Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 

1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 

Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot

Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 

Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 

Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 

Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.

Akvarelleja Engelin kaupungista ja miten historiantutkijan on vaikea lukea historiallista romaania

Paikallisen kirjaston uutuuskirjahylly ei petä. Nyt se tarjoili Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).  Teos on Viikilän esikoisromaani ja nykyisen muodin mukaisesti kirjailija poseeraa näyttäväsi kirjan kansilehdellä. En oikein tiedä mitä ajatella tästä villityksestä mainostaa kirjoja niiden tekijöillä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus nykyisen kirjallisuusmarkkinoinnin tilasta verrattuna vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin virtauksiin. Mikä on tekijän suhde tekstiin ja miten markkinointi heijastelee tätä. Lukuvinkkejä vastaanotetaan!

Mutta sitten itse kirjaan. Akvarelleja Engelin kaupungista on "fiktiivinen yöpäiväkirja", jota romaanin Engel piti vuosina 1816-1840. Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa historiallinen romaani taitaa elää uutta tulemista (jos koskaan oli poissa). Luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta nämä tietyn ja tunnetun eläneen henkilön ja fiktion yhdistäneet romaanit ovat historiantutkijalle hankalia. En tiedä pitäisikö niihin suhtautua yrityksinä konstruoida menneisyyttä mahdollisimman autenttisena vai täysin fiktiivisinä teoksina ikään kuin menneisyyteen sijoittuvana sci fi:nä. Nämä faktan tai todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittavat romaanit ovat viime aikoina olleet kovasti esillä, välillä hyvin, välillä huonommin onnistuen. Lukemiskokemustani häiritsi vielä se, että olin lukenut Engelin kirjeet ja tunsin 1800-luvun alun saksalaisen kaupunkilaiselämäntavan aiempien tutkimusteni vuoksi jokseenkin hyvin.

Viikilä on lukenut ilmeisen tarkkaan Engelin julkaistut Kirjeet Brev Briefe 1813-1840 (toim. Mikael Sundman, Gummerus 1989),  Matti Klingen teoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 (Otava 2012) ja ehkäpä jopa Salla Elon pro gradun Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludwig Engelin sopeutuminen Suomeen (Tampereen yliopisto 2007). Teoksen lopussa ei kuitenkaan mainita näitä ikään kuin lähteenä käytettyjä teoksia ja tutkimuksia, joka kaunokirjallisuudelle suotakoon. Ylen haastattelussa Viikilä mainitsee käyttäneensä vain kirjeitä inspiraation lähteenään. Viikilän teoksen lopussa on kiitosluettelo, joten lähde- tai inspiraatiomaininnat luulisi mahtuneen mukaan etenkin kun on kyse todellisuudessa eläneen henkilön "päiväkirjasta".

Engelin muotokuva, Johan Erik Lindh. Lähde: Wikipedia

Pääsääntöisesti Viikilän teos on historiallisesti uskottava. En onnistunut lukemaan kirjaa täysin fiktiivisenä, sillä se sijoittui niin vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan. Helsinki vuosina 1813-1840 olisi pitänyt onnistua sataprosenttisesti, tai sitten kertoa tarina jonkun tuntemattoman silmin, tuntemattomassa kaupungissa. Jälkimmäinen idea olisi varmasti toiminut yhtä hyvin, sillä teoksen juoni ja kieli olisivat olleet yhtä uskottavia, vaikka kertojana olisi ollut herrasmies x kaupungissa y. Aikakausikin olisi voinut olla miltei mikä hyvänsä, sillä pääosassa teoksessa olivat kertojan tuntemukset työstä ja perhe-elämästä. Ulkopuolisuuden tunteet, vastoinkäymiset sekä pienet onnen pilkahdukset olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Ainoastaan kirjan markkinoinnin kannalta tunnettu päähenkilö toi lisäarvoa ja lukijoita. Historiantutkijana koen joskus haasteelliseksi vastata niihin vaikkapa opiskelijoiden tai "suuren yleisön" vaatimuksiin kertoa siitä, mitä ihmiset "oikeasti" tunsivat ja kokivat, kun historiantutkimuksen lähdeaineisto usein tästä vaikenee tai pystyy vastaamaan vain osittain. Kirjailijalla ei tällaisia rajoitteita ole, joten hän voi laittaa fiktiivisen Engelin tuntemaan hyvinkin syvästi.

