maanantai 2. toukokuuta 2022

Adolf Sonny - Kiovan yliopiston professori

 Adolf Sonny syntyi vuonna 1861 Keltossa Inkerinmaalla. Hänen isänsä oli luterilaisen kirkon pappi Israel Sonni  ja äitinsä Helena von Elgeen (1818-1899). Tässä blogitekstissä keskityn Adolf Sonnyn elämääntaipaleeseen. Hänestä ei juuri löydy suomenkielistä tietoa, joten koitan koota tähän tällä hetkellä saatavilla olevan tiedon. A. A. Putskov, joka on kirjoittanut lyhyen elämäkerran Sonnysta, kirjoittaa, että tästä harvinaisesta muinaiskreikan osaajasta 1900-luvun alun Venäjällä (Ukrainassa) ei ole tutkimusta, joten ei ihme, että hän on painunut unholaan myös Suomessa. Putskovin [pitäisin olla suhuässä, mutta en tiedä miten täss blogialustassa sellaisen saa] kuoleman aikaan hänestä ei julkaistu yhtään muistokirjoitusta eikä hänen kuolinpaikkakaan ole täysin selvillä. 


Kuva Adolf Sonnyn venäjänkielisiltä
Wikipediasivuilta


Perhetausta

Adolfin isä Israel Sonni syntyi Parikkalassa vuonna 1806. Israel Sonnin isä oli Parikkalan kirkon lukkari Fredrik Sonni (k. 1825) ja äiti Agneta Matikainen. Israel pääsi opintielle Savonlinnan piirikouluun, josta hän siirtyi 1822 Viipurin lukioon. Lukion jälkeen vuodet 1828-1833 Israel Sonni opiskeli Tarton yliopistossa. Hänet vihittii papiksi Tartossa vuonna 1834 ja samalla sukunimi kääntyi muotoon Sonny. Vuodesta 1837 Israel Sonny työskenteli Kelton luterilaisen seurakunnan pappina perustaen mm. sinne suomenkielisen koulun vuonna 1856. Hän kuoli Keltossa 1872.

Israelin veli Henrik (1803-1837), joka käänsi sukunimensä muotoon Sonné, opiskeli niin ikään papiksi, mutta veljestään poiketen Turun yliopistossa. Hän aloitti uransa Parikkalan kirkkoherran Anton Ulrik Rönnholmin apulaisena ja päätti työvuotensa Muolaassa vastaavissa tehtävissä.

Veljeskatraan kolmas oli Alexander Sonné (1813-1842), Parikkalan lukkari. Hänkin opiskeli Turun yliopistossa, mutta ei koskaan valmistunut sieltä. Sen sijaan hän toimi lukkarintyönsä ohella monessa toimessa kirkkoherra Rönnholmin apuna. Kun Alexanderia valittiin lukkarintehtävään, sai hän tukea vain seurakunnan papeilta ja maironiemeläiseltä Mikko Pentipoika Poutaselta, Juho Matinpoika Soikkelilta Rasvaniemestä, Klemetti Sonnilta Tyrjältä ja Matti Martinpoika Pajari Tyrjältä. Sonnit olivat kotoisin Tyrjältä, joten oman kyläkolkan miehet äänestivät häntä. Koska kirkkoherra Rönnholm oli Sonnén takana, valittiin hänet lukkariksi vuonna 1831. Lukkarina hän muun muassa valvoi Parikkalan pitäjäntuvan rakennustyömaata.

Adolfin äidin Helena von Elgeenin isä oli Petter Vihelm Elgeen (1776-1829) Spankkovan ja Kolpanan kirkkoherra ja Länsi-Inkerin rovasti. Opintonsa Elgeen oli suorittanut Turun yliopistossa, vaikka olikin kotoisin Spankkovasta Inkerinmaalta. 

Adolf Sonnylla oli viisi veljeä ja kolme sisarta. Adolf oli sisarussarjan nuorin. Friedrich Sonny (s. 1839) valitsi sotilasuran ja eteni majuriksi Venäjän armeijassa. Alexander Karl Sonny (1843-1905) seurasi isäänsä pappisuralle. Nikolai Vilhelm Sonny (1847-1933) isänsä ja isoisänsä tavoin toimi pappina Inkerinmaalla. Konstantin Sonny (1852-1892) valitsi uran upseerina isoveljensä tavoin. Gustav Sonny (1858-1883) opiskeli Tarton yliopistossa lääkäriksi. 

