Erik Gabriel Sederholm - opettaja, Koitsanlahden hovin vuokraaja ja Rapattilan kartanon isäntänä

Erik Gabriel Sederholm syntyi 29.7.1790 Tuusulassa. Isänisä oli helsinkiläinen kauppias ja laivanvarustaja ja tehtailija Johan Sederholm, jonka rakennuttama talo seisoo edelleen Senaatintorin laidalla. Erikin syntymän aikaan isä Karl Albrekt oli luopunut kuninkaallisen sihteerin virastaan Tukholmassa ja viljeli maatilojaan Helsingissä ja Mäntsälässä. Erikin äidinisä Erik Olander oli omistanut tilan ja sahan Tuusulan Kellokoskella, mutta sekä äidinisä että äidinäiti olivat kuolleet Erikin syntymän aikoihin. Erikin eno Johan Gustaf Olander meni Erikin syntymän aikohin naimisiin Johan Sederholmin tyttären Hedvig Magdalenan kanssa. Perheen ja sukupiirin varallisuus ja asema olivat tiukasti kytköksissä Viaporiin ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Johan Sederholm (1722-1805). 
Emmanuel Thelningn maalaus 1804. 
Helsingin kaupunginmuseo.

Erik Gabrielista ei tiedetä juuri mitään. Hän ilmestyy historian lehdille oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän entisenä opettajana ryhtyy vuokraamaan Koitsanlahden hovia Parikkalassa. Tämä tapahtuu vuonna 1816. Venäjän valtio oli ottanut Koitsanlahden haltuunsa sen jälkeen, kun alueen talonpojat olivat nousseet 1783 kapinaan hovia hallinnutta ruhtinas Pavel Skavronskia* ja hänen edusmiehiään vastaan. Valtio antoi tilan hallinta- tai vuokraoikeuden (termit ovat vaihtelevia eri lähteissä) venäläiselle lääkärille, valtioneuvos ja ritari Christoper Kniperille, joka vuokrasi tilan edelleen Parikkalan nimismies Friedrich Schlossmanille. Schlossmanin muutettua pois paikkakunnalta vuokraajiksi tulivat viipurilaiset kauppiaat Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni ja heidän jälkeensä vuonna 1816 Erik Gabriel Sederholm. Vuosivuokra oli 1800 ruplaa. Kniperin kuoltua valtio huutokauppasi hovin vuokraoikeuden vuonna 1822. Tuolloin huutokauppaan osallistuivat Sederholmin lisäksi Jakob Fredrik Lagervall ja joukko pitäjäläisiä, jotka näin ajattelivat pääsevänsä eroon hovin päivätöistä. Sederholm voitti huutokaupan, mutta muutti pois Koitsanlahdesta jo seuraavana vuonna. Sederholm oli miltei heti Parikkalaan saavuttuaan avioitunut nimismies Lasseniuksen vain 16-vuotiaan tyttären Johanna Fredrikan (1800-1841) kanssa. Koitsanlahdesta Sederholmit muuttivat anoppilaan, kunnes perhe muutti 1829 virallisesti Viipuriin, joskin siellä oltiin ilmeisesti asuttu jo aiemmin. Viipurin seudulla Sederholmit asettuivat asumaan Rapattilan kartanoon.

Parikkalassa Sederholmien luona asui perheen äidin Johanna Fredrika Lassenuksen sisaren tytär Johanna Gustava Paulin (1782), joka isä oli Tuusulan kirkkoherra. Rippikirjojen mukaan Johanna Gustava oleskeli Parikkalassa ainakin vuodet 1818-1827, eli miltei koko sen ajan, kun Sederholmit asuivat Parikkalassa. Voi olettaa, että Johanna Gustava seurasi perhettä Rapattilaan. Nuori äiti, joka oli 16-vuotiaasta alkaen lähes jatkuvasti raskaana tai imetti tarvitsi vanhemman naispuolisen sukulaisen apua. Naimattomille sukulaisnaisille koetettiin löytää paikka, jossa he voivat olla avuksi ja saada näin työtä vastaan katon päänsä päälle. 

Uusi koti Rapattila sijaitsi Viipurin Tienhaarasta noin neljä ja puoli kilometriä Lappeenrannan suuntaan. Lähellä olivat muun muassa Juustilan ja Herttualan kartanot. Ennen Sederholmeja kartanoa oli pitänyt hallussaan hallussaan Viipurin pormestari Niklas Jaenisch. Hänen jälkeensä Rapattilan hallinta siirtyi lääkäri L. de Bourgeoisille, häneltä Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori Johan Nymanderille ja hänen kuoltuaan tyttären miehelle Odert Henrik Gripenbergille. Gripenberg myi Rapattilan 1828 Sederholmille. Gripenberg saattaa olla avain Sederholmin menneisyyteen, sillä Gripenberg oli koulunjohtaja, joka johti useampia kouluja ympäri eteläistä Suomea ja toimi Rapattilasta lähdettyään Haminan kadettikoulussa. Ehkä Sederholm oli ollut opettajana jossain Gripenbergin koulussa, vaikkapa poikien sisäoppilaitoksessa Hämeenlinnassa?**

