Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 

1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 

Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot

Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 

Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 

Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 

Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.

Historiantutkimuksen päivät Turussa 18.-21.10.2017

Kirjoitin Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen Lastuja Suomen historiasta -blogiin Historiantutkimuksen päivistä, jotka järjestettiin tänä vuonna Turussa 18.-21.10

Tamperelainen palatsi

Pääsin eilen käymään Naisten pankin tiernapoikajuhlassa tamperelaisessa palatsissa eli Pikkupalatsissa. Itse muistan eräästä aiemmasta työpaikasta, että kyseisessä talossa toimi 1900-luvun lopussa Canonin toimisto, josta tilattiin paikalle kopiokoneiden huolto. Nyt talo on aivan erinäköinen ja toisenlaisessa käytössä. Parhankankaan perhe on vuodesta 2001 alkaen kunnostanut rakennuksen entiseen loistoonsa. Eteisessä huomasin kauniit alkuperäiset julkisivupiirustukset, joissa allekirjoittajan oli Fr. Thesleff. Sukunimi oli minulle tuttu Viipurista ja kun vielä kuulin rakennuttajan olleen Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruun, heräsi mielenkiintoni. 

Pikkupalatsi. Kuva 1900-luvun alusta. Tampereen museot. 

Pikkupalatsin suunnittelu alkoi vuonna 1897 ja samana vuonna palatsin sisustussuunnittelu tilattiin Louis Sparrelta, joka omisti Porvoossa sijainneen Iris-tehtaan. Pikkupalatsin alakerran biljardihuoneessa on yhä edelleen samanlainen takka, kuin Iris-tehtaan näyttelyhuoneessa vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Kaunis tummanvihreä takka onkin ainoa Iris-tehtaan alkuperäistuotantoa oleva esine Pikkupalatsissa. Alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä edes suunnitelmapiirustuksia. Usein julkisivu- ja mahdollisesti myös pohjapiirustuksia voi löytää kaupunginarkistosta, sillä kaupunki valvoi rakentamista, mutta sisustuksen tallentaminen jälkipolville oli asukkaiden tai talon omistajien oman aktiivisuuden varassa. 

Iris huone Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Museovirasto.

Biljardihuoneessa on yhä aistittavissa brittiläisen herrasmiesklubin henkeä. Christian Bruunin kerrotaan olleen erityisen innostunut biljardin pelaaja. Tämä ei ollut mikään poikkeus, sillä tuon ajan herrasmiesten ajanvietteenä biljardi - sekä korttipelit - kuuluivat ikään kuin velvollisuuksiin. Pikkupalatsin biljardipöytä on alkuperäinen, muistaakseni saksalaista puusepäntyötä marmorilevyineen, mutta valitettavasti alkuperäinen kangas on vaihdettu nykyaikaiseen joustavaan kankaaseen sen sijaan, että se olisi korvattu tyyliin sopivalla vihreällä veralla.

Pikkupalatsin kaakelitakka on Iiris-tehtaan kaakeliasiantuntijan englantilaisen William Finchin käsialaa. Samoin palatsin tapetit ovat brittiläisen William Morris -tehtaan, kuten alkuperäisetkin tapetit ovat olleet. Brittiläiset kulutustavarat olivat suosiossa 1800-luvulla, jolloin nämä uusmuotiset, uusia valmistustekniikoita hyödyntävät ylellisyystavarat alkoivat vallata markkinoita aiemmin luksustavarakauppaa hallinneilta ranskalaisilta ylellisyysesineiltä. Brittiläisten esineiden etuna oli niiden halvempi hinta, ne oliva suurempien ihmisjoukkojen saavutettavissa, joten niitä on kutsuttu myös puoliylellisiksi (semi-luxurious) esineiksi. Omissa tutkimuksissani viipurilaisesta eliitistä olen törmännyt siihen, että brittiläiset kulutustavarat saapuivat Suomeen varsin varhaisessa vaiheessa 1700-luvun loppupuolella, kun ensimmäisiä teollisesti valmistettuja tuotteita ylipäänsä alkoi olla saatavilla. Viipurilaiseliitille brittitavaroiden hankkiminen oli varsin mutkatonta. Niitä ostettiin joko "englantilaisista kaupoista" Pietarista tai tuottamalla tavaroita suoraan Iso-Britanniasta palaavien laivojen mukana. Erityisesti puutavarakauppaa käyvän Viipurin eliitin suhteet Iso-Britanniaan mahdollistivat sikäläisen elämäntavan omaksumisen, sillä liikemiehet matkustelivat suurimpien puutavaranostajien luo ja näillä matkoillaan he näkivät kaikenlaisia muotivillityksiä, joita sitten saatettiin omaksua ja ottaa omaan käyttöön kotiin palattua. Erilaisten tuontitullien ja ylellisyysesineitä koskevien verojen ja suoranaisten kieltojenkin vuoksi tavaroita salakuljetettiin varsin usein, joten nämä tuontitavarat eivät näy virallisissa tuontitilastoissa ja niitä on ylipäänsä hankala jäljittää muista kuin yksityisistä kirjeistä tai muistiinpanoista. 