Sisarista Amalie (1849-1919) kuoli Kiovassa, joten tämä naimaton sisar todennäköisesti asui Adolf-veljen taloudessa. Olga (s. 1849) meni naimisiin Venäjän armeijan upseeri Adam Barovskyn kanssa. Helena Pauline -sisar  (1851-1937) avioitui paroni Constantin Carl Woldemar von Pfeilitzer Frankin kanssa, joka kuului Baltian saksalaiseen aatelistoon. 

Putskovin elämäkerassa väitetään virheellisesti, että Adolf Sonny syntyi Leipzigissä luterilaisuuteen kääntyneen papin syntyjään juutalaiseen perheeseen. Mistä tämä tieto on peräisin, ei käy ilmi elämäkerrasta. Oliko Sonny itse halunnut elinaikanaan häivyttää vaatimattoman perhetaustansa ja "syntyä" uudelleen leipziginjuutalaisena? 

Kiova 1800-luvun lopulla. goodfreepothos.com 


Adolf Sonnyn perhe Kiovassa

Adolf Sonny avioitui 29.4.1891 Viipurissa Marta Alexandrovna Fiedlerin kanssa. Elämäkerturi Putskovin mukaan morsiamen isä oli A. G. Fiedler. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Ada (1892), Eugene (1895), Nina (1900) ja George (1902). Fiedler -suku harjoitti kauppaa Venäjällä ja Itämeren ympärystössä. Nimellä A. G. Fiedler löytyy puolalainen kangastehtailija, joka on toiminut myös Pietarissa, ja jonka tehtaat sijaitsivat Opatowekissa Puolassa. Fiedler -sukuisia kangastehtailijoita toimi myös Suomessa. 

Kiovassa Adolf Sonny perheineen asui alueella, jossa nykyään sijaitsee Ukrainan sisäministeriö. Talo oli kaksikerroksinen kivitalo. Perheen kasvaessa Sonnyt muuttivat Novo Elizavetinskya -kadulla sijainneeseen taloon. Sieltä perhe muutti Marta Fiedlerin perimään taloon Levashovskaya -kadulle. [Nimien translitterointi englantilaisen tavan mukaan]

Imperial University of St. Vladimir. Wikipedia


Adolf Sonnyn tieteellinen ura 

Adolf Sonnyn venäjänkielisten Wikipediasivujen hän opiskeli Leipzigin yliopiston alaisessa Venäjän historian ja filologian seminaarissa, jonka tarkoituksena oli kouluttaa opettajia venäläisiin kymnaaseihin (lukioihin). Sonny valmistui Leipzigistä 1882 ja aloitti vielä samana vuonna latinan ja kreikan kielten opettajana Pietarin 5.:ssä kymnaanissa. Tieteellinen ura kuitenkin kutsui Sonnya ja vuonna 1885 hän suuntasi kaksivuotiselle tutkimusmatkalle, jonka päätteeksi vuonna 1887 hän puolusti Tarton yliopistossa klassisen filologian maisterintutkielmaansa De Massiliensium rebus quaestiones.

Heinäkuussa 1887 Sonny alkoi antaa privatdozent -tittelin turvin luentoja Kiovan Wladimirin keisarillisessa yliopistossa. Vuosipalkkio oli 1 200 ruplaa (n. 7 000 euroa nykyrahassa Suomen Pankin rahamuseon laskurin mukaan). Lokakuussa 1887 Adolf Sonny nimitettiin Wladimirin keisarillisen yliopiston dosentiksi. Kahden vuoden kuluttua hänet nimitettiin virkaa tekeväksi ylimääräiseksi professoriksi kyseiseen yliopistoon. Vuonna 1891 Sonny sai Pyhän Stanislauksen toisen luokan arvomerkin. Vuonna 1897 Sonny väitteli väitöskirjallaan Ad Dionem Chrisostomum analecta ja sai vakituisen professuurin. Vuonna 1898 Sonnylle myönnettiin valtioneuvoksen arvo. Vuonna 1896 hän sai Pyhän Annan kolmannen luokan arvomerkin ja 1901 Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan arvomerkin ja edelleen vuonna 1904 Pyhän Annan toisen luokan arvomerkin. Sonny jatkoi tieteellistä uraansa ja teki uuden tutkimusmatkan vuonna 1907. Vuonna 1908 hän sai Pyhän Vladimirin neljännen luokan arvomerkin. Vuonna 1911 hänelle myönnettiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Vuonna 1914 hän sai valtiollisen eläkkeen 30 vuoden palveluksestaan. Eläkkeen suuruus oli 3 000 ruplaa vuosittain. Eläkkeelle jäädessään hänelle myönnettin Pyhän Vladimirin kolmannen luokan arvomerkki ja vuonna 1917 Pyhän Stanislauksen neljännen luokan arvomerkki.

