Akvarelleja Engelin kaupungista ja miten historiantutkijan on vaikea lukea historiallista romaania

Paikallisen kirjaston uutuuskirjahylly ei petä. Nyt se tarjoili Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).  Teos on Viikilän esikoisromaani ja nykyisen muodin mukaisesti kirjailija poseeraa näyttäväsi kirjan kansilehdellä. En oikein tiedä mitä ajatella tästä villityksestä mainostaa kirjoja niiden tekijöillä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus nykyisen kirjallisuusmarkkinoinnin tilasta verrattuna vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin virtauksiin. Mikä on tekijän suhde tekstiin ja miten markkinointi heijastelee tätä. Lukuvinkkejä vastaanotetaan!

Mutta sitten itse kirjaan. Akvarelleja Engelin kaupungista on "fiktiivinen yöpäiväkirja", jota romaanin Engel piti vuosina 1816-1840. Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa historiallinen romaani taitaa elää uutta tulemista (jos koskaan oli poissa). Luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta nämä tietyn ja tunnetun eläneen henkilön ja fiktion yhdistäneet romaanit ovat historiantutkijalle hankalia. En tiedä pitäisikö niihin suhtautua yrityksinä konstruoida menneisyyttä mahdollisimman autenttisena vai täysin fiktiivisinä teoksina ikään kuin menneisyyteen sijoittuvana sci fi:nä. Nämä faktan tai todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittavat romaanit ovat viime aikoina olleet kovasti esillä, välillä hyvin, välillä huonommin onnistuen. Lukemiskokemustani häiritsi vielä se, että olin lukenut Engelin kirjeet ja tunsin 1800-luvun alun saksalaisen kaupunkilaiselämäntavan aiempien tutkimusteni vuoksi jokseenkin hyvin.

Viikilä on lukenut ilmeisen tarkkaan Engelin julkaistut Kirjeet Brev Briefe 1813-1840 (toim. Mikael Sundman, Gummerus 1989),  Matti Klingen teoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 (Otava 2012) ja ehkäpä jopa Salla Elon pro gradun Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludwig Engelin sopeutuminen Suomeen (Tampereen yliopisto 2007). Teoksen lopussa ei kuitenkaan mainita näitä ikään kuin lähteenä käytettyjä teoksia ja tutkimuksia, joka kaunokirjallisuudelle suotakoon. Ylen haastattelussa Viikilä mainitsee käyttäneensä vain kirjeitä inspiraation lähteenään. Viikilän teoksen lopussa on kiitosluettelo, joten lähde- tai inspiraatiomaininnat luulisi mahtuneen mukaan etenkin kun on kyse todellisuudessa eläneen henkilön "päiväkirjasta".

Engelin muotokuva, Johan Erik Lindh. Lähde: Wikipedia

Pääsääntöisesti Viikilän teos on historiallisesti uskottava. En onnistunut lukemaan kirjaa täysin fiktiivisenä, sillä se sijoittui niin vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan. Helsinki vuosina 1813-1840 olisi pitänyt onnistua sataprosenttisesti, tai sitten kertoa tarina jonkun tuntemattoman silmin, tuntemattomassa kaupungissa. Jälkimmäinen idea olisi varmasti toiminut yhtä hyvin, sillä teoksen juoni ja kieli olisivat olleet yhtä uskottavia, vaikka kertojana olisi ollut herrasmies x kaupungissa y. Aikakausikin olisi voinut olla miltei mikä hyvänsä, sillä pääosassa teoksessa olivat kertojan tuntemukset työstä ja perhe-elämästä. Ulkopuolisuuden tunteet, vastoinkäymiset sekä pienet onnen pilkahdukset olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Ainoastaan kirjan markkinoinnin kannalta tunnettu päähenkilö toi lisäarvoa ja lukijoita. Historiantutkijana koen joskus haasteelliseksi vastata niihin vaikkapa opiskelijoiden tai "suuren yleisön" vaatimuksiin kertoa siitä, mitä ihmiset "oikeasti" tunsivat ja kokivat, kun historiantutkimuksen lähdeaineisto usein tästä vaikenee tai pystyy vastaamaan vain osittain. Kirjailijalla ei tällaisia rajoitteita ole, joten hän voi laittaa fiktiivisen Engelin tuntemaan hyvinkin syvästi.

