Sophie Halitzius - äiti on mennyt kylälle soittamaan

 Kotiliesi -lehti julkaisi vuonna 1925 tarinan otsikolla Entisajan herttaisesta kodista. Vanhan tädin muistelmia. Vaikka muistelmatekstissä ei mainita henkilöiden nimiä, voi jutun kuvituksesta päätellä, että kyseessä on lappeenrantalainen Savanderin perhe, jonka nuoren miniän elämäntarinaan juttu keskittyy.

Sophie Halitzius,
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Oma mielenkiintoni kohdistui kuitenkin anoppiin, Sophie (Sofia) Halitziukseen (1799--1874), joka jutun mukaan oli jättänyt kaiken "huushollaamisen" miniälleen. "Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja viulunsoitto", kiteyttää Kotilieden kirjoittaja H. S. 

Ja kun nuoret läksivät rekiretkelle, niin hänkin saattoi innostua. Niinpä kaupunkilaiset saivat nähdä nuorten jonoon liittyneenä kauppaneuvoksettaren, joka miehensä turkki yllä ja karvalakki päässä istui ”kuskipukilla” ja ajelutti naapurin neitejä. Näillä oli täysi luottamus ajajaan. ”Tuntui hyvin turvalliselta, kun Sophie oli ohjaksissa” he vakuuttivat. – ”Vaikka olinkin vähällä kaataa heidät”, tunnusti rouva itse jäljestä päin nauraen. [...]

Vanha rouva – tosin vain viisikymmenvuotias – oli pieni, hento ja iloinen ihminen, vielä vanhanakin mieleltään kuin lapsi. Miksikähän hän ilman muuta luopui taloutensa hoidosta ja jätti sen miniälleen? – Hän oli läheisen hovin tyttärenä nuoruudessaan auttanut isäänsä, joka samalla oli liikemies, toimimalla hänen konttoristinaan – ensimmäisenä naispuolisena sillä tienoin. Kun miniä nyt oli ottanut talouden hoitoonsa, heiluivat vanhan rouvan käsissä neula tai puikot, samoin myöhemmin, vanhusten muutettua maalle, rouvan perintötilalle, kun talouden johdossa oli ”huushollerska”. […]

Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja vilunsoitto. Kesäaamuisin hän jo kello viiden aikaan lähti järvelle ongelle. Kun sitä työtä lapset ja myöhemmin lapsenlapsetkin harrastivat, oli monesti koolla useitakin kalamiehiä. Isoäidin kanssa ei tullut aika pitkäksi. Jos ei muuta erikoista lystiä ollut, niin isoäidin neuvosta otettiin kaloja kiinni tuokkosella. Kotona taas isoäidin vilun soidessa opittiin monen monet kauniit laulut ja vanhanaikaiset polkat ja polskat. Kun pojantytär tottui – korvakuulon mukaan, niin kuin isoäitikin soitti – säestämään häntä pianolla, oli ilo molemmin puolin ylimmillään. – Kerran vanha rouva oltuaan Sannan kanssa työssä järven rannalla, tuli hakemaan ”Hoffmanin tippoja”. Miniä kysyi levottomana, mitä nyt oli tapahtunut. – ”Eihän mitään”, oli vastaus. ”Sanna vain niin kovasti pelästyi, kun minä putosin järveen, että täytyy hänelle saada jotakin rauhoittavaa.”

Ehkäpä tämä – muuten vanhanakin yhä lapsen tavoin uskonnollinen – kauppiaan rouva oli niitä naisia, joille taloudenhoito, hyvästä tahdosta ja pitkäaikaisesta harjoittelusta huolimatta, aina pysyy jossakin määrin vieraana alana. Ehkäpä hänen lahjansa niin kuin harrastuksensakin viittasivat muualle. Hän oli kenties tavallaan niiden nykyajan naisten edelläkävijä, jotka puuhaten osittain oppimassaan ammatissa, osittain kotitaloutensa hoidossa, aina tuntevat hiljaista omantunnonvaivaa siitä, että koti ei ole sillä tavoin hoidettu kuin mallikelpoisten emäntien.

Viulunsoiton ohella Sophien mielenkiinnon kohteeksi on esitetty haitarinsoittoa. Suvussa kulkevan kertomuksen mukaan Sophie saattoi kadota päiväkausiksi lähiseudun taloihin soittamaan pidoissa. Lisäksi Sophie oli kiinnostunut hevosten kasvatuksesta ansaiten tästä monia palkintoja ja ajaen hurjapäisesti valjakoillaan. Sophie oli täysin erilainen kuin hänen vakava ja ankara puolisonsa, jota koko perhe pelkäsi. 

Sophien elämäntarinan kuvaus muistuttaa monella tapaa viipurilaisen suuren puutavaraliiketoimen johtajattaren Marie Hackmanin elämää. Näiden naisten yhteydessä on monesti mainittu, että he olivat "poikkeuksellisisa sukupuolelleen". Olen monesti miettinyt, että ehkä ajatus poikkeuksellisuudesta on syntynyt 1900-luvulla - 1800-luvulla näitä isiensä opissa kaupankäyntiin oppineita naisia, jotka ovat viettäneet päivänsä mieluummin ulkoilmassa kuin sisällä ommellen ja muissa naisille tyypillisempänä pidetyissä töissä tuntuu putkahtelevan esille sieltä ja täältä, kun pintaa vähän raaputtaa. Toisaalta Sophienkin kohdalla on mainittu, että hän teki käsitöitä ja uurasti esiliina edessään esimerkiksi jouluvalmistelujen ja loppuvuoden teurastusten parissa. Säätyläisnaisen tehtävät ovat olleet monisärmäisemmät kuin ehkä jälkipolvet ovat ajatelleet.  

Kun katsoo Sophien valokuvaa, huomio kiinnittyy hänen käsiinsä. Ne ovat voimakkaat, ruumiillista työtä tekemään tottuneen naisen kädet. Myös Sophien iho näyttää ruskettuneelta, kuten ulkoilmaelämää viettävältä ihmiseltä voi olettaakin. Kun tarkastelee kuvaa lisää havaitsee, että kuvassa istuu ehkä noin 50-vuotias nainen. Hampaattomuus on vetänyt suun viivaksi, joten nykyihminen hämääntyy luulemaan kuvan naista vanhemmaksi. Nainen näyttää päättäväiseltä, sellaiselta, joka ei kysele keneltäkään voiko lähteä viikoksi kylälle soittamaan. 

Sophie synnytti 11 lasta, joista osa aikakaudelle tyypillisesti kuoli nuorina. Pojista Carl Wilhelm Savander (1822--1895) jatkoi isänsä ja isoisänsä liiketoimia ja kaksi tyttäristä naitettiin isän liikekumppaneille.

***

Kauppaneuvos Savander.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Sophie Halitziuksen puoliso oli Carl Fredrik Savander (1795--1862), ristiinalaisen torpparin poika. Nuorena tämä kookas, punatukkainen Savander oli tullut Lappeenrantaan Claudelinin kauppahuoneeseen työhön ja opetellut äidinkielensä suomen lisäksi kaupankäynnissä tarvittavia ruotsin ja saksan kieliä, todennäköisesti venäjääkin. Vuonna 1818 hän vuokrasi Uljana Slastnikovalta tämän kauppaliiketoiminnan neljäksi vuodeksi. Kauppiaanoikeudet hän sai 1820, jonka jälkeen hän saattoi laajentaa liiketoimiaan ostamalla Dmitri Slastnikovan talon Kauppakadulta. Omalla nimellään Savander alkoi tehdä kauppa Uljana Slastnikovan kuoltua 1821. Savanderin kauppa oli sekatavarakauppa, mutta Savander teki myös puutavarakauppaa. Osa Savanderin menestyksestä johtui hänen apeltaan Jacob Halitziukselta saamastaan tuesta. Jälkipolvet ovat muistelleet, että  Savander kohteli puolisoaan kuin tämä olisi ollut lapsi. On vaikea uskoa, että kuvan Sophie olisi suostunut holhoavaan kohteluun -- tai ehkä juuri sen takia hän katosi viikoksi kylälle musisoimaan. 

Savander peri apeltaan Hackmanin suuren kauppahuoneen Lappeenrannan asiamiehen pestin. Lisäksi Savander hoiteli muidenkin sahatavaraliiketoimintaa harjoittavien liiketoimia Lappeenrannassa varastoiden puutavaraa. Lisäksi Savander toimitti Saimaan kanavatyömaalle sen kahtena ensimmäisenä toimintavuonna kaiken tarvitun puutavaran sekä suuren osan työmaalla tarvituista elintarvikkeista. Savander omisti myös osuuden Tyysterniemellä olevasta tuulimyllystä ja vuokrasi osuutta Ihalaisen kylän kalkkilouhoksesta. 

Lauritsalan kartano.
Signe Branderin kuvaamana 1912
Museovirasto

Savander osti apeltaan Lauritsalan kartanon. Lisäksi hän osti Parkkarilan tilan. Lauritsalaan Savander perusti olutpanimon, jonne palkattiin hannoverilainen panimomestari. Saimaan kanavan työmaan sadat miehet kuluttivat olutta, joten sitä kannatti tehdä. Panimossa tehtiin myös palo- ja karviaismarjaviinaa, jota myytiin Heimosillan torpassa sijainnessa kapakassa. Panimo myytiin 1869 Hackmanille. Savander omisti lisäksi Härskiänsaaren kartanossa Ruokolahdella telakan ja veneveistämön. Savanderin pojan Carl Wilhelm Savanderin aikana liiketoimet ajautuivat konkurssiin vuonna 1867 ja osa omaisuudesta, kuiten Lauritsalan kartano, päätyi Hackmanin haltuun.

