maanantai 2. toukokuuta 2022

Adolf Sonny - Kiovan yliopiston professori

 Adolf Sonny syntyi vuonna 1861 Keltossa Inkerinmaalla. Hänen isänsä oli luterilaisen kirkon pappi Israel Sonni  ja äitinsä Helena von Elgeen (1818-1899). Tässä blogitekstissä keskityn Adolf Sonnyn elämääntaipaleeseen. Hänestä ei juuri löydy suomenkielistä tietoa, joten koitan koota tähän tällä hetkellä saatavilla olevan tiedon. A. A. Putskov, joka on kirjoittanut lyhyen elämäkerran Sonnysta, kirjoittaa, että tästä harvinaisesta muinaiskreikan osaajasta 1900-luvun alun Venäjällä (Ukrainassa) ei ole tutkimusta, joten ei ihme, että hän on painunut unholaan myös Suomessa. Putskovin [pitäisin olla suhuässä, mutta en tiedä miten täss blogialustassa sellaisen saa] kuoleman aikaan hänestä ei julkaistu yhtään muistokirjoitusta eikä hänen kuolinpaikkakaan ole täysin selvillä. 


Kuva Adolf Sonnyn venäjänkielisiltä
Wikipediasivuilta


Perhetausta

Adolfin isä Israel Sonni syntyi Parikkalassa vuonna 1806. Israel Sonnin isä oli Parikkalan kirkon lukkari Fredrik Sonni (k. 1825) ja äiti Agneta Matikainen. Israel pääsi opintielle Savonlinnan piirikouluun, josta hän siirtyi 1822 Viipurin lukioon. Lukion jälkeen vuodet 1828-1833 Israel Sonni opiskeli Tarton yliopistossa. Hänet vihittii papiksi Tartossa vuonna 1834 ja samalla sukunimi kääntyi muotoon Sonny. Vuodesta 1837 Israel Sonny työskenteli Kelton luterilaisen seurakunnan pappina perustaen mm. sinne suomenkielisen koulun vuonna 1856. Hän kuoli Keltossa 1872.

Israelin veli Henrik (1803-1837), joka käänsi sukunimensä muotoon Sonné, opiskeli niin ikään papiksi, mutta veljestään poiketen Turun yliopistossa. Hän aloitti uransa Parikkalan kirkkoherran Anton Ulrik Rönnholmin apulaisena ja päätti työvuotensa Muolaassa vastaavissa tehtävissä.

Veljeskatraan kolmas oli Alexander Sonné (1813-1842), Parikkalan lukkari. Hänkin opiskeli Turun yliopistossa, mutta ei koskaan valmistunut sieltä. Sen sijaan hän toimi lukkarintyönsä ohella monessa toimessa kirkkoherra Rönnholmin apuna. Kun Alexanderia valittiin lukkarintehtävään, sai hän tukea vain seurakunnan papeilta ja maironiemeläiseltä Mikko Pentipoika Poutaselta, Juho Matinpoika Soikkelilta Rasvaniemestä, Klemetti Sonnilta Tyrjältä ja Matti Martinpoika Pajari Tyrjältä. Sonnit olivat kotoisin Tyrjältä, joten oman kyläkolkan miehet äänestivät häntä. Koska kirkkoherra Rönnholm oli Sonnén takana, valittiin hänet lukkariksi vuonna 1831. Lukkarina hän muun muassa valvoi Parikkalan pitäjäntuvan rakennustyömaata.

Adolfin äidin Helena von Elgeenin isä oli Petter Vihelm Elgeen (1776-1829) Spankkovan ja Kolpanan kirkkoherra ja Länsi-Inkerin rovasti. Opintonsa Elgeen oli suorittanut Turun yliopistossa, vaikka olikin kotoisin Spankkovasta Inkerinmaalta. 

Adolf Sonnylla oli viisi veljeä ja kolme sisarta. Adolf oli sisarussarjan nuorin. Friedrich Sonny (s. 1839) valitsi sotilasuran ja eteni majuriksi Venäjän armeijassa. Alexander Karl Sonny (1843-1905) seurasi isäänsä pappisuralle. Nikolai Vilhelm Sonny (1847-1933) isänsä ja isoisänsä tavoin toimi pappina Inkerinmaalla. Konstantin Sonny (1852-1892) valitsi uran upseerina isoveljensä tavoin. Gustav Sonny (1858-1883) opiskeli Tarton yliopistossa lääkäriksi. 

Sisarista Amalie (1849-1919) kuoli Kiovassa, joten tämä naimaton sisar todennäköisesti asui Adolf-veljen taloudessa. Olga (s. 1849) meni naimisiin Venäjän armeijan upseeri Adam Barovskyn kanssa. Helena Pauline -sisar  (1851-1937) avioitui paroni Constantin Carl Woldemar von Pfeilitzer Frankin kanssa, joka kuului Baltian saksalaiseen aatelistoon. 

Putskovin elämäkerassa väitetään virheellisesti, että Adolf Sonny syntyi Leipzigissä luterilaisuuteen kääntyneen papin syntyjään juutalaiseen perheeseen. Mistä tämä tieto on peräisin, ei käy ilmi elämäkerrasta. Oliko Sonny itse halunnut elinaikanaan häivyttää vaatimattoman perhetaustansa ja "syntyä" uudelleen leipziginjuutalaisena? 

Kiova 1800-luvun lopulla. goodfreepothos.com 


Adolf Sonnyn perhe Kiovassa

Adolf Sonny avioitui 29.4.1891 Viipurissa Marta Alexandrovna Fiedlerin kanssa. Elämäkerturi Putskovin mukaan morsiamen isä oli A. G. Fiedler. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Ada (1892), Eugene (1895), Nina (1900) ja George (1902). Fiedler -suku harjoitti kauppaa Venäjällä ja Itämeren ympärystössä. Nimellä A. G. Fiedler löytyy puolalainen kangastehtailija, joka on toiminut myös Pietarissa, ja jonka tehtaat sijaitsivat Opatowekissa Puolassa. Fiedler -sukuisia kangastehtailijoita toimi myös Suomessa. 

Kiovassa Adolf Sonny perheineen asui alueella, jossa nykyään sijaitsee Ukrainan sisäministeriö. Talo oli kaksikerroksinen kivitalo. Perheen kasvaessa Sonnyt muuttivat Novo Elizavetinskya -kadulla sijainneeseen taloon. Sieltä perhe muutti Marta Fiedlerin perimään taloon Levashovskaya -kadulle. [Nimien translitterointi englantilaisen tavan mukaan]

Imperial University of St. Vladimir. Wikipedia


Adolf Sonnyn tieteellinen ura 

Adolf Sonnyn venäjänkielisten Wikipediasivujen hän opiskeli Leipzigin yliopiston alaisessa Venäjän historian ja filologian seminaarissa, jonka tarkoituksena oli kouluttaa opettajia venäläisiin kymnaaseihin (lukioihin). Sonny valmistui Leipzigistä 1882 ja aloitti vielä samana vuonna latinan ja kreikan kielten opettajana Pietarin 5.:ssä kymnaanissa. Tieteellinen ura kuitenkin kutsui Sonnya ja vuonna 1885 hän suuntasi kaksivuotiselle tutkimusmatkalle, jonka päätteeksi vuonna 1887 hän puolusti Tarton yliopistossa klassisen filologian maisterintutkielmaansa De Massiliensium rebus quaestiones.

Heinäkuussa 1887 Sonny alkoi antaa privatdozent -tittelin turvin luentoja Kiovan Wladimirin keisarillisessa yliopistossa. Vuosipalkkio oli 1 200 ruplaa (n. 7 000 euroa nykyrahassa Suomen Pankin rahamuseon laskurin mukaan). Lokakuussa 1887 Adolf Sonny nimitettiin Wladimirin keisarillisen yliopiston dosentiksi. Kahden vuoden kuluttua hänet nimitettiin virkaa tekeväksi ylimääräiseksi professoriksi kyseiseen yliopistoon. Vuonna 1891 Sonny sai Pyhän Stanislauksen toisen luokan arvomerkin. Vuonna 1897 Sonny väitteli väitöskirjallaan Ad Dionem Chrisostomum analecta ja sai vakituisen professuurin. Vuonna 1898 Sonnylle myönnettiin valtioneuvoksen arvo. Vuonna 1896 hän sai Pyhän Annan kolmannen luokan arvomerkin ja 1901 Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan arvomerkin ja edelleen vuonna 1904 Pyhän Annan toisen luokan arvomerkin. Sonny jatkoi tieteellistä uraansa ja teki uuden tutkimusmatkan vuonna 1907. Vuonna 1908 hän sai Pyhän Vladimirin neljännen luokan arvomerkin. Vuonna 1911 hänelle myönnettiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Vuonna 1914 hän sai valtiollisen eläkkeen 30 vuoden palveluksestaan. Eläkkeen suuruus oli 3 000 ruplaa vuosittain. Eläkkeelle jäädessään hänelle myönnettin Pyhän Vladimirin kolmannen luokan arvomerkki ja vuonna 1917 Pyhän Stanislauksen neljännen luokan arvomerkki.