Sitten niihin häirinneisiin kohtiin teoksessa. Sivulla 118 Viikilä kirjoittaa "Naisten pukimossa, jos olen sellaisessa vieraillut, tulen unelmoineeksi leningin sisään raskaan ja ihanan täytteen." Vuonna 1828, jota tämä päiväkirjamerkintä koskee, naisten pukimoja tuskin oli Suomessa, jossa naisten vaatteet ompelivat kodeissa kiertävät ompelijattaret tai perheen naisväki valmisti vaatteet itse. Miesten vaattureilla saattoi olla omia työhuoneita ja vaatturit saattoivat ommella naisten päällystakkeja, mutta varsinaiset naisten pukimot tulivat kuvaan vasta vuosisadan loppupuolella. Kaupungeissa avoimia puoteja pitivät sekatavara- ja rihkamakauppiaat, mutta niissä ei myyty pukuja tai ommeltu naisille pukimia. Sivulla 118 mainitaan niin ikään, että "Charlotte ompelee itselleen vaatteita, vaikka voisimme tilata niitä räätäliltä mielin määrin." 1800-luvulla räätäliltä voisi tilata naisten päällysvaatteita kuten esimerkiksi takkeja, mutta yleensä räätälit eivät valmistaneet muita kuin miestenvaatteita. Charlotte siis ei voisi tilata räätäliltä mitä mielii. Naisten vaatteita valmistavien ompelijattarien työ tehtiin joko asiakkaan tiloissa tai ompelijattaren kotona, johon tuskin ohikulkevalla miehellä oli tarve tai mahdollisuus pistäytyä toisin kuin avoinna olevaan "puotiin". Tästä Viikilän sitaatista näkyy hyvin se, miten heijastelemme nykypäivän tai 1900-luvun alkupuolen käytäntöjä koskemaan menneisyyttä. Toisaalta paljastuu myös se, miten vähän yleisesti tiedetään kulutushistoriasta Suomessa. Euroopan metropoleissa kauppoja ja "shoppailua" saatettiin harjoittaa, mutta meillä tämän kaltainen toiminta oli kovin vähäistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Naiset kyllä olivat keskeisiä tekijöitä kuluttamisen käytäntöjen leviämisessä ja uudistumisessa, mutta "naisten pukimo" sellaisena kuin se Viikilän teoksessa esiintyy ei vielä tuolloin ollut kovinkaan todennäköinen. Olisi kyllä mielenkiintoista saada tietää, jos tällaisia pukimoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyi 1820-luvun Helsingistä!

Sivulla 124 Viikilä kirjoittaa joulukuusesta, joka koristi Engelin kotia jouluna 1828. Toisaalla kirjoitin, että ensimmäinen joulukuusi olisi nähty Suomessa vuonna 1829. Noh, vuosi sinne tai tänne kaunokirjallisessa teoksessa ei häirinne muita kuin historiantutkijoita.

Sivulla 177 Viikilä kirjoittaa laivasta astuneesta miehestä, joka "näyttää kauppamatkustajalta tai kostajalta". Mies "kirjautuu hotelliin nimellä Ernst Lohrman". Tästä miehestä tuli rakennushallinnon virastopäällikkö Engelin jälkeen. Viikilä rakentaa Engelin ja Lohrmanin välille jännitettä. Mutta mihinkä sitä historiantutkija karvoistaan pääsisi. Mieltäni vain vaivasi - onnistuneesta jännitteenluonnista huolimatta - se, että vuonna 1835 kauppamatkustaja ja kostaja tuskin pukeutuivat kuten saksalainen arkkitehti. Kauppamatkustaja sellaisena kuin nykylukija tämän ammattiryhmän ymmärtää on myöhemmän ajan tuotos. 1800-luvun alun kauppamatkustajat olivat kierteleviä kaupustelijoita, "laukkuryssiä" tai vaikkapa juutalaisia, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä. Heidän ulkoasunsa lienee ollut vaatimattomampi kuin preussilaisen arkkitehdin, tai sitten arkkitehti oli harvinaisen rähjääntynyt merimatkalla.

Sivulla 142 Viikilä kirjoittaa Engelin käsistä. "Ihmiset katsovat aina kirurgin käsiä, tai pianistin käsiä." Vuonna 1830, johon päiväkirjamerkintä kohdistuu, kirurgit toimivat varsin erilaisin tavoin ja välinein kuin nykypäivänä. Tuolloin kirurgin hyve oli voimankäyttö, sillä kirurgeiksi luonnehdittavat välskärit toimivat lähinnä sodissa ja armeijan parissa paikaten haavoja ja tehden alkeellisia amputaatioita. Kirurgin kädet olivat siis varsin toisen näköiset kuin pianistin kädet tai nykypäivän kirurgin kädet. Tällaiset pienet anakronismit tekstissä alkavat herättää ärsytystä, sillä ne olisi voinut välttää luettamalla tekstin aikakauden historiaa tuntevalla ihmisellä.

