Suomen ensimmäinen naispuolinen kansanopettaja? Maria Christina Hörning Rantasalmelta.

Pappilan naisia ja etenkin Parikkalan rovasti Rönnholmin perhettä tutkiessani olen törmännyt siihen, että pappien tyttäret toimivat kansanopettajina kotiseurakunnissaan. Pappien tyttäret olivat usein paikkakunnan harvoja kouluja käyneitä naisia, eikä heillä useinkaan ollut omaa ammattia. Toisaalta pappien tyttärillä oli aikaa, rahaa ja osaamista eli resursseja käyttää toimintaan, josta ei saatu suoranaisia taloudellisia tuloksia. Toisin sanoen pappien tyttärien tekemä työ ei aina ollut välttämätöntä perheen elättämiseksi. Näin ollen pappien tyttäret saattoivat käyttää aikansa "tuottamattomaan työhön" kuten lasten opettamiseen lukemaan ja kirjoittamaan. Opettajan työ tuotti tuloksia, joita oli ja on hankala mitata rahalla tai tuloksellisuudella. Naisten työnteon historiaa tutkineet ovat usein keskittyneet tutkimaan sellaista naisten työtä, joka on ollut välttämätöntä perheen elatuksen takia, tai tapauksia, joissa naiset ovat osallistuneet omalta osaltaan perheen parissa harjoitettuun yritys- tai maataloudenharjoitustoimintaan. On osoitettu, että kaikkien perheen ja kotitalouden jäsenten panostus on ollut tärkeää ja on puhuttu niin sanotusta kotitalouden tuotantomallista (household economy). Pappien tyttärien toimintaa tässä mallissa ei ole huomioitu, koska on ajateltu, että pappien tyttäret tai pappien vaimot eivät voi missään olosuhteissa osallistua perheen pään ammatinharjoittamiseen. Näin periaatteessa onkin, sillä pappeus oli 1980-luvulle varattu vain miehille ja pappi harjoitti ammattiaan joko yksin seurakunnassaan tai useimmiten yhdessä seurakunnan muiden miespuolisten pappien kanssa.

Syksy. Ovenpäällismaalaus. Samuel Elmgren, 1820.
Suomen kansallismuseo.

Olen alkanut miettiä tätä kotitalouteen perustuvaa tuotantomallia uudelleen, kun olen lukenut pappien tyttärien ja pappien vaimojen elämästä. Nostan nyt esille yhden papin tyttären, jonka on väitetty olleen ensimmäinen (tiedetty ja dokumentoitu) naispuolinen kansanopettaja. 

Maria Christina Hörning syntyi Rantasalmen Osikonmäellä  helmikuun 21. päivä vuonna 1784. Hänen isänsä oli Johan Fredrik Hörning (1752-1824) ja äitinsä Maria Ruuskanen (Ruuskatar, 1760-1800). Maria Christinalla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka kuitenkin olivat todennäköisesti kuolleet jo ennen Maria Christinan syntymää. Näin ollen Maria Christina oli perheen vanhin eloon jäänyt lapsi ja toimi ajan tavan mukaan nuorempien sisarustensa kaitsijana. Maria Christinan (toisissa lähteissä Maja Stina eli suomalaisittain Maija Stiina) jälkeen perheeseen syntyi kolme tyttöä, joista vain nuorin Gustava (1793-1877) eli aikuisuuteen. Tyttöjen äiti kuoli Maria Christinan ollessa 16-vuotias ja pikkusisaren ollessa 7-vuotias. Tyttöjen isä avioitui uudelleen vuonna 1807 Lovisa Ikosen (1784-1838) kanssa, joka oli saman ikäinen Maria Christinan kanssa. 

Naisen unelmia. Pojat koulussa, tytöt koulussa.
August Mannerheim 1850. Helsingin kaupunginmuseo. 

Isä Hörningin ura

Maria Christinan syntyessä hänen isänsä oli 32-vuotias. Tuolloin isä Johan Fredrik Hörning kierteli Rantasalmella pitämässä rippikoulua. Isä-Hörning oli aloittelemassa maineikkaaksi kasvavaa pedagogista uraansa. Ruotsissa vuonna 1724 annettu koulujärjestys määritteli, että opettajan tuli omata riittäviä tietoja opetettavasta aineesta, pedagogisia taitoja ja esikuvallista elämäntapaa. Opettajien valvonta oli tuomiokapitulin eli luterilaisen kirkon alaista ja samoin koulut toimivat kirkon alaisuudessa. Johan Fredrik Hörning oli päässyt vuonna 1771 Nilsiän kappeliseurakunnan koulumestariksi ja lukkariksi. Melkoinen saavutus kouluja käymättömältä suutarin pojalta. Hörningillä ei ollut takanaan opintoja, vaan hän oli täysin itseopppinut. Toimittuaan opettajana Nilsiässä Hörning matkusti Rantasalmelle ja kirjautui 22-vuotiaana sikäläiseen triviaalikouluun, jonka penkkejä hän kulutti puolitoista vuotta. Triviaalikoulusta siirryttiin kymnaasiin ja sieltä yliopistoon, jos vain lukuhaluja ja ennen kaikkea taloudellisia resursseja kouluttautumiseen oli. Johan Fredrik Hörningillä oli ensiksi mainittuja, mutta ei jälkimmäistä. Opettajan ura oli usein sellaisten kohtalona, joilla ei ollut rahaa kouluttautua pidemmälle. 

Triviaalikoulun jälkeen Johan Fredrik Hörning pääsi Rantasalmen koulumestarin Hans Henrik Spåren (Spåran) apulaiseksi ja alkoi systemaattisesti kirjata ylös koululaisten lukutaidon kehitystä. Hörning myös kehitti tavuutavauksen ja häntä pidetään tämän lukemaan opetuksen muodon isänä. Aiemmin lukemaan oli opeteltu luettelemalla sanan kaikki äänteet ja vasta sitten muodostettiin sana kokonaisuudessaan. Hörningin johdolla alettiin tavaamaan tavuittain "koo-ii-äs kis äs-aa sa, kis-sa". Innovativiinen Hörning sai Rantasalmelta vakituisen pitäjän koulumestarin paikan. Nyt hän pystyi menemään naimisiin ja perustamaan perheen. 

Johan Fredrik Hörning alkoi kasvattaa kouluimperiumiaan ja otti työparikseen veljensä Adam Wilhelmin (toisissa lähteissä Adolf Wilhelm, s. 1755). Yhdessä veljekset opettivat sadoille rantasalmelaislapsille lukemisen saloja, uskontoa, laulua ja laskentoa. Opetus tapahtui talosta taloon kiertävässä kiertokoulussa. Talojen tuvissa oli talvisaikaan hämärää ja savuista, sillä talot olivat savupirttejä. Monissa paikoissa pienkarjaa - kanoja, kukkoja, lampaita ja porsaita - oli kylmimpään aikaan pirtissä lämmittelemässä. Koulunkäyntiin keskittyminen oli lapsillä vähän niin ja näin, kun mielenkiinnon vei tovereiden ja eläinten hassuttelut. Hörning oli kuitenkin ilmeisen taitava opettaja, sillä hänet palkittiin vuosittain työstään. 

