Katovuosi

Nyt alkaa olla käsillä sadonkorjuun aika. Kylmä alkukesä verotti kasvimaaviljelmiä ja ainoastaan sipulista tuli kohtalainen sato. Perunat ja porkkanat jäivät kovin pieniksi eikä punajuuri tehnyt lainkaan satoa. Syynä oli varmaan liian varhainen kylvoajankohta. Omenasatokin jää ennätyspieneksi pihlajanmarjakoin tuhojen vuoksi. Mikäli minun pitäisi selvitä talven yli oman maan sadolla kuolisin nälkään jo lokakuun alkupuolella. Tämä saikin miettimään entisaikojen pulakausia ja suoranaisia nälänhätiä.

Mirkka Lappalaisen kolme vuotta sitten ilmestynyt Jumalan vihan ruoska kertoo vuosien 1695-97 nälänhädästä. En ole vielä ehtinyt lukemaan teosta mutta ainakin arvosteluissa se on saanut kehuja. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt 1800-luvun nälkäkatastrofeihin. Pro gradua varten luin Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja ja sieltä löytyi varsin raadollisiakin kuvauksia 1830-luvun nälkäajasta. Näistä mieleeni jäi erityisesti eräs nuori äiti, joka oli jalan liikkeellä kohti Pietaria. Hän oli mitä todennäköisimmin lähtenyt taivaltamaan Savosta tai Kainuusta kohti etelää, toiveissaan löytää ruokaa ja työtä. Hänellä oli mukanaan hyvin pieni vauva, tai sitten vauva oli syntynyt matkalla. Viipurin lähistöllä vauva oli kuitenkin kuollut ja äiti oli hylännyt kuolleen vauvan tien vieressä olleeseen hiekkakuoppaan. Raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin tapaus päätyi, koska kaupungin hallintomiesten piti päättää oliko kyseessä rikos ja pitäisikö äiti pidättää. Koska kyseistä pöytäkirjaa ei nyt ole saatavilla en muista enää miten jutussa kävi - pääsikö äiti jatkamaan matkaa kun lapsen kuolema todettiin tapaturmaiseksi, oliko äiti syyllinen lapsenmurhaan vai oliko äiti vain jatkanut matkaansa eikä häntä enää koskaan tavoitettu. En usko, että äiti kovin kepein perustein hylkäsi kuolleen vauvansa tien sivuun. Nälkäisenä, väsyneenä ja toivottomana ihminen päätyy epätoivoisiin tekoihin. Antero Heikkinen on kirjoittanut Kainuun 1830-luvun nälkävuosista. Hänen Kirvekansa-trilogiansa toinen osa, Kirveskansan murros: elämää Kuhmossa kottelemusten vuosina 1830-luvulla käsittelee aihetta. Tämän laitankin lukulistalle. Ehkä opin jotain uutta näistä Kainuun korvista parempaa elämää etsimään lähteneistä ihmisistä. Mikä heidät ajoi maantielle? Mihin he päätyivät? 

Olen selaillut Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä ja niissä julkaistuista ilmoituksista käy varsin hyvin ilmi, että nälkävuodet eivät olleet mikään harvinaisuus 1800-luvun Suomessa. 1830-luvun nälkä- ja tautiepidemiavuosien lisäksi nälkää nähtiin myös 1857, jolloin Viipurissa järjestettiin saksalaisessa teatterissa hyväntekeväisyysnäytös Kuopion ja Oulun seudun nälkäänäkevien hyväksi. (Sanan Lennätin 17.1.1857) Vuonna 1863 Ylikannuksesta raportoitiin, että menneenä talvena ei seudulla ollut kukaan kuollut nälkään, kiitos auliiden hyväntekijöiden. (Otawa 19.6.1863) Edellisenä vuonna Hackman & Co oli lähettänyt 

Iisalmen seurakuntaan 100 tynn. rukiita Nilsiän seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Liperin seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Rautalammin seurakuntaan 50 tynn. rukiita Leppäwirran seurakuntaan 50 tynn. rukiita. Yhteensä 400 tynn. rukiita.