Kiovan yliopiston professuurin lisäksi Sonny toimi useita vuosia Kiovan naisten korkeimman oppilaitoksen historian ja filologian laitoksen dekaanina ja klassisen filologian laitoksen professorina ja opetti naisten iltaoppilaitoksen (Adelaida Zhekulina -koulu, nykyään koulu numero 138) kursseilla muinaiskreikan kirjallisuutta. Lisäki hän oli Klassisen filologian pedagogian yhdistyksen puheenjohtaja. 

Opetustyönsä ohella Sonny osallistui antiikin tekstien käännöstyöhön kääntäen 1900-luvun alkuvuosina mm. Ammianus Marcellinuksen Res gesteae -teosta (julkaistu venäjäksi 1906-08 Kiovassa ja uusintapainoksina vielä 1994). 

Vuonna 1910 Adolf Sonny oli yksi Kiovan yliopiston arkeologian opetuksen alullepanijoista. Sonny jatkoi opetustyötään ensimmäisen maailmansodan aikana, kun yliopisto oli evakuoitu Saratoviin. 

Koska en ole klassisten kielten tai antiikin asiantuntija, jätän Sonnyn uran arvioinnin aiheeseen perehtyneille. Ilmeisesti Sonnyn tieteellistä työtä arvostetaan edelleen alan piireissä ja hän tuntuu olevan tunnettu nimi etenkin venäjänkielisen antiikintutkimuksen parissa johtuen osittain siitä syystä, että hän julkaisi suuren osan tutkimustyöstään venäjäksi. Sonnyn oppilaita vaikutti antiikintutkimuksen ja klassisen filologian parissa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin eikä vain Venäjällä, vaan luonnollisesti myös Ukrainassa ja sen naapurimaissa. Vaikka Sonnyn tieteellinen ansio ehkä olikin elävä, pitivät hänen oppilaansa häntä jokseenkin tylsänä ja kuivakkaan tyyppinä. Eräs hänen oppilaansa kuvaili häntä pieneksi mieheksi, jolla oli syvä bassoääni. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin koominen, mutta hänen runoudenymmärryksensä antoi anteeksi nämä huvittavat piirteet. 

Aikalaiset kuvasivat häntä myös kammiotutkijaksi, joka ei juurikaan vieraillut esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla tai tutustunut tutkimusaiheeseensa paikan päällä. Sonny oli saksalaisen yliopistokoulutuksen tuote, jota kuvaillaan kiinnostaneen vain hänen työnsä, opetuksensa ja perheensä. Arkeologisten kaivausten sijaan hän vietti mieluummin aikaa vaimonsa ja lastensa kanssa lomakohteissa. Hänen sanotaan opettaneen samoja kursseja koko 30-vuotisen uransa ajan ja julkaisi noin yhden artikkelin tai tekstin vuodessa: hän mieluummin kritisoi muiden töitä ja kirjoitti kriittisiä editioita klassikkoteksteihin kuin tuotti itse uutta tieteellistä tekstiä. 

Vaikka opiskelijat ehkä pitivätkin Sonnya kuivakkaana tyyppinä, ylistivät he hänen 30-vuotisjuhlissaan hänen kykyään kytkeä opetus muinaisen Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen. Opiskelijoiden mukaan Sonny oli todellinen humanisti, joka ei "yrittänyt tehdä meistä sokeita seuraajia tiedon lähteille, jotka mukisematta tottelisivat  nykyisiä [vuoden 1914] poliittisia olosuhteita" ja halusivat tulla Sonnyn kaltaisiksi itsenäisiksi ajattelijoiksi. 

Adolf Sonny kuoli 1922 pilkkukuumeeseen (joidenkin tietojen mukaan matkallaan Suomeen) ja hänet on haudattu Kiovan luterilaiselle hautausmaalle. Putskovin mukaan Sonny sairasteli ennen kuolemaansa, mutta jatkoi opetusta yliopistolla loppuun asti. Hänen kuolemansa jälkeen kollegat järjestivät hänelle muistotilaisuuden yliopistolla. 

Adolf Sonnyn kuolema noteerattiin suomalaisissa sanomalehdissä, joskin vuoden viiveellä. Uusi Aura julkaisi seuraavan nekrologin 21.3.1923:

Hiljattain saapuneen tiedon mukaan kuoli Kiewissä wiime wuoden helmikuussa Kiewin yliopiston klassillisten kielten professori Adolf Sonny. Sonny oli syntyisin Suomesta, vaikka elikin suurimman osan elämäänsä isänmaansa ulkopuolella. Hän syntyi 1861. Tieteelisen siwistyksensä hän sai Leipzigissä. Yliopistollisen uransa hän aloitti Kiewissä 1880-luwulla. Tieteellisenä kirjailijana hän käsitteli useita klassilliseen filologiaan kuuluwia kysymyksiä, liikkuen m. m. muinaislatinalaisten sananlaskujen tutkimuksen ja latinalaisen leksikografian aloilla. Europalaisen maineen hän saawutti erikoistutkimuksillaan Dionin, Catulluksen ja Aristophaneksen teoksista. Synnynnäiset lahjat hankkiwat hänelle huomattawan paikan tieteensä etewimpien edustajien joukossa.

Lisäys 17.5.2022

Tarkkaavainen lukija oli  löytänyt uutisen Adolf Sonnyn kuolemasta. Uutinen oli julkaistu Karjala -lehdessä, josta alla leike. Tästä käy ilmi, että Sonny oli ennen kuolemaansa matkustanut Moskovaan hakemaan passia Suomeen. Matkalla hän sairastui ja kuoli kotonaan Kiovassa. 1920-luvun kovat ja sekasortoiset ajat koituivat Sonnyn kohtaloksi.





Lue lisää: 

Adolf Sonnyn ukrainankieliset wikipediasivut.

Adolf Sonny listataan myös venäläisiä suurmiehiä käsittelevällä verkkosivustolla.

Пучков А. А.Адольф Сонни, киевлянин: Из истории классической филологии в Императорском университете св. Владимира. — Киев: Феникс, 2011. — 296 с.: ил.

geni.com -verkkosivusto



keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Parikkalan pitäjäntupa

 Parikkalan pitäjäntupa on keskusteluttanut paikallisia, kun kävi ilmi, että talossa pitkään toiminut Taito Etelä-Suomi ry:n ylläpitämä käsityökeskus on lopettamassa toimintaansa Parikkalassa.

Parikkalan pitäjäntupa 1970-luvulla. Lappeenrannan museot

Pitäjäntupa rakennettiin rovasti Anton Ulrik Rönnholmin aikana ja osittain hänen aloitteestaan. Pitäjässä oli jo ennen Rönnholmin aikaa - Rönnholm tuli Parikkalaan 1819 - pitäjäntupa, mutta tämä rakennus oli tullut tiensä päähän 1830-luvulla. Uutta pitäjäntupaa, joka vielä nykyäänkin seisoo kirkon vieressä, alettiin rakentaa 1834.

Maaliskuussa 1832 pitäjäläiset olivat yhtä mieltä, että vanha pitäjäntupa oli asumiskelvoton. Päätettiin yhteisesti, että seuraavana talvena pitäjäläiset tuovat puutavaraa uuden pitäjäntuvan rakentamista varten.

Maaliskuussa 1833 tultiin siihen tulokseen, että uusi pitäjäntupa olisi todellakin tarpeen. Uutta puutavaraa ei ilmeisesti oltu vielä tuotu eikä kukaan ollut ryhtynyt rakennustöihin. Rovasti Rönnholm oli saanut kehotuksen tuomiokapitulilta ja läänin maaherra Ramsaylta, että Parikkalaan pitäisi tehdä uusi pitäjäntupa. Konkreettisiin suunnitelmiin ryhdyttiin. Seinän pituudeksi päätettiin kuusi syltä (noin 10,6 metriä). Rakennustyöt päätettiin aloittaa keväällä 1834, koska kukaan viranomainen ei ollut käskenyt aloittamaan niitä heti. Työt päätettiin teettää kirkon taksvärkkinä niin, että jokaisesta ruokakunnasta osallistuttaisiin. Päätettiin kerätä sata hirttä, kuusi syltä pitkiä (noin 9 metriä) ja 12 tuumaa paksuja (noin 30 cm), 12 tolttia lautoja (toltti on 12 kpl, eli lautoja kerättiin 144 kpl), joiden tuli olla 12 kyynärää (noin 7 metriä) pitkiä sekä 8 tolttia lankkuja, joista 40 kpl tuli olla 10 tuuman vahvuisia. Lisäksi hankittaisi viisi lasiruutua ikkunoita varten, kaksi vesiränniä, 9 kpl parruja ja 12 kpl parruhakoja. Uuden pitäjäntuvan eteinen päätettiin rakentaan vanhan pitäjäntuvan hirsistä. Kaikki rakennusmateriaalit pitäisi pitäjäläisten tuoda paikalle yhteisesti. Rakennustyöt päätettiin kilpailuttaa huutokaupalla. Pitäjäntuvan lämmittäjä Elias Tiitta poikineen velvoitettiin vastaanottamaan ja tarkistamaan rakennusmateriaalit, joita pitäjäläiset ryhtyisivät tuomaan uuden pitäjäntuvan rakennustyömaalle.

