyi Pälkäneen Äimälässä 22.9.1792. Hänen isänsä oli Hämeen läänin jalkaväkirykmentin jääkäripataljoonan välskäri ja kengitysseppä Karl Reinhold Schmidt (k. 1823). Isoisä Johan Christoffer Schmidt oli kotoisin Säkkijärveltä Viipurin läheltä ja ammatiltaan hänkin kengitysseppä. Mistä Schmidt Säkkirjärvelle ilmestyi, sitä ei tiedetä. Mahdollisesti hän oli Viipurissa vaikuttaneen Schmidt-nimisen kauppiasperheen poika, joka siirtyi sotilasuralle. Lääkärin työ oli tuolloin vielä pitkälti käsityöammatti, ja etenkin sotilaslääketieteessä tärkeimpiä tehtäviä oli varmistaa, että armeija pystyy marssimaan. Toisin sanoen oli osattava hoitaa niin miesten kuin hevostenkin jalat marssikuntoon. 

Gustaf Mauritz Schmidt lähetettiin vuonna 1804 Hämeenlinnan triviaalikouluun, josta hän siirtyi vuonna 1811 Turun akatemiaan eli yliopistoon. Opintojen etenemisestä ei ole enempää tietoa, sillä seuraava tiedossa oleva asia Schmidtin uralta on vuodelta 1815, kun hänet nimitettiin  Turun lääninlasaretin alilääkäriksi. Kaksi vuotta tämän jälkeen, vuonna 1817, hänestä tuli Kajaanin linnan lääkäri. Vuonna 1820 Schmidtin ura vei Kuopioon, jossa hän toimi vuoteen 1860 asti vankilan- ja sairaalanlääkärinä. Gustaf Mauritz Schmidt hukkui 19.7.1864, kun Pääsky-laiva haaksirikkoutui lähellä Kuopion satamaa. Samassa onnettomuudessa kuoli hänen esikoistyttärensä, joka oli viimeisillään raskaana.

Näköala Haminalahdelta. 1853. Ferdinand von Wright.
Kansallisgalleria.

Schmidt oli avioitunut vuonna 1826 Beata Charlotta Tawastin (1804–1877) kanssa. Beata oli syntynyt Maaningalla, hänen isänsä oli everstiluutnantti Carl Fredrik Tawast. Suku omisti Kuopiossa Haminalahden ja Maaningalla Halolan tilat. Haminalahti oli siirtynyt vuonna 1778 Carl Fredrikin siskon Anna Christinan kautta von Wright- suvulle ja Beatan aviotuessa Halola siirtyi Schmidt-suvulle.

Lääkärintyönsä ohella Schmidt oli kiinnostunut maanviljelyksen ja tilanhoidon kehittämisestä. Hän perusti Halolan tilalle paperiruukin, joka hyödynsi tuolloin vallalla ollutta lumppupaperin valmistustekniikkaa. Paperiruukki toimi kymmenisen vuotta ja työllisti enimillään kymmenkunta työntekijää. Ruukki tuhoutui tulipalossa 1857. Schmidt yritti myös saada luvan perustaa saha Halolan maille Viannankoskelle, mutta kuvernööri ei antanut tähän lupaa. Todennäköisesti koskessa oli kotitarvesaha, jolla voitiin sahata tilalla tarvittavat laudat, mutta sahausta ei voitu harjoittaa myyntiä varten. Schmidtin poika Hugo Evald (s. 1843) jatkoi Halolan tilan kehittämistä ja hänen veljensä Gustaf Emil (s. 1835) osti Tavinsalmen kuninkaankartanon Hussolansaaresta Maaningalta.    

Piirilääkärin instrumenttilaatikko. 1860-luku.
Tiedemuseo Liekki

Makkosista Maconeiksi

Nils Machonius (1760–1839) oli Kerimäen kirkkoherra, joka omaksui Makkonen-sukunimensä kirjoitusasuksi Machonius mentyään opiskelemaan Turun akatemiaan. Suku oli lähtöisin Kerimäen Kulennoisten kylästä. (Täältä voit lukea toisesta Kerimäen herrasväkeen kuuluneesta suvusta.)