Hörningin maine kiiri ja vuonna 1793 hänet kutsuttiin Sulkavalle pitämään koulua. Sulkavalla Hörning oli neljä vuotta ja opetti yli 700 lasta. Nyt Hörningillä oli kasassa tarpeeksi rahaa ja hän pystyi suorittamaan ylioppilastutkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1794 ja seuraavana vuonna hän läpäisi pappistutkinnon, vaikkain hänen taitonsa latinassa, kreikassa ja filosofiassa todettiin puutteelliksi. Tässä kohtaa hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli ja Hörning toimi jonkin aikaa opettajana Rantasalmella, kunnes vuonna 1804 hän siirtyi  Kerimäelle ja sieltä vielä samana vuonna Pieksämäelle. Vuonna 1806 Hörning saavutti seuraavan etapin urallaan, kun hänet nimitettiin virkaa tekeväksi kappalaiseksi Haukivuoren seurakuntaan, jossa hän toimi pari vuotta. Lopun elämäänsä Hörning kierteli Etelä-Savon seurakuntia virkaa tekevänä kappalaisena. Hän kuoli ollessaan virkaa tekevänä kappalaisena Kesälahden seurakunnassa. Tässä vaiheessa hän oli laskenut opettaneensa yli 12 000 lasta. 

Kiertokoulu. Eero Järnefelt. Kansallisgalleria

Maria Christinan nimitys opettajaksi

Maria Christina Hörning tuli isänsä sijaiseksi Rantasalmen koulumestarin tehtävään vuonna 1809 ja toimi sijaisena isälleen ja tämän apulaisena toimineelle sedälleen ainakin kevätlukukauden ajan. Aikalaislähteet kertovat, että Hörning oli opettanut vaimolleen latinaa, joten todennäköisesti tästä opista oli saanut osansa myös tytär. Paljon muuta ei Maria Christinan työstä opettajana tiedetä. 

Toimiessaan opettajana Maria Christina Hörning oli jo avioituinut nainen. Hänen puolisonsa Erik Ekelund (1772-1858) oli kersantti, musikantti ja toimi sittemmin appensa apuna Rantasalmen koulumestarin toimessa. Kevättalvella 1809 Ekelund oli todennäköisesti armeijan mukana sotimassa Venäjää vastaan, joten hänen vaimonsa hoiti perheen "koulubisnestä". Ekelundien lapset, neljävuotias Johan Henrik ja puolitoistavuotias Fredrika, saivat ehkä olla kuunteluoppilaina koulussa.

Johan Fredrik Hörningin urasta kertovien tarinoiden ja historiikkien joukossa on kertomus siitä, mitä hänen puolisonsa (epävarmaa kumpi näistä) ajatteli latinanopinnoista. Hörningin palatessa opetusmatkaltaan pitäjästä oli vaimo irrottanut eteisestä lattialaudan, joten Hörningin astuessa tupaan putosi hän talon alla olevaan kellariin. Vaimo ei päästänyt miestään ylös ennen kuin tämä lupasi lakata piinaamasta vaimoaan latinanopinnoilla. Voi vain ihmetellä, miten kaiken päivää lapsia opettanut Hörning jaksoi vielä iltaisin paneutua vaimonsa latinanopintoihin sellaisella innolla, että oppilas väsyi ja turhautui pedagogin vaatimuksiin. On mahdollista, että Hörning suhtautui samalla innolla tyttäriensä kouluttamiseen ja on olemassa jonkinlaista perimätietoa siitä, että Maria Christina osasi latinaa. 

Lasten paras tavara. "Aapinen" vuodelta 1731.
Jyväskylän yliopiston tiedemuseo

Hörningien "kouluimperiumi" ja pappiloiden naisten työ

Hörningien perheen elanto riippui täysin seurakunnan koulumestarilleen maksamista palkkioista, jotka maksettiin lähinnä luontaistuotteina eli viljana. Ilmeisesti palkkio oli sen verran hyvä, että sillä pystyi elättämään oman perheen lisäksi avuksi otetun veljen perheineen. Adam Wilhelm Hörningin perheeseen syntyi viisi lasta. Näistä Anders-poika päätyi jatkamaan isänsä ja setänsä "kouluimperiumia" toimien Parikkalan seurakunnassa koulumestarina. Anders Hörning mainitaan  koulumestarin oppilaana vuonna 1821, jolloin hän avoitui Catharina Kärkkäisen kanssa. Hörningin ilmestyessä Parikkalaan oli pitäjän koulumestarina Matti Sonni (n. 1737-1825). Koska hän sairasteli ennen kuolemaansa eivätkä pitäjäläiset päässeet sopuun siitä, miten koulunkäynti seurakunnassa tulisi järjestää, hoiti koulumestarin tehtävää hänen poikansa Israel ja muut vaihtuvat sijaiset, joista yksi oli Anders Hörning. Anders Hörning oli elossa vielä 1865, jolloin rippikirjassa mainittiin entisenä sotilaana, joka asui leskenä Änkilän kylässä.  

Vaikka Maria Christina mainitaan vain ohimennen hänen isäsnsä uran yhteydessä, paljastaa hänen lyhytaikainen toimintansa opettajan sijaisena poikkeusoloissa sen, että myös kansanopetuksen voi ajatella 1700- ja 1800-lukujen taitteessa järjestyneen kotitalouden tuotantomallin mukaisesti. Muita elinkeinoja tutkittaessa on havaittu, että aviomiehen tai isän ollessa estyneenä perheen naiset voivat vastata elinkeinonharjoittamisesta. Näin oli myös koulumestarin tehtävässä. Ainoastaan papin tehtävään naiset eivät voineet tarttua. Hörningin tytär ei olisi voinut kiivetä saarnastuoliin isänsä sijaan. 

On mahdollista, että tutkimuksen edetessä löydämme aineistoa, joka paljastaa pappien vaimojen ja tyttärien muilla tavoin auttaneen pappeja työssään. He saattoivat kirjoittaa puhtaaksi dokumentteja, saarnoja ja huolehtia virantoimituksen sellaisista tehtävistä, jotka eivät kuuluneet papin toimittamiin sakramentteihin tai evankeliumin saarnaamiseen. Naisten historiaa tutkineet historiantutkijat ovat jo kauan puhuneet siitä, että naisten tekemä työ on ollut historiassa näkymätöntä ja nostaneet esille naisia, jotka ovat olleet tavalla tai toisella aktiivisia ja toimineet kulloinkin vallinneiden yhteiskunnallisten reunaehtojen sallimissa rajoissa. Pappiloiden naisten tekemä työ on tähän asti jäänyt melko vähälle tutkimukselle, mutta näyttää siltä, että pintaa raaputtamalla siitäkin löytyy uutta tietoa, kuten vaikka 1600-luvun papin vaimoja tutkineen Miia Kuhan tutkimukset osoittavat.

