Parikkalan kirkon kellotapuli

Tuoreessa Parikkalan-Rautjärven sanomissa (ilm. 6.7.2023) oli juttu Parikkalan kirkon kellotapulin uudesta viiristä, joka tehtiin vanhan mallin mukaan. Jutussa luki, että Parikkalan kirkko ja kellotapuli valmistuivat vuonna 1817.

Parikkalan kellotapuli. Viktor Svaetichin, 1915. 
Lahden museot

Lueskelin parisen vuotta sitten tutkimushankkeeni tiimoilta Parikkalan pitäjänkokouspöytäkirjoja ja muistin, että kokouksissa keskusteltiin kellotapulin rakentamisesta. Kirkko, kellotapuli ja rovastin pappila olivat palaneet 1800-luvun alussa, joten pitäjässä oli paljon rakentamistöitä, kun kaikki nämä tärkeät rakennukset uusittiin. Parikkalaan oli saatu 1819 uusi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm, joka oli tarmokas ja kärsivällinen paimen pitäjäläisilleen. Vaikka kirkollisten rakennusten rakennustyöt oli aloitettu jo ennen Rönnholmia, oli hän niiden loppuunsaattamisessa mukana aktiivisesti etsien tietoa ja patistaen pitäjäläisiä toimimaan. Rönnholmin aikana valmistui myös kirkon viereen pitäjäntupa, nykyinen käsityökeskus. 

Kellotapulilla oli 1800-luvulla tärkeä tehtävä, sillä kellojen soitolla voitiin ilmoittaa sekä pyhän jumalanpalveluksista niin myös hautauksista ja hälyttää ihmisiä kokoon, jos vaikka kirkonkylää uhkasi tulipalo tai muu suuri onnettomuus. Tuon ajan äänimaailmassa, jossa ei ollut olemassa sähköisesti vahvistettua ääntä eikä teollisuuden tai liikenteen aiheuttamaa taustamelua, kirkonkellojen kumu oli varmasti sykähdyttävä kokemus. Ääni myös kantoi kauas yli Simpelejärven selän niin, että kaukaisemmissakin kylissä pystyttiin kuulemaan kutsu kokoontua kuulemaan sanaa. Vaikka kirkolle ei olisikaan ehditty enää saman päivänä aikana, niin ainakin pysyttiin kärryillä siitä, onko pyhä vai arki. Tämäkin oli tärkeä tieto aikana, jolloin päivämäärää ei pystynyt tarkistamaan muuta kuin almanakasta ja siinähän voi helposti mennä sekaisin päivistä, jos ei ole mitään pyhäpäivän erottavaa tekijää kuten kirkonkellojen soitto. 

Parikkalan kellotapuli

Parikkalan kellotapulin ja kirkon rakennusmestarina toimi Matti Salonen. Aluksi kellotapuli oli hiukan erilainen kuin nykyään, kuten Viktor Svaetichin piirroksesta voi huomata. Nykyisen asunsa kellotapuli ilmeisesti sai vuonna 1911 suoritetussa korjaustyössä.

Parikkalan kirkko ja etualalla kellotapuli.
Pekka Kyytinen 1953
Museovirasto

Vuonna 1832 Parikkalassa nousi esille kysymys kellotapulin korjaamisesta. Tapuli oli tuolloin seissyt noin 15 vuotta kirkon vieressä, kirkolta etelään johtavan maantien risteyksessä. Pitäjänkokous päätti, että kellotapulin kattoa korjataan kesällä 1833. Päätettiin, että katon puuosat korjataan ja katolle asennetaan uudet kattopellit. Vuonna 1835 katto ja kellotapuli päätettiin maalata öljymaalilla. Seuraavana kevään 1836 pitäjänkokouksessa päätettiin, että kellotapulin katolla oleva valkoinen risti (tuolloin ei vielä ollut viiriä) maalattaisiin valkoiseksi. Samoin kellotapulin luukut saisivat valkoisen maalipinnan ja katto maalattaisiin mustaksi. Itse torni maalattaisiin punamultamaalilla. Puutavara kellotapulin ja samanaikaisesti tehdyn kirkon korjaustyöhön tuotiin Putikon sahalta. 

Usein kirkon korjaustyöt kilpailutettiin urakkahuutokaupassa. Kellotapulin korjausurakan voitti Matti Juhonpoika Soikkeli Rasvaniemen kylästä. Hän oli kylänmies (byaman), eli osallistui pitäjän yhteisistä asioista päättämiseen ja edusti kylänsä asukkaita pitäjänkokouksessa. 

Tapuli korjattiin 1858-1859 ja uudelleen 1877, jolloin tapuli maalattiin valkoiseksi. Maali hankittiin Pietarista. 1882 tapuliin saatiin vihdoin ukkosenjohdatin, josta oli keskusteltu 50 vuotta. Korkealla mäellä kirkko ja kellotapuli olivat alttiita Parikkalassa usein riehuville ukkosille, mutta ilmeisesti johdattimen tehoon ei uskottu tai se katsottiin liian kalliiksi hankinnaksi. 1880-luvulla tapulin katto siveltiin asvaltilla, joka auttoi peltikatetta pysymään vesitiiviinä. Samalla tapulin seinät maalattiin vaaleanruskeiksi. Vuonna 1899 kellotapulin kivijalan rappaus annettiin haudankaivaja Olli Kososen (Hauta-Olli) tehtäväksi. (Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176)

1900-luvulla kirkkoa ja tapulia on kunnostettu useita kertoja. Vuonna 1911 kirkkoa ja tapulia korjattiin ja ilmeisesti tuolloin tapuliin saatiin viiri, joka nyt kesällä 2023 uusiittiin täysin palvelleena. Korjaustöitä johti kurikkalainen Antoni Hakala (Ilkka 21.10.1929, No 224) Vuoden 1911 remontissa kellotapuliin hankittiin uudet kivirappuset, tapulin sisällä olevat portaat loivennettiin, luukut saivat uudet saranat ja ne maalattiin. Tärkein oli kuitenkin katon kunnostustyö. Rappusia loivennettiin uudestaan vielä vuonna 1930. (Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26). Tapulin vesikatto maalattiin kesällä 1934. Työn tekivät M. Kanerva ja Emil Salminen Sortavalasta. (Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134) 

Sotien jälkeen tapulia ja kirkkoa on kunnostettu useita kertoja. Tapulin ja kirkonkin väri on muuttunut vuosien saatossa, samoin ulkoasu ja kirkon sisustus. Myös kirkon ympäristö on kokenut muutoksen, kun järvenlaskun myötä Simpeleen ranta on siirtynyt kauemmas ja ranta-alue on metsittynyt niin, että kirkonmäeltä ei enää ole avaraa näköalaa järvelle. Myös valtamaantie on siirtynyt pois kulkemasta kirkon viertä. Näin kellotapuli on jäänyt hiukan kuin sivuun. Alun alkaenhan tapuli tervehti etelästä pitäjään saapuvia matkaajia eikä kukaan päässyt pitäjän kirkonkylän ohitse huomaamatta kellotapulia. 

Parikkalan kirkko järveltä nähtynä. Postikortti.
H. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto

Kirkonkellot

Ilmeisesti kellotapulissa oli kello hetimain sen jälkeen, kun tapuli oli valmistunut. Tämä kello palveli ainakain reilun vuosikymmenen, kunnes meni syksyllä 1831 rikki. Kellojen soitto oli suntio Pekko Innansen tehtävä. Hän kertoi, että oli antanut Tyrjän kylältä kotoisin olevan Simo Klemetinpoika Sonnin soittaa kelloa, koska poika oli kovasti tätä toivonut. Seuraavana sunnuntaina huomattiin, että kello oli mennyt rikki. Pitäjäläiset olivat sitä mieltä, että seurakunta hankkii uuden kellon seurakunnan kustannuksella, mutta suntio halusi korvata kellon omista varoistaan. Hän halusi välttää joutumasta käräjille ja tulla syytetyksi huolimattomuudesta työssään. Pitäjäläiset suostuivat tähän ja valutuuttivat Innasen hankkimaan uusi kello Mikkelinpäivään mennessä omalla kustannuksellaan. 

Vuonna 1845 päätettiin kellotapuliin hankkia uusi kello. Hankintatyöhön valtuutettiin Yrjö Ollinpoika Suomalainen Kirjavalan kylästä. Hankitapaikaksi määrättiin Pietari, josta Suomalaisen pitäisi 400 seteliruplan määrärahalla hankkia sopiva kello. Rahamuseon rahanarvolaskurilla hinnaksi saadaan miltei 11 000 nykyeuroa. Mahtoi Suomalaista jännittää matkustaa Pietariin tällainen rahatukku mukanaan. Kellon asentamisen tapuliin suoritti Juho Pekonpoika Pitkänen Savikummun kylästä. 

Kellolle kävi kuitenkin köpelösti. Kello saattiin paikoilleen keväällä 1847, mutta jo heinäkuussa kello oli rikki. Syytä ei tiedetty, sillä kukaan ei ollut nähnyt kellossa mitään vikaa. Rikkoutunut kello päätettiin korjauttaa seuraavana kesänä jossain suomalaisessa valimossa. Kesällä 1849 Rönnholm toi seurakuntalaisten tiedoksi, että helsinkiläinen tehtailija Osberg voisi korjata kellon. Ilmeisesti Osbergin paja ei kuitenkaan ottanut kelloa työn alle, sillä toukokuussa 1850 kello päätettiin korjauttaa Pietarissa. 

