torstai 24. marraskuuta 2022

Sophie Halitzius - äiti on mennyt kylälle soittamaan

 Kotiliesi -lehti julkaisi vuonna 1925 tarinan otsikolla Entisajan herttaisesta kodista. Vanhan tädin muistelmia. Vaikka muistelmatekstissä ei mainita henkilöiden nimiä, voi jutun kuvituksesta päätellä, että kyseessä on lappeenrantalainen Savanderin perhe, jonka nuoren miniän elämäntarinaan juttu keskittyy.

Sophie Halitzius,
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Oma mielenkiintoni kohdistui kuitenkin anoppiin, Sophie (Sofia) Halitziukseen (1799--1874), joka jutun mukaan oli jättänyt kaiken "huushollaamisen" miniälleen. "Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja viulunsoitto", kiteyttää Kotilieden kirjoittaja H. S. 

Ja kun nuoret läksivät rekiretkelle, niin hänkin saattoi innostua. Niinpä kaupunkilaiset saivat nähdä nuorten jonoon liittyneenä kauppaneuvoksettaren, joka miehensä turkki yllä ja karvalakki päässä istui ”kuskipukilla” ja ajelutti naapurin neitejä. Näillä oli täysi luottamus ajajaan. ”Tuntui hyvin turvalliselta, kun Sophie oli ohjaksissa” he vakuuttivat. – ”Vaikka olinkin vähällä kaataa heidät”, tunnusti rouva itse jäljestä päin nauraen. [...]

Vanha rouva – tosin vain viisikymmenvuotias – oli pieni, hento ja iloinen ihminen, vielä vanhanakin mieleltään kuin lapsi. Miksikähän hän ilman muuta luopui taloutensa hoidosta ja jätti sen miniälleen? – Hän oli läheisen hovin tyttärenä nuoruudessaan auttanut isäänsä, joka samalla oli liikemies, toimimalla hänen konttoristinaan – ensimmäisenä naispuolisena sillä tienoin. Kun miniä nyt oli ottanut talouden hoitoonsa, heiluivat vanhan rouvan käsissä neula tai puikot, samoin myöhemmin, vanhusten muutettua maalle, rouvan perintötilalle, kun talouden johdossa oli ”huushollerska”. […]

Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja vilunsoitto. Kesäaamuisin hän jo kello viiden aikaan lähti järvelle ongelle. Kun sitä työtä lapset ja myöhemmin lapsenlapsetkin harrastivat, oli monesti koolla useitakin kalamiehiä. Isoäidin kanssa ei tullut aika pitkäksi. Jos ei muuta erikoista lystiä ollut, niin isoäidin neuvosta otettiin kaloja kiinni tuokkosella. Kotona taas isoäidin vilun soidessa opittiin monen monet kauniit laulut ja vanhanaikaiset polkat ja polskat. Kun pojantytär tottui – korvakuulon mukaan, niin kuin isoäitikin soitti – säestämään häntä pianolla, oli ilo molemmin puolin ylimmillään. – Kerran vanha rouva oltuaan Sannan kanssa työssä järven rannalla, tuli hakemaan ”Hoffmanin tippoja”. Miniä kysyi levottomana, mitä nyt oli tapahtunut. – ”Eihän mitään”, oli vastaus. ”Sanna vain niin kovasti pelästyi, kun minä putosin järveen, että täytyy hänelle saada jotakin rauhoittavaa.”

Ehkäpä tämä – muuten vanhanakin yhä lapsen tavoin uskonnollinen – kauppiaan rouva oli niitä naisia, joille taloudenhoito, hyvästä tahdosta ja pitkäaikaisesta harjoittelusta huolimatta, aina pysyy jossakin määrin vieraana alana. Ehkäpä hänen lahjansa niin kuin harrastuksensakin viittasivat muualle. Hän oli kenties tavallaan niiden nykyajan naisten edelläkävijä, jotka puuhaten osittain oppimassaan ammatissa, osittain kotitaloutensa hoidossa, aina tuntevat hiljaista omantunnonvaivaa siitä, että koti ei ole sillä tavoin hoidettu kuin mallikelpoisten emäntien.

Viulunsoiton ohella Sophien mielenkiinnon kohteeksi on esitetty haitarinsoittoa. Suvussa kulkevan kertomuksen mukaan Sophie saattoi kadota päiväkausiksi lähiseudun taloihin soittamaan pidoissa. Lisäksi Sophie oli kiinnostunut hevosten kasvatuksesta ansaiten tästä monia palkintoja ja ajaen hurjapäisesti valjakoillaan. Sophie oli täysin erilainen kuin hänen vakava ja ankara puolisonsa, jota koko perhe pelkäsi. 

Sophien elämäntarinan kuvaus muistuttaa monella tapaa viipurilaisen suuren puutavaraliiketoimen johtajattaren Marie Hackmanin elämää. Näiden naisten yhteydessä on monesti mainittu, että he olivat "poikkeuksellisisa sukupuolelleen". Olen monesti miettinyt, että ehkä ajatus poikkeuksellisuudesta on syntynyt 1900-luvulla - 1800-luvulla näitä isiensä opissa kaupankäyntiin oppineita naisia, jotka ovat viettäneet päivänsä mieluummin ulkoilmassa kuin sisällä ommellen ja muissa naisille tyypillisempänä pidetyissä töissä tuntuu putkahtelevan esille sieltä ja täältä, kun pintaa vähän raaputtaa. Toisaalta Sophienkin kohdalla on mainittu, että hän teki käsitöitä ja uurasti esiliina edessään esimerkiksi jouluvalmistelujen ja loppuvuoden teurastusten parissa. Säätyläisnaisen tehtävät ovat olleet monisärmäisemmät kuin ehkä jälkipolvet ovat ajatelleet.  

Kun katsoo Sophien valokuvaa, huomio kiinnittyy hänen käsiinsä. Ne ovat voimakkaat, ruumiillista työtä tekemään tottuneen naisen kädet. Myös Sophien iho näyttää ruskettuneelta, kuten ulkoilmaelämää viettävältä ihmiseltä voi olettaakin. Kun tarkastelee kuvaa lisää havaitsee, että kuvassa istuu ehkä noin 50-vuotias nainen. Hampaattomuus on vetänyt suun viivaksi, joten nykyihminen hämääntyy luulemaan kuvan naista vanhemmaksi. Nainen näyttää päättäväiseltä, sellaiselta, joka ei kysele keneltäkään voiko lähteä viikoksi kylälle soittamaan. 

Sophie synnytti 11 lasta, joista osa aikakaudelle tyypillisesti kuoli nuorina. Pojista Carl Wilhelm Savander (1822--1895) jatkoi isänsä ja isoisänsä liiketoimia ja kaksi tyttäristä naitettiin isän liikekumppaneille.

***

Kauppaneuvos Savander.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Sophie Halitziuksen puoliso oli Carl Fredrik Savander (1795--1862), ristiinalaisen torpparin poika. Nuorena tämä kookas, punatukkainen Savander oli tullut Lappeenrantaan Claudelinin kauppahuoneeseen työhön ja opetellut äidinkielensä suomen lisäksi kaupankäynnissä tarvittavia ruotsin ja saksan kieliä, todennäköisesti venäjääkin. Vuonna 1818 hän vuokrasi Uljana Slastnikovalta tämän kauppaliiketoiminnan neljäksi vuodeksi. Kauppiaanoikeudet hän sai 1820, jonka jälkeen hän saattoi laajentaa liiketoimiaan ostamalla Dmitri Slastnikovan talon Kauppakadulta. Omalla nimellään Savander alkoi tehdä kauppa Uljana Slastnikovan kuoltua 1821. Savanderin kauppa oli sekatavarakauppa, mutta Savander teki myös puutavarakauppaa. Osa Savanderin menestyksestä johtui hänen apeltaan Jacob Halitziukselta saamastaan tuesta. Jälkipolvet ovat muistelleet, että  Savander kohteli puolisoaan kuin tämä olisi ollut lapsi. On vaikea uskoa, että kuvan Sophie olisi suostunut holhoavaan kohteluun -- tai ehkä juuri sen takia hän katosi viikoksi kylälle musisoimaan. 

Savander peri apeltaan Hackmanin suuren kauppahuoneen Lappeenrannan asiamiehen pestin. Lisäksi Savander hoiteli muidenkin sahatavaraliiketoimintaa harjoittavien liiketoimia Lappeenrannassa varastoiden puutavaraa. Lisäksi Savander toimitti Saimaan kanavatyömaalle sen kahtena ensimmäisenä toimintavuonna kaiken tarvitun puutavaran sekä suuren osan työmaalla tarvituista elintarvikkeista. Savander omisti myös osuuden Tyysterniemellä olevasta tuulimyllystä ja vuokrasi osuutta Ihalaisen kylän kalkkilouhoksesta. 

Lauritsalan kartano.
Signe Branderin kuvaamana 1912
Museovirasto

Savander osti apeltaan Lauritsalan kartanon. Lisäksi hän osti Parkkarilan tilan. Lauritsalaan Savander perusti olutpanimon, jonne palkattiin hannoverilainen panimomestari. Saimaan kanavan työmaan sadat miehet kuluttivat olutta, joten sitä kannatti tehdä. Panimossa tehtiin myös palo- ja karviaismarjaviinaa, jota myytiin Heimosillan torpassa sijainnessa kapakassa. Panimo myytiin 1869 Hackmanille. Savander omisti lisäksi Härskiänsaaren kartanossa Ruokolahdella telakan ja veneveistämön. Savanderin pojan Carl Wilhelm Savanderin aikana liiketoimet ajautuivat konkurssiin vuonna 1867 ja osa omaisuudesta, kuiten Lauritsalan kartano, päätyi Hackmanin haltuun.