Lauritsala 
 Teoksesta Zacharias Topelius 1845 - 1852: Finland framställdt i teckningar. Helsingfors: A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Museovirasto

Carl Fredrik Savander toimi aikakauden tapaan myös kaupungin luottamustoimissa. Savander oli kapunginvanhin eli osallistui raatihuoneella pidettyihin kaupungin maistraatin kokouksiin. Hän lahjoitti kaupungille tontin, jolle rakennettiin vuonna 1829 valmistunut raatihuone. Savander oli mukana raatihuoneen rakennustoimikunnassa. Lisäksi hän muun muassa hoiti kaupungin raha-asioita Pietarin Keisarillisen Kauppa Pankin kanssa, jossa kaupungilla oli tili. Kun Lappeenranta juhli 200-vuotista taivaltaan, juhlallisuuksia vietettiin Savanderien Parkkarilan kartanossa. 

Lappeenrannan raatihuone.
Lappeenrannan museot.

Savander oli mukana perustamassa vuonna 1837 Lappeenrantaan perustettua tanssiseuraa. Seura kokoontui maanantai-, torstai- ja perjantai-iltaisin raatihuoneella. Tanssimisen lisäksi kokouksissa saattoi lukea lehtiä ja keskustella sekä pelata korttia. Tanssiseura pysyi kaupungin keskeisenä seuraelämän paikkana 1870-luvulle asti. Voi olettaa, että kaikenlaisesta ilonpidosta nauttinut Sophie Halitzius osallistui tanssiseuran toimintaan sydämensä kyllyydestä. Puoliso Carl Savander oli myös mukana kunnostamassa esplanadialuetta paikaksi, jossa voitiin kävellä ja tavata tuttavia. Myös Nikolainvallien keilarata oli paikka, jossa Sophien voi kuvitella huvitelleen miehensä ja lapsiensa kanssa. 

Lappeenrannan seurahuone on kulmatalo kuvan keskellä.
Myöhemmin talossa toimi poliisi.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Savanderien kaupunkikoti Kauppakadun varrella käsitti kymmenen huonetta ja kaksi puotihuonetta. Talo oli todennäköisesti Lappeenrannassa tyypillinen puolitoistakerroksinen puutalo, joka oli kiinni kadussa ja pihaan käytiin portin kautta. Pihapiirissä oli myös eläinsuoja ja talousrakennuksia. Talon voi katsoa olleen kaupungin paras, sillä keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Lappeenrannassa vuonna 1856 yöpyi hän Savandereilla. 

Lähteet

Kotiliesi 1.1.1925

Täältä näet Carl Savanderin hautakiven.

Liisa Castrén: Lappeenrannan kaupungin historia 1812--1918 (1957)

Anu Talka ja Pia Puntanen: Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812--1917. (2005)

Anu Talka: Savander, Carl. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: SKS 2008-- http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-tev-000075 (luettu 23.11.2022)

Thorntonin villatehdas фабрика Торнтон Pietarissa

Kun toissapäivänä näin vyborg.go:n Instagram -tilillä videoklipin isosta tulipalosta Pietarissa Nevski Manufakture -rakennuksessa, soitti joku tässä rakennuskompleksin nimessä kelloja. Myöhemmin myös YLE uutisoi palosta. Venäläisillä uutissivuistoilla kerrottiin, että kyseessä oli James Thorntonin vuonna 1841 rakennuttama villatehdas, jossa valmistettiin verkaa ja muita villakankaita Yorkshiresta tuodusta villasta. Katsottuani läpi omia muistiinpanojani Hackman & Co:n arkistomateriaalista huomasin, että Thorntonin nimi näkyy myös siellä. Jo 1700-luvun loppupuolella Johan Friedrich Hackman vanhempi (1751-1807) kävi kauppaa pietarilaisen Thorntonin kanssa myyden tälle esimerkiksi sikurinjuuria (kahvinkorviketta). 

Wasa Tidning 8.7.1887

James Thornton, villatehtailija, saapui Pietariin kreivi Komarovskin pyynnöstä rakentamaan kreiville villatehdasta. Kreivi itse ei James Thorntonin sanojen mukaan "tiennyt mitään teollisuudesta", mutta luovutti tehtaan käyttöön viitisensataa maaorjaansa. Tämä oli yleinen käytäntö tuon ajan Venäjällä. Kreivin muistelmat löytyvät täältä. Thornton sai luvan tehtaan perustamiseen vuonna 1839 "Pähkinälinnan puolelle Nevan oikealle rannalle". Tehdas rakentui Nevan haaran varrelle tuolloisen Pietarin keskustan ulkopuolelle ja valmistui vuoden 1841 tienoilla. Tällöin kyseessä oli ensimmäinen, puusta rakennettu kaksikerroksinen tehdasrakennus, jossa kutominen tapahtui käsikäyttöisillä kutomapuilla. Höyrykäyttöiset kutomakoneet käynnistyivät 1847 ja tehdas työllisti parisataa työntekijää. Tehtaan tuotteilla - villapeitoilla, flanellilla ja villakankailla - oli valtava kysyntä ja tedas kasvoi nopeasti työllistäen vuonna 1860 jo yli 400 työntekijää. Puinen tehdasrakennus paloi vuonna 1861 ja tilalle rakennettiin tiilestä uusi viisikerroksinen tehdasrakennus. Vuonna 1871 tehdasalueelle rakennettiin suuret kuusikerroksiset tiilirakennukset, jotka ovat olleet pystyssä näihin päiviin saakka. Vuosisadan vaihteessa tehtaassa työskenteli noin 2 000 työntekijää, joille oli rakennettu asuintaloja tehdasalueelle. Lisäksi alueella sijaitsi koulu ja muita työväestölle tarkoitettuja tiloja. Thorntonin tuotteet voittivat ensimmäisen palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. 

Wiborgsbladet 28.6.1887 

Thornton eteni kaupungin varakkaimpien kauppiaiden joukkoon. Jossain vaiheessa uraansa hän toimi myös kauppiaana Haminassa, mahdollisesti siksi, että pystyisi tuomaan tullivapaasti tuotteita Venäjälle - tämä etuoikeus oli Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjälle tavaroita vietäessä ja josta esimerkiksi Finlayson hyötyi. Thornton oli villatehtaan osaomistaja ja jätti sen pojilleen vuonna 1866, jolloin firman nimeksi tuli Thornton Wool (Company) ja siitä tuli suurin villakankaiden ja -lankojen valmistaja Venäjällä. Tällöin firman pääoma oli kaksi miljoonaa ruplaa eli nykyrahassa yli 30 miljoonaa euroa. Ensimmäisestä avioliitosta Rebecca Batemanin kanssa syntyneet pojat John D., Charles James ja Daniel Bateman (s. 1825, k. 1881) toimivat firman konttorissa Pietarissa, kunnes John D. ja Charles James palasivat terveyssyistä Englantiin jättäen firman vetovastuun Danielille 1890-luvulla. James Thorntonin toisen vaimon Ann Leen kanssa saatu poika William Lee (k. 1909)  oli palannut Englantiin jo aiemmin. Pietarissa Thorntonin veljekset toimivat myös Ludwig Rabeneckin  puuvilla- ja langanvärjäystehtaan kanssa yhteistyössä. Tämä tehdas sijaitsi Moskovan lähistöllä. 

Myöhemmin Daniel Bateman Thornton muutti Uuteen Seelantiin - todennäköisesti laajentaakseen suvun villaimperiumia - ja sai siellä pojan Bateman Thorntonin (s. 1856, k. 1914).  Bateman Thorntonin tytär Ethel (s. 1881) oli naimisissa ruotsalaisen diplomaatin Carl von Heidemanin kanssa. Pari tapasi von Heidemanin työskennellessä Pietarissa Ruotsin lähtystössä. Vuonna 1931 von Heideman nimitettiin Helsinkiin Ruotsin suurlähettilääksi. 

Thornton Woollen Mill näyttää toimittaneen 1900-luvun alussa Helsingin poliisilaitokselle virkapukukangasta. Thorntonin tehtaan kukoistus johtunee osaksi siitä, että tehdas tuotti 1800-luvun virkapuvuissa tarvittavaa villakangasta, jolle Venäjällä oli valtava kysyntä. Vuonna 1907 tehdas peräänkuulutti Helsingin poliisilaitokselta maksamattomia tilauksia.

Kansan Lehti 8.10.1907 

Thorntonin perheen jäsenet olivat tuttuja vieraita monissa suomalaisissa kaupungeissa, ja tänne saapui myös perheen englantialaisia jäseniä lomalle sekä viipymään esimerkiksi Helsingissä matkallaan Pietariin. Sanomalehdistä löytyy tietoja saapuneista matkustajista, joista muutama esimerkki tässä.

Helsingfors Aftonblad 29.5.1894 

Hufvudstadsbladet 3.8.1873

Wiipuri 14.7.1896

Tehtaalla todennäköisesti työskenteli useita suomalaisia, sillä Pietari oli 1800-luvun lopussa "Suomen toiseksi suurin kaupunki". Esimerkiksi Orimattilan villatehtaan konemestari Ragnar Olander työskenteli vuosina 1915-1919 Thorntonin villatehtaalla Pietarissa (Olanderin 50-vuotisilmoitus, Hufvudstadsbladet 11.8.1943).

Tehtaan työläisten olot olivat heikot. Tehtaan asunnot olivat kosteita, koska ne sijaitsivat tulvivan Nevan varralle. Kaksi kolmasosaa tehtaan työväestöstä oli naisia, lisäksi käytettiin lapsityövoimaa. Osa työväen asunnoista paloi 1892. Palkkoja alennettiin tuottavuuden parantamiseksi. Tässä vaiheessa osa työläisistä alkoi lakkoilla Leninin vaikutettua asiaan. Vuonna 1895 Lenin kirjoitti lentolehtisen, jossa puhutteli "Torntonin tehtaan miehiä ja naisia". Levottomuudet tehtaalla jatkuivat vallankumoukseen asti. 

