Havaintoja 1800-luvun lääkäreistä ja muista opintielle lähteneistä - Kerimäen Makkoset ja Maaningan Halolan Schmidt

Olen Collan-suvun ainestoa läpi käydessäni törmännyt useamman kerran kahteen tohtorismieheen, jotka kävivät hoitamassa Iisalmen kirkkoherran Pehr Johan Collanin perhettä. Kirjeissä heistä mainitaan vain nimet Schmidt ja Maconi, joten otin selvää kenestä on kyse. 

Tohtori Schmidt

Gustaf Mauritz Schmidt syntyi Pälkäneen Äimälässä 22.9.1792. Hänen isänsä oli Hämeen läänin jalkaväkirykmentin jääkäripataljoonan välskäri ja kengitysseppä Karl Reinhold Schmidt (k. 1823). Isoisä Johan Christoffer Schmidt oli kotoisin Säkkijärveltä Viipurin läheltä ja ammatiltaan hänkin kengitysseppä. Mistä Schmidt Säkkirjärvelle ilmestyi, sitä ei tiedetä. Mahdollisesti hän oli Viipurissa vaikuttaneen Schmidt-nimisen kauppiasperheen poika, joka siirtyi sotilasuralle. Lääkärin työ oli tuolloin vielä pitkälti käsityöammatti, ja etenkin sotilaslääketieteessä tärkeimpiä tehtäviä oli varmistaa, että armeija pystyy marssimaan. Toisin sanoen oli osattava hoitaa niin miesten kuin hevostenkin jalat marssikuntoon. 

Gustaf Mauritz Schmidt lähetettiin vuonna 1804 Hämeenlinnan triviaalikouluun, josta hän siirtyi vuonna 1811 Turun akatemiaan eli yliopistoon. Opintojen etenemisestä ei ole enempää tietoa, sillä seuraava tiedossa oleva asia Schmidtin uralta on vuodelta 1815, kun hänet nimitettiin  Turun lääninlasaretin alilääkäriksi. Kaksi vuotta tämän jälkeen, vuonna 1817, hänestä tuli Kajaanin linnan lääkäri. Vuonna 1820 Schmidtin ura vei Kuopioon, jossa hän toimi vuoteen 1860 asti vankilan- ja sairaalanlääkärinä. Gustaf Mauritz Schmidt hukkui 19.7.1864, kun Pääsky-laiva haaksirikkoutui lähellä Kuopion satamaa. Samassa onnettomuudessa kuoli hänen esikoistyttärensä, joka oli viimeisillään raskaana.

Näköala Haminalahdelta. 1853. Ferdinand von Wright.
Kansallisgalleria.

Schmidt oli avioitunut vuonna 1826 Beata Charlotta Tawastin (1804–1877) kanssa. Beata oli syntynyt Maaningalla, hänen isänsä oli everstiluutnantti Carl Fredrik Tawast. Suku omisti Kuopiossa Haminalahden ja Maaningalla Halolan tilat. Haminalahti oli siirtynyt vuonna 1778 Carl Fredrikin siskon Anna Christinan kautta von Wright- suvulle ja Beatan aviotuessa Halola siirtyi Schmidt-suvulle.

Lääkärintyönsä ohella Schmidt oli kiinnostunut maanviljelyksen ja tilanhoidon kehittämisestä. Hän perusti Halolan tilalle paperiruukin, joka hyödynsi tuolloin vallalla ollutta lumppupaperin valmistustekniikkaa. Paperiruukki toimi kymmenisen vuotta ja työllisti enimillään kymmenkunta työntekijää. Ruukki tuhoutui tulipalossa 1857. Schmidt yritti myös saada luvan perustaa saha Halolan maille Viannankoskelle, mutta kuvernööri ei antanut tähän lupaa. Todennäköisesti koskessa oli kotitarvesaha, jolla voitiin sahata tilalla tarvittavat laudat, mutta sahausta ei voitu harjoittaa myyntiä varten. Schmidtin poika Hugo Evald (s. 1843) jatkoi Halolan tilan kehittämistä ja hänen veljensä Gustaf Emil (s. 1835) osti Tavinsalmen kuninkaankartanon Hussolansaaresta Maaningalta.    

Piirilääkärin instrumenttilaatikko. 1860-luku.
Tiedemuseo Liekki

Makkosista Maconeiksi

Nils Machonius (1760–1839) oli Kerimäen kirkkoherra, joka omaksui Makkonen-sukunimensä kirjoitusasuksi Machonius mentyään opiskelemaan Turun akatemiaan. Suku oli lähtöisin Kerimäen Kulennoisten kylästä. (Täältä voit lukea toisesta Kerimäen herrasväkeen kuuluneesta suvusta.)

Nilsin isä Henrik Makkonen (k. 1792) oli lähettänyt kuusivuotiaan Nilsin Rantasalmen triviaalikouluun vuonna 1766. (Täältä voit lukea lisää Rantasalmen triviaalikoulusta.) Nils oli tavanomaista nuorempi triviaalikoululainen, sillä yleensä kouluun mentiin noin kymmenvuotiaana ja siellä opiskeltiin kahdesta kymmeneen vuotta. Koulun tarkoitus oli varustaa oppilaat sellaisilla tiedoilla, että pystyisivät jatkamaan opiskelua lukiossa (kymnaasissa).

