Suomen ensimmäinen naispuolinen kansanopettaja? Maria Christina Hörning Rantasalmelta.

Pappilan naisia ja etenkin Parikkalan rovasti Rönnholmin perhettä tutkiessani olen törmännyt siihen, että pappien tyttäret toimivat kansanopettajina kotiseurakunnissaan. Pappien tyttäret olivat usein paikkakunnan harvoja kouluja käyneitä naisia, eikä heillä useinkaan ollut omaa ammattia. Toisaalta pappien tyttärillä oli aikaa, rahaa ja osaamista eli resursseja käyttää toimintaan, josta ei saatu suoranaisia taloudellisia tuloksia. Toisin sanoen pappien tyttärien tekemä työ ei aina ollut välttämätöntä perheen elättämiseksi. Näin ollen pappien tyttäret saattoivat käyttää aikansa "tuottamattomaan työhön" kuten lasten opettamiseen lukemaan ja kirjoittamaan. Opettajan työ tuotti tuloksia, joita oli ja on hankala mitata rahalla tai tuloksellisuudella. Naisten työnteon historiaa tutkineet ovat usein keskittyneet tutkimaan sellaista naisten työtä, joka on ollut välttämätöntä perheen elatuksen takia, tai tapauksia, joissa naiset ovat osallistuneet omalta osaltaan perheen parissa harjoitettuun yritys- tai maataloudenharjoitustoimintaan. On osoitettu, että kaikkien perheen ja kotitalouden jäsenten panostus on ollut tärkeää ja on puhuttu niin sanotusta kotitalouden tuotantomallista (household economy). Pappien tyttärien toimintaa tässä mallissa ei ole huomioitu, koska on ajateltu, että pappien tyttäret tai pappien vaimot eivät voi missään olosuhteissa osallistua perheen pään ammatinharjoittamiseen. Näin periaatteessa onkin, sillä pappeus oli 1980-luvulle varattu vain miehille ja pappi harjoitti ammattiaan joko yksin seurakunnassaan tai useimmiten yhdessä seurakunnan muiden miespuolisten pappien kanssa.

Syksy. Ovenpäällismaalaus. Samuel Elmgren, 1820.
Suomen kansallismuseo.

Olen alkanut miettiä tätä kotitalouteen perustuvaa tuotantomallia uudelleen, kun olen lukenut pappien tyttärien ja pappien vaimojen elämästä. Nostan nyt esille yhden papin tyttären, jonka on väitetty olleen ensimmäinen (tiedetty ja dokumentoitu) naispuolinen kansanopettaja. 

Maria Christina Hörning syntyi Rantasalmen Osikonmäellä  helmikuun 21. päivä vuonna 1784. Hänen isänsä oli Johan Fredrik Hörning (1752-1824) ja äitinsä Maria Ruuskanen (Ruuskatar, 1760-1800). Maria Christinalla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka kuitenkin olivat todennäköisesti kuolleet jo ennen Maria Christinan syntymää. Näin ollen Maria Christina oli perheen vanhin eloon jäänyt lapsi ja toimi ajan tavan mukaan nuorempien sisarustensa kaitsijana. Maria Christinan (toisissa lähteissä Maja Stina eli suomalaisittain Maija Stiina) jälkeen perheeseen syntyi kolme tyttöä, joista vain nuorin Gustava (1793-1877) eli aikuisuuteen. Tyttöjen äiti kuoli Maria Christinan ollessa 16-vuotias ja pikkusisaren ollessa 7-vuotias. Tyttöjen isä avioitui uudelleen vuonna 1807 Lovisa Ikosen (1784-1838) kanssa, joka oli saman ikäinen Maria Christinan kanssa. 

Naisen unelmia. Pojat koulussa, tytöt koulussa.
August Mannerheim 1850. Helsingin kaupunginmuseo. 

Isä Hörningin ura

Maria Christinan syntyessä hänen isänsä oli 32-vuotias. Tuolloin isä Johan Fredrik Hörning kierteli Rantasalmella pitämässä rippikoulua. Isä-Hörning oli aloittelemassa maineikkaaksi kasvavaa pedagogista uraansa. Ruotsissa vuonna 1724 annettu koulujärjestys määritteli, että opettajan tuli omata riittäviä tietoja opetettavasta aineesta, pedagogisia taitoja ja esikuvallista elämäntapaa. Opettajien valvonta oli tuomiokapitulin eli luterilaisen kirkon alaista ja samoin koulut toimivat kirkon alaisuudessa. Johan Fredrik Hörning oli päässyt vuonna 1771 Nilsiän kappeliseurakunnan koulumestariksi ja lukkariksi. Melkoinen saavutus kouluja käymättömältä suutarin pojalta. Hörningillä ei ollut takanaan opintoja, vaan hän oli täysin itseopppinut. Toimittuaan opettajana Nilsiässä Hörning matkusti Rantasalmelle ja kirjautui 22-vuotiaana sikäläiseen triviaalikouluun, jonka penkkejä hän kulutti puolitoista vuotta. Triviaalikoulusta siirryttiin kymnaasiin ja sieltä yliopistoon, jos vain lukuhaluja ja ennen kaikkea taloudellisia resursseja kouluttautumiseen oli. Johan Fredrik Hörningillä oli ensiksi mainittuja, mutta ei jälkimmäistä. Opettajan ura oli usein sellaisten kohtalona, joilla ei ollut rahaa kouluttautua pidemmälle. 

Triviaalikoulun jälkeen Johan Fredrik Hörning pääsi Rantasalmen koulumestarin Hans Henrik Spåren (Spåran) apulaiseksi ja alkoi systemaattisesti kirjata ylös koululaisten lukutaidon kehitystä. Hörning myös kehitti tavuutavauksen ja häntä pidetään tämän lukemaan opetuksen muodon isänä. Aiemmin lukemaan oli opeteltu luettelemalla sanan kaikki äänteet ja vasta sitten muodostettiin sana kokonaisuudessaan. Hörningin johdolla alettiin tavaamaan tavuittain "koo-ii-äs kis äs-aa sa, kis-sa". Innovativiinen Hörning sai Rantasalmelta vakituisen pitäjän koulumestarin paikan. Nyt hän pystyi menemään naimisiin ja perustamaan perheen. 