Rovasti Rönnholm ehdotti, että hän ja muut viranomaiset suosittaisivat uudesta pitäjäntuvasta erotettavaksi 4x2½ sylen suuruisen huoneen (noin 30 neliömetriä), jossa kylmänä vuodenaikana voitaisi kastaa lapsia, pitää rippikoulua ja  pitäjänkokouksia, ja jota tulevaisuudessa voitaisi käyttää koulutiloina ja lääkärin vastaanottona mukavammin kuin kylmää kirkkoa tai matkustavaisia täynnä olevaa pitäjäntuvan isoa tupaa. Tämän erillisen kamarin erottaminen pitäjäntuvasta ei Rönnholmin mukaan maksaisi juuri mitään. Pitäjäläiset vastasivat, että ennenkin on pärjätty ilman tällaista kamaria, joten sitä ei nytkään tarvittaisi. Koska pitäjäläiset eivät halunneet tällaista lämmintä erillistä kamaria rakentaa ilmoittivat pitäjän herrasmiehet kruununnimismies B. Calonius puhemiehenään, että he eivät osallistuisi pitäjäntuvan rakentamiseen. Heillä ei ollut tarvetta talolle, jossa ei ollut kunnollista kokoontumistilaa. Osa pitäjän talonpojista tuli siihen tulokseen, että ehkä erillinen kamari olisi kuitenkin hyvä olla. Kamarin rakentamista puolsivat Asarias Sonni Melkoniemeltä, Esko (Eskel) Heinonen Tiviästä, Paavo (Paul) Terävä Poutalasta, Pekko (Peter) Sonni Kangaskylästä, Mikko (Michel) Sonni Tyrjältä ja Pekko (Peter) Kosonen Tarnalasta. 


Parikkalan kirkko 1930-luvulla. Museovirasto

Joulukuussa 1833 päätettiin, että rakennusmateriaalit uutta pitäjäntupaa varten pitäisi tuoda rakennuspaikalle maaliskuuhun 1834 mennessä. Pitäjän kuudennusmiehet velvotettiin hoitamaan puutarvaran keräily kylistä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä talon rakentamista ei oltu aloitettu vielä kesällä 1834 kuten alun alkaen oli päätetty.

Syyskuussa 1834 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin, että uusi pitäjäntupa rakennettaisiin seuraavasti: talon perustukset tulisi tehdä kyynärän (noin 50 cm) korkuiseksi ja muurata kivestä. Perustuksiin tuli tehdä kaksi tuuletusluukkua. Perustuksiin kuuluvaksi tehtäisi multapenkki, jonka päälle asetettaisi hirsisalvos, joka tilkittäisi kahden tuuman paksuisella savikerroksella. Tämän päälle aseteltaisi hiekkakerros. Talon seinien korkeudeksi määriteltiin seitsemän kyynärää lattiasta välikattoon. Hirret tulisi piiluttaa ulkopuolelta ja kiinnittää toisiinsa "niin sanotulla karatilla" kolmesta-neljästä kohtaa. Sisäpuolelta seinät höylättäisi "siihen korkeuteen kuin savupirteissä on tapana". Lattia tehtäisi lankuista, jotka rakennuksen urakoitsija omalla kustannuksellaan sahauttaisi saatavilla olevista hirsistä. Lattialankut tulisi myös kiinnittää toisiinsa samalla tavalla kuin seinät. Sisäkatto tulisi tehdä laudoista ja välikaton päälle asettaa eristeeksi sammalta ja multaa, joka katettaisi tuuman paksuisella savikerroksella. Ulkopuolinen katto tehtäisi laudoista ja taloon pitäisi asentaa vesirännit. 

Pitäjäntuvan sisustukseksi suunniteltiin neljä pitkää penkkiä, jotka kiertäisivät tuvan seiniä. Uunin - joka tässä vaiheessa oli sisäänpäin lämpiävä savu-uuni - päälle tulisi rakentaa laudoista "niin sanottu kolpitsa". Savun poistoa varten kattoon piti tehdä räppänä ja savutorvi. Lattian alle tuli tehdä kellari, jota varten tuli tehdä lukittava luukku lattiaan. Taloon suunniteltiin seitsemän ikkunaa, 40x12 tuumaa (noin 1x0,3 metriä) kukin ikkuna. Ikkunoihin tuli laittaa lasiruudut raameihin, jotka tilattaisi puusepältä. Kaikkiin ikkunoihin ei katsottu tarvittavan saranoita, vaan vain osa ikkunoista tehtäisi avattavia. Pitäjäntuvan ovet haluttiin tehdä vankoiksi: kolmet saranat ja raudoitus, jonka tuli ulottua koko oven yli. 

Käsityökeskus eli Taitokeskus
Vanha pitäjän- eli kunnatupa kesällä 2021.
Kuva: Ulla Ijäs


Talon rakentaminen päätettiin kilpailuttaa ja alhaisimman tarjouksen tehnyt saisi ryhtyä rakennustöihin. Parikkalalaiset toimittaisivat tarvittavan puutavaran. Yrjö Abrahaminpoika Matikainen Kesusmaalta teki parhaan tarjouksen. Hän rakentaisi talon, jos hänelle maksettaisiin 210 seteliruplaa (Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan noin 1 500 euroa nykyrahassa) ja 10 tynnyrillistä ruista. Työtä valvomaan valtuutettiin lukkari Alexander Sonné (Sonni) ja Antti Tiituksenpoika Tiainen Saarelta. 

Huhtikuussa 1834 todettiin, että rakennustyömaalta puuttui lautoja ja puutteet tulisi korjata välittömästi. Laudat otettasi kirkon varastosta ja pitäjäläisten tulisi seuraavana talvena toimittaa uudet laudat tilalle.

Myöhemmin saman vuoden lokakuussa  kävi ilmi, että Yrjö Matikainen oli ottanut kuudennusmies Heikki Muukkosen avukseen työhön. Muukkonen oli mukana siitä syystä, että hän valvoi pitäjäläisten osallistumista rakennustyöhön. Jokaisen kuudennusmiehen piiristä tuli maksaa rahaa ja viljaa rakennustyötä varten tulevan talven aikana. Kuudennusmiehet kiertäisivät keräämässä maksut. 

Tupa valmistui loppuvuodesta 1835 siihen kuntoon, että siellä saatettiin ryhtyä kokoontumaan. Enää ei tarvinnut kokoontua kylmässä kirkossa. Tuvan viimeistelytyöt kuitenkin jatkuivat vielä tämänkin jälkeen. Lokakuussa 1835 päätettiin, että puuttuvat kuusi hirttä ostettaisi seurakuntalaisten laskuun. Hirret tuli olla 5-6 syltä pitkiä (noin 9 metriä). Hirsikaupoille valtuutettiin suntio Pekko Innanen, joka saisi käyttää kuusi ruplaa hirsiin. Yrjö Matikainen, tuvan urakoitsija, saisi kaksi rupaa 50 kopeekkaa hirsien kuljettamiseen rakennuspaikalle. 

Helmikuussa 1837 pitäjänkokouksessa todettiin, että osa sahatavarasta oli edelleen maksamatta pitäjäntuvan urakoitsijalle ja lautoja lainanneelle kirkolle sekä rovastille. Rovasti Rönnholmille piti maksaa tynnyrillinen ja 11,5 kappaa ruista ja Yrjö Matikaiselle 35 ruplaa 44 kopeekkaa ja 20 tynnyrillistä ruista. Kirkon kassasta oli lainattu seitsemän ruplaa 37 kopeekkaa, jotka niin ikään pitäisi maksaa takaisin. Lisäksi rakennusmestari Matikaisen saatavista puuttui kuusi kappaa ruista. Samassa kokouksessa päätettiin myös, että haudankaivajan poika Matti Tiitta saisi kesällä maalata pitäjäntuvan punamultamaalilla. Tähän varattiin viisi ruplaa. Ikkunoiden ja ovien punaista öljymaalia varten varattiin 10 ruplaa. Seurakunta lupasi toimittaa punamultamaalin, mutta Tiitta saisi itse hankkia öljymaalit.

Vuonna 1844 pitäjäntupaan muurattiin ulos lämpiävä uuni eli talo ei enää ollut savupirtti. 1848 tupaan hankittiin punaiseksi maalattu pöytä ja penkki, joita kokouksien puhemies ja kirjuri voivat käyttää. Vuonna 1850 pitäjäntuvassa kiellettiin tupakointi - ehkä enemmänkin tulipalovaaran kuin terveyssyiden takia. Kaivo pitäjäntuvan pihapiiriin saatiin 1850-luvulla. 

