Salaperäinen herra Ignatius

Olen pyöritellyt vuodesta 2009 alkaen suuren suomalaisen yrityksen nimeltä Hackman & Co jälkeensä jättämää materiaalia. Yritys juontaa juurensa helmikuussa 1798 Johan Friedrich Hackmanin  (s. 1755, k. 1807) yhdessä liikekumppaninsa Johan Ignatiuksen kanssa perustamaan yritykseen Ignatius & Hackman. Toinen nimi jäi elämään, toinen poistui maamme taloushistoriasta miltei jälkiä jättämättä. Kuka oli tämä herra, jonka ura itsenäisenä liikkeenharjoittajana jäi varsin lyhyeksi?

Johan Siegfried Ignatius syntyi Helsingin pitäjässä 2.7.1749 ja kuoli 20.9.1831 Tampereella, jossa hänet on haudattu Pyynikin vanhalle hautausmaalle Aleksanterin kirkon viereen. Hautakivessä lukee "Er befleissigte sich der Rechtschaffenheit und meint es gut mit Jederman" ("Hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja toivoi kaikille vain hyvää"). 

Finnlands Allmänna Tidning no 209, 10.9.1831.

Johan Siegfried Ignatiuksen isä oli pappi ja rehtori Sigfrid Kristogerus Ignatius (s. 4.1.1712 Viitasaarella, k. 14.11.1760 Haminassa) ja äiti tukholmalaisen pankin kirjanpitäjän tytär Elisabeth Petraeus (s. 1710, k. Haminassa). Johan Siegfried oli perheen kuudes lapsi. Hänen jälkeensä syntynyt kuopus kuoli vauvana, joten käytännössä poika oli perheen nuorimmainen. Johan Siegfriedin ollessa kolmevuotias perhe muutti Helsingistä, jossa isä toimi Helsigin pitäjän kappalaisena, Haminaan, jossa isä sai viran Haminan ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena ja aloitti seuraavana vuonna koulun rehtorina toimimisen.

Perheessä oli Johan Siegfriedin lisäksi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Johan Siegfriedin vanhemmat veljet Kristian Crusiger (s. 1736, k. 1780) ja Bengt Jacob (s. 1746, k. 1803) saivat opiskella Turun yliopistossa, jonne he kirjautuivat 1757 ja 1764. Vanhimmasta veljestä tuli Haminan koulun opettaja vuonna 1760, mutta pian hän joutui luopumaan tästä työstä sairastuttuaan jonkinlaiseen mielen sairauteen. Bengt Jacob -veli seurasi isänsä jalanjälkiä Haminan koulun rehtoriksi (1774) ja pappisvirkaan (1776). Papillisen uransa hän teki Ruokolahden kirkkoherrana (vuodesta 1788, astui virkaan 1790). Johan Siegfriedin sisaret Patientia Christina (s. 1738, k. 1731), Sara Elisabeth (s. 1740, k. 1769) ja Maria Prudentia (s. 1744, k. 1713) avioituivat ja perustivat omat perheet. Patientia Christinan puoliso oli Helsingin kaupunginsihteeri Alexander Stichaeus (s. 1732, k. 1797), Sara Elisabethin kauppias Esaias Longa Haminasta (s. 1743, k. 1804) ja Maria Prudentian Hämeen läänin rykmentin välskäri Johan Kristoffer Frentzell (s. 1740, k. 1799).

Johan Siegfried ei saanut samanlaista opillista sivistystä kuin hänen veljänsä, eikä hän perustanut perhettä. Johan Siegfriedin varhaisvuosista ei tiedetä juuri mitään, mutta todennäköisesti hän toimi kauppakirjanpitäjänä haminalaisissa ja viipurilaisissa kauppahuoneissa aina siihen saakka, kunnes vuonna 1783 aloitti yhdessä viipurilaisen Abraham Fredrik Jaenischin (s. 1744, k. 1793) kanssa puutavaraliiketoiminnan. Tuolloin hän kirjatui ensimmäiseen kauppiaskiltaan, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli huomattavia rahavaroja. Venäläisen 1700-luvun lopussa käytössä olleen kiltajärjestelmän mukaan ensimmäisen kauppiaskillan kauppiaan pääoman oli oltava vähintään 10 000 ruplaa (kirjanpitäjä ansaitsi vuodessa noin 500 ruplaa) ja vain tämän killan kauppiaat saivat harjoittaa ulkomaankauppaa. Jaenischin kanssa Ignatius toimi liikekumppaninsa kuolemaan saakka vuonna 1793 jolloin hänet valittiin Viipurin pormestariksi. Kolmevuotisen pormestaripestin jälkeen kesällä 1797 Ignatius aloitti yhteisen puutavaran vientitoiminnan Johan Friedrich Hackmanin kanssa. Kovin monta vuotta tämäkään yhteisyritys ei ehtinyt toimia, kun Ignatius vedoten heikkoon terveyteensä halusi vetäytyä liiketoimista. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä Ignatiuksen oli palattava Leppäkosken kartanostaan hoitamaan liiketoimia Hackmanin kuoltua odottamatta kesällä 1807. Pari vuotta myöhemmin Ignatius valittiin Tanskan konsuliksi Viipuriin. Kyseessä oli osittain kunniavirka, osittain tavoitteena oli, että Ignatius edistäisi tanskalaisten liikemiesten kauppaa ja huolehtisi tanskalaisten alusten ja kauppiaiden eduista Viipurissa. 