Johan Fredrik Hörning alkoi kasvattaa kouluimperiumiaan ja otti työparikseen veljensä Adam Wilhelmin (toisissa lähteissä Adolf Wilhelm, s. 1755). Yhdessä veljekset opettivat sadoille rantasalmelaislapsille lukemisen saloja, uskontoa, laulua ja laskentoa. Opetus tapahtui talosta taloon kiertävässä kiertokoulussa. Talojen tuvissa oli talvisaikaan hämärää ja savuista, sillä talot olivat savupirttejä. Monissa paikoissa pienkarjaa - kanoja, kukkoja, lampaita ja porsaita - oli kylmimpään aikaan pirtissä lämmittelemässä. Koulunkäyntiin keskittyminen oli lapsillä vähän niin ja näin, kun mielenkiinnon vei tovereiden ja eläinten hassuttelut. Hörning oli kuitenkin ilmeisen taitava opettaja, sillä hänet palkittiin vuosittain työstään. 

Hörningin maine kiiri ja vuonna 1793 hänet kutsuttiin Sulkavalle pitämään koulua. Sulkavalla Hörning oli neljä vuotta ja opetti yli 700 lasta. Nyt Hörningillä oli kasassa tarpeeksi rahaa ja hän pystyi suorittamaan ylioppilastutkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1794 ja seuraavana vuonna hän läpäisi pappistutkinnon, vaikkain hänen taitonsa latinassa, kreikassa ja filosofiassa todettiin puutteelliksi. Tässä kohtaa hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli ja Hörning toimi jonkin aikaa opettajana Rantasalmella, kunnes vuonna 1804 hän siirtyi  Kerimäelle ja sieltä vielä samana vuonna Pieksämäelle. Vuonna 1806 Hörning saavutti seuraavan etapin urallaan, kun hänet nimitettiin virkaa tekeväksi kappalaiseksi Haukivuoren seurakuntaan, jossa hän toimi pari vuotta. Lopun elämäänsä Hörning kierteli Etelä-Savon seurakuntia virkaa tekevänä kappalaisena. Hän kuoli ollessaan virkaa tekevänä kappalaisena Kesälahden seurakunnassa. Tässä vaiheessa hän oli laskenut opettaneensa yli 12 000 lasta. 

Kiertokoulu. Eero Järnefelt. Kansallisgalleria

Maria Christinan nimitys opettajaksi

Maria Christina Hörning tuli isänsä sijaiseksi Rantasalmen koulumestarin tehtävään vuonna 1809 ja toimi sijaisena isälleen ja tämän apulaisena toimineelle sedälleen ainakin kevätlukukauden ajan. Aikalaislähteet kertovat, että Hörning oli opettanut vaimolleen latinaa, joten todennäköisesti tästä opista oli saanut osansa myös tytär. Paljon muuta ei Maria Christinan työstä opettajana tiedetä. 

Toimiessaan opettajana Maria Christina Hörning oli jo avioituinut nainen. Hänen puolisonsa Erik Ekelund (1772-1858) oli kersantti, musikantti ja toimi sittemmin appensa apuna Rantasalmen koulumestarin toimessa. Kevättalvella 1809 Ekelund oli todennäköisesti armeijan mukana sotimassa Venäjää vastaan, joten hänen vaimonsa hoiti perheen "koulubisnestä". Ekelundien lapset, neljävuotias Johan Henrik ja puolitoistavuotias Fredrika, saivat ehkä olla kuunteluoppilaina koulussa.

Johan Fredrik Hörningin urasta kertovien tarinoiden ja historiikkien joukossa on kertomus siitä, mitä hänen puolisonsa (epävarmaa kumpi näistä) ajatteli latinanopinnoista. Hörningin palatessa opetusmatkaltaan pitäjästä oli vaimo irrottanut eteisestä lattialaudan, joten Hörningin astuessa tupaan putosi hän talon alla olevaan kellariin. Vaimo ei päästänyt miestään ylös ennen kuin tämä lupasi lakata piinaamasta vaimoaan latinanopinnoilla. Voi vain ihmetellä, miten kaiken päivää lapsia opettanut Hörning jaksoi vielä iltaisin paneutua vaimonsa latinanopintoihin sellaisella innolla, että oppilas väsyi ja turhautui pedagogin vaatimuksiin. On mahdollista, että Hörning suhtautui samalla innolla tyttäriensä kouluttamiseen ja on olemassa jonkinlaista perimätietoa siitä, että Maria Christina osasi latinaa. 

Lasten paras tavara. "Aapinen" vuodelta 1731.
Jyväskylän yliopiston tiedemuseo

Hörningien "kouluimperiumi" ja pappiloiden naisten työ

Hörningien perheen elanto riippui täysin seurakunnan koulumestarilleen maksamista palkkioista, jotka maksettiin lähinnä luontaistuotteina eli viljana. Ilmeisesti palkkio oli sen verran hyvä, että sillä pystyi elättämään oman perheen lisäksi avuksi otetun veljen perheineen. Adam Wilhelm Hörningin perheeseen syntyi viisi lasta. Näistä Anders-poika päätyi jatkamaan isänsä ja setänsä "kouluimperiumia" toimien Parikkalan seurakunnassa koulumestarina. Anders Hörning mainitaan  koulumestarin oppilaana vuonna 1821, jolloin hän avoitui Catharina Kärkkäisen kanssa. Hörningin ilmestyessä Parikkalaan oli pitäjän koulumestarina Matti Sonni (n. 1737-1825). Koska hän sairasteli ennen kuolemaansa eivätkä pitäjäläiset päässeet sopuun siitä, miten koulunkäynti seurakunnassa tulisi järjestää, hoiti koulumestarin tehtävää hänen poikansa Israel ja muut vaihtuvat sijaiset, joista yksi oli Anders Hörning. Anders Hörning oli elossa vielä 1865, jolloin rippikirjassa mainittiin entisenä sotilaana, joka asui leskenä Änkilän kylässä.  