Kellotapuliin päätettiin hankkia uusi, toinen ja isompi kello Krimin sodasta selviytymisen kunniaksi vuonna 1855. Meni muutama vuosi, kunnes vuonna 1858 pitäjäläisillä oli syytä juhlaan: vihdoin hovin päivätyöt oli lopetettu ja tätä juhlistettiin uudella kirkonkellolla. Tällä kertaa kello hankittiin Osbergin (Osberg & Bade) valimosta Helsingistä ja kelloon valettiin teksti: "Tämä kello haettiin Parikkalaan wuonna 1858 muistoksi sinä wuonna parikkalaisille Armossa suodusta wapaudesta päiwätyön kuormasta Koitsanlahden howiin." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2) Nyt ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten kello testattiin välittömästi soittamalla sitä 12 tuntia yhtä soittoa. Kello kesti koitoksen. 

(Mielenkiintoinen havainto, että tästä kirkonkellosta ei ole yhtään kuvaa internetissä saatavilla. Olisi kulttuurihistoriallinen teko, jos joku taho tällaisen kuvan saisi ladattua.) 

Innasen rikkoutuneen tilalle hankkima kello hajosi vuonna 1866 ja Osberg toimitti uuden kellon, joka laivattiin Helsingistä Viipuriin ja sieltä sen nouti torppari Juho Neuvonen Oravaniemeltä. 

Vuonna 1928 kellotapuli ja kirkonkellojen soitto oli vielä merkittävä tapahtuma: "Kirkkomäellä wielä nytkin wanhin kansanpolwi pyhäaamuna kuultuaan ensimmäisen läppäyksen aamukellon soitosta hartaana ja kunnioittawana nostaa hattunsa, sillä se ymmärtää kellon juhlallisen, korkeuksiin kutsuwan ja wapautta kaikuwan äänen." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 25) 

Kellotapuli tapahtumien näyttämönä

Tyttöjä ja poikia Parikkalan kirkolla helluntaina. 
A. Heinonen 1892
Museovirasto

Koska kellotapuli oli keskellä kylää, sai se toimia monenmoisten tapahtumien näyttämönä ja ihmisten kohtaamispaikkana. Vuonna 1909 nimimerkillä Kulkijapoika Parikkalan Sanomiin kirjoittanut kertoi kellotapulin liepeillä pyhäisin tapahtuvasta korttipelistä ja tupakoinnista. Tapuli oli toiminut ilmeisesti jo rakentamisajastaan 1800-luvun alusta alkaen myös tilapäisenä majapaikkana kirkolla asioiville, sillä vuonna 1866 Suomalaiseen Viralliseen Lehteen Parikkalasta raportoinut kirjoittaja nimimerkillä Tuiteroinen kuvaili tapulin toimivan "wierasmajana". (Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93). Kaikki ohikulkijat eivät mahtuneet pitäjäntupaan, joten tapuli sai toimia tilapäisenä säänsuojana. Tosin lehden seuraavan vuoden numerossa (4.1.1867, no 2) nimimerkki Oluwiliiniuslander kumosi kaiken, mitä Tuiteroinen oli kirjoittanut kellotapulista ja syytti Tuiteroista seurakunnan maineen pilaamisesta. Kumpikohan mahtoi olla oikeassa?

Kellotapulin viereinen kenttä oli omiaan myös maallisten tapahtumien järjestämiseen. Kesällä 1897 kentällä pidettiin lastenjuhlat, joissa laulettiin ja leikittiin. (Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190) 

Nykyäänkin kirkonmäen lähellä laiduntaa lampaita. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan pikemminkin voi ajatella, että eläimet kuuluvat kiinteästi kirkonmäen kulttuurimaisemaan. Eläinten ja ihmisten rinnakkaiselosta kirkonmäellä voi lukea useista 1900-luvun alun sanomalehtikirjoituksista. Vuonna 1938 kirkkohallitus lopulta kielsi eläinten laiduntamisen kirkonmäellä. (Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24) 

Eläinten väistyessä vetojuhdan tehtävistä kirkonmäestä tuli autojen kokoontumispaikka. Vuonna 1932 Parikkalan, Saaren ja Simpeleen moottoriajoneuvojen vuosittainen katsastus suoritettiin Parikkalan kirkonmäellä, kellotapulin välittömässä läheisyydessä. (Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19) Kirkon vieressä oli kylän suurin tasainen alue, siihen oli hyvä kurvata autolla maantieltä.

Sota-aikana oli vähällä, ettei kirkko ja kellotapuli olisi palaneet läheisen pappilan tavoin. Kun vihollisen tykkituli piiskasi Tyrjän suunnalta, lensi kirkon lähelle ammusten kappaleita tai luoteja, joiden jäljet nyt nähtiin alas otetussa kellotapulin viirissä. 

Lähteet: 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)

Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93

Suomalainen Virallinen Lehti 4.1.1867, no 2

Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190

Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176

Parikkalan Sanomat 30.6.1909, no 26

Parikkala 16.11.1910, no 46

Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2

Ilkka 21.10.1929, No 224

Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26

Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19

Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134

Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24

Parikkalan-Rautjärven Sanomat 6.7.2023, no 27

Kesänvietossa Parikkalassa

Parikkalan kirkkoherra Clas Collan kirjoitti kesällä 1866 veljensä vaimolle Pietariin. "Syreenit ja kirsikkapuut ovat täydessä kukassa ja satakieli laulaa." Laulussa oli kuitenkin surullinen sävel, sillä ruustinna oli kuollut vuosi sitten. Lapset olivat kuitenkin terveitä, uitiin ja nautittiin kesästä joka päivä.

Parikkalan pappila, Victor Svaetichin, 1916.
Lahden museot

 

Kirjeissään rovasti Collan kertoi kesävieraistaan, jotka olivat saapuneet pääkaupungista kesänviettoon. Muutaman kilometrin päässä pappilasta asuivat tähtitieteen professori Krüger* ja lääketieteen professori von Becker**. Rovasti oli erittäin tyytyväinen, että oli saanut "päivittäin seurustella oppineiden ihmisten kanssa", sillä etenkin pitkät talvet ilman muuta seuraa kuin paikkakuntalaiset olivat Helsingin humussa pitkään asuneelle Collanille raskaita. Collan kertoi kirjeessään, että hän oli käynyt helsinkiläisvieraiden kanssa pitkillä kävelyillä, uimassa ja keskustellut innokkaasti monista mielenkiintoisista asioista. 

Parikkalan kirkonkylää. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto

Kesänvietossa Parikkalassa oli myös Clas Collanin Karl -veli perheineen. Tohtoriksi 1860 väitellyt Karl Collan tunnetaan säveltäjänä, mutta päivätyönsä hän teki Helsingin yliopiston kirjaston (nykyään Kansalliskirjasto) kirjastonhoitajana, johon hänet oli juuri nimitetty kirjeen kirjoittamisvuonna. Karl oli Parikkalassa todennäköisesti häämatkallaan vastavihityn puolisonsa Marian kanssa. Maria oli kuuluisan säveltäjän Fredrik Paciuksen tytär. Vaikka kirjeessä ei kerrotakaan, voi arvata, että musiikki soi pappilassa usein. Karl oli nuorikkoineen majoitettu pappilan pihapiirin pienempään rakennukseen, jolla tuntui olevan paljon kysyntää, sillä Clas Collan kirjoitti, että seuraavina kesinä se annetaan ensiksi varaavalle. Ehkäpä nyt oli tehty poikkeus vastavihityn parin hyväksi.

Karl Collan 1860-70-lukujen taitteessa.
Museovirasto

Clas odotti myös kirjeen vastaanottavaa Mariaa ja tämän puolisoa Alexanderia (myöhemmin aateloituna von Collan) Parikkalaan. Heille rovasti oli varannut "niin sanotun piispanhuoneen", josta hän aikoi sulkea oven suurella kaapilla pappilan kansliaan niin, että pariskunta ei häiriintyisi pappilan kansliassa kulkevista. Collan vitsaili, että "kansliassa on varattuna paikka myös Alexanderille, jos hän pitkästyisi piispanhuoneessa". Alexander toimi lääkärinä keisarillisen armeijan palveluksessa Pietarissa ja oli usein pitkillä työmatkoilla keisarillisen perheen mukana. Puoliso Maria oli Juvan Grotenfeltejä ja kirjeen vastaanottamisen aikaan vain 26-vuotias, yli 20 vuotta aviomiestään nuorempi. Ehkäpä nuoren vaimon posket punehtuivat, kun hän luki kirjeestä miehensä veljen uskalletun vitsin? Omat ja veljen lapset saivat nukkua vintillä, joten aikuisille jäi kahdenkeskistä aikaa. "Kestitsen teitä niin hyvin kuin voin!" lisäsi Collan.

*Adalbert Krüger tai Krueger, s. 3.12.1832 Marienburgissa Länsi-Preussissa. Opiskeli Berliinin yliopistossa. Vuodesta 1853 työskenteli Bonnin yliopistossa. Nimitettiin 1862 tähtitieteen professoriksi Helsinkiin. Avioitui Helsingissä edeltäjänsä tyttären Maria Wilhelmina Amalia Argelanderin kanssa. Pariskunnalla oli yksi tytär, joka Parikkalan vierailun aikaan oli noin 5-vuotias. 