Ignatius oli varautunut eläkkeelle siirtymiseensä hankkimalla Leppäkosken säterikartanon Janakkalasta. Syytä tähän hankintaan ei tiedetä, sillä Ignatiuksella ei ollut kovin läheisiä siteitä seudulle. Hänen Patientia Christina -sisarensa puolisolla oli suvun ja viranhoidon tuomia yhteyksiä Hauholle ja Hämeenlinnaan, joten ehkä tämä oli tuonut Leppäkosken kartanon Ignatiuksen tietoisuuteen. Hackmanin kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että Ignatius vietti aikaa Leppäkoskella jo kesällä 1801, heti kartanon hankittuaan, vaikka sukukirjassa toisin väitetäänkin. Kartanon päärakennus ja puisto ovat näiltä ajoilta, joten on mahdollista, että Ignatius käytti aikaansa ja varojaan kartanon rakentamiseen. Vuonna 1805 hän mainitsee myynti-ilmoituksessa päärakennuksen olevan vesikatossa ja muut rakennukset ovat uudehkoja. Kartanoon kuului 15 torppaa, joilla oli päivätyövelvollisuus. Kartanon mailla oli myös jauhomylly ja saha. Ignatius ei kuitenkaan viihtynyt Leppäkoskella, sillä hän yritti myydä kartanoa jo mainittuna vuonna 1805. Lopulta yhdeksän vuotta kartanonherrana riitti ja Ignatius myi kartanon Jakob Georg Gygnaeukselle (s. 1767, k. 1819) ja muutti asumaan sukulaisten luo Tampereelle. Testamentissaan Ignatius huomioi kartanon ja sen alustalaiset: testamentin mukaan alustalaisille jaettavaksi jäi 500 ruplaa ja saman suuruinen summa jaettiin Janakkalan köyhille. 

Myytyään Leppäkosken kartanon Ignatius matkusteli - hänet tavataan ainakin Pietarissa, jossa hän oli kesällä 1811. Seuraavan vuoden lopussa Ignatiuksen ja Hackmanin välinen sopimus raukesi lopullisesti ja Ignatius vetäytyi liiketoimista. Vuonna 1819, kun nuoriherra Johan Friedrich Hackman (s. 1801, k. 1879) matkusti Eurooppaan oppimaan liikemiehen uralla tarvittavia taitoja, matkusti Johan Ignatius hänen mukanaan alkumatkan. Ignatius jäi matkasta Hampuriin, jossa hän tapasi sukulaisiaan sekä hoiti terveyttään Saksan kylpylöissä. Vuoden 1820 alussa Ignatius siirtyi Bremeniin, jossa myös nuoriherra Hackman asui isänsä sukulaisten luona. Hackmanin jatkaessa matkaa kohti Englantia palasi Ignatius keväällä Lyypekistä lähtevän laivan mukana Viipuriin. Tämän jälkeen ei Hackman & Co:n kirjeenvaihdossa enää Johan Ignatiusta löydy, vaan hän todennäköisesti vetäytyi viettämään eläkepäiviään Tampereelle sukulaisten hoiviin.

Englantilaistyyppinen samppanjalasi.
Turun museokeskus.

Johan Friedrich Hackmanin ja Hackman & Co:n kanssa käymän kirjeenvaihdon lisäksi Ignatiukselta on jäänyt jälkeen hänen perukirjansa, joka on Handelshuset Hackman -kokoelmassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Tämän perukirjan mukaan Ignatiuksen kuollessa hän omisti rakentamattoman  tontin Viipurissa Linnoituksen kaupunginosassa. Irtainta omaisuutta oli huomattavasti, muun muassa kaksi kultaista, briljantein koristettua sormusta, kolme vähäarvoista kultasormusta, kallisarvoinen nuuskarasia sekä useita kelloja ja ilmapuntareita, jotka olivat aikakauden herrasmiesten tyypillisiä statusesineitä. Muita huomattavan arvokkaita esineitä olivat hopeinen teekannu, kulho ja 18 ruokalusikkaa sekä lukuisa joukko muita hopeaesineitä, kuten 36 hopeista takin nappia ja hopeinen savukkeen imuke. Posliiniesineitä ei ollut kovin lukuisasti, vain tavanomaiset ruokailuun tarvittavat lautaset ja teekupit (4 kappaletta). Sen sijaan samppanjalaseja löytyi 14 kappaletta, juomalaseja 12 kappaletta ja sekalaisia juomalaseja 23 kappaletta. Huonekaluina Ignatiuksen kodissa oli mahonkipuusta veistetty sohva (canapé) ja 12 samaan tyyliin valmistettua tuolia, viisi peiliä, kuusi pelipöytää, mahonkinen vaatekaappi, 23 erilaista tuolia, sohva,  ja vaatimaton puinen ruokapöytä ja kuusi vaatimatonta tuolia sekä lukuisia yksinkertaisempia pöytiä ja kirjoituspulpetti sekä sänky. Tallissa Ignatiuksella oli seitsemän erilaista hevosvaunua, mutta ilmeisesti ei yhtään hevosta niitä vetämään. 

Ignatiuksen ulkoasusta voi päätellä jotain hänen perukirjassaan luetelluista vaatteista. Konsulinviran myötä Ignatiuksen tuli pukeutua siniseen konsulin virkapukuun, johon kuului hännystakki, liivit ja polvihousut valkoisine sukkineen ja puolikenkineen. Univormun lisäksi Ingatius saattoi esiintyä vihreässä lievetakissa ja saman värisissä polvihousuissa, ellei sitten valinnut asukseen harmaata lievetakkia ja vaaleita, paksusta nankin-kankaasta tehtyjä polvihousuja. Lievetakin alle hän saattoi pukea valkoisen tai raidallisen liivin ja vetää jalkoihin valkoiset, mustat tai vihreäraidalliset silkkisukat. Kylmällä säällä lämpöä toi siperialaisesta jäniksennahasta tehty turkki ja kotona vilun piti loitolla flanellinen aamutakki. Talvisaikaan myös villasukat toivat lämpöä vanhan miehen jalkoihin. Ignatius näyttää suosineen tohvelimallisia kenkiä, sillä yksiäkään saappaita ei hänen perukirjaansa ole kirjattu. Päähänsä hän asetti kolmikolkkahatun tai pyöreän mustan silkkipäällysteisen hatun, ellei sitten valinnut vihreää kasimir-villaista myssyä tai sinistä myssyä. Hattujen lisäksi Ignatius saattoi asettaa päähänsä peruukin tai jonkinlaisen tupeen tai osaperuukin, ehkä peittämään kaljua päälakea. Paitoja Ignatiuksen kaapissa oli 25 kappaletta ja nenäliinoja yksi enemmän. Yönsä Ingatius vietti punaisen silkkipeiton alla ja päänsä hän laski höyhentyynylle. Näkönsä avuksi Ignatius oli hankkinut silmälaseja ja teatterikiikarit ja sateelta hän tietenkin suojautui sateenvarjolla. Iltaisin Ignatius saattoi vetäytyä polttelemaan merenvahapiippua, posliinipiippua tai yksinkertaista savipiippua. 