Nilsin isä Henrik Makkonen (k. 1792) oli lähettänyt kuusivuotiaan Nilsin Rantasalmen triviaalikouluun vuonna 1766. (Täältä voit lukea lisää Rantasalmen triviaalikoulusta.) Nils oli tavanomaista nuorempi triviaalikoululainen, sillä yleensä kouluun mentiin noin kymmenvuotiaana ja siellä opiskeltiin kahdesta kymmeneen vuotta. Koulun tarkoitus oli varustaa oppilaat sellaisilla tiedoilla, että pystyisivät jatkamaan opiskelua lukiossa (kymnaasissa).

Ovenpäällysmaalaus. Kevät. Allegoria. Lapsuus. 
Samuel Elmgren 1820-luku.
Suomen kansallismuseo

Rantasalmelta Nils siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1779 eli mahdollisesti hän kävi Rantasalmen triviaalikoulua 13 vuotta, mutta on myös mahdollista, että koulunkäynnissä oli useiden vuosien taukoja. Vuonna 1781 Nils aloitti opinnot Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli kemian professori Johan Gadolinin ja kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin oppilaana. Nils Machonius, joka alkoi vuonna 1785 kirjoittaa sukunimensä muotoon Maconi, vihittiin papiksi 1786 ja hän sai paikan Haminan tuomiorovastin apulaisena. Vuonna 1790 hänestä tuli Kerimäen kirkkoheran apulainen, 1792 seurakunnan armovuoden saarnaaja ja vuonna 1794 hän sai Kerimäen kirkkoherran viran. Armovuodensaarnaanjan toimen saatuaan Nils Maconi avioitui Säämingin ja Savonlinnan kirkkoherran tyttären Helena Katarina Wahlbergin (k. 1835) kanssa. Pariskunta sai ainakin neljä lasta. Lapsista Beata Maria (1797–1863) avioitui aikanaan Lappeen ja Lappeenrannan kappalaisen Peter Hanénin (Kerimäen koulumestari Anders Hannikaisen poika, Pietari Hannikaisen pikkuserkku) kanssa. Nils Maconin toinen tytär Helena Natalia (1801–1869) avioitui kruununnimismies Johan Gustaf Kyanderin kanssa. 

Helena Katarina Wahlberg kuoli 1835 ja Nils Maconi kuoli vuonna 1839. 

Petter Henrik Maconi

Nilsin ja Helena Katarinan perheen esikoispoika syntyi 15.6.1795 Kerimäellä ja kastettiin Petter Henrikiksi. Koulutaipaleensa Petter Henrik aloitti Savonlinnan piirikoulussa, josta hän siirtyi Viipurin lukioon 1802. Koulutaival Viipurissa päättyi 1807. Petter Henrik Maconi kirjautui syksyllä 1812 opiskelemaan Turun yliopistoon. Joulukuussa 1814 hän siirtyi jatkamaan opintojaan Tarton yliopistoon, jossa hän marraskuussa 1818 sai valmiiksi tohtorinväitöskirjansa. Kaksi vuotta tämän jälkeen hänestä tuli Savonlinnan piirin piirilääkäri. Ei tiedetä missä Maconi vietti nämä kaksi vuotta tohtoriksi valmistumisen ja Savonlinnaan muuton välillä. Vuonna 1827 Maconista tuli Kuopion piirilääkäri ja vuonna 1835 Sortavalan piiri- ja linnanlääkäri. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1850 asti. Vuonna 1837 Maconi sai asessorin arvonimen, joka oli venäläisessä arvonimiasteikossa alimpia arvonimiä ja joka myönnettiin riittävän pitkästä valtion hyväksi tehdystä palveluksesta. Petter Henrik Maconi kuoli Sortavalassa 10.11.1850.

Maconi avioitui vuonna 1821, pian Savonlinnaan muuton jälkeen, Fredrika Elisabeth Tawastin (1800–1884) kanssa. Puolison isä hovineuvos (hofråd) Fredrik Tawast (1753–1805) (oli eri sukuhaaraa kuin Schmidtin puoliso) oli syntyisin Kerimäeltä, äiti tullivirkailijan tytär Ebba Beata Pistolekors Säämingistä. Fredrika Elisabethin syntymän aikaan perhe asui Savonlinnassa, mutta koska osa perheen lapsista oli syntynyt Lappeenrannassa voi päätellä, että perhe liikkui Fredrik Tawastin työn takia linnoituspaikkakunnalta toiselle. 