Mutta miten Pikkupalatsin rakennuttaja ja suunnittelija sitten kytkeytyvät tähän viipurilaiseliittiin? Fredrik Thesleff mainitaan usein vaasalaisena arkkitehtinä. Hän toimi talonrakennuksen lehtorina Vaasan teollisuuskoulussa vuosina 1889-1908, omisti kaupungissa arkkitehtitoimiston ja toimi kaupunginarkkitehtinä. Thesleff oli syntynyt vuonna 1859 Viipurissa. Pikkupalatsin lisäksi hän suunnitteli useita taloja Viipuriin (joista yksi tuhoutui tulipalossa vuonna 2014). Thesleff-suvusta on mainintoja Viipurista jo 1600-luvun alusta (kts. esim. Schweitzer). Fredrik Thessleffin isä oli eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (lähde: Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Kansallisbiografia tietää, että Fredrik Wilhelm Thessleff (1824-1893) osti isälleen ja veljelleen kuuluneen Liimatan kartanon Viipurista ja "osallistui aktiivisesti Itä-Suomen taloudellisiin rientoihin". Kansallisbiografia ei kuitenkaan tunnista tai tunnusta Fredrik Wilhelmin pojista muita kuin Viipurin kaupunginlääkäri Theodor Thessleffin (1854-1899) ja Arthur Thesleffin (1871-1920). Miksi näin, jää arvoitukseksi. Ehkä arkkitehdin ura ei ollut riittävän näyttävä kansalliseksi merkkihenkilöksi eikä isänkään "taloudellisia rientoja" kuvailla sen tarkemmin.

Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan voi päätellä, että Fredrik Thesleffin äiti ja Fredrik Wilhelm Thessleffin Olga Maria -puoliso oli myös omaa sukua Thesleff. Olga Maria Thesleff (s. 1830) oli viipurilaisen Alexander Amatus Thessleffin tytär. Alexander Amatus Thessleff, Pikkupalatsin suunnittelijan isoisä, oli varsin menestyksekäs urallaan Venäjän keisarillisessa armeijassa ja ansioistaan hänet aateloitiin vuonna 1812. Suomalaisen historiankirjoituksen kaanonissa Alexander Amatus Thesleffiä on pidetty venäläismielisenä ja muun muassa hänen olematonta suomen kielen taitoaan on pidetty vakavana puutteena hänen toimiessaan Aleksanterin yliopiston varakanslerina. Hänestä muistetaan lähinnä tokaisu "Miksi te juhlisitte tuota ruotsalaista professoria", kun keisarillinen Aleksanterin yliopisto halusi juhlistaa H. G. Porthania. Thesleffin asemaan ja jopa henkilöön kohdistuva puutteiden osoittelu (Kansallisbiografian mukaan häntä on pidetty hyväntahtoisena mutta ajattelultaan rajoittuneena) johtuu 1800-luvun kansallisesta heräämisestä, jonka keulamiesten pyrkimyksiin saksaa äidinkielenään puhuva keisarin uskollinen palvelija sopi huonosti. Kun A. A. Thesleffiä katsoo hänen omista lähtökohdistaan, on hän yksi aikansa menestyneimpiä "suomalaisia". Myös lapset saivat nauttia tästä menestyksestä. Kansallisbiografia paljastaa, että Olga Marian vanhin sisko ja siis arkkitehti Fredrik Thesleffin täti Eugenia (Jenny) Amalia toimi keisarinnan hovineitona. 