Odert Henrik Gripenbeg perusti Hämeenlinnaan poikakoulun, jonka opetusfilosofia perustui sveitsiläiseen Pestalozzi-kouluun. Gripenberg oli vuonna 1810 tutustunut Johann Henrich Pestalozzin Yverdoniin perustaman koulun toimintaan. Pestalozzilainen opetusmenetelmä perustui 1700-luvun valistusajatteluuun, jonka mukaan köyhien asemaa paransi parhaiten koulutus. Gripenberg noudatti koulussaan Pestalozzin filosofiaa, joihin kuului jokaisen ihmisoikeudet - vaikka käytännössä koulun oppilaat olivatkin aatelispoikia. Gripenbergin koulussa opetettiin reaaliaineita (historia, maantiede, luonnontiede) ja uusia kieliä (saksa, englanti, ranska) eikä lainkaan latinaa kuten tuon ajan muissa poikakouluissa. Koulu erosi myös siinä muista aikakauden kouluista, että ruumiillinen rangaistus ja ulkoluku olivat siellä kiellettyjä. Gripenberg sai koululleen tukea sekä Venäjän keisarilta että Ruotsin kruununperilliseltä Kristian Augustilta, joka maksoi Gripenbergin opintomatkan Sveitsiin. Kotimaassa Gripenbergiä tukivat Gustaf Fredrik Stjernvall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil sekä kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Nimekkäistä tukijoistaan huolimatta koulu ei ollut kovinkaan menestynyt ja Gripenberg muutti sen ensin Hämeenlinnasta Poriin ja sieltä Sääksmäelle, josta oli perinyt Voipaalan kartanon. Koulun toiminta kartanossa ei ollut pitkäaikaista. Vuonna 1828, kun Gripenberg myi Rapattilan Sederholmille, oli hän sokeuduttuaan joutunut jättämään opettajantehtävänsä Haminan alkeiskoulussa. Sinne hän oli siirtynyt Voipaalasta 1823. Sokeutuminen ei kuitenkaan estänyt Gripenbergiä toimimasta, vaan hän perusti vielä 1835 tyttökoulun Helsinkiin, joka jatkoi toimintaa vielä Gripenbergin kuoltuakin. 

Parikkalassa Sederholmien nuori perhe mitä todennäköisimmin seurusteli paikkakunnan toisen nuoren säätyläisperheen, kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin perheen kanssa. Molempien perheiden päät olivat kiinnostuneet koulutuksesta - rovasti Rönnholm oli ennen Parikkalaan tuloaan ollut opettajana Viipurissa - ja molempien opetusfilosofia perustui valistusajatuksille ja modernille humanistiselle ihmiskuvalle. Perheiden äideillä oli siteitä Pietarin saksankielisiin seurapiireihin, joten he saattoivat tukea toisiaan kohtalon heitettyä heidät syrjäiseen Parikkalaan. Nuoret vaimot varmasti myös tukivat toisiaan silloin, kun lapset sairastelivat ja lasten kuolemasta aiheutui surua ja ahdistusta. Mahdollisesti iloisempiakin hetkiä vietettiin yhdessä, istuttiin iltaa, luettiin ääneen ja ehkä jopa tanssittiin ja musisoitiin nuoren ruustinnan myötäjäislahjaksi saaman piano forten äärellä. 

Erik Gabrielin lapset

Erik Gabriel Sederholm kuoli Rapattilassa 1834 ja tila jäi hänen leskelleen ja lapsilleen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta: Parikkalassa syntyivät Albert Constantin (1817), Karl Robert (1818-1903), Erika Emilia (1820-1820), Erik Ferdinand (1821-1822), Fredrika Anna (1823) ja Julia Antoinette (1824-1895). Rapattilassa syntyneeksi on kirjattu Dorothea Wilhelmina (1827), Agathon (1828-1879), Amalia Eleonora (1829-1921) ja Erik Gabriel (1833-1894). Isän kuoltua äiti meni vielä uusiin naimisiin maanmittari Carl August Sierckenin kanssa ja sai tämän kanssa tyttären Ida Sofian (1841-1913). Fredrika Lassenius kuoli Rapattilassa ja tila myytiin pois.  

Karl Robert Sederholm palveli Venäjän armeijaa muun muassa linnoitusupseerina Sevastopolissa ja Hersonissa. Hänet tunnetaan myös harrastuksistaan, joihin kuului uskonnonfilosfia, spiritualismi ja rakennustaiteen aatehistoria sekä pienoismallit. Ukrainassa Karl Robertin tavoin vaikutti myös tämän isän veli Karl Thedor Sederholm (1789-1867), joka erotettiin pappisvirastaan Harkovassa 1820 harhaoppisuuden vuoksi, mutta jatkoi uraansa opettajana ja kirjailijana Venäjällä. Uskonnollisfilosofiset pohdinnat ja spiritualismi todennäköisesti yhdistivät näitä kahta nimikaimaa.

Karl Robert Sederholm kotioloissaan. 
Museovirasto.

Julia Antoinette putkahtaa esille 1867, kun hän ilmestyy kotiopettajattareksi Sauvoon Karl August Krookin ja Elisabeth Collanin lapsille. Isäpuolen sukujuuret läheiseen Saloon sekä Julian syntymäpaikkakunnan Parikkalan rovasti Collanin ja Elisabeth Collanin sisaruussuhde varmaankin helpottivat työpaikan löytymistä. Rovasti Collan myös saatteli Julian Sauvoon Krookien Kärkkisten tilalle, jossa perhe tuolloin asui. Krookin perheen tyttären Augustan muistelmissa Julia Sederholm kuvataan ankarana opettajana, joka ei tuntenut kesäloman käsitettä ja jonka opetuskieli oli saksa. On mahdollista, että Julia oli toiminut opettajana Gripenbergien Helsingin tyttökoulussa sen viimeisimpinä toimintavuosina 1850-luvun alussa ja näin  jatkanut isänsä mahdollisesti aloittamaan yhteistyötä Gripenbergin kanssa. Krookeilta Julia siirtyi opettajaksi Helsingin saksalaiseen tyttökouluun jo ilmeisesti samana vuonna 1867. Julia kuoli naimattomana Helsingissä. 