Petter Henrik ja Fredrika Elisabeth Maconi saivat ainakin seitsemän lasta: Henriette (s. 1822 Savonlinnassa), Anna Julia (s. 1823 Savonlinnassa), Nils Ferdinand (s. 1825 Savonlinnassa), Emil Fredrik (s. 1827 Savonlinnassa), Nathalia (s. 1830 Kuopiossa), Karl Viktor (s. 1836 Sortavalassa) ja Alexander Eugen (s. 1839 Sortavalassa). 

Emil Fredrikistä tuli historian lehtori Jyväskylään ja Karl Viktorista tuli upseeri. Kuriositeettina mainittakoon, että Alexander Eugen Maconin poika Sune Victor (1885–1928) oli varsin kuuluisa arkkitehti ja johti muun muassa Olavinlinnan restaurointitöitä ja suunnitteli Kajaanin linnan restaurointia. 

Karl Viktor Maconi.
Museovirasto.

Emil Maconi

Nils Maconin pojista nuorempi Emil (1800–1869) teki Petter Henrikin tavoin uran lääkärinä ja jäi lopulta eläkkeelle Haminan sotasairaalan ylilääkärin virasta. Veljensä tavoin Emil Maconi opiskeli Savonlinnan piirikoulussa, josta hän jatkoi Viipurin lukioon vuosiksi 1816–1819. Tällöin Viipurin lukion yliopettajana toimi Anton Ulrik Rönnholm, joka oli opiskellut Tartossa ja jonka sukujuuret veivät Kerimäelle ja Haminaan. Turun yliopistoon Emil kirjautui vuonna 1820. Kuten velikin, Emil lähti Tarttoon, jossa hän vietti vuodet 1822–1825 lääketiedettä opiskellen. Ehkäpä veljesten ajatus opinnoista Tartossa tuli Rönnholmilta? Rönnholmin serkku Konstantin Bruun oli opiskellut lääkäriksi Tartossa vuosina 1806–1811 eli hiukan Maconin veljeksiä aiemmin, joten Rönnholmilla oli ensikäden tietoa opintomahdollisuuksista Virossa. Ennen kaikkea Rönnholmin kautta oli mahdollista saada oikeita ja hyödyllisiä kontakteja, jotka varmistivat opintojen sujumisen.

Tartosta palattuaan Emil työskenteli sotilaslääkärinä Helsingissä ja Ahvenanmaalla. Hän sai kollegioasessorin arvonimen vuonna 1840 ja vuonna 1843 aloitti työt Haminan kadettikoulun virkaa tekevänä esikuntalääkärinä ja vuonna 1855 Haminan sotilassairaalan ylilääkärinä. Tuohon aikaan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana toimi Clas Collan (1816–1903), joka oli Maconin veljen tuttavaperheen, Iisalmen kirkkoherran poika ja jota Petter Henrik -veli todennäköisesti oli hoitanut tämän lapsuudessa Iisalmella. Clas Collanin Alexander -veli (1819–1910) toimi Maconin kanssa samaan aikaan (1851) kadettikoulun esikuntalääkärinä. Myöhemmin Alexander Collan (myöhemmin von Collan) toimi keisarillisen perheen hovilääkärinä Pietarissa matkustellen keisarillisen perheen mukana näiden tarpeiden mukaan muun muassa Krimillä.  Kollegiaaliset ja perheystävyysverkostot todennäköisesti auttoivat sekä Maconeita että Collaneita etenemään urillaan. Emil Maconi erosi lääkärinvirastaan vuonna 1861 ja sai vielä ennen 1869 tapahtunutta kuolemaansa kollegineuvoksen arvonimen. 