Lauritsala 
 Teoksesta Zacharias Topelius 1845 - 1852: Finland framställdt i teckningar. Helsingfors: A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Museovirasto


Carl Fredrik Savander toimi aikakauden tapaan myös kaupungin luottamustoimissa. Savander oli kapunginvanhin eli osallistui raatihuoneella pidettyihin kaupungin maistraatin kokouksiin. Hän lahjoitti kaupungille tontin, jolle rakennettiin vuonna 1829 valmistunut raatihuone. Savander oli mukana raatihuoneen rakennustoimikunnassa. Lisäksi hän muun muassa hoiti kaupungin raha-asioita Pietarin Keisarillisen Kauppa Pankin kanssa, jossa kaupungilla oli tili. Kun Lappeenranta juhli 200-vuotista taivaltaan, juhlallisuuksia vietettiin Savanderien Parkkarilan kartanossa. 

Lappeenrannan raatihuone.
Lappeenrannan museot.


Savander oli mukana perustamassa vuonna 1837 Lappeenrantaan perustettua tanssiseuraa. Seura kokoontui maanantai-, torstai- ja perjantai-iltaisin raatihuoneella. Tanssimisen lisäksi kokouksissa saattoi lukea lehtiä ja keskustella sekä pelata korttia. Tanssiseura pysyi kaupungin keskeisenä seuraelämän paikkana 1870-luvulle asti. Voi olettaa, että kaikenlaisesta ilonpidosta nauttinut Sophie Halitzius osallistui tanssiseuran toimintaan sydämensä kyllyydestä. Puoliso Carl Savander oli myös mukana kunnostamassa esplanadialuetta paikaksi, jossa voitiin kävellä ja tavata tuttavia. Myös Nikolainvallien keilarata oli paikka, jossa Sophien voi kuvitella huvitelleen miehensä ja lapsiensa kanssa. 

Lappeenrannan seurahuone on kulmatalo kuvan keskellä.
Myöhemmin talossa toimi poliisi.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto


Savanderien kaupunkikoti Kauppakadun varrella käsitti kymmenen huonetta ja kaksi puotihuonetta. Talo oli todennäköisesti Lappeenrannassa tyypillinen puolitoistakerroksinen puutalo, joka oli kiinni kadussa ja pihaan käytiin portin kautta. Pihapiirissä oli myös eläinsuoja ja talousrakennuksia. Talon voi katsoa olleen kaupungin paras, sillä keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Lappeenrannassa vuonna 1856 yöpyi hän Savandereilla. 

Lähteet

Kotiliesi 1.1.1925

Täältä näet Carl Savanderin hautakiven.

Liisa Castrén: Lappeenrannan kaupungin historia 1812--1918 (1957)

Anu Talka ja Pia Puntanen: Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812--1917. (2005)

Anu Talka: Savander, Carl. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: SKS 2008-- http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-tev-000075 (luettu 23.11.2022)


torstai 3. marraskuuta 2022

Wenellit opettajina

Etsiessäni tietoa Savonlinnan ensimmäisestä kirjakaupasta törmäsin neljään sisarukseen, jotka toimivat opettajina tyttökouluissa eri puolilla Suomea 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: Ida, Vivia ja Angelika Wenell sekä heidän veljensä Klas Benjamin olivat Savonlinnan kirjakauppias Petter Wenellin lapsia. Perheeseen kuului myös isosisko Hanna Aleksandra (1844-1924), joka avioitui maanviljelijä ja kauppias Conrad (Kristian Konrad) Söderholmin  kanssa.

Petter Wenell oli sukutaustaltaan Kuopion Väänäsiä ja kuului Savon herännäisiin.* Hänen vaimonsa, edellä mainittujen lasten äiti, oli Alexandra Arppe. Vanhemmat oli vihitty kuuluisissa Espoon Histan kaksoishäissä ja Wenellin puhemiehenä (ikään kuin bestman, mutta rooli hiukan toinen) toimi herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen, jonka vieraana Wenell oli usein ollut ja jonka kanssa pohtinut uskonkäsityksiä. Wenellien koti oli herännäiskoti, jossa pidettiin seuroja. Toisaalta elämä ei ollut aivan tasaista, vaan sitä väritti isä-Wenellin alkoholinkäyttö. Petter Wenell toimi Säämingin seurakunnan lukkarina, kanttorina ja sunnuntaikoulun opettajana. Wenell oli komea, lauloi kauniilla tenoriäänellään ja oli haaveillut papin urasta.

Wenellien talo on kuvassa oikeassa yläkulmassa.
Kuva on 1860-1870 -lukujen taitteesta.
Riihisaari, Savonlinnan museo.


Perhe asui omistamassaan suuressa empiretyylisessä talossa Savonlinnan Olavintorin reunalla. (Täältä voit katsoa talon kuvia) Talossa oli 13 huonetta, 11 kaakeliuunia sekä erillinen pakaritupa. Pihalla oli myös suoja eläimiä varten. Wenellin kirjakauppa (boklåda) sijaitsi talon päädyssä, jonne oli erillinen sisäänkäynti Olavintorilta. Tuohon aikaan Olavintori oli kaupungin pääasiallisen torikaupan keskus rannan nykyisen kauppatorin sijaan, jonne torikauppa alkoi siirtyi 1890-luvulla. Kaupunkitalon lisäksi Wenell omisti maatilan Heikinpohjassa, josta saatiin elintarvikkeita ja tuloja. Petter Wenellin liiketoimet eivät  kuitenkaan sujuneet kovinkaan hyvin, vaan päätyi tekemään konkurssin 1872. Kirjakauppatoiminta oli siirtynyt jo vuonna 1858 Niklas Gulinille ja häneltä se siirtyi talon myötä 1877 maanmittari Otto Karl von Fieandtille, jonka tytär Ottilia Adolfina von Fieandt piti kirjakauppaa talossa. Tällöin kirjakauppa oli siirtynyt talon toiseen päätyyn. Myöhemmin talossa toimi postikonttori, vuodesta 1923 alkaen talo toimi kaupungintalona ja 1990-luvulta alkaen Oopperajuhlien toimistotalona.

Kun perheessä oli vasta esikoistytär, Alexandra Arppe perusti Savonlinnaan tyttökoulun. Koulu toimi muutamia vuosia, kunnes lakkasi vuoden 1850 tienoilla. Petter Wenell opetti tässä koulussa matematiikkaa ja kaunonkirjoitusta, kunnes sai vuonna 1850 kirjakauppaprivilegiot Savonlinnaan. Toisin sanoen Wenell sai yksinoikeuden perustaa kirjakaupan kaupunkiin. 

Ida Wenell Naisten ääni -lehdessä 1919


Ida Wenell 1846-1924

Mahdollisesti Ida kävi Savonlinnan tyttökoulua, kuten Angelika -sisko (Angelika on ainoa, jonka koulutaival tiedetään tarkasti). Vuonna 1880 hän toimi Helsingin suomalaisen tyttökolun virkaatekevänä johtajana. Vuodesta 1886 hän toimi saman koulun ensimmäisen luokan opettajana ja myöhemmin ranskan ja saksan opettajana sekä musiikinopettajana. Lisäksi hän antoi yksityisiä pianotunteja. 1887 hän liityi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. 

Armas Järnefelt on muistelmissaan kertonut, että sai alkeisopetusta Ida Wenelliltä. Mahdollisesti Ida oli Järnefeltien kotiopettajana Kuopiossa. 

Ida Wenell oli kiinnostunut opetustyöstä ja kehitti sitä muun muassa Pedagogiska förening i Finland'in jäsenenä. Musiikkia hän harrasti Diletantföreningenin riveissä.

Suomalaisessa tyttökoulussa opettaessaan Ida Wenell otti asuintoverikseen Maikki Fribergin, josta sittemmin tuli kirjailija, tohtori ja suomalaisen naisasialiikkeen voimahahmo. Ida oli pidetty opettaja, mutta kärsi terveysongelmista. Asuinkumppanukset nauttivat etenkin Helsingin konserttitarjonnasta, vaikka ilmeisesti herännäiskodista tulleen Idan ja vapaamielisemmin asioita katsovan Maikin katsantokannoissa saattoi olla eroja. Maikki Friberg kuitenkin kuvasi Idaa tasaiseksi, avuliaaksi ja tyynen ystävälliseksi. Helsingissä Idan osoitteeksi on vuonna 1899 merkitty St. Robertsgatan.

Kesiään Ida Wenell vietti Karjalohjalla ja vetäytyi vuonna 1911 alkaneiksi eläkepäivikseen Turkuun, jossa hän ainakin vuoteen 1915 asti alussa asui osoitteessa Rauhankatu 17a. Ida Wenell kuoli vuonna 1924 pitkään sairastettuaan ja oltuaan kolme vuotta liikuntakyvytön ja sokea. 

Lähteet Ida Amalia Wenell: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831-1892, Kansallisbiografia
Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985; Åbo adresskalender 1.1.1929; Naisten ääni 21.1.1928 No 1; Uusi Aura 6.9.1924 No 241; Martin Wegelius, Levnadsteckning av Karl Flodin. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1922; Naisten Ääni 1.11.1919 No 34; Åbo adresskalender 1.1.1915; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1907 No 2-3; Uusi Suometar 4.4.1906 No 78; Kotimaa 5.4.1906 no 39; Louhi 8.8.1900 No 92; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1.1.1899; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 19; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1887 No 2; Uusi Suometar 25.8.1880 No 102.  