Agathonin koulu-urasta ei juuri tiedetä, mutta hän ilmestyy vuoden 1868 tienoilla Hollolaan, jossa toimii lääkkeentekijänä (farmaseutti). Suvulla oli siteitä paikkakunnalle, sillä Voistion kartanoa Hollolassa asutti Agathonin isän veli Patrik Sederholm ja isän sisko oli aikoinaan avioitunut ruustinnaksi paikkakunnalle. Mahdollisesti Agathon opiskeli Saksassa, joten häntä ei löydy suomalaisesta ylioppilasmatrikkelista. 1866 Sederholmin kirjakauppa Helsingissä mainosti Agathon Sederholmin kirjoittamaa teosta "Universum. Grundrisse aus dem Buche des Lebens, der Natur, und der Welt". joka sisälsi ilmeisesti myös kirjoittajan muotokuvan. 

Amalia Eleonora avioitui ruotsalaisen majuri Daniel Emil Drangelin kanssa, joka omisti Mossebon säteritilan. 

Erik Gabiel, isänsä kaima, opiskeli metsänhoitajaksi Saksassa ja toimi metsähallinnon tehtävissä Suomessa. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin suuntasi opettajaksi ja käänsi uskonnollis-filosofista venäläistä kirjallisuutta. 

Erik Gabriel Sederholm ja vaimo
Adamina Lovisa Rosén.
Lusto - Suomen metsämuseo.

* Skavronski asui Pietarissa ja eri puolilla Eurooppaa eikä hän tiettävästi koskaan käynyt lahjoitusmaallaan. Hänestä kerrotaan, että hän oli erikoinen hahmo, joka puhutteli kaikkia palvelijoitaan oppeeralaulajan äänellä ja oli kouluttanut palvelijansa vastaamaan samalla tapaa. 

** Sederholmia ei näy rippikirjoissa asumassa Porissa Gripenbergin talossa vuosina, jolloin koulu toimi Porissa. Jos hän oli Porissa, asui hän muualla. Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan rippikirjat eivät ole saatavilla niiltä vuosilta, kun Gripenbergin koulu toimi siellä. 

Lähteet: 

Parikkalan seurakunnan rippikirja 1818-1826, KA. 

Helsingfors Dagblad 19.8.1865, No. 191.

Hufvudstadsbladet 3.6.1869, No. 125. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 14.5.1868, No. 58.

Wiborgs Nyheter 31.10.1902, No. 253. 

Aalto, Seppo, Granqvist, Juha-Matti, Gustafsson, Sofia: Linnoituskaupunki: Helsinki ja Viapori 1721-1808. Helsinki: Minerva-kustannus 2020. 

Hatakka, Sampsa: Aikalaiskuvauksia Viaporista, osa 7: Johan Gustaf Olander (viitattu 21.9.2021). 

Juvonen, Jaana: Parikkalan historia. Parikkala, 1996. 

Kalleinen, Kristiina: Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021) .

Kotivuori, Yrjö: Jaensich, Niklas. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Erik Gabriel. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Karl Theodor.  Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Krook, Augusta: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Helsingfors: Söderströms 1950. 

Meurman, Otto-I.: Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. 1985. 

Mäntylä, Ilkka ja Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sederholm, Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).  

Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Helsinki: SKS 1997. 

Seabag Montefiore, Simon: Romanovit 1613-1918. Helsinki: WSOY 2017. 

Teerijoki, Ilkka: Stjernvall, Gustaf Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS 2012.    .  

Emanuel Sonné - Parikkalasta Bakuun ja takaisin

 Kirjoitin jokunen aika sitten Adolf Sonnysta, joka oli parikkalalaislähtöisen Sonnin suvun vesa. Osa suvun jäsenistä muutti nimen muotoon Sonné. Eräs heistä oli Adolfin serkku Emanuel Sonné (Petter Emanuel Sonné, 1854-1910), joka monivaiheisen elämänsä päätteeksi päätyi asekauppiaaksi Viipuriin.

Emanuel Sonné syntyi Parikkalassa lukkari Karl Josef Sonnin ainoaksi pojaksi. Emanuelilla oli kolme vanhempaa ja yksi nuorempi sisko. Myös Emanuelin isoisä oli ollut lukkari, samoin kuin setä Alexander Sonné. Toisin sanoen perhe hallitsi Parikkalan seurakunnan lukkarin tointa miltei koko 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen. Lukkari tehtäviin kuului myös pitäjän koulumestarina eli lasten lukutaidon opettajana toimiminen. Perheelle kertyi sosiaalista ja henkistä pääomaa, jonka avulla talonpoikaistaustaisesta suvusta noustiin oppisäätyyn tai moderniin liikemiesluokkaan. 

Emmanuelin koti sijaitsi Joukion kylässä (nro 15). Talo oli paikkakunnan tiloihin ja taloihin verrattuna varsin suuri ja vakavarainen: tilanhoidossa auttoi useita renkejä ja piikoja. (Parikkalan seurakunnan rippikirja 1865-1880, s. 118)

Emanuel Sonné mainitaan seurakunnan rippikirjoissa mekaanikkona. Miten ja missä nuori Emanuel nämä opit oli hankkinut jää epäselväksi. On mahdollista, että hän opetteli mekaanikon taitoja käytännön töissä Viipurissa tai Pietarissa - esimerkiksi rautatiet tarjosivat monia mahdollisuuksia tekniikasta kiinnostuneille nuorille miehille. Mahdollisesta opintoajastaan muilla mailla huolimatta Emanuel oli kirjattu isänsä talouteen rippikirjoihin aina siihen saakka, kun hän vuonna 1879 otti passin Venäjälle. Tämänkin jälkeen hän löytyy Parikkalan rippikirjoista, kunnes siirtyy Viipuriin vuonna 1896.

Venäjällä Emanuelin matka suuntautui Bakuun, jossa hän sai pestin Nobelin veljesten tehtaassa työnjohtajana. Tässä työssä vierähti 15 vuotta, kunnes Emanuel oli pakotettu jättämään tämä työ terveyssyistä. Vuonna 1885 Emanuel solmi avioliiton Parikkalan kappalaisen Pehr Mauritz Forsblomin tyttären Bertha Amandan (1858-1930) kanssa ja nuoripari jatkoi yhteiseloa Bakussa.