Miesten kirjailtu juhlaliivi.
Uudenkaupungin museo

Merenvahapiippu, Tampere 1810-49.
Tampereen museot

Ignatiuksella oli huomattava kirjakokoelma ja hän oli lainannut rahaa useille tahoille huomattavia summia. Suurin lainasumma oli 12 000 ruplaa, jonka Ignatius oli lainannut entisen liikekumppaninsa sukulaiselle Tilman Grommélle. Kirjoista ja lainoista toivottavasti ehdin kirjoitella myöhemmin. 

Perukirjan perusteella Johan Ignatiuksesta piirtyy ulkoasustaan huolta pitävän herrasmiehen kuva. Lisäksi hän näyttää pitäneen vieraiden kestitsemisestä samppanjalla sekä pelaamisesta ja ajelusta hevosilla. Lisäksi, mikäli hän oli lukenut kaikki kirjastonsa teokset, häntä voi pitää varsin laajasti sivistyneenä herrasmiehenä huolimatta siitä, että hän ei ollut käynyt kouluja. Vaikka Ignatius ei saanut opiskella veljiensä tavoin, onnistui hän kerryttämään sekä henkistä että maallista pääomaa niin, että testamentin tekohetkellä  kesällä 1818 hän saattoi määrätä 1 000 ruplaa Helsingin pitäjälle ja 100 000 ruplaa jaettavaksi siten, että kolmanneksen sai Haminan ja kaksi kolmannesta Viipurin kaupunki, joiden tuli käyttää korkotulot köyhien hyväksi. Testamentin lisäosassa, joka oli päivätty 17.6.1826 Ignatius esitti toiveen, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet häntä hänen eläessään, kokoontuisivat vuosittain juhannuksen aikaan juhlimaan "kehoitukseksi rehelliseen elämään ja ollakseen valmiit kuolemaan, ystävävainajansa muistoksi iloisesti joisivat toistensa maljan". 

EDIT 18.9.2019
Selatessani Historiallista sanomalehtikirjastoa löysin vielä yhden tiedon liittyen Ignatiukseen, joka ei ollut tarttunut hakuhaaviini edellisellä kerralla johtuen siitä, että lehdessä nimi on taivutettu muotoon Ignatii. Ignatiuksen kuoltua järjestettiin Viipurissa huutokauppa hänen jäämistöstään. Huutokaupasta ilmoitettiin Wiburgs Wochenblattin numerossa 2/1832. Jäämistöön kuului 14 syltä koivuista polttopuuta, 7 tolttia (1 toltti on 12 kappaletta) jätelautaa ja vanha hevonen, jotka myytäisi eniten tarjoavalle Ignatiuksen omistamalta tontilta Viipurin kaupungissa. Kovin suurta omaisuutta ei siis jäänyt huutokaupattavaksi, vaan kyseessä oli lähinnä sellainen tavara, jota kukaan ei huolinut ja josta Ignatius ei ollut säätänyt testamentissaan.

Lähteet:
Arkistolähteet: Ignatiuksen perukirja, Handelshuset Hackman, Åbo Akademi.
Åbo Tidning no 83, 12.10.1805.
Muut läheet:
Hämewiki, Leppäkosken kartano, https://www.hamewiki.fi/wiki/Lepp%C3%A4kosken_kartano (luettu 19.8.2019)
Ignatius-suku. Kirjapaino osakeyhtiö Sana, Helsinki 2942.
Ulla Ijäs, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Turun yliopisto 2015.
Örnulf Tigerstedt, Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1940.
Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Janakkala, Leppäkosken kartano http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4711 (luettu 19.8.2019)

Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 

1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 

Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot

Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 

Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 

Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 

Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.

Nokian ja kulutustavaroiden historiaa

Kävin alkuviikosta tutustumassa äskettäin avautuneeseen näyttelyyn Kasvun aika - Nokian tehdasyhdyskunnan historiaa sotavuosista 2000-luvun kynnykselle. Näyttely on avoinna Nokian Taidetalossa syyskuun alkupuolelle ja sisäänpääsy ei maksa mitään.

Maisemakuva Nokialta Harjulta Tyttölään. Tampereen museot.

Näyttelyn on koonnut ja esittelytekstit laatinut FT Keijo Rantanen. Jo edellinen Nokian kaupungin ja teollisuuden syntyä Suomen itsenäisyyttä edeltävänä ajanjaksona luodannut näyttely oli Rantasen kokoama. Aiemman näyttelyn perusteella odotukseni olivat korkealla. Näyttely ei pettänytkään  näitä odotuksia. Teksteistä välittyi niiden kirjoittajan asiantuntemus aiheesta (joka ei aina museoiden esittelytekstien kohdalla ole itsestäänselvyys). Harmi vain, että plansseissa oli muutamia painovirheitä. Tällä kertaa näyttelyyn oli saatu kootuksi enemmän esineistöä kuin aiempaan näyttelyyn. Erityisen ilahduttavaa oli Taidetalon toiseen kerrokseen koottu esineistö, joka koostui pääasiassa vaatteista ja kengistä. Esillä oli kerrassaan mielenkiintoisia kumikenkiä, lapsuudesta tuttuja kangaskenkiä ja Nanson trikoita. Varmasti nokialaisten ullakoilta olisi löytynyt enmmänkin materiaalia, mutta silloin näyttely vaatisi isommat tilat. Ehkä vaikkapa Tehdas108 tiloissa voisi joskus olla näyttely nokialaisen teollisuuden valmistamista kulutustavaroista? Esineiden kerääminen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön tallettaminen loisi yhteenkuuluvaisuutta nokialaisten keskuuteen. Jo nyt Taidetalon näyttelyiden suosio on osoittanut, että tällaiselle kulttuurityölle on Nokialla kysyntää ja tarvetta. Sitäpaitsi museokäynnit tekevät hyvää ja pidentävät elinikää, kuten Juho-Matti Paavola kirjoitti Museo-lehteen 2/2014. Katso myös Museoliiton tuore raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Tampereen museoiden / Pirkanmaan maakuntamuseon kokoelmista löytyy melko paljon Nokiaan ja sen teollisuuteen liittyvää materiaalia. Luonnollisesti Taidetalon näyttelyssä oli vain murto-osa esineistöstä ja kuvamateriaalista, jota on talletettu museokokoelmiin. Kokoelmia voi selata museon Siiri-tietokannasta. 

