Tamperelainen palatsi

Pääsin eilen käymään Naisten pankin tiernapoikajuhlassa tamperelaisessa palatsissa eli Pikkupalatsissa. Itse muistan eräästä aiemmasta työpaikasta, että kyseisessä talossa toimi 1900-luvun lopussa Canonin toimisto, josta tilattiin paikalle kopiokoneiden huolto. Nyt talo on aivan erinäköinen ja toisenlaisessa käytössä. Parhankankaan perhe on vuodesta 2001 alkaen kunnostanut rakennuksen entiseen loistoonsa. Eteisessä huomasin kauniit alkuperäiset julkisivupiirustukset, joissa allekirjoittajan oli Fr. Thesleff. Sukunimi oli minulle tuttu Viipurista ja kun vielä kuulin rakennuttajan olleen Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruun, heräsi mielenkiintoni. 

Pikkupalatsi. Kuva 1900-luvun alusta. Tampereen museot. 

Pikkupalatsin suunnittelu alkoi vuonna 1897 ja samana vuonna palatsin sisustussuunnittelu tilattiin Louis Sparrelta, joka omisti Porvoossa sijainneen Iris-tehtaan. Pikkupalatsin alakerran biljardihuoneessa on yhä edelleen samanlainen takka, kuin Iris-tehtaan näyttelyhuoneessa vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Kaunis tummanvihreä takka onkin ainoa Iris-tehtaan alkuperäistuotantoa oleva esine Pikkupalatsissa. Alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä edes suunnitelmapiirustuksia. Usein julkisivu- ja mahdollisesti myös pohjapiirustuksia voi löytää kaupunginarkistosta, sillä kaupunki valvoi rakentamista, mutta sisustuksen tallentaminen jälkipolville oli asukkaiden tai talon omistajien oman aktiivisuuden varassa. 

Iris huone Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Museovirasto.

Biljardihuoneessa on yhä aistittavissa brittiläisen herrasmiesklubin henkeä. Christian Bruunin kerrotaan olleen erityisen innostunut biljardin pelaaja. Tämä ei ollut mikään poikkeus, sillä tuon ajan herrasmiesten ajanvietteenä biljardi - sekä korttipelit - kuuluivat ikään kuin velvollisuuksiin. Pikkupalatsin biljardipöytä on alkuperäinen, muistaakseni saksalaista puusepäntyötä marmorilevyineen, mutta valitettavasti alkuperäinen kangas on vaihdettu nykyaikaiseen joustavaan kankaaseen sen sijaan, että se olisi korvattu tyyliin sopivalla vihreällä veralla.

Pikkupalatsin kaakelitakka on Iiris-tehtaan kaakeliasiantuntijan englantilaisen William Finchin käsialaa. Samoin palatsin tapetit ovat brittiläisen William Morris -tehtaan, kuten alkuperäisetkin tapetit ovat olleet. Brittiläiset kulutustavarat olivat suosiossa 1800-luvulla, jolloin nämä uusmuotiset, uusia valmistustekniikoita hyödyntävät ylellisyystavarat alkoivat vallata markkinoita aiemmin luksustavarakauppaa hallinneilta ranskalaisilta ylellisyysesineiltä. Brittiläisten esineiden etuna oli niiden halvempi hinta, ne oliva suurempien ihmisjoukkojen saavutettavissa, joten niitä on kutsuttu myös puoliylellisiksi (semi-luxurious) esineiksi. Omissa tutkimuksissani viipurilaisesta eliitistä olen törmännyt siihen, että brittiläiset kulutustavarat saapuivat Suomeen varsin varhaisessa vaiheessa 1700-luvun loppupuolella, kun ensimmäisiä teollisesti valmistettuja tuotteita ylipäänsä alkoi olla saatavilla. Viipurilaiseliitille brittitavaroiden hankkiminen oli varsin mutkatonta. Niitä ostettiin joko "englantilaisista kaupoista" Pietarista tai tuottamalla tavaroita suoraan Iso-Britanniasta palaavien laivojen mukana. Erityisesti puutavarakauppaa käyvän Viipurin eliitin suhteet Iso-Britanniaan mahdollistivat sikäläisen elämäntavan omaksumisen, sillä liikemiehet matkustelivat suurimpien puutavaranostajien luo ja näillä matkoillaan he näkivät kaikenlaisia muotivillityksiä, joita sitten saatettiin omaksua ja ottaa omaan käyttöön kotiin palattua. Erilaisten tuontitullien ja ylellisyysesineitä koskevien verojen ja suoranaisten kieltojenkin vuoksi tavaroita salakuljetettiin varsin usein, joten nämä tuontitavarat eivät näy virallisissa tuontitilastoissa ja niitä on ylipäänsä hankala jäljittää muista kuin yksityisistä kirjeistä tai muistiinpanoista. 

Mutta miten Pikkupalatsin rakennuttaja ja suunnittelija sitten kytkeytyvät tähän viipurilaiseliittiin? Fredrik Thesleff mainitaan usein vaasalaisena arkkitehtinä. Hän toimi talonrakennuksen lehtorina Vaasan teollisuuskoulussa vuosina 1889-1908, omisti kaupungissa arkkitehtitoimiston ja toimi kaupunginarkkitehtinä. Thesleff oli syntynyt vuonna 1859 Viipurissa. Pikkupalatsin lisäksi hän suunnitteli useita taloja Viipuriin (joista yksi tuhoutui tulipalossa vuonna 2014). Thesleff-suvusta on mainintoja Viipurista jo 1600-luvun alusta (kts. esim. Schweitzer). Fredrik Thessleffin isä oli eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (lähde: Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Kansallisbiografia tietää, että Fredrik Wilhelm Thessleff (1824-1893) osti isälleen ja veljelleen kuuluneen Liimatan kartanon Viipurista ja "osallistui aktiivisesti Itä-Suomen taloudellisiin rientoihin". Kansallisbiografia ei kuitenkaan tunnista tai tunnusta Fredrik Wilhelmin pojista muita kuin Viipurin kaupunginlääkäri Theodor Thessleffin (1854-1899) ja Arthur Thesleffin (1871-1920). Miksi näin, jää arvoitukseksi. Ehkä arkkitehdin ura ei ollut riittävän näyttävä kansalliseksi merkkihenkilöksi eikä isänkään "taloudellisia rientoja" kuvailla sen tarkemmin.

Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan voi päätellä, että Fredrik Thesleffin äiti ja Fredrik Wilhelm Thessleffin Olga Maria -puoliso oli myös omaa sukua Thesleff. Olga Maria Thesleff (s. 1830) oli viipurilaisen Alexander Amatus Thessleffin tytär. Alexander Amatus Thessleff, Pikkupalatsin suunnittelijan isoisä, oli varsin menestyksekäs urallaan Venäjän keisarillisessa armeijassa ja ansioistaan hänet aateloitiin vuonna 1812. Suomalaisen historiankirjoituksen kaanonissa Alexander Amatus Thesleffiä on pidetty venäläismielisenä ja muun muassa hänen olematonta suomen kielen taitoaan on pidetty vakavana puutteena hänen toimiessaan Aleksanterin yliopiston varakanslerina. Hänestä muistetaan lähinnä tokaisu "Miksi te juhlisitte tuota ruotsalaista professoria", kun keisarillinen Aleksanterin yliopisto halusi juhlistaa H. G. Porthania. Thesleffin asemaan ja jopa henkilöön kohdistuva puutteiden osoittelu (Kansallisbiografian mukaan häntä on pidetty hyväntahtoisena mutta ajattelultaan rajoittuneena) johtuu 1800-luvun kansallisesta heräämisestä, jonka keulamiesten pyrkimyksiin saksaa äidinkielenään puhuva keisarin uskollinen palvelija sopi huonosti. Kun A. A. Thesleffiä katsoo hänen omista lähtökohdistaan, on hän yksi aikansa menestyneimpiä "suomalaisia". Myös lapset saivat nauttia tästä menestyksestä. Kansallisbiografia paljastaa, että Olga Marian vanhin sisko ja siis arkkitehti Fredrik Thesleffin täti Eugenia (Jenny) Amalia toimi keisarinnan hovineitona. 

Entäpä talossa asunut ja sen rakennuttanut isännöitsijä eli nykytermen toimitusjohtaja Christian Bruun? Hän oli syntynyt Haminassa vuonna 1849 kauppias Johan (Jean) Bruunin ja Anna Luise Thoden perheeseen. Haminalaisilla kauppiailla oli kiinteät siteet viipurilaisiin kauppiaisiin sekä liiketoimien että perheyhteyksien vuoksi. Bruun-suvun jäsenet, samoin kuin Thessleffitkin, toimivat korkeissa viroissa senaatissa ja yliopistossa sekä Pietarissa ja aina kaukaisessa Odessassa saakka, johon Christian Bruunin sedät Filip Jakob ja Henrik Wilhelm Bruun olivat päätyneet professoreiksi ja jossa täti Lovisa Ulrica vaikutti Venäjän Mustanmeren laivaston päällikön markiisi de Traversayn puolisona 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. 

Samoin kuin A. A. Thesleffiä, on vaikkapa Christian Bruunin serkkua Theodor Bruunia syytetty siitä, että hän ei ymmärrä Suomen oloja ja erityspiirteitä, vaan on liian Venäjämielinen ja siksi häntä ei ole otettu mukaan kansalliseen historiaamme. Kansallisbiografiassa todetaankin, että Vanhan Suomen eliitti kiinnittyi todella tehokkaasti venäläiseen valtapiiriin. Tällainen kiinnittyminen ja uskollisuus Venäjälle ei ollut sopivaa 1800-luvun suomalaisuutta rakentaneille eikä tällaisia vallankäyttäjiä sopinut muistella nuoren tasavallan kirjoittaessa omaa kansallista menneisyyttään.

Mutta takaisin Pikkupalatsiin. Yhteinen tausta voi olla syynä siihen, että Christian Bruun valitsi juuri Fredrik Thesleffin suunnittelemaan asuintaloaan. 

Christian ja Alexandrine Bruun. Työväenmuseo Werstas. 

Ennen Tampereelle tuloaan Christian Bruun oli toiminut johtajana useissa tekstiilitehtaissa. Tampereelle Bruun saapui vuonna 1897, eli hän aloitti Pikkupalatsin rakennustyöt välittömästi. Hänen aikanaan Finlaysonille rakennettiin kehräämö Siperia, laajennettiin jo kadonnutta "Kongo" -nimellä tunnettua kutomorakennusta ja hankittiin Sulzer-höyrykone. Bruunin laajennushankkeet olivat niin suuria ja kalliita, että vuonna 1900 hän sai potkut toimestaan, eli Tampereella Bruun ehti toimia vain kolme vuotta. 

Christian Fredrik Bruun (s. 1849, k. 1911) oli naimisissa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Perhe oli asunut aiemmin Forssassa, jossa insinööri Christian Bruun toimi puuvillatehtaan johtotehtävissä. Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokanta paljastaa, että Forssan vuosina perheeseen syntyi neljä poikaa. Tietokannasta puuttuu kuitenkin lapsia, kuten vuonna 1880 syntynyt Victor August, joka löytyy Schauman-sukuisen puolisonsa ansiosta aatelismatrikkelista sekä esimerkiksi vanhoista "kuka on kukin" -tyypisistä hakuteoksista. 

Forssan vuosien jälkeen Bruunit muuttivat Vaasaan, jossa Christian Bruun aloitti Vaasan puuvillatehdas Oy:n johtajana vuoden 1887 tienoilla ja toimi tässä tehtävässä ainakin tehtaan tulipaloon vuonna 1892 saakka. 