Kiovan yliopiston professuurin lisäksi Sonny toimi useita vuosia Kiovan naisten korkeimman oppilaitoksen historian ja filologian laitoksen dekaanina ja klassisen filologian laitoksen professorina ja opetti naisten iltaoppilaitoksen (Adelaida Zhekulina -koulu, nykyään koulu numero 138) kursseilla muinaiskreikan kirjallisuutta. Lisäki hän oli Klassisen filologian pedagogian yhdistyksen puheenjohtaja. 

Opetustyönsä ohella Sonny osallistui antiikin tekstien käännöstyöhön kääntäen 1900-luvun alkuvuosina mm. Ammianus Marcellinuksen Res gesteae -teosta (julkaistu venäjäksi 1906-08 Kiovassa ja uusintapainoksina vielä 1994). 

Vuonna 1910 Adolf Sonny oli yksi Kiovan yliopiston arkeologian opetuksen alullepanijoista. Sonny jatkoi opetustyötään ensimmäisen maailmansodan aikana, kun yliopisto oli evakuoitu Saratoviin. 

Koska en ole klassisten kielten tai antiikin asiantuntija, jätän Sonnyn uran arvioinnin aiheeseen perehtyneille. Ilmeisesti Sonnyn tieteellistä työtä arvostetaan edelleen alan piireissä ja hän tuntuu olevan tunnettu nimi etenkin venäjänkielisen antiikintutkimuksen parissa johtuen osittain siitä syystä, että hän julkaisi suuren osan tutkimustyöstään venäjäksi. Sonnyn oppilaita vaikutti antiikintutkimuksen ja klassisen filologian parissa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin eikä vain Venäjällä, vaan luonnollisesti myös Ukrainassa ja sen naapurimaissa. Vaikka Sonnyn tieteellinen ansio ehkä olikin elävä, pitivät hänen oppilaansa häntä jokseenkin tylsänä ja kuivakkaan tyyppinä. Eräs hänen oppilaansa kuvaili häntä pieneksi mieheksi, jolla oli syvä bassoääni. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin koominen, mutta hänen runoudenymmärryksensä antoi anteeksi nämä huvittavat piirteet. 

Aikalaiset kuvasivat häntä myös kammiotutkijaksi, joka ei juurikaan vieraillut esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla tai tutustunut tutkimusaiheeseensa paikan päällä. Sonny oli saksalaisen yliopistokoulutuksen tuote, jota kuvaillaan kiinnostaneen vain hänen työnsä, opetuksensa ja perheensä. Arkeologisten kaivausten sijaan hän vietti mieluummin aikaa vaimonsa ja lastensa kanssa lomakohteissa. Hänen sanotaan opettaneen samoja kursseja koko 30-vuotisen uransa ajan ja julkaisi noin yhden artikkelin tai tekstin vuodessa: hän mieluummin kritisoi muiden töitä ja kirjoitti kriittisiä editioita klassikkoteksteihin kuin tuotti itse uutta tieteellistä tekstiä. 

Vaikka opiskelijat ehkä pitivätkin Sonnya kuivakkaana tyyppinä, ylistivät he hänen 30-vuotisjuhlissaan hänen kykyään kytkeä opetus muinaisen Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen. Opiskelijoiden mukaan Sonny oli todellinen humanisti, joka ei "yrittänyt tehdä meistä sokeita seuraajia tiedon lähteille, jotka mukisematta tottelisivat  nykyisiä [vuoden 1914] poliittisia olosuhteita" ja halusivat tulla Sonnyn kaltaisiksi itsenäisiksi ajattelijoiksi. 

Adolf Sonny kuoli 1922 pilkkukuumeeseen (joidenkin tietojen mukaan matkallaan Suomeen) ja hänet on haudattu Kiovan luterilaiselle hautausmaalle. Putskovin mukaan Sonny sairasteli ennen kuolemaansa, mutta jatkoi opetusta yliopistolla loppuun asti. Hänen kuolemansa jälkeen kollegat järjestivät hänelle muistotilaisuuden yliopistolla. 

