Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä,  , Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Carl Fredrik (s. 23.1.1773) ja Gustaf Christian Friedrich (s. n. 1771) koulivat vuonna 1782 kiertäneeseen rokkoepidemiaan.

Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki

Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin apulaisena. Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.

1800-luvun litografia. Museovirasto

Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen läheisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.

Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier Bergh) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kunnan kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 

* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Blogia on muokattu 7.9.2020 lukijalta saatujen kommenttien jälkeen. Muokattu tekstikohta näkyy yliviivauksena. 

Blogia on muokattu 15.6.2021. Rönnholmin kirjaston säilytyspaikkaa on tarkennettu. 

Blogia on muokattu 14.12.2021. Rönnholmin veljien tietoja on lisätty. 

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

Puutarhahistoriaa Malmgårdissa

Sain mahdollisuuden vierailla historiantutkijakollegoiden kanssa Malmgårdin kartanossa, Pernajassa, jossa kreivi Creutz ystävällisesti otti meidät vastaan ja saimme astella punaista mattoa linnamaiseen päärakennukseen. Janne Koskinen on blogissaan kertonut linnasta ja suvun historiasta, joten en nyt paneudu siihen enempää.

Malmgårdin päärakennuksen kuvasi Ulla Ijäs

Puutarhahistoriasta kiinnostuneena mielenkiintoni heräsi, kun kreivi näytti Carl von Linnén teoksen latinankielistä ensipainosta (josta on kuva Koskisen blogissa). Sen oli omistanut Jan Adolf Creutz 1755-1804). Kirsi Vainio-Korhonen kertoo teoksessaan Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa Jan Adolf Creutzin siskon tarinan. Nykyisen kreivin mukaan juuri Sophie oli kirjoittanut veljensä kirjaan sen ostopaikan ja hinnan. Kirjan hinnalla olisi ostoajankohtaan saanut hankittua hevosen.

Jan Adolf Creutz syntyi vuonna 1755 perheen kolmanneksi lapseksi. Isosisko Helena Sophie oli tuolloin kolmevuotias ja Carl Fredrik -veli vain vuoden vanha. Eva Christina syntyi vuonna 1757 ja vauvana kuollut Anna Lovisa vuonna 1761. Lapset saivat todennäköisesti hyvin samantapaisen koulutuksen ja esimerkiksi Jan Adolfin ja Sophien käsialat ovat miltei identtiset. Sisarukset jakoivat myös mielenkiinnon puutarhanhoitoa kohtaan, kertoo Kirsi Vainio-Korhonen teoksessaan Sophie Creutzin aika. Malmgårdin vanhassa kirjastossa saimme kuulla, että kirjaston puutarhanhoitoa ja kasvinjalostusta koskevat kirjat ovat Jan Adolf Creutzin peruja.

Jan Adolf (myös Jean Adolf tai Johan Adolf) Creutzista en onnistunut löytämään paljoakaan tietoa. Creutzeista kyllä löytyy lukuisia henkilöhistorioita esimerkiksi Kansallisbiografiasta, mutta Jan Adolf ei ilmeisesti kuulu suvun maineikkaimpiin. Suuressa ja lukuisia merkkihenkilöitä kasvattaneessa suvussa näinkin voi käydä - puutarhaa ja kasvinviljelyä harrastanut kapteeni ei ehkä kykene kilpailemaan vaikkapa "varakuninkaan" tai maaherran kanssa jälkipolvien huomiosta. Jan Adolf kuoli vuonna 1804 jonkinlaiseen kohtaukseen ja on haudattuna Willmaninen hautaan Pernajan kirkkoon. Tuolloin hän oli sotilasarvoltaan kapteeni. (Sukutukimusseuran Hiski-tietokannan mukaan). Ilmeisesti hän oli naimaton, mutta miksi hänet olisi haudattu Willmaninen hautaan, jää arvoitukseksi.

Olisikin mielenkiintoista päästä lukemaan puutarhaharrastaja Jan Adolf Creutzin huolellisia muistiinpanoja ja verrata tämän herrasmiehen puutarhaharrastusta vaikkapa toisen tuon ajan puutarhaentusiastin, Monrepos'n kartanon paroni Nicolayn harrastuneisuuteen puutarhanhoidon saralla. Jan Adolf Creutz jää toistaiseksi tuntemattomaksi puutarhainnoituksen saaneeksi herrasmieheksi, kuten niin monet muutkin hänen kaltaisensa. Historiantutkimus näyttää olevan kiinnostunut miehestä, mikäli hän on julkaissut jotain poliittista tai uskonnollista tai "sotinut tai saarnannut". Myös kulttuurielämän riennot saattavat jäädä historiankirjoihin, mutta puutarhaharrastusta ei näköjään ole luettu muistiinmerkittäväksi kulttuuriteoksi. Kartanoiden kirjastoja ja arkistoja tutkimalla voisi paljastua monia uusia puutarhainnoituksen saaneita aatelisia - niin miehiä kuin naisia. Malmgårdin puutarha- ja kasvinviljelyn historia on erityisen mielenkiintoinen, sillä nykyään kartanossa viljellään muinaisviljoja. Kreivi kertoikin, että he ovat saaneet monia vinkkejä vanhoista kirjoista esimerkiksi mekaanisen rikkakasvintorjunnan saralla.