Nobelin tehtaan öljylähde Bakussa.
Wikipedia Branobel

Baku sijaitsee Kaspianmeren rannalla nykyisen Azerbaidzanin alueella. Tuolloin, 1870-luvulla, kaupunki kasvoi ja kehittyi valtavaa tahtia. Vain muutamaa vuotta ennen Emanuel Sonnén tuloa olivat Nobelin veljekset saaneet Venäjän valtiolta maata tarkoituksenaan perustaa Bakuun öljynjalostusliiketoimintaa, jotka tunnettiin sittemin nimellä Branobel. Kaupungista oli löydetty öljyä muutamia vuosikymmeniä aiemmin ja nyt Venäjä kutsui ulkomaisia osaajia hyödyntämään näitä öljyvarantoja. Nobelin veljekset houkuttelivat mukaansa monia ammattilaisia Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Emanuel Sonné oli yksi ensimmäisistä työtarjoukseen tarttuneista pohjoismaalaisista. 

Nuoripari asettui asumaan Bakuun, todennäköisesti Villa Petrolean alueelle. Alueella sijaitsi Nobelin suvun palatsin lisäksi työntekijöiden asuintaloja, ruotsalais-saksalainen koulu, teatteri, sairaala, kirjasto ja kerhotiloja. Asukkaiden hengellisistä tarpeista vastasi luterilainen seurakunta pappeineen. 1800-luvun lopulla alueelle nousi keilahalli ja tenniskenttiä. Alueen suunnittelusta vastasivat puolalaiset maisema-arkkitehdit, joiden johdolla öljyn pilaamat maat vaihdettiin ja alueelle istutettiin uutta kasvillisuutta. Villa Petrolean alueella pohjoismaalaiset Branobelin työntekijät pystyivät elämään jokseenkin tutunlaista elämää ja käyttämään pohjoismaisia kieliä venäjän ohella. Asuinalueen ulkopuolella avautuivat öljykentät, jotka tupruttivat jatkuvasti mustaa savua ja haisivat voimakkaasti saastuttaen maan ja ilman. Öljyn kuljetus tapahtui aluksi, kun Emanuel Sonné saapui Bakuun, hevosten ja muulien vetämissä tynnyreissä. Myös kamelit olivat tavallinen kulkuväline Bakussa. 

Työväestön asuintalot olivat puisia yksi- tai kaksikerroksisia taloja, jotka todennäköisesti muistuttivat koti-Suomen puutaloasuntoja. Tosin sisätilojen persialaismatot ja itämaiset koristeet kertoivat, että oltiin kaukana kotoa. Ikkunoista avautui näkymä Kaspianmerelle, sillä talot sijaitsivat merestä nousevalla rinteellä niin, että vilvoittavat merituulet pääsivät puhaltamaan ikkunoista. Sonnén perhe oli kirjattuna koko Bakun vuodet Parikkalan seurakunnan rippikirjaan merkinnällä, että perhe oleskelee passilla Venäjällä. He eivät siis koskaan muuttaneet pysyvästi Bakuun, vaikka oleskelu siellä veikin yli kymmenen vuotta. 

Perhe vieraili Bakun vuosina Parikkalassa ja Viipurissa tuttavia ja sukulaisia tapaamassa. Matka Bakusta Suomeen ei ollut helppo, sillä junayhteys Bakusta  saatiin vasta vuosisadan vaihteessa. Matkaa taitettiin suurissa vaunuissa, joita veti jopa kymmenen hevosta. Eräs aikakauden matkalainen, Parikkalan kirkkoherra Clas Collanin veli Alexander von Collan, muisteli matkantekoa Moskovasta etelään seuraavasti:

"Nämä vaunut vaativat 6,8 joskus jos olivat oikein raskaat jopa 10 hevosta ja kaksikin esiratsastajaa [etummaisia hevosia ohjattiin selästä käsin, koska muuten näin iso valjakko olisi ollut ohjauskyvytön], jotta ne [vaunut] voivat lentää sillä tavoin kuin Venäjällä on tapana. Mustan mullan alueella tämä kävi helposti, sillä ei ollut väliä oliko tietä vai ei, mentiin minne vain oli mustaa hienoa multaa. Ukkoskuuron sattuessa tämä multa muuttui surkeaksi mönjäksi, joka tarttui pyöriin ja teki matkanteosta raskasta ja tiestä niin liukkaan, että hevoset liukastelivat helposti." (A. von Collan, Rosenminnen, Collan kokoelma, KK. Käännös ruotsin kielestä UI.)

Elämä Bakussa oli todennäköisesti kovaa ja työn täyttämää. Perheen kaksi vanhinta lasta syntyivät Bakun vuosina (tosin syntymäpaikasta ei ole tietoa) ja kuolivat pienenä. Bakun epähygieeniset asuinolot ja kuuma ilmasto olivat kohtalokkaita pikkulapsille. Puhtaasta vedestä oli pulaa ja sitä tuotiin jatkuvasti laivoilla Volgalta saakka. Lisäksi öljynjalostamot saastuttivat ilmanalaa. Öljynhöyryjen hajussa työskentely kävi todennäköisesti Emanuel Sonnén terveyden päälle ja niinpä perhe päätti muuttaa lähemmäs kotiseutuja. Uusi koti löytyi Viipurista.