**Frans Josef von Becker, s. 19.7.1823 Turussa. Vuodesta 1854 alkaen farmakologian ja farmasian professorina Helsingissä. Hoiti myös kirurgian professuuria. Silmälääkärinä alaan perehtyneen Alexander von Collanin kollega. Puoliso oli lääkärikollegan tytär Johanna Karolina Ascholin. Pariskunta oli lapseton. 

Lue lisää: Tapio Markkanen, Seppo Linnaluoto, Markku Poutanen (toim.), Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa. Observatorio 150 vuotta. Helsingin yliopisto 2001 (1984). 

(Päivitys 6.6.2023: Poistettu virheellisesti otsikoitu kuva)

Elisabeth Collan kirjoittaa veljelleen 31.3.1817

Järjestän piakkoin pienen työpajan tutkimushankkeeseeni liittyen. Sen kunniaksi käänsin yhden tutkimuskohteeni eli Elisabeth Collanin kirjeistä. Kirje on päivätty 206 vuotta sitten. Alkuperäinen kirje on kirjoitettu ruotsiksi ja koetin saada sen hengen ja tyylin välitettyä käännökseeni. 

Kirjeen vastaanottaja Erik Anders Crohns
toimi opettajana
Haapaniemen kadettikoulussa Rantasalmella.
Kadetti univormussaan 1812.
Museovirasto

Iisalmi 31 Maaliskuuta 1817

Sydämellisellä ilolla otin vastaan oikein rakkaan ja hyvän Collanini joka Perjantai-iltana Kello 8 tuli kotiin ja voi melko hyvin, sillä sinä olit varustanut hänet niin hyvin ensin Haapaniemessä  ja sitten vielä kestikievarissa, jonne sinä, minun hyvä veljeni ystäviesi seurassa seurasit häntä kiitän sinua kaikesta ystävyydestä ja hyväntahtoisuudesta jota osoitit minun hyvälle Aviomiehelleni.

Minulle oli todellakin ilo esitellä hänelle kaikki kolme lastamme terveenä ja voin jopa yllättää papan kun pieni Claesimme oli oppinut kävelemään muutamaa päivää aiemmin ja käveli avoimin käsin Isäänsä vastaan - kuvittele miten papan hellä sydän tunsi iloa tästä. 

tunnen edelleen pahaa mieltä kun muistelen miten toivoni päästä matkustamaan Rantasalmelle ei toteutunut. mutta kuin sain Collanilta kuulla miten paljon sairauksia siellä oli menossa, olin tyytyväinen tekemääni päätökseen olla matkustamatta nyt ovat lapset elossa pitkä matka olisi voinut sairastuttaa heidät.

Voit vain arvailla veliseni miten huolissani olin useita kertona Collanin poissaoleessa sillä täällä oli niin monta tilannetta jotka olisivat tarvinneet Collanin läsnäoloa, mutta sitten reipastuin ja määräsin kaiken niin kuin katsoin parhaimmaksi, ja olen onnistunut täyttämään Collanin toiveen kaikessa tärkeimpiä tehtäviäni oli lähettää Torpparit Ouluun, sillä se ei saanut tapahtua liian aikaisin eikä liian myöhään Viljan hinnasta johtuen joka nousee ja laskee, 14 päivää sitten lähtivät he, josta luulen jo kirjoittaneeni sinulle, ja viime perjantaina tulivat he takaisin 400 Riikintaalerin [kanssa] - joista 100 meni tarpeellisimpiin joita tarvitsin taloudenpitooni - niiden joukossa tärkeitä taloustarpeita joita olen kaivannut Keittiööni.

kaikesta yllä mainitusta halusin kirjoittaa sinulle veljeni, en ehdi mainita muuta koska Nykopp [1] kiirehtii, ja minun pitää vielä kirjoittaa Hedd[a]siskolle ja äidille [2]. pienen paketin haluaisin sinun lähettävän äidille, se sisältää hiukan lankaa jota hän tarvitsee kudottavakseen kun tilaisuus tulee, niin pyydän sinun oma ystäväni ja veljeni lähettävän rakkaalle äidillemme. tämä on tärkeä pyyntö jos ei nyt niin myöhemmin. mutta pakettia ei saa verottaa niin kuin Bergrothskanin [3] villapussi jossa oli 7 lispuntaa kun lähetin sen täältä, ja kun hän sai sen oli siinä ei enempää kuin 4 lispuntaa.

Nyt lupasi Nykopp kuljettaa paketin Äidille joka asuu lähempänä Savonlinnaa. Eilen vierailimme lapsenoluilla väisälässä, pikkuisen nimi on Petter Probus [4], mitä tykkäät tällaisesta nimestä.

Lopetan tähän ja laitan tuhannet terveiset Isoäidiltä [5] Tytöiltä ja lapsilta sinulle. jätä sydämeesi tilaa niiden tuhansien muiden tuumien joukkoon että et voi ilahduttaa ketään muuta ihmistä maailmassa niin paljon kirjeelläsi, kuin Rehellistä ystävääsi ja Siskoasi 

Lisette[ä]

Palvelusneiti [6] Niiaa ja kiittää nöyrimmin Professorin kohteliaista terveisistä - ja toivoo että hän saisi passata häntä täällä kesällä. hän on oikein kunnollinen ihminen, sanoo sinun Lisettesi.

[1] Nils Kristian Nykopp, s. 1799 Sulkavalla, k. 1853 Rantasalmella. Upseeri, sotakassanhoitaja. 

[2] Äiti Anna Maria Andersin, s. 1768 Kiteellä, k. 1831 Iisalmessa. Asuu Kiteellä leskenä. Hedda-sisko on kirjoittajan käly (aviomiehen sisko) Hedvig Maria Cygnaeus (os. Collan), s. 1774 Rantasalmella, k. 1844 Rantasalmella, Rantasalmen kirkkoherran puoliso, ruustinna. 

[3] Kuopiolaisen kirjanpainaja Gustaf Bergrothin vaimo Anna Brita Harald. Kirjanpainajan vaimo todennäköisesti kehräsi lankaa ja ansaitsi näin lisätuloja. 

[4] Petter Probus Heinricius, iisalmelaisen varalääninkamreeri Gabriel Heinriciuksen, s. 1775 Rantasalmella k. 1836 Iisalmessa ja vaimonsa Sofia Charlotta Gummeruksen, s. 1791 Pielavedellä k. 1862 Iisalmessa, neljäs lapsi. 

[5] Isoäiti on kirjeen kirjoittajan anoppi Helena Strömberg, s. 1746 Helsingissä, k. 1829 Iisalmessa. Tytöt ovat todennäköisesti taloudessa tilapäisesti asuvia sukulaistyttöjä.

[6] Alkuperäistekstissä Jungfru. Elisabeth Collan oli jokin aika aiemmin ottanut palvelukseensa palvelusneidin, joka toimi hänen henkilökohtaisena apuna ja seuraneitinä. Tämän nuoren naisen henkilöllisyys jää epäselväksi. 

Paikallisreportteri Kristian "Risto" Heinonen Parikkalasta

Kirjoitin muutama vuosi sitten Parikkalan kirjastoista. Ensimmäisiä kyläkirjastoja oli Tyrjän kylän kirjasto, joka oli Heinosten talossa. Siellä sitä hoiti Kristian Heinonen (Linkistä myös Kristianin kuva). Parikkalan Sanomat julkaisi hänestä 1928 jutun, johon liittyi Heinosen itsensä kirjoittama lyhyt elämäntarina.

Juttu yllätti, sillä kävi ilmi, että Heinonen oli vakavasti liikuntavammainen. Ei ollut mitenkään tavallista, että 1800-luvun loppupuolella täysin liikuntakyvytön ihminen pystyi toimimaan kirjastonhoitajana ja lehtien paikallisreportterina ja jopa matkustelemaan. 

Kristian Heinonen syntyi Partiomäki -nimisellä maatilalla, joka oli jokseenkin varakas ajan mittapuulla mitattuna. Olli-veli aloitti perheen tilalla maakaupan pitämisen eli perusti kyläkaupan. Kaupan lisäksi Heinosten tilalla toimi nahkatehdas (karvuutehdas), paikkakunnan ensimmäinen meijeri ja vuonna 1893 Olli Heinonen perusti kyläkaupan kirkonkylälle, joka myöhemmin siirtyi hänen Heikki-pojalleen ja josta sittemmin tuli Heinosen kirja- ja paperikauppa. Näiden kaupallisten toimien ohella Olli viljeli perheen tilaa ja luovutti siitä syntyneistä tuloista Kristianin osuuden tälle, vaikka tämä ei kyennytkään viljelytyöhön. 

Kristian oli ilmeisesti sairastanut lapsuudessaan pahan riisitaudin, "Englannin riisin" eli d-vitamiinin puutoksesta johtuvan sairauden, joka pahimmillaan aiheuttaa luiden haurastumista ja jäsenten vääntymistä. Näyttää siltä, että Kristian ei juuri kyennyt kävelemään - omien sanojensa mukaan hän oli vain 50 senttimetrin pituinen ja painoi 20 kiloa - mutta kykeni kirjoittamaan ja lukemaan. Paikallislehden reportterin mukaan kirjoittaminen ei kuitenkaan sujunut kuten vammattomilla, vaan Kristianin täytyi tehdä kirjoitustyö selän takana käsien vääntymisestä johtuen. Onkin ihmeellistä, miten näistä rajotteista huolimatta hän pystyi kirjoittamaan lehtiin, kun kirjoitusvälineenä oli parhaimmillaankin lyijy- tai mustekynä, pala paperia ja työtä valaisi heikko öljylampun valo. 