Näiden vaivaannusta herättäneiden havaintojen jälkeen itse taiteelliseen teokseen eli romaaniin. Kieleltään teos oli runollinen. Teksti vyöryy kielikuvia ja mielleyhtymiä, joiden taustaa ja merkitystä voisi jäädä miettimään. "Kun leikkasin leivän kahtia, sen sisältä tulvi valoa". Minulle kaikkien kielikuvien merkitys ei auennut, sillä ne eivät aina kuljettaneet tarinaa. Päiväkirjan muotoon kirjoitetulle romaanille tämä on varmaan sallitumpaa, mutta kielen ja tarinan suhde ei mielestäni ollut tasapainoinen. Kielen ja maalailut olisi voinut liittää mihin tahansa muuhunkin tarinaan, ne eivät välttämättä kuuluneet Engelille. "Kenelle minä oikeastaan kirjoitan?" laittaa Viikilä Engelin pohtimaan sivulla 149. Samaa jäin miettimään minäkin; kenelle Viikilä kirjoittaa. Engelin suuhun istutetuista sanoista olisi voinut koota Helsinkiä ylistävän runoteoksen. Mutta runoteosten myynti Suomessa tuskin yltää "Engelin päiväkirjan" myyntiin. Kyynisesti sanottuna.

Viikilän Engelin päiväkirjamerkinnät viestivät pessimistisestä miehestä.Teoksen päähenkilö on kotiinsa kaipaava mies, joka kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Toisaalta Salla Elo toteaa gradussaan, että Engelin kirjeistä välittyi kuva hyväntahtoisesta, nöyrästä ja huumorintajuisesta miehestä. Tämä ei ole sama Engel kuin Viikilällä. Viikilän Engel on pessimistinen, asemastaan epävarma ja tarkka, masennukseen taipuvainen mies, joka rakentaa palladiolaista ihannekaupunkiaan keisarin tuella, kilpailijoiden ja laiskojen mutta taitavien venäläisten muurarien sabotoinnista huolimatta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut melko monta arviota kirjallisuusblogaajilta. He kehuvat kirjan runollista, kuulasta ja kaunista kieltä. Olen samaa mieltä, mutta tutkijana kompastun fiktion ja faktan ontuviin yhtymäkohtiin. Tämä lienee ammatin varjopuolia.

Kuuntele Viikilän haastattelu Ylen Kultakuumeesta.

Mikaela Strömberg: Sophie.

Lainasin kirjastosta Mikaela Strömbergin uuden romaanin Sophie. (Schildts & Söderström 2015). En ole lukenut kirjasta arvosteluja tai nähnyt mainoksia, mutta takakansiteksti sai tarttumaan tähän pieneen romaaniin. "Lapsuus kiihkeässä ja loistavassa Pietarissa. Sitten muutto pimeään ja ikävään maahan, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: kiveä, kiveä ja kiveä. Suomeen. Tarina siitä, miten oudosta linnusta, muukalaisesta, kasvoi arvostettu ja kunnioitettu kansalainen. Legenda. Sophie."

Kirja perustuu tositapahtumiin eli Sophie von Behsen (1828-1886) elämään. Sophie syntyi saksalaissyntyisen isänsä Carl Behsen (1803-1853) ja tarttolaisen baltiansaksalaisen Charlotte Reimersin (1806-1866) vanhimmaksi tyttäreksi. Olen tutkinut tähän sääty- ja sukupiiriin kuuluvia henkilöitä väitöskirjassani, joten tartuin Sophie.:een mielenkiinnolla. Lisätietoja suvusta, sukututkijat osaavat arvioida tämän paikkaansapitävyyden, kuten myös keskustelun Sophien ja suuriruhtinas Aleksanterin (Aleksanteri II) mahdollisesta yhteisestä lapsesta. Itse suhtaudun tällaiseen perimätietoon melko kriittisesti, sillä näitä keisarillisia lehtolapsia tuntuu putkahtelevan sieltä sun täältä. Näyttää siltä, että Strömbergin romaanifiktio on siirtynyt tutkimustiedon veroiseksi faktaksi ainakin joillekin nettisivustoille.

Romaanin nimessä oleva pistettä ei mitenkään perustella, vaan se jää lukijan tulkittavaksi. Haluaako kirjailija sanoa, että tämä on viimeisin ja oikein tulkinta Sophiesta? Vai haluaako hän korostaa Sophien luonteen päättäväistä puolta? Historiantutkijana kyseenalaistan ensimmäisen tulkinnan. Voimmeko tehdä mitään lopullisia päätelmiä menneisyyden ihmisistä? Romaanin nimi olisi toiminut myös ilman pistettä, jonka funktio jää nyt melko epämääräiseksi ja ehkä vain typografiseksi keinoksi. 