Taidetalon näyttelyssä oli esillä myös muutamia markkinointimateriaaleja, joilla nokialaiset tehtaat ovat mainostaneet tuotteitaan. Esimerkiksi Nokian Gummitehtaan valmistamia kumipamppuja mainostettiin sloganilla "Missä sana ei riitä, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua". 

Tampereen museot

Kulutushistorian tutkijana minua kiinnostaa erityisesti kulutustavaroiden markkinointi, johon on kansainvälisellä tutkimuskentällä tartuttu viime aikoina. Esimerkiksi D. G. Brian Jonesin ja Mark Tadajewskin vuonna 2016 ilmestyneen The Routledge Companion to Marketing History kokoomateoksen artikkelit pyrkivät kattamaan koko maailman. Mukaan on mahtunut artikkelit Tanskan ja Venäjän markkinointihistoriasta, mutta Suomeen asti teos ei ulotu. Meillä kuitenkin oli jo itsenäisyytemme alkuvuosina omia kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä, jotka markkinoivat tuotteitaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Ruotsissa Centrum för Näringslivshistoria on ottanut tehtäväkseen koota yrityksien markkinointimateriaalia (samaa työtä, jota meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA tekee) ja sikäläiset yritykset ovat ottaneet history marketing -konseptin omakseen (esim. case Ahlsell ja muita caseja). 

Kumipamppujen mainosteksti sekä alla oleva kumikalossien mainos kertovat omasta ajastaan. Nykyään tuskin olisi millään muotoa korrektia mainostaa väkivaltaa ratkaisuna ongelmiin, joissa "sana ei riitä". Samalla koululaisten vanhemmille suunnattu mainos näyttäytyy 2000-luvun ihmisen silmiin varsin sukupuolittuneelta, sillä nykyään myös tytöt käyvät yhtä lailla koulua kuin pojat. Mainos kertoo 1920-luvun asenneilmapiiristä: kävivätkö vain pojat koulua vai oletettiinko tyttöjen olevan niin siistejä, että he pystyivät väistämään lätäköt ja kenkien kastumisen koulumatkalla? Vai oliko kenties tyttöjen koulunkäynti vähemmän tärkeää ja siksi heidän koulupukeutumiseenkaan ei haluttu satsata rahaa samalla tavalla kuin poikien kohdalla tehtiin? Mainos on ilmestynyt vuonna 1926, vain viisi vuotta sen jälkeen kun Suomeen oli saatu yleinen oppivelvollisuuslaki. Mainostajat olivat iskeneet heti tähän uuteen kuluttajaryhmään eli koululaisiin ja heidän vanhempiinsa. Aiemmin lapset saattoivat jäädä kotiin sadesäällä tai kylmällä ilmalla, mutta nyt kaikkien oli päästävä kouluun säässä kuin säässä. 

Nokian Gummitehtaan kalossimainos 1926. Tampereen museot

Lue lisää: Museoviraston Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hanke.
Museoliiton raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä
History Marketing -summit 2016

Lahjavinkki: Vanhoista mainoksista tehtyjä jääkaappimagneetteja voi ostaa ystäväni verkkokaupasta.

Muokattu 26.5.2017 klo 13.24: Lisätty linkki Museoliiton raporttiin.

Tekniset kankaat ja niiden historia

Luin hiljakkoin Anders Ramsayn muistelmateoksen Från barnaår till silverhår (suom. Muistoja lapsen ja hopeahapsen), jossa Ramsay muisteli seikkailujaan impregnoitujen kankaiden valmistamisen parissa. Meno oli varsin villiä, kun 1880-luvulla kaikki halusivat vedenpitäviä viittoja, takkeja ja kenkiä.

Mainostoimisto Erva-Latvalan arkisto, ELKA. 

Nähtyäni oheisen mainoksen tämä Ramsayn muistelma palasi mieleeni. Impregnoidut kankaat olivat siis käytössä vielä 1940-luvulla. Viime vuonna vietettiin sadetakin keksijäksi mainitun skottilaisen James Macintoshin syntymän 250-vuotisjuhlaa. Sittemmin Brittein saarilla macintoshista on tullut synonyymi sadetakeille. Olisikin mielenkiintoista tietää, yrittikö toinen skotti, James Finlayson, hyödyntää tätä maanmiehensä innovaatiota omalla tehtaallaan Tampereella.

Tekstiilihistorioitsija Viveka Hansen kirjoitti vuosi sitten blogissaan vedenpitävien tekstiilien historiasta. Hänen mukaansa 1700-luvulla muotiin tulivat öljykankaat, joissa vedenpitävyyteen oli pyritty levittämällä kankaan pintaan erilaisia öljyjä. Itse valmistustekniikka lienee jo vanhempaa perua. Nykyäänkin näitä perinteisiä öljykankaita valmistetaan ja niistä tehdään muun muassa öljykangastakkeja. Tai itse asiassa tiivis puuvillakangas käsitellään vedenpitäväksi vasta sen jälkeen, kun siitä on valmistettu vaate.

Omassa tutkimusaineistossani 1800-luvun viipurilaisen herrasväen perheen kirjeenvaihdossa löytää myös mainintoja vesitiiviistä vaatteista. Nimittäin vuonna 1825 Englannista tilattiin

"... kaksi suurta viittaa parasta kamelinkarvaa, vesitiiviitä, vuorattu parhaalla huovalla ja valmiiksi ommeltu [ready made] viimeisimmän muodin mukaan..."

Vuosisadan lopulla uudet innovaatiot olivat levinneet ja nyt Suomestakin oli saatavilla "taatusti vedenpitäviä" takkeja.

Wiborgsbladet No 72, 10.5.1885

Wiipuri No 181, 8.8.1899 

1950-luvulla Suomessa voitiin hankkia kotimaassa valmistettuja takkeja.

Suomen Gummitehdas Oy, Kerava 1950-luku. (c) Keravan museo.