Hauta-Ollin mökki.
Pitäjäntuvan pihapiirissä asui myös haudankaivaja Olli Kosonen perheineen.
Kuva: Parikkalan kunta

Pitäjäntuvassa oli jo vanhastaan majoittunut pitäjäläisiä kirkkomatkoillaan. Viikonloppuisin tuvan pihapiiri kuhisi ihmisiä ja hevosia. Pitkämatkalaiset yöpyivät tuvassa ja varmaan moni pistäytyi siellä tapaamassa tuttavia, vaikka yösijan tarvetta ei olisikaan ollut. Lisäksi rippikoulua käyvä nuoriso saattoi yöpyä tuvassa niinä viikkoina, kun rippikoulua pidettiin. Pitäjäntuvassa asui myös pidempiaikaisia asukkaita. Pitäjäntupa oli joidenkin sellaisten ihmisten asuinpaikka, joilla ei ollut muuta sijaa ja joilla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa sukulaisten luota tai joita ei syystä tai toisesta voitu antaa vaivaishoituruotujen (muutama talo vastasi köyhän ylläpidosta ja antoi asunnon) vastuulle. Pitäjäntuvalla toimi 1830-luvulla soppakeittiö, josta jaettiin ruokaa kaikkein vähävaraisimmille. Tämä oli keino yrittää auttaa ihmisiä katovuosien yli aikana, jolloin muuta sosiaaliturvaa ei ollut. Tuvan valmistuttua 1835 siellä asui noin kymmenen ihmistä, joiden ylläpidon seurakuntalaiset maksoivat yhteisesti. Osa asui tuvassa pidempäänkin. Anna Kosonen asui tuvassa ainakin 1835-1837 ja sai vuoden 1837 aikana 12 annosta keittoa ja jonkin verran rahaa. Kyse ei siis ollut kovinkaan jatkuvasta ruoka-avusta. Isompi apu oli katto pään päällä ja lämmin huone. Tuvassa asuvat ihmiset myös osallistuivat tuvan lämmittämiseen ja siivoamiseen ja mahdollisesti auttoivat matkalaisia sekä tekivät pieniä töitä kirkon ja pitäjäntuvan lähitaloissa. 

Lisäys: Matti Wilskan Parikkalan historia (1969, s. 283) tietää kertoa, että pitäjäntuvalla annettiin ainakin vuonna 1855 lukemisen ja kirjoittamisen opetusta sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. Opettajana toimi todennäköisesti rovasti Rönnholmin poika Karl Filip, jota kuvaillaan "rattoisaksi ja mukavaksi mieheksi".

_________________________________________________________________

Parikkalan entinen pitäjäntupa on yhteisistä varoista rakennettu, yhdessä tehty ja yhteistä käyttöä varten pystytetty. Hirret on kaadettu meidän metsistämme, meidän esi-isämme ovat ne kuljettaneet rakennuspaikalle ja osallistuneet rakennustöihin. Rakentamisaikaan 1830-luvulla koettiin pahoja katovuosia ja paikkakunnalla oli todellista puutetta ruuasta. Tästä huolimatta pitäjäläiset saivat rakennettua yhteisen talon, jossa voitiin kokoontua ja viettää aikaa. Olisi sääli, jos pitäjäntupa eli nykyinen käsityökeskuksen talo joutuisi pois kuntalaisten käytöstä. Talo on todennäköisesti kirkon jälkeen kunnan vanhin olemassaoleva rakennus. Talon myyminen olisi virhe, sillä sen mukana menetettäisiin vuosisatojen yhteinen historiamme. Kehittämällä pitäjäntuvan ympäristöä museoineen saattaisi siitä tulla kuntalaisten ja matkailijoiden uusi kohtaamispaikka. Sellaiseksi on aikanaan rakennettu ja sellaisessa käytössä sen soisi toimivan seuraavatkin parisataa vuotta.


Lue lisää:
Kansallisarkisto, Parikkalan seurakunnan arkisto, II Ca:1 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1819-1838 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)


tiistai 22. maaliskuuta 2022

Hovinmaan kartano

Pääsin työskentelemään pitkän tauon jälkeen Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaan kuuluvien aineistojen parissa. Usein käy niin, että ei löydä niitä asiakirjoja, joita meni etsimään, mutta eteen tulee sellaista, mitä ei ole osannut etsiä. Nyt onneksi löysin myös etsimiäni asiakirjoja.

Vastaan tuli myös kauppakirja, josta silmiini osui tuttu nimi Thornton. Kirjoitin noin vuosi sitten pietarilaisesta Thorntonin villatehtaasta. Suvulla oli kesänviettopaikka - huvila tai kartano - Uudellakirkolla. Nyt Collan-suvun aineistoja läpi käydessäni sain havaita, että keneltäkäs muulta tämä huvila oli ostettukaan, kuin niin ikään blogissani esille nostamaltani Alexander von Collanilta. Tämä yhteys osoittaa toisaalta myös sen, että 1800-luvun Suomen eliitin verkostot olivat pienet. Ne, joilla oli yhteyksiä Pietariin, tunsivat ja tiesivät toisensa ja linkittyivät toisiinsa monenlaisin tavoin. 

Maisema Vammeljoelta. Museovirasto. 


Alexander von Collan myi tammikuussa 1883 osan Hovinmaa* -nimisestä tilasta Vammelsuun kylässä Uudenkirkon pitäjässä Iso-Britannian kansalaiselle rouva Caroline Mary Thorntonille (os. Thompson) 30 000 Suomen markalla. Ilmeisesti von Collanille jäi osa tilasta, sillä 1890-luvulla parikkalalainen Anna Collan muisteli matkaansa Hovinmaalle edellisenä kesänä:

"Roligt är det att vara hemma, men icke glömmer jag alla de trefliga dagar jag tillbragte på Hovinmaa. Först i coupén hade vi så ledsamt, och alltjemt har mina tankar flygt till Terijoki." 

Uudenkirkon seudut olivat suosittuja kesänviettopaikkoja hiekkarantoineen. Siellä sijaitsi myös Halilan keuhkotautiparantola, joka on edelleen samassa parantolakäytössä. Uusikirkko oli myös lääkäreiden suosima kesänviettopaikka, sieltä omisti huvilan tai kartanon esimerkiksi Sergei Botkin, keisarin henkilääkäri.

Kirjoittaessani Thorntonin villatehtaasta en tiennyt kuka Caroline Mary Thornton on, mutta löysin hänet Erik Amburger Datenbankista, jossa hänet on mainittu Alfred Percy Thorntonin äitinä ja James Thorntonin vaimona. James Thornton oli Daniel Bateman Thorntonin ja hänen ensimmäisen puolisonsa ainoa poika. Isoisä oli suuri pietarilainen villatehtailija James Thornton. 

Caroline Maryn tyttönimi Thompson oli yleinen pietarilaisen brittiyhteisön keskuudessa. Muun muassa viipurilaisen suurliikemiehen Wilhelm Hackmanin Alice-vaimo oli omaa sukua Thompson. (George Munro: The Most Intentional City. St. Petersburg in the Reign of Catherine the Great mainitsee Pietarin vaikutusvaltaisimpiin kauppiassukuihin kuuluvaksi Thomsonit; Rebecca Wills: The Jacobites and Russia, 1715-1750 mainitsee Sir John Thompsonin olleen Russia Companyn kuvernööri 1740-luvulla; Anthony Cross: By the Banks of Neva mainitsee myös sir John Thompsonin). Caroline Mary Thompsonin sukujuuret jäävät kuitenkin vielä hämärän peittoon, mutta ehkä joskus vielä arkistossa törmään häneen uudelleen.

* Tätä Hovinmaan tilaa ei pidä sekoittaa Viipurin länsipuolella olleeseen Hovinmaan tilaan, jolla sijaisti Hovinmaan (Åstrand) paperitehdas. 


Charlotta Wolff: Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta. Gaudeamus 2020.



tiistai 16. marraskuuta 2021

Clas Collanin jalanjäljillä

Kuluneen vuoden aikana olen perehtynyt parikkalalaisen papin Anton Ulrik Rönnholmin elämään. Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla toinenkin mielenkiintoinen pappi, Clas Collan. Collan syntyi 8.2.1816 Iisalmessa, jossa hänen isänsä Pehr Johan Collan (1777-1833), Rantasalmen kappalaisen poika, toimi kirkkoherrana. Collanin äiti oli Elisabeth Kristina (Lisette) Crohns (1791-1833), joka oli Kiteen nimismiehen tytär. Pehr Johan Collan toimi Iisalmen virkaatekevänä kirkkoherrana vuodesta 1806 alkaen ja varsinaiseksi kirkkoherraksi hänet valittiin 1812. 

Kirkkoherralla oli, kuten tuolloin oli tapana, mahdollisuus vaikuttaa myös maatalouden kehittämiseen. Perunanviljely, herneiden kasvatus ja sikatalous olivat asioita, joihin Pehr Johan Collan erityisesti paneutui. Lisäksi hän pohti soiden kuivaamista ja kauppaliikkeiden avaamista maaseudulle (maaseudulla kauppoja sai olla vasta vuonna 1859 annetun maakauppavapauden jälkeen). Collan myös kohensi pappilaa ja sen ympäristöä: kirkolta pappilaan johtavan tien varteen hän antoi istuttaa lehtipuista kujan. 