Tapio 22.11.1862.

Näin siis vuosina, joita ei lueta suurin nälkävuosiin 1866-68! Tuolloin vuodet olivat katastrofaalisia ilmasto-olojen vuoksi. Yhteiskunnassa, jossa suurin osa väestöstä sai niukan toimeentulonsa suoraan maasta, yksikin katovuosi aiheutti paikoittaista nälänhätää. Suurina nälkävuosina viljaa olisi ollut mahdollista tuottaa ulkomailta mutta valtiovaraintoimikunnan päällikkö J. V. Snellman vastusti tätä. Oli tultava omillaan toimeen.

Samaan aikaan, 1800-luvulla, keskusteltiin siitä, kuka on oikeutettu saamaan yhteiskunnan apua. Yleinen näkemys oli, että avun tuli perustua työsuoritteisiin. Vastikkeeton apu laiskistuttaisi sen saajat. Niin sanottujen kunniallisten köyhien - siis niiden, jotka eivät olleet "omasta syystään" alkoholiongelman, "siveettömän elämäntavan" tai muun paheelliseksi katsotun syyn takia työkyvyttömiä - auttaminen oli kristityn velvollisuus, mikäli avun saaja ei itse kyennyt elantoaan hankkimaan.  

Nälän näkeminen ei kuitenkaan päättynyt suuriin nälkävuosiin. Mummoni (s. 1903) kertoi, kuinka vuonna 1918, sodan loputtua, suuret joukot pakolaisia vaelsi Etelä-Karjalan teillä kohti pohjoista. Tuolloin, noin 5-vuotiaana tarinan kuullessani, en tietenkään osannut esittää lisäkysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen päätellyt, että kyseessä täytyi olla Viipurin valtauksen jaloista paenneita punaisia, jotka eivät jatkaneet matkaansa Venäjälle vaan kääntyivät kohti luodetta, Savoa. Mummoni kertoi, että näiden vaeltajien joukossa oli naisia ja lapsia, joille he yrittivät löytää ruokaa. Myöhemmin, toisen maailmansodan aikana, mummoni oli itse evakkomatkalla. 

Pettuleivän pala, 1900-1918. Vilppulan museo, Tampereen museot.

Eikä nälkä tuohon päättynyt. Jarmo Peltola on tutkinut 1930-luvun lamaa Tampereella (1930-luvun lama teollisuuskaupungissa 1 ja 2, Tampere University Press 2008.) Kaupungeissa oli tarjolla hätäaputöitä niille, jotka olivat menettäneet työnsä ja toimeentulonsa. Maaseudulla ajaudutiin pakkohuutokauppoihin, joissa velkaantuneiden talonpoikien tiloja myytiin eniten tarjoavalle. Juha Maijalan väitöskirja Vastarintaa ja sopeutumista - 1930-luvun pula ja maatilojen pakkohuutokaupat (JyU 2009) nousee lukulistalleni. Pakkohuutokaupat sisällissodasta toipuvassa maassa aiheuttivat syviä ristiriitoja ja vastakkainasettelua. Katovuodet, velkaantuminen ja pula työpaikoista olivat ilmiöitä, joiden kanssa painittiin vielä ennen toista maailmansotaa. Lieneekö niin, että vasta 1950-luvulla, maatalouden uudistusten, teollistumisen, ruokatuonnin, sodasta aiheutuneen työvoimapulan ja kysynnän kasvun myötä olimme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa katovuotta ei tarvinnut pelätä ja työtä riitti kaikille halukkaille. Nyt, kun tämä ihmisiän kestänyt kasvun aika on ohi olemme ymmällämme. Keskustelemme edelleen siitä, pitääkö meidän tulla toimeen omillamme, pitääkö yhteiskunnan auttaa työttömiä ja tuleeko avun olla vastikkeellista, kuka on oikeutettu yhteiskunnan tukiin ja raadollisimmillaan, mitä tällä tuella saa tehdä - saako sillä esimerkiksi ostaa tupakkaa tai olutta - tuleeko meidän auttaa pakolaisia ja onko se yhteiskunnan vai yksittäisten hyväntekijöiden tehtävä. Historiantutkijana toivoisin, että olisimme päässeet näistä toistasataa vuotta velloneista keskustelunaiheista jo hiukan pidemmälle. 