Adolf Sonnyn kuolema noteerattiin suomalaisissa sanomalehdissä, joskin vuoden viiveellä. Uusi Aura julkaisi seuraavan nekrologin 21.3.1923:

Hiljattain saapuneen tiedon mukaan kuoli Kiewissä wiime wuoden helmikuussa Kiewin yliopiston klassillisten kielten professori Adolf Sonny. Sonny oli syntyisin Suomesta, vaikka elikin suurimman osan elämäänsä isänmaansa ulkopuolella. Hän syntyi 1861. Tieteelisen siwistyksensä hän sai Leipzigissä. Yliopistollisen uransa hän aloitti Kiewissä 1880-luwulla. Tieteellisenä kirjailijana hän käsitteli useita klassilliseen filologiaan kuuluwia kysymyksiä, liikkuen m. m. muinaislatinalaisten sananlaskujen tutkimuksen ja latinalaisen leksikografian aloilla. Europalaisen maineen hän saawutti erikoistutkimuksillaan Dionin, Catulluksen ja Aristophaneksen teoksista. Synnynnäiset lahjat hankkiwat hänelle huomattawan paikan tieteensä etewimpien edustajien joukossa.

Lisäys 17.5.2022

Tarkkaavainen lukija oli  löytänyt uutisen Adolf Sonnyn kuolemasta. Uutinen oli julkaistu Karjala -lehdessä, josta alla leike. Tästä käy ilmi, että Sonny oli ennen kuolemaansa matkustanut Moskovaan hakemaan passia Suomeen. Matkalla hän sairastui ja kuoli kotonaan Kiovassa. 1920-luvun kovat ja sekasortoiset ajat koituivat Sonnyn kohtaloksi.





Lue lisää: 

Adolf Sonnyn ukrainankieliset wikipediasivut.

Adolf Sonny listataan myös venäläisiä suurmiehiä käsittelevällä verkkosivustolla.

Пучков А. А.Адольф Сонни, киевлянин: Из истории классической филологии в Императорском университете св. Владимира. — Киев: Феникс, 2011. — 296 с.: ил.

geni.com -verkkosivusto



keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Parikkalan pitäjäntupa

 Parikkalan pitäjäntupa on keskusteluttanut paikallisia, kun kävi ilmi, että talossa pitkään toiminut Taito Etelä-Suomi ry:n ylläpitämä käsityökeskus on lopettamassa toimintaansa Parikkalassa.

Parikkalan pitäjäntupa 1970-luvulla. Lappeenrannan museot

Pitäjäntupa rakennettiin rovasti Anton Ulrik Rönnholmin aikana ja osittain hänen aloitteestaan. Pitäjässä oli jo ennen Rönnholmin aikaa - Rönnholm tuli Parikkalaan 1819 - pitäjäntupa, mutta tämä rakennus oli tullut tiensä päähän 1830-luvulla. Uutta pitäjäntupaa, joka vielä nykyäänkin seisoo kirkon vieressä, alettiin rakentaa 1834.

Maaliskuussa 1832 pitäjäläiset olivat yhtä mieltä, että vanha pitäjäntupa oli asumiskelvoton. Päätettiin yhteisesti, että seuraavana talvena pitäjäläiset tuovat puutavaraa uuden pitäjäntuvan rakentamista varten.

Maaliskuussa 1833 tultiin siihen tulokseen, että uusi pitäjäntupa olisi todellakin tarpeen. Uutta puutavaraa ei ilmeisesti oltu vielä tuotu eikä kukaan ollut ryhtynyt rakennustöihin. Rovasti Rönnholm oli saanut kehotuksen tuomiokapitulilta ja läänin maaherra Ramsaylta, että Parikkalaan pitäisi tehdä uusi pitäjäntupa. Konkreettisiin suunnitelmiin ryhdyttiin. Seinän pituudeksi päätettiin kuusi syltä (noin 10,6 metriä). Rakennustyöt päätettiin aloittaa keväällä 1834, koska kukaan viranomainen ei ollut käskenyt aloittamaan niitä heti. Työt päätettiin teettää kirkon taksvärkkinä niin, että jokaisesta ruokakunnasta osallistuttaisiin. Päätettiin kerätä sata hirttä, kuusi syltä pitkiä (noin 9 metriä) ja 12 tuumaa paksuja (noin 30 cm), 12 tolttia lautoja (toltti on 12 kpl, eli lautoja kerättiin 144 kpl), joiden tuli olla 12 kyynärää (noin 7 metriä) pitkiä sekä 8 tolttia lankkuja, joista 40 kpl tuli olla 10 tuuman vahvuisia. Lisäksi hankittaisi viisi lasiruutua ikkunoita varten, kaksi vesiränniä, 9 kpl parruja ja 12 kpl parruhakoja. Uuden pitäjäntuvan eteinen päätettiin rakentaan vanhan pitäjäntuvan hirsistä. Kaikki rakennusmateriaalit pitäisi pitäjäläisten tuoda paikalle yhteisesti. Rakennustyöt päätettiin kilpailuttaa huutokaupalla. Pitäjäntuvan lämmittäjä Elias Tiitta poikineen velvoitettiin vastaanottamaan ja tarkistamaan rakennusmateriaalit, joita pitäjäläiset ryhtyisivät tuomaan uuden pitäjäntuvan rakennustyömaalle.