Rakenteeltaan teos noudattelee kronologista tapahtumien järjestystä. Välillä aika tihentyy, välillä se venyy ja useita vuosia sivuutetaan nopeasti. Toisaalta elämänkululle varsin triviaaleja yksityiskohtia, kuten Uno Cygnaeuksen vierailua tai Loviisan paloa, käsitellään tarkasti. Ikään kuin kirjailija olisi halunnut osoittaa historialliset kytkökset ja romaanin taustalla olevat todennettavissa olevat tapahtumat. Tässä Cygnaeuksen vierailua koskevassa kohdassa oli myös eräs ainoita romaanin ajankuvaan liittyvistä lapsuksista. Cygnaeusta ei mainita sukunimellä, vaan hänestä puhutaan Unona. Tämä ei olisi ollut kovinkaan todennäköinen mahdollisuus, sillä tuohon aikaan vain aivan läheisimpiä ystäviä puhuteltiin etunimeltä ja nuoret tytöt eivät juuri koskaan olisi voineet puhutella vanhempia miehiä pelkällä etunimellä. Sama koskee suuriruhtinas Aleksanterin tekemiä sinunkauppoja. Vaikea uskoa, että nuoren Sophien olisi ollut helppo sopeutua tällaiseen säätyrajoja ylittävään puhutteluun, vaikka pariskunnalla oletettava sukupuolisuhde olisikin ollut. Teitittely oli niin syvällä ihmisten puheessa, että sitä ei välttämättä rikkonut edes sukupuoli- tai sukulaisuussuhde - tai tällaiseen kuvan olen ainakin saanut kirjeenvaihdosta, jota saksalaispietarilainen säätyläistö kävi 1800-luvulla. Oikeastaan ainoat toisiaan sinuttelevat ovat erittäin hyvät miespuoliset ystävykset tai osa vanhemmista ja lapsista (samassa perheessä osa lapsista voi teititellä vanhempiaan ja osa sinutella). 

Teoksen otsikointi oli epätasaista. Toiset otsikot olivat lyhyitä ja napakoita, toiset pitkiä ja ei niin osuvia. Esimerkiksi luku 13 "Kaikki minkä Masa tiesi ja mikä ilmenee vuosikymmeniä myöhemmin ja kaikki minkä voi arvata ennalta  - sillä tässä syntisessä kaupungissa puhutaan" vs. luku 28 "Maanpako". Ensimmäinen otsikointityyli yrittää jäljitellä historiallisessa romaanissa joskus käytettyä tyylilajia, mutta siinä ei oikein onnistuta. Itse olisin ollut lyhyiden ja napakoiden otsikkojen kannalla. Lisäksi näin lyhessä romaanissa otsikkoja olisi voinut karsia 52:sta vaikkapa vain viiteen.

Romaanina, tekstinä ja kielellisesti (luin suomennetun version, suomentajana Helene Bützow) teos toimii hienosti. Teksti ikään kuin alleviivaa tunteita. Erityisesti nuoruuden aikana "Liebe! Liebe! Liebe!" , "Millainen ilo!", toiminta ja tunteet, kertova teksti ja dialogi ovat nautinnollista luettavaa. Valitettavasti loppua kohti kielellinen iloittelu jää vähemmälle ja keski-iän vaikeudet eivät heijastu käytettyyn kieleen. Kielestä tulee vain keino viedä tarinaa eteen päin. Romaanissa ei myöskään nouse esille Sophien Carl-isän kaltaista toista keskushenkilöä, vaan Jansen-puoliso jää sivurooliin kuten hän Sophien elämässäkin jäi. Dialogit puolisoiden välillä ovat lyhyitä. "Jaha, täällä sinä nyt olet." Tämä kuvastaa hyvin puolisoiden välien kylmenemistä. Dialogien puuttuminen asettaa kuitenkin suurempaa merkitystä kuvailevalle tekstille. Loppua kohti kuvailevia osuuksia on enemmän ja välillä lukijalle tulee tunne, että kirjailijalla on ollut kiire saattaa tapahtumat loppupisteeseen. Alun maalailevista kuvauksista ja yksityiskohtaisesta tunnelmoinnista ei ole pystytty pitämään täysin kiinni loppuun saakka.