Paluumatkalla ryhdyimme pohtimaan sukuverkostoja, joista kreivi Creutz oli meille kertonut. Moni kuulemamme nimi viittasi Saksaan. Löytyipä joukosta muutama minullekin tuttu nimi, joihin olin törmännyt viipurinsaksalaisia tutkiessani. Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että monella itäisen Suomen aatelisperheellä oli juuret Baltian maaperässä. Vainio-Korhonen lisää, että "nykyisen Suomen alueeseen keskittynyt historiankirjoitus ei ole kyennyt tavoittamaan maailmaa, jossa kaakkoisen Suomen aatelisperheet 1700-luvulla elivät". Jaan tämän näkemyksen professorin kanssa ja lisään, että etenkin tuolloisen Ruotsin ja Venäjän välisen rajan Venäjän puoleiset aateliset - ja muutkin säädyt - ovat jääneet tutkimukselliseen pimentoon.


Lisätietoa:
Malmgårdin kotisivut
Yle Uutiset 2008
Umami Lifestylejulkaisu (2012)
Tid Business Media (2016)
Kirsi Vainio-Korhonen: Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (SKS 2008)

Suur-Merijoen kartano Milavidassa - ja kumiteollisuuden historiaa

Kävin hiljakkoin tutustumassa Milavida-museossa Tampereella avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoki - Jugendin helmi. Kartano sijaitsi Viipurin lähellä, noin kolme kilometriä Ykspään junaseisakkeelta. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "kartano oli [...] jugendarkkitehtuurin helmi ja aikansa julkisin koti". Kartanon rakennutti pietarilainen, sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Neuscheller, joka 1900-luvun alussa palkkasi nuoret lupaavat arkkitehdit Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan kesähuvilan, josta tuli kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat huvilaan myös sisustuksen ja valaisun. Kartano valmistui vuonna 1903 (toisissa lähteissä 1904).

Suur-Merijoen kartano, Signe Brander 1912, Museovirasto. 

Kirjoitin heinäkuussa 2015 tähän blogiin vierailustani Milavidan von Nottbeck näytelyssä. Tuolloin en ollut aivan tyytyväinen näyttelyyn. Suur-Merijoesta kertova näyttely on toteutettu perinteisemmin kuin von Nottbeck -näyttely, osittain varmastikin siitä syystä, että Suur-Merijoki -näyttely ei ole pysyvä, kuten von Nottbeck -näyttely on. Suur-Merijoen näyttelyssä huomioni kiinnittyi siihen, että näyttelysaleja ei oltu pimennetty. Nykyään museonäyttelyt on usein sijoitettu mustaksi maalattuihin, pimennettyihin huoneisiin. Näin pystytään valoilla ohjaamaan näyttelyvieraan katsetta ja toisaalta esimerkiksi arvokkaat tekstiilit eivät kärsi päivänvalosta. Koska Suur-Merijoki -näyttelyssä oli esillä pääasiassa huonekaluja, valaisimia sekä teksti- ja kuvatauluja, ei pelkoa haalistumisesta ollut. Näyttelyvieraana olikin miellyttävää kierrellä kevätauringon valaisemissa Milavidan huoneissa. 

Suur-Merijokea oli suunnittelemassa lukuisa joukko arkkitehteja ja näyttely keskittyykin suurelta osin arkkitehtien työn esittelyyn. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän Neuschellereiden perhe. Maximillian Neuscheller kuoli vuonna 1919 sydänkohtaukseen jouduttuaan bolshevikkien pidättämäksi. Muu perhe pakeni Suomeen ja asettui Suur-Merijoelle, jossa asui vuoteen 1926 asti. Tällöin perhe myi kartanon Suomen valtiolle. Kartano siirtyi ilmavoimien käyttöön ja sen maille perustettiin lentokenttä, päärakennus toimi upseerikerhona. Kartano tuhoutui toisessa maailmansodassa. Esa Hakalan blogista voi lukea lisää Neuschellereista ja kartanosta. Myös Per Magnus Wijkmanin englanninkielisestä blogista löytyy lisätietoja ja kuvia. 

Olen tutkinut väitöskirjassani yhtä Viipurin seudun kartanoa, Hackmaneiden Herttualaa, joten Suur-Merijoen kartanon esittelyteksteissä oli paljon tuttua. Kosmopoliitti elämäntapa, läheiset yhteydet Pietariin ja saksankieliseen Euroopaan yhdistivät monia Viipurin seudun kartanonomistajia. Anna-Lisa Ambert on vuonna 2003 tutkinut Suur-Merijokea porvariston omakuvana tutkimuksessaan "Kotini on linnani": kartano ylemmän porvariston omakuvana: esimerkkinä Geselliuksen, Lingrenin ja Saarisen suunnitteleman Suur-Merijoki vuodelta 1904. (taidehistorian väitöskirja, julkaisija Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 2003) 

Suur-Merijoki ei  ollut vain kesähuvila, vaan siellä harjoitettiin myös viljelyä ja karjankasvatusta. Kartanon pihaa komistikin suuri sonniveistos, joka esitty Ayrshire-rotuista Gary-sonnia. Patsas sijaitsee nykyään Järvenpäässä.

Täältä voi käydä katsomassa Maximilian Neuschellerin ottamia valokuvia. Hän oli innokas valokuvaaja ja kartanossa oli oma, erillinen pimiö häntä varten. Näiden kuvien konservoinnista on tehty opinnäytetyö.