Entäpä talossa asunut ja sen rakennuttanut isännöitsijä eli nykytermen toimitusjohtaja Christian Bruun? Hän oli syntynyt Haminassa vuonna 1849 kauppias Johan (Jean) Bruunin ja Anna Luise Thoden perheeseen. Haminalaisilla kauppiailla oli kiinteät siteet viipurilaisiin kauppiaisiin sekä liiketoimien että perheyhteyksien vuoksi. Bruun-suvun jäsenet, samoin kuin Thessleffitkin, toimivat korkeissa viroissa senaatissa ja yliopistossa sekä Pietarissa ja aina kaukaisessa Odessassa saakka, johon Christian Bruunin sedät Filip Jakob ja Henrik Wilhelm Bruun olivat päätyneet professoreiksi ja jossa täti Lovisa Ulrica vaikutti Venäjän Mustanmeren laivaston päällikön markiisi de Traversayn puolisona 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. 

Samoin kuin A. A. Thesleffiä, on vaikkapa Christian Bruunin serkkua Theodor Bruunia syytetty siitä, että hän ei ymmärrä Suomen oloja ja erityspiirteitä, vaan on liian Venäjämielinen ja siksi häntä ei ole otettu mukaan kansalliseen historiaamme. Kansallisbiografiassa todetaankin, että Vanhan Suomen eliitti kiinnittyi todella tehokkaasti venäläiseen valtapiiriin. Tällainen kiinnittyminen ja uskollisuus Venäjälle ei ollut sopivaa 1800-luvun suomalaisuutta rakentaneille eikä tällaisia vallankäyttäjiä sopinut muistella nuoren tasavallan kirjoittaessa omaa kansallista menneisyyttään.

Mutta takaisin Pikkupalatsiin. Yhteinen tausta voi olla syynä siihen, että Christian Bruun valitsi juuri Fredrik Thesleffin suunnittelemaan asuintaloaan. 

Christian ja Alexandrine Bruun. Työväenmuseo Werstas. 

Ennen Tampereelle tuloaan Christian Bruun oli toiminut johtajana useissa tekstiilitehtaissa. Tampereelle Bruun saapui vuonna 1897, eli hän aloitti Pikkupalatsin rakennustyöt välittömästi. Hänen aikanaan Finlaysonille rakennettiin kehräämö Siperia, laajennettiin jo kadonnutta "Kongo" -nimellä tunnettua kutomorakennusta ja hankittiin Sulzer-höyrykone. Bruunin laajennushankkeet olivat niin suuria ja kalliita, että vuonna 1900 hän sai potkut toimestaan, eli Tampereella Bruun ehti toimia vain kolme vuotta. 

Christian Fredrik Bruun (s. 1849, k. 1911) oli naimisissa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Perhe oli asunut aiemmin Forssassa, jossa insinööri Christian Bruun toimi puuvillatehtaan johtotehtävissä. Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokanta paljastaa, että Forssan vuosina perheeseen syntyi neljä poikaa. Tietokannasta puuttuu kuitenkin lapsia, kuten vuonna 1880 syntynyt Victor August, joka löytyy Schauman-sukuisen puolisonsa ansiosta aatelismatrikkelista sekä esimerkiksi vanhoista "kuka on kukin" -tyypisistä hakuteoksista. 

Forssan vuosien jälkeen Bruunit muuttivat Vaasaan, jossa Christian Bruun aloitti Vaasan puuvillatehdas Oy:n johtajana vuoden 1887 tienoilla ja toimi tässä tehtävässä ainakin tehtaan tulipaloon vuonna 1892 saakka. 