Nykylukija haluaa lukea tunteista, siitä miltä ihmisistä tuntui.  "Miehen poissaolo ei yleensä häirinnyt Sophieta... Sophie oli menettänyt täysin mielenkiintonsa kaikkeen, mikä vain muistuttikin jonkinlaista läheisyyttä... niitä päiviä leimasi kuitenkin jonkinlainen rauhattomuus... Sophie suuttui... Sophie oli läpimärkä ja onneton..." (s. 119). "Ja taas hihitettiin hysteerisesti... Vai tältä täällä näytti... lokaojan haju. Ei erityisen miellyttävää... jossakin kuului ammuva lehmä... Sophie tunsi sen pahoinvoinnin aaltona... ei pidä tempautua hulluihin kuvitelmiin eikä tuomiopäivän tunnelmiin... Niin ihminen uskoo... talossa tuoksui puhtaalta..." (s. 159). Nämä sattumalta valitut sivut paljastavat, miten kirjailija lähestyy aihettaan tunteiden kautta. Samoilla sivuilla toimintaa kuvataan seuraavasti "Jansen on [...] vastaajana, kantajana [...] käräjänäytelmien vakioesiintyjä. ... Sophie oli kotona... he istuivat salongissa tekemässä käsitöitä ... he leikkivät ... [lapset] olivat pudoneet lautalta..." (s. 119) ja sivulla 159: "... rouva lähtee Pietariin... ajettiin Petaksen ohi... Anna nipisti seuralaistaan... kanoja säntäili kaakattaen... nyt elämä alkaa... Anna oli heti tultuaan levittänyt isolle pöydälle pellavaliinan." Tekijät ovat muita kuin Sophie. Tekijöitä ovat Jansen (Sophien puoliso) ja piiat. Rouvan toiminta on odottamista, istumista, lasten kanssa toimimista, matkustamista. 

Teos kyllä kuvaa Sophien toimintaa ("Sophiella oli taipumus toimia." s. 210), mutta toiminnan taustalla olevat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt jäävät pimentoon tai niitä pidetään poikkeuksellisina. Tästä syystä kirjailija ei ehkä tavoita Sophien toiminnan motiiveja ja tarkoitusperiä niin onnistuneesti ja monipuolisesti kuin olisi ollut mahdollista. Sophien harjoittama maatalous eli se, että hän oli vastuussa kartanon maanviljelystä ja karjataloudesta, sekä hänen kätilöntoimensa olivat tyypillistä tuon ajan venäläisen kartanonrouvan toimintaa. Tästä voi lukea lisää Katherine Pickering Antonovan tutkimuksesta An Ordinary Marriage. The World of a Gentry Family in Provincial Russia (Oxford University Press 2013). Sophien toiminnasta, ei vain hänen tunteistaan, olisi voinut löytyä lisää kerrottavaa ja perusteita hänen elämänkohtalolleen. Lisäksi Strömberg todistelee Sophien käytännönläheistä puolta, mutta lähestyy silti aihettaan tunteiden kautta. Lukijana en tiedä, kumpaa uskoa, tunteellista vai toimivaa Sophieta.

Onko kuitenkin niin, että nykyään halutaan lukea vain tunteista? Teos on "moderni romaani, historiallisissa puitteissa". Voiko historiallista romaania kirjoittaa ilman, että siitä tulee romanttinen seikkailukertomus, nuoren tytön kasvutarina tai elämän kovuutta kauhisteleva kärsimystarina? Strömbergin teos oli hyvä yritys välttää kliseet. Toisaalta teoksen aihepiiri olisi antanut mahdollisuuden laajempaan ajankuvaan ja Strömbergin maalaileva kielenkäyttö olisi toiminut hyvin vaikkapa maiseman, tapojen ja henkilökuvauksenkin syventämisessä. Onko niin, että nykyiset kirjankustantajat vaativat noin 250 sivun teoksia koska oletetaan, että sitä pidempiä eivät lukijat halua (jaksa) lukea? Sophie. olisi toiminut pidempänäkin teoksena. 

Kun kerran kirjoitetaan kaunokirjallista teosta, voi todelliset tapahtumat sivuuttaa. Romaanin kaikkitietävä kertoja voi olla uskottava genressään, mutta historiantutkijaa ei kertoja vakuuta. Historiallisten tapahtumien ja keksityn raja on häilyvä ja historiantutkijana ambivalentit tuntemukset vuorottelevat. Historiantutkija kysyy, miten Sophien nuoruuden rakkausseikkailut suuriruhtinas Aleksanterin kanssa on todennettavissa alkuperäislähtein, vai onko kyseessä vain suvussa kulkenut legenda? Toisaalta Jensenin loputtomat käräjöinnit houkuttelevat historiantutkijaa pariinsa. Mitä pöytäkirjoissa oikeastaan sanotaan? Tai mitä kirkkoneuvosto sanoi epäsopuisalle Jensenin pariskunnalle heitä nuhdellessaan? Entäpä liiketoimet? Niiden todetaan sujuvan hyvin Sophien valvonnassa ja Sophien kuvataan pitävän hyvää huolta tilikirjoista, mutta onko näistä mitään säilynyttä todistusaineistoa? Entäpä Sophien ja hänen äitinsä kirjeenvaihto, josta teoksessa on "katkelmia". Ovatko nämä kirjailijan mielikuvitusta vai säilyneitä kirjeitä? 