Näyttelyn jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että tiedämme edelleen melko vähän perheen elämästä Suur-Merijoella. Tutkimus näyttää olleen kiinnostuneempi kuuluisista arkkitehdeista ja Ambergin väitöskirjassakin heidät nostetaan esille sen sijaan, että keskityttäisiin perheeseen. Amberg kylläkin toteaa kartanon olleen Neuschellerin omakuva ja kosmopoliittisuuden ilmentymä, mutta siitä huolimatta kyseessä on "rakennusmonografia", ei Neuschelleriin keskittyvä tutkimus. Koska en ole täysin perehtynyt Ambergin väitöskirjaan ihmettelenkin mielessäni, miksi arkkitehtien nimet on tästä rakennuttajan omakuvaa korostavasta lopputulemasta huolimatta pitänyt nostaa työn otsikkoon. Olen havainnut, että oli kyse sitten maisema- tai rakennusarkkitehtuurin historiasta, arkkitehdit kyllä muistetaan ja heidän ympärilleen jopa luodaan sankarimyyttiä, mutta tilaajien ja varsinaisten käyttäjien kokemuksia ja intentioita harvemmin otetaan huomioon. 

Jäinkin miettimään, millaista oli asua "kokonaistaideteoksessa", miten se soveltui perhe-elämän tarpeisiin? Kartanon pohjapiirroskin, joka oli esillä museonäyttelyssä, kertoo vilkkaasta seuraelämästä. Vieraille oli varattu useita huoneita. Moderniudestaan huolimatta vieraiden käytössä ei kuitenkaan ollut pesutiloja, vain vesiklosetti, samoin kuin palkollisille. Missä nämä peseytyivät? Entäpä miten kivirakennus soveltui talviasumiseen? Miten sitä lämmitettiin? 

Kuva: uusiotuotantoa mainosjulisteesta www.delcampe.net

Entäpä Neuschellerin liiketoimet? Liike-elämää tutkineena kiinnitin huomioni näyttelytekstissä mainittuun, vuonna 1860 perustettuun Russian American India Rubber Companyyn. Yritys oli omana aikaan maailman suurin kumialan yritys ja sillä oli monopoli koko Venäjän vähittäiskauppaan edustamissaan tuotteissa, joihin kuuluivat muun muassa kumikalossit. Maximillianin isän Leopold Neuschellerin omistama ja hänen kuoltuaan Maximilianin ja hänen vaimonsa serkun, rotterdamilaissyntyisen Hendrik van Gilse van der Palsin omistama kauppahuone fuusioitui 1909 kumitehtaan kanssa. Tällöin Maximilian Neuscheller vetäytyi eläkkeelle. Täältä ja täältä voi käydä tutustumassa van der Palsin Pietarin taloihin. Venäjän vallankumouksen jälkeen van der Pals muutti Suomeen, Lohjalle omistamaansa Palonimen kartanoon ja toimi Suomessa kumialalla yrityksellään Suomen Treugolnik Oy (Lähde: Esa Hakalan blogi) van der Pals oli ilmeisesti jo varautunut mahdolliseen tulevaan Suomeen muuttoon, sillä hän oli vuonna 1912 ostanut Pyhäniemen kartanon Hollolasta, josta hän kuitenkin jo vuonna 1919 luopui. (lähde: paijat-hamewiki.fi)  van der Palsin liiketoimista riittäisi tutkittavaa, sillä Treugolnikin lisäksi hänellä oli myös muuta liike- ja hyväntekeväisyystoimintaa Pietarissa. (lähde: Erik Amburger: Deutsche in Staat, Wirtschaft und Gesellschaft Russlands. Die Familie Amburger in St. Petersburg 1770-1920, Wiesbaden 1986)

Kuva: Hanseatisches Sammlerkontor für Historische Wertpapier

Neuschellerin kumituotteet sysäsivät Suomen kumiteollisuuden liikkeelle. Vuonna 1895 Mauritz Weissman perusti Gummi Teollisuus Tehdas Pohjolan tutustuttuaan Neuschellereiden Treugolnik-tuotemerkillä valmistamiin kalosseihin. Weissmanin tehdas meni kuitenkin pian konkurssiin, mutta vuonna 1898 perustettiin Suomen Gummitehdas Oy, joka vuonna 1904 muutti Helsingistä Nokialle. Ja loppu onkin historiaa, voisi sanoa. (lähde: Wikipedia) 1800-luvun loppupuoli oli kiivasta kumi- ja kankaiden kyllästysteollisuuden aikaa. Uuden keksinnöt houkuttelivat alalle rikastumisen toivossa yrittäjiä, joiden hiukan epäonnisemmista, mutta hetkellisesti tuottoisista seikkailuista voi lukea vaikkapa Anders Ramsayn muistelmista Från barnaår till silverhår (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). 

Joku tässä kumiteollisuuteen liittyvässä osassa jäi kuitenkin kaivelemaan ja pengoin asiaa hiukan lisää. Kumiteollisuuden viimeisimmät kiemurat ovat juuri nyt median riepoteltavana ja nokialaisena olen kiinnostunut paikkakunnan teollisuuden historiasta.

Suomen Gummitehdas osti 1930-luvulla enemmistöosuuden Osakeyhtiö Nurmesta ja Savion kumitehdas Oy:sta. Wikipedian mukaan jälkimmäinen ostettiin vuonna 1832, mutta vielä vuonna 1934 Savion kumitehdas Oy mainosti  Treugolnik nimeä ja perustamisvuottaan 1860 Pietarissa, sekä Made in Finland -tekstiä. Täällä pienpainate. Kulutus tai muotihistorian tutkijalle tästä mainoslehdykästä löytyy mielenkiintoista kuvamateriaalia. Mutta takaisin liike-elämään. Eli oliko niin, että Keravan Saviolla sijainnut Savion kumitehdas Oy oli van der Palsin Suomen Treugolnik Oy? En onnistunut löytämään Savion kumitehtaasta mitään historiatietoja. Vuodelta 1923 löytyy Suomalainen Treugolnik Oy. Suomen Treugolnik -nimeen en törmännyt muualla kuin Esa Hakalan blogissa. Lisäanekdoottina todettakoon, että Finska Treugolnik perusti vuonna 1921 Svenska Treugolnik -yhtiön, jonka toiminnan kestosta ei kuitenkaan ole tietoa. Keravalla kumituotteita valmistettiin ilmeisesti vuodesta 1925 aina 1980-luvulle saakka. 