 

Lue lisää:

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.10.1883 No 6

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.11.1883 No 7 

Alempi kansanopetus 1.4.1913 No 4

Alempi kansanopetus 1.5.1913 No 5

Etelä-Savon rakennusperintöyhdistys ry: Rantasalmen kappalaisen pappila

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse. Otava, Helsinki 1918. 

K. G. Leinberg: Johan Fredrik Hörning: Finlands förnämste sokneskolmästare. Finska Litteratur-sällskap, H:fors 1883.

Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen: Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS, Helsinki 2010. 

Jaana Juvonen: Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996. 

Lisäksi tekstissä on käytetty apuna Suomen sukututkimusseuran HisKi tietokantaa, geni.com -sivustoa ja Parikkalan seurakunnan rippikirjoja. 

Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.

Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto

Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 

Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.

Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.

Ruotsinsalmen taistelu

Vierailin kesällä Merikeskus Vellamon Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyssä. Esittelytekstin mukaan näyttely kertoo "nykyisen Kotkan edustalla käydyn Itämeren suurimman meritaistelun ja sen jälkeen rakennetun linnoituskaupungin tarinan ennennäkemättömällä tavalla." Näyttely oli visuaalisesti näyttävä ja keskittyi suurelta osin mereen, sotatapahtumiin merellä ja meriarkeologian tuloksiin. Vähemmälle jäi mainittu linnotuskaupungin tarina: sitä edustivat muutamat henkilöt, joiden elämäntarinan kautta elämää Ruotsinsalmen linnoituskaupungissa valotettiin. Myös aikakauden esineistöä oli jonkin verran esillä. 

Ruotsinsalmen upseerimiekka,
Turun museokeskus 

Olen vuosien saatossa törmännyt omassa tutkimusaineistossani joitakin kertoja Ruotsinsalmen taistelua seuranneisiin tapahtumiin. Lisäksi olen ehkä tavanomaista museokävijää perehtyneempi aikakauden ihmisten elämään, joten tältä osin jäin kaipaamaan näyttelyssä syvällisempää panosta. Toki monelle museokävijälle näytti riittävän se, että sai napattua valokuvan näyttelijän suuresta valokuvasta, jossa näyttelijä oli puettu aikakauden asuun. Historiantutkijalle tällainen menneisyyden kuvittaminen ei juuri anna mitään, vaan olisin kaivannut enemmän aikakauden aitoja esineitä. Valitettavasti tämä taitaa olla nykyinen trendi, että museoissa esineille on yhä vähemmän tilaa. Tällöin tulee monesti mieleen, että katson niitä mieluummin finna.fi:stä kuin matkustan hämärästi valaistuun museoon tutkimaan vitriiniin asetettuja esineitä.

Näyttelyn mielenkiintosimpiin esineisiin kuului morsiuskampa, josta Marcus Lepola kertoo lisää täällä.

Morsiuskampa Sankt Nikolai -hylystä,
Museovirasto

Sankt Nikolai -hylystä nostetut kengänsoljet,
Suomen merimuseo. 

Näyttelyssä oli esillä ja myös finna.fi palvelusta löytyy useita kengänsolkia. Ne kertovat omalta osaltaan 1790-luvun muodista, jonka mukaan miesten kengissä oli komeat metalliset soljet.

Näyttely on saanut positiivista palautetta ja kun kohdeyleisö huomioidaan antaisin näyttelylle neljä tähteä viidestä. Täydet pisteet se olisi saanut, mikäli näyttelyn tueksi olisi ollut saatavilla tutkijoiden kirjottama asiantunteva näyttelyjulkaisu. Kun näyttely mitä ilmeisimmin perustuu uuteen tutkimukseen, olisi ollut mukava lukea myös tätä tutkimusta. Aiemmista näyttelyistä oli julkaisuja saatavilla museokaupassa, mutta ilmeisesti tämänkaltaista julkaisutoimintaa ei enää museoissa juurikaan harrasteta. Sen sijaan tutkimustuloksia voi seurata Merikeskus Vellamon YouTube -tililtä, jossa on saatavilla tutkijoiden luentoja aiheesta. Äänessä ovat ainakin Aaro Sahari ja Marcus Lepola, joista ensimmäinen toteaa, että ei voi olla virtuaalisia esityksiä, ellei ole ensin tutkimusta.

Ruotsinsalmen meritaistelu 1789

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu 1790

Ruotsinsalmen aikakauden historialliset sotalaivat

Ruotsinsalmi -näyttely näkyi myös museokaupassa. Tähän puoleen olikin panostettu ilmeisen paljon järjestämällä mm. tuotteistustyöpaja. Osa tuotteista oli geneerisiä museokauppojen esineistöä, mutta osa oli kekseliäitä näyttelyn teemaa tukevia, kuten esimerkiksi hamppunarusta solmittu pannunalunen, jossa yhdistyi merenkulun teema ja aikakauden materiaalit nykyihmistä palvelevaksi käyttöesineeksi, joka oli paikallisesti valmistettu. 

Media on raportoinut ja uutisoinut useampaan kertaan Kohtalona Ruotsinsalmi - näyttelystä.

Suomen edustalla käyty Itämeren suurin meritaistelu ei ollutkaan niin hirmuinen - yli 200 vuoden jälkeen selvisi, että aluksia tuhoutui puolet luultua vähemmän  YLE 29.10.2019

Historiallisen Sankt Nikolai -hylyn osia säilytettiin yli 50 vuotta ränsistyneissä vajoissa - pääsevät vihdoin turvaan YLE 21.2.2020

Ruotsinsalmen meritaistelun hinta lahoaa Kotkan edustalla - Suomen merimuseo julkaisi 3D-mallit 200 vuotta vanhoista laivanhylyistä Tekniikka & Talous 6.3.2020

Sukella sisälle mystiseen Sankt Nikolaihin ja 3 muuhun hylkyyn Suomen edustalla - liian samea vesi estänyt jopa tutkijoita näkemästä niitä näin selvästi  YLE 29.3.2020

Merelle katsovilla tammisotilailla on tarina, joka ei näy ulospäin - muistuttavat Pohjoismaiden suurimmasta meritaistelusta YLE 19.5.2020

Sodassa kaatuneiden viimeisiä henkäyksiä nousee kuplina kohti pintaa merikeskus Vellamon uudessa näyttelyssä - Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyn viesti kuuluu: "Sodassa ei ole voittajia" Etelä-Saimaa 9.6.2020

400 miestä kuoli, koska laivan kovapäinen päällikkö ei suostunut antautumaan - satoja vuosia sitten uponneet tavarat yhä hämmästyttävässä kunnossa YLE 16.7.2020

Pasifistinen näyttely vie keskelle sotahistoriaa Kansanuutiset 16.8.2020

Isä teki hylkypuusta hedelmäveitset, joista vaiettiin liki 60 vuotta - nyt tytär toi ne yleisön nähtäville: "Sanoin juristimiehelleni, että rikos on vanhentunut" YLE 21.9.2020

Ruotsinsalmesta on myös uutta akateemista tutkimusta ja opinnäytteitä:

Ahola, Antti: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellarien No 82 ja 83 raunioiden historia- ja kunnostusselvitys. Kymenlaakson ammattikorkeakoulu 2011.

Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti - Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. SKS 2011.

Takala, Sirkka: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellari no 84: restaurointisuunnitelma. Turun ammattikorkeakoulu 2011. 

Alén, Vesa (toim.): Rakennettu ranta - Ruotsinsalmesta Kotkan satamaan. Kymenlaakson museo 2013. 

Rummukainen, Christian: Ruotsinsalmen merilinnoitus ja tykkipatteri Katariinan toimenpide-ehdotuksia. Kymenlaakson amattikorkeakoulu 2013.

Kykyri, Marita & Lempiäinen-Avci, Mia: Käymäläkaivaus - harvinaista herkkua. Uusia tutkimustuloksia Ruotsinsalmen historiaan. Muinaistutkija 4/2014.

Halén, Harry: Ruotsinsalmen venäläiset sotilaishautausmaat 1796-1854. Kotkansaari - Hovinsaari -Mussalo. Unholan aitta 46/2017.

Oma tutkimuksellinen mielenkiintoni Ruotsinsalmeen heräsi jo väitöskirjaa tehdessä, kun eräässä kirjeessä kommentoitiin haminalaisen neiti Bruunin avioliittoa markiisi de Traversayn kanssa - neiti oli hylännyt viipurilaisen Jaenisch -sukuisen sulhasensa. Tämä mielenkiintoinen markiisi oli päätynyt myös museokaupan tiskirättiin (!), johon oli painettu hänen sanomakseen väitetty teksti "Minun pieni provinssini merellä". Rättejä oli saatavilla useilla kielillä. 

Sittemmin olen tutkaillut kirjeitä, joita Johan Friedrich Hackman kirjoitti vuonna 1790 ja havainnut, että hän sekä kommentoi sotatapahtumia että sodan jälkeen välitti hylkypuutavaraa ostajille. Laivoista saatua puutavaraa välittivät haminalaiset Bruunin kauppiasveljekset ja niiden laivauksesta vastasi Pyterlahden graniittilouhoksen esimies Carl Ki(e)lchen. Oletettavasti hylkypuutavaraa päätyi myös Suvorovin linnoitustyömaille, joilla urakoi Hackmanin appi (vuodesta 1799) Johan Friedrich Laube. Kytkös merisodankäynnin, linnoitustyömaiden ja viipurilais-haminalaisten kauppaiden välillä näyttää olleen vahva. Sota ja siihen varautuminen loivat varallisuutta alueelle. Harmillisesti enempi aiheeseen perehtyminen vaatisi oman tutkimuksensa, johon en ainakaa vielä ole ennättänyt syventyä.

Huomaan, että blogialusta blogger on muuttunut ja kuvien asettelu aiheuttaa ongelmia. Näköjään niitä ei saa järkevästi kuin tuohon tekstin keskelle, mutta sitten tekstin reunojen tasaaminen ei onnistu kaikissa kappaleissa. Harmittaa, mutta ehkä keksin ratkaisun tähän tuonnempana. 

Salaperäinen herra Ignatius

Olen pyöritellyt vuodesta 2009 alkaen suuren suomalaisen yrityksen nimeltä Hackman & Co jälkeensä jättämää materiaalia. Yritys juontaa juurensa helmikuussa 1798 Johan Friedrich Hackmanin  (s. 1755, k. 1807) yhdessä liikekumppaninsa Johan Ignatiuksen kanssa perustamaan yritykseen Ignatius & Hackman. Toinen nimi jäi elämään, toinen poistui maamme taloushistoriasta miltei jälkiä jättämättä. Kuka oli tämä herra, jonka ura itsenäisenä liikkeenharjoittajana jäi varsin lyhyeksi?

Johan Siegfried Ignatius syntyi Helsingin pitäjässä 2.7.1749 ja kuoli 20.9.1831 Tampereella, jossa hänet on haudattu Pyynikin vanhalle hautausmaalle Aleksanterin kirkon viereen. Hautakivessä lukee "Er befleissigte sich der Rechtschaffenheit und meint es gut mit Jederman" ("Hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja toivoi kaikille vain hyvää"). 

Finnlands Allmänna Tidning no 209, 10.9.1831.

Johan Siegfried Ignatiuksen isä oli pappi ja rehtori Sigfrid Kristogerus Ignatius (s. 4.1.1712 Viitasaarella, k. 14.11.1760 Haminassa) ja äiti tukholmalaisen pankin kirjanpitäjän tytär Elisabeth Petraeus (s. 1710, k. Haminassa). Johan Siegfried oli perheen kuudes lapsi. Hänen jälkeensä syntynyt kuopus kuoli vauvana, joten käytännössä poika oli perheen nuorimmainen. Johan Siegfriedin ollessa kolmevuotias perhe muutti Helsingistä, jossa isä toimi Helsigin pitäjän kappalaisena, Haminaan, jossa isä sai viran Haminan ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena ja aloitti seuraavana vuonna koulun rehtorina toimimisen.

Perheessä oli Johan Siegfriedin lisäksi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Johan Siegfriedin vanhemmat veljet Kristian Crusiger (s. 1736, k. 1780) ja Bengt Jacob (s. 1746, k. 1803) saivat opiskella Turun yliopistossa, jonne he kirjautuivat 1757 ja 1764. Vanhimmasta veljestä tuli Haminan koulun opettaja vuonna 1760, mutta pian hän joutui luopumaan tästä työstä sairastuttuaan jonkinlaiseen mielen sairauteen. Bengt Jacob -veli seurasi isänsä jalanjälkiä Haminan koulun rehtoriksi (1774) ja pappisvirkaan (1776). Papillisen uransa hän teki Ruokolahden kirkkoherrana (vuodesta 1788, astui virkaan 1790). Johan Siegfriedin sisaret Patientia Christina (s. 1738, k. 1731), Sara Elisabeth (s. 1740, k. 1769) ja Maria Prudentia (s. 1744, k. 1713) avioituivat ja perustivat omat perheet. Patientia Christinan puoliso oli Helsingin kaupunginsihteeri Alexander Stichaeus (s. 1732, k. 1797), Sara Elisabethin kauppias Esaias Longa Haminasta (s. 1743, k. 1804) ja Maria Prudentian Hämeen läänin rykmentin välskäri Johan Kristoffer Frentzell (s. 1740, k. 1799).