Potkujen jälkeen Bruun jatkoi tekstiiliteollisuuden parissa toimien trikootehtailijana Pyynikillä vuosina 1900-1903. Epäonnistunut kokeilu päätyi vararikkoon, mutta Bruun ei tästä lannistunut. Christian Bruun oli optimisti ja perusti maahantuontiliikkeen yhdessä Einar Sandmanin kanssa. Sandman & Co -nimellä toiminut yritys toimi Vaasassa, jossa Einar Sandman oli jo vuonna 1898 avioitunut Christian Bruunin tyttären Alexandrine Louise Bruunin kanssa (lähde:  Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Samaan aikaan Christian Bruun lähti Valkeakoskelle paperitehtaan isännöitsijäksi. Siellä hän vietti loppuelämänsä, sillä hänen kuolinpaikakseen on merkitty Sääksmäki, johon Valkeakoski tuolloin kuului.

Christian Bruun kuoli vuonna 1911 ja hänet haudattiin ilmeisesti Tampereelle. Alexandrine -puoliso kuoli vuonna 1916 Tampereella.

Christian Bruunin hautajaissaattue. Tampereen museot.

Lisätietoja: Varpu Anttonen, Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu, Tampereen yliopisto 2009.

Elinkeinoelämän keskusarkisto: Vaasan puuvilla Oy.

Esa Hakalan blogissa lisää Tampereen teollisuushistoriaa. 

Seija Hirvikallio, Pikkupalatsi - unesta herätetty (2006). 

Robert Schweitzer, Die Wiborger Deutschen (1993). 

Suomen kansallisbiografia, Bruun-suku (2003); Veli-Matti Autio: Thesleff-suku (2007).

Työväenmuseo Werstas. Tietopaketti Finlaysonin alueesta. 

Jouni Yrjänä, Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2009. 

Uutistamo: Ihmiset ja tavarat liikkeellä

Kirjoitin Uutistamoon  tulevasta tutkimuksestani, joka on osahanke suuremmassa siirtolaisuutta ja monietnisiä kaupunkeja koskevassa tutkimushankkeessa.

Raija Orasen romaani Aurora - historiantutkijan silmin

Ostin kesällä matkalukemiseksi Raija Orasen romaanin Aurora. Puolessa vuodessa olen päässyt miltei teoksen loppuun. Syynä ei ole matkapäivien vähäisyys, vaan kirjan sisältö. 

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti 17.1. jutussaan Viitteiden käyttäminen romaaneissa ei ohenna lukijan kunnioitusta kirjailijaa kohtaan Orasen romaanista ja kirjailijan käyttämistä lähteistä. Majander kirjoittaa 

Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimiva tekijänoikeusneuvosto antoi hiljan lausunnon, jonka mukaan Raija Orasen olisi pitänyt pyytää Aurora Karamzinista kertovan romaaninsa Aurora (2014) suoriin lainauksiin lupa ja mainita siteeraamansa teokset.

Siten hän on joskus aiemmin tehnytkin. "Siitä tuli lukijoilta ja kirjallisuusalan ihmisiltä niin paljon kielteistä palautetta, että kustantaja päätti jättää luettelot pois, koska ne eivät kuulu romaaniin", Oranen kertoo (HS 14.1.)

ja jatkaa, että ei usko Orasen selitystä.

Historiantutkijana olen tottunut lukemaan teoksia, joissa käytetään viiteapparaattia. Joskus pelkät viitteet - käytetty lähdekirjallisuus ja alkuperäislähteet - kertovat enemmän kuin varsinainen niiden pohjalta syntynyt tutkimus. Saadessani uuden tutkimuksen käsiini katson yleensä ensin sen kirjallisuusluettolon ja tätä tapaa olen suositellut opiskelijoillenikin.