Lisätietoja: Skottilaisesta tekstiilihistoriasta kiinnostuneille ja S. Nenadic and S. Tuckett, Colouring the Nation. The Turkey Red Printed Cotton Textile Industry in Scotland c. 1840-1960 (Edinburgh, National Library of Scotland, 2013)

Tamperelainen palatsi

Pääsin eilen käymään Naisten pankin tiernapoikajuhlassa tamperelaisessa palatsissa eli Pikkupalatsissa. Itse muistan eräästä aiemmasta työpaikasta, että kyseisessä talossa toimi 1900-luvun lopussa Canonin toimisto, josta tilattiin paikalle kopiokoneiden huolto. Nyt talo on aivan erinäköinen ja toisenlaisessa käytössä. Parhankankaan perhe on vuodesta 2001 alkaen kunnostanut rakennuksen entiseen loistoonsa. Eteisessä huomasin kauniit alkuperäiset julkisivupiirustukset, joissa allekirjoittajan oli Fr. Thesleff. Sukunimi oli minulle tuttu Viipurista ja kun vielä kuulin rakennuttajan olleen Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruun, heräsi mielenkiintoni. 

Pikkupalatsi. Kuva 1900-luvun alusta. Tampereen museot. 

Pikkupalatsin suunnittelu alkoi vuonna 1897 ja samana vuonna palatsin sisustussuunnittelu tilattiin Louis Sparrelta, joka omisti Porvoossa sijainneen Iris-tehtaan. Pikkupalatsin alakerran biljardihuoneessa on yhä edelleen samanlainen takka, kuin Iris-tehtaan näyttelyhuoneessa vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Kaunis tummanvihreä takka onkin ainoa Iris-tehtaan alkuperäistuotantoa oleva esine Pikkupalatsissa. Alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä edes suunnitelmapiirustuksia. Usein julkisivu- ja mahdollisesti myös pohjapiirustuksia voi löytää kaupunginarkistosta, sillä kaupunki valvoi rakentamista, mutta sisustuksen tallentaminen jälkipolville oli asukkaiden tai talon omistajien oman aktiivisuuden varassa. 

Iris huone Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Museovirasto.

Biljardihuoneessa on yhä aistittavissa brittiläisen herrasmiesklubin henkeä. Christian Bruunin kerrotaan olleen erityisen innostunut biljardin pelaaja. Tämä ei ollut mikään poikkeus, sillä tuon ajan herrasmiesten ajanvietteenä biljardi - sekä korttipelit - kuuluivat ikään kuin velvollisuuksiin. Pikkupalatsin biljardipöytä on alkuperäinen, muistaakseni saksalaista puusepäntyötä marmorilevyineen, mutta valitettavasti alkuperäinen kangas on vaihdettu nykyaikaiseen joustavaan kankaaseen sen sijaan, että se olisi korvattu tyyliin sopivalla vihreällä veralla.

Pikkupalatsin kaakelitakka on Iiris-tehtaan kaakeliasiantuntijan englantilaisen William Finchin käsialaa. Samoin palatsin tapetit ovat brittiläisen William Morris -tehtaan, kuten alkuperäisetkin tapetit ovat olleet. Brittiläiset kulutustavarat olivat suosiossa 1800-luvulla, jolloin nämä uusmuotiset, uusia valmistustekniikoita hyödyntävät ylellisyystavarat alkoivat vallata markkinoita aiemmin luksustavarakauppaa hallinneilta ranskalaisilta ylellisyysesineiltä. Brittiläisten esineiden etuna oli niiden halvempi hinta, ne oliva suurempien ihmisjoukkojen saavutettavissa, joten niitä on kutsuttu myös puoliylellisiksi (semi-luxurious) esineiksi. Omissa tutkimuksissani viipurilaisesta eliitistä olen törmännyt siihen, että brittiläiset kulutustavarat saapuivat Suomeen varsin varhaisessa vaiheessa 1700-luvun loppupuolella, kun ensimmäisiä teollisesti valmistettuja tuotteita ylipäänsä alkoi olla saatavilla. Viipurilaiseliitille brittitavaroiden hankkiminen oli varsin mutkatonta. Niitä ostettiin joko "englantilaisista kaupoista" Pietarista tai tuottamalla tavaroita suoraan Iso-Britanniasta palaavien laivojen mukana. Erityisesti puutavarakauppaa käyvän Viipurin eliitin suhteet Iso-Britanniaan mahdollistivat sikäläisen elämäntavan omaksumisen, sillä liikemiehet matkustelivat suurimpien puutavaranostajien luo ja näillä matkoillaan he näkivät kaikenlaisia muotivillityksiä, joita sitten saatettiin omaksua ja ottaa omaan käyttöön kotiin palattua. Erilaisten tuontitullien ja ylellisyysesineitä koskevien verojen ja suoranaisten kieltojenkin vuoksi tavaroita salakuljetettiin varsin usein, joten nämä tuontitavarat eivät näy virallisissa tuontitilastoissa ja niitä on ylipäänsä hankala jäljittää muista kuin yksityisistä kirjeistä tai muistiinpanoista. 

Mutta miten Pikkupalatsin rakennuttaja ja suunnittelija sitten kytkeytyvät tähän viipurilaiseliittiin? Fredrik Thesleff mainitaan usein vaasalaisena arkkitehtinä. Hän toimi talonrakennuksen lehtorina Vaasan teollisuuskoulussa vuosina 1889-1908, omisti kaupungissa arkkitehtitoimiston ja toimi kaupunginarkkitehtinä. Thesleff oli syntynyt vuonna 1859 Viipurissa. Pikkupalatsin lisäksi hän suunnitteli useita taloja Viipuriin (joista yksi tuhoutui tulipalossa vuonna 2014). Thesleff-suvusta on mainintoja Viipurista jo 1600-luvun alusta (kts. esim. Schweitzer). Fredrik Thessleffin isä oli eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (lähde: Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Kansallisbiografia tietää, että Fredrik Wilhelm Thessleff (1824-1893) osti isälleen ja veljelleen kuuluneen Liimatan kartanon Viipurista ja "osallistui aktiivisesti Itä-Suomen taloudellisiin rientoihin". Kansallisbiografia ei kuitenkaan tunnista tai tunnusta Fredrik Wilhelmin pojista muita kuin Viipurin kaupunginlääkäri Theodor Thessleffin (1854-1899) ja Arthur Thesleffin (1871-1920). Miksi näin, jää arvoitukseksi. Ehkä arkkitehdin ura ei ollut riittävän näyttävä kansalliseksi merkkihenkilöksi eikä isänkään "taloudellisia rientoja" kuvailla sen tarkemmin.

Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan voi päätellä, että Fredrik Thesleffin äiti ja Fredrik Wilhelm Thessleffin Olga Maria -puoliso oli myös omaa sukua Thesleff. Olga Maria Thesleff (s. 1830) oli viipurilaisen Alexander Amatus Thessleffin tytär. Alexander Amatus Thessleff, Pikkupalatsin suunnittelijan isoisä, oli varsin menestyksekäs urallaan Venäjän keisarillisessa armeijassa ja ansioistaan hänet aateloitiin vuonna 1812. Suomalaisen historiankirjoituksen kaanonissa Alexander Amatus Thesleffiä on pidetty venäläismielisenä ja muun muassa hänen olematonta suomen kielen taitoaan on pidetty vakavana puutteena hänen toimiessaan Aleksanterin yliopiston varakanslerina. Hänestä muistetaan lähinnä tokaisu "Miksi te juhlisitte tuota ruotsalaista professoria", kun keisarillinen Aleksanterin yliopisto halusi juhlistaa H. G. Porthania. Thesleffin asemaan ja jopa henkilöön kohdistuva puutteiden osoittelu (Kansallisbiografian mukaan häntä on pidetty hyväntahtoisena mutta ajattelultaan rajoittuneena) johtuu 1800-luvun kansallisesta heräämisestä, jonka keulamiesten pyrkimyksiin saksaa äidinkielenään puhuva keisarin uskollinen palvelija sopi huonosti. Kun A. A. Thesleffiä katsoo hänen omista lähtökohdistaan, on hän yksi aikansa menestyneimpiä "suomalaisia". Myös lapset saivat nauttia tästä menestyksestä. Kansallisbiografia paljastaa, että Olga Marian vanhin sisko ja siis arkkitehti Fredrik Thesleffin täti Eugenia (Jenny) Amalia toimi keisarinnan hovineitona. 

Entäpä talossa asunut ja sen rakennuttanut isännöitsijä eli nykytermen toimitusjohtaja Christian Bruun? Hän oli syntynyt Haminassa vuonna 1849 kauppias Johan (Jean) Bruunin ja Anna Luise Thoden perheeseen. Haminalaisilla kauppiailla oli kiinteät siteet viipurilaisiin kauppiaisiin sekä liiketoimien että perheyhteyksien vuoksi. Bruun-suvun jäsenet, samoin kuin Thessleffitkin, toimivat korkeissa viroissa senaatissa ja yliopistossa sekä Pietarissa ja aina kaukaisessa Odessassa saakka, johon Christian Bruunin sedät Filip Jakob ja Henrik Wilhelm Bruun olivat päätyneet professoreiksi ja jossa täti Lovisa Ulrica vaikutti Venäjän Mustanmeren laivaston päällikön markiisi de Traversayn puolisona 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. 

Samoin kuin A. A. Thesleffiä, on vaikkapa Christian Bruunin serkkua Theodor Bruunia syytetty siitä, että hän ei ymmärrä Suomen oloja ja erityspiirteitä, vaan on liian Venäjämielinen ja siksi häntä ei ole otettu mukaan kansalliseen historiaamme. Kansallisbiografiassa todetaankin, että Vanhan Suomen eliitti kiinnittyi todella tehokkaasti venäläiseen valtapiiriin. Tällainen kiinnittyminen ja uskollisuus Venäjälle ei ollut sopivaa 1800-luvun suomalaisuutta rakentaneille eikä tällaisia vallankäyttäjiä sopinut muistella nuoren tasavallan kirjoittaessa omaa kansallista menneisyyttään.

Mutta takaisin Pikkupalatsiin. Yhteinen tausta voi olla syynä siihen, että Christian Bruun valitsi juuri Fredrik Thesleffin suunnittelemaan asuintaloaan. 

Christian ja Alexandrine Bruun. Työväenmuseo Werstas. 

Ennen Tampereelle tuloaan Christian Bruun oli toiminut johtajana useissa tekstiilitehtaissa. Tampereelle Bruun saapui vuonna 1897, eli hän aloitti Pikkupalatsin rakennustyöt välittömästi. Hänen aikanaan Finlaysonille rakennettiin kehräämö Siperia, laajennettiin jo kadonnutta "Kongo" -nimellä tunnettua kutomorakennusta ja hankittiin Sulzer-höyrykone. Bruunin laajennushankkeet olivat niin suuria ja kalliita, että vuonna 1900 hän sai potkut toimestaan, eli Tampereella Bruun ehti toimia vain kolme vuotta. 

Christian Fredrik Bruun (s. 1849, k. 1911) oli naimisissa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Perhe oli asunut aiemmin Forssassa, jossa insinööri Christian Bruun toimi puuvillatehtaan johtotehtävissä. Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokanta paljastaa, että Forssan vuosina perheeseen syntyi neljä poikaa. Tietokannasta puuttuu kuitenkin lapsia, kuten vuonna 1880 syntynyt Victor August, joka löytyy Schauman-sukuisen puolisonsa ansiosta aatelismatrikkelista sekä esimerkiksi vanhoista "kuka on kukin" -tyypisistä hakuteoksista. 

Forssan vuosien jälkeen Bruunit muuttivat Vaasaan, jossa Christian Bruun aloitti Vaasan puuvillatehdas Oy:n johtajana vuoden 1887 tienoilla ja toimi tässä tehtävässä ainakin tehtaan tulipaloon vuonna 1892 saakka. 

Potkujen jälkeen Bruun jatkoi tekstiiliteollisuuden parissa toimien trikootehtailijana Pyynikillä vuosina 1900-1903. Epäonnistunut kokeilu päätyi vararikkoon, mutta Bruun ei tästä lannistunut. Christian Bruun oli optimisti ja perusti maahantuontiliikkeen yhdessä Einar Sandmanin kanssa. Sandman & Co -nimellä toiminut yritys toimi Vaasassa, jossa Einar Sandman oli jo vuonna 1898 avioitunut Christian Bruunin tyttären Alexandrine Louise Bruunin kanssa (lähde:  Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Samaan aikaan Christian Bruun lähti Valkeakoskelle paperitehtaan isännöitsijäksi. Siellä hän vietti loppuelämänsä, sillä hänen kuolinpaikakseen on merkitty Sääksmäki, johon Valkeakoski tuolloin kuului.