Emil Maconi avioitui kahdesti. Ensimmäisen avioliiton hän solmi 1836 Sofia Antoinette Bassin (1815–1850) kanssa ja toisen vuonna 1851 Emilie Anna Karolina Boreniuksen (1824–1884) kanssa. Ensimmäinen vaimo oli italiaissyntyisen arkkitehdin Carl (Carlo, Charles) Bassin tytär. Emil ja Sofia Antoinette Maconi saivat kaksi tytärtä, Helena Lovisan (1847–1849) ja Pauline Emilien (1848–1922). 

Paul Maconi

Nils Maconilla oli kolmaskin poika, Paul (1808–1879), joka veljiensä tavoin opiskeli Savonlinnan piirikoulussa ja Viipurin lukiossa. Hän sai ylioppilastodistuksen vuonna 1830 ja alkoi opiskella Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa kaunopuheisuuden professori Nils Abraham Gyldénin johdolla. Gyldén oli myös Alexander von Collanin opettaja, joten tässäkin kohtaa Collanien ja Maconien tiet risteävät. Todennäköiseti Paul ja Alexander istuivat samoilla luennoilla, vaikka Alexander olikin Paulia 11 vuotta nuorempi. Paul Maconin ainevalinnat ovat samoja kuin Clas, Fabian ja Carl Collanilla. On hyvin todennäköistä, että nuoret opiskelijat viettivät aikaa yhdessä Helsingissä. Sen sijaan pojat eivät jakaneet osakuntatoveruutta, sillä Collanin pojat kuuluivat Savokarjalaiseen osakuntaan ja Maconit viipurilaiseen, ehkä sen perintönä, että suvusta oli perinteisesti opiskeltu Viipurin kymnaasissa. Mahdollisesti kerimäkeläislähtöisinä Maconit kokivat viipurilaiset enemmän omaksi joukokseen kuin kuopiolaisista ja iisalmelaisista koostuvat savokarjalaiset osakuntalaiset.

Paul Maconista tuli maantiedon ja historian opettaja Savonlinnaan. On mahdollista, että siirryttyään Savonlinnan naapuripitäjän kirkkoherraksi 1864 Clas Collan kävi tapaamassa tätä entistä opiskelutoveriaan tai Maconi vieraili Parikkalassa kesäaikaan, kun Collan tapansa mukaan kestitsi laajaa ystäväjoukkoaan pappilassa. 

Lue lisää: 

Yrjö Blomstedt, Suomesta kotoisin olevat ylioppilaat Tarton yliopistossa 1802-1852. Genos, Nro 2, 1949, 28-35.

Heidi Hakkarainen, Viipurin lukion kirjaston kokoelmaluettelo vuosilta 1805-1860 kasvatus- ja kirjahistoriallisena lähteenä. Kasvatus & Aika, Vol. 18, No. 4. Historiantutkimus ja kasvatus. 2024, 66-85.

Erja Kosonen, Rantasalmi suomenkielisen kansanopetuksen edelläkävijänä ja kouluhistoriansa hyödyntäjänä. Teoksessa J. Säntti, A. Nevala & J. Rantala (toim.), Koulu ja menneisyys; Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2017, 141-158.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander von Collan. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Hanén. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Fredrik Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Konstantin Bruun. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Paul Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gustaf Schmidt. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Wallberg. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Kuopion seudun kulttuuriympäristö seutukunnan vahvuudeksi. Kulttuuriympäristöselvitys Kuopion seudun maakuntakaavaa varten. Pohjois-Savon liitto 2006.  Luettu 5.3.2026. 

Luke, Maaninka. Rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtuuritoimisto Arto Mattila Oy, 2020. Luettu 5.3.2026. 

Tiina Miettinen, Joen talon tarina. Kaurakarpion mitalla -blogi. 9.5.2023. Luettu 5.3.2026.

Anneli Vähä-Sipilä, Triviaalikouluun Hämeenlinnaan. Vertimus -blogi. 17.10.2024. Luettu 5.3.2026.

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto Tapio 23.7.1864, No 30.

Katiha, geni.com ja HisKi -tietokannat. 

Sophie Halitzius - äiti on mennyt kylälle soittamaan

 Kotiliesi -lehti julkaisi vuonna 1925 tarinan otsikolla Entisajan herttaisesta kodista. Vanhan tädin muistelmia. Vaikka muistelmatekstissä ei mainita henkilöiden nimiä, voi jutun kuvituksesta päätellä, että kyseessä on lappeenrantalainen Savanderin perhe, jonka nuoren miniän elämäntarinaan juttu keskittyy.