Rovasti Rönnholm ehdotti, että hän ja muut viranomaiset suosittaisivat uudesta pitäjäntuvasta erotettavaksi 4x2½ sylen suuruisen huoneen (noin 30 neliömetriä), jossa kylmänä vuodenaikana voitaisi kastaa lapsia, pitää rippikoulua ja  pitäjänkokouksia, ja jota tulevaisuudessa voitaisi käyttää koulutiloina ja lääkärin vastaanottona mukavammin kuin kylmää kirkkoa tai matkustavaisia täynnä olevaa pitäjäntuvan isoa tupaa. Tämän erillisen kamarin erottaminen pitäjäntuvasta ei Rönnholmin mukaan maksaisi juuri mitään. Pitäjäläiset vastasivat, että ennenkin on pärjätty ilman tällaista kamaria, joten sitä ei nytkään tarvittaisi. Koska pitäjäläiset eivät halunneet tällaista lämmintä erillistä kamaria rakentaa ilmoittivat pitäjän herrasmiehet kruununnimismies B. Calonius puhemiehenään, että he eivät osallistuisi pitäjäntuvan rakentamiseen. Heillä ei ollut tarvetta talolle, jossa ei ollut kunnollista kokoontumistilaa. Osa pitäjän talonpojista tuli siihen tulokseen, että ehkä erillinen kamari olisi kuitenkin hyvä olla. Kamarin rakentamista puolsivat Asarias Sonni Melkoniemeltä, Esko (Eskel) Heinonen Tiviästä, Paavo (Paul) Terävä Poutalasta, Pekko (Peter) Sonni Kangaskylästä, Mikko (Michel) Sonni Tyrjältä ja Pekko (Peter) Kosonen Tarnalasta. 


Parikkalan kirkko 1930-luvulla. Museovirasto

Joulukuussa 1833 päätettiin, että rakennusmateriaalit uutta pitäjäntupaa varten pitäisi tuoda rakennuspaikalle maaliskuuhun 1834 mennessä. Pitäjän kuudennusmiehet velvotettiin hoitamaan puutarvaran keräily kylistä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä talon rakentamista ei oltu aloitettu vielä kesällä 1834 kuten alun alkaen oli päätetty.

Syyskuussa 1834 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin, että uusi pitäjäntupa rakennettaisiin seuraavasti: talon perustukset tulisi tehdä kyynärän (noin 50 cm) korkuiseksi ja muurata kivestä. Perustuksiin tuli tehdä kaksi tuuletusluukkua. Perustuksiin kuuluvaksi tehtäisi multapenkki, jonka päälle asetettaisi hirsisalvos, joka tilkittäisi kahden tuuman paksuisella savikerroksella. Tämän päälle aseteltaisi hiekkakerros. Talon seinien korkeudeksi määriteltiin seitsemän kyynärää lattiasta välikattoon. Hirret tulisi piiluttaa ulkopuolelta ja kiinnittää toisiinsa "niin sanotulla karatilla" kolmesta-neljästä kohtaa. Sisäpuolelta seinät höylättäisi "siihen korkeuteen kuin savupirteissä on tapana". Lattia tehtäisi lankuista, jotka rakennuksen urakoitsija omalla kustannuksellaan sahauttaisi saatavilla olevista hirsistä. Lattialankut tulisi myös kiinnittää toisiinsa samalla tavalla kuin seinät. Sisäkatto tulisi tehdä laudoista ja välikaton päälle asettaa eristeeksi sammalta ja multaa, joka katettaisi tuuman paksuisella savikerroksella. Ulkopuolinen katto tehtäisi laudoista ja taloon pitäisi asentaa vesirännit. 