Perheen varallisuuden ansiosta Kristian ilmeisesti sai käsiinsä luettavaa ja oppi kirjoittamaan. Rippikoulun hän kävi viikossa 19-vuotiaana, jonka jälkeen hän alkoi pitää pyhäkoulua. Nimimerkillä "Risto" hän kirjoitti Uuteen Suomettareen, Ilmariseen, Suomen Wiralliseen Lehteen, Wiipurin Sanomiin, Laatokkaan ja Wiipuri -lehteen. Paikalliskirjeenvaihtajana hän aloitti noin 25-vuotiaana. Lisäksi hän osallistui aktiivisesti paikallisiin kokouksiin, tapahtumiin ja seurasi aikaansa muutoinkin. Varsinaista kouluopetusta Kristian ei nuoruudessaan saanut, mutta sai aikuisiällä seurata kansakouluopetusta sekä kotikylässään että paikkakunnan muissakin kansakouluissa. Opinhaluisen nuoren miehen kyvyt huomattiin ja hän pääsi myös itse luennoimaan kyläläisille oppimistaan ja lukemistaan asioista. 

Kristian Heinonen kuoli  45-vuotiaana matkallaan Pietarissa. Ilmeisesti Kristian oli lähtenyt etsimään parannusta vaivoihinsa, mutta kuoleman jälkeen lääkärit olisivat halunneet suorittaa ruuminavauksen tutkiakseen Heinosta tarkemmin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan ruumis haudattiin Parikkalan Vierevin hautausmaalle. Heinosen kuolema noteerattiin sanomalehdissä, sillä olihan pitkäaikaisen paikallisreportterin poikkeuksellinen poismeno huomionarvoinen. Ilmeisesti kuolemaan liittyi huhuja myrkytyksestä, mutta todennäköisempää on, että Heinosen lapsuudessa sairastama riisitauti ja siitä aiheutuneet sairaudelle tyypilliset suolisto-ongelmat yhdistettynä Pietarin heikkoon hygieniaan ja juomaveden laatuun, sekä Heinosen saama influessa tai muu tarttuva tauti koituivat hänen kohtalokseen. Juorut kertoivat myös, että Heinonen oli matkustanut Pietariin - ei suinkaan hakemaan helpotusta vaivoihinsa - vaan hankkimaan rahaa "näyttämällä itseään rahasta uteliaille katsojille". Kuoleman aikoihin vuonna 1898 veli Olli Heinosen liiketoimet eivät enää sujuneet ja hän teki saman vuonna konkurssin, joten on mahdollista, että Kristian oli lähtenyt etsimään tapaa ansaita rahaa samalla kun haki lääkärinapua. Pietariin hänet olivat houkutelleen "pietarilaiset ystävät" eli todennäköisesti entiset parikkalalaiset, jotka olivat muuttaneet monilukuisin joukoin Pietariin leveämmän leivän perässä. 

Pietarissa Kristian Heinonen oli käynyt useissa "klinikoissa ja museoissa", joissa tohtorit olivat häntä tutkineet. Voisi olettaa, että museoilla tarkoitetaan Pietari Suuren aikoinaan perustamaa Kunstkamera -museota, jonka kokoelmissa on monenlaisia eläinten ja ihmisten poikkeavuuksia, joiden säilöminen ja tutkiminen oli 1700-luvulla alkanut ja 1800-luvulla vielä hyvin voimissaan oleva tapa tieteellisesti tutkia ja esittää suurelle yleisölle poikkeavuuksia.

Heinosen matka Pietariin kulki Viipurin kautta, jossa hän sielläkin oli asettunut tai asetettu näytteille. Oheinen mainos julkaistiin 1897 Wiipuri -lehdessä.

Wiipuri 29.8.1897 

Kristian Heinosen elämäntarina kertoo melko karusti siitä, millaista vammaisen elämä oli aikana ennen nykyisenkaltaista lääketiedettä ja sosiaalipuolen palveluita. Riisitautia ei enää esiinnyt Suomessa, sillä saamme riittävästi vitamiineja ja hivenaineita ruuasta tai jos se ei riitä, voimme ostaa niitä lisää apteekista. Työhön kykenemättömät ovat oikeutettuja tukiin ja eläkkeeseen, jollaisia Kristianin elinaikana ei ollut. Mikäli perhe ei kyettänyt elättämään, oli ainoa keino turvautua muiden apuun tai sitten oli koetettava löytää sellainen elämänala, jossa pystyi olemaan jollain tapaa hyödyksi. Kristian Heinosen ja monen muun fyysisesti vammaisen ainoa keino elättää itsensä oli asettua uteliaiden katseen kohteeksi. Toiminta oli jossain määrin kunniallisempaa kuin kerjääminen. Kristian Heinonen näyttää asettuneen esille omilla ehdoillaan, hän ei ollut minkään kiertävän sirkuksen tai "kummajaisesityksen" vetonaula, vaan kiersi avustaja mukanaan. Tällöin hän myös sai pääsylipputulot itselleen eikä joutunut jakamaan tuloja samalla tavalla kuin organisoidumman sirkuksen työssä olisi joutunut. Ehkä ulospäinsuuntautuneelle ja maailmasta uteliaalle Kristianille kiertäminen ja esille asettautuminen olivat jopa positiivinen kokemus, jossa hän saattoi jakaa kokemuksiaan ja kohtaloaan ihmisten kanssa keskustelemalla. Näin myös tietoisuus vammaisuudesta levisi ja mahdollisti ihmisille uudenlaisen suhtautumisen vammaisiin ihmisiin - fyysinen vammahan ei tarkoittanut älyllisiä vajavaisuuksia, kuten Kristian omalla esimerkillään osoitti. 

Pyörätuoli 1800-luvulta.
Helsingin kaupunginmuseo

Koska en ole vammaisuuden historian asiantuntija, niin toivon, että olen tässä onnistunut käsittelemään aihetta oikein termein. Lisää vammaisuuden historiasta voit kuunnella Menneisyyden jäljillä -podcastista, jossa haastateltavana on tutkija Riikka Miettinen.

Lyhytkasvuisia sirkustaiteilijoita mainostettiin
"Elävinä leikkikaluina" 1800-luvulla.
Keravan museopalvelut

"Risto" sanomalehtireportterina

Mistä Risto sitten kirjoitti lehtiin? Kun selaa Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, ei nimimerkillä Risto välttämättä löydykään sellaisia tekstejä, joita voisi ajatella Kristian Heinosen kirjoittamaksi. Hakua laajentaen kirjeitä alkaa löytyä. Esimerkiksi  syyskuussa 1878 "Minä meiltä" - nimimerkillä Uuteen Suomettareen kirjoittanut raportoi Tyrjän kylässä Parikkalassa sattuneesta tulipalosta sekä tyrjäläisen Matti Pajarin valinnasta kunnanesimiehen toimeen. Voisi hyvin olettaa, että Kristian Heinonen kirjoitti näistä kotikylänsä tapahtumista. 

Tulipalosta - tällä kertaa Olli Heinosen talossa - raportoi nimetön kirjoittaja Laatokka -lehteen vuonna 1893. Olisiko Kristian Heinonen kirjottanut tämän jutun? Liikuntakyvytön reportteri todennäköisesti kirjoitti asioita, jotka tapahtuivat lähipiirissä. Tämän lähemmäksi jutun juurta tuskin pääsee, jos kotitalo on tulessa. 

Kristian Heinonen toimi useita vuosikymmeniä pyhäkoulunopettajana. Tästä työstä hän myös todennäköisesti toimitti uutisia lehtiin, vaikka uutisen toimittajan nimeä ei olekaan mainittu. Laatokka -lehti julkaisi helmikuussa 1894 lyhyen uutisen Parikkalan pyhäkoulunopettajien kokouksesta. Jutusta käy ilmi, että pyhäkoulunopettaja Risto Heinonen oli nostanut keskusteluun kolehtikeräyksen lähetyksen hyväksi sekä tanssien ja korttipelien aiheuttaman paheellisuuden kitkeminen kansan keskuudessa (kitkemistyö siirrettiin kuntakokouksen vastuulle!). Samana vuonna Laatokka uutisoi myös Olli Heinosen riihestä varastetusta kaurasta.

Kristian Heinosen kirjalliset saavutukset ansaitsevat tulla muistetuksi. Kovin moni tuskin tänäkään päivänä pystyisi samaan - kirjoittamaan kädet selän takana, kipeänä ja huonoin välinein. Vastuksista huolimatta tämä pienikokoinen mies näyttää suunnanneen katseensa kotipiiriä kauemmas, maailmasta kiinnostuneena ja ollen yhteydessä kirjoitten. Aikakauden kansalaisyhteiskunnan julkiseen debattiin voi tutustua Translocalis -tietokannan kautta. Sieltä löytyy muitakin parikkalalaisten paikallisreportterien kirjeitä. 