Ovenpäällysmaalaus. Kevät. Allegoria. Lapsuus. 
Samuel Elmgren 1820-luku.
Suomen kansallismuseo

Rantasalmelta Nils siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1779 eli mahdollisesti hän kävi Rantasalmen triviaalikoulua 13 vuotta, mutta on myös mahdollista, että koulunkäynnissä oli useiden vuosien taukoja. Vuonna 1781 Nils aloitti opinnot Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli kemian professori Johan Gadolinin ja kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin oppilaana. Nils Machonius, joka alkoi vuonna 1785 kirjoittaa sukunimensä muotoon Maconi, vihittiin papiksi 1786 ja hän sai paikan Haminan tuomiorovastin apulaisena. Vuonna 1790 hänestä tuli Kerimäen kirkkoheran apulainen, 1792 seurakunnan armovuoden saarnaaja ja vuonna 1794 hän sai Kerimäen kirkkoherran viran. Armovuodensaarnaanjan toimen saatuaan Nils Maconi avioitui Säämingin ja Savonlinnan kirkkoherran tyttären Helena Katarina Wahlbergin (k. 1835) kanssa. Pariskunta sai ainakin neljä lasta. Lapsista Beata Maria (1797–1863) avioitui aikanaan Lappeen ja Lappeenrannan kappalaisen Peter Hanénin (Kerimäen koulumestari Anders Hannikaisen poika, Pietari Hannikaisen pikkuserkku) kanssa. Nils Maconin toinen tytär Helena Natalia (1801–1869) avioitui kruununnimismies Johan Gustaf Kyanderin kanssa. 

Helena Katarina Wahlberg kuoli 1835 ja Nils Maconi kuoli vuonna 1839. 

Petter Henrik Maconi

Nilsin ja Helena Katarinan perheen esikoispoika syntyi 15.6.1795 Kerimäellä ja kastettiin Petter Henrikiksi. Koulutaipaleensa Petter Henrik aloitti Savonlinnan piirikoulussa, josta hän siirtyi Viipurin lukioon 1802. Koulutaival Viipurissa päättyi 1807. Petter Henrik Maconi kirjautui syksyllä 1812 opiskelemaan Turun yliopistoon. Joulukuussa 1814 hän siirtyi jatkamaan opintojaan Tarton yliopistoon, jossa hän marraskuussa 1818 sai valmiiksi tohtorinväitöskirjansa. Kaksi vuotta tämän jälkeen hänestä tuli Savonlinnan piirin piirilääkäri. Ei tiedetä missä Maconi vietti nämä kaksi vuotta tohtoriksi valmistumisen ja Savonlinnaan muuton välillä. Vuonna 1827 Maconista tuli Kuopion piirilääkäri ja vuonna 1835 Sortavalan piiri- ja linnanlääkäri. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1850 asti. Vuonna 1837 Maconi sai asessorin arvonimen, joka oli venäläisessä arvonimiasteikossa alimpia arvonimiä ja joka myönnettiin riittävän pitkästä valtion hyväksi tehdystä palveluksesta. Petter Henrik Maconi kuoli Sortavalassa 10.11.1850.

Maconi avioitui vuonna 1821, pian Savonlinnaan muuton jälkeen, Fredrika Elisabeth Tawastin (1800–1884) kanssa. Puolison isä hovineuvos (hofråd) Fredrik Tawast (1753–1805) (oli eri sukuhaaraa kuin Schmidtin puoliso) oli syntyisin Kerimäeltä, äiti tullivirkailijan tytär Ebba Beata Pistolekors Säämingistä. Fredrika Elisabethin syntymän aikaan perhe asui Savonlinnassa, mutta koska osa perheen lapsista oli syntynyt Lappeenrannassa voi päätellä, että perhe liikkui Fredrik Tawastin työn takia linnoituspaikkakunnalta toiselle. 

Petter Henrik ja Fredrika Elisabeth Maconi saivat ainakin seitsemän lasta: Henriette (s. 1822 Savonlinnassa), Anna Julia (s. 1823 Savonlinnassa), Nils Ferdinand (s. 1825 Savonlinnassa), Emil Fredrik (s. 1827 Savonlinnassa), Nathalia (s. 1830 Kuopiossa), Karl Viktor (s. 1836 Sortavalassa) ja Alexander Eugen (s. 1839 Sortavalassa). 

Emil Fredrikistä tuli historian lehtori Jyväskylään ja Karl Viktorista tuli upseeri. Kuriositeettina mainittakoon, että Alexander Eugen Maconin poika Sune Victor (1885–1928) oli varsin kuuluisa arkkitehti ja johti muun muassa Olavinlinnan restaurointitöitä ja suunnitteli Kajaanin linnan restaurointia. 

Karl Viktor Maconi.
Museovirasto.