Virka-aikanaan Pehr Johan Collan vastaanotti Venäjän keisarin Aleksanteri I:n, kun tämä vieraili Iisalmessa ja Collanin pappilassa 27.8.1819. Tarinan mukaan Pehr Johan Collan piti keisarille ranskankielisen puheen, jonka jälkeen keisari ihmetteli periferisen pappilan seinällä komeillutta painokuvaansa sekä pappilaan tilattuja saksan- ja ranskankielisiä lehtiä. Myös pieni, tuolloin kolme ja puolivuotias Clas Collan tapasi keisarin, joka suuteli pappilan lasten otsat (keisarillisen armon ja vallan osoituksena) sekä sanoi isä-Collanille: "Olette minua onnekkaampi, teillä on lapsia." Aleksanteri I oli menettänyt molemmat lapsensa. Lasten tapaamisen jälkeen Clas Collanin Lisette-äiti pyydettiin pappilan saliin. Keisari suuteli Lisette Crohnsin kättä ja lahjoitti tälle korun. Lisette Crohns oli viimeisillään raskaana, sillä viikon kuluttua keisarin vierailusta synnytti hän pojan, Alexander Collanin (myöhemmin von Collan). Keisarin jättäessä Collanin pappilan sanoi hän - tarinan mukaan - "Hyvästi lapset, adjö barn", joka herätti suurta ihmetystä pappilan väessä. Venäjän keisari puhui tuttua kieltä! 

Keisarin vierailun aikoihin Pehr Johan Collan aloitti toimia Iisalmessa levinnyttä pietististä uskonharjoittamista vastaan. Pietistitjärjestivät monta päivää kestäviä seuroja, joissa kritisoitiin valtiovaltaa ja vajottiin uskonnolliseen hurmokseen. Collan sai seurakunnan enemmistön kannalleen ja kaikkein äärimmäisimmät pietistiset liikkeet eivät saaneet jalansijaa Iisalmesta. Pehr Johan Collan sai Venäjän keisarilta teologian tohtorin arvonimen. Tohtorius tuli ilman yliopisto-opintoja ja väittelemistä. 

Pehr Johan Collanista kertoo Ernst Lampénin anekdootti, että kierrellessään Iisalmen seurakunnan aluetta tuli kirkkoherralle luonnollinen tarve. Koska talonpojilla ei tuolloin vielä ollut huusseja, tarpeet oli tehtävä luontoon. Kirkkoherran kyykistyessä häntä pitelemään tarvittiin kaksi rotevaa miestä. Iisalmen kirkkoherra oli lihonut niin lihavaksi, että kyykistyminen ei enää onnistunut. 

Clas Collanin sisarukset 
Pehr Johan Collan sai kaikkiaan kymmenen lasta. Harvinaista on, että yksikään lapsista ei kuollut pienenä, vaan kaikki elivät aikuisikään. Tämä kertoo osaltaan siitä, että Collanin pappilassa lapsille oli riittävästi ravintoja ja ehkä pahimmat epidemiat onnistuttiin välttämään. Lapset ovat ikäjärjestyksessä Sofia (Sofi) (1812-1855, pso Justus Etholén), Johanna (1814-1901, pso Gustaf Otto Wasenius), Clas (1816-1901), Fabian (1817-1851), Alexander (1918-1910, myöhemmin aateloituna von Collan), Elisabeth (1822-1896), Peter (1824-1889), Charlotta (1826-1888), Karl (1828-1871) ja Erik (1832-1850). 

Sofia-sisaren puoliso oli helsinkiläinen kauppias Justus Etholén, Johanna-siskon puoliso oli helsinkiläinen tulisieluinen kirjakauppias ja aloitteellinen edistysmies Gustaf Otto Wasenius, viiden lapsen isä, joka oli ollut jo kahdesti aiemmin naimisissa ennen Johannaa. Siskoista Elisabeth ja Charlotta eivät avioituneet ja Erik-veli kuoli vain 17-vuotiaana.

Johanna Waseniuksen (os. Collan) kahvikannu. 
Valmistanut Fredrik Strömsten 1846.
Helsingin kaupunginmuseo.

Gustaf Otto Wasenius.
Museovirasto. 



Clas Collanin veljistä Fabian opiskeli Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri vuodesta 1842 alkaen. Samana vuonna hän aloitti Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssina. Vuodesta 1844 hän toimi Kuopion lyseon historian opettajana ja väitteli tohtoriksi vuonna 1850, jolloin hän aloitti yliopiston filosofian apulaisena, mutta kuoli seuraavana vuonna. 

Fabian Collan Kuopion vuosinaan.
Museovirasto 



Alexander Collan opiskeli niin ikään Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1840. Seuraavana vuonna hän aloitti lääketieteen opinnot ja väitteli lääketieteen tohtoriksi 1847. Tämän jälkeen hän toimi keisarillisen armeijan ja Haminan kadettikoulun lääkärinä. Vuonna 1854 Alexander Collan sai hovineuvoksen arvonimen, vuonna 1858 hänet korotettiin kollegineuvokseksi ja vuonna 1862 valtioneuvokseksi. Vuodesta 1856 von Collan toimi Nikolajevskin ratsuväkikoulun lääkärinä Pietarissa toimien samalla suuriruhtinaiden ja keisarinnan lääkärinä muun muassa näiden matkustellessa Krimillä 1860- ja 1870-lukujen taitteessa. Collan solmi vuonna 1857 avioliiton Adelaide (Adèle) Marie Grotenfeltin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna Pietarissa esikoispoika Alexanderin synnytykseen. 

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto


Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto



Uuden avioliiton Alexander Collan solmi vuonna 1859 edesmennen puolison serkun Marie Lovisa Karolina Grotenfeltin kanssa, josta tuli äiti kahdelle lapselle, Viipurissa 1861 syntyneelle Adèle Marialle ja seuraavana vuonna Pietarissa syntyneelle Clas Hermanille, josta tuli aikanaan Suomen Pankin johtaja. Vuonna 1873 Collan sai todellisen valtioneuvoksen arvon ja seuraavana vuonna hänet aateloitiin. Tämän jälkeen hän käytti aatelisarvosta kertovaa von Collan nimeä. von Collanin eteneminen arvonimiasteikolla oli tavallista Venäjän keisarikunnassa tapahtuvaa ylenemistä, jossa riittävän pitkään keisaria palvellut virkamies (jollainen lääkärikin oli), sai lopulta aatelisarvon. Vuonna 1877 von Collan sai keisarillisen henkikirurgin arvonimen ja vuonna 1884 hänestä tuli salaneuvos. Tämän jälkeen von Collan palasi Suomeen ja toimi Artjärven reservikomppanian lääkärinä 1889-1896. Suomessa ollessaan von Collan osallistui aatelissäädyn edustajana valtiopäiville vuosien 1882 ja 1906 välillä. Alexander von Collan kuoli Helsingissä 1910. 

Alexander (von) Collanin nuoruuden muotokuva
Tekijä August Fredrik Soldan. 
Museovirasto


Alexander (von) Collanin valokuva 1850-luvulta.
Kuvaaja Charles Borchard.
Sotilaslääkärit käyttivät univormua. 
Kansalliskirjasto

Clas von Collan, Alexander von Collanin poika.
Museovirasto


Clas von Collan, 1920-luku, Atelier Apollo.
Museovirasto



Peter Collan -veli valitsi upseeriuran ja palveli ulaani- ja kasakkarykmentissä saaden lopulta ylennyksen everstiksi. Upseerintehtävät veivät Peter Collanin Siperiaan, jossa hän sai 23 vuotta nuoremman Olga-vaimonsa kanssa kolme lasta, Irkutskissa vuonna 1865 syntyneen Alexanderin, 1868 syntyneen Peterin, 1870 syntyneen Olgan ja 1875 syntyneen Elisabethin, joista vain esikoinen ja kuopus elivät aikuisiksi. Upseeriperheen tiheät muutot rykmentin mukana Siperian ankarissa oloissa koituivat pikkulasten kohtaloksi. Peter Collan kuoli Siperiassa Jakutskissa 1889. Elisabeth-tytär meni aikanaan naimisiin Irkutskin magneettisen observatorion johtajan Vladimir Šostakovitšin kanssa ja perusti perheen Irkutskiin. Vladimir Šostakovitšin puolalaistaustainen isä oli karkotettu 1860-luvulla Siperiaan. Šostakovitšin perheeseen syntyi viisi lasta, joiden serkku oli sittemmin kuuluisa säveltäjä Dmitri Šostakovitš. Elisabethin ja Vladimirin pojista pisimpään eli Irkutskissa poika Sergei, historiantutkija, oikeustieteilijä ja professori, joka kuoli vuonna 1981 ja jonka kuva löytyy hänen venäjänkielisiltä Wikipedia -sivuiltaan.
Lähde: Wikipedia 

Шостакович, Сергей Владимирович


Clas Collanin veli Karl Collan oli itseoppinut säveltäjä, joka teki työuransa Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana. Karl opiskeli Helsingin yksityisessä lyseossa ja tuli ylioppilaaksi 1842. Tämän jälkeen hän kirjautui yliopistoon ja valmistui filosofian maisteriksi 1850. Opintoja rahoittaakseen hän toimi 1849 Helsingin tyttökoulussa opettajana. Maisterintutkinnon saatuaan hänestä tuli yliopiston kirjaston ylimääräinen amanuenssi, mutta hän jatkoi edelleen opettamista tyttökoulussa ja yksityislyseossa. Collan oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja matkusteli seuran stipendiaattina kansanrunoja keräten Savossa ja Karjalassa vuonna 1854. Vuosina 1858-1864 Collan toimi yliopiston ylioppilaskirjaston hoitajana ja vuonna 1850 hänestä tuli yliopiston saksan kielen lehtori. Vuonna 1860 Collan puolusti väitöskirjaansa, joka käsitteli kansanlauluja. Tämän jälkeen Karl Collan matkusteli Englannissa, Saksassa ja Ranskassa vuodet 1860-63, jonka jälkeen 1864 hän puolusti kirjastotieteellistä väitöskirjaansa. 1860-luvulla Collan myös käänsi Kalevalan ruotsin kielelle. Vuonna 1866 Karl Collan aloitti yliopiston kirjastonhoitajana ja solmi samana vuonna avioliiton säveltäjä Fredric Paciuksen tyttären, Collania 17 vuotta nuoremman Maria Margarethan kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, Ludvigin (1867-1932) ja Maria Elisabethin (1869-1937), josta tuli pianisti. Karl Collanin tunnetuin sävellys on Sylvian joululaulu. Karl Collan kuoli koleraan Helsingissä 1871.