Joulunaikaa Helsingissä 1839

 Aloitan ensi vuonna Collan -sukuun keskittyvän tutkimushankkeen "Pappilan naiset", jossa tutkin pappiloiden naisia 1800-luvun Suomessa. Hanketta tukee Jalmari Finnen säätiö. Kiitos tästä mahdollisuudesta!

Collan -suvulla on Kansalliskirjastossa suuri arkisto, jossa on tuhansia kirjeitä ja päiväkirjoja sekä muuta materiaalia. Olen jo aloittanut hiukan selailla aineistoa. Vastaani tuli kirjeitä, joissa perheenjäsenet kertoivat joulustaan vuonna 1839. Seuraavassa pääsemme kurkistamaan joulunviettoon Collaneilla. Pehr Johan ja Elisabeth Collanin lapset olivat hajaantuneet ympäri Suomea ja osa Ruotsiinkin vanhempien kuoltua Iisalmessa muutama vuosi aiemmin. Kirjeissä kulkivat kuitenkin terveyhdykset ja kuulumiset.

Jouluilta. 
Robert Wilhelm Ekman.
Ateneumin taidemuseo

Jouluna 1839 15-vuotias Peter Collan kirjoitti 13-vuotiaalle sisarelleen Charlottalle  seuraavasti:

"Täydellisen kuvauksen jouluaatosta luet Sinä varmaankin Johannan, tai Claesin [kirjeestä], joten sanonpahan vaan, että se ei ollut niin hauska kuin ennen; luulen myös, että nyt joululahjoja oli paljon vähemmän kuin ennen -- sain nenäliinan Etholéneilta sekä kelpo puukon Claesilta. -- Joulupäivänä olimme me kaikki Etholéneilla illallisella [dinée och soupé]."

Miesten silkkinen nenäliina 1800-luvun alusta. 
Turun museokeskus

Peterin ja Charlotten sisko Sofie oli avioitunut helsinkiläisen kauppaneuvos Justus Etholénin kanssa. Sanottiin, että Etholén antoi vaimolleen 40 silkkileninkiä, mutta ei onnea. Pariskunnan lapset kuolivat yksi toisensa jälkeen. Jouluna 1839 perheen toinen lapsi, Axel Johan Justus oli juuri kuollut noin puolen vuoden iässä. Keväällä 1840 kuolisi myös esikoinen Olga Catharina Elisabeth. Näissä tunnelmissa joulu ei ehkä ollutkaan niin hilpeä kuin aiemmin, lasten synnyinkodissa suuressa Iisalmen pappillassa.

Peter, joka jouluna 1839 todennäköisesti oli jo aloittanut opintonsa Haminan kadettikoulussa, jatkoi jouluterveistensä lähettämistä tammikuun puolella. Kirjeen vastaanottaja Charlotta asui tuohon aikaan Tukholmassa, jossa tämä kävi tyttökoulua ja jossa Peter toivoi hänen oppivan fiinin ja hauskalta kuulostavan Tukholman murteen ja "tulevan oikeaksi ruotsalaiseksi". Peter kertoi saaneensa kuusi joululahjaa: parhaat olivat jo manittu silkkinen nenäliina ja puukko. Lisäksi hän oli saanut Tegnérin pronssisen rintakuvan. Esaias Tegnér oli ruotsalainen runoilija, joka ihaili skandinaavista muinaisuutta ja josta sittemmin tuli Ruotsin kansallisrunoilijaksi kohotettu suuruus. Lahjan antaja, veli Fabian Collan, oli juuri valmistunut filosofian kandidaatiksi Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta Helsingistä. Ehkäpä Tegnérin rintakuvaan liittyi Fabianin kiinnostus historiaan, sillä hän päätyi Kuopion lukioon historianopettajaksi. 

Emma Chrons (1829--1868) maalattuna 1860-luvulla.
Emma oli Peter Collanin enon Herman Josef Crohnsin tytär.
Helsingin kapunginmuseo

Kirjeessään Peter kertoi myös uudenvuodenvietosta. Helsingissä asuvat sisarukset oli taas kutsuttu Etholéneille. Tammikuun toinen päivä siskokset söivät illallista jomman kumman enon luona. Kirjeestä ei käy selville oliko kyse Helsingin kirkkoherra, tohtori Erik Anders Crohnsista vai tämän veljestä, helsinkiläisestä kauppias ja raatimies Herman Josefista.  Erik-eno oli juuri edellisenä vuonna jäänyt leskeksi ja kuuden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Myös Herman-enolla oli samankokoinen lapsikatras, joille vaimo, kauppiaan tytär Eva Maria (os. Cadenius) järjesteli lastenjuhlia. Tammikuun toinen päivä oli Peterille kiireinen, sillä samana päivänä hänet oli kutsuttu myös erääseen perheeseen lastentanssiaisiin. Peter kirjoitti:

"Olin niin tyhmä, että en mennyt, sillä jälkeenpäin kuulin siellä olleen todella kivaa. Kolmas päivä [tammikuuta] olin de la Chapelleilla, siellä oli niin kivaa, että en olisi koskaan uskonut olevan niin mukavaa. Neljäs päivä olin hoviraatimies Branderilla, siellä ei ollut erityisen kivaa. Huomenna [loppiaisena 6.1.] minut on kutsuttu Ramsayille ja ylihuomenna Armfelteille -- saat itse päätellä, onko minulla ollut kivaa."

De la Chapellet olivat senaatin oikeusosaston esittelijäsihteeri Albert Fredrik Richard De la Chapellen ja hänen vaimonsa, kihlakunnantuomariperheessä Varsinais-Suomessa kasvaneen Anna Sacklénin perhe, jossa oli useita lapsia ja nuoria. De la Chapellen perheen kartano sijaitsi läntisellä Uudellamaalla Tenholassa, mutta isän töiden takia perhe vietti aikaansa myös Helsingissä. Myös senaattori Ernst Fredrik Branderin ja hänen vaimonsa Fredrika Albertina von Willebrandin perheessä oli useita lapsia, kuten myös senaattorin, entisen Viipurin läänin maaherra Carl August Ramsayn perheessä. Kirjeessä mainitut Armfeltit olivat Uudemaan läänin maaherrana tuolloin toimineen Gustaf Mauritz Armfeltin ja hänen englantilaissyntyisen puolisonsa Louise Cuthberth-Brooken monilapsinen perhe. Näin Helsingin herrasväen lapset tutustuivat toisiinsa lastenjuhlissa, joita perheissä etenkin äidit olivat järjestelemässä. Juhlia järjestettiin usein joulun aikaan, joka oli myös aikuisten tanssiaisten huippusesonki. Herrasväen kodeissa kävikin kova vipinä, kun iltapäivällä järjestettyjen lastenjuhlien jälkeen tilat siistittiin aikuisten illanviettoja varten. Joulun juhlasesonki ei ollut lomaa ainkaan palveluskunnalle, jolle vuodenvaihteen aika tiesi loputtoman pitkiä työpäiviä ja ainaista kiirettä.

Tanssiaiskortti helmiäistä 1800-luvun alusta.
Korttiin kirjoitettiin tanssipartnerin nimi jokaisen tanssin kohdalle.
Helsingin kaupunginmuseo

Toisinaan juhlasesonki kävi myös juhlijoiden voimille. Muutamaa vuotta aiemmin, kun Sofie Collan ei vielä ollut avioitunut, oli hän löytänyt Elisabeth (Lisette) ja Charlotta -siskonsa päiväunilta. Tytöt olivat tanssineet kahtenatoista iltana peräkkäin ja olivat lopen uupuneita. Sofie käskytti sisarensa ylös, sillä heidät oli kutsuttu taas uusiin tanssiaisiin. Collanin sisaruskatras oli Helsingin seuraelämän keskiössä 1830-luvulla, kun orvot sisarukset asuivat "Collanska huset"issa Lönnrotin patsaan takana lähellä Vanhaa kirkkoa. Isoveli Clas Collan yritti pitää kuria sisaruksilleen, jotka musikaalisina ja seurallisina tuntuvat olleen haluttua seuraa monessa eri kodissa. Toisaalta Helsingin herrasväen perheet varmasti kokivat velvollisuudekseen tukea vanhempansa menettäneitä lapsia, joten heidät kutsuttiin illanviettoihin niihin perheisiin, joissa oli samanikäistä seuraa ja mahdollisuus saada opastusta ja tukea näiden vanhemmilta. 

Joulun kiihkeä vierastulva oli myös odotettu katkos pitkään talveen. Eräänä jouluna Collanin sisaruskatraan äiti kirjoitti Erik-veljensä vaimolle Sofialle (os. Möller), että joulunaika oli kulunut epätavallisen hiljaisesti. Syynä oli se, että Lisette odotti viimeisillään lasta. Tammikuun kolmas päivä syntyi poika, joka sai nimekseen Karl. "Miltei kukaan ei ole uskaltautunut meille, enkä muista yhtäkään näin pitkältä tuntunutta joulunpyhää kuin tämä." Vaikka vieraista oli vaivaa, tuntuu viimeisillään raskaana ollut ruustinna Collan silti kaivanneen joulun iloista ajanviettoa, jossa vieraita kestitään, nautitaan yhteisestä ajasta ja järjestetään etenkin lapsille erityistä ohjelmaa. Vanhatkin nuortuivat katsellessaan lasten ilakointia. 