Sitten niihin häirinneisiin kohtiin teoksessa. Sivulla 118 Viikilä kirjoittaa "Naisten pukimossa, jos olen sellaisessa vieraillut, tulen unelmoineeksi leningin sisään raskaan ja ihanan täytteen." Vuonna 1828, jota tämä päiväkirjamerkintä koskee, naisten pukimoja tuskin oli Suomessa, jossa naisten vaatteet ompelivat kodeissa kiertävät ompelijattaret tai perheen naisväki valmisti vaatteet itse. Miesten vaattureilla saattoi olla omia työhuoneita ja vaatturit saattoivat ommella naisten päällystakkeja, mutta varsinaiset naisten pukimot tulivat kuvaan vasta vuosisadan loppupuolella. Kaupungeissa avoimia puoteja pitivät sekatavara- ja rihkamakauppiaat, mutta niissä ei myyty pukuja tai ommeltu naisille pukimia. Sivulla 118 mainitaan niin ikään, että "Charlotte ompelee itselleen vaatteita, vaikka voisimme tilata niitä räätäliltä mielin määrin." 1800-luvulla räätäliltä voisi tilata naisten päällysvaatteita kuten esimerkiksi takkeja, mutta yleensä räätälit eivät valmistaneet muita kuin miestenvaatteita. Charlotte siis ei voisi tilata räätäliltä mitä mielii. Naisten vaatteita valmistavien ompelijattarien työ tehtiin joko asiakkaan tiloissa tai ompelijattaren kotona, johon tuskin ohikulkevalla miehellä oli tarve tai mahdollisuus pistäytyä toisin kuin avoinna olevaan "puotiin". Tästä Viikilän sitaatista näkyy hyvin se, miten heijastelemme nykypäivän tai 1900-luvun alkupuolen käytäntöjä koskemaan menneisyyttä. Toisaalta paljastuu myös se, miten vähän yleisesti tiedetään kulutushistoriasta Suomessa. Euroopan metropoleissa kauppoja ja "shoppailua" saatettiin harjoittaa, mutta meillä tämän kaltainen toiminta oli kovin vähäistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Naiset kyllä olivat keskeisiä tekijöitä kuluttamisen käytäntöjen leviämisessä ja uudistumisessa, mutta "naisten pukimo" sellaisena kuin se Viikilän teoksessa esiintyy ei vielä tuolloin ollut kovinkaan todennäköinen. Olisi kyllä mielenkiintoista saada tietää, jos tällaisia pukimoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyi 1820-luvun Helsingistä!

Sivulla 124 Viikilä kirjoittaa joulukuusesta, joka koristi Engelin kotia jouluna 1828. Toisaalla kirjoitin, että ensimmäinen joulukuusi olisi nähty Suomessa vuonna 1829. Noh, vuosi sinne tai tänne kaunokirjallisessa teoksessa ei häirinne muita kuin historiantutkijoita.