Vivia Wenell Suomen kuvalehdessä 1920


Vivia Elina Wenell 1850-1929

Vivia Wenell opiskeli kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarissa, josta hän valmistui 1878 ja nimitettiin Valkealan ylemmän tyttökansakoulun opettajaksi. Sieltä hän siirtyi 1883 kansakoulunopettajaksi Turkuun.  Opettajantyönsä ohella hän toimi muun muassa Turun kaupunkilähetyksen hyväntekijänä sekä raittiusseuran aktiivina. Turussa Vivia Wenell asui vuonna 1897 Humalistonkatu 8:ssa, josta mutti Puistokatu 7:ään, josta vuoteen 1915 mennessä muutti asumaan Ida -siskonsa luo Rauhankadulle. Vivia Wenell kuoli Turussa 1929. 

Lähteet Vivia Elina Wenell: Suomen kuvalehti 10.4.1920 No 15; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 1900. 15.2.1900 No 5; Åbo adresskalender 1.1.1912; Åbo adresskalender 1.1.1897; Turun kaupunki-lähetys 15.10.1897 No 10; Sanomia Turusta 13.12.1883 No 193; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.12.1883 No 8; Kansakoulu: Kasvatusopillinen sanomalehti 15.5.1878 No 10.  


Klas Benjamin Wenell (Vaheri) 1855-1911

Ylioppilaaksi Kuopiossa tultuaan Klas Benjamin toimi Savonlinnan reaalikoulun matematiikan ja fysiikan sijaisopettajana lokakuusta 1876. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1878 Helsingin yliopistossa (Keisarillinen Aleksanterin yliopisto). Tämän jälkeen vuonna 1881 hän toimi Lappeenrannan suomalaisessa lyseossa, oletettavasti sen johtajana tai vt. johtajana, mutta muutti pois paikkakunnalta jo seuraavana vuonna. Wenell oli vuonna 1883 perustamassa Tampereelle yksityistä alkeiskoulua, suomalaista tyttökoulua ja lyseota, jonka johtajana hän toimi. Kauaa ei Klas Benjamin Tampereella vaikuttanut, vaan lukuvuodeksi 1885 hän siirtyi sijaisopettajaksi Viipurin suomalaiseen lyseoon opettamaan historiaa, maantietoa ja suomen kieltä.  Taloudellinen katastrofi seurasi, sillä 1886 Klas Benjamin Wenell ilmoitti luovuttavansa kaiken omaisuutensa velkojilleen. Vuonna 1887 hänet nimitettiin Jyväskylän tyttökoulun maantiedon, luonnonhistorian ja historian opettajaksi. Opettajana hän oli innostava ja onnistunut. Opettajantyön ohella hän suomensi saksan kielestä Klara Mundt'in salanimellä Louise Mühlbach kirjoittaman novellin "Kuuriruhtinas ja vaaliruhtinas". Lisäksi hän luennoi kaupunginkirjastolla - kevään 1897 luento käsitteli Sokratesta - ja avusti Keski-Suomi -lehteä.

Klas Benjamin Wenell kuoli Jyväskylässä 1911. 

Lähteet Klas Benjamin Wenell:  Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985, Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Wenell, Klas Benjamin,  Tampereen yksityislyseo ; Keski-Suomi 24.1.1911 No 11; Aamulehti 12.12.1902 No 289; Suomalainen 5.4.1897 No 39; Tampereen Sanomat 21.08.1883 No 97; Ilmarinen 17.3.1883 No 32;  Suomalainen Wirallinen Lehti 30.4.1886 No 98; Keski-Suomi 27.12.1890 No 151; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland 1.1.1885 No 3Suomalainen Wirallinen Lehti  14.8.1882 No 186;Uusi Suometar 12.7.1881 No 156; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland  1.1.1879 No 5; Förtecknin öfver embets- och tjänstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitet i Finland 1.1.1875.


Angelika Wenell Naisten ääni lehdessä 1917



Angelika Wenell 1857-1940

Savonlinnan tyttökoulun (jota tässä vaiheessa ei enää pitänyt hänen äitinsä) käytyään Angelika Wenell toimi vuodet 1874-1877 kotiopettajattarena Savonlinnassa kunnes siirtyi Savonlinnan valmistavan koulun opettajaksi vuosiksi  1877-1879. Tämän jälkeen hän muutti Helsinkiin, jossa hän työskenteli apuopettajana yksityisessä suomalaisessa tyttökoulussa. Samalla Angelika Wenell suoritti tutkinnon saksan kielessä Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa sen opettajaluokalla. Tutkinnon saatuaan hän muutti vuonna 1881 Ouluun, josta hän oli saanut työpaikan yksityisen suomalaisen tyttökoulun saksan kielen opettajana. Saksan kielen ohella hän opetti käsitöitä. Parin vuoden kuluttua Angelika Wenellistä tuli koulun väliaikainen johtaja suoritettuaan kasvatusopin tutkinoon, jonka jälkeen vuonna 1887 johtajanpesti vakinaistettiin. Tässä vaiheessa koulusta oli tullut valtion tyttökoulu. 

Opettajana Angelika Wenelliä näyttää johdattaneen herännäisyys ja siitä kumpuava uskonnollisuus. Tämä johti toisinaan jopa jossain määrin ankariin näkemyksiin siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hän muun muassa keväällä 1897 kieltäytyi vastaanottamasta koulunsa oppilaille tarjottuja vapaalippuja Topeliuksen näytelmään Regina von Emmeritz. 

Kun Angelika Wenell tuli Ouluun, oli tyttökoulu ollut toiminnassa vasta muutamia vuosia eikä opettajallakaan ollut kovin monivuotista kokemusta opetustyöstä eikä lainkaan koulun johtamisesta. Hänen aikanaan koulu joutui muuttamaan toimitilojaan useaan kertaan. Wenell eläköityi johtajantoimestaan 1922 ollessaan 65-vuotias. Eläkevuosinaan hän asui Oulussa osoitteesa Koulukatu 37.

Opettajantoimensa ohella Angelika Wenell toimi aktiivisesti oululaisissa yhdistyksissä kuten Vankeusyhdistyksen haaraosaston johtokunnassa, Kymmenpenniyhdistyksessä ja Konkordiayhdistyksessä eli Suomalaisessa Konkordia liitossa toimien sen haaraosaston puheenjohtajana. Angelika Wenelliä kuvailtiin vakaaksi ja arvokkaaksi. Opetustyössään hän korosti kristillisiä arvoja. 

Kesäisin ja loma-aikoina Angelika Wenell matkusteli Saksassa ja Sveitsissä. Nuorena opettajana kesät kuluivat myös Helsingissä, jossa Angelika Wenell saattoi seurustella Ida -siskonsa ja tämän toverien kanssa. Myöhemmin hän vietti kesiään omistamallaan huvilalla Haukiputaalla, jossa hän kuoli elokuussa 1940.

Lähteet Angelika Gustava WenellKaiku 8.3.1940 No 56; Kaleva 30.10.1937 No 249; Liitto 30.10.1937 No 249; Oulun osoitekalenteri 1.1.1933; Kaiku 30.10.1927 No 251; Naisten ääni 8.12.1917 No 36; Suomen Nainen 1.11.1917 No 21; Uleåborgsbladet 27.3.1897 No 24; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 45; Oulun lehti 15.6.1887 No 47. 


* Savonlinnan kaupunkihistorian kirjoittaja Mikko Saarenheimo esittää, että Wenellin isä olisi Kuopion kirjakauppias Pietari (Petter) Väänänen. Isä ei myöskään ole kuopiolainen herännäisrunoilija Pietari Väänänen, vaan isä on kolmas täysnimikaima Kuopiosta. 


(Päivitys 4.11.2022: korjattu kirjoitusvirheitä ja selkeytetty lauserakennetta.)


Lähteet:

Petter WenellVartija 1.11.1920, No 11–12; Kotimaa 12.5.1936 No 36; Savonmaa 23.12.1937 No 144

Maija Hirvonen, Väänänen, Pietari (1764–1864), kansanrunoilija, valtiopäiväedustaja, herastuomari. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 774–775.

Ilkka Huhta, Väänänen, Pietari Joosef (1781–1846), kirjakauppias, herännäismaallikko. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 775–776.

Toini Kurimo ja Kirsti Kukkonen, Vanhan kaupungintalon tarina. Nälkälinnanmäki-Seura ry. chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://etelasavonmuseot.fi/wp-content/uploads/2020/12/Vanhan_kaupungintalon_tarina.pdf (sivulla  

Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupunki 1812–1875. Savonlinnan kaupungin historia II. 1963.


tiistai 11. lokakuuta 2022

Emilia Fagerlund - Pietarista Parikkalaan

 "Nyt on kuollut eräs nainen, jolle N.[aisten] Ä.[ä]:nen välttämättömästi tulee omistaa muutamia muistosanoja, niin paljon hän teki hyvää, niin paljon siunausta ja päivänpaistetta hän levitti ympärilleen."

- Hyvä, ken hän oli?

- Rva Fagerlund 






Näin alkaa Naisten Ääni -aikakauslehden Emilia Fagerlundista kertova juttu, joka ilmestyi helmikuussa 1915. Harva kuitenkaan tietää, kuka tämä siunausta ja päivänpaistetta levittänyt nainen oli. Pohdin tätä naista jo aiemmin, eikä hän ole jättänyt minua rauhaan.