Lokakuussa 1896 Emanuel Sonnén perhe muutti virallisesti Viipuriin. Perhe oli asettunut Viipuriin jo vuonna 1894, jolloin Emanuelista tuli Viipurin vesijohtolaitoksen johtaja. Viipurissa perheeseen syntyi Martti nimen saanut poikavauva, joka eli vain kolme päivää. Perhe kasvoi Viipurissa vielä yhdellä lapsella. Pian Suomeen paluun jälkeen Sonnét ostivat Parikkalasta Alahovin tilan (tai osia siitä? Ristimäen kartanon lähistöllä Joukio 24) Sandfrid Hasselqvistilta, jonka vaimo oli Bertha Sonnén sisko (Wiipuri 21.6.1895 No 141). Emanuel ja Bertha Sonné kaipasivat lapsuutensa maisemiin ja Alahovin tilalla he todennäköisesti viettivät kesiään. Bakun helteiden jälkeen Parikkalan kesät varmasti tuntuivat mukavan vilvoittavilta ja ilma puhtaan raikkaalta.

Östra Finland 23.12.1897 No 298

Kolme vuotta vesijohtolaitoksen johtajana oltuaan Emanuel Sonnésta tuli asekauppias, kun hän osti R. Freesen asekaupan Harmaidenveljestenkadulta ja perusti liikkeen Emanuel Sonné & Co. Aseiden lisäksi liikkessä myytiin ompelukoneita ja koiran valjaita (Wiipurin Sanomat 3.4.1898 No 89). Liikkeen hoitajana toimi Fredrik Freese. Lisäksi liikkeessä työskentelivät teatterielämässä sittemmin nimeä niittäneet Unto Montonen ja Reino Laaksonen.

Alkuvuodesta 1910 valtio takavarikoi Emanuel Sonnén aseliikkeen varastosta useita aseita. Aseliikettä syytettiin laittomasta aseiden maahantuonnista Saksasta (Suur-Savo 14.7.1914 No 76). Tässä vaiheessa Emanuel Sonné oli jo sairas eikä kyennyt puolustamaan itseään oikeuskäsittelyssä. (Karjala 15.5.1910) Sonné kuoli syyskuussa 1910. Suremaan jäivät leski, Karl Adrian poika ja tyttäret Elli Katrina ja Ester Suleima. 

Bertha Sonné muutti lapsineen Parikkalaan 1917 ja sieltä Tohmajärvelle 1922, jonne tytär Elli Katrina  oli muuttanut neljää vuotta aiemmin avioiduttuaan farmaseutti Eero Varren (Warén) kanssa.  (Parikkalan Sanomat 19.4.1922 No 16) Poika Karl (Kalle) viljeli vuokraajana Möykynmäen maatilaa Parikkalan Joukion kylässä (? Parikkalan Sanomat 16.3.1921 No 12).  Tytär Ester Suleima avioitui ja muutti Helsinkiin 1920-luvulla (Parikkalan Sanomat 10.11.1926 No 45).

Sekä Emanuel että Bertha Sonné ovat haudattuna Vierevin hautausmaalle Parikkalassa.

Päivitys 17.8.2022

Sanfrid Hasselqvist kertoo muistelmateoksessaan Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997) Emmanuel Sonnesta. Emmanuel eli Möykynmäen Manu oli Hasselqvistin, "Alahovin Sanun", naapuri ja lapsuudenystävä. Sonnen ja Hasselqvistin vaimot olivat sisaruksia ja Hasselqvist ilmoitti kihlauksestaan Sonnen häissä. Myöhemmin ystävykset riitautuivat Alahovin ostosta. Hasselqvist oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja tilan omistusoikeus oli ilmeisesti lainhuudattamatta Hasselqvistin isän saatua tila aikanaan hallintaansa. Velkojen ja perillisten osuuksien epäselvyydet ilmeisesti edesauttoivat sitä, että Sonne koetti saada tilaa haltuunsa. En tiedä siirtyikö osa tilasta lopulta Sonnelle, mutta Hasselqvist perheineen asui tilalla ja elämäkertansa mukaan ystävyys jossain määrin korjaantui, joskin Hasselqvist vierittää syytä vaimonsa ja tämän siskon kontolle ja jotain ristiriitoja lapsuudenystävysten välille jäi. Hasselqvistin konkurssin jälkeen Emmanuel Sonne määrättiin Hasselqvistin alaikäisten lasten holhoojaksi, mutta Hasselqvistin elämäkerran mukaan näyttää siltä, että Sonnen holhoojanasema oli vain muodollinen eikä tämä juuri puuttunut näiden toimintaan. 

Hasselqvist kertoo elävästi miten hän ystävänsä Manun kanssa juoksenteli kesät alastomana Arkusjärven rannoilla kaloja pyytäen ja talvisin laski mäkeä saman järven rantatöyräillä. Pojat myös kävivät yhdessä koulua Savonlinnassa talven 1865-66. Molemmat pojat näyttävät olleen levottomia ja kekseliäitä luonteeltaan.

"Emmanuel Sonne lapsuuden toveri, oli 3 kk vanhempi minua ja molempien äidit olivat lapsuuden toverit Kerimäellä, minun äitini oli kappalaisen tytär ja hänen äitinsä vallesmannin tytär. lähellä asuivat toisiaan ja kävivät yksissä melkein joka päivä. Samoin oli meidän kanssamme siintä, kun rupesimme liikkumaan yhdessä, uitiin yhdessä, juostiin Arkusjärven ympäri alasti [...] 

Kouluun matkustimme yhdessä Savonlinnaan. Vuoroin pantiin hevonen talosta ja toisessa [...] jäitä myöten kävi viitoitettu tie Plasta Savonlinnaan. Emmanuel oli käynyt alkukoulua Malikalliolla Muttosen koulussa ja kesällä kotona Kalle [luultavasti Karl Philip Rönnholm, kirkkoherra Rönnholmin poika, naapuritilan Ristimäeltä, ns. "Kalle-pappi"] koulutti, joka oli silloin ylioppilas. Meidän kummankaan koulunkäynti ei ollut pitkällinen.