Sivulla 177 Viikilä kirjoittaa laivasta astuneesta miehestä, joka "näyttää kauppamatkustajalta tai kostajalta". Mies "kirjautuu hotelliin nimellä Ernst Lohrman". Tästä miehestä tuli rakennushallinnon virastopäällikkö Engelin jälkeen. Viikilä rakentaa Engelin ja Lohrmanin välille jännitettä. Mutta mihinkä sitä historiantutkija karvoistaan pääsisi. Mieltäni vain vaivasi - onnistuneesta jännitteenluonnista huolimatta - se, että vuonna 1835 kauppamatkustaja ja kostaja tuskin pukeutuivat kuten saksalainen arkkitehti. Kauppamatkustaja sellaisena kuin nykylukija tämän ammattiryhmän ymmärtää on myöhemmän ajan tuotos. 1800-luvun alun kauppamatkustajat olivat kierteleviä kaupustelijoita, "laukkuryssiä" tai vaikkapa juutalaisia, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä. Heidän ulkoasunsa lienee ollut vaatimattomampi kuin preussilaisen arkkitehdin, tai sitten arkkitehti oli harvinaisen rähjääntynyt merimatkalla.

Sivulla 142 Viikilä kirjoittaa Engelin käsistä. "Ihmiset katsovat aina kirurgin käsiä, tai pianistin käsiä." Vuonna 1830, johon päiväkirjamerkintä kohdistuu, kirurgit toimivat varsin erilaisin tavoin ja välinein kuin nykypäivänä. Tuolloin kirurgin hyve oli voimankäyttö, sillä kirurgeiksi luonnehdittavat välskärit toimivat lähinnä sodissa ja armeijan parissa paikaten haavoja ja tehden alkeellisia amputaatioita. Kirurgin kädet olivat siis varsin toisen näköiset kuin pianistin kädet tai nykypäivän kirurgin kädet. Tällaiset pienet anakronismit tekstissä alkavat herättää ärsytystä, sillä ne olisi voinut välttää luettamalla tekstin aikakauden historiaa tuntevalla ihmisellä.

Näiden vaivaannusta herättäneiden havaintojen jälkeen itse taiteelliseen teokseen eli romaaniin. Kieleltään teos oli runollinen. Teksti vyöryy kielikuvia ja mielleyhtymiä, joiden taustaa ja merkitystä voisi jäädä miettimään. "Kun leikkasin leivän kahtia, sen sisältä tulvi valoa". Minulle kaikkien kielikuvien merkitys ei auennut, sillä ne eivät aina kuljettaneet tarinaa. Päiväkirjan muotoon kirjoitetulle romaanille tämä on varmaan sallitumpaa, mutta kielen ja tarinan suhde ei mielestäni ollut tasapainoinen. Kielen ja maalailut olisi voinut liittää mihin tahansa muuhunkin tarinaan, ne eivät välttämättä kuuluneet Engelille. "Kenelle minä oikeastaan kirjoitan?" laittaa Viikilä Engelin pohtimaan sivulla 149. Samaa jäin miettimään minäkin; kenelle Viikilä kirjoittaa. Engelin suuhun istutetuista sanoista olisi voinut koota Helsinkiä ylistävän runoteoksen. Mutta runoteosten myynti Suomessa tuskin yltää "Engelin päiväkirjan" myyntiin. Kyynisesti sanottuna.

Viikilän Engelin päiväkirjamerkinnät viestivät pessimistisestä miehestä.Teoksen päähenkilö on kotiinsa kaipaava mies, joka kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Toisaalta Salla Elo toteaa gradussaan, että Engelin kirjeistä välittyi kuva hyväntahtoisesta, nöyrästä ja huumorintajuisesta miehestä. Tämä ei ole sama Engel kuin Viikilällä. Viikilän Engel on pessimistinen, asemastaan epävarma ja tarkka, masennukseen taipuvainen mies, joka rakentaa palladiolaista ihannekaupunkiaan keisarin tuella, kilpailijoiden ja laiskojen mutta taitavien venäläisten muurarien sabotoinnista huolimatta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut melko monta arviota kirjallisuusblogaajilta. He kehuvat kirjan runollista, kuulasta ja kaunista kieltä. Olen samaa mieltä, mutta tutkijana kompastun fiktion ja faktan ontuviin yhtymäkohtiin. Tämä lienee ammatin varjopuolia.

Kuuntele Viikilän haastattelu Ylen Kultakuumeesta.