Naisten Ääni No 4, 13.2.1915



Konservatoriorakennus 1890-luvulta.
Kuva Wikipedia Saint Petersburg Conservatory

Emilia syntyi Pietarissa 1853. Hänen isänsä oli nuohooja Pekko tai Pietari Siitonen, yksi monista parikkalalaissyntyisistä nuohoojista Pietarissa. Äiti oli pietarilaissyntyinen puuseppämestari Lyytikäisen tytär.  Emilia Petrovna, kuten pietarinsuomalaisten parissa häntä kutsuttiin, oli perheen ainoa tytär ja mahdollisesti ainoa eloonjäänyt lapsi. (Nimestä katso Parikkalan Sanomat No 6, 10.2.1915)

Naisten Ääni -lehtijutun mukaan Emilia osoitti jo lapsena musikaalisuutta ja isä kustansikin hänelle soitonopetusta konservatoriossa. Lisäksi Emilia opiskeli Pietarin kirkkokoulussa (Parikkalan Sanomat No 5, 3.2.1915). Nuohoojamestari Siitonen oli siis varsin varakas, sillä opinnot maksoivat ja yleensä vastaavaa koulutusta saivat vain herrasväen ja varakkaan porvariston (kauppiaat ja käsityöläiset) tyttäret. Pietarin konservatorion perusti 1860-luvulla pianisti ja säveltäjä Anton Rubinstein ja opettajakuntaan kuului monia kuuluisia säveltäjiä ja opettajia

Konservatorio-opintojen jälkeen Emilia Siitonen antoi soittotunteja. Ehkäpä isä-Siitonen oli ajatellut, että soitonopettajan työ turvaisi tyttären leivän sillonkin, kun vanhemmat eivät enää olisi hänen turvanaan. Pietarissa Emilia tutustui sikäläisen tulliviraston virkamieheen Julius Viktor Fagerlundiin (Naisten Ääni -lehtijutussa puolison nimi on Yrjö, mutta Yrjö Fagerlund oli Emilian ottopoika; voi toki olla, että Julius Viktor käytti nimeä Yrjö).  Avioiduttuaan vuonna 1875 Emilia Fagerlund jatkoi soittotuntien antamista ja saadut varat hän käytti vähempivaraisten musiikinopintohin. Fagerlundit tulivat toimeen tullivirkailijan palkalla. (Avioliittokuulutus Pietarin lehti No 35, 30.8.1875)

Julius Victor Fagerlund (1846-1891) oli lappeerantalaisen räätälin poika. Isä-Fagerlund oli kotoisin Siuntiosta ja ottanut sukunimekseen Fagerlund aiemman Janssonin sijaan. Paljon muuta Fagerlundin taustasta ei tiedetäkään. Hänen kuoltuaan tehdyssä muistokirjoituksessa kerrotaan Julius Fagerlundin käyneen Lappeenrannassa neljäluokkaisen alkeiskoulun, jonka jälkeen siirtyi armeijan palvelukseen majoitusmestariksi. Tämän jälkeen Fagerlund työskenteli lääninhallituksessa Mikkelissä ja Viipurissa, josta muutti Pietariin vuonna 1870.  (Inkeri No 49, 6.12.1849). Julius Fagerlundin uratarina on merkillepantava, sillä vähävaraisesta räätälin pojasta tuli lopulta huomattavan varallisuuden omistava virkamies ja ritarinarvon saanut nimineuvos. 

Pietarin Viikko-Sanomat No 13, 26.3.1882


Fagerlundien koti Pietarissa oli kulttuurikoti. Musiikin lisäksi perhe harrasti teatteria ja majoitti Pietarissa kiertueella olevia suomalaisia teatteritaiteilijoita. Lisäksi Emilia Fagerlund säesti pianollaan vierailevissa teatterinäytännöissä. Pietarissa Emilia Fagerlund oli perustamassa Pietarin Suomalaista Hyväntekeväisyysseuraa (Parikkalan Sanomat No 6, 10.2.1915) ja tuki muun muassa Kolppanan opettajaseminaaria Inkerinmaalla (Pietarin Lehti No 21, 25.5.1879). Perhe osallistui aktiivisesti myös Suomen puoleiseen hyväntekeväisyystoimintaan tukien toiminnallaan muun muassa Wiipurin alkeisopistoa (Pietarin Viikko-Sanomat No 43, 25.10.1879). Fagerlundien asuinpaikasta Pietarissa ei ole tietoa. Lehti-ilmoituksessa, jossa Julius Fagelund myy kahdeksaa lotjaa tai tavara-alusta, osoitteeksi on annettu Ismailovskin rykmentin asuinkasarmit. (Östra Finland No 29,  8.3.1880)




Fagerlundien pariskunta ei saanut omia lapsia. Ottopoika Yrjö päätyi Fagerlundien huomaan siten, että Fagerlundien oven takaa löytyi eräänä aamuna loppuvuodesta 1879 miltei vastasyntynyt käärö, joka sittemmin sai nimen Yrjö Ilmari. Vanhemmista ei ollut mitään tietoa. On mahdollista, että joku Fagerlundit tiennyt pietarinsuomalainen äiti oli jättänyt lapsensa paikkaan, jossa tiesi tämän saavan hoivaa ja huolenpitoa. 

Ismailovskin rykmentin kasarmit,
Izmailovsky Regiment Barracks, Wikimapia


Julius ja Emilia Fagerlund omistivat Parikkalasta useampia tiloja. Kukonkannan eli Kangaskylä 10:n he hankkivat vuonna 1882, heti isä-Siitosen kuoltua Pietarissa. Myyjänä oli Parikkalan koulumestari Mikko Innanen, jonka äiti oli Emilian isänisän sisko eli isotäti. Perheessä ei ollut muita perillisiä, joten Fagerlundit hankkivat velkaantuneen tilan itselleen. Tilaan kuului myös Vaaranmäki -niminen palsta Surumäen naapurissa, jota aluksi viljeltiin torppareiden avulla. Lisäksi Emilia Fagerlund omisti Järvenpään kylässä tilan numero 2A, joka maantieteellisesti ei ole kovinkaan kaukana Kukonkannasta. Fagerlundien omistuksessa olivat myös tilat (tai osuuksia tiloista) Järvenpää 6 ja 15 sekä Joukio 18 Rasinmäki. 

Parikkalassa Fagerlundit ryhtyivät ottamaan osaa paikkakunnan sivistysrientoihin, vaikka eivät vakituisesti pitäjässä asuneetkaan. Julius Viktor Fagerlund oli mukana puuhaamassa nuorisoseuraa, joka perustettiin 1890 miltei kymmenvuotisten ponnistelujen jälkeen (aluksi Parikkalan ns., myöhemmin nimellä Kangaskylän nuorisoseura) (Nuorisoseura: Etelä-Karjalan nuorisoseuran äänenkannattaja 12.12.1912). Julius Fagerlundia kuvailtiin kansan mieheksi ja parikkalalaiset olivat ottaneet hänet omakseen ja luottivat häneen. 

Julius Viktor Fagerlund, jota juuri oli ehdotettu Kurkijoen tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville (Wiipurin Sanomat No 167, 23.7.1890), kuoli äkillisesti Pietarissa 1891 ja Emilia Fagerlund muutti äitinsä kanssa Parikkalaan. Perhe oli viettänyt paikkakunnalla kesiä jo aiemmin. Parikkalassa Emilia eli Miila-täti, kuten hänet  pitäjässä tunnettiin, ryhtyi elämään paikalliseen tapaan. Hän myi Pietarinaikaiset juhlapukunsa ja turkiksensa ja käytti varat paikallisten orpolasten kouluttamiseen. Ilmeisesti Emilia Fagerlund aloitti Kukonkanssa jonkinasteista lastenkotitoimintaa, sillä lehtijuttujen mukaan hän hankki tilan nimenomaan orpoja lapsia silmällä pitäen. Itse hän asui Vaaranmäellä, jossa asuivat 1900-luvun alkupuolella myös hänen poikansa vaimoineen sekä vanha äiti. Ajoittain perheessä asui myös sukulaisia, kuten Parikkalassa taidemaalari, professori Elias Muukan kanssa vuonna 1883 avioitunut Anna Agnes Fagerlund ja huopatossutehtailija Sipi Ahokkaan kanssa vuonna 1884 avioitunut Berta Sofia Fagerlund. (Näiden kahden Fagerlundin sukyhteys Parikkalan Fagerlundeihin on epäselvä, lisätietoja otetaan vastaan!) Lisäksi Emilia Fagerlundilla oli  kasvattilapsena  vuonna 1884 syntynyt, täysorvoksi pian jäänyt, Roosa Katariina Jaakontytär Innanen,  Kukonkannan tilan myyneen Mikko Innasen veljenpojan tytär.  

Julius ja Emilia Fagerlund olivat tehneet pian Yrjön saapumisen jälkeen keskinäisen testamentin, jossa testamenttasivat jäljelle jääneelle puolisolle pesän yhteiset varat. Tämä ei miellyttänyt Julius Fagerlundin sukulaisia ja he haastoivat Juliuksen kuoleman jälkeen Emilian käräjille Parikkalassa testamenttiin liittyvän epäselvän muotoseikan takia. (Wiipurin Sanomat No 181, 8.8.1893)

Fagerlundien Kukonkannassa istuttiin käräjiä (Suomalainen Virallinen Lehti No 139, 19.6.1894) ja pidettiin karjanhoitokursseja (Parikkalan Sanomat No 5, 1.12.1911).  Maatilat tuottivat muun muassa maitoa, joka myytiin Pietariin (Parikkalan Sanomat No 49, 3.12.1913), sekä munia (Parikkalan Sanomat No 25, 18.6.1913). Kukonkannan navetassa asui sonniyhdistyksen sonni ja Emilia Fagerlund hallinnoi paikallisen Martta-yhdistyksen munanleimasinta (Parikkalan Sanomat No 16, 17.4.1912). Keväällä 1914 Kukonkannan tallissa oli  "ruununori" Pilkku, joka  oli hankittu astumaan parikkalalaisia tammoja (Parikkalan Sanomat No 16, 22.4.1914). Lisäksi Emilia Fagerlund piti täysihoitolaisena koululaisia ja kesävieraita (Parikkalan Sanomat No 34, 25.8.1909) sekä pitäjän nimismiestä (Parikkalan Sanomat No 47, 20.11.1912). Kesäaikaan Kukonkannassa oli täysihoidossa myös pietarilaisen orpokodin tyttöjä hoitajineen (Parikkalan Sanomat No 24,  15.6.1910). Myös paikallislehden toimitus piti majaansa Kukonkannassa Fagerlundien luona (Parikkalan Sanomat No 2, 13.1.1909), sekä myös paikkakunnan henkikirjoittaja ja eläinlääkäri olivat tavattavissa Kukonkannan tiluksilta (Parikkalan Sanomat No 27, 5.7.1916). Tilalla pidettiin myös miesten käsityökoulua (Parikkalan Sanomat No 34, 24.8.1910).