Emil Maconi

Nils Maconin pojista nuorempi Emil (1800–1869) teki Petter Henrikin tavoin uran lääkärinä ja jäi lopulta eläkkeelle Haminan sotasairaalan ylilääkärin virasta. Veljensä tavoin Emil Maconi opiskeli Savonlinnan piirikoulussa, josta hän jatkoi Viipurin lukioon vuosiksi 1816–1819. Tällöin Viipurin lukion yliopettajana toimi Anton Ulrik Rönnholm, joka oli opiskellut Tartossa ja jonka sukujuuret veivät Kerimäelle ja Haminaan. Turun yliopistoon Emil kirjautui vuonna 1820. Kuten velikin, Emil lähti Tarttoon, jossa hän vietti vuodet 1822–1825 lääketiedettä opiskellen. Ehkäpä veljesten ajatus opinnoista Tartossa tuli Rönnholmilta? Rönnholmin serkku Konstantin Bruun oli opiskellut lääkäriksi Tartossa vuosina 1806–1811 eli hiukan Maconin veljeksiä aiemmin, joten Rönnholmilla oli ensikäden tietoa opintomahdollisuuksista Virossa. Ennen kaikkea Rönnholmin kautta oli mahdollista saada oikeita ja hyödyllisiä kontakteja, jotka varmistivat opintojen sujumisen.

Tartosta palattuaan Emil työskenteli sotilaslääkärinä Helsingissä ja Ahvenanmaalla. Hän sai kollegioasessorin arvonimen vuonna 1840 ja vuonna 1843 aloitti työt Haminan kadettikoulun virkaa tekevänä esikuntalääkärinä ja vuonna 1855 Haminan sotilassairaalan ylilääkärinä. Tuohon aikaan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana toimi Clas Collan (1816–1903), joka oli Maconin veljen tuttavaperheen, Iisalmen kirkkoherran poika ja jota Petter Henrik -veli todennäköisesti oli hoitanut tämän lapsuudessa Iisalmella. Clas Collanin Alexander -veli (1819–1910) toimi Maconin kanssa samaan aikaan (1851) kadettikoulun esikuntalääkärinä. Myöhemmin Alexander Collan (myöhemmin von Collan) toimi keisarillisen perheen hovilääkärinä Pietarissa matkustellen keisarillisen perheen mukana näiden tarpeiden mukaan muun muassa Krimillä.  Kollegiaaliset ja perheystävyysverkostot todennäköisesti auttoivat sekä Maconeita että Collaneita etenemään urillaan. Emil Maconi erosi lääkärinvirastaan vuonna 1861 ja sai vielä ennen 1869 tapahtunutta kuolemaansa kollegineuvoksen arvonimen. 

Emil Maconi avioitui kahdesti. Ensimmäisen avioliiton hän solmi 1836 Sofia Antoinette Bassin (1815–1850) kanssa ja toisen vuonna 1851 Emilie Anna Karolina Boreniuksen (1824–1884) kanssa. Ensimmäinen vaimo oli italiaissyntyisen arkkitehdin Carl (Carlo, Charles) Bassin tytär. Emil ja Sofia Antoinette Maconi saivat kaksi tytärtä, Helena Lovisan (1847–1849) ja Pauline Emilien (1848–1922). 

Paul Maconi

Nils Maconilla oli kolmaskin poika, Paul (1808–1879), joka veljiensä tavoin opiskeli Savonlinnan piirikoulussa ja Viipurin lukiossa. Hän sai ylioppilastodistuksen vuonna 1830 ja alkoi opiskella Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa kaunopuheisuuden professori Nils Abraham Gyldénin johdolla. Gyldén oli myös Alexander von Collanin opettaja, joten tässäkin kohtaa Collanien ja Maconien tiet risteävät. Todennäköiseti Paul ja Alexander istuivat samoilla luennoilla, vaikka Alexander olikin Paulia 11 vuotta nuorempi. Paul Maconin ainevalinnat ovat samoja kuin Clas, Fabian ja Carl Collanilla. On hyvin todennäköistä, että nuoret opiskelijat viettivät aikaa yhdessä Helsingissä. Sen sijaan pojat eivät jakaneet osakuntatoveruutta, sillä Collanin pojat kuuluivat Savokarjalaiseen osakuntaan ja Maconit viipurilaiseen, ehkä sen perintönä, että suvusta oli perinteisesti opiskeltu Viipurin kymnaasissa. Mahdollisesti kerimäkeläislähtöisinä Maconit kokivat viipurilaiset enemmän omaksi joukokseen kuin kuopiolaisista ja iisalmelaisista koostuvat savokarjalaiset osakuntalaiset.

Paul Maconista tuli maantiedon ja historian opettaja Savonlinnaan. On mahdollista, että siirryttyään Savonlinnan naapuripitäjän kirkkoherraksi 1864 Clas Collan kävi tapaamassa tätä entistä opiskelutoveriaan tai Maconi vieraili Parikkalassa kesäaikaan, kun Collan tapansa mukaan kestitsi laajaa ystäväjoukkoaan pappilassa. 

Lue lisää: 

Yrjö Blomstedt, Suomesta kotoisin olevat ylioppilaat Tarton yliopistossa 1802-1852. Genos, Nro 2, 1949, 28-35.