Emmanuel ei tahtonut olla kotona ja maatyö oli vastenmielinen. Hän meni Varkauden verstaan [oletettavasti Paul Wahl & Co, viipurilaislähtöinen Hackman & Co:n osakas] oppipojaksi ja sieltä vuosien perästä koneisiin lämmittäjäksi ja alakoneen käyttäjäksi Saimaalle. Ei viihtynyt siinäkään, vaan halusi parempiin ja helpompiin hommiin.

[...] Yhtenä talvena pakkasella läksimme, kolme ystävää matkalle Hiitolaan ja Räisälän Kaukolaan, nimittäin pastori Ahlsted, Manu ja minä. Hiitolan Jaatisessa oli Heikin päivät. Siellä kovasti tanssittiin ja minä johdin franseesit, vaikka oli kolme minua vanhempaa kadettia mm. Gulin Hartman, ei niiden annettu johtaa. Piti olla suomen kielellä. Sitten mentiin Kaukolaan Möykynmäen Liinaa ja Antosta tervehtimään.

Sillä tiellä Manu tutustui yhteen herra Höijeriin [oletettavasti insinööri Frans Höijer, omisti myöhemmin Tammisaaressa Pulituuri-, väkiviina- ja alkoholitehtaan], joka lupasi Manulle hommata paikan Bakuun, jonka hän tekikin. Hän oli ollut siellä 20 vuotta, vaan kun oli vanha ja raihnaantunut jaloista, asui jo maatilalla lähellä Anttosta [Frans Höijer muuttanut Pietarista Kaukolaan 1883]. Siis Manulla päätetty asia matkustaa kevään tullessa Etelä-Venäjälle Kaspianmeren rannalle.

[...] Ensiksi lainasin Emanuelille ensimmäiset reissurahat Bakuun 400 mk. Sitten otin hoitaakseni hänen kotinsa asiat Möykynmäellä, sillä aikaa kun hän olisi Venäjällä rahoja tienaamassa. Minä myin huutokaupalla kaiken irtaimen tavaran Möykynmäeltä ja maksoin velkoja niin paljoni kuin rahaa riitti [...]

Manu alkoi tienata ja vähin erin maksaa korkoja ja pääomaa. [Sonne maksoi Möykynmäen velkoja eikä luopunut tilasta, vaikka tiukkaa oli.]

[...] Kun tuli ensi kerran käymään kotiin, toi minulle hyvän revolverin, n. 32 mk:n maksuisen, luiset päät ja nimen kanssa sekä turkkilaisen maton, joka oli kallis. [...]

Minä hoidin Möykynmäkeä ja Emmanuelin asioita 20 vuotta ilman korvausta, ainoastaan lapsuudentoverin ystävyyden tähden.

[...] Kesällä oli joutunut kihloihin lapsuudentoveri ja naapurin poika Emmanuel Sonne Bertha Forsblomin kanssa ja vietettiin heidän häitänsä 6:s lokakuuta 1885, johon minut kutsuttiin sulhaspojaksi ja minulle oli määrätty morsiamen sisar Ida Forsblom morsiusneidoksi. Häät olivat tavalliseen malliin ja suuret, paljon morsiamen puolelta komeita aatelissukulaisia ym. [.... seuraavana päivänä] Tuli aika syödä päivällistä klo 6 illalla ja nälkäkin oli keskipäivänä tanssittuamme. Paistia tuotiin sisään. Lasit olivat täytetyt viineillä. Talon isäntä ja lastensa isä kohotti maljan lausuen sydämeen tunkevia sanoja pois erkanevalle vävylleen ja tyttärelleen, joiden piti seuraavana päivänä lähteä pitkälle häämatkalla 6000 virstan päähän yli Venäjän maan aina Kaukaasian Bakuun, jossa hänellä oli virkansa ja toimensa, siellä jossa Betroleota valmistetaan; päällysmiehenä siellä oleville höyrykoneille. Tämä oli vaivalloinen matka ja eron hetki oli, näkisivätkö maan päällä toisiaan. Hän toivotti onnea ja menestystä elämälle ja matkalla ja Jumalan siunausta. [....]

Seuraavana päivänä läksin morsiameni [Ida Forsblomin, kihlaus oli juuri ilmoitettu] kanssa saattamaan Emmanuelia ja Berthaa Imatralle ja seurasi meitä morsiamen tädit [...]"

Emmanuelin matkustettua Bakuun otti Sanfrid Hasselqvist vuokralle Möykynmäen tilan, jossa asui Emmanuelin äiti. Tilalla oli tuolloin neljä piikaa ja renkiä sekä 22 lypsylehmää sekä nuorta karjaa. Koska Hasselqvist ei ennättänyt muiden töidensä takia hoitaa Möykymäen maataloutta, vuokrattiin tila Antti Gratioffille. 

"[...] Aina kun tulin Wiipuriin tai Möykynmäelle, niin Bertta sanoi, että oli hyvä kun tulit. Tuot Emmanuelille rohkeutta ja iloa ja hän on aina niin hyvällä tuulella, kun tulet meille. Mites kävi ennen kuolemaa, sulkeutui ovi myötämöysin, yhden kerran avasin kuoleman perästä hautajaisissa Möykynmäellä ja siitäkin olen ollut pahoillani. Ei minua kutsuttu kantajaksi [...]

Mikä minua riivasi mennä [Emmanuel Sonnen] hautajaisiin, en tiedä enkä ikinä ole ollut sellaisissa hautajaisissa. Nimittäin haudalla lankomies Kalle [Carl Gustaf Forsblom] oli hävittänyt brillinsä ja hautapuheen konsepti oli jäänyt toisen palttoon taskuun ja siis niinkin vanhalta papilta voi sanoa konseptin pudonneen myötämöysin, sillä se oli viimeinen, kun piti lankomiehen haudalla. Se oli kerättyä eikä juuri mitään. Minusta tuntui skandaalilta, häpesin itsekseni ja lähdin pois aikaisemmin.