Nuori Karl Collan 1850-luvulla
Museovirasto




Karl Collan 1870-luvulla.
Museovirasto



Clas Collan Parikkalassa
Fabian ja Alexander veljiensä tavoin Clas Collan opiskeli Porvoon lukiossa, jonka jälkeen hän siirtyi opiskelemaan keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Sieltä Collan sai filosofian maisterin arvon 1840, samana vuonna kuin Alexander -veli. Maisteriksi tultuaan Clas Collan opetti Helsingissä yläalkeiskoulussa. Vuosina 1843-44 Clas Collan opiskeli venäjän kieltä Moskovassa, josta palattuaan hän otti pestin Helsingin tyttökoulun opettajana, tehtävässä, jossa Karl -veli seurasi Clasia myöhemmin. Vuonna 1852 Clas Collan sai työpaikan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana. Tämä oli aikaa, jolloin Alexander -veli työskenteli samaisen koulun lääkärinä, joten naimattomat veljekset todennäköisesti viihtyivät yhdessä - Haminahan ei ollut kummallekaan entuudestaan tuttu kaupunki. Edelleen Haminassa palvellessaan kadettikoulua Collan sai vuonna 1859 sotarovastin arvonimen. 

1853 Clas Collan solmi avioliiton vapaaherratar Aurora Vilhelmina von Bonsdorffin (1823-1865) kanssa. Vaimon isä oli Johan Gabriel von Bonsdorff (1795-1873), lakimies ja aatelissäädyn valtiopäiväedustaja ja äiti Ulrika Charlotta von Willebrand (1800-1881), Eriksbergin (Kosken) kartanon tytär Muurlasta (nykyinen Salo). Clas ja Ulrika Charlotta Collanin perhe kasvoi Haminassa. Fanny Charlotta syntyi 1854 (k. 1920), mutta seuraavana vuonna syntynyttä Augustaa saateltiin maailmaan Helsingissä. Raskaudessa tai synnytyksessä oli ehkä ennakoitu olevan ongelmia, mutta Helsingissä saatavilla olevasta hoidosta huolimatta Augusta kuoli miltei heti. Myös Wilhelmina Sofia (1857-1938) syntyi Helsingissä , mutta Johan Alexanderin (1858-1917) syntymän aikaan Ulrika Charlotta -äiti ja perhe olivat jälleen Haminassa. Johanna (1860-1849) jäi viimeiseksi Haminassa syntyneeksi Collanin perheen lapsista, sillä seuraavat Anna Elisabeth (1862-1929) ja Augusta Helena (1865-1899) syntyivät Parikkalassa.

Vuonna 1863 Collan sai paikan Parikkalan kirkkoherrana. Aiempi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm oli kuollut edellisenä vuonna. Rönnholmin sukusiteet Haminaan - hän oli edesmenneen Haminan pormestarin poika - todennäköisesti auttoivat haminalaistuneen Collanin valintaa Parikkalaan. Rönnholmin tavoin Collan toimi lääninrovastina, tosin vain virkaa tekevänä vuosina 1884-1885. Valtiopäiville Collan osallistui pappissäädyn edustajana 1872. Rönnholmia oli niin ikään kaavailtu pappissäädyn edustajaksi säätyvaltiopäiville, mutta hän ehti kuolla ennen kuin valtiopäivät alkoivat kokoontua. Parikkalassa Aurora Vilhelmina von Bonsdorff kuoli todennäköisesti kuopuksen synnytykseen liittyneisiin komplikaatioihin. Kirkkoherra Collan jäi leskeksi ja huoltamaan kuutta alaikäistä lastaan, joista vanhin oli vain 11-vuotias Fanny Charlotta. Tavallista oli, että vanhin tytär, nuoresta iästään huolimatta, otti vastuuta pikkusisarustensa hoidosta. Ehkä taakka oli Fanny Charlottalle liian raskas, sillä hän kärsi myöhemmässä elämässään mielenterveysongelmista ja kuoli Niuvannieman (Fagernäsin) mielisairaalassa 1920.* Lasten ja talouden hoitajaksi palkattiin "emäntä-neiti" Sofia Nordlund, joka palveli Collanien perhettä kuolemaansa asti.

Parikkalan Sanomat 23.11.1923 kirjoittaa:
Harwinainen perhejuhla. Wiime perjantaina tk. 18 pnä oli 50 wuotta kulunut siitä päiwästä kun neiti Sofia Norlund saapui Parikkalaan rowasti C. Collan’in perheeseen. Useammat wanhemmat paikkakuntalaiset muistanewat wielä ”emäntä-neitiä”, joka suuressa rowastin pappilassa niin mallikelpoisesti hoiti taloutta, ja sittemmin neidet Collan’ien kanssa muutti Lehmusniemeen. Siellä hän wieläkin on apuna ja neuwonantajana monessa suhteessa, waikka jo ensi wuonna täyttää 80 w. – Harwinaisen pitkä työpäiwä hänellä kyllä on ollut, mutta ei ole muutellut paikasta toiseen, waan omia etujaan etsimättä, uhrannut koko ikänsä saman perheen hywäksi. / Kiitollisuuden osoitteeksi oliwat neidit Collan yllä main. päiwänä kutsuneet tämän uskollisen ystäwänsä lähimpiä, wanhoja tuttawia pieneen juhlatilaisuuteen, jossa juhlittawalle m. m. pidettiin puhe lämpimin sanoin ja row. C:n lasten ja lastenlasten puolesta hänelle ojennettiin muistolahja. / –a. 


Clas Collanin Johanna -tytär avioitui 1880 Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin (1847-1911) kanssa. Lagervall oli tuolloin nimismiehenä Savitaipaleella, mutta hän oli kotoisin Parikkalasta. Lagervallin isänisä oli Parikkalassa sijaitsevan kruuntilan, entisen lahjoitusmaakartano Koitsanlahden vuokraaja. Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin sisko Helena Katarina (1838-1866) oli avioitunut Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Filip Rönnholm (1831-1901) kanssa. Näin Rönnholm- ja Collan- pappissuvut yhdistyivät. Johanna ja Robert Vilhelm Lagervall saivat viisi lasta, jota syntyivät Parikkalan naapuripitäjässä Jaakkimassa, jonne Robert Vilhelm Lagervall oli siirtynyt nimismieheksi avioliiton ja perheen perustamisen aikoihin.

Clas Collanin pojista Johan Alexander seurasi isäänsä papilliselle uralle. Aluksi hän opiskeli Helsingin normaalilyseossa, kunnes aloitti teologian opinnot yliopistossa. Pappisvihkimyksen hän sai 1882, jonka jälkeen hän toimi pappina Tallinnassa, Lappeenranssa ja Haminassa. Tallinasta Johan Alexander löysi puolison, opettajatar Anna Elisabeth Mozellin (1864-1927) ja avioliitto solmittiin 1888. Annan Elisabethin isä oli Kuopiossa syntynyt värjärimestarin poika Lars Erik Mozelli, joka oli päässyt opiskelemaan papiksi ja toimi Tallinan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Tallinnasta Johan Alexander ja Anna Elisabeth Collan asettuivat Helsinkiin, jossa  Johan Alexander Collan toimi vuosina 1908-1914 Helsingin köyhäinhoitohallituksen johtajana. Pariskunta jäi ilmeisesti lapsettomaksi. Johan Alexander Collan kuoli Parikkalassa 1917. 

Clas Collan kuoli Parikkalassa tammikuussa 1901 ja hänet on haudattu Parikkalan kirkkotarhaan. Samassa sukuhaudassa on myös hänen  perhettään, eikä Rönnholmin hautakaan ole kaukana. Collan oli ajanut tarmokkaasti uuden hautausmaan perustamista Vierevin harjulle, muutaman kilometrin päähän kirkosta. Pitäjäläiset vastustivat tätä, sillä he olivat tottuneet kirkon vieressä olevaan hautausmaahan ja pitivät Viereviä kaukaisena ja kolkkona paikkana. Collan sai tahtonsa läpi ja hautausmaa perustettiin Viereville, mutta itse hän ei halunnut tulla haudatuksi sinne. 