Heidi Hakkarainen, Viipurin lukion kirjaston kokoelmaluettelo vuosilta 1805-1860 kasvatus- ja kirjahistoriallisena lähteenä. Kasvatus & Aika, Vol. 18, No. 4. Historiantutkimus ja kasvatus. 2024, 66-85.

Erja Kosonen, Rantasalmi suomenkielisen kansanopetuksen edelläkävijänä ja kouluhistoriansa hyödyntäjänä. Teoksessa J. Säntti, A. Nevala & J. Rantala (toim.), Koulu ja menneisyys; Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2017, 141-158.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander von Collan. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Hanén. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Fredrik Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Konstantin Bruun. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Paul Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gustaf Schmidt. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Wallberg. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Kuopion seudun kulttuuriympäristö seutukunnan vahvuudeksi. Kulttuuriympäristöselvitys Kuopion seudun maakuntakaavaa varten. Pohjois-Savon liitto 2006.  Luettu 5.3.2026. 

Luke, Maaninka. Rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtuuritoimisto Arto Mattila Oy, 2020. Luettu 5.3.2026. 

Tiina Miettinen, Joen talon tarina. Kaurakarpion mitalla -blogi. 9.5.2023. Luettu 5.3.2026.

Anneli Vähä-Sipilä, Triviaalikouluun Hämeenlinnaan. Vertimus -blogi. 17.10.2024. Luettu 5.3.2026.

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto Tapio 23.7.1864, No 30.

Katiha, geni.com ja HisKi -tietokannat. 

Wenellit opettajina

Etsiessäni tietoa Savonlinnan ensimmäisestä kirjakaupasta törmäsin neljään sisarukseen, jotka toimivat opettajina tyttökouluissa eri puolilla Suomea 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: Ida, Vivia ja Angelika Wenell sekä heidän veljensä Klas Benjamin olivat Savonlinnan kirjakauppias Petter Wenellin lapsia. Perheeseen kuului myös isosisko Hanna Aleksandra (1844-1924), joka avioitui maanviljelijä ja kauppias Conrad (Kristian Konrad) Söderholmin  kanssa.

Petter Wenell oli sukutaustaltaan Kuopion Väänäsiä ja kuului Savon herännäisiin.* Hänen vaimonsa, edellä mainittujen lasten äiti, oli Alexandra Arppe. Vanhemmat oli vihitty kuuluisissa Espoon Histan kaksoishäissä ja Wenellin puhemiehenä (ikään kuin bestman, mutta rooli hiukan toinen) toimi herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen, jonka vieraana Wenell oli usein ollut ja jonka kanssa pohtinut uskonkäsityksiä. Wenellien koti oli herännäiskoti, jossa pidettiin seuroja. Toisaalta elämä ei ollut aivan tasaista, vaan sitä väritti isä-Wenellin alkoholinkäyttö. Petter Wenell toimi Säämingin seurakunnan lukkarina, kanttorina ja sunnuntaikoulun opettajana. Wenell oli komea, lauloi kauniilla tenoriäänellään ja oli haaveillut papin urasta.

Wenellien talo on kuvassa oikeassa yläkulmassa.
Kuva on 1860-1870 -lukujen taitteesta.
Riihisaari, Savonlinnan museo.

Perhe asui omistamassaan suuressa empiretyylisessä talossa Savonlinnan Olavintorin reunalla. (Täältä voit katsoa talon kuvia) Talossa oli 13 huonetta, 11 kaakeliuunia sekä erillinen pakaritupa. Pihalla oli myös suoja eläimiä varten. Wenellin kirjakauppa (boklåda) sijaitsi talon päädyssä, jonne oli erillinen sisäänkäynti Olavintorilta. Tuohon aikaan Olavintori oli kaupungin pääasiallisen torikaupan keskus rannan nykyisen kauppatorin sijaan, jonne torikauppa alkoi siirtyi 1890-luvulla. Kaupunkitalon lisäksi Wenell omisti maatilan Heikinpohjassa, josta saatiin elintarvikkeita ja tuloja. Petter Wenellin liiketoimet eivät  kuitenkaan sujuneet kovinkaan hyvin, vaan päätyi tekemään konkurssin 1872. Kirjakauppatoiminta oli siirtynyt jo vuonna 1858 Niklas Gulinille ja häneltä se siirtyi talon myötä 1877 maanmittari Otto Karl von Fieandtille, jonka tytär Ottilia Adolfina von Fieandt piti kirjakauppaa talossa. Tällöin kirjakauppa oli siirtynyt talon toiseen päätyyn. Myöhemmin talossa toimi postikonttori, vuodesta 1923 alkaen talo toimi kaupungintalona ja 1990-luvulta alkaen Oopperajuhlien toimistotalona.

Kun perheessä oli vasta esikoistytär, Alexandra Arppe perusti Savonlinnaan tyttökoulun. Koulu toimi muutamia vuosia, kunnes lakkasi vuoden 1850 tienoilla. Petter Wenell opetti tässä koulussa matematiikkaa ja kaunonkirjoitusta, kunnes sai vuonna 1850 kirjakauppaprivilegiot Savonlinnaan. Toisin sanoen Wenell sai yksinoikeuden perustaa kirjakaupan kaupunkiin. 