Vaikka Maria Christina mainitaan vain ohimennen hänen isäsnsä uran yhteydessä, paljastaa hänen lyhytaikainen toimintansa opettajan sijaisena poikkeusoloissa sen, että myös kansanopetuksen voi ajatella 1700- ja 1800-lukujen taitteessa järjestyneen kotitalouden tuotantomallin mukaisesti. Muita elinkeinoja tutkittaessa on havaittu, että aviomiehen tai isän ollessa estyneenä perheen naiset voivat vastata elinkeinonharjoittamisesta. Näin oli myös koulumestarin tehtävässä. Ainoastaan papin tehtävään naiset eivät voineet tarttua. Hörningin tytär ei olisi voinut kiivetä saarnastuoliin isänsä sijaan. 

On mahdollista, että tutkimuksen edetessä löydämme aineistoa, joka paljastaa pappien vaimojen ja tyttärien muilla tavoin auttaneen pappeja työssään. He saattoivat kirjoittaa puhtaaksi dokumentteja, saarnoja ja huolehtia virantoimituksen sellaisista tehtävistä, jotka eivät kuuluneet papin toimittamiin sakramentteihin tai evankeliumin saarnaamiseen. Naisten historiaa tutkineet historiantutkijat ovat jo kauan puhuneet siitä, että naisten tekemä työ on ollut historiassa näkymätöntä ja nostaneet esille naisia, jotka ovat olleet tavalla tai toisella aktiivisia ja toimineet kulloinkin vallinneiden yhteiskunnallisten reunaehtojen sallimissa rajoissa. Pappiloiden naisten tekemä työ on tähän asti jäänyt melko vähälle tutkimukselle, mutta näyttää siltä, että pintaa raaputtamalla siitäkin löytyy uutta tietoa, kuten vaikka 1600-luvun papin vaimoja tutkineen Miia Kuhan tutkimukset osoittavat.

 

Lue lisää:

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.10.1883 No 6

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.11.1883 No 7 

Alempi kansanopetus 1.4.1913 No 4

Alempi kansanopetus 1.5.1913 No 5

Etelä-Savon rakennusperintöyhdistys ry: Rantasalmen kappalaisen pappila

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse. Otava, Helsinki 1918. 

K. G. Leinberg: Johan Fredrik Hörning: Finlands förnämste sokneskolmästare. Finska Litteratur-sällskap, H:fors 1883.

Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen: Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS, Helsinki 2010. 

Jaana Juvonen: Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996. 

Lisäksi tekstissä on käytetty apuna Suomen sukututkimusseuran HisKi tietokantaa, geni.com -sivustoa ja Parikkalan seurakunnan rippikirjoja. 

Parikkalan ja lähialueen kirjastot ennen Suomen itsenäistymistä

Sain vinkin Parikkalasta, että siellä on toiminut lainakirjasto jo vuodesta 1848, jolloin tässäkin blogissa käsitellyn papin Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Philip Rönnholmin (s. 1831, k. 1901) kerrottiin perustaneen kirjaston isänsä omistamaan Ristimäen kartanoon. Koska olen viime aikoina tutkinut Anton Ulrik Rönnholmin kirjakokoelmaa, jäin pohtimaan Parikkalan lainakirjastoa. 

Kansalliskirjaston digitoidussa Historiallisessa sanomalehtikirjastossa tekemäni haut toivat luettavakseni Suometar -lehdessä toukokuussa 1855 julkaistun artikkelin, jonka kirjoittajan mukaan Parikkalan lainakirjastoston "paraita kirjoja" olivat 

• Suomen nykyinen tilasto
• Suomen historia
• Genoveva
• Roosa Tannenpurista
• Suometar
• Kultala 

Parikkalan nuoria helluntaina 1892. A. Heinonen. Museovirasto. 

Samaisesta artikkelista käy ilmi, että lainakirjaston alullepanijat olivat opiskelijat ("tutentit" eli studentit), ja pitäjän virkamiehet olivat hankkineet kirjastoon lisää luettavaa. Vuonna 1853 vapaaehtoiset olivat lahjoittaneet kirjastoon lisää luettavaa, jolloin kirjaston sanottiin pian pitävän sisällään "kaikki pienemmät kirjalliset teokset mitä wiime wuosina on ilmestynyt".

Surumäen kartano (nykyisin Suurimäki).
Kuva: Arto Hämäläinen 1986-87
Lappeenrannan museot

Jaana Juvosen kirjoittaman Parikkalan historian (1996) mukaan kirjaston alkuvuosina sitä kehittivät Karl Rönnholmin ja hänen isänsä lisäksi vuonna 1851 Parikkalaan muuttanut maanmittari Pietari Hannikainen (s. 1813, k. 1899) sekä vuonna 1823 Koitsanlahden vuokraajaksi ryhtynyt Jakob Fredrik Lagervall  (s. 1787, k. 1867). Alkuvuosina kirjasto toimi Surumäen kartanossa. 1860-luvulla kirjasto jaettiin neljään osaan kirkonkylään, Saarelle, Tyrjälle ja Koitsanlahdelle, mutta pääasiassa kirjat olivat lainattavissa pitäjäntuvalta sunnuntaisin.

Pietari Hannikainen
Kuva: K. E. Ståhlberg, 1890-luku.
Museovirasto

Vuonna 1860 ilmestynyt Suomen Julkisia Sanomia referoi ruotsinkielistä Wiborg -lehteä, jonka mukaan Parikkalan lainakirjaston takana olivat Wiipurilaisen osakunnan opiskelijat, jotka vuonna 1849 olivat lähettäneet kirjoja Viipurin läänin seurakuntiin perustettavia kirjastoja varten. Tällöin Parikkalaan oli lähetetty kahdeksan teosta. 