Parikkalan Sanomat No 16, 22.4.1914


Naisten Ääni -lehden jutussa kuvaillaan, miten Emilia Fagerlundin taloudenhoito sujui kuin voideltu koneisto - palvelusväkeä oli riittämiin, joten emäntä ehti ilahduttaa vieraitaan laulullaan.  Vaaranmäen tilalla asui työnjohtaja Olli Toivanen sekä useampia piikoja ja ainakin yksi tilaton perhe. Lisäksi Vaaranmäelle on kirjattu asumaan hyyryläisenä eli vuokaralaisena leipuri (joko sukunimi tai ammatti) sekä opettaja Lindberg. Järvenpään kylän maatilaa viljelivät lampuodit. Lisäksi siellä asui vuodesta 1908 alkaen Julius Viktor Fagerlundin sisar, lääninkirjanpitäjä Gustaf Wilhelm Fagerlundin leski Elin Blondina Fagerlund poikansa Uno Julius Wilhelmin kanssa. (Gustaf Wilhelm Fagerlundista katso Sven Hirn, Gustaf Gustafsson kävelyllä Wiipurissa 1899, Viipuriin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 11, 1996)

Kun Emilia Fagerlund vuonna 1915 kuoli, asui hän Miihkalniemessä Järvenpään kylän salolla. Viimeisinä vuosina laajamittainen maanviljelys, jota Emilia Fagerlund oli harjoittanut, ei kannattanut ja Emilia oli vetäytynyt salokylälle vaatimattomiin oloihin myytyään maaomaisuutensa. Kukonkannan tila päätyi Artturi Heleniukselle, joka lahjoitti sen Parikkalan kunnalle lastenkodiksi (Parikkalan Sanomat No 25, 20.6.1928). Tuolloin Kukonkannan talossa toimi myös paikkakunnan kätilön ja hammaslääkärin vastaanotto (Parikkalan Sanomat No 50,  9.12.1925).

Hautajaisiin kerääntyi paikallislehti Parikkalan Sanomien mukaan tuhatlukuinen hautajaisyleisö (Parikkalan Sanomat No 6, 10.2.1915). Muistajien joukossa oli paikallisten ihmisten lisäksi paikallinen osuuskauppa ja yhteiskoulu sekä Suomen kansallisteatteri. Hautajaisissa lauloi Kangaskylän sekakuoro. Hautajaisjuhlallisuudet vietettiin Kukonkannassa. Emilia Fagerlundin kuoleman jälkeen paikalliset tehtailija Artturi Helenius, M. Naukkarinen ja kirjakauppias H. Heinonen perustivat vainajan nimeä kantavan muistorahaston, josta avustettaisiin paikallisten nuorten koulutusta. 

Lukuisissa muistokirjoituksissa Emilia Fagerlundia kuvailtiin ahkeraksi maatalousihmiseksi. Hyppäys Pietarin herrasväen soitannollisista illanvietoista karjanhoidon pariin voi tuntua suurelta, mutta todennäköisesti Emilialla oli koko elämänsä ollut vähintäänkin toinen jalka Parikkalan mullassa, kun kesät oli vietetty isän synnyinpitäjässä. Maanviljelyn ohella "Miila-täti" ehti antaa aikaansa paikkakunnan yhteiskoulun johtokunnalle, Parikkalan Osuuskaupalle (jossa toimi myös Anna Collan), Maamiesseuralle, Osuusmeijerille, Marttayhdistykselle, Kangaskylän nuorisoseuralle, kirjastolle, Samarialaisseuralle  (Parikkalan Sanomat No 5, 3.2.1915). Lisäksi katovuonna 1893 Emilia Fagerlund yhdessä Collanin neitien kanssa järjesti Parikkalaan hätäaputoimikunnan (Inkeri No 35, 27.8.1893).

Emilia Fagerlundia muisteltiin paikallislehdessä vielä vuonna 1928 ja hänet nostettiin paikkakunnan merkkimiesten rinnalle. (Parikkalan Sanomat No 25, 20.6.1928)


tiistai 2. elokuuta 2022

Emanuel Sonné - Parikkalasta Bakuun ja takaisin

 Kirjoitin jokunen aika sitten Adolf Sonnysta, joka oli parikkalalaislähtöisen Sonnin suvun vesa. Osa suvun jäsenistä muutti nimen muotoon Sonné. Eräs heistä oli Adolfin serkku Emanuel Sonné (Petter Emanuel Sonné, 1854-1910), joka monivaiheisen elämänsä päätteeksi päätyi asekauppiaaksi Viipuriin.

Emanuel Sonné syntyi Parikkalassa lukkari Karl Josef Sonnin ainoaksi pojaksi. Emanuelilla oli kolme vanhempaa ja yksi nuorempi sisko. Myös Emanuelin isoisä oli ollut lukkari, samoin kuin setä Alexander Sonné. Toisin sanoen perhe hallitsi Parikkalan seurakunnan lukkarin tointa miltei koko 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen. Lukkari tehtäviin kuului myös pitäjän koulumestarina eli lasten lukutaidon opettajana toimiminen. Perheelle kertyi sosiaalista ja henkistä pääomaa, jonka avulla talonpoikaistaustaisesta suvusta noustiin oppisäätyyn tai moderniin liikemiesluokkaan. 

Emmanuelin koti sijaitsi Joukion kylässä (nro 15). Talo oli paikkakunnan tiloihin ja taloihin verrattuna varsin suuri ja vakavarainen: tilanhoidossa auttoi useita renkejä ja piikoja. (Parikkalan seurakunnan rippikirja 1865-1880, s. 118)

Emanuel Sonné mainitaan seurakunnan rippikirjoissa mekaanikkona. Miten ja missä nuori Emanuel nämä opit oli hankkinut jää epäselväksi. On mahdollista, että hän opetteli mekaanikon taitoja käytännön töissä Viipurissa tai Pietarissa - esimerkiksi rautatiet tarjosivat monia mahdollisuuksia tekniikasta kiinnostuneille nuorille miehille. Mahdollisesta opintoajastaan muilla mailla huolimatta Emanuel oli kirjattu isänsä talouteen rippikirjoihin aina siihen saakka, kun hän vuonna 1879 otti passin Venäjälle. Tämänkin jälkeen hän löytyy Parikkalan rippikirjoista, kunnes siirtyy Viipuriin vuonna 1896.

Venäjällä Emanuelin matka suuntautui Bakuun, jossa hän sai pestin Nobelin veljesten tehtaassa työnjohtajana. Tässä työssä vierähti 15 vuotta, kunnes Emanuel oli pakotettu jättämään tämä työ terveyssyistä. Vuonna 1885 Emanuel solmi avioliiton Parikkalan kappalaisen Pehr Mauritz Forsblomin tyttären Bertha Amandan (1858-1930) kanssa ja nuoripari jatkoi yhteiseloa Bakussa.


Nobelin tehtaan öljylähde Bakussa.
Wikipedia Branobel

Baku sijaitsee Kaspianmeren rannalla nykyisen Azerbaidzanin alueella. Tuolloin, 1870-luvulla, kaupunki kasvoi ja kehittyi valtavaa tahtia. Vain muutamaa vuotta ennen Emanuel Sonnén tuloa olivat Nobelin veljekset saaneet Venäjän valtiolta maata tarkoituksenaan perustaa Bakuun öljynjalostusliiketoimintaa, jotka tunnettiin sittemin nimellä Branobel. Kaupungista oli löydetty öljyä muutamia vuosikymmeniä aiemmin ja nyt Venäjä kutsui ulkomaisia osaajia hyödyntämään näitä öljyvarantoja. Nobelin veljekset houkuttelivat mukaansa monia ammattilaisia Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Emanuel Sonné oli yksi ensimmäisistä työtarjoukseen tarttuneista pohjoismaalaisista. 

Nuoripari asettui asumaan Bakuun, todennäköisesti Villa Petrolean alueelle. Alueella sijaitsi Nobelin suvun palatsin lisäksi työntekijöiden asuintaloja, ruotsalais-saksalainen koulu, teatteri, sairaala, kirjasto ja kerhotiloja. Asukkaiden hengellisistä tarpeista vastasi luterilainen seurakunta pappeineen. 1800-luvun lopulla alueelle nousi keilahalli ja tenniskenttiä. Alueen suunnittelusta vastasivat puolalaiset maisema-arkkitehdit, joiden johdolla öljyn pilaamat maat vaihdettiin ja alueelle istutettiin uutta kasvillisuutta. Villa Petrolean alueella pohjoismaalaiset Branobelin työntekijät pystyivät elämään jokseenkin tutunlaista elämää ja käyttämään pohjoismaisia kieliä venäjän ohella. Asuinalueen ulkopuolella avautuivat öljykentät, jotka tupruttivat jatkuvasti mustaa savua ja haisivat voimakkaasti saastuttaen maan ja ilman. Öljyn kuljetus tapahtui aluksi, kun Emanuel Sonné saapui Bakuun, hevosten ja muulien vetämissä tynnyreissä. Myös kamelit olivat tavallinen kulkuväline Bakussa. 