Wiborgs Nyheter 25.11.1907 

Thorntonit jättivät Venäjän viimeistään 1918. Firman omistajien tarina muistuttaa jonkin verran Merijoelle emigroituneiden Neuschellereiden - Venäjän suurimman kumitehtaan omistajien - tarinaa, jossa vallankumouksen jälkeen turvaa etsittiin suvun kesäpaikasta Suomen puolelta. Siteet Suomeen oli luotu jo edellisten sukupolvien aikana, kun oltiin lomailtu Helsingin ja Suomen etelärannikon kylpylöissä ja käyty ihailemassa Imatrankoskea. Ilmeisesti sukua emigroitui Suomeen, jossa sillä oli kesänviettopaikka Uudellakirkolla. Arthur Thornton, Charles James Thortonin poika ja  Carolina Mary Thornton (sukulaisuus epäselvä) omistivat osan Uudenkirkon Vammelsuussa sijainnesta huvilasta, jonka Arthur Thornton myi 1918 muuttaessaan Englantiin. Ilmeisesti Vammelsuuhun kuitenkin jäi suvun jäseniä, sillä heidän kuolintietojaan löytyy vielä vuodelta 1938, jolloin The Times -lehti ilmoitti Arthur Thorntonin kuolleen Vammelsuussa. Kaipaamaan jäi puoliso Vera. Vera Thornton näyttää jääneen asumaan Vammelsuuhun ainakin vielä loppuvuodeksi 1938. Toisen maailmansodan aikaan suomalaiset joukot tuhosivat huvilan.

Morgonbladet 19.7.1883

Karjala 20.8.1938 

Suvulla oli huviloita myös manner-Euroopassa. Charles James Thorntonin vaimo Grace kuoli helmikuussa 1898 perheen huvilassa Meranissa Sveitsissä.

Villa Saxonia eli Villa Thornton (1886), Meran, Sveitsi. Lähde: Wikipedia

Alfred Percy Thornton, todennäköisesti Charles James Thorntonin poika ja Arthur Thortonin veli, nimitettiin vuonna 1921 Suomen varakonsuliksi Manchesteriin. Vuonna 1922 hän oli vastaanottamassa suomalaisurheilijoiden delegaatiota näiden Englannin kiertomatkalla. (Uusi Suomi 14.7.1922) 

Kauppalehti 18.3.1921 

Kauppalehti 9.1.1925

Neuvostaikana tehdastoiminta jatkui valtiollistettuna. Vuonna 2001 tehdasrakennukset, jotka olivat päässeet huonoon kuntoon, saivat museaalista tunnustusta (исторического наследия), mutta suojelu- ja kunnostustoimet eivät edenneet. Tehdasrakennuksissa toimiva tekstiilitehdas ja toimistotilat olivat saaneet useita huomautuksia rakennusten kuntoon liittyen ja siellä oli suoritettu tarkastuksia aivan viime aikoina. 

Thornton Woollen Mill -yritykseen liittyvien Thorntoneiden lisäksi kaupungissa vaikutti muitakin saman sukunimisiä. He eivät tiettävästi olleet ainakaan kovin lähteistä sukua villatehtailija-Thorntoneille.

Ensimmäinen Thornton, joka saapui Pietariin oli ilmeisesti Godfrey Thornton (s. 1737), joka toimi Ritter, Thornton & Cayley-nimisessä kauppahuoneessa (myöhemmin nimi muuttui Thornton, Cayley & Co:ksi) sekä Englannin pankin johtajana (?). Hän oli naimisissa vuodesta 1766 Jane Godin -nimisen britin kanssa. Godfrey Thorntonin poika Stephen (s. 1767, k. 1850) jatkoi isänsä jälkeen sekä Englannin pankin johdossa että osakkaana kauppahuoneessa. Godfrey Thornton asui talossa Galernyi Dvor 247 (nykyisin 70?), joka sijaitsi Amiraliteetin saaren länsiosassa, 1770-luvulta vuoteen 1789.

Toinen Pietarissa toiminut Thornton oli Robert Thorton (s. 1759, isä John Thornton), joka oli osakas Thornoton, Smalley, Whoot & Bailey -nimisessä kauppahuoneessa Pietarissa vuodesta 1782 alkaen. Tehtyään vuonna 1810 konkurssin Robert Thornton muutti väärän nimen turvin Yhdysvaltoihin vuonna 1814, jossa kuoli 1826. Myör Robertin veli, Englannin pankin johtaja Samuel (s. 1754, k. 1838) oli osakas samassa pietarilaisessa kauppahuoneessa, mutta Samuel asui Lontoossa. 

Thorntonin suku harjoitti villakauppaa ympäri maailmaa. Sukuhaaroja löytyy Ison-Britannian lisäksi ainakin Pohjois-Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Tällä hetkellä venäläisten uutissivustojen mukaan tehtaan nykyiset omistajat saavat syytteen korjauskehotusten laiminlyönnistä. Lisäksi heidät velvoitetaan korjaamaan kultturiperintöstatuksen saanut tehdasrakennus sellaiseen kuntoon, että se ei tuhoudu enempää. Kulutturiperintöasiantuntijoiden näkemys tällä hetkellä on, että rakennusta ei saa purkaa eikä tuhota enempää. Tällä hetkellä kaupunginosamuseo Nevskaja Zastava kerää ihmisiltä muistitietoa rakennuksesta ja tehtaasta.

*Sukulaisuussuhteet ovat osittain epäselviä* *Otan mielelläni vastaan lisätietoja*

Lue lisää:

Kuvia tehtaasta

Pietarin kaupunginmuseon kokoelma Thortonin villatehtaan tuotteista.

Pietarin kaupunginarkiston kokoelma Thorntonin tehtaasta.

Venäjänkielinen wikipedia-artikkeli Tornton

Venäjänkielinen sivusto rakennushistoriasta

Venäjänkielinen sivusto, jossa kerrotaan työläisten asuinoloista tehtaalla.

Venäjänkielinen harrastajahistoriasivusto

Venäjänkielinen harrastajahistoriasivusto 

Suvun hautamuistomerkkejä Venäjällä

Englanninkielinen sukuhistoriasivusto

Anthony C. Cross, By the Banks of Neva: Chapters from the lives and careers of the British in eighteenth-century Russia (1996).

Olga V. Severceva, Daily Life of Women Industrial Workers of St. Petersburg in the Second half of the XIX - the beginning of the XX c. in the Soviet Historiography. Woman in Russian Society 2020. No. 1. P. 127—136.

Marijetta Shaginyan/ Marietta Šaginjan,  Fabrika Tornton. Promyshlennaya Belletristika (1925); Fabrika Tornton. S pis'mom N. K. Kurpskoj (1927)

Pietarin Thorntoneita löytyy Erik-Amburger-Datenbankista ja Leedsin yliopiston Leeds Russian Archives Thornton Collectionista ja Lyzhin Collectionista

Thorntonin perheestä voi lukea Marie-Louise Karttusen antropologian väitöskirjasta Making a Communal World. English Merchants in Imperial St. Petersburg (Helsingin yliopisto, 2005). 

Hiitolanjoki puhutti jo 1800-luvulla

Simpelejärvestä Laatokkaan laskevan Hiitolanjoessa elää Suomen ainoa alkuperäinen järvilohikanta. Kaloja voi seurata WWF:n kalakamerasta, joka on osa joen ennallistamiseksi tehtyä työtä. Tämä 53 kilometriä pitkä joki ja sen kalastusmahdollisuudet ovat puhuttaneet jo 1800-luvulla, kun jokea oltiin padottu jokeen pystytettyjen vesisahojen tarpeisiin. Kuitenkin vasta nyt padot on päätetty purkaa - tähän asti ne ovat joko olleet tarpeellisia teollisuuden vuoksi tai sitten yhteistä tahtotilaa ja rahaa purkamiseksi ei ole löytynyt. 

Hiitolanjoen silta. Museovirasto, 1930-luku.

Törmäsin äskettäin muita aineistoja arkistossa etsiessäni Parikkalan seurakunnan mikrofilmattuihin pitäjäkokouspöytäkirjoihin. Heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1859 pitäjänkokouksen miehet olivat kerääntyneet sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoon keskustelemaan pitäjän asioista. Ennen kuntauudistusta vuonna 1865 papin johtamat pitäjänkokoukset olivat paikka, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja päätettiin. Tällä kertaa rovasti Anton Ulrik Rönnholm oli estynyt osallistumasta ja hänen poikansa Karl Filip Rönnholm toimi kokouksen puheenjohtajana ja sihteerinä. Hän kirjoitti kauniilla käsialallaan ja poikkeuksellisen hyvällä ja selvällä suomen kielellä pöytäkirjan, joka paljastaa pitäjän miesten ajatuksia Hiitolanjoen tilanteesta. 

Keskustelu lähti liikkeelle Karl Filip Rönnholmin isältään tuomista terveisistä. Rovasti Rönnholm oli huolissaan, että "mieletöin kalan pyytäminen yhteisissä kala vesissä syntyy, hänen luulten, samasta syystä, kuin metsän hukkaaminen yhteisen maan aikana, nimittäin siitä, että kukin koettelee - ken waan ennen kerkeä - ottaa toisen edellä pois kaikki, mingän hän waan woipi saada, oli sitten kala eli kalan maima [poikanen/mäti]." Rönnholm oli seurannut aikakauden kuumaa puheenaihetta metsän haaskaamisesta ja katsoi, että samasta syystä myös kalakanta oli uhattuna: kun kalavedet tai metsät olivat yhteiset, ei kukaan piitannut siitä, riittikö maan antimia toisille ja jäikö sitä kasvamaan tulevaisuutta varten. Simpelejärven laskeminen oli  myös osaltaan vähentänyt kalansaaliita, kun kalojen kudulle otolliset matalat ja ruovikkoiset rantavedet olivat vähentyneet. Rönnholm ehdotti, että yhteiset vedet jaettaisiin ja jokainen saisi pyytää omilla vesillään. Pitäjäläisille tämä ei sopinut. Sen sijaan he ehdottivat, että kutuaikaan tapahtuvat nuotanveto kiellettäisi kaikilla pitäjän isommilla järvillä ja kiellon rikkojille määrättäisi sakko. Lisäksi jokien ja salmien patoaminen kiellettäisiin. 