Potkujen jälkeen Bruun jatkoi tekstiiliteollisuuden parissa toimien trikootehtailijana Pyynikillä vuosina 1900-1903. Epäonnistunut kokeilu päätyi vararikkoon, mutta Bruun ei tästä lannistunut. Christian Bruun oli optimisti ja perusti maahantuontiliikkeen yhdessä Einar Sandmanin kanssa. Sandman & Co -nimellä toiminut yritys toimi Vaasassa, jossa Einar Sandman oli jo vuonna 1898 avioitunut Christian Bruunin tyttären Alexandrine Louise Bruunin kanssa (lähde:  Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Samaan aikaan Christian Bruun lähti Valkeakoskelle paperitehtaan isännöitsijäksi. Siellä hän vietti loppuelämänsä, sillä hänen kuolinpaikakseen on merkitty Sääksmäki, johon Valkeakoski tuolloin kuului.

Christian Bruun kuoli vuonna 1911 ja hänet haudattiin ilmeisesti Tampereelle. Alexandrine -puoliso kuoli vuonna 1916 Tampereella.

Christian Bruunin hautajaissaattue. Tampereen museot.

Lisätietoja: Varpu Anttonen, Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu, Tampereen yliopisto 2009.

Elinkeinoelämän keskusarkisto: Vaasan puuvilla Oy.

Esa Hakalan blogissa lisää Tampereen teollisuushistoriaa. 

Seija Hirvikallio, Pikkupalatsi - unesta herätetty (2006). 

Robert Schweitzer, Die Wiborger Deutschen (1993). 

Suomen kansallisbiografia, Bruun-suku (2003); Veli-Matti Autio: Thesleff-suku (2007).

Työväenmuseo Werstas. Tietopaketti Finlaysonin alueesta. 

Jouni Yrjänä, Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2009. 

Oi joulupuu

Viime vuonna kirjoitin, että eräässä kirjeessä 1860-luvulta kerrottiin joulunvietossa laakeripuun olleen joulukuusen korvikkeena, kun joulua vietettiin Roomassa. Muutama viikko sitten kävin Saksassa, jossa joulukuusta oltiin juuri pystyttämässä torille. Eräs pikkutyttö puhkesi spontaaniin "O Tannebaum" -lauluun, josta sainkin idean kirjoittaa hiukan joulukuusen historiasta.

Joulukuusimarkkinat Rautatientorilla. Piirros H Biese, julk. "Joulurauha-lehti" 1899. Helsingin kaupunginmuseo

On väitetty, että joulukuusi yleistyi Suomessa vasta 1900-luvun alussa. Joulukuusen alkuperä  on Saksassa, jossa jo 1500-luvulla kuusia hankittiin joulunaikaa ilahduttamaan. Sieltä kuusi levisi saksalaisten siirtolaisten mukana ympäri maailmaa. Ruotsissa ensimmäinen kuusi nähtiin jouluna 1741 ja Suomessa 1829. (lähde: Wikipedia) Jälkimmäistä tietoa tosin on syytä epäillä, kuten myöhemmin osoitan.

Lapsuudestani muistan, että talvisaikaan kuusen havuja tuotiin portaiden eteen. Nordiska museet -museon nettisivut tietävät, että kuusenhavuja tuotiin pihapiiriin jo kauan ennen, kun kokonainen kuusi päätyi koristamaan sisätiloja. Kuusenhavut portaiden molemmin puolin merkitsivät joulurauhan alkamista sekä suojelivat pahoilta voimilta. 

Joulukortti 1904, Helsingin kaupunginmuseo

Tutkimaastani Viipurista en osaa sanoa ensimmäisen kuusen ilmestymisen ajankohtaa mutta epäilen sen ilmaantuneen varsin varhaisessa vaiheessa, sillä kaupungissa asui useita saksalaissyntyisiä säätyläisiä perheineen. Vuonna 1865 paikallinen sanomalehti Wiborgs Tidning mainosti joulukuun 13. päivän numerossaan "vahakynttilöitä joulukuuseen", joten joulukuusen voi tuossa vaiheessa päätellä olleen tunnettu joulunajan koriste ainakin varakkaimpien talouksissa. Kynttilöiden lisäksi joulukuusen koristeiksi mainostetaan konvehteja, "Krimsky-omenoita" ja "kulta- ja hopeakiillettä, kullatuita pähkinöitä, paukepommeja, helmiä, enkeleitä". Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1882, joulukuusi oli koristeineen keskeisessä roolissa, kun joulun aatonaaton Wiborgsbladetin kirjoittaja muisteli joulunviettoa. Näihin aikoihin, 1880-luvulla, ilmestyvät myös joulukuusenkoristeiden suomenkieliset mainokset, joten joulukuusen voi arvella tuolloin yleistyneen myös tavallisen kansan kodeissa. 1900-luvun alussa joulukuusia nähtiin muun muassa vaivaistalossa ja kansakouluilla, joissa vietettiin "joulukuusi-iltamia." Aivan ensimmäisen maininnan Viipurin joulukuusista löysin kuitenkin vuoden 1856 Wiborg-lehdestä. Tuolloin Frans Ehrenburg ilmoitti pystyttäneensä joulukuusen seurahuoneen suureen saliin, jossa sitä pääsi ihailemaan ostamalla arpalipun. Ehrenburg oli paikallinen liikemies, joka ylläpiti myöhemmin muun muassa Belvedere-hotellia. 

Tutkailin joulukuusiperinteen leviämistä Etelä-Karjalan maaseudulle, josta oli totuttu käymään ostoksilla Viipurissa. Katsoin Parikkalan Sanomissa ilmestyneitä joulukuusi-aiheisia artikkeleja ja mainoksia. Jo 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Parikkalassa oli saatavilla joulukuusen koristeita ja "kyntteleitä".

Lehtiä selatessani jäin ihmettelemään ilmaisua "polttaa joulukuusi". Lehdissä oli toistuvia uutisia siitä, miten "joulukuusi oli poltettu" tai oli keräännytty "polttamaan joulukuusi" tiettynä päivänä, yleensä ennen joulua. Päättelisin tässä olevan kyseessä kuusen kynttilöiden sytyttäminen, jota keräännyttiin ihailemaan, sillä tuskin kuusta olisi sananmukaisesti poltettu tuhkaksi ennen varsinaisia joulunpyhiä. Aitoja kynttilöitä ei ollut turvallista polttaa kuin tiukan valvonnan alaisuudessa. Paloturvallisuuden lisäksi kynttilöiden hinta rajoitti kynttilöiden tuhlailevaa polttamista.