Työväestön asuintalot olivat puisia yksi- tai kaksikerroksisia taloja, jotka todennäköisesti muistuttivat koti-Suomen puutaloasuntoja. Tosin sisätilojen persialaismatot ja itämaiset koristeet kertoivat, että oltiin kaukana kotoa. Ikkunoista avautui näkymä Kaspianmerelle, sillä talot sijaitsivat merestä nousevalla rinteellä niin, että vilvoittavat merituulet pääsivät puhaltamaan ikkunoista. Sonnén perhe oli kirjattuna koko Bakun vuodet Parikkalan seurakunnan rippikirjaan merkinnällä, että perhe oleskelee passilla Venäjällä. He eivät siis koskaan muuttaneet pysyvästi Bakuun, vaikka oleskelu siellä veikin yli kymmenen vuotta. 

Perhe vieraili Bakun vuosina Parikkalassa ja Viipurissa tuttavia ja sukulaisia tapaamassa. Matka Bakusta Suomeen ei ollut helppo, sillä junayhteys Bakusta  saatiin vasta vuosisadan vaihteessa. Matkaa taitettiin suurissa vaunuissa, joita veti jopa kymmenen hevosta. Eräs aikakauden matkalainen, Parikkalan kirkkoherra Clas Collanin poika Alexander von Collan, muisteli matkantekoa Moskovasta etelään seuraavasti:

"Nämä vaunut vaativat 6,8 joskus jos olivat oikein raskaat jopa 10 hevosta ja kaksikin esiratsastajaa [etummaisia hevosia ohjattiin selästä käsin, koska muuten näin iso valjakko olisi ollut ohjauskyvytön], jotta ne [vaunut] voivat lentää sillä tavoin kuin Venäjällä on tapana. Mustan mullan alueella tämä kävi helposti, sillä ei ollut väliä oliko tietä vai ei, mentiin minne vain oli mustaa hienoa multaa. Ukkoskuuron sattuessa tämä multa muuttui surkeaksi mönjäksi, joka tarttui pyöriin ja teki matkanteosta raskasta ja tiestä niin liukkaan, että hevoset liukastelivat helposti." (A. von Collan, Rosenminnen, Collan kokoelma, KK. Käännös ruotsin kielestä UI.)

Elämä Bakussa oli todennäköisesti kovaa ja työn täyttämää. Perheen kaksi vanhinta lasta syntyivät Bakun vuosina (tosin syntymäpaikasta ei ole tietoa) ja kuolivat pienenä. Bakun epähygieeniset asuinolot ja kuuma ilmasto olivat kohtalokkaita pikkulapsille. Puhtaasta vedestä oli pulaa ja sitä tuotiin jatkuvasti laivoilla Volgalta saakka. Lisäksi öljynjalostamot saastuttivat ilmanalaa. Öljynhöyryjen hajussa työskentely kävi todennäköisesti Emanuel Sonnén terveyden päälle ja niinpä perhe päätti muuttaa lähemmäs kotiseutuja. Uusi koti löytyi Viipurista.

Lokakuussa 1896 Emanuel Sonnén perhe muutti virallisesti Viipuriin. Perhe oli asettunut Viipuriin jo vuonna 1894, jolloin Emanuelista tuli Viipurin vesijohtolaitoksen johtaja. Viipurissa perheeseen syntyi Martti nimen saanut poikavauva, joka eli vain kolme päivää. Perhe kasvoi Viipurissa vielä yhdellä lapsella. Pian Suomeen paluun jälkeen Sonnét ostivat Parikkalasta Alahovin tilan (tai osia siitä? Ristimäen kartanon lähistöllä Joukio 24) Sandfrid Hasselqvistilta, jonka vaimo oli Bertha Sonnén sisko (Wiipuri 21.6.1895 No 141). Emanuel ja Bertha Sonné kaipasivat lapsuutensa maisemiin ja Alahovin tilalla he todennäköisesti viettivät kesiään. Bakun helteiden jälkeen Parikkalan kesät varmasti tuntuivat mukavan vilvoittavilta ja ilma puhtaan raikkaalta.

Östra Finland 23.12.1897 No 298

Kolme vuotta vesijohtolaitoksen johtajana oltuaan Emanuel Sonnésta tuli asekauppias, kun hän osti R. Freesen asekaupan Harmaidenveljestenkadulta ja perusti liikkeen Emanuel Sonné & Co. Aseiden lisäksi liikkessä myytiin ompelukoneita ja koiran valjaita (Wiipurin Sanomat 3.4.1898 No 89). Liikkeen hoitajana toimi Fredrik Freese. Lisäksi liikkeessä työskentelivät teatterielämässä sittemmin nimeä niittäneet Unto Montonen ja Reino Laaksonen.

Alkuvuodesta 1910 valtio takavarikoi Emanuel Sonnén aseliikkeen varastosta useita aseita. Aseliikettä syytettiin laittomasta aseiden maahantuonnista Saksasta (Suur-Savo 14.7.1914 No 76). Tässä vaiheessa Emanuel Sonné oli jo sairas eikä kyennyt puolustamaan itseään oikeuskäsittelyssä. (Karjala 15.5.1910) Sonné kuoli syyskuussa 1910. Suremaan jäivät leski, Karl Adrian poika ja tyttäret Elli Katrina ja Ester Suleima. 

Bertha Sonné muutti lapsineen Parikkalaan 1917 ja sieltä Tohmajärvelle 1922, jonne tytär Elli Katrina  oli muuttanut neljää vuotta aiemmin avioiduttuaan farmaseutti Eero Varren (Warén) kanssa.  (Parikkalan Sanomat 19.4.1922 No 16) Poika Karl (Kalle) viljeli vuokraajana Möykynmäen maatilaa Parikkalan Joukion kylässä (? Parikkalan Sanomat 16.3.1921 No 12).  Tytär Ester Suleima avioitui ja muutti Helsinkiin 1920-luvulla (Parikkalan Sanomat 10.11.1926 No 45).

Sekä Emanuel että Bertha Sonné ovat haudattuna Vierevin hautausmaalle Parikkalassa.

Päivitys 17.8.2022

Sanfrid Hasselqvist kertoo muistelmateoksessaan Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997) Emmanuel Sonnesta. Emmanuel eli Möykynmäen Manu oli Hasselqvistin, "Alahovin Sanun", naapuri ja lapsuudenystävä. Sonnen ja Hasselqvistin vaimot olivat sisaruksia ja Hasselqvist ilmoitti kihlauksestaan Sonnen häissä. Myöhemmin ystävykset riitautuivat Alahovin ostosta. Hasselqvist oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja tilan omistusoikeus oli ilmeisesti lainhuudattamatta Hasselqvistin isän saatua tila aikanaan hallintaansa. Velkojen ja perillisten osuuksien epäselvyydet ilmeisesti edesauttoivat sitä, että Sonne koetti saada tilaa haltuunsa. En tiedä siirtyikö osa tilasta lopulta Sonnelle, mutta Hasselqvist perheineen asui tilalla ja elämäkertansa mukaan ystävyys jossain määrin korjaantui, joskin Hasselqvist vierittää syytä vaimonsa ja tämän siskon kontolle ja jotain ristiriitoja lapsuudenystävysten välille jäi. Hasselqvistin konkurssin jälkeen Emmanuel Sonne määrättiin Hasselqvistin alaikäisten lasten holhoojaksi, mutta Hasselqvistin elämäkerran mukaan näyttää siltä, että Sonnen holhoojanasema oli vain muodollinen eikä tämä juuri puuttunut näiden toimintaan. 

Hasselqvist kertoo elävästi miten hän ystävänsä Manun kanssa juoksenteli kesät alastomana Arkusjärven rannoilla kaloja pyytäen ja talvisin laski mäkeä saman järven rantatöyräillä. Pojat myös kävivät yhdessä koulua Savonlinnassa talven 1865-66. Molemmat pojat näyttävät olleen levottomia ja kekseliäitä luonteeltaan.

"Emmanuel Sonne lapsuuden toveri, oli 3 kk vanhempi minua ja molempien äidit olivat lapsuuden toverit Kerimälellä, minun äitini oli kappalaisen tytär ja hänen äitinsä vallesmannin tytär. lähellä asuivat toisiaan ja kävivät yksissä melkein joka päivä. Samoin oli meidän kanssamme siintä, kun rupesimme liikkumaan yhdessä, uitiin yhdessä, juostiin Arkusjärven ympäri alasti [...] 

Kouluun matkustimme yhdessä Savonlinnaan. Vuoroin pantiin hevonen talosta ja toisessa [...] jäitä myöten kävi viitoitettu tie Plasta Savonlinnaan. Emmanuel oli käynyt alkukoulua Malikalliolla Muttosen koulussa ja kesällä kotona Kalle [luultavasti Karl Philip Rönnholm, kirkkoherra Rönnholmin poika, naapuritilan Ristimäeltä, ns. "Kalle-pappi"] koulutti, joka oli silloin ylioppilas. Meidän kummankaan koulunkäynti ei ollut pitkällinen.

Emmanuel ei tahtonut olla kotona ja maatyö oli vastenmielinen. Hän meni Varkauden verstaan [oletettavasti Paul Wahl & Co, viipurilaislähtöinen Hackman & Co:n osakas] oppipojaksi ja sieltä vuosien perästä koneisiin lämmittäjäksi ja alakoneen käyttäjäksi Saimaalle. Ei viihtynyt siinäkään, vaan halusi parempiin ja helpompiin hommiin.