Christian Bruun kuoli vuonna 1911 ja hänet haudattiin ilmeisesti Tampereelle. Alexandrine -puoliso kuoli vuonna 1916 Tampereella.

Christian Bruunin hautajaissaattue. Tampereen museot.

Lisätietoja: Varpu Anttonen, Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu, Tampereen yliopisto 2009.

Elinkeinoelämän keskusarkisto: Vaasan puuvilla Oy.

Esa Hakalan blogissa lisää Tampereen teollisuushistoriaa. 

Seija Hirvikallio, Pikkupalatsi - unesta herätetty (2006). 

Robert Schweitzer, Die Wiborger Deutschen (1993). 

Suomen kansallisbiografia, Bruun-suku (2003); Veli-Matti Autio: Thesleff-suku (2007).

Työväenmuseo Werstas. Tietopaketti Finlaysonin alueesta. 

Jouni Yrjänä, Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2009. 

Akvarelleja Engelin kaupungista ja miten historiantutkijan on vaikea lukea historiallista romaania

Paikallisen kirjaston uutuuskirjahylly ei petä. Nyt se tarjoili Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).  Teos on Viikilän esikoisromaani ja nykyisen muodin mukaisesti kirjailija poseeraa näyttäväsi kirjan kansilehdellä. En oikein tiedä mitä ajatella tästä villityksestä mainostaa kirjoja niiden tekijöillä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus nykyisen kirjallisuusmarkkinoinnin tilasta verrattuna vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin virtauksiin. Mikä on tekijän suhde tekstiin ja miten markkinointi heijastelee tätä. Lukuvinkkejä vastaanotetaan!

Mutta sitten itse kirjaan. Akvarelleja Engelin kaupungista on "fiktiivinen yöpäiväkirja", jota romaanin Engel piti vuosina 1816-1840. Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa historiallinen romaani taitaa elää uutta tulemista (jos koskaan oli poissa). Luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta nämä tietyn ja tunnetun eläneen henkilön ja fiktion yhdistäneet romaanit ovat historiantutkijalle hankalia. En tiedä pitäisikö niihin suhtautua yrityksinä konstruoida menneisyyttä mahdollisimman autenttisena vai täysin fiktiivisinä teoksina ikään kuin menneisyyteen sijoittuvana sci fi:nä. Nämä faktan tai todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittavat romaanit ovat viime aikoina olleet kovasti esillä, välillä hyvin, välillä huonommin onnistuen. Lukemiskokemustani häiritsi vielä se, että olin lukenut Engelin kirjeet ja tunsin 1800-luvun alun saksalaisen kaupunkilaiselämäntavan aiempien tutkimusteni vuoksi jokseenkin hyvin.

Viikilä on lukenut ilmeisen tarkkaan Engelin julkaistut Kirjeet Brev Briefe 1813-1840 (toim. Mikael Sundman, Gummerus 1989),  Matti Klingen teoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 (Otava 2012) ja ehkäpä jopa Salla Elon pro gradun Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludwig Engelin sopeutuminen Suomeen (Tampereen yliopisto 2007). Teoksen lopussa ei kuitenkaan mainita näitä ikään kuin lähteenä käytettyjä teoksia ja tutkimuksia, joka kaunokirjallisuudelle suotakoon. Ylen haastattelussa Viikilä mainitsee käyttäneensä vain kirjeitä inspiraation lähteenään. Viikilän teoksen lopussa on kiitosluettelo, joten lähde- tai inspiraatiomaininnat luulisi mahtuneen mukaan etenkin kun on kyse todellisuudessa eläneen henkilön "päiväkirjasta".

Engelin muotokuva, Johan Erik Lindh. Lähde: Wikipedia

Pääsääntöisesti Viikilän teos on historiallisesti uskottava. En onnistunut lukemaan kirjaa täysin fiktiivisenä, sillä se sijoittui niin vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan. Helsinki vuosina 1813-1840 olisi pitänyt onnistua sataprosenttisesti, tai sitten kertoa tarina jonkun tuntemattoman silmin, tuntemattomassa kaupungissa. Jälkimmäinen idea olisi varmasti toiminut yhtä hyvin, sillä teoksen juoni ja kieli olisivat olleet yhtä uskottavia, vaikka kertojana olisi ollut herrasmies x kaupungissa y. Aikakausikin olisi voinut olla miltei mikä hyvänsä, sillä pääosassa teoksessa olivat kertojan tuntemukset työstä ja perhe-elämästä. Ulkopuolisuuden tunteet, vastoinkäymiset sekä pienet onnen pilkahdukset olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Ainoastaan kirjan markkinoinnin kannalta tunnettu päähenkilö toi lisäarvoa ja lukijoita. Historiantutkijana koen joskus haasteelliseksi vastata niihin vaikkapa opiskelijoiden tai "suuren yleisön" vaatimuksiin kertoa siitä, mitä ihmiset "oikeasti" tunsivat ja kokivat, kun historiantutkimuksen lähdeaineisto usein tästä vaikenee tai pystyy vastaamaan vain osittain. Kirjailijalla ei tällaisia rajoitteita ole, joten hän voi laittaa fiktiivisen Engelin tuntemaan hyvinkin syvästi.