Osakeyhtiö Nurmi herätti mielenkiintoni. Hackmanit ostivat vuonna 1872 Nurmen tilan Viipurin läheltä. Sinne perustettiin vuonna 1873 olkiselluloosatehdas ja vuonna 1876 hienotaetehdas. Selluloosatehdas lopetti vuonna 1882 ja hienotaetehdas siirrettiin vuonna 1891 Sorsakoskelle, jossa edelleen Hackmanista irrottautunut Metos Oyj valmistaa teräsesineitä suurkeittiöiden tarpeisiin. (Lähde: Kestäviä arvoja. Hackman 1790-1990, Helsinki 1990) Teollinen tuotanto siirtyi vain väliaikaisesti pois Nurmesta. Osakeyhtiö Nurmi, joka oli siirtynyt Suomen Gummitehtaan omistukseen konkurssin jälkeen vuonna 1930, valmisti kumisia kengänkorkoja ja lattianpäällysteitä. Olin lukenut Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran blogista, että Viipurin maakunta-arkistossa on alkuperäinen "Nokian" lattia. Olin itsekin päässyt ihailemaan kyseistä lattiaa, joka tuskin kuitenkaan voi olla "nokialainen". Upofloor aloitti lattiapinnotteiden valmistuksen Nokialla vasta sodan jälkeen, vuonna 1955. Toisekseen nokialainen Suomen Gummitehdas valmisti lattiapäällysteitä Viipurissa, kuten yllä totesin.  Joten luultavimmin kyseessä on siis Osakeyhtiö Nurmen/Suomen Gummitehtaan valmistama lattia, paikallista tuotantoa siis. 

Ajauduin siis aika kauas varsinaisesta aiheesta, eli Suur-Merijoen kartanosta. Nokialla on myös toinen Viipurista siirtynyt teollisuuslaitos, nimittäin mylly. Siitä kirjoittelen ehkä toisella kertaa. 

Koitsanlahden hovi

Itä-Savo ehti ensimmäisenä uutisoimaan, että Koitsanlahden hovi myydään tarjouskaupalla.

Kuva: kuvapankki.ekarjala.fi

Museovirasto on siis vuosien jahkailun päätteksi siirtänyt Suomen ainoan lahjoitusmaakartanon myytäväksi Senaattikiinteistöille. Avoin huutokauppa alkaa 28.2.2016. Ostajalta vaaditaan varallisuutta ja vastuullisuutta, sillä kauppaa ei voita korkein tarjous, vaan se, joka pystyy osoittamaan korjaussuunnitelman sekä lupautumaan pitämään ainakin osan rakennuskannasta avoinna yleisölle. Ei siis liene pelkoa, että ostajista olisi ylitarjontaa. Vuonna 2010 päärakennuksen korjauskustannuksiksi arvoitiin 450 000 euroa ja tallirakennuksen 130 000 euroa. 

Miksi tämä Koitsanlahden hovin kauppa herättää intohimoja? Ensiksikin, kartano on toiminut museona, se on aikanaan siirtynyt Museoviraston hallintaan ja nyt Museovirasto on päättänty luopua siitä. Museot ovat tähän saakka suhtautuneet erittäin kriittisesti hallintaansa tulleiden esineiden myymiseen. International Comite of Museums ICOM-Suomen komitea ry:n julkaisussa Museotyön eettiset säännöt todetaan: "Esineen tai näytteen poistaminen kokoelmista edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä." Eli museoiden ei tulisi poistaa  korvaamattomia esineitä.

Sellaiseksi voidaan Koitsanlahden hovi katsoa. Se on ainoa nykyisen Suomen alueella sijaitseva lahjoitusmaakartano. Tämä tarkoittaa tilaa, jonka Venäjän hallitsija oli lahjoittanut jollekin taholle. Nykyisen Suomen alueella tällaisia tiluksia on, mutta niillä ei sijaitse asuinrakennuksia kuten Parikkalassa. Jyrki Paaskoski luettelee väitöskirjassaan Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826 yhteensä 30 lahjoitusmaata Vanhan Suomen alueella. Nykyisen Suomen alueella on sijainnut lahjoitusmaita Joutsenossa, Pyhtäällä, Sulkavalla, Uukuniemellä, Vehkalahdella ja Virolahdella. Tosin en ole ihan varma, miten tuo Uukuniemen lahjoitusmaa-alue asettuu kartalle, eli jäikö se sittenkin nykyisen rajan taa kuten suurin osa Uukuniemeä.

lähde: wikipedia

On tietenkin vain sattumaa, että juuri Parikkalassa on säilynyt ainoa lahjoitusmailla sijainnut asuinkartano. Lahjoitusmailla ei välttämättä ollut lainkaan asuinkartanoa. Lahjoitusmaan haltija asui Venäjällä ja tiluksia hoiti palkattu työväki sekä lahjoitusmaatalonpojat, joilla oli päivätyövelvollisuus kartanoon. Tiluksilla saattoi olla siis vain vaatimattomia asuinrakennuksia ja eläinsuojia. Koitsanlahdessa sen sijaan on säilynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla rakennettu asuinkartano. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti lahjoitusmaa-ajalta peräisin. Parikkalassa varsinainen lahjoitusmaa-aika päättyi 1797, kun Venäjän hallitsija ei enää lahjoittanut aluetta edelleen, vaan alue jäi kruunulle ja kartanoa vuokrattiin vuokraviljelijöille. Kirjotin eräästä heistä aiemmin.