Pitäjäntuvan sisustukseksi suunniteltiin neljä pitkää penkkiä, jotka kiertäisivät tuvan seiniä. Uunin - joka tässä vaiheessa oli sisäänpäin lämpiävä savu-uuni - päälle tulisi rakentaa laudoista "niin sanottu kolpitsa". Savun poistoa varten kattoon piti tehdä räppänä ja savutorvi. Lattian alle tuli tehdä kellari, jota varten tuli tehdä lukittava luukku lattiaan. Taloon suunniteltiin seitsemän ikkunaa, 40x12 tuumaa (noin 1x0,3 metriä) kukin ikkuna. Ikkunoihin tuli laittaa lasiruudut raameihin, jotka tilattaisi puusepältä. Kaikkiin ikkunoihin ei katsottu tarvittavan saranoita, vaan vain osa ikkunoista tehtäisi avattavia. Pitäjäntuvan ovet haluttiin tehdä vankoiksi: kolmet saranat ja raudoitus, jonka tuli ulottua koko oven yli. 

Käsityökeskus eli Taitokeskus
Vanha pitäjän- eli kunnatupa kesällä 2021.
Kuva: Ulla Ijäs


Talon rakentaminen päätettiin kilpailuttaa ja alhaisimman tarjouksen tehnyt saisi ryhtyä rakennustöihin. Parikkalalaiset toimittaisivat tarvittavan puutavaran. Yrjö Abrahaminpoika Matikainen Kesusmaalta teki parhaan tarjouksen. Hän rakentaisi talon, jos hänelle maksettaisiin 210 seteliruplaa (Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan noin 1 500 euroa nykyrahassa) ja 10 tynnyrillistä ruista. Työtä valvomaan valtuutettiin lukkari Alexander Sonné (Sonni) ja Antti Tiituksenpoika Tiainen Saarelta. 

Huhtikuussa 1834 todettiin, että rakennustyömaalta puuttui lautoja ja puutteet tulisi korjata välittömästi. Laudat otettasi kirkon varastosta ja pitäjäläisten tulisi seuraavana talvena toimittaa uudet laudat tilalle.

Myöhemmin saman vuoden lokakuussa  kävi ilmi, että Yrjö Matikainen oli ottanut kuudennusmies Heikki Muukkosen avukseen työhön. Muukkonen oli mukana siitä syystä, että hän valvoi pitäjäläisten osallistumista rakennustyöhön. Jokaisen kuudennusmiehen piiristä tuli maksaa rahaa ja viljaa rakennustyötä varten tulevan talven aikana. Kuudennusmiehet kiertäisivät keräämässä maksut. 

Tupa valmistui loppuvuodesta 1835 siihen kuntoon, että siellä saatettiin ryhtyä kokoontumaan. Enää ei tarvinnut kokoontua kylmässä kirkossa. Tuvan viimeistelytyöt kuitenkin jatkuivat vielä tämänkin jälkeen. Lokakuussa 1835 päätettiin, että puuttuvat kuusi hirttä ostettaisi seurakuntalaisten laskuun. Hirret tuli olla 5-6 syltä pitkiä (noin 9 metriä). Hirsikaupoille valtuutettiin suntio Pekko Innanen, joka saisi käyttää kuusi ruplaa hirsiin. Yrjö Matikainen, tuvan urakoitsija, saisi kaksi rupaa 50 kopeekkaa hirsien kuljettamiseen rakennuspaikalle. 

Helmikuussa 1837 pitäjänkokouksessa todettiin, että osa sahatavarasta oli edelleen maksamatta pitäjäntuvan urakoitsijalle ja lautoja lainanneelle kirkolle sekä rovastille. Rovasti Rönnholmille piti maksaa tynnyrillinen ja 11,5 kappaa ruista ja Yrjö Matikaiselle 35 ruplaa 44 kopeekkaa ja 20 tynnyrillistä ruista. Kirkon kassasta oli lainattu seitsemän ruplaa 37 kopeekkaa, jotka niin ikään pitäisi maksaa takaisin. Lisäksi rakennusmestari Matikaisen saatavista puuttui kuusi kappaa ruista. Samassa kokouksessa päätettiin myös, että haudankaivajan poika Matti Tiitta saisi kesällä maalata pitäjäntuvan punamultamaalilla. Tähän varattiin viisi ruplaa. Ikkunoiden ja ovien punaista öljymaalia varten varattiin 10 ruplaa. Seurakunta lupasi toimittaa punamultamaalin, mutta Tiitta saisi itse hankkia öljymaalit.