Änkilän, Kivijärven, Koitsanlahden, Lamminkylän ja Poutalan kyläläiset valittivat erityisesti heidän puolellaan Simpelejärveä kalan määrän vähentyneen huomattavasti. He tiesivät tähän syynkin: "Kokkolanjoki [eli Hiitolanjoki], jota myöten kaikenlainen kala Laatokasta wois nousta ja ennen myöskin nousi Parikkalaan, niin tarkkaan useammassa kohdassa Hiitolan pitäjässä, niinkuin Asilan [epäselvä] Siision myllyllä ja Laatokan suussa Asilan ja Sawisaaren wälillä on salpoitettu, että pienenkään kalanmaima pääse nousemaan, tahtoivat pitäjän miehet tämän kautta nöyrimmästi anoa, että Herra Kywernyöri läänissä hywäntahtoisesti ottais tämän asian huoleksensa, että ja welwoittaisi asianomaiset ruununpalwelijat tarkkaan peräänkatsomaan että tällaiset laittomat salpaukset häwitettäisi ja niitten omistajat saatettaisi lailliseen edeswastuuseen."

Pitäjäläisten tahtotila oli selvä jo vuonna 1856: kalan pitäisi päästä nousemaan Simpelejärveen. Ensi kesänä, kun pitäjäkokouksesta on kulunut 165 vuotta, kalat toivottavasti nousevat jokea pitkin.

Asilankoski Hiitolanjoessa, 1930-luku. Museovirasto.

Monivuotisten Hackman-tutkimusteni perusteella muistin, että Hackmanilla oli saha Hiitolassa. Kun katsoin asiaa tarkemmin, kävi ilmi että Hiitolan sahasta ryhdyttiin keskustelemaan Hackmanin kirjeenvaihdossa vuonna 1794. Tällöin Hackman selitti liikekumppanilleen Pietarissa, mitä saha vuoden aikana tuottaisi ja miten sahatavara kuljetettaisi lotjilla Hiitolasta Laatokan kautta Viipuriin, Uuraaseen ja Kronstadtiin. Lastaaminen tapahtuisi "Hiitolan kirkonpuolella lähellä Käkisalmea". Suuri osa puutavarasta kuljetettiin talvella jäätietä pitkin hevosten vetämissä reissä. 

Saha ja työväen asuinrakennukset Hiitolassa,
1900-luvun alku, Etelä-Karjalan museot.

Hackman ei ollut ainoa Hiitolassa puutavaraa sahauttanut viipurilaiskauppias. Saha saatettiin omistaa yhdessä - tarkkoja tietoja Hiitolan sahasta ei ole - ja siellä sahattiin vuonna 1794 Hackmanin lisäksi ainakin Jaenischin kauppiasveljesten ja Sesemanin lautoja. Samana vuonna Hackman suunnitteli lautojen myymistä Amsterdamiin, joten laudat tuli sahata valmiiksi hollantilaisten suosiman pituuden, joka oli 12 jalkaa, mukaan. 

Lohisaalis Laatokalla, 1920-luku, Museovirasto.

Näin teollisen vallankumouksen käyntiin sysäämä hollantilainen - ja englantilainen, joka oli toinen tärkeä puutavaran ostajamaa - kysyntä laittoi käyntiin konkreettisen elinympäristön muutoksen, joka heijastui parikkalalaisten talonpoikien perinteisiin elinkeinoihin kuten kalastukseen ja luonnonvarojen hyödyntämiseen. Samalla maaseudun asukkaat kokivat myös vähemmän käsin kosketeltavan ja silmin nähtävän muutoksen elintavoissaan. Talonpojat saivat tuloja ja vaurastuivat kuljettamalla sahatavaraa ja myymällä puuta metsistä. Rahapalkka mahdollisti entisen luonnonvarojen hyödyntämiselle perustuvan omavaraisen elintavan väistymisen. Vaikka Parikkalaan ei vielä tuolloin ollut noussut teollisuutta, näkyi maailman teollistuminen paikallistasolla elinkeinojen ja elintapojen sekä luontoympäristön muutoksena. 

Kalaa kuivataan seinällä Hiitolassa, 1900-luvun alku, Museovirasto.

Lähteet ja kirjallisuutta: 

Kansallisarkisto, Mikkelin toimipiste, Parikkalan seurakunnan arkisto, Mikrofilmi TK 2127, 3.7.1856, § 3.

ELKA, Hackman  & Co, Kirjekopiot. 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkala 1996.

Markku Kuisma, Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620--1920. 2. painos. SKS Helsinki 2006 (1. painos 1993).

Örnulf Tigersted, Kauppahuone Hackman Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790--1879. I osa. Otava Helsinki 1940.

Hackmanin saha Hiitolassa. Siisiönmäen eli Hiitolan saha. 

Parikkalan talonpoikien valitus kalastuksesta. 

Ruotsinsalmen taistelu

Vierailin kesällä Merikeskus Vellamon Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyssä. Esittelytekstin mukaan näyttely kertoo "nykyisen Kotkan edustalla käydyn Itämeren suurimman meritaistelun ja sen jälkeen rakennetun linnoituskaupungin tarinan ennennäkemättömällä tavalla." Näyttely oli visuaalisesti näyttävä ja keskittyi suurelta osin mereen, sotatapahtumiin merellä ja meriarkeologian tuloksiin. Vähemmälle jäi mainittu linnotuskaupungin tarina: sitä edustivat muutamat henkilöt, joiden elämäntarinan kautta elämää Ruotsinsalmen linnoituskaupungissa valotettiin. Myös aikakauden esineistöä oli jonkin verran esillä. 

Ruotsinsalmen upseerimiekka,
Turun museokeskus 

Olen vuosien saatossa törmännyt omassa tutkimusaineistossani joitakin kertoja Ruotsinsalmen taistelua seuranneisiin tapahtumiin. Lisäksi olen ehkä tavanomaista museokävijää perehtyneempi aikakauden ihmisten elämään, joten tältä osin jäin kaipaamaan näyttelyssä syvällisempää panosta. Toki monelle museokävijälle näytti riittävän se, että sai napattua valokuvan näyttelijän suuresta valokuvasta, jossa näyttelijä oli puettu aikakauden asuun. Historiantutkijalle tällainen menneisyyden kuvittaminen ei juuri anna mitään, vaan olisin kaivannut enemmän aikakauden aitoja esineitä. Valitettavasti tämä taitaa olla nykyinen trendi, että museoissa esineille on yhä vähemmän tilaa. Tällöin tulee monesti mieleen, että katson niitä mieluummin finna.fi:stä kuin matkustan hämärästi valaistuun museoon tutkimaan vitriiniin asetettuja esineitä.

Näyttelyn mielenkiintosimpiin esineisiin kuului morsiuskampa, josta Marcus Lepola kertoo lisää täällä.

Morsiuskampa Sankt Nikolai -hylystä,
Museovirasto

Sankt Nikolai -hylystä nostetut kengänsoljet,
Suomen merimuseo. 

Näyttelyssä oli esillä ja myös finna.fi palvelusta löytyy useita kengänsolkia. Ne kertovat omalta osaltaan 1790-luvun muodista, jonka mukaan miesten kengissä oli komeat metalliset soljet.

Näyttely on saanut positiivista palautetta ja kun kohdeyleisö huomioidaan antaisin näyttelylle neljä tähteä viidestä. Täydet pisteet se olisi saanut, mikäli näyttelyn tueksi olisi ollut saatavilla tutkijoiden kirjottama asiantunteva näyttelyjulkaisu. Kun näyttely mitä ilmeisimmin perustuu uuteen tutkimukseen, olisi ollut mukava lukea myös tätä tutkimusta. Aiemmista näyttelyistä oli julkaisuja saatavilla museokaupassa, mutta ilmeisesti tämänkaltaista julkaisutoimintaa ei enää museoissa juurikaan harrasteta. Sen sijaan tutkimustuloksia voi seurata Merikeskus Vellamon YouTube -tililtä, jossa on saatavilla tutkijoiden luentoja aiheesta. Äänessä ovat ainakin Aaro Sahari ja Marcus Lepola, joista ensimmäinen toteaa, että ei voi olla virtuaalisia esityksiä, ellei ole ensin tutkimusta.

Ruotsinsalmen meritaistelu 1789

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu 1790

Ruotsinsalmen aikakauden historialliset sotalaivat

Ruotsinsalmi -näyttely näkyi myös museokaupassa. Tähän puoleen olikin panostettu ilmeisen paljon järjestämällä mm. tuotteistustyöpaja. Osa tuotteista oli geneerisiä museokauppojen esineistöä, mutta osa oli kekseliäitä näyttelyn teemaa tukevia, kuten esimerkiksi hamppunarusta solmittu pannunalunen, jossa yhdistyi merenkulun teema ja aikakauden materiaalit nykyihmistä palvelevaksi käyttöesineeksi, joka oli paikallisesti valmistettu. 

Media on raportoinut ja uutisoinut useampaan kertaan Kohtalona Ruotsinsalmi - näyttelystä.