Lue lisää:

Sukutarinoita. Collan-Kollanus sukuseura

Augusta Krook: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen (1950)

Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1--4. Ikivihreitä muistelmia (1966)

Kai Häggman: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa (1994)

Tarja-Liisa Luukkanen: Collan, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (1997--)

Kauppaneuvos Justus Etholén

Clas Collanin jalanjäljillä 

Sophie Halitzius - äiti on mennyt kylälle soittamaan

 Kotiliesi -lehti julkaisi vuonna 1925 tarinan otsikolla Entisajan herttaisesta kodista. Vanhan tädin muistelmia. Vaikka muistelmatekstissä ei mainita henkilöiden nimiä, voi jutun kuvituksesta päätellä, että kyseessä on lappeenrantalainen Savanderin perhe, jonka nuoren miniän elämäntarinaan juttu keskittyy.

Sophie Halitzius,
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Oma mielenkiintoni kohdistui kuitenkin anoppiin, Sophie (Sofia) Halitziukseen (1799--1874), joka jutun mukaan oli jättänyt kaiken "huushollaamisen" miniälleen. "Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja viulunsoitto", kiteyttää Kotilieden kirjoittaja H. S. 

Ja kun nuoret läksivät rekiretkelle, niin hänkin saattoi innostua. Niinpä kaupunkilaiset saivat nähdä nuorten jonoon liittyneenä kauppaneuvoksettaren, joka miehensä turkki yllä ja karvalakki päässä istui ”kuskipukilla” ja ajelutti naapurin neitejä. Näillä oli täysi luottamus ajajaan. ”Tuntui hyvin turvalliselta, kun Sophie oli ohjaksissa” he vakuuttivat. – ”Vaikka olinkin vähällä kaataa heidät”, tunnusti rouva itse jäljestä päin nauraen. [...]

Vanha rouva – tosin vain viisikymmenvuotias – oli pieni, hento ja iloinen ihminen, vielä vanhanakin mieleltään kuin lapsi. Miksikähän hän ilman muuta luopui taloutensa hoidosta ja jätti sen miniälleen? – Hän oli läheisen hovin tyttärenä nuoruudessaan auttanut isäänsä, joka samalla oli liikemies, toimimalla hänen konttoristinaan – ensimmäisenä naispuolisena sillä tienoin. Kun miniä nyt oli ottanut talouden hoitoonsa, heiluivat vanhan rouvan käsissä neula tai puikot, samoin myöhemmin, vanhusten muutettua maalle, rouvan perintötilalle, kun talouden johdossa oli ”huushollerska”. […]

Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja vilunsoitto. Kesäaamuisin hän jo kello viiden aikaan lähti järvelle ongelle. Kun sitä työtä lapset ja myöhemmin lapsenlapsetkin harrastivat, oli monesti koolla useitakin kalamiehiä. Isoäidin kanssa ei tullut aika pitkäksi. Jos ei muuta erikoista lystiä ollut, niin isoäidin neuvosta otettiin kaloja kiinni tuokkosella. Kotona taas isoäidin vilun soidessa opittiin monen monet kauniit laulut ja vanhanaikaiset polkat ja polskat. Kun pojantytär tottui – korvakuulon mukaan, niin kuin isoäitikin soitti – säestämään häntä pianolla, oli ilo molemmin puolin ylimmillään. – Kerran vanha rouva oltuaan Sannan kanssa työssä järven rannalla, tuli hakemaan ”Hoffmanin tippoja”. Miniä kysyi levottomana, mitä nyt oli tapahtunut. – ”Eihän mitään”, oli vastaus. ”Sanna vain niin kovasti pelästyi, kun minä putosin järveen, että täytyy hänelle saada jotakin rauhoittavaa.”

Ehkäpä tämä – muuten vanhanakin yhä lapsen tavoin uskonnollinen – kauppiaan rouva oli niitä naisia, joille taloudenhoito, hyvästä tahdosta ja pitkäaikaisesta harjoittelusta huolimatta, aina pysyy jossakin määrin vieraana alana. Ehkäpä hänen lahjansa niin kuin harrastuksensakin viittasivat muualle. Hän oli kenties tavallaan niiden nykyajan naisten edelläkävijä, jotka puuhaten osittain oppimassaan ammatissa, osittain kotitaloutensa hoidossa, aina tuntevat hiljaista omantunnonvaivaa siitä, että koti ei ole sillä tavoin hoidettu kuin mallikelpoisten emäntien.

Viulunsoiton ohella Sophien mielenkiinnon kohteeksi on esitetty haitarinsoittoa. Suvussa kulkevan kertomuksen mukaan Sophie saattoi kadota päiväkausiksi lähiseudun taloihin soittamaan pidoissa. Lisäksi Sophie oli kiinnostunut hevosten kasvatuksesta ansaiten tästä monia palkintoja ja ajaen hurjapäisesti valjakoillaan. Sophie oli täysin erilainen kuin hänen vakava ja ankara puolisonsa, jota koko perhe pelkäsi. 

Sophien elämäntarinan kuvaus muistuttaa monella tapaa viipurilaisen suuren puutavaraliiketoimen johtajattaren Marie Hackmanin elämää. Näiden naisten yhteydessä on monesti mainittu, että he olivat "poikkeuksellisisa sukupuolelleen". Olen monesti miettinyt, että ehkä ajatus poikkeuksellisuudesta on syntynyt 1900-luvulla - 1800-luvulla näitä isiensä opissa kaupankäyntiin oppineita naisia, jotka ovat viettäneet päivänsä mieluummin ulkoilmassa kuin sisällä ommellen ja muissa naisille tyypillisempänä pidetyissä töissä tuntuu putkahtelevan esille sieltä ja täältä, kun pintaa vähän raaputtaa. Toisaalta Sophienkin kohdalla on mainittu, että hän teki käsitöitä ja uurasti esiliina edessään esimerkiksi jouluvalmistelujen ja loppuvuoden teurastusten parissa. Säätyläisnaisen tehtävät ovat olleet monisärmäisemmät kuin ehkä jälkipolvet ovat ajatelleet.  

Kun katsoo Sophien valokuvaa, huomio kiinnittyy hänen käsiinsä. Ne ovat voimakkaat, ruumiillista työtä tekemään tottuneen naisen kädet. Myös Sophien iho näyttää ruskettuneelta, kuten ulkoilmaelämää viettävältä ihmiseltä voi olettaakin. Kun tarkastelee kuvaa lisää havaitsee, että kuvassa istuu ehkä noin 50-vuotias nainen. Hampaattomuus on vetänyt suun viivaksi, joten nykyihminen hämääntyy luulemaan kuvan naista vanhemmaksi. Nainen näyttää päättäväiseltä, sellaiselta, joka ei kysele keneltäkään voiko lähteä viikoksi kylälle soittamaan. 

Sophie synnytti 11 lasta, joista osa aikakaudelle tyypillisesti kuoli nuorina. Pojista Carl Wilhelm Savander (1822--1895) jatkoi isänsä ja isoisänsä liiketoimia ja kaksi tyttäristä naitettiin isän liikekumppaneille.

***

Kauppaneuvos Savander.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Sophie Halitziuksen puoliso oli Carl Fredrik Savander (1795--1862), ristiinalaisen torpparin poika. Nuorena tämä kookas, punatukkainen Savander oli tullut Lappeenrantaan Claudelinin kauppahuoneeseen työhön ja opetellut äidinkielensä suomen lisäksi kaupankäynnissä tarvittavia ruotsin ja saksan kieliä, todennäköisesti venäjääkin. Vuonna 1818 hän vuokrasi Uljana Slastnikovalta tämän kauppaliiketoiminnan neljäksi vuodeksi. Kauppiaanoikeudet hän sai 1820, jonka jälkeen hän saattoi laajentaa liiketoimiaan ostamalla Dmitri Slastnikovan talon Kauppakadulta. Omalla nimellään Savander alkoi tehdä kauppa Uljana Slastnikovan kuoltua 1821. Savanderin kauppa oli sekatavarakauppa, mutta Savander teki myös puutavarakauppaa. Osa Savanderin menestyksestä johtui hänen apeltaan Jacob Halitziukselta saamastaan tuesta. Jälkipolvet ovat muistelleet, että  Savander kohteli puolisoaan kuin tämä olisi ollut lapsi. On vaikea uskoa, että kuvan Sophie olisi suostunut holhoavaan kohteluun -- tai ehkä juuri sen takia hän katosi viikoksi kylälle musisoimaan. 

Savander peri apeltaan Hackmanin suuren kauppahuoneen Lappeenrannan asiamiehen pestin. Lisäksi Savander hoiteli muidenkin sahatavaraliiketoimintaa harjoittavien liiketoimia Lappeenrannassa varastoiden puutavaraa. Lisäksi Savander toimitti Saimaan kanavatyömaalle sen kahtena ensimmäisenä toimintavuonna kaiken tarvitun puutavaran sekä suuren osan työmaalla tarvituista elintarvikkeista. Savander omisti myös osuuden Tyysterniemellä olevasta tuulimyllystä ja vuokrasi osuutta Ihalaisen kylän kalkkilouhoksesta. 