Olen pohtinut viime aikoina todellisten ihmisten elämään pohjautuvia kaunokirjallisia romaaneja. "Omasta" tutkimushenkilöstäni on Pirjo Tuominen kirjoittanut romaanin Arvoisa rouva Marie ja Myrttiseppele. Näissä teoksissa, kuten Sophie.:ssakin on ongelmana se, että lukijana en ole ihan varma, haluaako kirjailija kirjoittaa elämäkerran vai fiktiivisen romaanin. Ehkä olisi ollut parempi pysyttäytyä jälkimmäisessä vaihtoehdossa ja kirjoittaa puhtaasti fiktiivinen romaani. Inspiroituahan voi historiallisista tapahtumista ja eläneistä ihmisistä, mutta vaatii melkoisia kirjallisia kykyjä ja historiantuntemusta, jotta voisi kirjoittaa (fiktiivisen) elämäkerran oikeasti eläneestä ihmisestä. Taitaa vain olla niin, että oikeasti eläneen ihmisen nimi myy ja siksipä siis näitä kuviteltuja elämäkertoja tehdään.

Historiantutkijan koulutuksen saaneena en voi olla muistuttamatta, että voimme vain tehdä päätelmiä menneisyyden jättämistä jäljistä eli lähteistä. Kirjailijoita nämä säännöt eivät tietenkään koske, mutta tutkijana ajaudun väistämättä ahdistavaan "ei mainittu lähteissä, ei voi päätellä lähteistä" -kritiikkiin. Ymmärrän kirjallisuudentutkijoita, jotka lähestyvät tekstiä tekstinä ja niin yritän tehdä tätäkin teosta lukiessani. Tekstinä ja teoksena Sophie. toimii mainiosti, mutta historiantutkijana en ole varma, mitä ajattelisin fiktiivisestä elämäkerrasta. Erityisesti fiktion esittämät väitteet muuttuessaan faktatiedoksi ovat ärsyttävä sivujuonne, josta olen aloittelevia opiskelijoita keskusteluttanut. Fiktiivinen romaani kun kertoo niin paljon paremmin "mitä todella tapahtui". Näitä fiktiivisiä elämäkertoja on viime vuosina tullut useampiakin, muun muassa Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet (Tammi 2006), Hannu Mäkelän Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema (Otava 1995), Casanova, eli, Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi (Tammi 2007. Wikipedian mukaan teos on tietokirja!) ja Pushkinin enkeli (Tammi 2013), Laila Hirvisaaren Minä, Katariina (Otava 2011) ja Me, keisarinna (Otava 2013) tai jo arvostelemani Raija Orasen Aurora. Myös hiljakkoin tv-sarjana tullut Susipalatsi perustuu fiktiiviseen Thomas Cromwellin elämäkertaan, jonka on kirjoittanut Hilary Mantel. Kiinnostuneille vielä englanninkielistä listausta genrestä. 

Mikaela Strömberg on minulle tuntematon kirjailija. Sophie.:n lisäksi hän on kirjoittanut vuonna 1999 Finlandia-ehdokkaana olleen Dessa himlar kring oss städs (suom. Alati taivaat) romaanin, lastenkirjoja, tv-käsikirjoituksia sekä  romaanit De vackra kusinerna (2008) ja Till alla hästar och vissa flickor (2004).

Lisää Sophie.:sta: Helsingin Sanomien arvostelu, Huvudstadsbladetin arvostelu, Kirjailijahaastattelu

Lisää elämäkerroista ja historiantutkimuksesta: Maarit Leskelä-Kärki Ennen ja nytissä. 

Raija Orasen romaani Aurora - historiantutkijan silmin

Ostin kesällä matkalukemiseksi Raija Orasen romaanin Aurora. Puolessa vuodessa olen päässyt miltei teoksen loppuun. Syynä ei ole matkapäivien vähäisyys, vaan kirjan sisältö. 

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti 17.1. jutussaan Viitteiden käyttäminen romaaneissa ei ohenna lukijan kunnioitusta kirjailijaa kohtaan Orasen romaanista ja kirjailijan käyttämistä lähteistä. Majander kirjoittaa 

Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimiva tekijänoikeusneuvosto antoi hiljan lausunnon, jonka mukaan Raija Orasen olisi pitänyt pyytää Aurora Karamzinista kertovan romaaninsa Aurora (2014) suoriin lainauksiin lupa ja mainita siteeraamansa teokset.