Lähteet: Antti Häkkinen ja Jarmo Peltola, Suomalaisen "alaluokan" historiaa. Köyhyys ja työttömyys Suomessa 1860-2000. Teoksessa Vieraat kulkijat - tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Antti Häkkinen, Panu Pulma ja Miika Tervonen (toim.), SKS, 2005, 39-94. 

Eino Leino Parikkalassa

Tänään on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Muistelen, että yläasteen kirjallisuudenopettajani kertoi Eino Leinon viettäneen kesiään Parikkalassa, kotipaikkakunnallani. Kertoipa hän kuuluisan Nocturne runon syntyneen Parikkalassa. Niin tai näin, en kyllä yhtään ihmettele. Sen verran monta kertaa on ruisrääkkä öisin herättänyt. Jossain Parikkalassa oli Eino Leinon mökki ja hänen nimeään kantava polku, näin muistelen. Koska nykyään kaiken voi tarkistaa googlesta, havaitsin, että ei tuo kirjallisuudenopettaja aivan pöytä puhunut. Kainuun Eino Leino seura ry:n kotisivuilla on Leinon elämäntapahtumista kronologia, jossa mainitaan Leinon vierailleen vuonna 1902 Parikkalassa. Toisaalla sivuistolla kerrotaan Leinon olleen Parikkalassa myös kaksi edellistä kesää. 

Kainuun Eino Leino seuran sivulla on myös kertomuksia Leinon kesänvietosta. Ne voi käydä lukemassa täältä ja täältä. Harmikseni Leino-seura ei ole maininnut, mistä on tarinansa kuullut tai lukenut. 

Kuva kainuunleinoseura.fi. Kuvassa Liisa Merikantoa lepytetään samppanja-aamiaisen voimin.

Leino vietti kesiään Parikkalassa ystävänsä Yrjö Fagerlundin hoivissa. Samasta vieraanvaraisuudesta nauttivat myös Oskar Merikanto, Alfred Tanner, Aku Korhonen ja Wäinö Sola. Parikkalan historia (Jaana Juvonen, Gummerus 1996) tietää Eino Leinosta ja Fagerlundeista jotain. Yrjö Fagerlund oli Julius ja Emilia Fagerlundin Pietarin löytölapsikodista adoptoima. Hän kävi Savonlinnan lyseon ja Kurkijoen maatalousopiston sekä opiskeli eläinlääketiedettä, mutta ei koskaan valmistunut koska ensimmäinen maailmansota pysäytti opinnot Saksassa. Fagerlund sai Parikkalassa lempinimen "Kukonkannan kuohari" - Kukonkanta oli hänen talonsa nimi ja hevosrikkaassa pitäjässä kuoharille riitti työsarkaa. Yrjö Fagerlundin puoliso oli hänen isänpuoleinen serkkunsa (isän sisaren tytär) Elin (Elli, Ellen). Heidän jälkeläisistään ei ole mainintaa missään, joten ehkä pariskunta jäi lapsettomaksi.

Olen miettinyt näitä Fagerlundeja siitä asti, kun huvituin suvun hautamuistomerkissä kullatuin kirjaimin merkitystä nimestä Elin Blodina joskus 90-luvulla. Keitä he olivat, miksi he asuivat Parikkalassa ja mitä he siellä tekivät?

Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta käy ilmi, että Julius Victor Fagerlundin (s. 22.12.1846, k. 4.12.1891 Pietarissa) isä oli lappeenrantalainen räätälimestari Erik Wilhelm Fagerlund ja äiti Johanna Krejner (s. n. 1823, vihitty avioliittoon 1843 Viipurissa). Juliuksen sisaruksia olivat Emilie Charlotte (s. 1843), Carl Wilhelm (s. 1844), Olivia Wilhelmina (s. 1845), Robert Casimir (s. 1848) ja Elias August Wilhelm (s. 1850). 