[...] Yhtenä talvena pakkasella läksimme, kolme ystävää matkalle Hiitolaan ja Räisälän Kaukolaan, nimittäin pastori Ahlsted, Manu ja minä. Hiitolan Jaatisessa oli Heikin päivät. Siellä kovasti tanssittiin ja minä johdin franseesit, vaikka oli kolme minua vanhempaa kadettia mm. Gulin Hartman, ei niiden annettu johtaa. Piti olla suomen kielellä. Sitten mentiin Kaukolaan Möykynmäen Liinaa ja Antosta tervehtimään.

Sillä tiellä Manu tutustui yhteen herra Höijeriin [oletettavasti insinööri Frans Höijer, omisti myöhemmin Tammisaaressa Pulituuri-, väkiviina- ja alkoholitehtaan], joka lupasi Manulle hommata paikan Bakuun, jonka hän tekikin. Hän oli ollut siellä 20 vuotta, vaan kun oli vanha ja raihnaantunut jaloista, asui jo maatilalla lähellä Anttosta [Frans Höijer muuttanut Pietarista Kaukolaan 1883]. Siis Manulla päätetty asia matkustaa kevään tullessa Etelä-Venäjälle Kaspianmeren rannalle.

[...] Ensiksi lainasin Emanuelille ensimmäiset reissurahat Bakuun 400 mk. Sitten otin hoitaakseni hänen kotinsa asiat Möykynmäellä, sillä aikaa kun hän olisi Venäjällä rahoja tienaamassa. Minä myin huutokaupalla kaiken irtaimen tavaran Möykynmäeltä ja maksoin velkoja niin paljoni kuin rahaa riitti [...]

Manu alkoi tienata ja vähin erin maksaa korkoja ja pääomaa. [Sonne maksoi Möykynmäen velkoja eikä luopunut tilasta, vaikka tiukkaa oli.]

[...] Kun tuli ensi kerran käymään kotiin, toi minulle hyvän revolverin, n. 32 mk:n maksuisen, luiset päät ja nimen kanssa sekä turkkilaisen maton, joka oli kallis. [...]

Minä hoidin Möykynmäkeä ja Emmanuelin asioita 20 vuotta ilman korvausta, ainoastaan lapsuudentoverin ystävyyden tähden.

[...] Kesällä oli joutunut kihloihin lapsuudentoveri ja naapurin poika Emmanuel Sonne Bertha Forsblomin kanssa ja vietettiin heidän häitänsä 6:s lokakuuta 1885, johon minut kutsuttiin sulhaspojaksi ja minulle oli määrätty morsiamen sisar Ida Forsblom morsiusneidoksi. Häät olivat tavalliseen malliin ja suuret, paljon morsiamen puolelta komeita aatelissukulaisia ym. [.... seuraavana päivänä] Tuli aika syödä päivällistä klo 6 illalla ja nälkäkin oli keskipäivänä tanssittuamme. Paistia tuotiin sisään. Lasit olivat täytetyt viineillä. Talon isäntä ja lastensa isä kohotti maljan lausuen sydämeen tunkevia sanoja pois erkanevalle vävylleen ja tyttärelleen, joiden piti seuraavana päivänä lähteä pitkälle häämatkalla 6000 virstan päähän yli Venäjän maan aina Kaukaasian Bakuun, jossa hänellä oli virkansa ja toimensa, siellä jossa Betroleota valmistetaan; päällysmiehenä siellä oleville höyrykoneille. Tämä oli vaivalloinen matka ja eron hetki oli, näkisivätkö maan päällä toisiaan. Hän toivotti onnea ja menestystä elämälle ja matkalla ja Jumalan siunausta. [....]

Seuraavana päivänä läksin morsiameni [Ida Forsblomin, kihlaus oli juuri ilmoitettu] kanssa saattamaan Emmanuelia ja Berthaa Imatralle ja seurasi meitä morsiamen tädit [...]"

Emmanuelin matkustettua Bakuun otti Sanfrid Hasselqvist vuokralle Möykynmäen tilan, jossa asui Emmanuelin äiti. Tilalla oli tuolloin neljä piikaa ja renkiä sekä 22 lypsylehmää sekä nuorta karjaa. Koska Hasselqvist ei ennättänyt muiden töidensä takia hoitaa Möykymäen maataloutta, vuokrattiin tila Antti Gratioffille. 

"[...] Aina kun tulin Wiipuriin tai Möykynmäelle, niin Bertta sanoi, että oli hyvä kun tulit. Tuot Emmanuelille rohkeutta ja iloa ja hän on aina niin hyvällä tuulella, kun tulet meille. Mites kävi ennen kuolemaa, sulkeutui ovi myötämöysin, yhden kerran avasin kuoleman perästä hautajaisissa Möykynmäellä ja siitäkin olen ollut pahoillani. Ei minua kutsuttu kantajaksi [...]

Mikä minua riivasi mennä [Emmanuel Sonnen] hautajaisiin, en tiedä enkä ikinä ole ollut sellaisissa hautajaisissa. Nimittäin haudalla lankomies Kalle [Carl Gustaf Forsblom] oli hävittänyt brillinsä ja hautapuheen konsepti oli jäänyt toisen palttoon taskuun ja siis niinkin vanhalta papilta voi sanoa konseptin pudonneen myötämöysin, sillä se oli viimeinen, kun piti lankomiehen haudalla. Se oli kerättyä eikä juuri mitään. Minusta tuntui skandaalilta, häpesin itsekseni ja lähdin pois aikaisemmin.

Hautajaistilaisuudessa sairaanhoitaja kysyi, miksi minä en tullut katsomaan vainaata, kun hän oli pyytänyt. Vastasin, että johan olin kylliksi katsonut eläissäni. Jos hänellä on ollut tunnonvaivaa, olisi hän ne voinut muuttaa jonkun henkilön kautta."


Lue lisää: 

Sanfrid Hasselqvist: Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander Sonné. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14786>. Luettu 2.8.2022.

Pennanen, RiikkaMontonen, Uuno. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 2.8.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005447
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Parikkalan seurakunnan rippikirjoja ja muuttokirjoja

brothersnobel.com 

geni.com -verkkotietokanta

Tukholman yliopiston taloushistorian tuottama englanninkielinen video Nobelin veljeksistä 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Edvard Bergenheim - piispan poika Turusta, josta tuli tehtaanomistaja Harkovassa

Kirjoittaessani Adolf Sonnysta, joka oli suomalaissyntyinen Ukrainassa elämäntyönsä tehnyt 1800-lukulainen, törmäsin Edvard Bergenheimiin


Edvard Bergenheim
Wikipedia

Edvard Ferdinand Bergenheim syntyi Turussa 24.1.1844 arkkipiispa Edvard Bergenheimin pojaksi. Äiti oli haminalaisen kauppias Christian Bruunin tytär Alexandrine (1814-1889). Alexandrinen serkku Christina (Helena Kristina) oli aiemmin blogissa useasti mainitsemani Parikkalan kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm äiti. Bergenheimin perheessä oli useita lapsia, muun muassa tytär Alexandrine (1847-1916), josta tuli Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruunin puoliso. Toinen sisar Sophie (1849-1930) oli naimisissa Albert von Julinin kanssa. von Julinin sisko Hedvid Charlotta Hélène (1842-1881) oli naimissa kreivi Carl Robert Mannerheimin (1835-1914) kanssa ja oli näin ollen myöhemmin marsalkka Mannerheimina tunnetun Carl Gustaf Mannerheimin äiti. 

Edvard Bergenheim opiskeli Haminan kadettikoulussa, josta hän valmistui 1863. Tämän jälkeen hän suuntasi sotilasuralle palvellen Suomen kaartissa ja keisarillisessa henkikaartissa. Vuonna 1869 Bergenheim valmistui Nikolain insinööriakatemiasta Pietarista ja siirtyi palvelemaan insinöörikaartissa. Vuonna 1870 Bergenheim siirtyi linjapäälliköksi Kurskin-Harkovan rautateille ja vuonna 1876 Harkovan-Nikolajevin rautateille. Vuodesta 1879 vuoteen 1884 hän työskenteli rautateillä Ukrainassa ja Kaukasiassa. Vuonna 1882 hän osallistui Tbilisissä Kura-joen ylittävän rautatiesillan rakentamiseen.

Vuonna 1878 Bergenheim solmi avioliiton Emilia Elisabeth Ekestubben (1854-1899) kanssa. Vaimon isä oli Turun hovioikeuden asessori Axel Florentin Ekestubbe (1827-1856) ja äiti Anna Aurora Adelaide Armfelt (1829-1894) Vehmaan Gunnilan kapteeninpuustellista. Emilia Bergenheim oli taiteellinen ja osallistunut Helsingin taideyhdistyksen näyttelyihin 1876 ja 1885, saaden opetusta Turussa Robert Wilhelm Ekmanilta (Åbo Tidning 20.3.1888, Finland 25.10.1885). Jälkimmäisestä näyttelystä Hämäläinen -lehti (29.8.1855) uutisoi, että "se todistaa, ettei taide ole hänen warsinainen ammattinsa, waan harjoittanee hän sitä wälityökseen wain." Pariskunta sai kaksi lasta, Axel Edvard Emmanuelin (1885-1920) ja Dordi Adelaiden (1893-1975). Perhe asui tehtaan alueella omassa talossaan. Palvelusväkeen kuului myös suomalaisia, kuten 1890 Harkovassa kuollut piika Maria Jakobsdotter Juth, joka oli kotoisin Isostakyröstä ja syntynyt vuonna 1861. (Åbo Tidning 22.2.1890)

Samaan aikaan, kun Bergenheim työskenteli Ukrainassa rautateillä, perusti hän Harkovaan keramiikkatehtaan, jossa valmistettiin kaakeleita, lattialaattoja, putkia ja tulenkestäviä tiiliä. Harkovassa Bergenheim osallistui myös kaupungin hallintoon paikallisen duuman jäsenenä vuosina 1887-1891. Samoihin vuosiin 1870-luvulla osuu myös Bergenheim osallistuminen Suomen valtiopäiville 1878-1879 aatelissäädyn edustajana - Bergenheim aateloitiin 1879 isänsä ansoiden perusteella ja introdusoitiin Suomen ritarihuoneeseen 1888 vapaaherralliseen (paroni) säätyyn. Valtiopäivätyön edellyttäneen matkustamisen lisäksi Bergenheim teki useita opintomatkoja Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan, jossa hän opiskeli kaakelin- ja tiilinvalmistusta.