Mikaela Strömberg: Sophie.

Lainasin kirjastosta Mikaela Strömbergin uuden romaanin Sophie. (Schildts & Söderström 2015). En ole lukenut kirjasta arvosteluja tai nähnyt mainoksia, mutta takakansiteksti sai tarttumaan tähän pieneen romaaniin. "Lapsuus kiihkeässä ja loistavassa Pietarissa. Sitten muutto pimeään ja ikävään maahan, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: kiveä, kiveä ja kiveä. Suomeen. Tarina siitä, miten oudosta linnusta, muukalaisesta, kasvoi arvostettu ja kunnioitettu kansalainen. Legenda. Sophie."

Kirja perustuu tositapahtumiin eli Sophie von Behsen (1828-1886) elämään. Sophie syntyi saksalaissyntyisen isänsä Carl Behsen (1803-1853) ja tarttolaisen baltiansaksalaisen Charlotte Reimersin (1806-1866) vanhimmaksi tyttäreksi. Olen tutkinut tähän sääty- ja sukupiiriin kuuluvia henkilöitä väitöskirjassani, joten tartuin Sophie.:een mielenkiinnolla. Lisätietoja suvusta, sukututkijat osaavat arvioida tämän paikkaansapitävyyden, kuten myös keskustelun Sophien ja suuriruhtinas Aleksanterin (Aleksanteri II) mahdollisesta yhteisestä lapsesta. Itse suhtaudun tällaiseen perimätietoon melko kriittisesti, sillä näitä keisarillisia lehtolapsia tuntuu putkahtelevan sieltä sun täältä. Näyttää siltä, että Strömbergin romaanifiktio on siirtynyt tutkimustiedon veroiseksi faktaksi ainakin joillekin nettisivustoille.

Romaanin nimessä oleva pistettä ei mitenkään perustella, vaan se jää lukijan tulkittavaksi. Haluaako kirjailija sanoa, että tämä on viimeisin ja oikein tulkinta Sophiesta? Vai haluaako hän korostaa Sophien luonteen päättäväistä puolta? Historiantutkijana kyseenalaistan ensimmäisen tulkinnan. Voimmeko tehdä mitään lopullisia päätelmiä menneisyyden ihmisistä? Romaanin nimi olisi toiminut myös ilman pistettä, jonka funktio jää nyt melko epämääräiseksi ja ehkä vain typografiseksi keinoksi. 

Rakenteeltaan teos noudattelee kronologista tapahtumien järjestystä. Välillä aika tihentyy, välillä se venyy ja useita vuosia sivuutetaan nopeasti. Toisaalta elämänkululle varsin triviaaleja yksityiskohtia, kuten Uno Cygnaeuksen vierailua tai Loviisan paloa, käsitellään tarkasti. Ikään kuin kirjailija olisi halunnut osoittaa historialliset kytkökset ja romaanin taustalla olevat todennettavissa olevat tapahtumat. Tässä Cygnaeuksen vierailua koskevassa kohdassa oli myös eräs ainoita romaanin ajankuvaan liittyvistä lapsuksista. Cygnaeusta ei mainita sukunimellä, vaan hänestä puhutaan Unona. Tämä ei olisi ollut kovinkaan todennäköinen mahdollisuus, sillä tuohon aikaan vain aivan läheisimpiä ystäviä puhuteltiin etunimeltä ja nuoret tytöt eivät juuri koskaan olisi voineet puhutella vanhempia miehiä pelkällä etunimellä. Sama koskee suuriruhtinas Aleksanterin tekemiä sinunkauppoja. Vaikea uskoa, että nuoren Sophien olisi ollut helppo sopeutua tällaiseen säätyrajoja ylittävään puhutteluun, vaikka pariskunnalla oletettava sukupuolisuhde olisikin ollut. Teitittely oli niin syvällä ihmisten puheessa, että sitä ei välttämättä rikkonut edes sukupuoli- tai sukulaisuussuhde - tai tällaiseen kuvan olen ainakin saanut kirjeenvaihdosta, jota saksalaispietarilainen säätyläistö kävi 1800-luvulla. Oikeastaan ainoat toisiaan sinuttelevat ovat erittäin hyvät miespuoliset ystävykset tai osa vanhemmista ja lapsista (samassa perheessä osa lapsista voi teititellä vanhempiaan ja osa sinutella). 