Ida Wenell Naisten ääni -lehdessä 1919

Ida Wenell 1846-1924

Mahdollisesti Ida kävi Savonlinnan tyttökoulua, kuten Angelika -sisko (Angelika on ainoa, jonka koulutaival tiedetään tarkasti). Vuonna 1880 hän toimi Helsingin suomalaisen tyttökolun virkaatekevänä johtajana. Vuodesta 1886 hän toimi saman koulun ensimmäisen luokan opettajana ja myöhemmin ranskan ja saksan opettajana sekä musiikinopettajana. Lisäksi hän antoi yksityisiä pianotunteja. 1887 hän liityi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. 

Armas Järnefelt on muistelmissaan kertonut, että sai alkeisopetusta Ida Wenelliltä. Mahdollisesti Ida oli Järnefeltien kotiopettajana Kuopiossa. 

Ida Wenell oli kiinnostunut opetustyöstä ja kehitti sitä muun muassa Pedagogiska förening i Finland'in jäsenenä. Musiikkia hän harrasti Diletantföreningenin riveissä.

Suomalaisessa tyttökoulussa opettaessaan Ida Wenell otti asuintoverikseen Maikki Fribergin, josta sittemmin tuli kirjailija, tohtori ja suomalaisen naisasialiikkeen voimahahmo. Ida oli pidetty opettaja, mutta kärsi terveysongelmista. Asuinkumppanukset nauttivat etenkin Helsingin konserttitarjonnasta, vaikka ilmeisesti herännäiskodista tulleen Idan ja vapaamielisemmin asioita katsovan Maikin katsantokannoissa saattoi olla eroja. Maikki Friberg kuitenkin kuvasi Idaa tasaiseksi, avuliaaksi ja tyynen ystävälliseksi. Helsingissä Idan osoitteeksi on vuonna 1899 merkitty St. Robertsgatan.

Kesiään Ida Wenell vietti Karjalohjalla ja vetäytyi vuonna 1911 alkaneiksi eläkepäivikseen Turkuun, jossa hän ainakin vuoteen 1915 asti alussa asui osoitteessa Rauhankatu 17a. Ida Wenell kuoli vuonna 1924 pitkään sairastettuaan ja oltuaan kolme vuotta liikuntakyvytön ja sokea. 

Lähteet Ida Amalia Wenell: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831-1892, Kansallisbiografia; Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985; Åbo adresskalender 1.1.1929; Naisten ääni 21.1.1928 No 1; Uusi Aura 6.9.1924 No 241; Martin Wegelius, Levnadsteckning av Karl Flodin. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1922; Naisten Ääni 1.11.1919 No 34; Åbo adresskalender 1.1.1915; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1907 No 2-3; Uusi Suometar 4.4.1906 No 78; Kotimaa 5.4.1906 no 39; Louhi 8.8.1900 No 92; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1.1.1899; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 19; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1887 No 2; Uusi Suometar 25.8.1880 No 102.  

Vivia Wenell Suomen kuvalehdessä 1920

Vivia Elina Wenell 1850-1929

Vivia Wenell opiskeli kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarissa, josta hän valmistui 1878 ja nimitettiin Valkealan ylemmän tyttökansakoulun opettajaksi. Sieltä hän siirtyi 1883 kansakoulunopettajaksi Turkuun.  Opettajantyönsä ohella hän toimi muun muassa Turun kaupunkilähetyksen hyväntekijänä sekä raittiusseuran aktiivina. Turussa Vivia Wenell asui vuonna 1897 Humalistonkatu 8:ssa, josta mutti Puistokatu 7:ään, josta vuoteen 1915 mennessä muutti asumaan Ida -siskonsa luo Rauhankadulle. Vivia Wenell kuoli Turussa 1929. 

Lähteet Vivia Elina Wenell: Suomen kuvalehti 10.4.1920 No 15; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 1900. 15.2.1900 No 5; Åbo adresskalender 1.1.1912; Åbo adresskalender 1.1.1897; Turun kaupunki-lähetys 15.10.1897 No 10; Sanomia Turusta 13.12.1883 No 193; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.12.1883 No 8; Kansakoulu: Kasvatusopillinen sanomalehti 15.5.1878 No 10.  

Klas Benjamin Wenell (Vaheri) 1855-1911

Ylioppilaaksi Kuopiossa tultuaan Klas Benjamin toimi Savonlinnan reaalikoulun matematiikan ja fysiikan sijaisopettajana lokakuusta 1876. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1878 Helsingin yliopistossa (Keisarillinen Aleksanterin yliopisto). Tämän jälkeen vuonna 1881 hän toimi Lappeenrannan suomalaisessa lyseossa, oletettavasti sen johtajana tai vt. johtajana, mutta muutti pois paikkakunnalta jo seuraavana vuonna. Wenell oli vuonna 1883 perustamassa Tampereelle yksityistä alkeiskoulua, suomalaista tyttökoulua ja lyseota, jonka johtajana hän toimi. Kauaa ei Klas Benjamin Tampereella vaikuttanut, vaan lukuvuodeksi 1885 hän siirtyi sijaisopettajaksi Viipurin suomalaiseen lyseoon opettamaan historiaa, maantietoa ja suomen kieltä.  Taloudellinen katastrofi seurasi, sillä 1886 Klas Benjamin Wenell ilmoitti luovuttavansa kaiken omaisuutensa velkojilleen. Vuonna 1887 hänet nimitettiin Jyväskylän tyttökoulun maantiedon, luonnonhistorian ja historian opettajaksi. Opettajana hän oli innostava ja onnistunut. Opettajantyön ohella hän suomensi saksan kielestä Klara Mundt'in salanimellä Louise Mühlbach kirjoittaman novellin "Kuuriruhtinas ja vaaliruhtinas". Lisäksi hän luennoi kaupunginkirjastolla - kevään 1897 luento käsitteli Sokratesta - ja avusti Keski-Suomi -lehteä.