Parikkalan Sanomat 15.12.1909 no 50

Luonnollisestikaan joulukuusen historia Suomessa ei rajoitu vain itäisimpään Suomeen, joten tutkiskelin mitä Turun seudulla ilmestyneissä sanomalehdissä on kirjoitettu joulukuusesta. Vuonna 1842 Åbo Underrättelser -lehden Julklappen -kirjoitelmassa nimimerkillä C. P. kirjoittava muistelija muistelee lapsuutensa joulua vuodelta 1802. Tuolloin juhlinnan itseoikeutettuna huomion keskipisteenä oli joulukuusi, jonka oksilla roikkuivat karamellit ja "muut harvinaisuudet". Tämä muistelmatieto kumoaa siis esimerkiksi Wikipedian esittämän tiedon siitä, että Suomen ensimmäinen joulukuusi olisi nähty vuonna 1829 Otto Wilhelm Klinkowströmin joulujuhlissa. Turkulaismuistelijan kertomuksessa kuusella oli kuitenkin niin oleellinen osa joulun juhlinnassa, että voi päätellä joulukuusen olleen jokseenkin tavallinen jo 1700-luvun lopun herrasväen kodeissa. Tapakulttuurin muutosta tuskin voi paikantaa tiettyyn yhteen perheeseen tai tapaukseen, vaan kyseessä on hitaasti muuttuva ilmiö, joka saa uusia ja erilaisia piirteitä vuosien kuluessa. Ensin kuusenhavuihin aletaan liittää muita kuin pahaa torjuvia piirteitä tai vanhat pakanalliselta ajalta periytyvät merkitykset unohdetaan, sitten kuusenhavut tai kokonainen kuusi siirtyy sisätiloihin ja sitä aletaan koristella ensin omenoilla ja karamelleilla, sitten näitä jäljittelevillä lasi- ja myöhemmin muovikoristeilla.

Lähteet: Wikipedia Joulukuusi
Metla Asiakaslehti 1997/4 
Parikkalan Sanomat 21.12.1910 no 51
Wiborgsbladet 29.12.1895 no 302
Wiborgs Nyheter 2000/7
Wiipurin Sanomat 19.12.1889 no 296
Wiipuri 29.12.1903 no 301
Åbo Underrättelser 16.3.1842 no 21

Fiskars, Wedgwood ja Hackman

Viime yönä oli mediaan ilmestynyt tieto, että Fiskars ostaa mm. brittiläisen perinteikkään posliinivalmistaja Wedgwoodin. Täältä voi lukea lisää (BBC:n uutiset). 

Josiah Wedgwood perusti vuonna 1759 nimeään kantavan posliinitehtaan Staffordshireen. Wedgwoodin nettisivuilla on historiakatsaus. Pian Wedgwoodista tuli muodikas posliinibrandi, joka oli erityisen suosittu etenkin nousevan porvariston parissa. Suosimalla Wedgwoodin astioita aiemmin muodikkaiden Meissen- tai Sèvres-posliinien sijaan porvaristo tai keskiluokka saattoi erottautua aatelistosta, joka oli suosinut rokokooaikana muodikkaita saksalaisia ja ranskalaisia posliinivalmistajia. Wedgwoodin posliiniesineistä sanottiin, että ne olivat kalliimpia kuin monet vastaavat tuotteet, mutta toisaalta niiden muotoilu oli käytännöllisempää kuin yksityiskohtia tulvivien rokokooposliinivalmistajien tuotteiden. Lisäksi Wedgwood otti käyttöön ensimmäisenä valmistajana uusia valmistusmenetelmiä, jotka tekivät hänen tuotteistaan uudenlaisia ja erittäin muodikkaita. Wedgwoodin jakeluketju osaltaan levitti tuotteita tehokkaasti ympäri Eurooppaa ja esimerkiksi Pietariin perustettiin oma myymälä.

Wedgwood. Teekuppi ja -vati v. 1805-1815. (c) The Trustees of the British Museum 

Kuten ehkä jotkut blogin lukijat tietävät, olen viime vuodet puuhastellut Hackman-aineiston parissa. Johan Friedrich Hackman perusti liikekumppaninsa Johan Sigfrid Ignatiuksen kanssa Ignatius & Hackman -kauppahuoneen vuonna 1790 Viipuriin. Vuodesta 1807 kauppahuonetta, joka vuonna 1816 muutti nimensä Hackman & CO:ksi johti J. F. Hackmanin leski Marie Hackman ja sittemmin hänen poikansa ja pojanpoikansa. Firma säilyi suurelta osin suvun hallussa vuoteen 2004, jolloin se myytiin italialaiselle sijoitusyhtiölle Ali s.P.a:lle. Alkuvuosina Hackman teki puutavarakauppaa, mutta jo melko varhaisessa vaiheessa se osti Viipurin läheltä Nurmen hienotaetehtaan. Myöhemmin tehtaan tuotantoa siirtyi Sorsakoskelle (jossa Marie Hackmanin äidinisällä Anton Havemanilla oli ollut puutavarabisneksiä jo 1700-luvun alkupuolella). Leppävirran Sorsakoskella valmistetaan yhä edelleen Hackman-brandiin kuuluvia teräsastioita. Sorsakoskella sijaitsee myös Oy Metos Ab, joka on edelleen Ali s.P.a:n omistuksessa ja joka valmistaa suurkeittiölaitteita. Vuosien myötä Hackmanin haltuun päätyivät myös sellaiset kuluttajabrandit kuin kotimaiset Arabia ja Iittala ja ruotsalaiset Gustafsberg (perustettu 1825) ja Röstrand (perustettu 1726).Fiskars osti vuonna 2007 Hackmanin tavaramerkin ja kattaustuotteet, jotka olivat yrityskaupoilla päätyneet yrityksen johdon ja sijoittajien haltuun. Hackman.fi -sivuilta voi lukea lisää. 