Vuonna 1844 pitäjäntupaan muurattiin ulos lämpiävä uuni eli talo ei enää ollut savupirtti. 1848 tupaan hankittiin punaiseksi maalattu pöytä ja penkki, joita kokouksien puhemies ja kirjuri voivat käyttää. Vuonna 1850 pitäjäntuvassa kiellettiin tupakointi - ehkä enemmänkin tulipalovaaran kuin terveyssyiden takia. Kaivo pitäjäntuvan pihapiiriin saatiin 1850-luvulla. 

Hauta-Ollin mökki.
Pitäjäntuvan pihapiirissä asui myös haudankaivaja Olli Kosonen perheineen.
Kuva: Parikkalan kunta

Pitäjäntuvassa oli jo vanhastaan majoittunut pitäjäläisiä kirkkomatkoillaan. Viikonloppuisin tuvan pihapiiri kuhisi ihmisiä ja hevosia. Pitkämatkalaiset yöpyivät tuvassa ja varmaan moni pistäytyi siellä tapaamassa tuttavia, vaikka yösijan tarvetta ei olisikaan ollut. Lisäksi rippikoulua käyvä nuoriso saattoi yöpyä tuvassa niinä viikkoina, kun rippikoulua pidettiin. Pitäjäntuvassa asui myös pidempiaikaisia asukkaita. Pitäjäntupa oli joidenkin sellaisten ihmisten asuinpaikka, joilla ei ollut muuta sijaa ja joilla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa sukulaisten luota tai joita ei syystä tai toisesta voitu antaa vaivaishoituruotujen (muutama talo vastasi köyhän ylläpidosta ja antoi asunnon) vastuulle. Pitäjäntuvalla toimi 1830-luvulla soppakeittiö, josta jaettiin ruokaa kaikkein vähävaraisimmille. Tämä oli keino yrittää auttaa ihmisiä katovuosien yli aikana, jolloin muuta sosiaaliturvaa ei ollut. Tuvan valmistuttua 1835 siellä asui noin kymmenen ihmistä, joiden ylläpidon seurakuntalaiset maksoivat yhteisesti. Osa asui tuvassa pidempäänkin. Anna Kosonen asui tuvassa ainakin 1835-1837 ja sai vuoden 1837 aikana 12 annosta keittoa ja jonkin verran rahaa. Kyse ei siis ollut kovinkaan jatkuvasta ruoka-avusta. Isompi apu oli katto pään päällä ja lämmin huone. Tuvassa asuvat ihmiset myös osallistuivat tuvan lämmittämiseen ja siivoamiseen ja mahdollisesti auttoivat matkalaisia sekä tekivät pieniä töitä kirkon ja pitäjäntuvan lähitaloissa. 

Lisäys: Matti Wilskan Parikkalan historia (1969, s. 283) tietää kertoa, että pitäjäntuvalla annettiin ainakin vuonna 1855 lukemisen ja kirjoittamisen opetusta sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. Opettajana toimi todennäköisesti rovasti Rönnholmin poika Karl Filip, jota kuvaillaan "rattoisaksi ja mukavaksi mieheksi".

_________________________________________________________________

Parikkalan entinen pitäjäntupa on yhteisistä varoista rakennettu, yhdessä tehty ja yhteistä käyttöä varten pystytetty. Hirret on kaadettu meidän metsistämme, meidän esi-isämme ovat ne kuljettaneet rakennuspaikalle ja osallistuneet rakennustöihin. Rakentamisaikaan 1830-luvulla koettiin pahoja katovuosia ja paikkakunnalla oli todellista puutetta ruuasta. Tästä huolimatta pitäjäläiset saivat rakennettua yhteisen talon, jossa voitiin kokoontua ja viettää aikaa. Olisi sääli, jos pitäjäntupa eli nykyinen käsityökeskuksen talo joutuisi pois kuntalaisten käytöstä. Talo on todennäköisesti kirkon jälkeen kunnan vanhin olemassaoleva rakennus. Talon myyminen olisi virhe, sillä sen mukana menetettäisiin vuosisatojen yhteinen historiamme. Kehittämällä pitäjäntuvan ympäristöä museoineen saattaisi siitä tulla kuntalaisten ja matkailijoiden uusi kohtaamispaikka. Sellaiseksi on aikanaan rakennettu ja sellaisessa käytössä sen soisi toimivan seuraavatkin parisataa vuotta.