Klas Benjamin Wenell kuoli Jyväskylässä 1911. 

Lähteet Klas Benjamin Wenell:  Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985, Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Wenell, Klas Benjamin,  Tampereen yksityislyseo ; Keski-Suomi 24.1.1911 No 11; Aamulehti 12.12.1902 No 289; Suomalainen 5.4.1897 No 39; Tampereen Sanomat 21.08.1883 No 97; Ilmarinen 17.3.1883 No 32;  Suomalainen Wirallinen Lehti 30.4.1886 No 98; Keski-Suomi 27.12.1890 No 151; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland 1.1.1885 No 3Suomalainen Wirallinen Lehti  14.8.1882 No 186;Uusi Suometar 12.7.1881 No 156; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland  1.1.1879 No 5; Förtecknin öfver embets- och tjänstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitet i Finland 1.1.1875.

Angelika Wenell Naisten ääni lehdessä 1917

Angelika Wenell 1857-1940

Savonlinnan tyttökoulun (jota tässä vaiheessa ei enää pitänyt hänen äitinsä) käytyään Angelika Wenell toimi vuodet 1874-1877 kotiopettajattarena Savonlinnassa kunnes siirtyi Savonlinnan valmistavan koulun opettajaksi vuosiksi  1877-1879. Tämän jälkeen hän muutti Helsinkiin, jossa hän työskenteli apuopettajana yksityisessä suomalaisessa tyttökoulussa. Samalla Angelika Wenell suoritti tutkinnon saksan kielessä Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa sen opettajaluokalla. Tutkinnon saatuaan hän muutti vuonna 1881 Ouluun, josta hän oli saanut työpaikan yksityisen suomalaisen tyttökoulun saksan kielen opettajana. Saksan kielen ohella hän opetti käsitöitä. Parin vuoden kuluttua Angelika Wenellistä tuli koulun väliaikainen johtaja suoritettuaan kasvatusopin tutkinoon, jonka jälkeen vuonna 1887 johtajanpesti vakinaistettiin. Tässä vaiheessa koulusta oli tullut valtion tyttökoulu. 

Opettajana Angelika Wenelliä näyttää johdattaneen herännäisyys ja siitä kumpuava uskonnollisuus. Tämä johti toisinaan jopa jossain määrin ankariin näkemyksiin siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hän muun muassa keväällä 1897 kieltäytyi vastaanottamasta koulunsa oppilaille tarjottuja vapaalippuja Topeliuksen näytelmään Regina von Emmeritz. 

Kun Angelika Wenell tuli Ouluun, oli tyttökoulu ollut toiminnassa vasta muutamia vuosia eikä opettajallakaan ollut kovin monivuotista kokemusta opetustyöstä eikä lainkaan koulun johtamisesta. Hänen aikanaan koulu joutui muuttamaan toimitilojaan useaan kertaan. Wenell eläköityi johtajantoimestaan 1922 ollessaan 65-vuotias. Eläkevuosinaan hän asui Oulussa osoitteesa Koulukatu 37.

Opettajantoimensa ohella Angelika Wenell toimi aktiivisesti oululaisissa yhdistyksissä kuten Vankeusyhdistyksen haaraosaston johtokunnassa, Kymmenpenniyhdistyksessä ja Konkordiayhdistyksessä eli Suomalaisessa Konkordia liitossa toimien sen haaraosaston puheenjohtajana. Angelika Wenelliä kuvailtiin vakaaksi ja arvokkaaksi. Opetustyössään hän korosti kristillisiä arvoja. 

Kesäisin ja loma-aikoina Angelika Wenell matkusteli Saksassa ja Sveitsissä. Nuorena opettajana kesät kuluivat myös Helsingissä, jossa Angelika Wenell saattoi seurustella Ida -siskonsa ja tämän toverien kanssa. Myöhemmin hän vietti kesiään omistamallaan huvilalla Haukiputaalla, jossa hän kuoli elokuussa 1940.

Lähteet Angelika Gustava Wenell: Kaiku 8.3.1940 No 56; Kaleva 30.10.1937 No 249; Liitto 30.10.1937 No 249; Oulun osoitekalenteri 1.1.1933; Kaiku 30.10.1927 No 251; Naisten ääni 8.12.1917 No 36; Suomen Nainen 1.11.1917 No 21; Uleåborgsbladet 27.3.1897 No 24; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 45; Oulun lehti 15.6.1887 No 47. 