Teoksen otsikointi oli epätasaista. Toiset otsikot olivat lyhyitä ja napakoita, toiset pitkiä ja ei niin osuvia. Esimerkiksi luku 13 "Kaikki minkä Masa tiesi ja mikä ilmenee vuosikymmeniä myöhemmin ja kaikki minkä voi arvata ennalta  - sillä tässä syntisessä kaupungissa puhutaan" vs. luku 28 "Maanpako". Ensimmäinen otsikointityyli yrittää jäljitellä historiallisessa romaanissa joskus käytettyä tyylilajia, mutta siinä ei oikein onnistuta. Itse olisin ollut lyhyiden ja napakoiden otsikkojen kannalla. Lisäksi näin lyhessä romaanissa otsikkoja olisi voinut karsia 52:sta vaikkapa vain viiteen.

Romaanina, tekstinä ja kielellisesti (luin suomennetun version, suomentajana Helene Bützow) teos toimii hienosti. Teksti ikään kuin alleviivaa tunteita. Erityisesti nuoruuden aikana "Liebe! Liebe! Liebe!" , "Millainen ilo!", toiminta ja tunteet, kertova teksti ja dialogi ovat nautinnollista luettavaa. Valitettavasti loppua kohti kielellinen iloittelu jää vähemmälle ja keski-iän vaikeudet eivät heijastu käytettyyn kieleen. Kielestä tulee vain keino viedä tarinaa eteen päin. Romaanissa ei myöskään nouse esille Sophien Carl-isän kaltaista toista keskushenkilöä, vaan Jansen-puoliso jää sivurooliin kuten hän Sophien elämässäkin jäi. Dialogit puolisoiden välillä ovat lyhyitä. "Jaha, täällä sinä nyt olet." Tämä kuvastaa hyvin puolisoiden välien kylmenemistä. Dialogien puuttuminen asettaa kuitenkin suurempaa merkitystä kuvailevalle tekstille. Loppua kohti kuvailevia osuuksia on enemmän ja välillä lukijalle tulee tunne, että kirjailijalla on ollut kiire saattaa tapahtumat loppupisteeseen. Alun maalailevista kuvauksista ja yksityiskohtaisesta tunnelmoinnista ei ole pystytty pitämään täysin kiinni loppuun saakka.

Nykylukija haluaa lukea tunteista, siitä miltä ihmisistä tuntui.  "Miehen poissaolo ei yleensä häirinnyt Sophieta... Sophie oli menettänyt täysin mielenkiintonsa kaikkeen, mikä vain muistuttikin jonkinlaista läheisyyttä... niitä päiviä leimasi kuitenkin jonkinlainen rauhattomuus... Sophie suuttui... Sophie oli läpimärkä ja onneton..." (s. 119). "Ja taas hihitettiin hysteerisesti... Vai tältä täällä näytti... lokaojan haju. Ei erityisen miellyttävää... jossakin kuului ammuva lehmä... Sophie tunsi sen pahoinvoinnin aaltona... ei pidä tempautua hulluihin kuvitelmiin eikä tuomiopäivän tunnelmiin... Niin ihminen uskoo... talossa tuoksui puhtaalta..." (s. 159). Nämä sattumalta valitut sivut paljastavat, miten kirjailija lähestyy aihettaan tunteiden kautta. Samoilla sivuilla toimintaa kuvataan seuraavasti "Jansen on [...] vastaajana, kantajana [...] käräjänäytelmien vakioesiintyjä. ... Sophie oli kotona... he istuivat salongissa tekemässä käsitöitä ... he leikkivät ... [lapset] olivat pudoneet lautalta..." (s. 119) ja sivulla 159: "... rouva lähtee Pietariin... ajettiin Petaksen ohi... Anna nipisti seuralaistaan... kanoja säntäili kaakattaen... nyt elämä alkaa... Anna oli heti tultuaan levittänyt isolle pöydälle pellavaliinan." Tekijät ovat muita kuin Sophie. Tekijöitä ovat Jansen (Sophien puoliso) ja piiat. Rouvan toiminta on odottamista, istumista, lasten kanssa toimimista, matkustamista. 