Siten hän on joskus aiemmin tehnytkin. "Siitä tuli lukijoilta ja kirjallisuusalan ihmisiltä niin paljon kielteistä palautetta, että kustantaja päätti jättää luettelot pois, koska ne eivät kuulu romaaniin", Oranen kertoo (HS 14.1.)

ja jatkaa, että ei usko Orasen selitystä.

Historiantutkijana olen tottunut lukemaan teoksia, joissa käytetään viiteapparaattia. Joskus pelkät viitteet - käytetty lähdekirjallisuus ja alkuperäislähteet - kertovat enemmän kuin varsinainen niiden pohjalta syntynyt tutkimus. Saadessani uuden tutkimuksen käsiini katson yleensä ensin sen kirjallisuusluettolon ja tätä tapaa olen suositellut opiskelijoillenikin.

Orasen teosta lukiessani minua alkoi ärsyttämään jokseenkin suunnattomasti, että kirjailija oli liittänyt tekstiinsä oletettavasti sanasta sanaan lähteinään käyttämiensä teosten tekstejä. Tähän päätelmään tulin, kun vertasin esimerkiksi Auroran isäpuolen Walleenin poliittiseen toimintaan liittyviä tekstikatkelmia Orasen Aurorasta kirjoittamiin kepeämpiin teksteihin. Mieleeni tuli Pirjo Tuomisen kaksiosainen Hackman-suvusta kertova teossarja (Arvoisa rouva Marie, 1981 ja Myrttiseppeleet, 1982). Näissä romaaeissa on jokseenkin suoraan hyödynnetty Örnulf Tigerstedtin yrityshistoriaa Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879 osat I ja II (1940, 1952). 

Kirjoittaakseen uskottavaa epookkia on kirjailijan toki tunnettava aikakausi, mutta tasapainottelu fiktiivisen romaanin ja elämäkerran välillä ei näissä esimerkkitapauksissa ole onnistunut. Tuominen on sittemmin kirjoittanut paljon onnistuneemman 1800-luvulle sijoittuvan Suuriruhtinaanmaa-trilogian. 

Kun ryhdyin pohtimaan tarkemmin Auroran lukukokemusta päällimmäiseksi nousi siis ärsytys siitä, että Oranen menee kirjailijana siitä missä aita on matalin. Aurora Karamzinista on julkaistu vuonna 2006 teos Aurora Karamzin ja aristokratian elämää, joka liittyy tuolloin Espoon kaupunginmuseossa olleeseen näyttelyyn.  Lisäksi isäpuoli Carl Johan Walleenista ja hänen polittisesta ajattelustaan on julkaistu tutkimusta, joka mielenstäni on vienyt Orasen mennessään ja Aurora jää liian usein nimeään kantavassa romaanissa sivuosan esittäjäksi. Kolmas ärsyyntymistä aiheuttanut tekijä on se, että Oranen yrittää seurata liian tarkasti Auroran elämänvaiheita kaikkine matkoineen edestakaisin Pietarin ja Helsingin väliä, poiketen välillä Euroopan kylpylöihin ja Pariisiin Paul-poikaa tapaamaan. Nämä lukuisat matkat kyllä kuvastavat Auroran kosmopoliittia elämäntapaa, mutta romaanin lukijalle ne eivät anna mitään. Lukijalle on samantekevää, miten monta kertaa Aurora taittoi matkan kuomureessään (tai vastaavasti huojuvissa kärryissään) Pietariin, jos romaanin kerronnan kannalta matkan anti jää siihen, että todetaan hänen matkustaneen Pietariin hoitamaan - taas kerran - tehtäviään perijättärenä tai huolehtimaan poikansa tai sisarentyttäriensä asioista. 