Mikä tästä uusimmasta yrityskaupasta sitten tekee niin mielenkiintoisen? 1700-luvulla perustetut, tuolloin uudenaikaiset pohjois- ja luoteiseurooppalaiset posliinivalmistajat ovat nyt päätyneet yhteen. Marie Hackman 1800-luvun alkuvuosina tilasi Britanniasta palaavien laivojen mukana posliiniastiaston "parasta Queen's Ware" posliinia, Wedgwoodin tehtaasta totta kai. Hän varmasti pakahtuisi ylpeydestä, kun hänen oma nimensä nyt liittyy Wedgwoodin muodikkaaseen nimeen. 

Helsingfors Dagblad 307.1875, no 204. 

Tänään jos koskaan on syytä nauttia iltapäivätee Wedgwoodin posliinikupista ja sekoittaa sokeri joukkoon Hackmanin valmistamalla pikkulusikalla. Jotkut brandit kestävät ja säilyttävät arvonsa 1700-luvulta tähän päivään.

Pahoittelen, jos joku tulkitsi tämän mainonnaksi. Blogitekstin taustalla ei ole maksettua mainontaa.

(Muokattu otsikon kirjoitusvirhe.)

Wedgwoodista lisää Wedgwood Museum; Brian Dolan, Wedgwood. The First Tycoon. Penguin Books, London 2004; Brian Dolan, Josiah Wedgwood: Entrepreneur to the Enlightenment. HarperCollins Ltd 2004; Maxine Berg, Luxury and Pleasure in Eighteenth-Century Britain. Oxford University Press 2005; Robin Holt & Andrew Popp, Emotion, succession, and the family firm: Josiah Wedgwood & Sons. Business History, Sept. 2013, Vol. 55, Iss. 6, pp. 892-909. 

Artikkeli ylellisyyskuluttamisesta

Lähetti toi tänään Routledgen kustantaman, Deborah Simontonin, Marjo Kaartisen ja Anne Montenachin toimittaman kirjan Luxury and Gender in European Towns, 1700-1914. Sieltä löytyy artikkelini Favourites of Fortune: The Luxury Consumption of the Hackmans of Vyborg, 1790-1825. Kirja on syntynyt Gender in the European Town -tutkijaverkoston myötävaikutuksella.

Joulu

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa oli haastateltu paikallisesti ilmestyviin kaupunkilehtiin. Bongasin jutun ainakin täältä. Lisää  Nirkkoa SKS:n blogissa. Nirkon mukaan "kaupallista joulua paheksuttiin jo 1800-luvulla". Olen syksyn aikana kirjoittanut erästä artikkelia, jonka vuoksi olen selaillut 1800-luvulla Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä käytyä kuluttamista koskevaa keskustelua. Tämän selailun sivutuotteena huomasin, että ylellisyyskuluttamista koskeva kirjoittelu osui marras- ja joulukuuhun. Vaikka lehtien jutuissa ei joulua mainittukaan, voisi kirjoittelun ajankohdasta kuitenkin tehdä jotain päätelmiä juuri joulunaikaan osuvasta kuluttamisesta ja sen paheksumisesta. Lehtikatsauksen tuloksena voikin yhtyä Nirkon näkemykseen siitä, että kaupallinen joulu ansaitsi paheksuntansa todellakin jo 1800-luvulla, ellei aiemminkin. Tuolloin mediassa esiintyneen mielipiteen mukaan parasta olisi, mikäli tavarat tehtäisi itse tai ostettaisi kotikaupungista tai -maasta. Pietarista tuodut tavarat olivat pahan alku ja juuri. Miten onkaan, nykymediassakin on esiintynyt etenkin viime aikojen taloudellisen laman aikana näkemyksiä, että kuluttamista olisi suunnattava kotimaisiin tavaroihin ja etenkin lifestylemedia näin joulun alla rummuttaa itse tehdyn olevan parempi lahja kuin ostotavaran. Hakusanalla "suomalainen joulu" ensimmäisenä aukeaa Suomalaisen työn liiton nettisivut, joiden kautta pääsee kotimaisten nettikauppojen valikoimiin. Joulu ja kuluttaminen kulkevat käsi kädessä.

Vapriikin kuva-arkisto, Tampereen museot. Oy Karl Fazer Ab suklaarasia.

1800-luvun kirjeenvaihtoa selaillessani joululahjoista tai joulunvietosta ei juuri ole mainintoja. Liikekirjeissä joulu ei aiheuta kovinkaan pitkää katkosta ja monesti vain joulupäivä on ainoa, jolloin kirjeitä ei ole lähetetty. Sen sijaan uudenvuodentoivotuksia ja pieniä lahjoja lähetellään ahkerasti vuoden vaihduttua. Tämä saattaa osaltaan johtua venäläisestä kalenterista ja perinteestä juhlistaa uutta vuotta, sillä kirjemateriaalini koskee Viipuria, jossa läheiset suhteen Venäjään näkyivät arjen ja juhlan nyansseissa. Täältä  voi käydä lukemassa sanomalehtijutun venäläisestä joulunvietosta 1870-luvulla.

Yksityisissä kirjeissä maininta joulusta ja joululahjoista on 1860-luvulta, jolloin perheen aikuisen pojan toive uudesta kristallikruunusta salinsa koristukseksi aiheuttaa isosiskossa paheksuntaa. Mielenkiintoista on, että muutoin saksankielisessä kirjeessä sana joululahja on kirjoitettu ruotsiksi "julklapp", eli olisiko Viipuriin tullut tapa antaa joululahjoja uudenvuodenlahjojen sijaan Länsi-Suomesta muuttaneiden mukana? Kirjeessä puhuttanut lahjatoive on aivan tarpeetonta ylellisyyttä ja jokin käytännöllinen lahja olisi paljon parempi vaihtoehto, julistaa sisko huutomerkin kera. Toinen maininta joulunvietosta on vuodelta 1872, jolloin perhe on matkalla Roomassa. Jälleen saksankielisessä kirjeessä mainitaan "julklapp", joita on saatu ja annettu jouluaattona. Perhepiirissä joululahjoiksi oli hankittu tyypillisiä turistien suosimia matkamuistoja, kuten kultainen rannerengas, jossa luki "Rome". Aattoiltaa vietettiin muiden skandinaavien parissa ja joulupuun virkaa toimitti laakeripuu, joka oli valaistu ja koristeltu. Ohjelmassa oli lahjojen jakoa, arpajaisia ja tanssia. Joulupäivän aamuna suunnattiin kirkkoon ja iltapäivällä kello viisi kokoonnuttiin niin ikään joulua Roomassa viettävän ystävän luo, joka oli hankkinut oikean joulukuusen. Lapset saivat lisää lahjoja ja kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa tässä pienessä skandinaavien piirissä. Varmasti joulu Roomassa oli ikimuistoinen, vaikka Vatikaanin jouluyön messuun ei päästykään. Näin siis vietettiin joulua herrasväen piireissä. Maaseudun tai kaupungin vähäväkisempien joulu oli varmasti aivan toisenlainen.