Suomen edustalla käyty Itämeren suurin meritaistelu ei ollutkaan niin hirmuinen - yli 200 vuoden jälkeen selvisi, että aluksia tuhoutui puolet luultua vähemmän  YLE 29.10.2019

Historiallisen Sankt Nikolai -hylyn osia säilytettiin yli 50 vuotta ränsistyneissä vajoissa - pääsevät vihdoin turvaan YLE 21.2.2020

Ruotsinsalmen meritaistelun hinta lahoaa Kotkan edustalla - Suomen merimuseo julkaisi 3D-mallit 200 vuotta vanhoista laivanhylyistä Tekniikka & Talous 6.3.2020

Sukella sisälle mystiseen Sankt Nikolaihin ja 3 muuhun hylkyyn Suomen edustalla - liian samea vesi estänyt jopa tutkijoita näkemästä niitä näin selvästi  YLE 29.3.2020

Merelle katsovilla tammisotilailla on tarina, joka ei näy ulospäin - muistuttavat Pohjoismaiden suurimmasta meritaistelusta YLE 19.5.2020

Sodassa kaatuneiden viimeisiä henkäyksiä nousee kuplina kohti pintaa merikeskus Vellamon uudessa näyttelyssä - Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyn viesti kuuluu: "Sodassa ei ole voittajia" Etelä-Saimaa 9.6.2020

400 miestä kuoli, koska laivan kovapäinen päällikkö ei suostunut antautumaan - satoja vuosia sitten uponneet tavarat yhä hämmästyttävässä kunnossa YLE 16.7.2020

Pasifistinen näyttely vie keskelle sotahistoriaa Kansanuutiset 16.8.2020

Isä teki hylkypuusta hedelmäveitset, joista vaiettiin liki 60 vuotta - nyt tytär toi ne yleisön nähtäville: "Sanoin juristimiehelleni, että rikos on vanhentunut" YLE 21.9.2020

Ruotsinsalmesta on myös uutta akateemista tutkimusta ja opinnäytteitä:

Ahola, Antti: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellarien No 82 ja 83 raunioiden historia- ja kunnostusselvitys. Kymenlaakson ammattikorkeakoulu 2011.

Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti - Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. SKS 2011.

Takala, Sirkka: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellari no 84: restaurointisuunnitelma. Turun ammattikorkeakoulu 2011. 

Alén, Vesa (toim.): Rakennettu ranta - Ruotsinsalmesta Kotkan satamaan. Kymenlaakson museo 2013. 

Rummukainen, Christian: Ruotsinsalmen merilinnoitus ja tykkipatteri Katariinan toimenpide-ehdotuksia. Kymenlaakson amattikorkeakoulu 2013.

Kykyri, Marita & Lempiäinen-Avci, Mia: Käymäläkaivaus - harvinaista herkkua. Uusia tutkimustuloksia Ruotsinsalmen historiaan. Muinaistutkija 4/2014.

Halén, Harry: Ruotsinsalmen venäläiset sotilaishautausmaat 1796-1854. Kotkansaari - Hovinsaari -Mussalo. Unholan aitta 46/2017.

Oma tutkimuksellinen mielenkiintoni Ruotsinsalmeen heräsi jo väitöskirjaa tehdessä, kun eräässä kirjeessä kommentoitiin haminalaisen neiti Bruunin avioliittoa markiisi de Traversayn kanssa - neiti oli hylännyt viipurilaisen Jaenisch -sukuisen sulhasensa. Tämä mielenkiintoinen markiisi oli päätynyt myös museokaupan tiskirättiin (!), johon oli painettu hänen sanomakseen väitetty teksti "Minun pieni provinssini merellä". Rättejä oli saatavilla useilla kielillä. 

Sittemmin olen tutkaillut kirjeitä, joita Johan Friedrich Hackman kirjoitti vuonna 1790 ja havainnut, että hän sekä kommentoi sotatapahtumia että sodan jälkeen välitti hylkypuutavaraa ostajille. Laivoista saatua puutavaraa välittivät haminalaiset Bruunin kauppiasveljekset ja niiden laivauksesta vastasi Pyterlahden graniittilouhoksen esimies Carl Ki(e)lchen. Oletettavasti hylkypuutavaraa päätyi myös Suvorovin linnoitustyömaille, joilla urakoi Hackmanin appi (vuodesta 1799) Johan Friedrich Laube. Kytkös merisodankäynnin, linnoitustyömaiden ja viipurilais-haminalaisten kauppaiden välillä näyttää olleen vahva. Sota ja siihen varautuminen loivat varallisuutta alueelle. Harmillisesti enempi aiheeseen perehtyminen vaatisi oman tutkimuksensa, johon en ainakaa vielä ole ennättänyt syventyä.

Huomaan, että blogialusta blogger on muuttunut ja kuvien asettelu aiheuttaa ongelmia. Näköjään niitä ei saa järkevästi kuin tuohon tekstin keskelle, mutta sitten tekstin reunojen tasaaminen ei onnistu kaikissa kappaleissa. Harmittaa, mutta ehkä keksin ratkaisun tähän tuonnempana. 

Salaperäinen herra Ignatius

Olen pyöritellyt vuodesta 2009 alkaen suuren suomalaisen yrityksen nimeltä Hackman & Co jälkeensä jättämää materiaalia. Yritys juontaa juurensa helmikuussa 1798 Johan Friedrich Hackmanin  (s. 1755, k. 1807) yhdessä liikekumppaninsa Johan Ignatiuksen kanssa perustamaan yritykseen Ignatius & Hackman. Toinen nimi jäi elämään, toinen poistui maamme taloushistoriasta miltei jälkiä jättämättä. Kuka oli tämä herra, jonka ura itsenäisenä liikkeenharjoittajana jäi varsin lyhyeksi?

Johan Siegfried Ignatius syntyi Helsingin pitäjässä 2.7.1749 ja kuoli 20.9.1831 Tampereella, jossa hänet on haudattu Pyynikin vanhalle hautausmaalle Aleksanterin kirkon viereen. Hautakivessä lukee "Er befleissigte sich der Rechtschaffenheit und meint es gut mit Jederman" ("Hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja toivoi kaikille vain hyvää"). 

Finnlands Allmänna Tidning no 209, 10.9.1831.

Johan Siegfried Ignatiuksen isä oli pappi ja rehtori Sigfrid Kristogerus Ignatius (s. 4.1.1712 Viitasaarella, k. 14.11.1760 Haminassa) ja äiti tukholmalaisen pankin kirjanpitäjän tytär Elisabeth Petraeus (s. 1710, k. Haminassa). Johan Siegfried oli perheen kuudes lapsi. Hänen jälkeensä syntynyt kuopus kuoli vauvana, joten käytännössä poika oli perheen nuorimmainen. Johan Siegfriedin ollessa kolmevuotias perhe muutti Helsingistä, jossa isä toimi Helsigin pitäjän kappalaisena, Haminaan, jossa isä sai viran Haminan ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena ja aloitti seuraavana vuonna koulun rehtorina toimimisen.

Perheessä oli Johan Siegfriedin lisäksi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Johan Siegfriedin vanhemmat veljet Kristian Crusiger (s. 1736, k. 1780) ja Bengt Jacob (s. 1746, k. 1803) saivat opiskella Turun yliopistossa, jonne he kirjautuivat 1757 ja 1764. Vanhimmasta veljestä tuli Haminan koulun opettaja vuonna 1760, mutta pian hän joutui luopumaan tästä työstä sairastuttuaan jonkinlaiseen mielen sairauteen. Bengt Jacob -veli seurasi isänsä jalanjälkiä Haminan koulun rehtoriksi (1774) ja pappisvirkaan (1776). Papillisen uransa hän teki Ruokolahden kirkkoherrana (vuodesta 1788, astui virkaan 1790). Johan Siegfriedin sisaret Patientia Christina (s. 1738, k. 1731), Sara Elisabeth (s. 1740, k. 1769) ja Maria Prudentia (s. 1744, k. 1713) avioituivat ja perustivat omat perheet. Patientia Christinan puoliso oli Helsingin kaupunginsihteeri Alexander Stichaeus (s. 1732, k. 1797), Sara Elisabethin kauppias Esaias Longa Haminasta (s. 1743, k. 1804) ja Maria Prudentian Hämeen läänin rykmentin välskäri Johan Kristoffer Frentzell (s. 1740, k. 1799).

Johan Siegfried ei saanut samanlaista opillista sivistystä kuin hänen veljänsä, eikä hän perustanut perhettä. Johan Siegfriedin varhaisvuosista ei tiedetä juuri mitään, mutta todennäköisesti hän toimi kauppakirjanpitäjänä haminalaisissa ja viipurilaisissa kauppahuoneissa aina siihen saakka, kunnes vuonna 1783 aloitti yhdessä viipurilaisen Abraham Fredrik Jaenischin (s. 1744, k. 1793) kanssa puutavaraliiketoiminnan. Tuolloin hän kirjatui ensimmäiseen kauppiaskiltaan, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli huomattavia rahavaroja. Venäläisen 1700-luvun lopussa käytössä olleen kiltajärjestelmän mukaan ensimmäisen kauppiaskillan kauppiaan pääoman oli oltava vähintään 10 000 ruplaa (kirjanpitäjä ansaitsi vuodessa noin 500 ruplaa) ja vain tämän killan kauppiaat saivat harjoittaa ulkomaankauppaa. Jaenischin kanssa Ignatius toimi liikekumppaninsa kuolemaan saakka vuonna 1793 jolloin hänet valittiin Viipurin pormestariksi. Kolmevuotisen pormestaripestin jälkeen kesällä 1797 Ignatius aloitti yhteisen puutavaran vientitoiminnan Johan Friedrich Hackmanin kanssa. Kovin monta vuotta tämäkään yhteisyritys ei ehtinyt toimia, kun Ignatius vedoten heikkoon terveyteensä halusi vetäytyä liiketoimista. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä Ignatiuksen oli palattava Leppäkosken kartanostaan hoitamaan liiketoimia Hackmanin kuoltua odottamatta kesällä 1807. Pari vuotta myöhemmin Ignatius valittiin Tanskan konsuliksi Viipuriin. Kyseessä oli osittain kunniavirka, osittain tavoitteena oli, että Ignatius edistäisi tanskalaisten liikemiesten kauppaa ja huolehtisi tanskalaisten alusten ja kauppiaiden eduista Viipurissa. 