Marraskuussa 1856 ilmestynyt Sanan-Lennätin tiesi kertoa, että Parikkalassa oli toiminut lainakirjasto jo kymmenen vuotta. Kirjastossa oli kaikkiaan 13 kirjaa, joista jo aiemmin mainittujen lisäksi nyt nimettiin 

• Luwunlaskun oppi
• Martti Lutherus
• Asianajaja
• Mintähden ja sentähden
• Tarina wiinamyrkystä

Ensimmäisen viiden vuoden aikana kirjoilla oli vain viitisen lukijaa, mutta vuoden 1855 tienoilla tehdyn lahjoituksen - joka sisälsi 70 nidettä - jälkeen lukijamääräkin oli lisääntynyt. Nyt kirjaston nidemäärä oli noin sata teosta. Lokakuussa 1860 ilmestynyt Porin Kaupungin Sanomat kertoi, että lahjoituksen takana oli Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, joka oli perustettu vuonna 1845, kun viipurilaiset suomen kielen ystävät laajemminkin Euroopassa innoittaneen kansallisia kieliä ja kulttuureja koskevan kiinnostuksen myötä kokoontuivat yhteen vaalimaan suomen kieltä ja sillä kirjoitettua kirjallisuutta. Samassa lehdessä kerrottiin, että Uukuniemen ("Uguniemen") kirjastoon oli rovasti Berner lahjoittanut 18 nidettä. Nyky-Parikkalan pohjoisosassa oli siis oma kirjastonsa. Vuonna 1860 ilmestyneen Suomen Julkisia Sanomia lehden mukaan pitäjän herrasväki lahjoitti kirjastoon teoksia niin, että nidemäärä nousi 130:een. Ristiriitaisista tiedoista voi arvella, että parikkalalaislähtöiset  tai muutoin pitäjään kytköksissä olevat Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäsenet olivat lahjoituksen takana. Lahjoituksen jälkeen lainaajien määrä nousi 400:aan. Eniten lainattuja teoksia olivat Suomen nykyisen tilaston ja Genovevan lisäksi Kertomus Wilhelm Tellistä. 

Keväällä 1856 pitäjänkokouksessa päätettiin, että pitäjän yhteisiä rahavaroja käytettäisi kirjaston hankintoihin. Varat kerättiin rippilapsilta; jokaisen oli maksetta 10 hopeakopeekkaa (Juvosen mukaan 40 penniä) kirjaston ylläpitoon. Vuodessa rahaa kertyi noin 20 hopearuplaa, joka Rahamuseon laskurin mukaan tekee 335,80 euroa tämän päivän rahaksi muutettuna. Tällä rahalla voitiin ostaa "kaikki nykyisen kirjallisuutemme sellaiset hedelmät, jotka tällaiseen kirjastoon owat soweliat". 

Vuonna 1860 Parikkalan herrasväkeen kuuluneet naiset järjestivät hyväntekeväisyyshuutokaupan kirjaston hyväksi. Tähän huutokauppaan naiset olivat tehneet "käsitöitä, jotka oliwat talonpoikais-säädyn tarpeen mukaisia". Huutokaupan tuotto oli 26 ruplaa 50 kopeekkaa. 

Seuraavana vuonna Otawa -lehti tiesi kertoa, että Parikkalan kirjastoon oli hankittu karttoja - sekä isompia että pienempiä taskukarttoja, joita papit voivat pitää mukanaan pitäjiä kierrellessään ja näyttää niitä esimerkiksi kinkereille kerääntyneille ihmisille.

Parikkalan Sanomat No 49, 7.12.1910

Pietari Hannikainen ehdotti vuonna 1875, että kirjastolle oli laadittava säännöt. Hän toimi kirjaston esimiehenä ja taloudenhoitajana oli tuolloin opettaja Jaakko Innanen. Kirjasto oli sijoitettuna Kangaskylään kauppias Heikki Pursiaisen taloon, jossa kauppias huolehti kirjaston lainaustoiminnasta. Vuonna 1876 kirjasto jaettiin jälleen osiin, tällä kertaa kuuteen osaan pitäjän kuudennuspiirien mukaan. Kangaskylän kirjastoa, joka sijaitsi lähimpänä kirkonkylää, hoiti Hannikaisen vaimo Emilia (os. Savander, s. 1827,  k. 1910). Kivijärvellä kirjasto toimi Heikki Matinpoika Poutasen talossa. Tyrjällä kirjastoa hoiti Elias Juhonpoika Sinkkonen, Saarella Juho Ollinpoika Tiainen, Kinnarniemellä Pietari Juhonpoika Kettunen ja Oravaniemellä Matti Laurinpoika Tiainen.

Kun kansakoulut alkoivat toimia laajemmin pitäjässä, siirtyi vastuu kirjastosta pitäjän kummankin kansakoulun opettajalle, joita pastori Pehr Mauritz Forsblom valvoi tässä tehtävässä vuodesta 1878 alkaen. Kirjastossa oli yli 900 sidosta, joista suosituimpia lainattavia olivat uskonnollisaiheiset teokset. Tässä vaiheessa kirjaston varat saatiin pitäjän koiraverojen korkotuloista. Vuonna 1879 kirjasto jaettiin kolmeen osaan, eli kahteen kansakouluun ja yksi osa tuli lukkarin valvonnan alle.

Vuonna 1887 kuntakokous hyväksyi kirjastolle uudet säännöt. Jokainen seurakunnan jäsen sai sai lainata kirjoja ilmaiseksi. Laina-aika oli alle 100-sivuisilla kirjoilla kuukausi, 200-sivuisten kaksi kuukautta ja niin edelleen aina neljän kuukauden laina-aikaan saakka. Kerrallaan kirjoja sai lainata vain yhden. Ylittyneen laina-ajan sakko oli penni vuorokaudelta.

Kirjaston toiminnasta löytyy seuraavan kerran mainintoja sanomalehdistä vuonna 1890, jolloin Wiipurin Sanomien mukaan kirjaston palkattomaksi rahastonhoitajaksi ja esimieheksi nimitettiin parikkalalainen kauppias S[ipi] Ahokas. Kirjastonhoitajaksi valittiin opettaja M. Pajari 30 markan (noin 150 euroa)  vuosipalkalla. Uusia hankintoja, muun muassa Maanviljelys- ja Teollisuuslehti, tehtiin 50 markalla. 

Vuonna 1890 Turun Lehti siteerasi Laat[okka] lehteä ja tiesi kertoa, että Parikkalan Nuorisoseura aikoi perustaa oman kirjaston.

Parikkalan pitäjäntupa (nykyään Taitokeskus)
 Etelä-Karjalan museot

Vuonna 1904 kirjasto sai suuren lahjoituksen kurkijokelaiselta kauppiaalta Juho Häkiltä ja tämän leskeltä Alina Häkliltä. Leski testamenttasi Kurkijoen kauppalassa sijainneen talonsa Parikkalan kunnalle. Talo myytiin ja myyntituotto 9 000 markkaa käytettiin kirjaston hyväksi. Seuraavana vuonna kunta päätti lakkauttaa rippilapsilta kerätyn kirjastomaksun. Tässä yhteydessä kirjasto siirrettiin kunnantalolle, pois kansakouluilta ja lukkarin luota.