Sophie Halitzius,
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Oma mielenkiintoni kohdistui kuitenkin anoppiin, Sophie (Sofia) Halitziukseen (1799--1874), joka jutun mukaan oli jättänyt kaiken "huushollaamisen" miniälleen. "Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja viulunsoitto", kiteyttää Kotilieden kirjoittaja H. S. 

Ja kun nuoret läksivät rekiretkelle, niin hänkin saattoi innostua. Niinpä kaupunkilaiset saivat nähdä nuorten jonoon liittyneenä kauppaneuvoksettaren, joka miehensä turkki yllä ja karvalakki päässä istui ”kuskipukilla” ja ajelutti naapurin neitejä. Näillä oli täysi luottamus ajajaan. ”Tuntui hyvin turvalliselta, kun Sophie oli ohjaksissa” he vakuuttivat. – ”Vaikka olinkin vähällä kaataa heidät”, tunnusti rouva itse jäljestä päin nauraen. [...]

Vanha rouva – tosin vain viisikymmenvuotias – oli pieni, hento ja iloinen ihminen, vielä vanhanakin mieleltään kuin lapsi. Miksikähän hän ilman muuta luopui taloutensa hoidosta ja jätti sen miniälleen? – Hän oli läheisen hovin tyttärenä nuoruudessaan auttanut isäänsä, joka samalla oli liikemies, toimimalla hänen konttoristinaan – ensimmäisenä naispuolisena sillä tienoin. Kun miniä nyt oli ottanut talouden hoitoonsa, heiluivat vanhan rouvan käsissä neula tai puikot, samoin myöhemmin, vanhusten muutettua maalle, rouvan perintötilalle, kun talouden johdossa oli ”huushollerska”. […]

Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja vilunsoitto. Kesäaamuisin hän jo kello viiden aikaan lähti järvelle ongelle. Kun sitä työtä lapset ja myöhemmin lapsenlapsetkin harrastivat, oli monesti koolla useitakin kalamiehiä. Isoäidin kanssa ei tullut aika pitkäksi. Jos ei muuta erikoista lystiä ollut, niin isoäidin neuvosta otettiin kaloja kiinni tuokkosella. Kotona taas isoäidin vilun soidessa opittiin monen monet kauniit laulut ja vanhanaikaiset polkat ja polskat. Kun pojantytär tottui – korvakuulon mukaan, niin kuin isoäitikin soitti – säestämään häntä pianolla, oli ilo molemmin puolin ylimmillään. – Kerran vanha rouva oltuaan Sannan kanssa työssä järven rannalla, tuli hakemaan ”Hoffmanin tippoja”. Miniä kysyi levottomana, mitä nyt oli tapahtunut. – ”Eihän mitään”, oli vastaus. ”Sanna vain niin kovasti pelästyi, kun minä putosin järveen, että täytyy hänelle saada jotakin rauhoittavaa.”

Ehkäpä tämä – muuten vanhanakin yhä lapsen tavoin uskonnollinen – kauppiaan rouva oli niitä naisia, joille taloudenhoito, hyvästä tahdosta ja pitkäaikaisesta harjoittelusta huolimatta, aina pysyy jossakin määrin vieraana alana. Ehkäpä hänen lahjansa niin kuin harrastuksensakin viittasivat muualle. Hän oli kenties tavallaan niiden nykyajan naisten edelläkävijä, jotka puuhaten osittain oppimassaan ammatissa, osittain kotitaloutensa hoidossa, aina tuntevat hiljaista omantunnonvaivaa siitä, että koti ei ole sillä tavoin hoidettu kuin mallikelpoisten emäntien.

Viulunsoiton ohella Sophien mielenkiinnon kohteeksi on esitetty haitarinsoittoa. Suvussa kulkevan kertomuksen mukaan Sophie saattoi kadota päiväkausiksi lähiseudun taloihin soittamaan pidoissa. Lisäksi Sophie oli kiinnostunut hevosten kasvatuksesta ansaiten tästä monia palkintoja ja ajaen hurjapäisesti valjakoillaan. Sophie oli täysin erilainen kuin hänen vakava ja ankara puolisonsa, jota koko perhe pelkäsi. 