Orasen teosta lukiessani minua alkoi ärsyttämään jokseenkin suunnattomasti, että kirjailija oli liittänyt tekstiinsä oletettavasti sanasta sanaan lähteinään käyttämiensä teosten tekstejä. Tähän päätelmään tulin, kun vertasin esimerkiksi Auroran isäpuolen Walleenin poliittiseen toimintaan liittyviä tekstikatkelmia Orasen Aurorasta kirjoittamiin kepeämpiin teksteihin. Mieleeni tuli Pirjo Tuomisen kaksiosainen Hackman-suvusta kertova teossarja (Arvoisa rouva Marie, 1981 ja Myrttiseppeleet, 1982). Näissä romaaeissa on jokseenkin suoraan hyödynnetty Örnulf Tigerstedtin yrityshistoriaa Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879 osat I ja II (1940, 1952). 

Kirjoittaakseen uskottavaa epookkia on kirjailijan toki tunnettava aikakausi, mutta tasapainottelu fiktiivisen romaanin ja elämäkerran välillä ei näissä esimerkkitapauksissa ole onnistunut. Tuominen on sittemmin kirjoittanut paljon onnistuneemman 1800-luvulle sijoittuvan Suuriruhtinaanmaa-trilogian. 

Kun ryhdyin pohtimaan tarkemmin Auroran lukukokemusta päällimmäiseksi nousi siis ärsytys siitä, että Oranen menee kirjailijana siitä missä aita on matalin. Aurora Karamzinista on julkaistu vuonna 2006 teos Aurora Karamzin ja aristokratian elämää, joka liittyy tuolloin Espoon kaupunginmuseossa olleeseen näyttelyyn.  Lisäksi isäpuoli Carl Johan Walleenista ja hänen polittisesta ajattelustaan on julkaistu tutkimusta, joka mielenstäni on vienyt Orasen mennessään ja Aurora jää liian usein nimeään kantavassa romaanissa sivuosan esittäjäksi. Kolmas ärsyyntymistä aiheuttanut tekijä on se, että Oranen yrittää seurata liian tarkasti Auroran elämänvaiheita kaikkine matkoineen edestakaisin Pietarin ja Helsingin väliä, poiketen välillä Euroopan kylpylöihin ja Pariisiin Paul-poikaa tapaamaan. Nämä lukuisat matkat kyllä kuvastavat Auroran kosmopoliittia elämäntapaa, mutta romaanin lukijalle ne eivät anna mitään. Lukijalle on samantekevää, miten monta kertaa Aurora taittoi matkan kuomureessään (tai vastaavasti huojuvissa kärryissään) Pietariin, jos romaanin kerronnan kannalta matkan anti jää siihen, että todetaan hänen matkustaneen Pietariin hoitamaan - taas kerran - tehtäviään perijättärenä tai huolehtimaan poikansa tai sisarentyttäriensä asioista. 

Ristiriita kirjailijan toisaalta pidättäytyessä todellisiin, todennettavissa oleviin tapahtumiin, ja toisaalta fiktiiviset kuvaukset Auroran tunne-elämästä eivät nekään ole kovin onnistuneita, vaan ero tekstityyppien välillä on liian suuri. Esimerkiksi Orasen kuvailu Auroran tunteista "Hänestä oli tullut miehensä suhteen ahne. Hän halusi tämän olevan samassa talossa, mieluiten samassa huoneessa, vaikka he olisivat tehneet eri asioita, toinen lukenut ja toinen tarkastanut tilejä tai kirjoittanut kirjeitä. Hän tarvitsi Andrén katsetta, kosketusta, rakkaudenvaloja. Hän tarvitsi miehensä vierelleen, lähelleen, iholleen."  sekä Orasen viehtymys maalaileviin kuvauksiin syödyistä ruuista, Pietarin ihmeellisestä kesäisestä valosta (joka mielestäni on melkoinen klisee) tai eläytyminen Auroran synnytyskokemukseen ("Neljältä aamulla, kun Auroran voimat alkoivat jo ehtyä, lapsi viimein syntyi ja päästi kohta parkaisun, joka sai koko talon ilon valtaan, niin ponnekas ja vaativa se oli. ... Ensimmäinen viikko lapsivuoteessa kului onnellisen huumauksen vallassa, edes vatsan pahat tuskast eivät sitä himmentäneet, mutta kun tilanne jatkui yhä sellaisena, ettei Aurora voinut imettää poikaansa, hänet täytti turhautunut suru.") ovat tyypillistä kevyen rakkausromaanin kerrontaa. Historiantutkijana jäin miettimään, löysikö Oranen näitä tunnekuvauksia käyttämistään lähteistä, vai olivatko nämä hänen omaa sepitystään. Aurora tuskin imetti poikaansa, tuohon aikaan venäläisen ylimystön oli tapana palkata imettäjä, joten miksi Aurora olisi surrut sitä, että ei pystynyt imettämään. Pikemminkin hän ei halunnut imettää, se ei ollut sopivaa hänen säädylleen. 