Vuonna 1910 Parikkala -lehteen  nimimerkki O[lli]. J[untunen]. raportoi paikkakunnan kirjastoista. Kirjastojen taloudellinen tilanne oli hyvä Häklin testamentin ansiosta. Kunnan "vanha kirjasto", joka oli sijoitettuna pitäjäntupaan kirkon viereen, oli jutun kirjoittajan mukaan huonolla tolalla: johtokunta oli laiskotellut, vaikka sen jäsenten piti olla "kirjallisuutta harrastawat", eikä ollut hankkinut uutta kirjallisuutta kirjastoon. Samana vuonna kunnankirjaston johtokuntaan valittiin Emilia Fagerlund ja Mikko Saukkonen. Johtokunnan puheenjohtajana toimi kauppias Tahvo Ahokas, taloudenhoitajana kirjakauppias H. Heinonen ja kirjastonhoitajaksi valittiin neiti Emilia Saukkonen.

Vuonna 1912 kunnan kirjaston johtokuntaan valittiin esimieheksi opettaja A. Kunnas, taloudenhoitajaksi H. Heinonen ja neiti Emilia Saukkonen jatkoi kirjastonhoitajana. Uusia kirjoja kirjastoon ei pystytty hankkimaan, mutta seuraavana vuonna kunta lupasi 500 markkaa viinaverorahoista kirjaston hankintoihin.

Nimimerkki O. J. kirjoitti Parikkala -lehdessä 30.11.1910 julkaistun mielipidekirjoituksen, jossa hän suomi paikkakunnan kirjastoa siitä, että lukijat suosivat "kaikenlaisia seikkailujuttuja" kehittävien, lukijaansa ihmiseksi ja kansalaiseksi kasvattavien teosten sijaan. 

Parikkalan Sanomat No 21, 25.5.1910 

Parikkalan kylissä oli pieniä kirjastoja ilmeisen paljon. Vuonna 1910 Parikkalan Sanomat kertoi kuntaan perustetun kolme uutta kirjastoa. Perustajina olivat nuorisoseuran paikallisosastot, jotka olivat ryhtyneet kyläkirjastojen ylläpitäjiksi 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1910 julkaisi Parikkalan Sanomat näiden kyläkirjastojen vuosikertomuksia. Kunta tuki kyläkirjastojen toimintaa: 1910 Mäntylahden nuorisoseura sai kunnalta 100 markkaa (noin 400 euroa) oman kirjaston perustamista varten. Kunnan muut kirjastot saivat 35 markkaa, mutta kunnan oma "vanha kirjasto" sai 100 markkaa hankintoja varten.

Tyrjän kirjastoseuran kirjasto oli perustettu vuonna 1891 tyrjäläisten toimeenpanemien arpajaisten tuotoilla. Kunta alkoi tukea kirjaston toimintaa vuonna 1900. Aluksi kirjastoa hoiti myöhemmin kirjakauppiaaksi ryhtynyt Heikki Heinonen yhdessä setänsä Kristian Heinosen kanssa. Kirjasto sijaitsi kauppias Olli Heinosen talossa. Vuodesta 1896 alkaen kirjasto toimi tuolloin aloittaneen Tyrjän kansakoulun rakennuksessa. Kirjastonhoitaja sai palkakseen kirjaston jäsenten vuosimaksut - kirjaston käyttö ei siis ollut ilmaista! Vuonna 1910 kirjastoa hoiti Aura Kaksonen 10 markan vuosipalkalla. Vuonna 1910 kirjaston johtokuntaan kuuluivat kirjaston esimies M. J. Pajari, rahastonhoitaja Pekko Sikiö, H. Kosonen, Paawo Peuhkuri (Teppo) ja Juho Saukkonen. Varajäseniä olivat Simo Kaksonen, Onni Vellonen ja Iisakki Soikkeli. Kirjastossa oli 454 teosta, mutta kahdeksan oli mennyt lukukelvottomaan kuntoon ja palauttamatta oli kuusi teosta. Vuoden aikana kirjasto hankki uusia kirjoja hiukan yli 50 markalla. Lainoja tehtiin 375 kertaa ja lainaajat olivat pääasiassa kylän nuorempaa väkeä. Vuonna 1913 kirjasto järjestettiin uudelleen "Daweyn lippujärjestelmän" mukaisesti ja se oli avoinna torstaisin kello 15-17.

Kirjavalan nuoriseuran kirjasto oli perustettu vuonna 1896, viisi vuotta tyrjäläisten jälkeen. Vuonna 1910 kirjastoon kuului 353 nidettä ja kirjaston jäsenmäärä eli rekisteröityneiden ja maksunsa maksaneiden määrä vaihteli 40:n ja 150:n välillä.

Samana vuonna kuin Kirjavalaan, saatiin myös Kivijärvelle nuorisoseuran ylläpitämä kirjasto. Vuonna 1910 siellä oli 800 nidettä. Vuonna 1912 kylässä järjestetyn karjanhoitokurssin lopettajaisjuhlien tuotolla hankittiin kirjastoon karjanhoitoon liittyvää kirjallisuutta. Samana vuonna kylän nuorisoseura järjesti nuorisoseurapäivät, joilla talollinen Adolf Wento ehdotti, että kirjasto muuttuisi kiertäväksi kirjastoksi ja se jaettaisi neljään osaan, jolloin kaksi osaa olisi Änkilän, yksi Kivijärven ja yksi Kaljusenkylän käytössä. Keskustelun jälkeen kirjasto päätettiin jakaa, mutta siten, että se jaettaisi viiteen osaan, joista yksi sijoitettaisi Koitsanlahden kylään. Tämän jälkeen kirjasto suljettiin ja lainaajia pyydettiin palauttamaan lainatut kirjat, jotta kirjasto saataisi järjestettyä uudelleen. Uudelleenjärjestelyn jälkeen vuonna 1912 kirjastoon hankittiin 126 uutta kirjaa, jolloin kirjojen kokonaismäärä oli 520 - parissa vuodessa kirjastosta oli poistunut 280 nidettä, ehkä loppuun luettuina. Kirjasto oli sijoitettuna siten, että Kivijärvellä se toimi Antti Uimosen talossa, Kaljusenkylässä Pekka Wennolla, Änkilässä Juhana Wennolla ja Änkilänsalolla Adolf Wennolla. Vuonna 1914 Kivijärven kirjasto päätti liittyä osaksi kunnankirjastoa.