Sophien elämäntarinan kuvaus muistuttaa monella tapaa viipurilaisen suuren puutavaraliiketoimen johtajattaren Marie Hackmanin elämää. Näiden naisten yhteydessä on monesti mainittu, että he olivat "poikkeuksellisisa sukupuolelleen". Olen monesti miettinyt, että ehkä ajatus poikkeuksellisuudesta on syntynyt 1900-luvulla - 1800-luvulla näitä isiensä opissa kaupankäyntiin oppineita naisia, jotka ovat viettäneet päivänsä mieluummin ulkoilmassa kuin sisällä ommellen ja muissa naisille tyypillisempänä pidetyissä töissä tuntuu putkahtelevan esille sieltä ja täältä, kun pintaa vähän raaputtaa. Toisaalta Sophienkin kohdalla on mainittu, että hän teki käsitöitä ja uurasti esiliina edessään esimerkiksi jouluvalmistelujen ja loppuvuoden teurastusten parissa. Säätyläisnaisen tehtävät ovat olleet monisärmäisemmät kuin ehkä jälkipolvet ovat ajatelleet.  

Kun katsoo Sophien valokuvaa, huomio kiinnittyy hänen käsiinsä. Ne ovat voimakkaat, ruumiillista työtä tekemään tottuneen naisen kädet. Myös Sophien iho näyttää ruskettuneelta, kuten ulkoilmaelämää viettävältä ihmiseltä voi olettaakin. Kun tarkastelee kuvaa lisää havaitsee, että kuvassa istuu ehkä noin 50-vuotias nainen. Hampaattomuus on vetänyt suun viivaksi, joten nykyihminen hämääntyy luulemaan kuvan naista vanhemmaksi. Nainen näyttää päättäväiseltä, sellaiselta, joka ei kysele keneltäkään voiko lähteä viikoksi kylälle soittamaan. 

Sophie synnytti 11 lasta, joista osa aikakaudelle tyypillisesti kuoli nuorina. Pojista Carl Wilhelm Savander (1822--1895) jatkoi isänsä ja isoisänsä liiketoimia ja kaksi tyttäristä naitettiin isän liikekumppaneille.

***

Kauppaneuvos Savander.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Sophie Halitziuksen puoliso oli Carl Fredrik Savander (1795--1862), ristiinalaisen torpparin poika. Nuorena tämä kookas, punatukkainen Savander oli tullut Lappeenrantaan Claudelinin kauppahuoneeseen työhön ja opetellut äidinkielensä suomen lisäksi kaupankäynnissä tarvittavia ruotsin ja saksan kieliä, todennäköisesti venäjääkin. Vuonna 1818 hän vuokrasi Uljana Slastnikovalta tämän kauppaliiketoiminnan neljäksi vuodeksi. Kauppiaanoikeudet hän sai 1820, jonka jälkeen hän saattoi laajentaa liiketoimiaan ostamalla Dmitri Slastnikovan talon Kauppakadulta. Omalla nimellään Savander alkoi tehdä kauppa Uljana Slastnikovan kuoltua 1821. Savanderin kauppa oli sekatavarakauppa, mutta Savander teki myös puutavarakauppaa. Osa Savanderin menestyksestä johtui hänen apeltaan Jacob Halitziukselta saamastaan tuesta. Jälkipolvet ovat muistelleet, että  Savander kohteli puolisoaan kuin tämä olisi ollut lapsi. On vaikea uskoa, että kuvan Sophie olisi suostunut holhoavaan kohteluun -- tai ehkä juuri sen takia hän katosi viikoksi kylälle musisoimaan. 

Savander peri apeltaan Hackmanin suuren kauppahuoneen Lappeenrannan asiamiehen pestin. Lisäksi Savander hoiteli muidenkin sahatavaraliiketoimintaa harjoittavien liiketoimia Lappeenrannassa varastoiden puutavaraa. Lisäksi Savander toimitti Saimaan kanavatyömaalle sen kahtena ensimmäisenä toimintavuonna kaiken tarvitun puutavaran sekä suuren osan työmaalla tarvituista elintarvikkeista. Savander omisti myös osuuden Tyysterniemellä olevasta tuulimyllystä ja vuokrasi osuutta Ihalaisen kylän kalkkilouhoksesta. 