Ignatius oli varautunut eläkkeelle siirtymiseensä hankkimalla Leppäkosken säterikartanon Janakkalasta. Syytä tähän hankintaan ei tiedetä, sillä Ignatiuksella ei ollut kovin läheisiä siteitä seudulle. Hänen Patientia Christina -sisarensa puolisolla oli suvun ja viranhoidon tuomia yhteyksiä Hauholle ja Hämeenlinnaan, joten ehkä tämä oli tuonut Leppäkosken kartanon Ignatiuksen tietoisuuteen. Hackmanin kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että Ignatius vietti aikaa Leppäkoskella jo kesällä 1801, heti kartanon hankittuaan, vaikka sukukirjassa toisin väitetäänkin. Kartanon päärakennus ja puisto ovat näiltä ajoilta, joten on mahdollista, että Ignatius käytti aikaansa ja varojaan kartanon rakentamiseen. Vuonna 1805 hän mainitsee myynti-ilmoituksessa päärakennuksen olevan vesikatossa ja muut rakennukset ovat uudehkoja. Kartanoon kuului 15 torppaa, joilla oli päivätyövelvollisuus. Kartanon mailla oli myös jauhomylly ja saha. Ignatius ei kuitenkaan viihtynyt Leppäkoskella, sillä hän yritti myydä kartanoa jo mainittuna vuonna 1805. Lopulta yhdeksän vuotta kartanonherrana riitti ja Ignatius myi kartanon Jakob Georg Gygnaeukselle (s. 1767, k. 1819) ja muutti asumaan sukulaisten luo Tampereelle. Testamentissaan Ignatius huomioi kartanon ja sen alustalaiset: testamentin mukaan alustalaisille jaettavaksi jäi 500 ruplaa ja saman suuruinen summa jaettiin Janakkalan köyhille. 

Myytyään Leppäkosken kartanon Ignatius matkusteli - hänet tavataan ainakin Pietarissa, jossa hän oli kesällä 1811. Seuraavan vuoden lopussa Ignatiuksen ja Hackmanin välinen sopimus raukesi lopullisesti ja Ignatius vetäytyi liiketoimista. Vuonna 1819, kun nuoriherra Johan Friedrich Hackman (s. 1801, k. 1879) matkusti Eurooppaan oppimaan liikemiehen uralla tarvittavia taitoja, matkusti Johan Ignatius hänen mukanaan alkumatkan. Ignatius jäi matkasta Hampuriin, jossa hän tapasi sukulaisiaan sekä hoiti terveyttään Saksan kylpylöissä. Vuoden 1820 alussa Ignatius siirtyi Bremeniin, jossa myös nuoriherra Hackman asui isänsä sukulaisten luona. Hackmanin jatkaessa matkaa kohti Englantia palasi Ignatius keväällä Lyypekistä lähtevän laivan mukana Viipuriin. Tämän jälkeen ei Hackman & Co:n kirjeenvaihdossa enää Johan Ignatiusta löydy, vaan hän todennäköisesti vetäytyi viettämään eläkepäiviään Tampereelle sukulaisten hoiviin.

Englantilaistyyppinen samppanjalasi.
Turun museokeskus.

Johan Friedrich Hackmanin ja Hackman & Co:n kanssa käymän kirjeenvaihdon lisäksi Ignatiukselta on jäänyt jälkeen hänen perukirjansa, joka on Handelshuset Hackman -kokoelmassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Tämän perukirjan mukaan Ignatiuksen kuollessa hän omisti rakentamattoman  tontin Viipurissa Linnoituksen kaupunginosassa. Irtainta omaisuutta oli huomattavasti, muun muassa kaksi kultaista, briljantein koristettua sormusta, kolme vähäarvoista kultasormusta, kallisarvoinen nuuskarasia sekä useita kelloja ja ilmapuntareita, jotka olivat aikakauden herrasmiesten tyypillisiä statusesineitä. Muita huomattavan arvokkaita esineitä olivat hopeinen teekannu, kulho ja 18 ruokalusikkaa sekä lukuisa joukko muita hopeaesineitä, kuten 36 hopeista takin nappia ja hopeinen savukkeen imuke. Posliiniesineitä ei ollut kovin lukuisasti, vain tavanomaiset ruokailuun tarvittavat lautaset ja teekupit (4 kappaletta). Sen sijaan samppanjalaseja löytyi 14 kappaletta, juomalaseja 12 kappaletta ja sekalaisia juomalaseja 23 kappaletta. Huonekaluina Ignatiuksen kodissa oli mahonkipuusta veistetty sohva (canapé) ja 12 samaan tyyliin valmistettua tuolia, viisi peiliä, kuusi pelipöytää, mahonkinen vaatekaappi, 23 erilaista tuolia, sohva,  ja vaatimaton puinen ruokapöytä ja kuusi vaatimatonta tuolia sekä lukuisia yksinkertaisempia pöytiä ja kirjoituspulpetti sekä sänky. Tallissa Ignatiuksella oli seitsemän erilaista hevosvaunua, mutta ilmeisesti ei yhtään hevosta niitä vetämään. 

Ignatiuksen ulkoasusta voi päätellä jotain hänen perukirjassaan luetelluista vaatteista. Konsulinviran myötä Ignatiuksen tuli pukeutua siniseen konsulin virkapukuun, johon kuului hännystakki, liivit ja polvihousut valkoisine sukkineen ja puolikenkineen. Univormun lisäksi Ingatius saattoi esiintyä vihreässä lievetakissa ja saman värisissä polvihousuissa, ellei sitten valinnut asukseen harmaata lievetakkia ja vaaleita, paksusta nankin-kankaasta tehtyjä polvihousuja. Lievetakin alle hän saattoi pukea valkoisen tai raidallisen liivin ja vetää jalkoihin valkoiset, mustat tai vihreäraidalliset silkkisukat. Kylmällä säällä lämpöä toi siperialaisesta jäniksennahasta tehty turkki ja kotona vilun piti loitolla flanellinen aamutakki. Talvisaikaan myös villasukat toivat lämpöä vanhan miehen jalkoihin. Ignatius näyttää suosineen tohvelimallisia kenkiä, sillä yksiäkään saappaita ei hänen perukirjaansa ole kirjattu. Päähänsä hän asetti kolmikolkkahatun tai pyöreän mustan silkkipäällysteisen hatun, ellei sitten valinnut vihreää kasimir-villaista myssyä tai sinistä myssyä. Hattujen lisäksi Ignatius saattoi asettaa päähänsä peruukin tai jonkinlaisen tupeen tai osaperuukin, ehkä peittämään kaljua päälakea. Paitoja Ignatiuksen kaapissa oli 25 kappaletta ja nenäliinoja yksi enemmän. Yönsä Ingatius vietti punaisen silkkipeiton alla ja päänsä hän laski höyhentyynylle. Näkönsä avuksi Ignatius oli hankkinut silmälaseja ja teatterikiikarit ja sateelta hän tietenkin suojautui sateenvarjolla. Iltaisin Ignatius saattoi vetäytyä polttelemaan merenvahapiippua, posliinipiippua tai yksinkertaista savipiippua. 

Miesten kirjailtu juhlaliivi.
Uudenkaupungin museo

Merenvahapiippu, Tampere 1810-49.
Tampereen museot

Ignatiuksella oli huomattava kirjakokoelma ja hän oli lainannut rahaa useille tahoille huomattavia summia. Suurin lainasumma oli 12 000 ruplaa, jonka Ignatius oli lainannut entisen liikekumppaninsa sukulaiselle Tilman Grommélle. Kirjoista ja lainoista toivottavasti ehdin kirjoitella myöhemmin. 

Perukirjan perusteella Johan Ignatiuksesta piirtyy ulkoasustaan huolta pitävän herrasmiehen kuva. Lisäksi hän näyttää pitäneen vieraiden kestitsemisestä samppanjalla sekä pelaamisesta ja ajelusta hevosilla. Lisäksi, mikäli hän oli lukenut kaikki kirjastonsa teokset, häntä voi pitää varsin laajasti sivistyneenä herrasmiehenä huolimatta siitä, että hän ei ollut käynyt kouluja. Vaikka Ignatius ei saanut opiskella veljiensä tavoin, onnistui hän kerryttämään sekä henkistä että maallista pääomaa niin, että testamentin tekohetkellä  kesällä 1818 hän saattoi määrätä 1 000 ruplaa Helsingin pitäjälle ja 100 000 ruplaa jaettavaksi siten, että kolmanneksen sai Haminan ja kaksi kolmannesta Viipurin kaupunki, joiden tuli käyttää korkotulot köyhien hyväksi. Testamentin lisäosassa, joka oli päivätty 17.6.1826 Ignatius esitti toiveen, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet häntä hänen eläessään, kokoontuisivat vuosittain juhannuksen aikaan juhlimaan "kehoitukseksi rehelliseen elämään ja ollakseen valmiit kuolemaan, ystävävainajansa muistoksi iloisesti joisivat toistensa maljan". 