Lauritsalan kartano.
Signe Branderin kuvaamana 1912
Museovirasto

Savander osti apeltaan Lauritsalan kartanon. Lisäksi hän osti Parkkarilan tilan. Lauritsalaan Savander perusti olutpanimon, jonne palkattiin hannoverilainen panimomestari. Saimaan kanavan työmaan sadat miehet kuluttivat olutta, joten sitä kannatti tehdä. Panimossa tehtiin myös palo- ja karviaismarjaviinaa, jota myytiin Heimosillan torpassa sijainnessa kapakassa. Panimo myytiin 1869 Hackmanille. Savander omisti lisäksi Härskiänsaaren kartanossa Ruokolahdella telakan ja veneveistämön. Savanderin pojan Carl Wilhelm Savanderin aikana liiketoimet ajautuivat konkurssiin vuonna 1867 ja osa omaisuudesta, kuiten Lauritsalan kartano, päätyi Hackmanin haltuun.

Lauritsala 
 Teoksesta Zacharias Topelius 1845 - 1852: Finland framställdt i teckningar. Helsingfors: A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Museovirasto

Carl Fredrik Savander toimi aikakauden tapaan myös kaupungin luottamustoimissa. Savander oli kapunginvanhin eli osallistui raatihuoneella pidettyihin kaupungin maistraatin kokouksiin. Hän lahjoitti kaupungille tontin, jolle rakennettiin vuonna 1829 valmistunut raatihuone. Savander oli mukana raatihuoneen rakennustoimikunnassa. Lisäksi hän muun muassa hoiti kaupungin raha-asioita Pietarin Keisarillisen Kauppa Pankin kanssa, jossa kaupungilla oli tili. Kun Lappeenranta juhli 200-vuotista taivaltaan, juhlallisuuksia vietettiin Savanderien Parkkarilan kartanossa. 

Lappeenrannan raatihuone.
Lappeenrannan museot.

Savander oli mukana perustamassa vuonna 1837 Lappeenrantaan perustettua tanssiseuraa. Seura kokoontui maanantai-, torstai- ja perjantai-iltaisin raatihuoneella. Tanssimisen lisäksi kokouksissa saattoi lukea lehtiä ja keskustella sekä pelata korttia. Tanssiseura pysyi kaupungin keskeisenä seuraelämän paikkana 1870-luvulle asti. Voi olettaa, että kaikenlaisesta ilonpidosta nauttinut Sophie Halitzius osallistui tanssiseuran toimintaan sydämensä kyllyydestä. Puoliso Carl Savander oli myös mukana kunnostamassa esplanadialuetta paikaksi, jossa voitiin kävellä ja tavata tuttavia. Myös Nikolainvallien keilarata oli paikka, jossa Sophien voi kuvitella huvitelleen miehensä ja lapsiensa kanssa. 

Lappeenrannan seurahuone on kulmatalo kuvan keskellä.
Myöhemmin talossa toimi poliisi.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Savanderien kaupunkikoti Kauppakadun varrella käsitti kymmenen huonetta ja kaksi puotihuonetta. Talo oli todennäköisesti Lappeenrannassa tyypillinen puolitoistakerroksinen puutalo, joka oli kiinni kadussa ja pihaan käytiin portin kautta. Pihapiirissä oli myös eläinsuoja ja talousrakennuksia. Talon voi katsoa olleen kaupungin paras, sillä keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Lappeenrannassa vuonna 1856 yöpyi hän Savandereilla. 

Lähteet

Kotiliesi 1.1.1925

Täältä näet Carl Savanderin hautakiven.

Liisa Castrén: Lappeenrannan kaupungin historia 1812--1918 (1957)

Anu Talka ja Pia Puntanen: Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812--1917. (2005)

Anu Talka: Savander, Carl. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: SKS 2008-- http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-tev-000075 (luettu 23.11.2022)

Wenellit opettajina

Etsiessäni tietoa Savonlinnan ensimmäisestä kirjakaupasta törmäsin neljään sisarukseen, jotka toimivat opettajina tyttökouluissa eri puolilla Suomea 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: Ida, Vivia ja Angelika Wenell sekä heidän veljensä Klas Benjamin olivat Savonlinnan kirjakauppias Petter Wenellin lapsia. Perheeseen kuului myös isosisko Hanna Aleksandra (1844-1924), joka avioitui maanviljelijä ja kauppias Conrad (Kristian Konrad) Söderholmin  kanssa.

Petter Wenell oli sukutaustaltaan Kuopion Väänäsiä ja kuului Savon herännäisiin.* Hänen vaimonsa, edellä mainittujen lasten äiti, oli Alexandra Arppe. Vanhemmat oli vihitty kuuluisissa Espoon Histan kaksoishäissä ja Wenellin puhemiehenä (ikään kuin bestman, mutta rooli hiukan toinen) toimi herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen, jonka vieraana Wenell oli usein ollut ja jonka kanssa pohtinut uskonkäsityksiä. Wenellien koti oli herännäiskoti, jossa pidettiin seuroja. Toisaalta elämä ei ollut aivan tasaista, vaan sitä väritti isä-Wenellin alkoholinkäyttö. Petter Wenell toimi Säämingin seurakunnan lukkarina, kanttorina ja sunnuntaikoulun opettajana. Wenell oli komea, lauloi kauniilla tenoriäänellään ja oli haaveillut papin urasta.

Wenellien talo on kuvassa oikeassa yläkulmassa.
Kuva on 1860-1870 -lukujen taitteesta.
Riihisaari, Savonlinnan museo.

Perhe asui omistamassaan suuressa empiretyylisessä talossa Savonlinnan Olavintorin reunalla. (Täältä voit katsoa talon kuvia) Talossa oli 13 huonetta, 11 kaakeliuunia sekä erillinen pakaritupa. Pihalla oli myös suoja eläimiä varten. Wenellin kirjakauppa (boklåda) sijaitsi talon päädyssä, jonne oli erillinen sisäänkäynti Olavintorilta. Tuohon aikaan Olavintori oli kaupungin pääasiallisen torikaupan keskus rannan nykyisen kauppatorin sijaan, jonne torikauppa alkoi siirtyi 1890-luvulla. Kaupunkitalon lisäksi Wenell omisti maatilan Heikinpohjassa, josta saatiin elintarvikkeita ja tuloja. Petter Wenellin liiketoimet eivät  kuitenkaan sujuneet kovinkaan hyvin, vaan päätyi tekemään konkurssin 1872. Kirjakauppatoiminta oli siirtynyt jo vuonna 1858 Niklas Gulinille ja häneltä se siirtyi talon myötä 1877 maanmittari Otto Karl von Fieandtille, jonka tytär Ottilia Adolfina von Fieandt piti kirjakauppaa talossa. Tällöin kirjakauppa oli siirtynyt talon toiseen päätyyn. Myöhemmin talossa toimi postikonttori, vuodesta 1923 alkaen talo toimi kaupungintalona ja 1990-luvulta alkaen Oopperajuhlien toimistotalona.

Kun perheessä oli vasta esikoistytär, Alexandra Arppe perusti Savonlinnaan tyttökoulun. Koulu toimi muutamia vuosia, kunnes lakkasi vuoden 1850 tienoilla. Petter Wenell opetti tässä koulussa matematiikkaa ja kaunonkirjoitusta, kunnes sai vuonna 1850 kirjakauppaprivilegiot Savonlinnaan. Toisin sanoen Wenell sai yksinoikeuden perustaa kirjakaupan kaupunkiin. 

Ida Wenell Naisten ääni -lehdessä 1919

Ida Wenell 1846-1924

Mahdollisesti Ida kävi Savonlinnan tyttökoulua, kuten Angelika -sisko (Angelika on ainoa, jonka koulutaival tiedetään tarkasti). Vuonna 1880 hän toimi Helsingin suomalaisen tyttökolun virkaatekevänä johtajana. Vuodesta 1886 hän toimi saman koulun ensimmäisen luokan opettajana ja myöhemmin ranskan ja saksan opettajana sekä musiikinopettajana. Lisäksi hän antoi yksityisiä pianotunteja. 1887 hän liityi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. 

Armas Järnefelt on muistelmissaan kertonut, että sai alkeisopetusta Ida Wenelliltä. Mahdollisesti Ida oli Järnefeltien kotiopettajana Kuopiossa. 

Ida Wenell oli kiinnostunut opetustyöstä ja kehitti sitä muun muassa Pedagogiska förening i Finland'in jäsenenä. Musiikkia hän harrasti Diletantföreningenin riveissä.

Suomalaisessa tyttökoulussa opettaessaan Ida Wenell otti asuintoverikseen Maikki Fribergin, josta sittemmin tuli kirjailija, tohtori ja suomalaisen naisasialiikkeen voimahahmo. Ida oli pidetty opettaja, mutta kärsi terveysongelmista. Asuinkumppanukset nauttivat etenkin Helsingin konserttitarjonnasta, vaikka ilmeisesti herännäiskodista tulleen Idan ja vapaamielisemmin asioita katsovan Maikin katsantokannoissa saattoi olla eroja. Maikki Friberg kuitenkin kuvasi Idaa tasaiseksi, avuliaaksi ja tyynen ystävälliseksi. Helsingissä Idan osoitteeksi on vuonna 1899 merkitty St. Robertsgatan.

Kesiään Ida Wenell vietti Karjalohjalla ja vetäytyi vuonna 1911 alkaneiksi eläkepäivikseen Turkuun, jossa hän ainakin vuoteen 1915 asti alussa asui osoitteessa Rauhankatu 17a. Ida Wenell kuoli vuonna 1924 pitkään sairastettuaan ja oltuaan kolme vuotta liikuntakyvytön ja sokea. 