Vuonna 1910 Rautalahden kyläkirjaston hoitajaksi valittiin Iida Nokelainen. Kirjasto sijaitsi kansakolulla ja oli avoinna sunnuntaisin kello 16-18 ja torstaisin 14-16. Kirjoja oli 135 kappaletta ja niitä oli lainattu 372 kertaa. Kirjaston esimies oli H. Walkeapää ja rahastonhoitaja Iida Walkeapää. Johtokunnassa toimi Emma Nokelainen, opettaja Fiina Paajanen ja opettaja Juho Ollikainen, Adolf Nokelainen. Varajäseninä olivat P. A. Wilska ja varaesimes Ad. Nokelainen.

Naapurikylässä Särkisalmella oli myös nuorisoseuran ylläpitämä kirjasto, jossa oli 71 nidettä vuonna 1910.  Kirjasto oli perustettu vuonna 1909. Kirjaston johtokuntaan kuului M. Wainio, jonka talossa kirjasto toimi, H. Gröhn, Riikka Gröhn, kirjastonhoitaja A[leksanteri] Siitonen (ainakin vuosina 1911, 1912) ja Loviisa Kärpänen. Vuonna 1913 niteiden määrä oli kasvanut 181:een. Vuonna 1917 kirjastonhoitajaksi valittiin Hilja Kosonen.

Vuonna 1909 perustettiin myös Koitsansalolle oma kyläkirjasto. Vuonna 1911 kirjastossa oli 200 nidettä ja niitä oli vuoden aikana lainattu noin 700  kertaa.

Kaukolan nuorisoseuran kyläkirjaston esimiehenä toimi Juha Jantunen ja hänen varallaan sihteeri J. Anttonen. Kirjaston johtokuntaan kuuluivat heidän lisäkseen Antti Jantunen, kirjaston taloudenhoitaja Anna Matikainen ja Emma Anttonen. Tilintarkastajina toimivat Paawo Jantunen, Johannes Anttonen ja Aleksanteri Anttonen varajäsenenä. Kirjasto sijaitsi Rinteen J. Anttosen talossa. Kirjasto oli perustettu vuonna 1907. Tämä kirjasto käytti vuoden 1910 lopussa 50 markkaa uusien kirjojen hankkimiseen. Hankinnat tehtiin paikallisesta H. Heinosen kirjakaupasta.

Parikkalan Sanomat No 5, 2.2.1910

Aina kirjaston hoitaminen ei näytä sujuneen kyläläisiltä sovussa, vaan riitaa tuli siitä, missä kirjaston tuli sijaita. Kirjaston sijaintipaikasta riideltiin talvella 1910 (Parikkalan Sanomat), kun Mikkolanniemen nuorisoseuran johtokunta, joka hallinnoi myös kyläkirjastoa, oli päättänyt siirtää kirjaston "Saaren ja Hokakylän saloseutujenkin käytettäwäksi" pois Tarnalan kansakoululta. Nuorisoseura oli perustanut kirjaston vuonna 1904 ja vuonna 1910 siinä oli 300 nidettä. Vuonna 1911 syyskuussa kirjasto palasi Tarnalan kansakoululle, jossa se oli avoinna maanantaina ja torstaina kello 2-3. Kesäaikaan kirjasto oli varmimmin auki sunnuntaisin.

Vuonna 1911 nimimerkki N. K. esitti Parikkalan Sanomissa helmikuun 15. päivä julkaistun mielipidekirjoituksensa, jossa hän ehdotti pienten kyläkirjastojen yhdistämistä kunnalliseen kirjastoon. Kirkonkylällä oleva pääkirjasto toimisi kantakirjastona ja kyläkirjastot jäisivät edelleen sivukirjastoiksi. Nimimerkin mukaan järjestely edistäisi kirjojen kiertoa kylien välillä ja uudelleenorganisoidun kirjaston olisi helpompi hakea valtiolta erilaisia avustuksia. Kaikki tehtäisi nimimerkin toiveen mukaan kansanvalistuksen hyväksi - uusin tieto ja kirjallisuus olisi helpommin saavutettavissa kaikialla pitäjässä.

Vuonna 1912 N.K:n ehdotus toteutettiin. Päätettiin, että lastenkirjat sijoitettaisiin kouluille, mutta muut kirjastot yhdistyisivät jokseenkin edellä esitetyn mallin mukaisesti. Kirjaston uudelleenorganisointitoimikuntaan valittiin A. Kunnas, H. Heinonen, Topi Torikka, Emilia Saukkonen ja Olli Jantunen. Kirjastoa ryhdyttiin järjestämään vuonna 1910 perustetun Suomen kirjastoseuran mallisäännön mukaan ja kunnan kirjastot liittyivät jäseniksi tähän seuraan. Tuolloin kunnassa toimi kunnankirjaston ja koulujen kirjastojen lisäksi ainakin seuraavat kirjastot:

• Särkisalmen nuorisoseuran kirjasto
• Rautalahden kirjastoseuran kirjasto
• Kinnarniemen "Toivo" -nuorisoseuran kirjasto
• Mikkolanniemen "Taimi" -nuorisoseuran kirjasto
• Tyrjän kirjastoseuran kirjasto
• Kaukolan nuorisoseuran kirjasto
• Poutalan nuorisoseuran kirjasto
• Melkoniemen kyläkirjasto
• Kivijärven nuorisoseuran kirjasto
• Koitsansalon kyläkirjasto 

Kirjastojen yhteenlaskettu nidemäärä oli noin 5000 kappaletta. 

Heinosen kirjakauppa Parikkalassa. Vesa Toppisen kuva-arkisto.
kuvapankki.ekarjala.fi

Samalla kun kirjastoja järjesteltiin uudelleen kuulutettiin paikallislehdessä palauttamattomia lainoja. Vuodelta 1904 palauttamatta olivat teokset "Aatteiden mies" ja "Veljekset". Seuraavilta vuosilta palauttamattomia lainoja oli enemmän, muun muassa Kaukolan Juho Anttosen vuonna 1905 lainaama "Kuwauksia kansan naiselämästä" ja kangaskyläläisen Pekka Putkisen vuonna 1909 lainaama "Wälskärin kertomuksia". Myös tunnettu taiteilija Aarno Karimo oli unohtanut palauttaa lainansa kirjastoon.