Lauritsalan kartano.
Signe Branderin kuvaamana 1912
Museovirasto

Savander osti apeltaan Lauritsalan kartanon. Lisäksi hän osti Parkkarilan tilan. Lauritsalaan Savander perusti olutpanimon, jonne palkattiin hannoverilainen panimomestari. Saimaan kanavan työmaan sadat miehet kuluttivat olutta, joten sitä kannatti tehdä. Panimossa tehtiin myös palo- ja karviaismarjaviinaa, jota myytiin Heimosillan torpassa sijainnessa kapakassa. Panimo myytiin 1869 Hackmanille. Savander omisti lisäksi Härskiänsaaren kartanossa Ruokolahdella telakan ja veneveistämön. Savanderin pojan Carl Wilhelm Savanderin aikana liiketoimet ajautuivat konkurssiin vuonna 1867 ja osa omaisuudesta, kuiten Lauritsalan kartano, päätyi Hackmanin haltuun.

Lauritsala 
 Teoksesta Zacharias Topelius 1845 - 1852: Finland framställdt i teckningar. Helsingfors: A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Museovirasto

Carl Fredrik Savander toimi aikakauden tapaan myös kaupungin luottamustoimissa. Savander oli kapunginvanhin eli osallistui raatihuoneella pidettyihin kaupungin maistraatin kokouksiin. Hän lahjoitti kaupungille tontin, jolle rakennettiin vuonna 1829 valmistunut raatihuone. Savander oli mukana raatihuoneen rakennustoimikunnassa. Lisäksi hän muun muassa hoiti kaupungin raha-asioita Pietarin Keisarillisen Kauppa Pankin kanssa, jossa kaupungilla oli tili. Kun Lappeenranta juhli 200-vuotista taivaltaan, juhlallisuuksia vietettiin Savanderien Parkkarilan kartanossa. 

Lappeenrannan raatihuone.
Lappeenrannan museot.

Savander oli mukana perustamassa vuonna 1837 Lappeenrantaan perustettua tanssiseuraa. Seura kokoontui maanantai-, torstai- ja perjantai-iltaisin raatihuoneella. Tanssimisen lisäksi kokouksissa saattoi lukea lehtiä ja keskustella sekä pelata korttia. Tanssiseura pysyi kaupungin keskeisenä seuraelämän paikkana 1870-luvulle asti. Voi olettaa, että kaikenlaisesta ilonpidosta nauttinut Sophie Halitzius osallistui tanssiseuran toimintaan sydämensä kyllyydestä. Puoliso Carl Savander oli myös mukana kunnostamassa esplanadialuetta paikaksi, jossa voitiin kävellä ja tavata tuttavia. Myös Nikolainvallien keilarata oli paikka, jossa Sophien voi kuvitella huvitelleen miehensä ja lapsiensa kanssa. 

Lappeenrannan seurahuone on kulmatalo kuvan keskellä.
Myöhemmin talossa toimi poliisi.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Savanderien kaupunkikoti Kauppakadun varrella käsitti kymmenen huonetta ja kaksi puotihuonetta. Talo oli todennäköisesti Lappeenrannassa tyypillinen puolitoistakerroksinen puutalo, joka oli kiinni kadussa ja pihaan käytiin portin kautta. Pihapiirissä oli myös eläinsuoja ja talousrakennuksia. Talon voi katsoa olleen kaupungin paras, sillä keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Lappeenrannassa vuonna 1856 yöpyi hän Savandereilla. 

Lähteet

Kotiliesi 1.1.1925

Täältä näet Carl Savanderin hautakiven.

Liisa Castrén: Lappeenrannan kaupungin historia 1812--1918 (1957)

Anu Talka ja Pia Puntanen: Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812--1917. (2005)

Anu Talka: Savander, Carl. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: SKS 2008-- http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-tev-000075 (luettu 23.11.2022)

Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.

Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto

Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 

Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.

Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.