Teos kyllä kuvaa Sophien toimintaa ("Sophiella oli taipumus toimia." s. 210), mutta toiminnan taustalla olevat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt jäävät pimentoon tai niitä pidetään poikkeuksellisina. Tästä syystä kirjailija ei ehkä tavoita Sophien toiminnan motiiveja ja tarkoitusperiä niin onnistuneesti ja monipuolisesti kuin olisi ollut mahdollista. Sophien harjoittama maatalous eli se, että hän oli vastuussa kartanon maanviljelystä ja karjataloudesta, sekä hänen kätilöntoimensa olivat tyypillistä tuon ajan venäläisen kartanonrouvan toimintaa. Tästä voi lukea lisää Katherine Pickering Antonovan tutkimuksesta An Ordinary Marriage. The World of a Gentry Family in Provincial Russia (Oxford University Press 2013). Sophien toiminnasta, ei vain hänen tunteistaan, olisi voinut löytyä lisää kerrottavaa ja perusteita hänen elämänkohtalolleen. Lisäksi Strömberg todistelee Sophien käytännönläheistä puolta, mutta lähestyy silti aihettaan tunteiden kautta. Lukijana en tiedä, kumpaa uskoa, tunteellista vai toimivaa Sophieta.

Onko kuitenkin niin, että nykyään halutaan lukea vain tunteista? Teos on "moderni romaani, historiallisissa puitteissa". Voiko historiallista romaania kirjoittaa ilman, että siitä tulee romanttinen seikkailukertomus, nuoren tytön kasvutarina tai elämän kovuutta kauhisteleva kärsimystarina? Strömbergin teos oli hyvä yritys välttää kliseet. Toisaalta teoksen aihepiiri olisi antanut mahdollisuuden laajempaan ajankuvaan ja Strömbergin maalaileva kielenkäyttö olisi toiminut hyvin vaikkapa maiseman, tapojen ja henkilökuvauksenkin syventämisessä. Onko niin, että nykyiset kirjankustantajat vaativat noin 250 sivun teoksia koska oletetaan, että sitä pidempiä eivät lukijat halua (jaksa) lukea? Sophie. olisi toiminut pidempänäkin teoksena. 

Kun kerran kirjoitetaan kaunokirjallista teosta, voi todelliset tapahtumat sivuuttaa. Romaanin kaikkitietävä kertoja voi olla uskottava genressään, mutta historiantutkijaa ei kertoja vakuuta. Historiallisten tapahtumien ja keksityn raja on häilyvä ja historiantutkijana ambivalentit tuntemukset vuorottelevat. Historiantutkija kysyy, miten Sophien nuoruuden rakkausseikkailut suuriruhtinas Aleksanterin kanssa on todennettavissa alkuperäislähtein, vai onko kyseessä vain suvussa kulkenut legenda? Toisaalta Jensenin loputtomat käräjöinnit houkuttelevat historiantutkijaa pariinsa. Mitä pöytäkirjoissa oikeastaan sanotaan? Tai mitä kirkkoneuvosto sanoi epäsopuisalle Jensenin pariskunnalle heitä nuhdellessaan? Entäpä liiketoimet? Niiden todetaan sujuvan hyvin Sophien valvonnassa ja Sophien kuvataan pitävän hyvää huolta tilikirjoista, mutta onko näistä mitään säilynyttä todistusaineistoa? Entäpä Sophien ja hänen äitinsä kirjeenvaihto, josta teoksessa on "katkelmia". Ovatko nämä kirjailijan mielikuvitusta vai säilyneitä kirjeitä? 