Tuohon aikaan, vuoden 1912 tienoilla, oli Viipurin läänissä vielä varsin harvinaista, että kunnat suostuivat maksamaan kirjaston ylläpidosta aiheutuneita kuluja. Lähiseudulla vain Jaakimassa ja Lappeella oli kunta tehnyt samanlaisen kirjastoa tukevan rahoituspäätöksen. Toisaalta nimimerkki O. J-n tiesi, että kunta ei ollut kymmeneen vuoteen uhrannut penniäkään kirjaston hyväksi, joten kun kirjastot vuonna 1913 oli yhdistetty peräsi kirjoittaja kunnalta rahallista panostusta uudistetulle kirjastolle. Paikallislehti julkaisi useampia Juntusen kirjastoa puolustavia mielipidekirjoituksia, joissa hän arvosteli kirjaston johtokuntaa siitä, että se ei ollut tarttunut tarjolla oleviin kirjastoavustuksiin eikä kartuttanut kirjaston kokoelmaa. Samana vuonna 1913 nimimerkki "Särki" oli taas sitä mieltä, että oli haaskausta käyttää 500 markkaa kirjaston hyväksi ja kehotti: "viskaamaan koko sen hökötöksen, jota kirjastoksi sanotaan, pellolle ja lähettäwät sinne missä pippuri kaswaa." Kirjastolla ei Särjen mukaan ollut kuin muinaistieteellinen arvo, se oli vanhanaikainen. Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet kärjekkäitä mielipiteitä, vaan esimerkiksi Aino Wirkkunen lahjoitti kirjastolle arvokkaan kirjalahjoituksen keväällä 1913. 

Vaikka kunnan kirjastoasia järjestettiin uudelleen, näyttää kylissä edelleen olleen vireänä kyläkirjastojen kokoaminen. Syksyllä 1912 Rasvaniemen ja Joensuun kylissä järjestettiin iltamia kirjaston hyväksi, jonka tuotolla hankittiin 80 kirjaa. 

Parikkalan Sanomat no 3, 21.1.1914

Vuonna 1914 kunnankirjastoon haettiin kirjastonhoitajaa. Toimeen oli kaksi hakijaa, joista kuntakokous helmikuussa valitsi neiti Emilia Saukkosen toimeen 200 markan vuosipalkalla. Kirjasto oli tuolloin avoinna lauantaisin kello 12-14 ja sunnuntaina kello 8.30-10 ja 12-14. Marraskuussa päätettiin, että lauantain aukiolo lopetetaan lainaajien puutteessa. Samaan aikaan kirjastoon tehtiin kuin tehtiikin hankintoja 500 markalla, toisin kuin nimimerkki Särki oli toivonut. Neiti Saukkonen tarttui heti tarmokkaasti toimeen ja kuulutti paikallislehdessä kaikkia palauttamaan lainansa, jotta hän voisi järjestää kirjaston uudelleen. Koska ensimmäinen kehotus ei tehonnut, julkaisi paikallislehti maaliskuussa niiden lainaajien nimet, joilla oli teoksia lainassa. Samalla kirjastonhoitaja muistutti, että kirjoja on pidettävä siististi eikä niihin saa töhriä mitään "nimikirjoituksia, piirustuksia, päiwämääriä ja ties mitä kaikkea". Kirjastoasiaa koetettiin edistää kutsumalla asiantuntija, maisteri Arvi Kemiläinen, joka neuvoi kirjaston johtokuntaa kirjastojen yhdistämisasiassa. Kyläkirjastojen johtokuntia hanke ei ilmeisesti kiinnostanut, sillä heistä kukaan ei ollut saapunut paikalle, kun Kemiläinen joulukuussa 1914 vieraili Parikkalassa. Seuraavana vuonna Melkoniemen, Koitsansalon, Saarenkylän, Särkisalmen ja Poutalan kirjastot päättivät liittyä kunnalliseen kirjastoon. Vuonna 1916 Järvenpään kirjastoseuran ja Nuorten Kristillisen Yhdistyksen, Innasennurkan ja Lamminkylän kirjastot liittyivät kunnan kirjastoon. Kirjastonhoitaja kehotti muiden kirjastojen johtokuntia viipymättä edistämään liittymistä kunnan kirjastoon.

Tämän jälkeen ei kirjastoista löydy mainintoja ajalta ennen Suomen itsenäistymistä. 

Lähteet ja kirjallisuus: Sanan-Lennätin 1856, Suometar 1885, Suomen julkisia sanomia 1860, Porin kaupungin sanomat 1860, Otawa 1861,  Turun Lehti 1890, Wiipurin Sanomat 1891, Parikkala 1910, Parikkalan Sanomat 1910, Parikkalan Sanomat 1911, 1912, 1913, 1914, 1915, 1916, 1917, Parikkalan-Rautjärven Sanomat 19.9.2019: Parikkalan ensimmäistä lainakirjastoa piti kirkkoherran poika (Lege Pajari-Kosonen)
Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996), 405-406.

Suomen ensimmäinen postineiti Elisabeth Rönnholm

Etelä-Karjalan kulttuurirahasto tuki Rönnholmin perhettä koskevaa tutkimustani vuoden apurahalla. Kiitos siitä! Pääsen tämän tutkimuksen pariin vasta parin vuoden päästä, mutta sitä ennen ehdin toivottavasti kerätä jotain materiaalia. Kirjoitin jo aiemmin blogitekstin Rönnholmeista.

Kuten jo kirjoitin, Rönnholmin perheeseen kuului Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala), josta tuli vuonna 1864 Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja. Hänen elämäntarinansa valottaa naisten astumista virkauralle 1800-luvun Suomessa.

Elisabeth Rönnholm on haudattu
Parikkalan Vierevin hautausmaalle.
Kuva UI 2019.