Jouluun kohdistuvaa kuluttamista on siis paheksuttu ainakin 150 vuotta, mutta historiantutkijat eivät ole kovinkaan hanakasti tarttuneet aiheeseen. Kyse ei ole siitä, etteikö aineistoa olisi. Helsingin Sanomat raportoi 21.12.2014 joulunvietosta vuonna 1944. Juttua varten oli haastateltu Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuismaa Helsingin yliopistosta, mutta hänkään ei kommentoinut (tai häneltä ei oltu kysytty) joulunvietosta, vaan ajanjaksosta yleisemmällä tasolla.

Wiborgs Annonce Blad, No 51, 23.12.1843.

Oikein hauskaa, rentouttavaa ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Ansari ja kasvihuone

Tähän aikaan vuodesta alkaa olla aika kerätä kesän satoa. Mennyt kesä oli ensimmäinen, jolloin kokeilin pienimuotoista kasvihuoneviljelyä. Kasvihuoneeni sato on tähän mennessä koostunut pinaatista, salaatista ja parista kurkusta. Kylmä alkukesä hidasti kasvua niin paljon, että kurkkujen säilöminen taitaa jäädä haaveeksi. Onneksi kasvihuoneella oli muutakin käyttöä. Koiran mielestä se oli verraton viilennyspaikka helteisimpinä päivinä.

(c) Ulla Ijäs

Kasvihuoneillakin on oma historiansa. Suomen ensimmäisen kasvihuoneen on sanottu sijainneen Turussa noin 1600-luvun puolivälin tienoilla. Sata vuotta myöhemmin Turun akatemia sai Suomen ensimmäisen talvikasvihuoneen eli ansarin. Samoihin aikoihin ansareita alettiin rakentaa kartanoihin ja pappiloihin. (Lähde: Orangerian historia tuoksuu sitrukselle. Kotipuutarha-lehti. http://www.suomela.fi/piha-puutarha/Kasvihuoneet/Orangerian-historia-tuoksuu-sitrukselle--50915) 

Kasvihuoneen kaikki varmasti tuntevat ja osaavat kuvailla. Mutta mikä on ansari ja miten se eroaa kasvihuoneesta? Ansari tai oransseri on suomenkielinen väännös hankalasti lausuttavasta orangerie'sta. Se taas oli saanut nimensä appelsiinistä eli orange'sta. Menneinä aikoina ansarit oli useimmiten rakennettu tiilestä ja kasvihuoneet puusta. Kasvihuoneissa (ruots. drivhus, engl. green house) kasvit taimetettiin keväällä, ennen kuin ne siirrettiin ulos. Ansareissa sen sijaan kasvit talvehtivat. Myös lämpötila ja ilmankosteus olivat erilaiset.

Kasvihuoneiden historia ulottuu renesanssiaikaan, noin 1500-luvulle. Tuolloin lasinvalmistus oli kehittynyt riittävän pitkälle, jotta pystyttiin tuottamaan tarpeeksi suuria ikkunalaseja. Kasvihuoneita alkoi kohota ympäri Euroopan hoveja. Todellisen läpimurtonsa kasvihuoneet tekivät 1700-luvulla. Silloin Eurooppaan alettiin saada kasvihuoneviljelyyn sopivia, näyttävästi kukkivia kasveja. Monet maat varustivat erilaisia keruuretkikuntia, jotka matkustivat Aasiaan ja Amerikkaan keräämään kasveja ja tekemään kasvitieteellistä tutkimusta. Uutuuskeksintö, eräänlainen pienoiskasvihuone nimeltä Wardin laatikko takasi, että kasvit saatiin elävinä Eurooppaan.

Vuonna 1818 brittiläinen John Claudius Loudon keksi takorautaisen ikkunakehikon. Tämä keksintö hyödytti heti tuoreeltaan kasvihuoneiden kehitystä. Keksintö oli verrattain kätevä, sillä kehikko alensi kasvihuoneiden hintaa. Lisäksi kehikon saattoi taittaa kasaan, joten sen kuljettaminen helpottui. 

Trade card of J S Jorden, glazier and greenhouse manufacturer

© The Trustees of the British Museum

Ansareissa eli talvipuutarhoissa talvetettiin hedelmäpuita ja 1800-luvulla muodikkaita agavekasveja ja palmuja, jotka kesäksi nostettiin ulos. Talvipuutarha saattoi myös olla sisustettu oleskelua varten - aivan kuten nykyään puutarhalehdet kannustavat sisustamaan pihanperän kasvihuoneet. Kartanoiden ansarit saattoivat myös olla päärakennukseen kytköksissä olevia viherhuoneita. Muotitietoisten ansareissa lentelivät papukaijat ja erikoisuudentavoittelijoilla saattoi ansarin kasveissa kiipeillä apinoita. Venäjän aristokratian talvipuutarhoissa suosittuja olivat myös laamat ja muut suuret eksoottiset eläimet. Suomessa niitä tuskin nähtiin. Tutkimani Hackman-suvun ansarissa, joka muuten oli kooltaan noin 150 neliömetriä, lentelivät papukaijat. Olisikin hauska saada tietää, miten laajamittaista kasvihuoneviljely ja ansarien rakennuttaminen itse asiassa oli 1700- ja 1800-luvun Suomessa. Puutarhahistoria on Suomessa lapsen kengissä ja aiheesta on tehty vain muutamia museojulkaisuja, mutta tieteellinen historiantutkimus puuttuu lähes tyystin. 