Olen pohtinut viime aikoina todellisten ihmisten elämään pohjautuvia kaunokirjallisia romaaneja. "Omasta" tutkimushenkilöstäni on Pirjo Tuominen kirjoittanut romaanin Arvoisa rouva Marie ja Myrttiseppele. Näissä teoksissa, kuten Sophie.:ssakin on ongelmana se, että lukijana en ole ihan varma, haluaako kirjailija kirjoittaa elämäkerran vai fiktiivisen romaanin. Ehkä olisi ollut parempi pysyttäytyä jälkimmäisessä vaihtoehdossa ja kirjoittaa puhtaasti fiktiivinen romaani. Inspiroituahan voi historiallisista tapahtumista ja eläneistä ihmisistä, mutta vaatii melkoisia kirjallisia kykyjä ja historiantuntemusta, jotta voisi kirjoittaa (fiktiivisen) elämäkerran oikeasti eläneestä ihmisestä. Taitaa vain olla niin, että oikeasti eläneen ihmisen nimi myy ja siksipä siis näitä kuviteltuja elämäkertoja tehdään.

Historiantutkijan koulutuksen saaneena en voi olla muistuttamatta, että voimme vain tehdä päätelmiä menneisyyden jättämistä jäljistä eli lähteistä. Kirjailijoita nämä säännöt eivät tietenkään koske, mutta tutkijana ajaudun väistämättä ahdistavaan "ei mainittu lähteissä, ei voi päätellä lähteistä" -kritiikkiin. Ymmärrän kirjallisuudentutkijoita, jotka lähestyvät tekstiä tekstinä ja niin yritän tehdä tätäkin teosta lukiessani. Tekstinä ja teoksena Sophie. toimii mainiosti, mutta historiantutkijana en ole varma, mitä ajattelisin fiktiivisestä elämäkerrasta. Erityisesti fiktion esittämät väitteet muuttuessaan faktatiedoksi ovat ärsyttävä sivujuonne, josta olen aloittelevia opiskelijoita keskusteluttanut. Fiktiivinen romaani kun kertoo niin paljon paremmin "mitä todella tapahtui". Näitä fiktiivisiä elämäkertoja on viime vuosina tullut useampiakin, muun muassa Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet (Tammi 2006), Hannu Mäkelän Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema (Otava 1995), Casanova, eli, Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi (Tammi 2007. Wikipedian mukaan teos on tietokirja!) ja Pushkinin enkeli (Tammi 2013), Laila Hirvisaaren Minä, Katariina (Otava 2011) ja Me, keisarinna (Otava 2013) tai jo arvostelemani Raija Orasen Aurora. Myös hiljakkoin tv-sarjana tullut Susipalatsi perustuu fiktiiviseen Thomas Cromwellin elämäkertaan, jonka on kirjoittanut Hilary Mantel. Kiinnostuneille vielä englanninkielistä listausta genrestä. 

Mikaela Strömberg on minulle tuntematon kirjailija. Sophie.:n lisäksi hän on kirjoittanut vuonna 1999 Finlandia-ehdokkaana olleen Dessa himlar kring oss städs (suom. Alati taivaat) romaanin, lastenkirjoja, tv-käsikirjoituksia sekä  romaanit De vackra kusinerna (2008) ja Till alla hästar och vissa flickor (2004).

Lisää Sophie.:sta: Helsingin Sanomien arvostelu, Huvudstadsbladetin arvostelu, Kirjailijahaastattelu

Lisää elämäkerroista ja historiantutkimuksesta: Maarit Leskelä-Kärki Ennen ja nytissä.