Sitten niihin häirinneisiin kohtiin teoksessa. Sivulla 118 Viikilä kirjoittaa "Naisten pukimossa, jos olen sellaisessa vieraillut, tulen unelmoineeksi leningin sisään raskaan ja ihanan täytteen." Vuonna 1828, jota tämä päiväkirjamerkintä koskee, naisten pukimoja tuskin oli Suomessa, jossa naisten vaatteet ompelivat kodeissa kiertävät ompelijattaret tai perheen naisväki valmisti vaatteet itse. Miesten vaattureilla saattoi olla omia työhuoneita ja vaatturit saattoivat ommella naisten päällystakkeja, mutta varsinaiset naisten pukimot tulivat kuvaan vasta vuosisadan loppupuolella. Kaupungeissa avoimia puoteja pitivät sekatavara- ja rihkamakauppiaat, mutta niissä ei myyty pukuja tai ommeltu naisille pukimia. Sivulla 118 mainitaan niin ikään, että "Charlotte ompelee itselleen vaatteita, vaikka voisimme tilata niitä räätäliltä mielin määrin." 1800-luvulla räätäliltä voisi tilata naisten päällysvaatteita kuten esimerkiksi takkeja, mutta yleensä räätälit eivät valmistaneet muita kuin miestenvaatteita. Charlotte siis ei voisi tilata räätäliltä mitä mielii. Naisten vaatteita valmistavien ompelijattarien työ tehtiin joko asiakkaan tiloissa tai ompelijattaren kotona, johon tuskin ohikulkevalla miehellä oli tarve tai mahdollisuus pistäytyä toisin kuin avoinna olevaan "puotiin". Tästä Viikilän sitaatista näkyy hyvin se, miten heijastelemme nykypäivän tai 1900-luvun alkupuolen käytäntöjä koskemaan menneisyyttä. Toisaalta paljastuu myös se, miten vähän yleisesti tiedetään kulutushistoriasta Suomessa. Euroopan metropoleissa kauppoja ja "shoppailua" saatettiin harjoittaa, mutta meillä tämän kaltainen toiminta oli kovin vähäistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Naiset kyllä olivat keskeisiä tekijöitä kuluttamisen käytäntöjen leviämisessä ja uudistumisessa, mutta "naisten pukimo" sellaisena kuin se Viikilän teoksessa esiintyy ei vielä tuolloin ollut kovinkaan todennäköinen. Olisi kyllä mielenkiintoista saada tietää, jos tällaisia pukimoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyi 1820-luvun Helsingistä!

Sivulla 124 Viikilä kirjoittaa joulukuusesta, joka koristi Engelin kotia jouluna 1828. Toisaalla kirjoitin, että ensimmäinen joulukuusi olisi nähty Suomessa vuonna 1829. Noh, vuosi sinne tai tänne kaunokirjallisessa teoksessa ei häirinne muita kuin historiantutkijoita.

Sivulla 177 Viikilä kirjoittaa laivasta astuneesta miehestä, joka "näyttää kauppamatkustajalta tai kostajalta". Mies "kirjautuu hotelliin nimellä Ernst Lohrman". Tästä miehestä tuli rakennushallinnon virastopäällikkö Engelin jälkeen. Viikilä rakentaa Engelin ja Lohrmanin välille jännitettä. Mutta mihinkä sitä historiantutkija karvoistaan pääsisi. Mieltäni vain vaivasi - onnistuneesta jännitteenluonnista huolimatta - se, että vuonna 1835 kauppamatkustaja ja kostaja tuskin pukeutuivat kuten saksalainen arkkitehti. Kauppamatkustaja sellaisena kuin nykylukija tämän ammattiryhmän ymmärtää on myöhemmän ajan tuotos. 1800-luvun alun kauppamatkustajat olivat kierteleviä kaupustelijoita, "laukkuryssiä" tai vaikkapa juutalaisia, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä. Heidän ulkoasunsa lienee ollut vaatimattomampi kuin preussilaisen arkkitehdin, tai sitten arkkitehti oli harvinaisen rähjääntynyt merimatkalla.

Sivulla 142 Viikilä kirjoittaa Engelin käsistä. "Ihmiset katsovat aina kirurgin käsiä, tai pianistin käsiä." Vuonna 1830, johon päiväkirjamerkintä kohdistuu, kirurgit toimivat varsin erilaisin tavoin ja välinein kuin nykypäivänä. Tuolloin kirurgin hyve oli voimankäyttö, sillä kirurgeiksi luonnehdittavat välskärit toimivat lähinnä sodissa ja armeijan parissa paikaten haavoja ja tehden alkeellisia amputaatioita. Kirurgin kädet olivat siis varsin toisen näköiset kuin pianistin kädet tai nykypäivän kirurgin kädet. Tällaiset pienet anakronismit tekstissä alkavat herättää ärsytystä, sillä ne olisi voinut välttää luettamalla tekstin aikakauden historiaa tuntevalla ihmisellä.

Näiden vaivaannusta herättäneiden havaintojen jälkeen itse taiteelliseen teokseen eli romaaniin. Kieleltään teos oli runollinen. Teksti vyöryy kielikuvia ja mielleyhtymiä, joiden taustaa ja merkitystä voisi jäädä miettimään. "Kun leikkasin leivän kahtia, sen sisältä tulvi valoa". Minulle kaikkien kielikuvien merkitys ei auennut, sillä ne eivät aina kuljettaneet tarinaa. Päiväkirjan muotoon kirjoitetulle romaanille tämä on varmaan sallitumpaa, mutta kielen ja tarinan suhde ei mielestäni ollut tasapainoinen. Kielen ja maalailut olisi voinut liittää mihin tahansa muuhunkin tarinaan, ne eivät välttämättä kuuluneet Engelille. "Kenelle minä oikeastaan kirjoitan?" laittaa Viikilä Engelin pohtimaan sivulla 149. Samaa jäin miettimään minäkin; kenelle Viikilä kirjoittaa. Engelin suuhun istutetuista sanoista olisi voinut koota Helsinkiä ylistävän runoteoksen. Mutta runoteosten myynti Suomessa tuskin yltää "Engelin päiväkirjan" myyntiin. Kyynisesti sanottuna.

Viikilän Engelin päiväkirjamerkinnät viestivät pessimistisestä miehestä.Teoksen päähenkilö on kotiinsa kaipaava mies, joka kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Toisaalta Salla Elo toteaa gradussaan, että Engelin kirjeistä välittyi kuva hyväntahtoisesta, nöyrästä ja huumorintajuisesta miehestä. Tämä ei ole sama Engel kuin Viikilällä. Viikilän Engel on pessimistinen, asemastaan epävarma ja tarkka, masennukseen taipuvainen mies, joka rakentaa palladiolaista ihannekaupunkiaan keisarin tuella, kilpailijoiden ja laiskojen mutta taitavien venäläisten muurarien sabotoinnista huolimatta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut melko monta arviota kirjallisuusblogaajilta. He kehuvat kirjan runollista, kuulasta ja kaunista kieltä. Olen samaa mieltä, mutta tutkijana kompastun fiktion ja faktan ontuviin yhtymäkohtiin. Tämä lienee ammatin varjopuolia.

Kuuntele Viikilän haastattelu Ylen Kultakuumeesta.