Johan Siegfried ei saanut samanlaista opillista sivistystä kuin hänen veljänsä, eikä hän perustanut perhettä. Johan Siegfriedin varhaisvuosista ei tiedetä juuri mitään, mutta todennäköisesti hän toimi kauppakirjanpitäjänä haminalaisissa ja viipurilaisissa kauppahuoneissa aina siihen saakka, kunnes vuonna 1783 aloitti yhdessä viipurilaisen Abraham Fredrik Jaenischin (s. 1744, k. 1793) kanssa puutavaraliiketoiminnan. Tuolloin hän kirjatui ensimmäiseen kauppiaskiltaan, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli huomattavia rahavaroja. Venäläisen 1700-luvun lopussa käytössä olleen kiltajärjestelmän mukaan ensimmäisen kauppiaskillan kauppiaan pääoman oli oltava vähintään 10 000 ruplaa (kirjanpitäjä ansaitsi vuodessa noin 500 ruplaa) ja vain tämän killan kauppiaat saivat harjoittaa ulkomaankauppaa. Jaenischin kanssa Ignatius toimi liikekumppaninsa kuolemaan saakka vuonna 1793 jolloin hänet valittiin Viipurin pormestariksi. Kolmevuotisen pormestaripestin jälkeen kesällä 1797 Ignatius aloitti yhteisen puutavaran vientitoiminnan Johan Friedrich Hackmanin kanssa. Kovin monta vuotta tämäkään yhteisyritys ei ehtinyt toimia, kun Ignatius vedoten heikkoon terveyteensä halusi vetäytyä liiketoimista. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä Ignatiuksen oli palattava Leppäkosken kartanostaan hoitamaan liiketoimia Hackmanin kuoltua odottamatta kesällä 1807. Pari vuotta myöhemmin Ignatius valittiin Tanskan konsuliksi Viipuriin. Kyseessä oli osittain kunniavirka, osittain tavoitteena oli, että Ignatius edistäisi tanskalaisten liikemiesten kauppaa ja huolehtisi tanskalaisten alusten ja kauppiaiden eduista Viipurissa. 

Ignatius oli varautunut eläkkeelle siirtymiseensä hankkimalla Leppäkosken säterikartanon Janakkalasta. Syytä tähän hankintaan ei tiedetä, sillä Ignatiuksella ei ollut kovin läheisiä siteitä seudulle. Hänen Patientia Christina -sisarensa puolisolla oli suvun ja viranhoidon tuomia yhteyksiä Hauholle ja Hämeenlinnaan, joten ehkä tämä oli tuonut Leppäkosken kartanon Ignatiuksen tietoisuuteen. Hackmanin kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että Ignatius vietti aikaa Leppäkoskella jo kesällä 1801, heti kartanon hankittuaan, vaikka sukukirjassa toisin väitetäänkin. Kartanon päärakennus ja puisto ovat näiltä ajoilta, joten on mahdollista, että Ignatius käytti aikaansa ja varojaan kartanon rakentamiseen. Vuonna 1805 hän mainitsee myynti-ilmoituksessa päärakennuksen olevan vesikatossa ja muut rakennukset ovat uudehkoja. Kartanoon kuului 15 torppaa, joilla oli päivätyövelvollisuus. Kartanon mailla oli myös jauhomylly ja saha. Ignatius ei kuitenkaan viihtynyt Leppäkoskella, sillä hän yritti myydä kartanoa jo mainittuna vuonna 1805. Lopulta yhdeksän vuotta kartanonherrana riitti ja Ignatius myi kartanon Jakob Georg Gygnaeukselle (s. 1767, k. 1819) ja muutti asumaan sukulaisten luo Tampereelle. Testamentissaan Ignatius huomioi kartanon ja sen alustalaiset: testamentin mukaan alustalaisille jaettavaksi jäi 500 ruplaa ja saman suuruinen summa jaettiin Janakkalan köyhille. 

Myytyään Leppäkosken kartanon Ignatius matkusteli - hänet tavataan ainakin Pietarissa, jossa hän oli kesällä 1811. Seuraavan vuoden lopussa Ignatiuksen ja Hackmanin välinen sopimus raukesi lopullisesti ja Ignatius vetäytyi liiketoimista. Vuonna 1819, kun nuoriherra Johan Friedrich Hackman (s. 1801, k. 1879) matkusti Eurooppaan oppimaan liikemiehen uralla tarvittavia taitoja, matkusti Johan Ignatius hänen mukanaan alkumatkan. Ignatius jäi matkasta Hampuriin, jossa hän tapasi sukulaisiaan sekä hoiti terveyttään Saksan kylpylöissä. Vuoden 1820 alussa Ignatius siirtyi Bremeniin, jossa myös nuoriherra Hackman asui isänsä sukulaisten luona. Hackmanin jatkaessa matkaa kohti Englantia palasi Ignatius keväällä Lyypekistä lähtevän laivan mukana Viipuriin. Tämän jälkeen ei Hackman & Co:n kirjeenvaihdossa enää Johan Ignatiusta löydy, vaan hän todennäköisesti vetäytyi viettämään eläkepäiviään Tampereelle sukulaisten hoiviin.

Englantilaistyyppinen samppanjalasi.
Turun museokeskus.

Johan Friedrich Hackmanin ja Hackman & Co:n kanssa käymän kirjeenvaihdon lisäksi Ignatiukselta on jäänyt jälkeen hänen perukirjansa, joka on Handelshuset Hackman -kokoelmassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Tämän perukirjan mukaan Ignatiuksen kuollessa hän omisti rakentamattoman  tontin Viipurissa Linnoituksen kaupunginosassa. Irtainta omaisuutta oli huomattavasti, muun muassa kaksi kultaista, briljantein koristettua sormusta, kolme vähäarvoista kultasormusta, kallisarvoinen nuuskarasia sekä useita kelloja ja ilmapuntareita, jotka olivat aikakauden herrasmiesten tyypillisiä statusesineitä. Muita huomattavan arvokkaita esineitä olivat hopeinen teekannu, kulho ja 18 ruokalusikkaa sekä lukuisa joukko muita hopeaesineitä, kuten 36 hopeista takin nappia ja hopeinen savukkeen imuke. Posliiniesineitä ei ollut kovin lukuisasti, vain tavanomaiset ruokailuun tarvittavat lautaset ja teekupit (4 kappaletta). Sen sijaan samppanjalaseja löytyi 14 kappaletta, juomalaseja 12 kappaletta ja sekalaisia juomalaseja 23 kappaletta. Huonekaluina Ignatiuksen kodissa oli mahonkipuusta veistetty sohva (canapé) ja 12 samaan tyyliin valmistettua tuolia, viisi peiliä, kuusi pelipöytää, mahonkinen vaatekaappi, 23 erilaista tuolia, sohva,  ja vaatimaton puinen ruokapöytä ja kuusi vaatimatonta tuolia sekä lukuisia yksinkertaisempia pöytiä ja kirjoituspulpetti sekä sänky. Tallissa Ignatiuksella oli seitsemän erilaista hevosvaunua, mutta ilmeisesti ei yhtään hevosta niitä vetämään. 