Kasvihuoneviljelyn historiasta kiinnostuneille suosittelen retkeä naapurimaahamme. Gunnebo Slott och Trädgård, jossa osallistuin vuosi sitten puutarhahistorian seminaariin, on mielenkiintoinen tutustumiskohde. Se sijaitsee Göteborgin lähellä. Kartanon puutarhassa harjoitetaan viljelyä 1700-luvun tapaan ja kasvihuoneet ovat (ainakin jossain määrin) alkuperäisiä 1700-luvun ansareita ja kasvihuoneita. Kuvassa on kasvihuone (drivhus). Gunnebon kartanon puutarhassa saa myös hyvän käsityksen ansarin ja kasvihuoneen eroista. Kuvassa kasvihuone. Kartanon ansaria eli talvipuutarhaa kunnostetaan parhaillaan. Lisätietoja http://gunneboslott.se/  Gunnebon puutarhasta voisivat kotimaiset kartanopuutarhat ottaa mallia. Esimerkiksi Tampereella Hatanpään kartanon puutarhaan sopisivat hyvin samanlaiset toiminnot kuin Gunnebon puutarhaan, jossa työhönsä väsyneet voivat työnantajansa kustantamana saada puutarhaterapiaa.

(c) Ulla Ijäs

Olut

Tämäkin postaus löysi innoituksensa oluesta. Lukijan ei sovi päätellä, että joisin poikkeuksellisen paljon olutta.

Viime vuosina mediassa on ollut esillä Ahvenanmaalta Föglön läheltä 1800-luvun alussa uponneesta kaljaasista nostettu samppanja ja olut. Samppanjaa on tituleerattu "maailman vanhimmaksi" ja pari kuukautta sitten ahvenanmaalainen panimo onnistui tuottamaan hylkyoluen kopion. Helsingin Sanomien artikkelin (HS 13.6.2014) mukaan olutlastin oluet olivat vuosien 1842-1846 väliltä. Asiantutijat arvioivat, että kyseessä oli belgialaistyyppinen villihiivaolut. Mediassa on väläytelty, että lasti olisi ollut matkalla Pietariin keisarillisen hovin käyttöön.

Anthony Cross kirjoittaa teoksessaan By the Banks of the Neva (Cambridge University Press 1997) seuraavasti:
"Coal and beer came from Britain as useful ballast for British ships."

Eli olutta kuljetettiin laivojen painolastina. Toisin sanoen kun alus purjehti Euroopan satamista Pietariin hakemaan vaikkapa puutavaraa, tervaa tai turkiksia, oli sen lastina jotain bulkkitavaraa, josta saatiin parempi hinta Pietarissa kuin kotiseuduilla. Painolastina saattoi olla suolaa, hiiliä tai olutta, mutta esimerkiksi Kiinasta tulevien aluksien painolastina toimivat posliiniesineet (ns. kraak-posliini).

Toisaalta Venäjällä - tai jopa köyhässä Suomessa - ulkomaiset oluet olivat mahdollisia juomia varakkaiden kaupunkilaisten pöydissä jo 1700-luvun lopulla. 1600-luvun tutkijat varmaan osaisivat kertoa tuon ajan tilanteesta, mutta uskoisin ulkomaisia oluita maistellun jossain määrin jo tuolloin. Esimerkiksi tutkimani Hackmanin kauppiasperhe tuotti omaan käyttöönsä jatkuvasti Englannista erilaisia oluita, yleensä ale- ja portertyyppisiä. Samoin oli samppanjan laita. Veuve Cliquot -samppanjaa tilattiin suoraan Ranskasta, mutta samaan aikaan kun Ahvenanmaan kaljaasi upposi eli 1840-luvulla "Cliquot-lesken" samppanjaa sai ostaa jo viipurilaisistakin kaupoista.

Sanan Saattaja Wiipurista nr 41, 10.10.1840

Ehkä kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää eikä kaikki menneisyyden aineellinen perintö liity kuninkaisiin, keisareihin ja hoveihin. Toisaalta on ilahduttavaa havaita, että kallioista Suomenniemeä asuttaneiden ihmisten menneisyys ei ole niin synkkä ja myrskyinen kuin on luultu tai haluttu uskotella. Joillakin on ainakin joskus ollut varaa ja mahdollisuus nauttia ulkomaisia oluita jopa ennen 1990-luvun ulkomaisten oluiden buumia.

Jahvat tulloo!

Tätä kirjoittaessa ulkolämpötila huitelee miltei 30 asteessa. Terassilla nautittu Lemon Ale -olut sai pohtimaan sitrushedelmien historiaa.

Jacob Hoefnagel, 1592, Frankfurt (c) The Trustees of the British Museum

Moni suuriin ikäluokkiin kuuluva tai heitä vanhempi muistelee, kun maistoi ensimmäistä kertaa elämässään appelsiinia tai kun mainostettiin, että "jahvat tulloo" kauppoihin. Sitrushedelmiä ei oltu totuttu syömään, on yleinen mielipide kun aiheesta keskustelee vanhempien ihmisten kanssa. Onko todellakin niin, että ensimmäiset sitrushedelmät nähtiin ja maisteltiin Suomessa vasta joskus olympialaisten aikoihin, kuten
muistelijat usein väittävät?