Lue lisää:
Kansallisarkisto, Parikkalan seurakunnan arkisto, II Ca:1 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1819-1838 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)


tiistai 22. maaliskuuta 2022

Hovinmaan kartano

Pääsin työskentelemään pitkän tauon jälkeen Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaan kuuluvien aineistojen parissa. Usein käy niin, että ei löydä niitä asiakirjoja, joita meni etsimään, mutta eteen tulee sellaista, mitä ei ole osannut etsiä. Nyt onneksi löysin myös etsimiäni asiakirjoja.

Vastaan tuli myös kauppakirja, josta silmiini osui tuttu nimi Thornton. Kirjoitin noin vuosi sitten pietarilaisesta Thorntonin villatehtaasta. Suvulla oli kesänviettopaikka - huvila tai kartano - Uudellakirkolla. Nyt Collan-suvun aineistoja läpi käydessäni sain havaita, että keneltäkäs muulta tämä huvila oli ostettukaan, kuin niin ikään blogissani esille nostamaltani Alexander von Collanilta. Tämä yhteys osoittaa toisaalta myös sen, että 1800-luvun Suomen eliitin verkostot olivat pienet. Ne, joilla oli yhteyksiä Pietariin, tunsivat ja tiesivät toisensa ja linkittyivät toisiinsa monenlaisin tavoin. 

Maisema Vammeljoelta. Museovirasto. 


Alexander von Collan myi tammikuussa 1883 osan Hovinmaa* -nimisestä tilasta Vammelsuun kylässä Uudenkirkon pitäjässä Iso-Britannian kansalaiselle rouva Caroline Mary Thorntonille (os. Thompson) 30 000 Suomen markalla. Ilmeisesti von Collanille jäi osa tilasta, sillä 1890-luvulla parikkalalainen Anna Collan muisteli matkaansa Hovinmaalle edellisenä kesänä:

"Roligt är det att vara hemma, men icke glömmer jag alla de trefliga dagar jag tillbragte på Hovinmaa. Först i coupén hade vi så ledsamt, och alltjemt har mina tankar flygt till Terijoki." 

Uudenkirkon seudut olivat suosittuja kesänviettopaikkoja hiekkarantoineen. Siellä sijaitsi myös Halilan keuhkotautiparantola, joka on edelleen samassa parantolakäytössä. Uusikirkko oli myös lääkäreiden suosima kesänviettopaikka, sieltä omisti huvilan tai kartanon esimerkiksi Sergei Botkin, keisarin henkilääkäri.

Kirjoittaessani Thorntonin villatehtaasta en tiennyt kuka Caroline Mary Thornton on, mutta löysin hänet Erik Amburger Datenbankista, jossa hänet on mainittu Alfred Percy Thorntonin äitinä ja James Thorntonin vaimona. James Thornton oli Daniel Bateman Thorntonin ja hänen ensimmäisen puolisonsa ainoa poika. Isoisä oli suuri pietarilainen villatehtailija James Thornton. 

Caroline Maryn tyttönimi Thompson oli yleinen pietarilaisen brittiyhteisön keskuudessa. Muun muassa viipurilaisen suurliikemiehen Wilhelm Hackmanin Alice-vaimo oli omaa sukua Thompson. (George Munro: The Most Intentional City. St. Petersburg in the Reign of Catherine the Great mainitsee Pietarin vaikutusvaltaisimpiin kauppiassukuihin kuuluvaksi Thomsonit; Rebecca Wills: The Jacobites and Russia, 1715-1750 mainitsee Sir John Thompsonin olleen Russia Companyn kuvernööri 1740-luvulla; Anthony Cross: By the Banks of Neva mainitsee myös sir John Thompsonin). Caroline Mary Thompsonin sukujuuret jäävät kuitenkin vielä hämärän peittoon, mutta ehkä joskus vielä arkistossa törmään häneen uudelleen.

* Tätä Hovinmaan tilaa ei pidä sekoittaa Viipurin länsipuolella olleeseen Hovinmaan tilaan, jolla sijaisti Hovinmaan (Åstrand) paperitehdas. 


Charlotta Wolff: Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta. Gaudeamus 2020.