Ignatiuksen ulkoasusta voi päätellä jotain hänen perukirjassaan luetelluista vaatteista. Konsulinviran myötä Ignatiuksen tuli pukeutua siniseen konsulin virkapukuun, johon kuului hännystakki, liivit ja polvihousut valkoisine sukkineen ja puolikenkineen. Univormun lisäksi Ingatius saattoi esiintyä vihreässä lievetakissa ja saman värisissä polvihousuissa, ellei sitten valinnut asukseen harmaata lievetakkia ja vaaleita, paksusta nankin-kankaasta tehtyjä polvihousuja. Lievetakin alle hän saattoi pukea valkoisen tai raidallisen liivin ja vetää jalkoihin valkoiset, mustat tai vihreäraidalliset silkkisukat. Kylmällä säällä lämpöä toi siperialaisesta jäniksennahasta tehty turkki ja kotona vilun piti loitolla flanellinen aamutakki. Talvisaikaan myös villasukat toivat lämpöä vanhan miehen jalkoihin. Ignatius näyttää suosineen tohvelimallisia kenkiä, sillä yksiäkään saappaita ei hänen perukirjaansa ole kirjattu. Päähänsä hän asetti kolmikolkkahatun tai pyöreän mustan silkkipäällysteisen hatun, ellei sitten valinnut vihreää kasimir-villaista myssyä tai sinistä myssyä. Hattujen lisäksi Ignatius saattoi asettaa päähänsä peruukin tai jonkinlaisen tupeen tai osaperuukin, ehkä peittämään kaljua päälakea. Paitoja Ignatiuksen kaapissa oli 25 kappaletta ja nenäliinoja yksi enemmän. Yönsä Ingatius vietti punaisen silkkipeiton alla ja päänsä hän laski höyhentyynylle. Näkönsä avuksi Ignatius oli hankkinut silmälaseja ja teatterikiikarit ja sateelta hän tietenkin suojautui sateenvarjolla. Iltaisin Ignatius saattoi vetäytyä polttelemaan merenvahapiippua, posliinipiippua tai yksinkertaista savipiippua. 

Miesten kirjailtu juhlaliivi.
Uudenkaupungin museo

Merenvahapiippu, Tampere 1810-49.
Tampereen museot

Ignatiuksella oli huomattava kirjakokoelma ja hän oli lainannut rahaa useille tahoille huomattavia summia. Suurin lainasumma oli 12 000 ruplaa, jonka Ignatius oli lainannut entisen liikekumppaninsa sukulaiselle Tilman Grommélle. Kirjoista ja lainoista toivottavasti ehdin kirjoitella myöhemmin. 

Perukirjan perusteella Johan Ignatiuksesta piirtyy ulkoasustaan huolta pitävän herrasmiehen kuva. Lisäksi hän näyttää pitäneen vieraiden kestitsemisestä samppanjalla sekä pelaamisesta ja ajelusta hevosilla. Lisäksi, mikäli hän oli lukenut kaikki kirjastonsa teokset, häntä voi pitää varsin laajasti sivistyneenä herrasmiehenä huolimatta siitä, että hän ei ollut käynyt kouluja. Vaikka Ignatius ei saanut opiskella veljiensä tavoin, onnistui hän kerryttämään sekä henkistä että maallista pääomaa niin, että testamentin tekohetkellä  kesällä 1818 hän saattoi määrätä 1 000 ruplaa Helsingin pitäjälle ja 100 000 ruplaa jaettavaksi siten, että kolmanneksen sai Haminan ja kaksi kolmannesta Viipurin kaupunki, joiden tuli käyttää korkotulot köyhien hyväksi. Testamentin lisäosassa, joka oli päivätty 17.6.1826 Ignatius esitti toiveen, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet häntä hänen eläessään, kokoontuisivat vuosittain juhannuksen aikaan juhlimaan "kehoitukseksi rehelliseen elämään ja ollakseen valmiit kuolemaan, ystävävainajansa muistoksi iloisesti joisivat toistensa maljan". 

EDIT 18.9.2019
Selatessani Historiallista sanomalehtikirjastoa löysin vielä yhden tiedon liittyen Ignatiukseen, joka ei ollut tarttunut hakuhaaviini edellisellä kerralla johtuen siitä, että lehdessä nimi on taivutettu muotoon Ignatii. Ignatiuksen kuoltua järjestettiin Viipurissa huutokauppa hänen jäämistöstään. Huutokaupasta ilmoitettiin Wiburgs Wochenblattin numerossa 2/1832. Jäämistöön kuului 14 syltä koivuista polttopuuta, 7 tolttia (1 toltti on 12 kappaletta) jätelautaa ja vanha hevonen, jotka myytäisi eniten tarjoavalle Ignatiuksen omistamalta tontilta Viipurin kaupungissa. Kovin suurta omaisuutta ei siis jäänyt huutokaupattavaksi, vaan kyseessä oli lähinnä sellainen tavara, jota kukaan ei huolinut ja josta Ignatius ei ollut säätänyt testamentissaan.

Lähteet:
Arkistolähteet: Ignatiuksen perukirja, Handelshuset Hackman, Åbo Akademi.
Åbo Tidning no 83, 12.10.1805.
Muut läheet:
Hämewiki, Leppäkosken kartano, https://www.hamewiki.fi/wiki/Lepp%C3%A4kosken_kartano (luettu 19.8.2019)
Ignatius-suku. Kirjapaino osakeyhtiö Sana, Helsinki 2942.
Ulla Ijäs, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Turun yliopisto 2015.
Örnulf Tigerstedt, Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1940.
Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Janakkala, Leppäkosken kartano http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4711 (luettu 19.8.2019)

1700-luvun tutkimuksen konferenssissa

Täältä voit lukea kuulumisiani Study Group for the Eighteenth-Century Russia Xth International Conferencen tiimoilta. Konferenssi pidettiin tällä kertaa Strasbourgissa ja se oli ryhmän perustamisen 50-vuotisjuhlakonferenssi.

Kuva ei liity konferenssiin, vaan on venäläinen rasia 1700-luvun alusta. 

Venäläinen rasia 1700-luvun alusta. Turun museokeskus. 

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä,  , Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Carl Fredrik (s. 23.1.1773) ja Gustaf Christian Friedrich (s. n. 1771) koulivat vuonna 1782 kiertäneeseen rokkoepidemiaan.

Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki

Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin (luultavasti Karl Johan Qvist) apulaisena. (Tieto lisätty 5.3.2026). Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.

1800-luvun litografia. Museovirasto

Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen läheisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.

Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier Bergh) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kunnan kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 

* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Blogia on muokattu 7.9.2020 lukijalta saatujen kommenttien jälkeen. Muokattu tekstikohta näkyy yliviivauksena. 