Kartanorakennuksen nykyisen huonon kunnon selittänee osaltaan se, että rakennus ei edusta tyylisuunnaltaan mitään kovin erikoista rakennustapaa, tai nykyisen vuonna 1849 valmistuneen päärakennuksen rakennuttaja tai asukas ei ole kovin kuuluisa hahmo maamme historiassa. Museovirasto ja ylipäänsä museoimisesta kiinnostuneet tahot ovat innokkaampia tarttumaan rakennuksiin, joissa on mieluiten syntynyt tai asunut joku itsenäisyyden ajan merkkihenkilö, tai joka tyyliltään edustaa merkittävää arkkitehtuuria. Viittaan tällä tietenkin Kotkaniemen, presidentti Svinhufvudin synnyinkodin saamaan rahoitukseen. Päätös on sen verran epäselvä, että en heti osannut tulkita oliko Kotkaniemi saanut koko 2,5 milj. euroa vaatineen kunnostuksensa rahoituksen vai ei. Museoliiton blogissa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tulkitsee näin tapahtuneen. Verrokkina kerrottakoon, että Suomessa Museoviraston kokonaismenot (sis. mm. Kansallismuseo, kulttuuriympäristön hoito ja suojelu, arkistot, tietopalvelu ja museoiden kehittäminen) ovat yhteensä noin 6 milj. euroa. Budjetti löytyy verkosta.

Koska Koitsanlahti ei kuulu tähän hallituksen suojeluksen saamaan kategoriaan, on sen annettu rappeutua. Museovirasto sulki Koitsanlahden lahjoitusmaahovimuseon 1990-luvulla. Sen jälkeen rakennus on ollut kiinni eikä siellä ole tehty kunnostustöitä. Jo vuonna 2010 huomioitu katon vuotaminen on saanut jatkua kenenkään piittaamatta. Toisaalta samaan aikaan mediassa kirjoitetaan paheksuvin äänenpainoin Venäjän puolella sijaitsevien lahjoitusmaakartanoiden tuhosta.

Tunnistan tietenkin haasteet, joita Koitsanlahden hovin omistava taho kohtaa. Vaikka paikan historia on mitä mielenkiintoisin (kirjoitan siitä joskus toisella kertaa) niin se ei elätä ketään.

Kirjoittaja on tehnyt kandidaatintutkielmansa Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman lahjoitusmaatalonpoikien kapinoista (Tampereen yo), mutta hukannut todistuskappaleen. Kopio löytynee TaY:n historia-aineiden kirjastosta. 

Lisää juttuja Koitsanlahden hovista: täällä, täällä,  Mauri Kinnusen blogissa, Willimiehen blogissa, Museoviraston sivuilla, Maakuntayhdistyksen kannanotto
Akateemista tutkimusta: Paaskoski, Jyrki, Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.


Muokkaus: Tänään 24.2.2016 Itä-Savossa julkaistiin uutinen koskien Koitsanlahden hovin kauppaa. Kärsimysten kivet mukana kiinteistökaupassa. Kyseiseen kauppaan siis kuuluu muistomerkki, jonka parikkalalaiset pystyttivät vuonna 1958 sen kunniaksi, että oli kulunut sata vuotta hovin päivätyövelvollisuuden päättymisestä. Willimiehen blogissa lisätietoja ja kuvia muistomerkistä. 

Puutarhahistoriaa: Lancelot "Capability" Brown

Tänä vuonna (2016) tulee kuluneeksi 300 vuotta Lancelot "Capability" Brownin syntymästä. Iso-Britanniassa tätä "Englantilaisen puutarhan" isää juhlitaan kunnolla. Asiasta kiinnostuneet voivat seurata uutisia vaikkapa blogista tai twitteristä. Iso-Britanniassa puutarha-alan toimijat näyttävät hyödyntävän toden teolla "Capability" Brownin juhlavuoden. Hänen suunnittelemissaan kartanopuutarhoissa on monenmoisia tapahtumia ja aiheen ympäriltä julkaistaan tutkimusta.  

Lancelot Brown syntyi vuonna 1716 Kirkahlessa, Northumberlandissa. Isä viljeli maata ja äiti työskenteli Kirkhalen kartanossa. Perheessä oli kaikkiaan kuusi lasta. Lancelot kävi jonkin verran kylän koulua, kunnes aloitti työskennellä Kirkhalen kartanon puutarhassa. Vuonna 1741, Lancelot Brown suuntasi Stoween, Buckinghamshireen, jossa hän työskenteli puutarhoissa. Stowessa nuori puutarhuri meni naimisiin Bridget Wayetin kanssa ja pari sai sittemmin yhdeksän lasta. Stowen vuosinaan Lancelot Brown alkoi suunnitella ja toteuttaa itsenäisesti puutarhasuunnitelmia. Stowessa keräämänsä maineen turvin perhe muutti Lontoon lähistölle Hammersmithiin, joka tuolloin vuonna 1751 oli Lontoon kauppapuutarhojen aluetta.

Lancelot "Capability" Brown, Nathaniel Dance, National Portrait Gallery (lähde: Wikipedia)

Tilausten kasvaessa Brown ei enää itse ehtinyt toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan, joten hän palkkasi työväkeä. 1750-luvun lopussa Brownin kirjoissa oli jo yli kaksikymmentä palkollista, jotka suorittivat varsinaisen maisemointi- ja puutarhatyön. Näin ollen Brownille jäi aikaa keskittyä suunnittelutöihin. 1750-luvulla hän suunnitteli useita kartanopuutarhoja. Kaiken kaikkiaan Brownin sanotaan suunnitelleen noin 4 000 puutarhaa.