Keramiikkatehtailijaksi Bergenheim päätyi havaittuaan rautateillä työskennellessään alueen erinomaiset savivarannot. Savi tuotiin junilla Donetskin alueelta Harkovaan. Tuotanto alkoi vuonna 1877 ja uusi, näihin päiviin asti pystyssä ollut tehdasrakennus valmistui 1890. Ilmeisesti tehtaalla vuonna 1903 raivonnut suuri tulipalo ei onnistunut tuhoamaan koko rakennuskantaa. Vuodesta 1891 tehdas muutettiin osakeyhtiöksi. Tehdas tuotti rakennustiiliä ja lattialaattoja paitsi paikallisten tehtaiden ja rakennusten käytöön, niin myös Kazanin katedraaliin Harkovassa, Livadia palatsiin Krimillä, Kimeran taloon Kiovassa,  Kižin puukirkkojen lattioissa Äänisen rannalla,  rautatieasemille ja yksityiskoteihin ympäri silloista Venäjää. Myös tänä vuonna Venäjän aloittamassa sodassa tuhoutuneessa koulussa numero 7 oli Bergenheimin tehtaan valmistamia lattialaattoja. Koulu kuuluu Unescon listaamiin tuhoutuneisiin kohteisiin Harkovassa. Vuonna 2003 Harkovaan perustettiin keramiikka- ja saniteettituotteiden museo, jossa oli esillä useita Bergenheimin tehtaan tuotteita. 


Bergenheimn tehtaan valmistaman lattialaatan kääntöpuoli.
Venäjänkielinen Edvard Bergenheimia käsittelevä wikipediasivusto.

Vuonna 1894 Paroni Bergenheimin keramiikkatehtaassa työskenteli vajaasta sadasta useampia satoja työläistä (riippuen lähteistä, Finland 26.10.1877 ilmoittaa työläisten määräksi 280) ja siellä oli yhdeksän  polttouunia 16:ssa huoneessa. Aluksi uunit toimivat höyryvoimalla ja 1800-luvun lopussa kaasulla. Tästä blogista voi käydä katsomassa millaisia tuotteita tehtaassa valmistettiin. Tehdas oli ensimmäisiä paikkoja Harkovassa, jossa nähtiin sähkövalon syttyminen. Tämä tapahtui marraskuussa 1890, kahdeksan ja puoli vuotta sen jälkeen, kun Tampereella Finlaysonilla oli syttynyt Suomen ensimmäinen sähkövalo. Bergenheim kehitti myös tehtaan työläisten oloja perustaen näille muun muassa koulun, ruokalan, sairaalaan ja apukassan sekä paransi työläisten asuinoloja. Virkistykseksi työläisille perustettiin myös laaja puutarha, jossa saattoi viettää vapaa-aikaa. Puutarhaa hoitamaan oli palkattu ruotsalainen puutarhuri Johan Karlsson (Hufvudstadsbladet 27.1.1893).

Paroni Bergenheimin ystävä, venäläisittäin G. I. Lagermar eli Harkovan yliopiston kemian professori Herman Lagermarck, Bergenheimin lapsuudenystävä Turusta, kuvaili Bergenheimiä "yksityiselämässään yksinkertaisesta elämästä nauttivaksi, anteliaaksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta päättäväinen, jopa itsepäinen, asioissa, jotka liittyivät maineeseen ja velvollisuuteen. Hänen jaloutensa ja oikeudenmukaisuutensa tekivät hänestä pidetyn henkilön tehtaallaan, ja hänen alituinen mielenkiintonsa liiketoimiin sekä huomatta ahkeruutensa hämmästyttivät kaikkia..." On mahdollista, että juuri Lagermarck houkutteli Bergenheimin Harkovaan ja miehet toimivat yhdessä tehtaan perustamisen ja kaakelinvalmistuksen vaatimien kemiallisten kokeiluiden parissa. Wiborgsbladet 29.4.1891 julkaisi nimimerkin K. K. kirjoittaman matkakertomuksen, jossa kirjoittaja kuvaili tehdasta ja Harkovan kaupunkia, jonka katuja reunustavat jalkakäytävät oli päällystetty Bergenheimin tehtaan ihmeellisillä monivärisillä laatoilla, joita ei muissa kaupungeissa oltu nähty. Samoihin aikoihin myös suomenkieliset lehdet uutisoivat Bergenheimin tehtaasta ja Bergenheimin keksinnöstä, jonka avulla voidaan valmistaa värillisiä kivilevyjä. 

Harkovan vuosina Bergenheim vastaanotti vieraakseen sisarensa miehen siskonpojan Carl Gustaf Mannerheimin, joka vuonna 1887 vieraili Harkovassa tarkoituksenaan opiskella Venäjän kieltä - tämä kieli aiheutti Mannerheimille vaikeuksia hänen upseerikoulutuksessaan, joten ehkäpä sukulaiset olivat ajatelleet lähettää pojan Harkovaan kieltä oppimaan sekä pois kotimaan juorujen keskeltä, sillä olihan häpeällinen erottaminen Haminan kadettikoulusta tuolloin varsin tuoreena muistissa juoruilevan seurapiirin keskuudessa. Bergenheim löysi opettajaksi ratsuväenkapteeni Suhinin, joka myös opasti nuorta Mannerheimia keisarillisen armeijan upseeriuralle. Harkovassa vietetyn kevään jälkeen Mannerheim pääsikin kirjautumaan Pietarin Nikolain ratsuväkiopistoon syksyllä 1887. 

Edvard Bergenheim kuoli Harkovassa 16.3.1893 ja hänet on haudattu Harkovan luterilaiselle hautausmaalle. Åbo Tidning uutisoi 16.4.1893 Charkovskija Vedomostista lainaamillaan tiedoilla kuolemasta. Nekrologin mukaan uuttera ja loppumaton työ ajoi Bergenheimin hautaan. Hufvudstadsbladet ilmoitti 11.4.1893 kuolinsyyksi sydänkohtauksen ja kuvaili, miten Bergenheim omalla esimerkillään ja ahkeruudellaan näytti työläisille, miten työt tulisi tehdä ja oli "ensimmäinen ja viimeinen työpaikalla". Sen sijaan Mikkelin sanomat (sekä muutamat muut suomenkieliset sanomalehdet) tietää kertoa 7.4.1893, että Bergenheim kuoli Moskovassa, mutta Nya Pressenissa samana päivänä ollut kuolinilmoitus ei kuolinpaikka vahvista ja mainitsee Bergenheimin kuolleen yhtäkillisesti illalla kello 21.20. Myös muut kuolintapausta kommentoivat sanomalehdet ilmoittavat kuolinpaikaksi Harkovan. 

Edvard Bergenheimin kuoleman jälkeen leski Emilia ja lapset muuttivat Turkuun. Tehdas jatkoi toimintaansa ja osallistui tuotteillaan vuonna 1896 Moskovassa suureen näyttelyyn (Nya Pressen 19.7.1896). Samana vuonna Emilia Bergenheim suunnitteli jonkinlaisen kylpylä-parantolan rakentamista tarkoitusta varten hankkimalleen maapalalle Täktomiin Hankoniemelle. (Aftonposten 9.11.1896) Hän ja Axel-poika olivat vierailleet useissa kylpylöissä palattuaan Suomeen. Mahdollisesti Emilia ajatteli suositun kylpyläkaupunki Hangon turismibisnekseen sijoittamisen tuottavan tuloja hänelle Suomessa. Turussa perhe jatkoi ilmeisesti samatapaista asumista kuin Harkovassa, sillä syksyllä 1897 Emilia Bergenheim etsi ruotsalaista/ruotsinkielistä puutarhuria talouteensa (Tammerfors 19.10.1897). Seuraavana vuonna Emilia Bergenheim osti kreivi August Armfeltilta Turusta talon ja tontin nro 2 toisesta korttelista ensimmäisestä kaupunginosasta Agricolankadun varrelta 64 000 markalla. Emilia Bergenheimin rakennushankkeet kuitenkin raukesivat, kun hän vuodenvaihteessa 1899 kuoli keuhkotulehdukseen (Aftonposten 9.1.1899). Emilia Bergenheimin kuoleman jälkeen tämän lapset myivät Agricolankadun talon ja tontin maanviljelijä H. A. Gustafssonille 58 000 markalla (Turun Lehti 2.3.1899). 

Leonid Vlasov: Mannerheim Pietarissa 1887-1904. Gummerrus, 1994. 

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Edvard Bergenheim. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13048>. Luettu 22.6.2022.

Kyllikki Tiensuu, Bergenheim, Edvard. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 22.6.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003133
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Газета «Кижи»№8 (92) сентябрь 2012