Vuonna 1864, kun Rönnholm valittiin Parikkalan postikonttorin hoitajaksi, tuli täysi-ikäsistä eli 25 vuotta täyttäneistä naisista täysivaltaisia. He saivat hallita omia palkkatulojaan ja naisten vastuulle voitiin jättää valtion varoja, mikä olikin tärkeää postinhoitajan työssä. Ura postilaitoksen palveluksessa oli merkittävä asema sekä paikallisesti että valtiollisesti, sillä posti toteutti Venäjän valtion asettamia sensuurilakeja ja asetuksia ja näin kontrolloi saatavissa olevan tiedon laatua. Postin tehtäviin palkattiin siis vain täysin luotettavia henkilöitä.

Rönnholmin hakiessa postinhoitajan paikkaa oli hänen kilpailijanaan Mikko Innanan, paikallinen kiertokoulun opettaja. Jostain syystä katsottiin, että Rönnholm sopi toimeen paremmin. Voi olla, että asiasta päättävät tahot halusivat tukea Rönnholmin naimattomien tyttärien elämää, sillä säätyläisnaisten oli hankala löytää palkkatuloja ja asemalleen sopivia töitä aikana, jolloin naisten yleisin kodin ulkopuolinen ammattinimike oli piika. Piikomaaan rovastin tytär ei kuitenkaan sopinut. Sen sijaan säätyläisnaisten oli mahdollista palkkautua taloudenhoitajattareksi suuriin taloihin tai kartanoihin, ryhtyä ompelemaan maksua vastaan tai opettaa lapsia. On mahdollista, että Elisabeth Rönnholm ja hänen naimattomat siskonsa toimivat opettajina niin sanotussa Rönnholmin koulussa, jonka rovasti Rönnholm oli perustanut.

Rönnholmin aloittaessa postineidin uraansa, toimi Suomen postiylihallituksen johtajana Achates Ferdinand Gripenberg (1805-1882), joka toimittuaan sotilasuralla Viipurissa 1820-luvulla oli mahdollisesti tutustunut siellä Elisabeth Rönnholmin äidinpuoleiseen sukuun Weckrootheihin. Tällaiset virallisten tahojen ohitse toimivat ystävyyssuhteet saattoivat toimia etenkin naisten tukena aikana, jolloin sosiaaliturvaa ei ollut. Postiviran myöntäminen Rönnholmin neidille oli siis eräänlainen keino varmistaa, että hän ei joudu puille paljaille. Lähipiirille oli käynyt ilmeisen selväksi, että 38-vuotias neiti ei tule menemään naimisiin ja siten jonkun muun kuin aviomiehen oli taattava hänelle riittävä elanto. Tietyissä tapauksissa naisille sallitut työt toimivat siis ikäänkuin sosiaaliavun muotona.

Posti toimi Elisabeth Rönnholmin kotona, Ristimäen kartanon yhdessä huoneessa. Kunta maksoi tästä huoneesta vuokraa ja huolehti sen lämmityksestä. Postineidin palkkio oli pieni ja tästä palkkiosta Rönnholmin oli ostettava kirjoitustarvikkeet sekä kustantaa huoneen siivous ja valaistus. Kyläläiset hakivat postinsa silloin kun se heille sopi, moni piipahti todennäköisesti postia noutamassa sunnuntaina kirkkomatkalla, sillä postikonttori sijaitsi kirkolta etelään johtavan maantien varressa.

 

Elisabeth Rönnholm työpöytänsä ääressä. Postimuseo

Elisabeth Rönnholm toimi paikkakunnan postineitinä 21 vuotta, 38-vuotiaasta 59-vuotiaaksi. Eron syyksi Rönnholm mainitsi huonontuneen näkönsä ja muistinsa. Huonon valaistuksen ja tarkan kirjoitustyön aiheuttama näön huonontuminen, erilaiset silmäsairaudet ja ikänäkö olivat usein syynä myös miespuolisten kirjanpitäjien ja muiden kirjoitustöillä itseään elättäneiden eläköitymiseen.  Eron jälkeen Parikkalan postitoimistoa ryhtyi hoitamaan neiti L. Stenbäck (Uusi Suometar no 82, 1885). Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Rönnholm eli vielä 12 vuotta Ristimäen kartanossa.  Hän anoi keisarilta eläkettä, mutta ei saanut sitä ainakaan heti (Suomalainen Wirallinen Lehti no 205, 1885). Eläkkeen puutteesta huolimatta Rönnholm ei ollut aivan varaton, sillä vuonna 1883 kuollut Jakob Innanen oli lainannut häneltä 1400 markkaa (Östra Finland no 54, 1883). Rahan lainaaminen korkoa oli naisille eräs keino saada tuloja tilanteessa, jossa muunlainen ansaitseminen oli vaikeaa.

Elisabeth Rönnholmin kuoleman jälkeen laaditun muistokirjoituksen mukaan "Yhtä hiljainen kuin vainajan elämä oli, yhtä hiljaisena hän nukkui kuolmeaan sydänhalvauksen saatuaan." 

Lähteet: Biografiasampo 

Maritta Pohls (2000): Elisabeth Rönnholm, Kansallisbiografia

Säätyläisnaisten työstä ja toimeentulosta sekä postimestareiden työstä 1800-luvun Suomessa katso Kirsi Vainio-Korhonen, Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa (SKS, 2012).

Muokkaus 8.2.2025. Lisätty Elisabeth Rönnholmia esittävä kuva Postimuseon kokoelmista. 

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä,  , Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Carl Fredrik (s. 23.1.1773) ja Gustaf Christian Friedrich (s. n. 1771) koulivat vuonna 1782 kiertäneeseen rokkoepidemiaan.

Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki

Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin (luultavasti Karl Johan Qvist) apulaisena. (Tieto lisätty 5.3.2026). Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.

1800-luvun litografia. Museovirasto

Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen läheisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.

Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier Bergh) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kunnan kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 

* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Blogia on muokattu 7.9.2020 lukijalta saatujen kommenttien jälkeen. Muokattu tekstikohta näkyy yliviivauksena. 

Blogia on muokattu 15.6.2021. Rönnholmin kirjaston säilytyspaikkaa on tarkennettu. 

Blogia on muokattu 14.12.2021. Rönnholmin veljien tietoja on lisätty. 

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

Esko Ryökäs ja Ilkka Huhta, Arkkidiakonit arkkidiakonien jälkeen: Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkidiakonit. Diakonian Tutkimus 1, 2024. https://doi.org/10.37448/dt.129241