* Savonlinnan kaupunkihistorian kirjoittaja Mikko Saarenheimo esittää, että Wenellin isä olisi Kuopion kirjakauppias Pietari (Petter) Väänänen. Isä ei myöskään ole kuopiolainen herännäisrunoilija Pietari Väänänen, vaan isä on kolmas täysnimikaima Kuopiosta. 

(Päivitys 4.11.2022: korjattu kirjoitusvirheitä ja selkeytetty lauserakennetta.)

Lähteet:

Petter Wenell: Vartija 1.11.1920, No 11–12; Kotimaa 12.5.1936 No 36; Savonmaa 23.12.1937 No 144

Maija Hirvonen, Väänänen, Pietari (1764–1864), kansanrunoilija, valtiopäiväedustaja, herastuomari. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 774–775.

Ilkka Huhta, Väänänen, Pietari Joosef (1781–1846), kirjakauppias, herännäismaallikko. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 775–776.

Toini Kurimo ja Kirsti Kukkonen, Vanhan kaupungintalon tarina. Nälkälinnanmäki-Seura ry. chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://etelasavonmuseot.fi/wp-content/uploads/2020/12/Vanhan_kaupungintalon_tarina.pdf (sivulla  

Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupunki 1812–1875. Savonlinnan kaupungin historia II. 1963.

Henrik Rönnholm, Olavinlinnan komendantti

Kirjoitin aiemmin Anton Ulrik Rönnholmista, joka oli 1800-luvulla elänyt pappi. Hänen veljensä Henrik Jakob Rönnholm (s. 19.10.1774) teki uran upseerina Venäjän armeijassa. Tarkemmin sanottuna hän palveli Olavinlinnassa linnoituksen komendanttina eli ylimpänä sotilasvirkamiehenä vuoteen 1836 asti. Everstiluutnantin arvon hän sai vuonna 1831. Savonlinna oli itse asiassa suvun "omilla mailla", sillä Kerimäen Pulkkilan kylän tilaa numero yksi eli Nojanmaan kruununtilaa (Nojanmaan kartano) piti hallussaan Henrik Rönnholm yhdessä sisarustensa ja äitinsä, haminalaisen kauppiaan tyttären ja Haminan pormestarin lesken Helena Christina (Kristina) Bruunin (1751-1826) kanssa. Kristina Bruunin puoliso Karl Fredrik Rönnholm (1740-1816) kuoli Kerimäen Pulkkilassa, todennäköisesti juuri Nojanmaan tilalla. Ehkä Haminan pormestari matkustanut lähemmäs lapsiaan, joista elossa olevista kaikki paitsi Venäjälle lääkärinoppiin matkustanut vanhin poika asuivat Savonlinnan seudulla. Karl Fredrik Rönnholmin Johan -isän, kuolinpaikaksi (1741) on niinikään mainittu Kerimäki, joten on mahdollista, että Nojanmaan tila oli suvussa jo tuolloin. Johan Rönnholm oli Savon alisen kihlakunnan henkikirjoittaja,

Tilan pinta-ala oli vuonna 1857 yli 600 hehtaaria, mutta siellä ei ollut kovinkaan suurta kartanomaista päärakennusta. Ilmeisesti tilalla asui vain palkattua työväkeä, joiden asumukset ja eläinsuojat Henrik Jakob Rönnholm palovakuutti 1835  yli 4800 ruplan arvosta (Finlands Allmänna Tidning no 253/1835). On tiedossa, että ennen 1800-luvun puoliväliä tilaa viljeli Reinhold Vilhelm Olsoni (1813-1866), joka oli naimisissa peräkkäin Henrik Jakob Rönnholmin kahden tyttären, Anna Christinan (1830-1848) ja Henriette Fredrican (1832-1866) kanssa. Rönnholmit luopuivat tilasta vuonna 1859, kun se vihdoin kahden vuoden myyntiyritysten jälkeen meni kaupaksi.

Suomen Julkisia Sanomia no 29/1857.

Reinhold Vilhelm Olsoni/Olsonius (1813-1866) oli kotoisin Kerimäeltä. Suvussa oli pappeja, tuomareita ja maata viljeleviä talonpoikia/kruunun torppareita. Olsoni sai kaksi tytärtä, joten tilalle ei ollut ilmeisesti jatkajaa tiedossa Rönnholmin sukupiiristä.

Henrik Jakob Rönnholm oli naimisissa savonlinnalalaisen kauppiaantyttären Anna Abramoffin/Abramovin (s. 1807) kanssa. Pariskunta vihittiin helmikuussa 1826, jolloin sulhanen oli 52-vuotias ja toimi Olanvinlinnan komendanttina. Morsian oli 19-vuotias. Tällöin Henrik Jakobin veli Anton Ulrik Rönnholm (1878-1862) oli jo muuttanut Parikkalaan, josta hän oli saanut papinviran ja jättänyt aiemman opettajanpestinsä Savonlinnassa. Veljesten äiti kuoli loppuvuodesta 1826, joten on mahdollista, että Henrik Jakob katsoi parhaaksi solmia avioliiton, kun näytti siltä, että hän jäi asumaan yksin. Sisar Fredrika oli avioitunut jo kymmenen vuotta aiemmin Anton Ulrik Rönnholmin opiskelutoverin ja Savonlinnan triviaalikoulun opettajakollegan Johan Tykénin (Tynkönen, 1787-1835) kanssa (molemmat miehet opiskelivat Tartossa ja opettivat Savonlinnan triviaalikoulussa ennen papinvirkaansa), josta näihin aikoihin tuli Säämingin kirkkoherra ja tämäkin pariskunta muutti pois Savonlinnan kaupungista.