Collanin naimattomat tyttäret 
Clas Collanin lapsista naimattomaksi jääneet tyttäret Wilhelmina Sofia, Anna Elisabeth ja Augusta Helena asuivat Parikkalassa Lehmusniemen tilalla, jossa sisarukset harjoittivat maataloutta. Tila sijaitsi nykyisen terveyskeskuksen paikalla, lähellä 1908 avatun Parikkalan rautatieaseman rakennusta ja Savonlinnaan vievää junarataa. Kolmen siskoksen yhteinen maatalousyritys ei ollut uutta, sillä samaan tapaan myös Rönnholmin kolme naimatonta tytärtä oli hoitanut Ristimäen tilaa. Lehmusniemen maanviljelystä johti työnjohtaja J. C. Toimela, joten tyttäret eivät itse hoitaneet käytännön viljelytyötä. 

Parikkalan osuuskauppa Kangaskylässä.
Rakennettu 1907. Lappeenrannan museot. 



Lisäansioita sisarukset saivat antamalla tunteja pianonsoitossa ja kielissä. Lisäksi he opettivat yhteiskoulussa joitakin lukuvuosia. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen täytti sisarten elämän. Anna Collan oli muun muassa Parikkalan osuuskaupan hallituksen jäsen ja myi osuuskaupalle tontin, joka sijaitsi aivan Lehmusniemen tilan päärakennuksen lähellä asemaa vastapäätä. Suurimman panoksensa sisarukset antoivat hyväntekeväsyystyössä Samarialaisseurassa. Samarialaisseura oli diakonia-aatteen innoittamaa toimintaa, johon Sofi Collan tutustui Kurkijoella 1908 ja innosti kotipitäjäläisiään ryhtymään samakaltaiseen työhön. Seura muun muassa perusti Parikkalaan Betania-sairaalan Helenansaaren tilalle ja palkkasi sairaalaan kaksi diakonissaa. Aluksi diakonissana oli Maria Niiranen, mutta vuodesta 1909 diakonittariksi, joiksi diakonissoja tuolloin nimitettiin, tulivat kutsutuiksi Anna Maria Riiali ja Alisa Tanninen. Betania-sairaalan rakennuksiksi paikkakunnalta pois muuttanut entinen kunnanlääkäri J. G. Schrowe lahjoitti Järvenpään kylässä sijaineen talonsa (entinen valtionsairaala), joka siirrettiin talkoilla Helenansaareen 1909. Sofi Collan oli myös kirjeenvaihdossa Sortavalan diakonissalaitoksen johtajattaren kanssa ja kirjoitti ajatuksistaan paikallislehteen. Yhteinen ajatus köyhien ja sairaiden elinolojen parantamisesta kuului "diakonia-aatteeseen". Samarialaisseuran johdossa Anna ja Sofi Collan toimivat miltei 30 vuotta, aina poismuuttoonsa vuonna 1923 asti. Tuolloin he myös lahjoittivat isänsä muistoksi alttariliinan Parikkalan kirkkoon. 

1920-luvun alussa Collanin tyttäret myivät Lehmusniemen maita kasvavan asemanseudun tonttimaaksi ja lahjoittivat yhden tontin yhteiskoululle. Lopulta päätilan osti 1923 kruununvouti A. Forsberg ja sisarukset muuttivat Savonlinnaan. 

* Lisätty 23.3.2022: Clas Collanin kirjeestä Alexander -veljensä puolisolle Marielle 29.11.1864 käy ilmi, että Fanny oli fyysisesti sairas ja häntä kuntoutettiin Helsingissä. Kyseessä oli jonkinlainen kehon vinouma, jota hoidettiin riiputtamalla lasta päivittäin "Willebrandin ohjeiden mukaan". 

Lue lisää: 
Collan-Kollanus sukuseura, Parikkalan rovasti 
Collan -suvun arkisto, Kansalliskirjasto. 
Esko Häkli, Collan, Karl. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004433 (viitattu 16.11.2021)
Kai Häggman, Wasenius, Gustaf Otto. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.11.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003683 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu) 
Matti Klinge, Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (SKS 2006) 
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Clas Collan. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15085> (viitattu 16.11.2021) 
Jyrki Paaskoski, Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (Helsingin Diakonissalaitos & Edita 2017)
Erkki Pihkala, Collan, Clas von. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004536 (viitattu 16.11.2021)
Historiallinen sanomalehtikirjasto, Parikkalan Sanomat

maanantai 6. syyskuuta 2021

Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.


Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto


Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 


Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.


Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.


keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Thorntonin villatehdas фабрика Торнтон Pietarissa

Kun toissapäivänä näin vyborg.go:n Instagram -tilillä videoklipin isosta tulipalosta Pietarissa Nevski Manufakture -rakennuksessa, soitti joku tässä rakennuskompleksin nimessä kelloja. Myöhemmin myös YLE uutisoi palosta. Venäläisillä uutissivuistoilla kerrottiin, että kyseessä oli James Thorntonin vuonna 1841 rakennuttama villatehdas, jossa valmistettiin verkaa ja muita villakankaita Yorkshiresta tuodusta villasta. Katsottuani läpi omia muistiinpanojani Hackman & Co:n arkistomateriaalista huomasin, että Thorntonin nimi näkyy myös siellä. Jo 1700-luvun loppupuolella Johan Friedrich Hackman vanhempi (1751-1807) kävi kauppaa pietarilaisen Thorntonin kanssa myyden tälle esimerkiksi sikurinjuuria (kahvinkorviketta). 

Wasa Tidning 8.7.1887


James Thornton, villatehtailija, saapui Pietariin kreivi Komarovskin pyynnöstä rakentamaan kreiville villatehdasta. Kreivi itse ei James Thorntonin sanojen mukaan "tiennyt mitään teollisuudesta", mutta luovutti tehtaan käyttöön viitisensataa maaorjaansa. Tämä oli yleinen käytäntö tuon ajan Venäjällä. Kreivin muistelmat löytyvät täältä. Thornton sai luvan tehtaan perustamiseen vuonna 1839 "Pähkinälinnan puolelle Nevan oikealle rannalle". Tehdas rakentui Nevan haaran varrelle tuolloisen Pietarin keskustan ulkopuolelle ja valmistui vuoden 1841 tienoilla. Tällöin kyseessä oli ensimmäinen, puusta rakennettu kaksikerroksinen tehdasrakennus, jossa kutominen tapahtui käsikäyttöisillä kutomapuilla. Höyrykäyttöiset kutomakoneet käynnistyivät 1847 ja tehdas työllisti parisataa työntekijää. Tehtaan tuotteilla - villapeitoilla, flanellilla ja villakankailla - oli valtava kysyntä ja tedas kasvoi nopeasti työllistäen vuonna 1860 jo yli 400 työntekijää. Puinen tehdasrakennus paloi vuonna 1861 ja tilalle rakennettiin tiilestä uusi viisikerroksinen tehdasrakennus. Vuonna 1871 tehdasalueelle rakennettiin suuret kuusikerroksiset tiilirakennukset, jotka ovat olleet pystyssä näihin päiviin saakka. Vuosisadan vaihteessa tehtaassa työskenteli noin 2 000 työntekijää, joille oli rakennettu asuintaloja tehdasalueelle. Lisäksi alueella sijaitsi koulu ja muita työväestölle tarkoitettuja tiloja. Thorntonin tuotteet voittivat ensimmäisen palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. 

Wiborgsbladet 28.6.1887 


Thornton eteni kaupungin varakkaimpien kauppiaiden joukkoon. Jossain vaiheessa uraansa hän toimi myös kauppiaana Haminassa, mahdollisesti siksi, että pystyisi tuomaan tullivapaasti tuotteita Venäjälle - tämä etuoikeus oli Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjälle tavaroita vietäessä ja josta esimerkiksi Finlayson hyötyi. Thornton oli villatehtaan osaomistaja ja jätti sen pojilleen vuonna 1866, jolloin firman nimeksi tuli Thornton Wool (Company) ja siitä tuli suurin villakankaiden ja -lankojen valmistaja Venäjällä. Tällöin firman pääoma oli kaksi miljoonaa ruplaa eli nykyrahassa yli 30 miljoonaa euroa. Ensimmäisestä avioliitosta Rebecca Batemanin kanssa syntyneet pojat John D., Charles James ja Daniel Bateman (s. 1825, k. 1881) toimivat firman konttorissa Pietarissa, kunnes John D. ja Charles James palasivat terveyssyistä Englantiin jättäen firman vetovastuun Danielille 1890-luvulla. James Thorntonin toisen vaimon Ann Leen kanssa saatu poika William Lee (k. 1909)  oli palannut Englantiin jo aiemmin. Pietarissa Thorntonin veljekset toimivat myös Ludwig Rabeneckin  puuvilla- ja langanvärjäystehtaan kanssa yhteistyössä. Tämä tehdas sijaitsi Moskovan lähistöllä. 

Myöhemmin Daniel Bateman Thornton muutti Uuteen Seelantiin - todennäköisesti laajentaakseen suvun villaimperiumia - ja sai siellä pojan Bateman Thorntonin (s. 1856, k. 1914).  Bateman Thorntonin tytär Ethel (s. 1881) oli naimisissa ruotsalaisen diplomaatin Carl von Heidemanin kanssa. Pari tapasi von Heidemanin työskennellessä Pietarissa Ruotsin lähtystössä. Vuonna 1931 von Heideman nimitettiin Helsinkiin Ruotsin suurlähettilääksi. 