EDIT 18.9.2019
Selatessani Historiallista sanomalehtikirjastoa löysin vielä yhden tiedon liittyen Ignatiukseen, joka ei ollut tarttunut hakuhaaviini edellisellä kerralla johtuen siitä, että lehdessä nimi on taivutettu muotoon Ignatii. Ignatiuksen kuoltua järjestettiin Viipurissa huutokauppa hänen jäämistöstään. Huutokaupasta ilmoitettiin Wiburgs Wochenblattin numerossa 2/1832. Jäämistöön kuului 14 syltä koivuista polttopuuta, 7 tolttia (1 toltti on 12 kappaletta) jätelautaa ja vanha hevonen, jotka myytäisi eniten tarjoavalle Ignatiuksen omistamalta tontilta Viipurin kaupungissa. Kovin suurta omaisuutta ei siis jäänyt huutokaupattavaksi, vaan kyseessä oli lähinnä sellainen tavara, jota kukaan ei huolinut ja josta Ignatius ei ollut säätänyt testamentissaan.

Lähteet:
Arkistolähteet: Ignatiuksen perukirja, Handelshuset Hackman, Åbo Akademi.
Åbo Tidning no 83, 12.10.1805.
Muut läheet:
Hämewiki, Leppäkosken kartano, https://www.hamewiki.fi/wiki/Lepp%C3%A4kosken_kartano (luettu 19.8.2019)
Ignatius-suku. Kirjapaino osakeyhtiö Sana, Helsinki 2942.
Ulla Ijäs, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Turun yliopisto 2015.
Örnulf Tigerstedt, Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1940.
Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Janakkala, Leppäkosken kartano http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4711 (luettu 19.8.2019)

"Garden is my lover" 18th century and early 19th century Finnish women as garden owners and users

My PhD thesis Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja
Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismoderinssa
Viipurissa focused on consumption choices of a merchant
widow named Marie Hackman (1776–1865). She was the
mistress of a country house called Herttuala, near Vyborg (sw.
Viborg). Herttuala’s garden was an important, if not the most
important, place of consumption for Marie. ‘Garden is my lover’,
she described it when ordering plants from Germany.
Archival sources of my study consist of letters and account books
provided by the archives of Hackman & Co, Hackman family
and Monrepos manor. The source material demonstrated the importance
of gardens for conspicuous consumption (‘showing off’)
and socializing. Lifestyle of the Vyborg elite emulated the lifestyle
of St. Petersburg, Baltic and northern German bourgeoisie or genteel
people.

Gender and gardens
One of my interests are gendered gardens. In Vyborg, most of the
manorial estates were situated quite close to the town. Hence, women
and children often spent the whole summer in the countryside
while men worked in town and sporadically visited the country
estates. This resembles suburban villa lifestyle, which was known in
London and Hamburg at the time, described by Jon Stobart (2016,
pp. 89–102) and Michael North (2008, pp. 77–92) in their studies.
Magazines or plants and seed catalogues were ordered from Germany
and information was exchanged while visiting friends or public
gardens in St. Petersburg. Hence, both men and women knew
about the latest garden fashion and took part in both designing of
the gardens and the actual gardening, at least by giving orders and
monitoring the paid workforce (Vainio-Korhonen 2011, p.).
The gardens of Vyborg were fashionably styled, ambitiously built
and cared-for places. The owners of the gardens, both men and women,
put a lot of effort into these gardens, which were places for socializing
and status manifestation. Michael North (2008, p. 94) has
described how the elite of the North-German cities enjoyed the informal
and sociable lifestyle of the country houses. Informality and
sociability were the key features of the Vyborg country houses, too.
Based on letters and diary entries, it seems that especially women
were enthusiastic users of the gardens. This has to be linked to
women’s responsibilities; they prepared food for their family and
other household members. Also women were important figures in
social life and the garden was one of the informal arenas where they
could act.
Hence, if we want to study gender, garden and garden history, we
should look beyond the architectural structures or building processes
and focus instead on the daily use of the garden space.

References
Davidoff, L. and Hall, C., 1987. Family Fortunes: Men and
Women of the English Middle Class, 1780–1850.
London: Hutchinson.
Ijäs, U., 2015. Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja
Marie Hackman ja hänen kulutusvalintasa varhaismodernissa
Viipurissa. Turun yliopiston julkaisuja C 402.
Turun yliopisto.
North, M., 2008. Material Delight and the Joy of Living: Cultural
Consumption in the Age of Enlightenment in Germany.
Transl. Pamela Selwyn. Aldershot: Ashgate.
Stobart, J., 2016. ‘So agreeable and suitable place: The character,
use and provisioning of a late eighteenth-century suburban
villa. Journal for Eighteenth-Century Studies, Vol. 39,
Iss. 1, pp. 89–102.
Vainio-Korhonen, K., 2011. Sophie Creutz och hennes tid. Adelsliv
i 1700-talets Finland. Helsingfors/ Stockholm Svenska
Litteratursällskapet / Atlantis.

Published in: Bulletin för trädgårdshistoriska forskning 29/2016 ISSN 1652-2362
http://www.gardenhistoryforum.org/

Viipurin Pietari-Paavalin kirkon urut

Tutkin tässä eräänä päivänä lähdeaineistoani ihan muissa tutkimustehtävissä, kun törmäsin Hackman & Co:n kirjeeseen, jossa keskustellaan urkujen tuottamisesta Saksasta Viipurin saksalais-ruotsalaisen seurakunnan kirkkoon. En muista törmänneeni missään tietoihin näistä kyseisistä uruista, joten laitanpa tähän nyt muistiin, että vuonna 1839 urkuja oltiin tilaamassa hannoverilaiselta urkumestarilta nimeltä herra Meyer. Kyseessä lienee Ernst Wilhelm Meyer.

Pietari-Paavalin kirkko sisältä. Kuva Ulla Ijäs 2011.

Allgemeine musikalische zeitung no 42 (1840) ilmoittaa urkumestarin nimeksi Eduard ja tietää, että hän on urkumestari Wilhelm Meyerin poika. Palkkioksi seurakuntalaiset lahjoittivat hopeisen, sisältä kullatun pokaalin, jossa oli teksti "Herr Meyer aus Hannover, von der luterischen Gemeinde der St. Paulikirche zu Wiborg, 1839". Lisäksi urkumestarin matkakulut Viipuriin korvattiin ja hän sai (kulta?)dukaatin palkakseen.

Hackman & Co:n kirjeessä luvataan, että parinsadan tuolloisen markan* suuruiset matkakulut ovat korvattavissa Meyerin asettamaa laskua vastaan. Lisäksi Meyeriä opastetaan matkustamaan Kielistä Kööpenhaminaan ja sieltä Helsingöriin. Loppumatkasta ei ole mainintaa, mutta olettaa voi, että Helsingöristä löytyi helposti Viipuriin suuntaava laiva. Viipurissa Meyeriä olisi vastassa Paul Wahl, Hackman & Co:n osakas ja saksalaisen rovastin August Gottfried Wahlin poika.

* kirjeestä ei käy ilmi mikä markka on kyseessä. Oletettavasti puhuttiin Hampurin markasta.

Pietari-Paavalin kirkko. Kuva Ulla Ijäs 2011.

Suur-Merijoen kartano Milavidassa - ja kumiteollisuuden historiaa

Kävin hiljakkoin tutustumassa Milavida-museossa Tampereella avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoki - Jugendin helmi. Kartano sijaitsi Viipurin lähellä, noin kolme kilometriä Ykspään junaseisakkeelta. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "kartano oli [...] jugendarkkitehtuurin helmi ja aikansa julkisin koti". Kartanon rakennutti pietarilainen, sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Neuscheller, joka 1900-luvun alussa palkkasi nuoret lupaavat arkkitehdit Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan kesähuvilan, josta tuli kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat huvilaan myös sisustuksen ja valaisun. Kartano valmistui vuonna 1903 (toisissa lähteissä 1904).

Suur-Merijoen kartano, Signe Brander 1912, Museovirasto. 

Kirjoitin heinäkuussa 2015 tähän blogiin vierailustani Milavidan von Nottbeck näytelyssä. Tuolloin en ollut aivan tyytyväinen näyttelyyn. Suur-Merijoesta kertova näyttely on toteutettu perinteisemmin kuin von Nottbeck -näyttely, osittain varmastikin siitä syystä, että Suur-Merijoki -näyttely ei ole pysyvä, kuten von Nottbeck -näyttely on. Suur-Merijoen näyttelyssä huomioni kiinnittyi siihen, että näyttelysaleja ei oltu pimennetty. Nykyään museonäyttelyt on usein sijoitettu mustaksi maalattuihin, pimennettyihin huoneisiin. Näin pystytään valoilla ohjaamaan näyttelyvieraan katsetta ja toisaalta esimerkiksi arvokkaat tekstiilit eivät kärsi päivänvalosta. Koska Suur-Merijoki -näyttelyssä oli esillä pääasiassa huonekaluja, valaisimia sekä teksti- ja kuvatauluja, ei pelkoa haalistumisesta ollut. Näyttelyvieraana olikin miellyttävää kierrellä kevätauringon valaisemissa Milavidan huoneissa. 

Suur-Merijokea oli suunnittelemassa lukuisa joukko arkkitehteja ja näyttely keskittyykin suurelta osin arkkitehtien työn esittelyyn. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän Neuschellereiden perhe. Maximillian Neuscheller kuoli vuonna 1919 sydänkohtaukseen jouduttuaan bolshevikkien pidättämäksi. Muu perhe pakeni Suomeen ja asettui Suur-Merijoelle, jossa asui vuoteen 1926 asti. Tällöin perhe myi kartanon Suomen valtiolle. Kartano siirtyi ilmavoimien käyttöön ja sen maille perustettiin lentokenttä, päärakennus toimi upseerikerhona. Kartano tuhoutui toisessa maailmansodassa. Esa Hakalan blogista voi lukea lisää Neuschellereista ja kartanosta. Myös Per Magnus Wijkmanin englanninkielisestä blogista löytyy lisätietoja ja kuvia. 