Hautajaistilaisuudessa sairaanhoitaja kysyi, miksi minä en tullut katsomaan vainaata, kun hän oli pyytänyt. Vastasin, että johan olin kylliksi katsonut eläissäni. Jos hänellä on ollut tunnonvaivaa, olisi hän ne voinut muuttaa jonkun henkilön kautta."

Lue lisää: 

Sanfrid Hasselqvist: Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander Sonné. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14786>. Luettu 2.8.2022.

Pennanen, Riikka: Montonen, Uuno. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 2.8.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005447
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Parikkalan seurakunnan rippikirjoja ja muuttokirjoja

brothersnobel.com 

geni.com -verkkotietokanta

Tukholman yliopiston taloushistorian tuottama englanninkielinen video Nobelin veljeksistä 

Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.

Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto

Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 

Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.

Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.

Yle Areenassa kuultavana Kertomuksia sinkkuudesta: Kirjanpitäjä etsii vaimoa 1800-luvun Viipurissa

Ylen toimittaja Virpi Väisänen kävi haastattelemassa minua naimattomuuden historiasta. Juttu on kuultavissa Yle Areenassa.

Haastatteluni perustui Friedrich Wilhelm Klingenderin (1789-n. 1848) päiväkirjaan. Klingender oli kirjanpitäjä Hackman & Co:n palveluksessa Viipurissa. 

Kuvassa on satiirinen kuvaus tyypillisestä 1700-luvun lopun kirjanpitäjästä, jonka hampaaton suu ja köyry selkä kertovat alan kovuudesta ja kirjanpitäjien työoloista. Kirjanpitäjien naimattomuus johtui monesti siitä, että heillä ei ollut taloudellista mahdollisuutta perustaa perhettä. Asuinolotkin olivat vaatimattomat; heillä ei ollut omaa kotia, vaan he asuivat työnantajan heille osoittamissa ja usein varsin vaatimattomissa tiloissa. 

Matt Side, Clerk of Farthingham Northamptonshire. British Museum. 

Salaperäinen herra Ignatius

Olen pyöritellyt vuodesta 2009 alkaen suuren suomalaisen yrityksen nimeltä Hackman & Co jälkeensä jättämää materiaalia. Yritys juontaa juurensa helmikuussa 1798 Johan Friedrich Hackmanin  (s. 1755, k. 1807) yhdessä liikekumppaninsa Johan Ignatiuksen kanssa perustamaan yritykseen Ignatius & Hackman. Toinen nimi jäi elämään, toinen poistui maamme taloushistoriasta miltei jälkiä jättämättä. Kuka oli tämä herra, jonka ura itsenäisenä liikkeenharjoittajana jäi varsin lyhyeksi?

Johan Siegfried Ignatius syntyi Helsingin pitäjässä 2.7.1749 ja kuoli 20.9.1831 Tampereella, jossa hänet on haudattu Pyynikin vanhalle hautausmaalle Aleksanterin kirkon viereen. Hautakivessä lukee "Er befleissigte sich der Rechtschaffenheit und meint es gut mit Jederman" ("Hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja toivoi kaikille vain hyvää"). 

Finnlands Allmänna Tidning no 209, 10.9.1831.

Johan Siegfried Ignatiuksen isä oli pappi ja rehtori Sigfrid Kristogerus Ignatius (s. 4.1.1712 Viitasaarella, k. 14.11.1760 Haminassa) ja äiti tukholmalaisen pankin kirjanpitäjän tytär Elisabeth Petraeus (s. 1710, k. Haminassa). Johan Siegfried oli perheen kuudes lapsi. Hänen jälkeensä syntynyt kuopus kuoli vauvana, joten käytännössä poika oli perheen nuorimmainen. Johan Siegfriedin ollessa kolmevuotias perhe muutti Helsingistä, jossa isä toimi Helsigin pitäjän kappalaisena, Haminaan, jossa isä sai viran Haminan ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena ja aloitti seuraavana vuonna koulun rehtorina toimimisen.

Perheessä oli Johan Siegfriedin lisäksi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Johan Siegfriedin vanhemmat veljet Kristian Crusiger (s. 1736, k. 1780) ja Bengt Jacob (s. 1746, k. 1803) saivat opiskella Turun yliopistossa, jonne he kirjautuivat 1757 ja 1764. Vanhimmasta veljestä tuli Haminan koulun opettaja vuonna 1760, mutta pian hän joutui luopumaan tästä työstä sairastuttuaan jonkinlaiseen mielen sairauteen. Bengt Jacob -veli seurasi isänsä jalanjälkiä Haminan koulun rehtoriksi (1774) ja pappisvirkaan (1776). Papillisen uransa hän teki Ruokolahden kirkkoherrana (vuodesta 1788, astui virkaan 1790). Johan Siegfriedin sisaret Patientia Christina (s. 1738, k. 1731), Sara Elisabeth (s. 1740, k. 1769) ja Maria Prudentia (s. 1744, k. 1713) avioituivat ja perustivat omat perheet. Patientia Christinan puoliso oli Helsingin kaupunginsihteeri Alexander Stichaeus (s. 1732, k. 1797), Sara Elisabethin kauppias Esaias Longa Haminasta (s. 1743, k. 1804) ja Maria Prudentian Hämeen läänin rykmentin välskäri Johan Kristoffer Frentzell (s. 1740, k. 1799).