Henrik Jakob ja Anna Rönnholmilla oli jo mainitun kahden tyttären lisäksi esikoispoika Carl Henrik (1827-1860), joka eteni virkauralla (kollegioregistraattori) ja oli naimisissa David Mölsän tyttären, Savonlinnassa kätilönä toimineen (Savonlinna no 36/1878) Loviisan (1832-n. 1882) kanssa, sekä kuopuspoika Nicolaus Gabriel (1838-n. 1860), joka niinikään toimi upseerina ja palveli 1860-luvulla Viaporin linnoitussaarella. Täällä hän sai luotsin tyttären kanssa lapsen, mutta pariskunta ei ollut naimisissa ja Nicolaus Gabriel ehti palata Savonlinnaan ennen lapsen syntymää ja lapsen äiti luopui kaikista vaatimuksista isää kohtaan. Nicolaus Gabriel kuoli vuoden 1860-61 tienoilla (Suomen Julkisia Sanomia no 62/1862) ilmeisesti ilman vihittyä puolisoa. Henrik Jakob ja Anna Rönnholmilla oli myös todennäköisesti vauvana kuollut Nicolaus -niminen poika. Molemmilla pojilla Carl Henrikillä ja Nicolaus Gabrielilla oli tyttäriä, joten sukunimi ei jatkunut.

Henrik Jakob Rönnholmin toiminnasta Olavinlinnan komendanttina ei ole paljoa tutkimusta löydettävissä, kuten on tavallista Venäjän armeijassa toimineiden suomalaisupseerien kohdalla. Näyttää siltä, että Rönnholm katsoi olevansa Savonlinnan kaupungin hallintoa (maistraatti) ylempänä ja hän käytti asemaansa ja arvovaltaansa hyväkseen kaupungin päättäjien mielipiteistä välittämättä.

Savonlinnan kartta 1843, Museovirasto.

Olavinlinnan komendanttina Rönnholm antoi kesällä 1826 tiedoksi, että kaupunkilaisten ei tulisi rakentaa 130 syltä (noin 230 metriä) lähemmäs linnoitusta. Tällainen rakennuskielto oli tavallista linnoituskaupungeissa, sillä rakennukset olisivat piiritystilanteissa oivallisia tulipalon kohteita ja näinollen uhkasivat linnoituksen turvallisuutta. Kielto hämmensi kaupunkilaisia, sillä suurin osa taloista sijaitsi tuolloin tämän kielletyn alueen sisällä. Rönnholm itse vähät välitti kiellosta ja rakennutti vuonna 1828 useita rakennuksia kaupungilta vuokraamalleen kasvimaalle, mutta kieltäytyi maksamasta tästä maasta tonttiveroa, sillä kuten tiedetään, maapalsta sijaitsi rakennuskiellon vyöhykkeellä.

Rönnholmin appi Ivan Ambramov omisti tonttimaata, jonka halki  oltiin aikeissa vetää uusia katuja 1820-luvulla. Katujen rakentaminen viivästyi ja Rönnholm pystytti eräälle tontille talon ja kielsi kadun oikaisun vedoten siihen, että se sijaitsisi rakennuskiellon alueella.

Tässä onkin kaikki, mitä Henrik Jakob Rönnholmista onnistuin löytämään ilman matkaa arkistoon. Ehkäpä jostain arkistojen kätköistä voisi vielä löytyä uutta tietoa Henrik Jakob Rönnholmin toimista Olavinlinnan komendanttina. Koska Olavinlinna oli Venäjän armeijan hallussa, pitäisi tosin todennäköisesti suunnata johonkin venäläiseen arkistoon. Savonlinnan raatihuoneen palossa 1812 tuhoutui kaupunginarkisto, joten varhaisemmista aineistoista ei ilmeisesti ole mitään jäljellä, mutta uudempaa materiaalia on tallessa Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä. Harmi, että en päässyt kuulemaan Jyrki Paaskosken luentoa Savonlinnan venäläisestä historiasta. Siellä olisi voinut selvitä lisää Rönnholmin ajasta Olavinlinnan komendanttina. 

Omana aikanaan näinkin vaikutusvaltainen ja "suuri" herra kuin komendantti Henrik Jakob Rönnholm saattaa kadota historian hämäriin miltei jälkiä jättämättä.




Lähteet:
Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupungin historia II. Savonlinnan kaupunki 1812-1875. (1963).
Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokanta.
geni.com -sivusto
geneanet.org -sivusto
Historiallinen sanomalehtikirjasto
Yrjö Kotivuori, Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1642-1852 -sivusto.

Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 

Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 

von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 

 

Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.

George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.

Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.

Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.

Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.