Brown käytti suuren osan ajastaan matkustamiseen asiakkaidensa luo ja valvomaan suunnittelemiensa puutarhojen toteuttamista. Hänen paneutumisensa työhön oli niin intohimoista, että hän ei aina veloittanut työstään riittävästi. Taloudellisten huolien vaivaama Lancelot Brown kuoli tyttärensä kotona Lontoossa 6. helmikuuta 1783. Hänet on haudattu Fenstatoniin, Cambridgeshireen, jossa hän omisti maata ja Fenstantonin kartanon. 

Lisänimensä "Capability" Lancelot Brown sai siitä, että hänen sanotaan todenneen asiakkailleen, että näiden puutarhoissa on "mahdollisuuksia". 

Parhaiten "Capability" Brown muistetaan suurimittaisista puutarhoistaan, joissa puutarha ja puisto muodostivat yhdessä laajan, vapaamuotoisen maisemapuutarhan eli englantilaisen puutarhan. Tämä oli uutta, sillä aiemmin muodissa oli ollut säännöllisiin muotoihin perustuva ranskalainen puutarha. Englantilaista maisemapuutarhaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa englantilaiseen "cottage garden" puutarhaan. Jälkimmäinen on tunnettu runsaista kukkaistutuksistaan mutta maisemapuutarhaan kukkapenkit eivät kuulu. Sen sijaan maisemapuutarha koostuu epäsymmetrisistä poluista, suurista puista ja kumpuilevasta maastosta. Maisemapuutarhan rakennelmia ovat erilaiset näköalapaikat ja huvimajat sekä muistomerkit ja keinotekoiset luolat, vesiputoukset ja muut suurimittaista maisemointia vaativat rakennelmat kuten "ha-ha" aidat. 

Jo "Capabilityn" elinaikana ja etenkin 1800-luvulla Suomessa rakennettiin useita englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja. Kartanonomistajat halusivat seurata muotia, joka levisi ympäri Eurooppaa. Aluksi englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja rakennettiin hallitsijoiden palatsien puutarhoihin (esim. Tukholmaan Hagan linnan puutarhaan ja Tsarskoe Seloon Venäjälle) mutta vähitellen myös vaatimattomampien aateliskartanoiden puutarhoista loihdittiin maisemapuutarhoja. Suomalaisille tutuin esimerkki lienee Viipurissa sijaitseva Monrepos'n puutarha, jonka luoja oli paroni Ludwig Heinrich von Nicolay ja hänen poikansa Paul. Myös Fagervikissa läntisellä Uudellamaalla oli kuuluisa englantilainen puutarha, samoin kuin Aurora Karamzinin Träskendassa Espoossa. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt englantilaisiin puutarhoihin myös Viipurin lähellä sijaitsevissa Herttualan (Hackman), Saarelan (Steinheil) ja Kiiskilän (Dannenberg) kartanoissa. Aikakauden puutarhakasveista voit lukea täältä.

Meillä Suomessa ei taida löytyä yhtä kuuluisia puutarhasuunnittelijoita mutta kuuluisia, omana aikanaan muodikkaita ja hyvinhoidettuja puutarhoja meillä kyllä olisi. Englantilaisten maisemapuutarhojen rakentamisesta suomalaisiin kartanoihin alkaa olla pian 200 vuotta, joten ehkä mekin voisimme juhlistaa puutarhojamme ja pelastaa edes pienen osan puutarhahistoriaa. Muissa pohjoismaissa puutarhahistoriaa tutkitaan koko ajan. Vierailin viime syksynä seminaarissa, jonka järjestäjänä oli Forum för trädgårdshistoriksa forskning i Norden. Henkilökohtainen tuntumani seminaarista on, että meillä Suomessa historiantutkijat eivät juurikaan ole tutkineet puutarhahistoriaa ja valitettavasti tällöin seminaarin antikin jäi jossain määrin pintapuoliseksi. Toisaalta oli todella hyvä, että meitä suomalaisia historiantutkijoita oli paikalla kaksi, ettei suomalaisen puutarhahistorian tekeminen täysin ollut paikalla olleen luonnontieteilijän harteilla. Ruotsista sen sijaan seminaariin osallistui useita historiantutkijoita, jotka ovat tutkineet muun muassa sukupuolta ja puutarha-arkkitehtuuria.

Lähteet: 

www.capabilitybrown.org

HAMK näyttely 1800-luku

Rakennusperinto.fi

www.parkmonrepos.org

Cross, Anthony, The English Garden in Catherine the Great's Russia. The Journal of Garden History, Vol. 13, Iss. 3, 1993.

Häyrynen, Maunu, Suomalainen puutarha. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 10–30.

Ijäs, Ulla, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa (Suomen historian väitöskirja, Turun yliopisto 2015)

Knapas, Rainer, Ludwig Heinrich Nicolay ja Monrepos. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 220–233.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ludwig Heinrich Nicolay och hans värld i 1700-talets ryska Finland. Atlantis, Stockholm 2003.

Knapas, Rainer, Den nya trädgårdskonsten. Teoksessa Jakob Christensson (Red.), Signums Svenska kulturhistoria. Gustavianska tiden. Signum, Stockholm 2007, 363–388.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1157, Tieto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Andreas Schönle, The Ruler in the Garden: Politics and Landscape Garden in Imperial Russia. Peter Lang, Bern 2007.