Thornton Woollen Mill näyttää toimittaneen 1900-luvun alussa Helsingin poliisilaitokselle virkapukukangasta. Thorntonin tehtaan kukoistus johtunee osaksi siitä, että tehdas tuotti 1800-luvun virkapuvuissa tarvittavaa villakangasta, jolle Venäjällä oli valtava kysyntä. Vuonna 1907 tehdas peräänkuulutti Helsingin poliisilaitokselta maksamattomia tilauksia.

Kansan Lehti 8.10.1907 


Thorntonin perheen jäsenet olivat tuttuja vieraita monissa suomalaisissa kaupungeissa, ja tänne saapui myös perheen englantialaisia jäseniä lomalle sekä viipymään esimerkiksi Helsingissä matkallaan Pietariin. Sanomalehdistä löytyy tietoja saapuneista matkustajista, joista muutama esimerkki tässä.

Helsingfors Aftonblad 29.5.1894 

Hufvudstadsbladet 3.8.1873

Wiipuri 14.7.1896


Tehtaalla todennäköisesti työskenteli useita suomalaisia, sillä Pietari oli 1800-luvun lopussa "Suomen toiseksi suurin kaupunki". Esimerkiksi Orimattilan villatehtaan konemestari Ragnar Olander työskenteli vuosina 1915-1919 Thorntonin villatehtaalla Pietarissa (Olanderin 50-vuotisilmoitus, Hufvudstadsbladet 11.8.1943).

Tehtaan työläisten olot olivat heikot. Tehtaan asunnot olivat kosteita, koska ne sijaitsivat tulvivan Nevan varralle. Kaksi kolmasosaa tehtaan työväestöstä oli naisia, lisäksi käytettiin lapsityövoimaa. Osa työväen asunnoista paloi 1892. Palkkoja alennettiin tuottavuuden parantamiseksi. Tässä vaiheessa osa työläisistä alkoi lakkoilla Leninin vaikutettua asiaan. Vuonna 1895 Lenin kirjoitti lentolehtisen, jossa puhutteli "Torntonin tehtaan miehiä ja naisia". Levottomuudet tehtaalla jatkuivat vallankumoukseen asti. 

Wiborgs Nyheter 25.11.1907 


Thorntonit jättivät Venäjän viimeistään 1918. Firman omistajien tarina muistuttaa jonkin verran Merijoelle emigroituneiden Neuschellereiden - Venäjän suurimman kumitehtaan omistajien - tarinaa, jossa vallankumouksen jälkeen turvaa etsittiin suvun kesäpaikasta Suomen puolelta. Siteet Suomeen oli luotu jo edellisten sukupolvien aikana, kun oltiin lomailtu Helsingin ja Suomen etelärannikon kylpylöissä ja käyty ihailemassa Imatrankoskea. Ilmeisesti sukua emigroitui Suomeen, jossa sillä oli kesänviettopaikka Uudellakirkolla. Arthur Thornton, Charles James Thortonin poika ja  Carolina Mary Thornton (sukulaisuus epäselvä) omistivat osan Uudenkirkon Vammelsuussa sijainnesta huvilasta, jonka Arthur Thornton myi 1918 muuttaessaan Englantiin. Ilmeisesti Vammelsuuhun kuitenkin jäi suvun jäseniä, sillä heidän kuolintietojaan löytyy vielä vuodelta 1938, jolloin The Times -lehti ilmoitti Arthur Thorntonin kuolleen Vammelsuussa. Kaipaamaan jäi puoliso Vera. Vera Thornton näyttää jääneen asumaan Vammelsuuhun ainakin vielä loppuvuodeksi 1938. Toisen maailmansodan aikaan suomalaiset joukot tuhosivat huvilan.

Morgonbladet 19.7.1883


Karjala 20.8.1938 

Suvulla oli huviloita myös manner-Euroopassa. Charles James Thorntonin vaimo Grace kuoli helmikuussa 1898 perheen huvilassa Meranissa Sveitsissä.

Villa Saxonia eli Villa Thornton (1886), Meran, Sveitsi. Lähde: Wikipedia


Alfred Percy Thornton, todennäköisesti Charles James Thorntonin poika ja Arthur Thortonin veli, nimitettiin vuonna 1921 Suomen varakonsuliksi Manchesteriin. Vuonna 1922 hän oli vastaanottamassa suomalaisurheilijoiden delegaatiota näiden Englannin kiertomatkalla. (Uusi Suomi 14.7.1922) 

Kauppalehti 18.3.1921 

Kauppalehti 9.1.1925


Neuvostaikana tehdastoiminta jatkui valtiollistettuna. Vuonna 2001 tehdasrakennukset, jotka olivat päässeet huonoon kuntoon, saivat museaalista tunnustusta (исторического наследия), mutta suojelu- ja kunnostustoimet eivät edenneet. Tehdasrakennuksissa toimiva tekstiilitehdas ja toimistotilat olivat saaneet useita huomautuksia rakennusten kuntoon liittyen ja siellä oli suoritettu tarkastuksia aivan viime aikoina. 

Thornton Woollen Mill -yritykseen liittyvien Thorntoneiden lisäksi kaupungissa vaikutti muitakin saman sukunimisiä. He eivät tiettävästi olleet ainakaan kovin lähteistä sukua villatehtailija-Thorntoneille.

Ensimmäinen Thornton, joka saapui Pietariin oli ilmeisesti Godfrey Thornton (s. 1737), joka toimi Ritter, Thornton & Cayley-nimisessä kauppahuoneessa (myöhemmin nimi muuttui Thornton, Cayley & Co:ksi) sekä Englannin pankin johtajana (?). Hän oli naimisissa vuodesta 1766 Jane Godin -nimisen britin kanssa. Godfrey Thorntonin poika Stephen (s. 1767, k. 1850) jatkoi isänsä jälkeen sekä Englannin pankin johdossa että osakkaana kauppahuoneessa. Godfrey Thornton asui talossa Galernyi Dvor 247 (nykyisin 70?), joka sijaitsi Amiraliteetin saaren länsiosassa, 1770-luvulta vuoteen 1789.

Toinen Pietarissa toiminut Thornton oli Robert Thorton (s. 1759, isä John Thornton), joka oli osakas Thornoton, Smalley, Whoot & Bailey -nimisessä kauppahuoneessa Pietarissa vuodesta 1782 alkaen. Tehtyään vuonna 1810 konkurssin Robert Thornton muutti väärän nimen turvin Yhdysvaltoihin vuonna 1814, jossa kuoli 1826. Myör Robertin veli, Englannin pankin johtaja Samuel (s. 1754, k. 1838) oli osakas samassa pietarilaisessa kauppahuoneessa, mutta Samuel asui Lontoossa. 

Thorntonin suku harjoitti villakauppaa ympäri maailmaa. Sukuhaaroja löytyy Ison-Britannian lisäksi ainakin Pohjois-Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Tällä hetkellä venäläisten uutissivustojen mukaan tehtaan nykyiset omistajat saavat syytteen korjauskehotusten laiminlyönnistä. Lisäksi heidät velvoitetaan korjaamaan kultturiperintöstatuksen saanut tehdasrakennus sellaiseen kuntoon, että se ei tuhoudu enempää. Kulutturiperintöasiantuntijoiden näkemys tällä hetkellä on, että rakennusta ei saa purkaa eikä tuhota enempää. Tällä hetkellä kaupunginosamuseo Nevskaja Zastava kerää ihmisiltä muistitietoa rakennuksesta ja tehtaasta.

*Sukulaisuussuhteet ovat osittain epäselviä* *Otan mielelläni vastaan lisätietoja*


Lue lisää:

Kuvia tehtaasta

Pietarin kaupunginmuseon kokoelma Thortonin villatehtaan tuotteista.

Pietarin kaupunginarkiston kokoelma Thorntonin tehtaasta.

Venäjänkielinen wikipedia-artikkeli Tornton

Venäjänkielinen sivusto rakennushistoriasta

Venäjänkielinen sivusto, jossa kerrotaan työläisten asuinoloista tehtaalla.

Venäjänkielinen harrastajahistoriasivusto

Venäjänkielinen harrastajahistoriasivusto 

Suvun hautamuistomerkkejä Venäjällä

Englanninkielinen sukuhistoriasivusto

Anthony C. Cross, By the Banks of Neva: Chapters from the lives and careers of the British in eighteenth-century Russia (1996).

Olga V. Severceva, Daily Life of Women Industrial Workers of St. Petersburg in the Second half of the XIX - the beginning of the XX c. in the Soviet Historiography. Woman in Russian Society 2020. No. 1. P. 127—136.

Marijetta Shaginyan/ Marietta Šaginjan,  Fabrika Tornton. Promyshlennaya Belletristika (1925); Fabrika Tornton. S pis'mom N. K. Kurpskoj (1927)

Pietarin Thorntoneita löytyy Erik-Amburger-Datenbankista ja Leedsin yliopiston Leeds Russian Archives Thornton Collectionista ja Lyzhin Collectionista

Thorntonin perheestä voi lukea Marie-Louise Karttusen antropologian väitöskirjasta Making a Communal World. English Merchants in Imperial St. Petersburg (Helsingin yliopisto, 2005).