Blogia on muokattu 15.6.2021. Rönnholmin kirjaston säilytyspaikkaa on tarkennettu. 

Blogia on muokattu 14.12.2021. Rönnholmin veljien tietoja on lisätty. 

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

Esko Ryökäs ja Ilkka Huhta, Arkkidiakonit arkkidiakonien jälkeen: Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkidiakonit. Diakonian Tutkimus 1, 2024. https://doi.org/10.37448/dt.129241

Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 

1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 

Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot

Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 

Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 

Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 

Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.

Puutarhahistoriaa Malmgårdissa

Sain mahdollisuuden vierailla historiantutkijakollegoiden kanssa Malmgårdin kartanossa, Pernajassa, jossa kreivi Creutz ystävällisesti otti meidät vastaan ja saimme astella punaista mattoa linnamaiseen päärakennukseen. Janne Koskinen on blogissaan kertonut linnasta ja suvun historiasta, joten en nyt paneudu siihen enempää.

Malmgårdin päärakennuksen kuvasi Ulla Ijäs

Puutarhahistoriasta kiinnostuneena mielenkiintoni heräsi, kun kreivi näytti Carl von Linnén teoksen latinankielistä ensipainosta (josta on kuva Koskisen blogissa). Sen oli omistanut Jan Adolf Creutz 1755-1804). Kirsi Vainio-Korhonen kertoo teoksessaan Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa Jan Adolf Creutzin siskon tarinan. Nykyisen kreivin mukaan juuri Sophie oli kirjoittanut veljensä kirjaan sen ostopaikan ja hinnan. Kirjan hinnalla olisi ostoajankohtaan saanut hankittua hevosen.

Jan Adolf Creutz syntyi vuonna 1755 perheen kolmanneksi lapseksi. Isosisko Helena Sophie oli tuolloin kolmevuotias ja Carl Fredrik -veli vain vuoden vanha. Eva Christina syntyi vuonna 1757 ja vauvana kuollut Anna Lovisa vuonna 1761. Lapset saivat todennäköisesti hyvin samantapaisen koulutuksen ja esimerkiksi Jan Adolfin ja Sophien käsialat ovat miltei identtiset. Sisarukset jakoivat myös mielenkiinnon puutarhanhoitoa kohtaan, kertoo Kirsi Vainio-Korhonen teoksessaan Sophie Creutzin aika. Malmgårdin vanhassa kirjastossa saimme kuulla, että kirjaston puutarhanhoitoa ja kasvinjalostusta koskevat kirjat ovat Jan Adolf Creutzin peruja.

Jan Adolf (myös Jean Adolf tai Johan Adolf) Creutzista en onnistunut löytämään paljoakaan tietoa. Creutzeista kyllä löytyy lukuisia henkilöhistorioita esimerkiksi Kansallisbiografiasta, mutta Jan Adolf ei ilmeisesti kuulu suvun maineikkaimpiin. Suuressa ja lukuisia merkkihenkilöitä kasvattaneessa suvussa näinkin voi käydä - puutarhaa ja kasvinviljelyä harrastanut kapteeni ei ehkä kykene kilpailemaan vaikkapa "varakuninkaan" tai maaherran kanssa jälkipolvien huomiosta. Jan Adolf kuoli vuonna 1804 jonkinlaiseen kohtaukseen ja on haudattuna Willmaninen hautaan Pernajan kirkkoon. Tuolloin hän oli sotilasarvoltaan kapteeni. (Sukutukimusseuran Hiski-tietokannan mukaan). Ilmeisesti hän oli naimaton, mutta miksi hänet olisi haudattu Willmaninen hautaan, jää arvoitukseksi.

Olisikin mielenkiintoista päästä lukemaan puutarhaharrastaja Jan Adolf Creutzin huolellisia muistiinpanoja ja verrata tämän herrasmiehen puutarhaharrastusta vaikkapa toisen tuon ajan puutarhaentusiastin, Monrepos'n kartanon paroni Nicolayn harrastuneisuuteen puutarhanhoidon saralla. Jan Adolf Creutz jää toistaiseksi tuntemattomaksi puutarhainnoituksen saaneeksi herrasmieheksi, kuten niin monet muutkin hänen kaltaisensa. Historiantutkimus näyttää olevan kiinnostunut miehestä, mikäli hän on julkaissut jotain poliittista tai uskonnollista tai "sotinut tai saarnannut". Myös kulttuurielämän riennot saattavat jäädä historiankirjoihin, mutta puutarhaharrastusta ei näköjään ole luettu muistiinmerkittäväksi kulttuuriteoksi. Kartanoiden kirjastoja ja arkistoja tutkimalla voisi paljastua monia uusia puutarhainnoituksen saaneita aatelisia - niin miehiä kuin naisia. Malmgårdin puutarha- ja kasvinviljelyn historia on erityisen mielenkiintoinen, sillä nykyään kartanossa viljellään muinaisviljoja. Kreivi kertoikin, että he ovat saaneet monia vinkkejä vanhoista kirjoista esimerkiksi mekaanisen rikkakasvintorjunnan saralla.

Paluumatkalla ryhdyimme pohtimaan sukuverkostoja, joista kreivi Creutz oli meille kertonut. Moni kuulemamme nimi viittasi Saksaan. Löytyipä joukosta muutama minullekin tuttu nimi, joihin olin törmännyt viipurinsaksalaisia tutkiessani. Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että monella itäisen Suomen aatelisperheellä oli juuret Baltian maaperässä. Vainio-Korhonen lisää, että "nykyisen Suomen alueeseen keskittynyt historiankirjoitus ei ole kyennyt tavoittamaan maailmaa, jossa kaakkoisen Suomen aatelisperheet 1700-luvulla elivät". Jaan tämän näkemyksen professorin kanssa ja lisään, että etenkin tuolloisen Ruotsin ja Venäjän välisen rajan Venäjän puoleiset aateliset - ja muutkin säädyt - ovat jääneet tutkimukselliseen pimentoon.


Lisätietoa:
Malmgårdin kotisivut
Yle Uutiset 2008
Umami Lifestylejulkaisu (2012)
Tid Business Media (2016)
Kirsi Vainio-Korhonen: Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (SKS 2008)

Puutarhahistoriaa: Lancelot "Capability" Brown

Tänä vuonna (2016) tulee kuluneeksi 300 vuotta Lancelot "Capability" Brownin syntymästä. Iso-Britanniassa tätä "Englantilaisen puutarhan" isää juhlitaan kunnolla. Asiasta kiinnostuneet voivat seurata uutisia vaikkapa blogista tai twitteristä. Iso-Britanniassa puutarha-alan toimijat näyttävät hyödyntävän toden teolla "Capability" Brownin juhlavuoden. Hänen suunnittelemissaan kartanopuutarhoissa on monenmoisia tapahtumia ja aiheen ympäriltä julkaistaan tutkimusta.  