Kasvimaailman uutuuksia

Näin keväällä puutarhaan on kiva tehdä uusia hankintoja. Puutarhaliikkeessä sitä helposti sortuu ylettömyyksiin ja hankkii enemmän taimia kuin kukkamaalle tai hyötykasvimaalle mahtuu. Tämä ei ole mitenkään uusi ilmiö. Uudet kasvilajikkeet ja siemenluettelot veivät mukanaan jo 1800-luvulla. Olen tutkinut erään tuon ajan innokkaan puutarhaharrastajan tilauslistoja. 

Kesän 2014 satoa. (c) Ulla Ijäs

1700-luvun muotikasveja olivat narsissit, anemonet, neilikat ja leukoijat sekä tulppaanit. 1800-luvun uutuuksia olivat rhododendronit, amerikkalaiset havupuut, verenpisarat ja daaliat sekä kiinalaiset krysanteemit, pionit ja kameliat. Vuosisadan puolivälissä Japanista saatiin iiriksiä ja vaahteroita. Muotikasveja olivat myös petuniat, verbenat ja tohvelikukat. Näistä moni nähtiin myös tutkimassani puutarhassa, kuten esimerkiksi vuonna 1792 Eurooppaan tullut australialainen pelargonilajike pelargonium australe – muscat sekä itäaasialaista alkuperää olevat keikarinkukat.

Hyötykasvitarhassa kasvatettiin vihreitä valkoisia pitkiä kurkkuja, keltaista keräsalaattia, punajuurista porkkanaa, hollantilaista parsaa, punaista ja valkoista pyöreää retiisiä,kukka- ja hollantilaista kaalia, ”italialaista Brocolia”, keltaista Savojin kaalia ja ”höyhenkaalia”, ”röyhelöistä ruskeaa kaalia”, hollantilaisia porkkanoita, sokeri-, kaura- ja mustarjuurita, määriläisiä lanttuja ja forellisalaattia. 

Hedelmä- ja marjapensaista tunnettiin herukat, kirsikat, päärynät, luumut, omenat. Näiden lisäksi kasvatettiin myös ananaksia ja vaikkapa samppanjarypäleköynnöksiä. 

Tutkimaani puutarhaan kasvit tilattiin Saksasta. Esimerkiksi berliiniläinen kauppapuutarhuri Friedrich Ohm ja lyypekkiläiset Steltzner & Schmaltz sekä Carl Grösser olivat kasvitoimittajia, joiden luetteloista uutuuskasveja tilattiin 1800-luvun alussa. Vanhoista lehdistä ja osoitekalentereista käy ilmi, että Ohmin kauppapuutarha sijaitsi osoitteessa Köpenicker Strasse 70. Siellä toimii nykyään hänen nimeään kantava yökerho. Tuskinpa klubbailijat osaavat yhdistää yökerhon nimeä 1800-luvun alun puutarhuriin. 

Tutkimani puutarha sijaitsi Viipurissa. Kasvitilaukset paljastavat, että moni sellainen kasvi, jonka on luultu ensimmäisen kerran kasvaneen vaikkapa Fagervikin tai muun läntisemmän Suomen kartanopuutarhoissa, on hyvinkin saattanut löytyä aiemmin Viipurin lähiseutujen puutarhoista. Aihetta ei ole juurikaan tutkittu ja esimerkiksi puutarhuri Pentti Alangon artikkeli "Venäjän vallan aikaisesta puutarhakasvillisuudesta" (Hortus Fennicus) käsittelee pääasiassa 1800-luvun loppupuolta ja läntistä Suomea sekä perustuu aiempaan tutkimukseen arkistotutkimuksen sijaan. Artikkelissaan Alanko antaa ymmärtää, että esimerkiksi nykyään tavallinen pensasruusu, kurtturuusu Rosa rugosa olisi ensimmäistä kertaa istutettu Haminan lähelle Summan kartanon puutarhaan, jonne ruusu olisi hankittu pietarilaisesta kasvitarhasta. Tämä saattaa olla hyvinkin mahdollista, mutta yhtä mahdollista on myös se, että ruusu oli saatu viipurilaisilta tuttavilta, joiden puutarhoissa erilaiset saksasta tilatut ruusut olivat kukkineet jo paljon aiemmin. Tutkimusaineistossani yksi ensimmäisistä ruusumaininnoista on vuodelta 1804, jolloin Lyypekistä tilattiin ”erivärisiä ruusuja”,  jotka pyydettiin tällä kertaa toimittamaan Summan kartanon omistajien kautta Viipuriin. Samassa tilauksessa oli myös kirjopikarililjojen, narsissien, tasettien ja krookusten sipuleita, esikkoja, liljoja, lootuksia, orvokkeja, bataatteja ja palsternakkoja, vain muutamia mainitakseni. 

Historiallisista hyötykasveista kiinnostuneet voivat käydä lukemassa aiheesta lisää täällä. (saksaksi) 
Täältä voi käydä lukemassa digitoitua puutarhakirjallisuutta ja kasviluetteloita aina 1600-luvulta alkaen. Vaikka sivu on saksaksi, löytyy sieltä myös muilla kielillä julkaistua kirjallisuutta. 

Lähteet: Hackman & Co:n arkisto, ELKA; Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001; Elliott, Brent, Floora. Puutarhakasvien historiaa. (Suom. Marketta Klinge) The Royal Horticultural Society. Schildts, Helsinki 2005; Kukkien lumoa. Turun museokeskus 2014.

Ansari ja kasvihuone

Tähän aikaan vuodesta alkaa olla aika kerätä kesän satoa. Mennyt kesä oli ensimmäinen, jolloin kokeilin pienimuotoista kasvihuoneviljelyä. Kasvihuoneeni sato on tähän mennessä koostunut pinaatista, salaatista ja parista kurkusta. Kylmä alkukesä hidasti kasvua niin paljon, että kurkkujen säilöminen taitaa jäädä haaveeksi. Onneksi kasvihuoneella oli muutakin käyttöä. Koiran mielestä se oli verraton viilennyspaikka helteisimpinä päivinä.