Olen tutkinut väitöskirjassani yhtä Viipurin seudun kartanoa, Hackmaneiden Herttualaa, joten Suur-Merijoen kartanon esittelyteksteissä oli paljon tuttua. Kosmopoliitti elämäntapa, läheiset yhteydet Pietariin ja saksankieliseen Euroopaan yhdistivät monia Viipurin seudun kartanonomistajia. Anna-Lisa Ambert on vuonna 2003 tutkinut Suur-Merijokea porvariston omakuvana tutkimuksessaan "Kotini on linnani": kartano ylemmän porvariston omakuvana: esimerkkinä Geselliuksen, Lingrenin ja Saarisen suunnitteleman Suur-Merijoki vuodelta 1904. (taidehistorian väitöskirja, julkaisija Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 2003) 

Suur-Merijoki ei  ollut vain kesähuvila, vaan siellä harjoitettiin myös viljelyä ja karjankasvatusta. Kartanon pihaa komistikin suuri sonniveistos, joka esitty Ayrshire-rotuista Gary-sonnia. Patsas sijaitsee nykyään Järvenpäässä.

Täältä voi käydä katsomassa Maximilian Neuschellerin ottamia valokuvia. Hän oli innokas valokuvaaja ja kartanossa oli oma, erillinen pimiö häntä varten. Näiden kuvien konservoinnista on tehty opinnäytetyö.

Näyttelyn jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että tiedämme edelleen melko vähän perheen elämästä Suur-Merijoella. Tutkimus näyttää olleen kiinnostuneempi kuuluisista arkkitehdeista ja Ambergin väitöskirjassakin heidät nostetaan esille sen sijaan, että keskityttäisiin perheeseen. Amberg kylläkin toteaa kartanon olleen Neuschellerin omakuva ja kosmopoliittisuuden ilmentymä, mutta siitä huolimatta kyseessä on "rakennusmonografia", ei Neuschelleriin keskittyvä tutkimus. Koska en ole täysin perehtynyt Ambergin väitöskirjaan ihmettelenkin mielessäni, miksi arkkitehtien nimet on tästä rakennuttajan omakuvaa korostavasta lopputulemasta huolimatta pitänyt nostaa työn otsikkoon. Olen havainnut, että oli kyse sitten maisema- tai rakennusarkkitehtuurin historiasta, arkkitehdit kyllä muistetaan ja heidän ympärilleen jopa luodaan sankarimyyttiä, mutta tilaajien ja varsinaisten käyttäjien kokemuksia ja intentioita harvemmin otetaan huomioon. 

Jäinkin miettimään, millaista oli asua "kokonaistaideteoksessa", miten se soveltui perhe-elämän tarpeisiin? Kartanon pohjapiirroskin, joka oli esillä museonäyttelyssä, kertoo vilkkaasta seuraelämästä. Vieraille oli varattu useita huoneita. Moderniudestaan huolimatta vieraiden käytössä ei kuitenkaan ollut pesutiloja, vain vesiklosetti, samoin kuin palkollisille. Missä nämä peseytyivät? Entäpä miten kivirakennus soveltui talviasumiseen? Miten sitä lämmitettiin? 

Kuva: uusiotuotantoa mainosjulisteesta www.delcampe.net

Entäpä Neuschellerin liiketoimet? Liike-elämää tutkineena kiinnitin huomioni näyttelytekstissä mainittuun, vuonna 1860 perustettuun Russian American India Rubber Companyyn. Yritys oli omana aikaan maailman suurin kumialan yritys ja sillä oli monopoli koko Venäjän vähittäiskauppaan edustamissaan tuotteissa, joihin kuuluivat muun muassa kumikalossit. Maximillianin isän Leopold Neuschellerin omistama ja hänen kuoltuaan Maximilianin ja hänen vaimonsa serkun, rotterdamilaissyntyisen Hendrik van Gilse van der Palsin omistama kauppahuone fuusioitui 1909 kumitehtaan kanssa. Tällöin Maximilian Neuscheller vetäytyi eläkkeelle. Täältä ja täältä voi käydä tutustumassa van der Palsin Pietarin taloihin. Venäjän vallankumouksen jälkeen van der Pals muutti Suomeen, Lohjalle omistamaansa Palonimen kartanoon ja toimi Suomessa kumialalla yrityksellään Suomen Treugolnik Oy (Lähde: Esa Hakalan blogi) van der Pals oli ilmeisesti jo varautunut mahdolliseen tulevaan Suomeen muuttoon, sillä hän oli vuonna 1912 ostanut Pyhäniemen kartanon Hollolasta, josta hän kuitenkin jo vuonna 1919 luopui. (lähde: paijat-hamewiki.fi)  van der Palsin liiketoimista riittäisi tutkittavaa, sillä Treugolnikin lisäksi hänellä oli myös muuta liike- ja hyväntekeväisyystoimintaa Pietarissa. (lähde: Erik Amburger: Deutsche in Staat, Wirtschaft und Gesellschaft Russlands. Die Familie Amburger in St. Petersburg 1770-1920, Wiesbaden 1986)

Kuva: Hanseatisches Sammlerkontor für Historische Wertpapier

Neuschellerin kumituotteet sysäsivät Suomen kumiteollisuuden liikkeelle. Vuonna 1895 Mauritz Weissman perusti Gummi Teollisuus Tehdas Pohjolan tutustuttuaan Neuschellereiden Treugolnik-tuotemerkillä valmistamiin kalosseihin. Weissmanin tehdas meni kuitenkin pian konkurssiin, mutta vuonna 1898 perustettiin Suomen Gummitehdas Oy, joka vuonna 1904 muutti Helsingistä Nokialle. Ja loppu onkin historiaa, voisi sanoa. (lähde: Wikipedia) 1800-luvun loppupuoli oli kiivasta kumi- ja kankaiden kyllästysteollisuuden aikaa. Uuden keksinnöt houkuttelivat alalle rikastumisen toivossa yrittäjiä, joiden hiukan epäonnisemmista, mutta hetkellisesti tuottoisista seikkailuista voi lukea vaikkapa Anders Ramsayn muistelmista Från barnaår till silverhår (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). 

Joku tässä kumiteollisuuteen liittyvässä osassa jäi kuitenkin kaivelemaan ja pengoin asiaa hiukan lisää. Kumiteollisuuden viimeisimmät kiemurat ovat juuri nyt median riepoteltavana ja nokialaisena olen kiinnostunut paikkakunnan teollisuuden historiasta.

Suomen Gummitehdas osti 1930-luvulla enemmistöosuuden Osakeyhtiö Nurmesta ja Savion kumitehdas Oy:sta. Wikipedian mukaan jälkimmäinen ostettiin vuonna 1832, mutta vielä vuonna 1934 Savion kumitehdas Oy mainosti  Treugolnik nimeä ja perustamisvuottaan 1860 Pietarissa, sekä Made in Finland -tekstiä. Täällä pienpainate. Kulutus tai muotihistorian tutkijalle tästä mainoslehdykästä löytyy mielenkiintoista kuvamateriaalia. Mutta takaisin liike-elämään. Eli oliko niin, että Keravan Saviolla sijainnut Savion kumitehdas Oy oli van der Palsin Suomen Treugolnik Oy? En onnistunut löytämään Savion kumitehtaasta mitään historiatietoja. Vuodelta 1923 löytyy Suomalainen Treugolnik Oy. Suomen Treugolnik -nimeen en törmännyt muualla kuin Esa Hakalan blogissa. Lisäanekdoottina todettakoon, että Finska Treugolnik perusti vuonna 1921 Svenska Treugolnik -yhtiön, jonka toiminnan kestosta ei kuitenkaan ole tietoa. Keravalla kumituotteita valmistettiin ilmeisesti vuodesta 1925 aina 1980-luvulle saakka. 

Osakeyhtiö Nurmi herätti mielenkiintoni. Hackmanit ostivat vuonna 1872 Nurmen tilan Viipurin läheltä. Sinne perustettiin vuonna 1873 olkiselluloosatehdas ja vuonna 1876 hienotaetehdas. Selluloosatehdas lopetti vuonna 1882 ja hienotaetehdas siirrettiin vuonna 1891 Sorsakoskelle, jossa edelleen Hackmanista irrottautunut Metos Oyj valmistaa teräsesineitä suurkeittiöiden tarpeisiin. (Lähde: Kestäviä arvoja. Hackman 1790-1990, Helsinki 1990) Teollinen tuotanto siirtyi vain väliaikaisesti pois Nurmesta. Osakeyhtiö Nurmi, joka oli siirtynyt Suomen Gummitehtaan omistukseen konkurssin jälkeen vuonna 1930, valmisti kumisia kengänkorkoja ja lattianpäällysteitä. Olin lukenut Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran blogista, että Viipurin maakunta-arkistossa on alkuperäinen "Nokian" lattia. Olin itsekin päässyt ihailemaan kyseistä lattiaa, joka tuskin kuitenkaan voi olla "nokialainen". Upofloor aloitti lattiapinnotteiden valmistuksen Nokialla vasta sodan jälkeen, vuonna 1955. Toisekseen nokialainen Suomen Gummitehdas valmisti lattiapäällysteitä Viipurissa, kuten yllä totesin.  Joten luultavimmin kyseessä on siis Osakeyhtiö Nurmen/Suomen Gummitehtaan valmistama lattia, paikallista tuotantoa siis. 

Ajauduin siis aika kauas varsinaisesta aiheesta, eli Suur-Merijoen kartanosta. Nokialla on myös toinen Viipurista siirtynyt teollisuuslaitos, nimittäin mylly. Siitä kirjoittelen ehkä toisella kertaa.