Lähteet Ida Amalia Wenell: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831-1892, Kansallisbiografia; Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985; Åbo adresskalender 1.1.1929; Naisten ääni 21.1.1928 No 1; Uusi Aura 6.9.1924 No 241; Martin Wegelius, Levnadsteckning av Karl Flodin. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1922; Naisten Ääni 1.11.1919 No 34; Åbo adresskalender 1.1.1915; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1907 No 2-3; Uusi Suometar 4.4.1906 No 78; Kotimaa 5.4.1906 no 39; Louhi 8.8.1900 No 92; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1.1.1899; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 19; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1887 No 2; Uusi Suometar 25.8.1880 No 102.  

Vivia Wenell Suomen kuvalehdessä 1920

Vivia Elina Wenell 1850-1929

Vivia Wenell opiskeli kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarissa, josta hän valmistui 1878 ja nimitettiin Valkealan ylemmän tyttökansakoulun opettajaksi. Sieltä hän siirtyi 1883 kansakoulunopettajaksi Turkuun.  Opettajantyönsä ohella hän toimi muun muassa Turun kaupunkilähetyksen hyväntekijänä sekä raittiusseuran aktiivina. Turussa Vivia Wenell asui vuonna 1897 Humalistonkatu 8:ssa, josta mutti Puistokatu 7:ään, josta vuoteen 1915 mennessä muutti asumaan Ida -siskonsa luo Rauhankadulle. Vivia Wenell kuoli Turussa 1929. 

Lähteet Vivia Elina Wenell: Suomen kuvalehti 10.4.1920 No 15; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 1900. 15.2.1900 No 5; Åbo adresskalender 1.1.1912; Åbo adresskalender 1.1.1897; Turun kaupunki-lähetys 15.10.1897 No 10; Sanomia Turusta 13.12.1883 No 193; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.12.1883 No 8; Kansakoulu: Kasvatusopillinen sanomalehti 15.5.1878 No 10.  

Klas Benjamin Wenell (Vaheri) 1855-1911

Ylioppilaaksi Kuopiossa tultuaan Klas Benjamin toimi Savonlinnan reaalikoulun matematiikan ja fysiikan sijaisopettajana lokakuusta 1876. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1878 Helsingin yliopistossa (Keisarillinen Aleksanterin yliopisto). Tämän jälkeen vuonna 1881 hän toimi Lappeenrannan suomalaisessa lyseossa, oletettavasti sen johtajana tai vt. johtajana, mutta muutti pois paikkakunnalta jo seuraavana vuonna. Wenell oli vuonna 1883 perustamassa Tampereelle yksityistä alkeiskoulua, suomalaista tyttökoulua ja lyseota, jonka johtajana hän toimi. Kauaa ei Klas Benjamin Tampereella vaikuttanut, vaan lukuvuodeksi 1885 hän siirtyi sijaisopettajaksi Viipurin suomalaiseen lyseoon opettamaan historiaa, maantietoa ja suomen kieltä.  Taloudellinen katastrofi seurasi, sillä 1886 Klas Benjamin Wenell ilmoitti luovuttavansa kaiken omaisuutensa velkojilleen. Vuonna 1887 hänet nimitettiin Jyväskylän tyttökoulun maantiedon, luonnonhistorian ja historian opettajaksi. Opettajana hän oli innostava ja onnistunut. Opettajantyön ohella hän suomensi saksan kielestä Klara Mundt'in salanimellä Louise Mühlbach kirjoittaman novellin "Kuuriruhtinas ja vaaliruhtinas". Lisäksi hän luennoi kaupunginkirjastolla - kevään 1897 luento käsitteli Sokratesta - ja avusti Keski-Suomi -lehteä.

Klas Benjamin Wenell kuoli Jyväskylässä 1911. 

Lähteet Klas Benjamin Wenell:  Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985, Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Wenell, Klas Benjamin,  Tampereen yksityislyseo ; Keski-Suomi 24.1.1911 No 11; Aamulehti 12.12.1902 No 289; Suomalainen 5.4.1897 No 39; Tampereen Sanomat 21.08.1883 No 97; Ilmarinen 17.3.1883 No 32;  Suomalainen Wirallinen Lehti 30.4.1886 No 98; Keski-Suomi 27.12.1890 No 151; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland 1.1.1885 No 3Suomalainen Wirallinen Lehti  14.8.1882 No 186;Uusi Suometar 12.7.1881 No 156; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland  1.1.1879 No 5; Förtecknin öfver embets- och tjänstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitet i Finland 1.1.1875.

Angelika Wenell Naisten ääni lehdessä 1917

Angelika Wenell 1857-1940

Savonlinnan tyttökoulun (jota tässä vaiheessa ei enää pitänyt hänen äitinsä) käytyään Angelika Wenell toimi vuodet 1874-1877 kotiopettajattarena Savonlinnassa kunnes siirtyi Savonlinnan valmistavan koulun opettajaksi vuosiksi  1877-1879. Tämän jälkeen hän muutti Helsinkiin, jossa hän työskenteli apuopettajana yksityisessä suomalaisessa tyttökoulussa. Samalla Angelika Wenell suoritti tutkinnon saksan kielessä Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa sen opettajaluokalla. Tutkinnon saatuaan hän muutti vuonna 1881 Ouluun, josta hän oli saanut työpaikan yksityisen suomalaisen tyttökoulun saksan kielen opettajana. Saksan kielen ohella hän opetti käsitöitä. Parin vuoden kuluttua Angelika Wenellistä tuli koulun väliaikainen johtaja suoritettuaan kasvatusopin tutkinoon, jonka jälkeen vuonna 1887 johtajanpesti vakinaistettiin. Tässä vaiheessa koulusta oli tullut valtion tyttökoulu. 

Opettajana Angelika Wenelliä näyttää johdattaneen herännäisyys ja siitä kumpuava uskonnollisuus. Tämä johti toisinaan jopa jossain määrin ankariin näkemyksiin siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hän muun muassa keväällä 1897 kieltäytyi vastaanottamasta koulunsa oppilaille tarjottuja vapaalippuja Topeliuksen näytelmään Regina von Emmeritz. 

Kun Angelika Wenell tuli Ouluun, oli tyttökoulu ollut toiminnassa vasta muutamia vuosia eikä opettajallakaan ollut kovin monivuotista kokemusta opetustyöstä eikä lainkaan koulun johtamisesta. Hänen aikanaan koulu joutui muuttamaan toimitilojaan useaan kertaan. Wenell eläköityi johtajantoimestaan 1922 ollessaan 65-vuotias. Eläkevuosinaan hän asui Oulussa osoitteesa Koulukatu 37.

Opettajantoimensa ohella Angelika Wenell toimi aktiivisesti oululaisissa yhdistyksissä kuten Vankeusyhdistyksen haaraosaston johtokunnassa, Kymmenpenniyhdistyksessä ja Konkordiayhdistyksessä eli Suomalaisessa Konkordia liitossa toimien sen haaraosaston puheenjohtajana. Angelika Wenelliä kuvailtiin vakaaksi ja arvokkaaksi. Opetustyössään hän korosti kristillisiä arvoja. 

Kesäisin ja loma-aikoina Angelika Wenell matkusteli Saksassa ja Sveitsissä. Nuorena opettajana kesät kuluivat myös Helsingissä, jossa Angelika Wenell saattoi seurustella Ida -siskonsa ja tämän toverien kanssa. Myöhemmin hän vietti kesiään omistamallaan huvilalla Haukiputaalla, jossa hän kuoli elokuussa 1940.

Lähteet Angelika Gustava Wenell: Kaiku 8.3.1940 No 56; Kaleva 30.10.1937 No 249; Liitto 30.10.1937 No 249; Oulun osoitekalenteri 1.1.1933; Kaiku 30.10.1927 No 251; Naisten ääni 8.12.1917 No 36; Suomen Nainen 1.11.1917 No 21; Uleåborgsbladet 27.3.1897 No 24; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 45; Oulun lehti 15.6.1887 No 47. 

* Savonlinnan kaupunkihistorian kirjoittaja Mikko Saarenheimo esittää, että Wenellin isä olisi Kuopion kirjakauppias Pietari (Petter) Väänänen. Isä ei myöskään ole kuopiolainen herännäisrunoilija Pietari Väänänen, vaan isä on kolmas täysnimikaima Kuopiosta. 

(Päivitys 4.11.2022: korjattu kirjoitusvirheitä ja selkeytetty lauserakennetta.)

Lähteet:

Petter Wenell: Vartija 1.11.1920, No 11–12; Kotimaa 12.5.1936 No 36; Savonmaa 23.12.1937 No 144

Maija Hirvonen, Väänänen, Pietari (1764–1864), kansanrunoilija, valtiopäiväedustaja, herastuomari. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 774–775.

Ilkka Huhta, Väänänen, Pietari Joosef (1781–1846), kirjakauppias, herännäismaallikko. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 775–776.

Toini Kurimo ja Kirsti Kukkonen, Vanhan kaupungintalon tarina. Nälkälinnanmäki-Seura ry. chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://etelasavonmuseot.fi/wp-content/uploads/2020/12/Vanhan_kaupungintalon_tarina.pdf (sivulla  

Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupunki 1812–1875. Savonlinnan kaupungin historia II. 1963.