(c) Ulla Ijäs

Kasvihuoneillakin on oma historiansa. Suomen ensimmäisen kasvihuoneen on sanottu sijainneen Turussa noin 1600-luvun puolivälin tienoilla. Sata vuotta myöhemmin Turun akatemia sai Suomen ensimmäisen talvikasvihuoneen eli ansarin. Samoihin aikoihin ansareita alettiin rakentaa kartanoihin ja pappiloihin. (Lähde: Orangerian historia tuoksuu sitrukselle. Kotipuutarha-lehti. http://www.suomela.fi/piha-puutarha/Kasvihuoneet/Orangerian-historia-tuoksuu-sitrukselle--50915) 

Kasvihuoneen kaikki varmasti tuntevat ja osaavat kuvailla. Mutta mikä on ansari ja miten se eroaa kasvihuoneesta? Ansari tai oransseri on suomenkielinen väännös hankalasti lausuttavasta orangerie'sta. Se taas oli saanut nimensä appelsiinistä eli orange'sta. Menneinä aikoina ansarit oli useimmiten rakennettu tiilestä ja kasvihuoneet puusta. Kasvihuoneissa (ruots. drivhus, engl. green house) kasvit taimetettiin keväällä, ennen kuin ne siirrettiin ulos. Ansareissa sen sijaan kasvit talvehtivat. Myös lämpötila ja ilmankosteus olivat erilaiset.

Kasvihuoneiden historia ulottuu renesanssiaikaan, noin 1500-luvulle. Tuolloin lasinvalmistus oli kehittynyt riittävän pitkälle, jotta pystyttiin tuottamaan tarpeeksi suuria ikkunalaseja. Kasvihuoneita alkoi kohota ympäri Euroopan hoveja. Todellisen läpimurtonsa kasvihuoneet tekivät 1700-luvulla. Silloin Eurooppaan alettiin saada kasvihuoneviljelyyn sopivia, näyttävästi kukkivia kasveja. Monet maat varustivat erilaisia keruuretkikuntia, jotka matkustivat Aasiaan ja Amerikkaan keräämään kasveja ja tekemään kasvitieteellistä tutkimusta. Uutuuskeksintö, eräänlainen pienoiskasvihuone nimeltä Wardin laatikko takasi, että kasvit saatiin elävinä Eurooppaan.

Vuonna 1818 brittiläinen John Claudius Loudon keksi takorautaisen ikkunakehikon. Tämä keksintö hyödytti heti tuoreeltaan kasvihuoneiden kehitystä. Keksintö oli verrattain kätevä, sillä kehikko alensi kasvihuoneiden hintaa. Lisäksi kehikon saattoi taittaa kasaan, joten sen kuljettaminen helpottui. 

Trade card of J S Jorden, glazier and greenhouse manufacturer

© The Trustees of the British Museum

Ansareissa eli talvipuutarhoissa talvetettiin hedelmäpuita ja 1800-luvulla muodikkaita agavekasveja ja palmuja, jotka kesäksi nostettiin ulos. Talvipuutarha saattoi myös olla sisustettu oleskelua varten - aivan kuten nykyään puutarhalehdet kannustavat sisustamaan pihanperän kasvihuoneet. Kartanoiden ansarit saattoivat myös olla päärakennukseen kytköksissä olevia viherhuoneita. Muotitietoisten ansareissa lentelivät papukaijat ja erikoisuudentavoittelijoilla saattoi ansarin kasveissa kiipeillä apinoita. Venäjän aristokratian talvipuutarhoissa suosittuja olivat myös laamat ja muut suuret eksoottiset eläimet. Suomessa niitä tuskin nähtiin. Tutkimani Hackman-suvun ansarissa, joka muuten oli kooltaan noin 150 neliömetriä, lentelivät papukaijat. Olisikin hauska saada tietää, miten laajamittaista kasvihuoneviljely ja ansarien rakennuttaminen itse asiassa oli 1700- ja 1800-luvun Suomessa. Puutarhahistoria on Suomessa lapsen kengissä ja aiheesta on tehty vain muutamia museojulkaisuja, mutta tieteellinen historiantutkimus puuttuu lähes tyystin. 

Kasvihuoneviljelyn historiasta kiinnostuneille suosittelen retkeä naapurimaahamme. Gunnebo Slott och Trädgård, jossa osallistuin vuosi sitten puutarhahistorian seminaariin, on mielenkiintoinen tutustumiskohde. Se sijaitsee Göteborgin lähellä. Kartanon puutarhassa harjoitetaan viljelyä 1700-luvun tapaan ja kasvihuoneet ovat (ainakin jossain määrin) alkuperäisiä 1700-luvun ansareita ja kasvihuoneita. Kuvassa on kasvihuone (drivhus). Gunnebon kartanon puutarhassa saa myös hyvän käsityksen ansarin ja kasvihuoneen eroista. Kuvassa kasvihuone. Kartanon ansaria eli talvipuutarhaa kunnostetaan parhaillaan. Lisätietoja http://gunneboslott.se/  Gunnebon puutarhasta voisivat kotimaiset kartanopuutarhat ottaa mallia. Esimerkiksi Tampereella Hatanpään kartanon puutarhaan sopisivat hyvin samanlaiset toiminnot kuin Gunnebon puutarhaan, jossa työhönsä väsyneet voivat työnantajansa kustantamana saada puutarhaterapiaa.

(c) Ulla Ijäs