Lancelot Brown syntyi vuonna 1716 Kirkahlessa, Northumberlandissa. Isä viljeli maata ja äiti työskenteli Kirkhalen kartanossa. Perheessä oli kaikkiaan kuusi lasta. Lancelot kävi jonkin verran kylän koulua, kunnes aloitti työskennellä Kirkhalen kartanon puutarhassa. Vuonna 1741, Lancelot Brown suuntasi Stoween, Buckinghamshireen, jossa hän työskenteli puutarhoissa. Stowessa nuori puutarhuri meni naimisiin Bridget Wayetin kanssa ja pari sai sittemmin yhdeksän lasta. Stowen vuosinaan Lancelot Brown alkoi suunnitella ja toteuttaa itsenäisesti puutarhasuunnitelmia. Stowessa keräämänsä maineen turvin perhe muutti Lontoon lähistölle Hammersmithiin, joka tuolloin vuonna 1751 oli Lontoon kauppapuutarhojen aluetta.

Lancelot "Capability" Brown, Nathaniel Dance, National Portrait Gallery (lähde: Wikipedia)

Tilausten kasvaessa Brown ei enää itse ehtinyt toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan, joten hän palkkasi työväkeä. 1750-luvun lopussa Brownin kirjoissa oli jo yli kaksikymmentä palkollista, jotka suorittivat varsinaisen maisemointi- ja puutarhatyön. Näin ollen Brownille jäi aikaa keskittyä suunnittelutöihin. 1750-luvulla hän suunnitteli useita kartanopuutarhoja. Kaiken kaikkiaan Brownin sanotaan suunnitelleen noin 4 000 puutarhaa.

Brown käytti suuren osan ajastaan matkustamiseen asiakkaidensa luo ja valvomaan suunnittelemiensa puutarhojen toteuttamista. Hänen paneutumisensa työhön oli niin intohimoista, että hän ei aina veloittanut työstään riittävästi. Taloudellisten huolien vaivaama Lancelot Brown kuoli tyttärensä kotona Lontoossa 6. helmikuuta 1783. Hänet on haudattu Fenstatoniin, Cambridgeshireen, jossa hän omisti maata ja Fenstantonin kartanon. 

Lisänimensä "Capability" Lancelot Brown sai siitä, että hänen sanotaan todenneen asiakkailleen, että näiden puutarhoissa on "mahdollisuuksia". 

Parhaiten "Capability" Brown muistetaan suurimittaisista puutarhoistaan, joissa puutarha ja puisto muodostivat yhdessä laajan, vapaamuotoisen maisemapuutarhan eli englantilaisen puutarhan. Tämä oli uutta, sillä aiemmin muodissa oli ollut säännöllisiin muotoihin perustuva ranskalainen puutarha. Englantilaista maisemapuutarhaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa englantilaiseen "cottage garden" puutarhaan. Jälkimmäinen on tunnettu runsaista kukkaistutuksistaan mutta maisemapuutarhaan kukkapenkit eivät kuulu. Sen sijaan maisemapuutarha koostuu epäsymmetrisistä poluista, suurista puista ja kumpuilevasta maastosta. Maisemapuutarhan rakennelmia ovat erilaiset näköalapaikat ja huvimajat sekä muistomerkit ja keinotekoiset luolat, vesiputoukset ja muut suurimittaista maisemointia vaativat rakennelmat kuten "ha-ha" aidat. 

Jo "Capabilityn" elinaikana ja etenkin 1800-luvulla Suomessa rakennettiin useita englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja. Kartanonomistajat halusivat seurata muotia, joka levisi ympäri Eurooppaa. Aluksi englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja rakennettiin hallitsijoiden palatsien puutarhoihin (esim. Tukholmaan Hagan linnan puutarhaan ja Tsarskoe Seloon Venäjälle) mutta vähitellen myös vaatimattomampien aateliskartanoiden puutarhoista loihdittiin maisemapuutarhoja. Suomalaisille tutuin esimerkki lienee Viipurissa sijaitseva Monrepos'n puutarha, jonka luoja oli paroni Ludwig Heinrich von Nicolay ja hänen poikansa Paul. Myös Fagervikissa läntisellä Uudellamaalla oli kuuluisa englantilainen puutarha, samoin kuin Aurora Karamzinin Träskendassa Espoossa. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt englantilaisiin puutarhoihin myös Viipurin lähellä sijaitsevissa Herttualan (Hackman), Saarelan (Steinheil) ja Kiiskilän (Dannenberg) kartanoissa. Aikakauden puutarhakasveista voit lukea täältä.

Meillä Suomessa ei taida löytyä yhtä kuuluisia puutarhasuunnittelijoita mutta kuuluisia, omana aikanaan muodikkaita ja hyvinhoidettuja puutarhoja meillä kyllä olisi. Englantilaisten maisemapuutarhojen rakentamisesta suomalaisiin kartanoihin alkaa olla pian 200 vuotta, joten ehkä mekin voisimme juhlistaa puutarhojamme ja pelastaa edes pienen osan puutarhahistoriaa. Muissa pohjoismaissa puutarhahistoriaa tutkitaan koko ajan. Vierailin viime syksynä seminaarissa, jonka järjestäjänä oli Forum för trädgårdshistoriksa forskning i Norden. Henkilökohtainen tuntumani seminaarista on, että meillä Suomessa historiantutkijat eivät juurikaan ole tutkineet puutarhahistoriaa ja valitettavasti tällöin seminaarin antikin jäi jossain määrin pintapuoliseksi. Toisaalta oli todella hyvä, että meitä suomalaisia historiantutkijoita oli paikalla kaksi, ettei suomalaisen puutarhahistorian tekeminen täysin ollut paikalla olleen luonnontieteilijän harteilla. Ruotsista sen sijaan seminaariin osallistui useita historiantutkijoita, jotka ovat tutkineet muun muassa sukupuolta ja puutarha-arkkitehtuuria.

Lähteet: 

www.capabilitybrown.org

HAMK näyttely 1800-luku

Rakennusperinto.fi

www.parkmonrepos.org

Cross, Anthony, The English Garden in Catherine the Great's Russia. The Journal of Garden History, Vol. 13, Iss. 3, 1993.

Häyrynen, Maunu, Suomalainen puutarha. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 10–30.

Ijäs, Ulla, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa (Suomen historian väitöskirja, Turun yliopisto 2015)

Knapas, Rainer, Ludwig Heinrich Nicolay ja Monrepos. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 220–233.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ludwig Heinrich Nicolay och hans värld i 1700-talets ryska Finland. Atlantis, Stockholm 2003.

Knapas, Rainer, Den nya trädgårdskonsten. Teoksessa Jakob Christensson (Red.), Signums Svenska kulturhistoria. Gustavianska tiden. Signum, Stockholm 2007, 363–388.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1157, Tieto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Andreas Schönle, The Ruler in the Garden: Politics and Landscape Garden in Imperial Russia. Peter Lang, Bern 2007.