Räätälin poika Julius Victor Fagerlund pääsi mitä todennäköisimmin Viipurissa tai Lappeenrannassa opintielle, sillä hän teki uran Pietarissa tullivirkailijana. Julius Victor vihittiin 10.9.1875 Pietarin suomalaisessa seurakunnassa Emilia Siitosen kanssa. Valitettavasti Hiski-tietokanta ei paljasta enempää eikä Juliusta tai Yrjöä löydy ylioppilasmatrikkelistakaan. Ylioppilasmatrikkeli kuitenkin paljastaa Elin Blondinan, hän oli Viipurin lääninkirjanpitäjä Gustaf Wilhelm Fagerlundin (s. 1838 Viipurissa, k. 1904 Viipurissa) puoliso. Gustaf Wilhelmin ja Julius Victorin sukulaisuus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Gustaf Wilhemin vanhemmat olivat räätäli Karl Gustaf Fagerlund ja Hedvig Helena Kuhlberg. Hiski-tietokannan mukaan heillä oli lukuisia lapsia, joista aikuisiksi eli vain Gustaf Wilhelm. Pitänee mennä tutkimaan hautakiviä, jospa ne kertoisivat näistä sukulaisuussuhteista enemmän. 

Yrjö ja Emilia Fagerlund olivat Parikkalan kulttuuripersoonia. Emilian sukujuuret olivat Parikkalassa, joten paikkakunta tuli tätä kautta heidän kesänviettopaikakseen. Pietari-Savonlinna rata avattiin vuonna 1908, joten matkustaminen seudulle oli entistä helpompaa. Aiemmin matkan oli voinut taittaa vaikkapa Laatokkaa myöten purjehtien Kurkijoelle, josta oli vain kolmisenkymmentä kilometriä Parikkalaan, tai sitten Saimaan kanavaa pitkin Lappeenrantaan ja sieltä hevosella kohti pohjoista. 

Kukonkanta 1909. Lähde: kuvapankki.ekarjala.fi

Siinä kaikki. Kovin kummoisia tietoja ei tästä Leinon kesäkodin isäntäväestä kerry. Kun katsoin Juvosen lähdeviitteitä, perustuvat ne Kalevi Tillin (Vanha viipurilainen muistelee, Juva 1992) ja Vappu Tolvasen (1994) antamiin muistelutietoihin. Väheksymättä Juvosen, Tillin ja Tolvasen tietoja ja muistoja jäin miettimään, että eikö näistä kulttuuripersoonista ja heidän kesänvietostaan todellakaan ole mitään muuta tietoa. Ja toisaalta, miten käsityksemme Parikkalan kaltaisen pikkukylän menneisyydestä kuuluisuuksien ihanana kesänviettopaikkana nousee yhä edelleen esille ja muokkaa paikallisidentiteettiä. Kuutisen vuotta sitten paikallinen kesäteatteri esitti näytelmän tästä kesänvietosta ja omalta osaltaan vaikutti ihmisten historiakäsityksiin. Kotiseudustaan voi olla ylpeä mutta historiantutkijana jää miettimään, miksi toistetaan näitä samoja myyttejä ja rakennetaan niiden päälle uutta myyttiä Leinosta ja paikallisista piikatyttösistä, kuten näytelmässä tehtiin. Ja toisaalta, omana aikanaan paikkakunnan tapahtumiin hyvinkin voimakkaasti vaikuttaneet ihmiset unohtuvat ja heistä voidaan luoda fiktiivisiä hahmoja nykypäivän tarpeisiin. Historiantutkijana pohdin jatkuvasti, mikä on todenmukaisin kuva ja miten siihen nykypäivä vaikuttaa. Onko niin, että meitä kiinnostaa vain julkisuuden ihmisten suhdesekoilut ja ryyppyreissut, kuten Leinon ja Parikkalan tapauksessa skandaalinkäryä haistellen on haluttu tehdä, vai voisimmeko kaivella esiin jotain muuta - ja muuttaisiko se käsityksiämme menneestä ja vaikuttaisiko tämä muutos nykypäivään?