10.11.1899 Tampereen uutiset no 218

Kun tutkin väitöskirjaani varten viipurilaisen Hackman-suvun tilikirjoja ja kirjeenvaihtoa, havaitsin, että 1800-luvulla sitrushedelmiä hankittiin vuosittain laatikkokaupalla tähän kauppiastalouteen. Samoin vanhat sanomalehdet paljastavat, että sitruunamehua ja appelsiineja oli kaupan ja niiden hinta oli varsin kohtuullinen. Ainakin satamakaupunkien työväestöllä, herrasväestä puhumattakaan, voi olettaa olleen mahdollisuuden maistella näitä hedelmiä jo 1800-luvulla. Toisaalta Johanna Ilmakunnas on väitöskirjassaan todennut, että 1700-luvun Ruotsissa muutama sitruuna saattoi maksaa saman verran kuin kreivin tyttären puku (Ilmakunnas, Johanna: Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2009 (sivu 205). Luettavissa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/19451).

Onko siis niin, että sitrushedelmät olivat kalliita ja ylellisiä herkkuja 1700-luvulla, mutta seuraavalla vuosisadalla niitä oli helposti saatavilla, kunnes niiden tarjonta väheni 1900-luvulla?

Suuri osa suomalaista ruokahistoriaa perustuu muisteluaineistoon. On muisteltu 1930-luvun pula-aikaa, sodanaikaista säännöstelyä ja 1950-luvun jälkeen vähitellen runsastuvaa ruokatarjontaa. 1900-lukua edeltävä aikaa ei juuri ole ruokahistorian näkökulmista tutkittu, lukuun ottamatta nälänhätiä ja poikkeusoloja. Tällaiseen "kurjuuden historiaan", jossa korostuu kansakunnan yhteiset ponnistelut puutteen poistamiseen eivät tuontihedelmät sovi. Kansalliseen kaanoniin sopii paremmin, että kirjoitetaan perunasta.

Sinebrychoff Oy, Porin Oluttehdas, 1930-luku, ELKA.

Muisteluaineistoista käy selvästi ilmi, että tuontihedelmiin ei oltu totuttu ennen 1950-lukua. Tutkimuksen puutteessa valistunut arvaukseni on, että vasta itsenäistyneessä Suomessa  ulkomaankaupan painopiste ei ollut sitruksissa vaan tärkeämmissä tuontituotteissa kuten koneissa ja laitteissa. Tästä syystä sitrushedelmien saatavuus on hyvinkin voinut olla 1900-luvulla heikompi kuin edellisellä vuosisadalla. Muistelen lukeneeni jostain, että vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla kiivihedelmien tuonti kiellettiin kun valtion varoja haluttiin säästää tärkeämpiin tuontitavaroihin. (Osaako joku valaista tätä asiaa? Kiivejä ilmeisesti tuotiin Suomeen 1970-luvulla, mutta Kekkonen kielsi tuonnin joksikin aikaa säästöjen nimissä ja tuonti alkoi uudestaan 1980-luvulla. En enää muista mistä tämän tiedon löysin.)

Kirjoitin aiempana, että sitrushedelmiä oli 1800-luvulla saatavilla ainakin satamakaupungeissa.  Kaupunkien asukkaille sitrushedelmien ja niistä valmistettujen juomien nauttiminen oli saattoi olla hyvinkin arkinen tapahtuma. Samoin maaseudun varakkaimmalla väestönosalla, kartanoiden säätyläistöllä ja papistolla, kesäjuhlissa nautittu sitruunalimonadi tai punssi oli osa säädynmukaista elämäntapaa, jonka oikeutusta tai perusteita ei kyseenalaistettu. Suomen historia ei ole yhtenäisen kansan kokemuksille perustuvaa. Näinkin pieni ja vähäpätöiseltä vaikutta  asia kuin sitrushedelmien saatavuus jakoi väestöä. Se, mikä toisille oli arkipäivää, oli toisille eksoottista ylellisyyttä.

Kun nykyihminen ajattelee appelsiinia tai sitruunaa, mieleen nousee kauniin värinen hedelmä, jonka kauniin ja virheettömän kuoren alla piilee mehukas hedelmäliha. 1800-luvun ihminen saattoi vain uneksia tällaisista hedelmistä. Euroopassa tunnetuin sitrushedelmä oli pomeranssi eli karvasappelsiini, joka ei soveltunut sellaisenaan syötäväksi toisin kuin 1600-luvulla Kiinasta Eurooppaan tullut appelsiini. 1700- ja 1800-luvuilla kasvinjalostus ja kasvinsuojelun nimen taakse piiloutuvat rikkaruoho- ja tuholaismyrkyt ottivat vasta ensiaskeleitaan, joten appelsiinitkin olivat pienempiä, kirpeämpiä ja epäsäännöllisemmän muotoisia. Niiden syöminen sellaisenaan ei välttämättä houkutellut.

Tietenkin voi kysyä, miten suuri mahdollisuus syrjäseutujen mökkiläisellä oli maistaa sitrushedelmiä, mutta yllättävää kyllä (sic), ihmiset ja tavarat liikkuivat jo tuolloin ja kohtuullisen helposti säilyvä appelsiini saattoi päätyä metsämökin lasten ihmeteltäväksi isän markkinamatkoilta. Voi kuitenkin sanoa, että 1900-luvulla appelsiini säilytti harvinaisen herkun asemansa aina vuosisadan loppupuolelle saakka. Tästä kertoo tapa antaa appelsiineja joululahjaksi. Tämä tapa säilyi ainakin 1980-luvulle, jolloin itse kävin ala-astetta ja kurkistelin joulujuhlissa jaettuihin pussukoihin appelsiinin (tai pikemminkin suklaan) toivossa. Tosin meille 80-luvun lapsille appelsiini ei enää ollut eksoottinen etelän hedelmän, vaan pikemminkin arkinen välipala. On mahdollista, että 1800-luvun turkulaiskoululaiset nauttivat appelsiini välipalaksi siinä missä sata vuotta myöhemminkin, sillä niin ahkerasti niitä mainostettiin eikä niiden hintakaan enää ollut yhtä korkea kuin 1700-luvulla. Vasta 1900-luvun pula-ajat veivät appelsiinit lasten suista, jolloin muistelijat ovat päätyneet päättelemään, että appelsiineja ei Suomessa syöty ennen 1950-lukua.

3.6.1853 Åbo Underrättelser no 43

Jahvat tulloo! https://www.youtube.com/watch?v=rnn0eOIXVOM