Ristiriita kirjailijan toisaalta pidättäytyessä todellisiin, todennettavissa oleviin tapahtumiin, ja toisaalta fiktiiviset kuvaukset Auroran tunne-elämästä eivät nekään ole kovin onnistuneita, vaan ero tekstityyppien välillä on liian suuri. Esimerkiksi Orasen kuvailu Auroran tunteista "Hänestä oli tullut miehensä suhteen ahne. Hän halusi tämän olevan samassa talossa, mieluiten samassa huoneessa, vaikka he olisivat tehneet eri asioita, toinen lukenut ja toinen tarkastanut tilejä tai kirjoittanut kirjeitä. Hän tarvitsi Andrén katsetta, kosketusta, rakkaudenvaloja. Hän tarvitsi miehensä vierelleen, lähelleen, iholleen."  sekä Orasen viehtymys maalaileviin kuvauksiin syödyistä ruuista, Pietarin ihmeellisestä kesäisestä valosta (joka mielestäni on melkoinen klisee) tai eläytyminen Auroran synnytyskokemukseen ("Neljältä aamulla, kun Auroran voimat alkoivat jo ehtyä, lapsi viimein syntyi ja päästi kohta parkaisun, joka sai koko talon ilon valtaan, niin ponnekas ja vaativa se oli. ... Ensimmäinen viikko lapsivuoteessa kului onnellisen huumauksen vallassa, edes vatsan pahat tuskast eivät sitä himmentäneet, mutta kun tilanne jatkui yhä sellaisena, ettei Aurora voinut imettää poikaansa, hänet täytti turhautunut suru.") ovat tyypillistä kevyen rakkausromaanin kerrontaa. Historiantutkijana jäin miettimään, löysikö Oranen näitä tunnekuvauksia käyttämistään lähteistä, vai olivatko nämä hänen omaa sepitystään. Aurora tuskin imetti poikaansa, tuohon aikaan venäläisen ylimystön oli tapana palkata imettäjä, joten miksi Aurora olisi surrut sitä, että ei pystynyt imettämään. Pikemminkin hän ei halunnut imettää, se ei ollut sopivaa hänen säädylleen. 

Oranen kuvailee pitkästi Suomen poliittista tilannetta ("Snellman aloitti helmikuussa yliopistossa luentosarjan hengen olemuksesta. Fysiikan ja kemian auditorioon ahtautui kuuntelemaan toistasataa henkeä, eturivissä Walleenin vierellä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja von Haartman, ministerivaltiosihteeri Armfelt ja kenraalikuvernöörin adjutantti kenraali von Kothen, siis Suomen korkein johto. ... Samana päivänä kun Walleen sai tiedon Emilien kuolemasta, saapui Pietarista kenraalikuvernööri Mensikovin määräys lakkauttaa Snellmanin Saima-lehti, koska se kuulemma yllytti tyytymättömyyteen ja tottelemattomuuteen auktoriteetteja, lakeja, hallituksen määräyksiä ja yleistä järjestystä kohtaan.") Kirjailijan ei kannata tuoda esille epookin tuntemustaan toistamalla Suomen historian lukiokursseja (onkohan niitä edes enää), vaan keskittyä yksityiskohtiin. Ei auta, vaikka kokonainen luku käsittelisi 1840-luvun poliittista ilmapiiriä, jos käsitykset synnytyksestä eivät osu aivan oikein. Lukijoita ei pitäisi aliarvioida.

Vielä pari ärsytyksen aihetta. Orasen lauseet ovat polveilevia ja liian pitkiä, kuten yllä olevat esimerkitkin osoittavat. Turhia sanoja karsimalla romaanin pituus olisi pudonnut puoleen. Niin sanotun lukuromaanin hyve on pituus, mutta siihen ei päästä sisällön kustannuksella tai sen siivellä. Pieni yksityiskohta, joka häiritsi läpi romaanin oli se, että Auroran Emil-veljestä käytettiin ranskankielistä nimeä Emile. Ollakseen johdonmukainen Orasen olisi pitänyt käyttää Aurorasta nimeä Aurore. 

Kaiken kaikkiaan Raija Orasen romaanista Aurora jäi kiireessä tehdyn jälkimaku. Kustantaja Teos todennäköisesti on luottanut Orasen nimen myyntiarvoon eikä ole halunnut tai kyennyt pakottamaan kirjailijaa kirjoittamaan teoksesta uutta versiota. Luetuttamalla teoksen aikakautta tuntevalla ihmisellä sekä karsimalla ja uudelleensuuntaamalla tekstiä kohdistumaan Auroraan olisi romaanista syntynyt huomattavasti parempi fiktiivinen romaani. Toisaalta tutkijana jään odottamaan, kuka tutkijakunnastamme ensimmäisenä ehtii tarttumaan Aurora Karamziniin ja kirjoittamaan hänestä tieteellisen tutkimuksen. Mikäli puoletkaan Orasen tekstistä pohjautuu arkistoista löydettäviin faktoihin, uskoisin tieteellisen tutkimuksen syntyvän kohtuullisen helposti.

Koska olen opiskellut myös kirjallisuutta olisi mielenkiintoista lukea kirjallisuudentutkijan arvostelu Aurorasta. Itse en enää kykene tarttumaan teokseen toista kertaa lukeakseni sen kirjallisuudentutkijan silmillä.

Täältä  voit lukea lisää Aurorasta (linkki Mari Nevalaisen blogiin)