Oranen kuvailee pitkästi Suomen poliittista tilannetta ("Snellman aloitti helmikuussa yliopistossa luentosarjan hengen olemuksesta. Fysiikan ja kemian auditorioon ahtautui kuuntelemaan toistasataa henkeä, eturivissä Walleenin vierellä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja von Haartman, ministerivaltiosihteeri Armfelt ja kenraalikuvernöörin adjutantti kenraali von Kothen, siis Suomen korkein johto. ... Samana päivänä kun Walleen sai tiedon Emilien kuolemasta, saapui Pietarista kenraalikuvernööri Mensikovin määräys lakkauttaa Snellmanin Saima-lehti, koska se kuulemma yllytti tyytymättömyyteen ja tottelemattomuuteen auktoriteetteja, lakeja, hallituksen määräyksiä ja yleistä järjestystä kohtaan.") Kirjailijan ei kannata tuoda esille epookin tuntemustaan toistamalla Suomen historian lukiokursseja (onkohan niitä edes enää), vaan keskittyä yksityiskohtiin. Ei auta, vaikka kokonainen luku käsittelisi 1840-luvun poliittista ilmapiiriä, jos käsitykset synnytyksestä eivät osu aivan oikein. Lukijoita ei pitäisi aliarvioida.

Vielä pari ärsytyksen aihetta. Orasen lauseet ovat polveilevia ja liian pitkiä, kuten yllä olevat esimerkitkin osoittavat. Turhia sanoja karsimalla romaanin pituus olisi pudonnut puoleen. Niin sanotun lukuromaanin hyve on pituus, mutta siihen ei päästä sisällön kustannuksella tai sen siivellä. Pieni yksityiskohta, joka häiritsi läpi romaanin oli se, että Auroran Emil-veljestä käytettiin ranskankielistä nimeä Emile. Ollakseen johdonmukainen Orasen olisi pitänyt käyttää Aurorasta nimeä Aurore. 

Kaiken kaikkiaan Raija Orasen romaanista Aurora jäi kiireessä tehdyn jälkimaku. Kustantaja Teos todennäköisesti on luottanut Orasen nimen myyntiarvoon eikä ole halunnut tai kyennyt pakottamaan kirjailijaa kirjoittamaan teoksesta uutta versiota. Luetuttamalla teoksen aikakautta tuntevalla ihmisellä sekä karsimalla ja uudelleensuuntaamalla tekstiä kohdistumaan Auroraan olisi romaanista syntynyt huomattavasti parempi fiktiivinen romaani. Toisaalta tutkijana jään odottamaan, kuka tutkijakunnastamme ensimmäisenä ehtii tarttumaan Aurora Karamziniin ja kirjoittamaan hänestä tieteellisen tutkimuksen. Mikäli puoletkaan Orasen tekstistä pohjautuu arkistoista löydettäviin faktoihin, uskoisin tieteellisen tutkimuksen syntyvän kohtuullisen helposti.

Koska olen opiskellut myös kirjallisuutta olisi mielenkiintoista lukea kirjallisuudentutkijan arvostelu Aurorasta. Itse en enää kykene tarttumaan teokseen toista kertaa lukeakseni sen kirjallisuudentutkijan silmillä.

Täältä  voit lukea lisää Aurorasta (linkki Mari Nevalaisen blogiin)