Johan Siegfried ei saanut samanlaista opillista sivistystä kuin hänen veljänsä, eikä hän perustanut perhettä. Johan Siegfriedin varhaisvuosista ei tiedetä juuri mitään, mutta todennäköisesti hän toimi kauppakirjanpitäjänä haminalaisissa ja viipurilaisissa kauppahuoneissa aina siihen saakka, kunnes vuonna 1783 aloitti yhdessä viipurilaisen Abraham Fredrik Jaenischin (s. 1744, k. 1793) kanssa puutavaraliiketoiminnan. Tuolloin hän kirjatui ensimmäiseen kauppiaskiltaan, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli huomattavia rahavaroja. Venäläisen 1700-luvun lopussa käytössä olleen kiltajärjestelmän mukaan ensimmäisen kauppiaskillan kauppiaan pääoman oli oltava vähintään 10 000 ruplaa (kirjanpitäjä ansaitsi vuodessa noin 500 ruplaa) ja vain tämän killan kauppiaat saivat harjoittaa ulkomaankauppaa. Jaenischin kanssa Ignatius toimi liikekumppaninsa kuolemaan saakka vuonna 1793 jolloin hänet valittiin Viipurin pormestariksi. Kolmevuotisen pormestaripestin jälkeen kesällä 1797 Ignatius aloitti yhteisen puutavaran vientitoiminnan Johan Friedrich Hackmanin kanssa. Kovin monta vuotta tämäkään yhteisyritys ei ehtinyt toimia, kun Ignatius vedoten heikkoon terveyteensä halusi vetäytyä liiketoimista. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä Ignatiuksen oli palattava Leppäkosken kartanostaan hoitamaan liiketoimia Hackmanin kuoltua odottamatta kesällä 1807. Pari vuotta myöhemmin Ignatius valittiin Tanskan konsuliksi Viipuriin. Kyseessä oli osittain kunniavirka, osittain tavoitteena oli, että Ignatius edistäisi tanskalaisten liikemiesten kauppaa ja huolehtisi tanskalaisten alusten ja kauppiaiden eduista Viipurissa. 

Ignatius oli varautunut eläkkeelle siirtymiseensä hankkimalla Leppäkosken säterikartanon Janakkalasta. Syytä tähän hankintaan ei tiedetä, sillä Ignatiuksella ei ollut kovin läheisiä siteitä seudulle. Hänen Patientia Christina -sisarensa puolisolla oli suvun ja viranhoidon tuomia yhteyksiä Hauholle ja Hämeenlinnaan, joten ehkä tämä oli tuonut Leppäkosken kartanon Ignatiuksen tietoisuuteen. Hackmanin kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että Ignatius vietti aikaa Leppäkoskella jo kesällä 1801, heti kartanon hankittuaan, vaikka sukukirjassa toisin väitetäänkin. Kartanon päärakennus ja puisto ovat näiltä ajoilta, joten on mahdollista, että Ignatius käytti aikaansa ja varojaan kartanon rakentamiseen. Vuonna 1805 hän mainitsee myynti-ilmoituksessa päärakennuksen olevan vesikatossa ja muut rakennukset ovat uudehkoja. Kartanoon kuului 15 torppaa, joilla oli päivätyövelvollisuus. Kartanon mailla oli myös jauhomylly ja saha. Ignatius ei kuitenkaan viihtynyt Leppäkoskella, sillä hän yritti myydä kartanoa jo mainittuna vuonna 1805. Lopulta yhdeksän vuotta kartanonherrana riitti ja Ignatius myi kartanon Jakob Georg Gygnaeukselle (s. 1767, k. 1819) ja muutti asumaan sukulaisten luo Tampereelle. Testamentissaan Ignatius huomioi kartanon ja sen alustalaiset: testamentin mukaan alustalaisille jaettavaksi jäi 500 ruplaa ja saman suuruinen summa jaettiin Janakkalan köyhille. 

Myytyään Leppäkosken kartanon Ignatius matkusteli - hänet tavataan ainakin Pietarissa, jossa hän oli kesällä 1811. Seuraavan vuoden lopussa Ignatiuksen ja Hackmanin välinen sopimus raukesi lopullisesti ja Ignatius vetäytyi liiketoimista. Vuonna 1819, kun nuoriherra Johan Friedrich Hackman (s. 1801, k. 1879) matkusti Eurooppaan oppimaan liikemiehen uralla tarvittavia taitoja, matkusti Johan Ignatius hänen mukanaan alkumatkan. Ignatius jäi matkasta Hampuriin, jossa hän tapasi sukulaisiaan sekä hoiti terveyttään Saksan kylpylöissä. Vuoden 1820 alussa Ignatius siirtyi Bremeniin, jossa myös nuoriherra Hackman asui isänsä sukulaisten luona. Hackmanin jatkaessa matkaa kohti Englantia palasi Ignatius keväällä Lyypekistä lähtevän laivan mukana Viipuriin. Tämän jälkeen ei Hackman & Co:n kirjeenvaihdossa enää Johan Ignatiusta löydy, vaan hän todennäköisesti vetäytyi viettämään eläkepäiviään Tampereelle sukulaisten hoiviin.

Englantilaistyyppinen samppanjalasi.
Turun museokeskus.

Johan Friedrich Hackmanin ja Hackman & Co:n kanssa käymän kirjeenvaihdon lisäksi Ignatiukselta on jäänyt jälkeen hänen perukirjansa, joka on Handelshuset Hackman -kokoelmassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Tämän perukirjan mukaan Ignatiuksen kuollessa hän omisti rakentamattoman  tontin Viipurissa Linnoituksen kaupunginosassa. Irtainta omaisuutta oli huomattavasti, muun muassa kaksi kultaista, briljantein koristettua sormusta, kolme vähäarvoista kultasormusta, kallisarvoinen nuuskarasia sekä useita kelloja ja ilmapuntareita, jotka olivat aikakauden herrasmiesten tyypillisiä statusesineitä. Muita huomattavan arvokkaita esineitä olivat hopeinen teekannu, kulho ja 18 ruokalusikkaa sekä lukuisa joukko muita hopeaesineitä, kuten 36 hopeista takin nappia ja hopeinen savukkeen imuke. Posliiniesineitä ei ollut kovin lukuisasti, vain tavanomaiset ruokailuun tarvittavat lautaset ja teekupit (4 kappaletta). Sen sijaan samppanjalaseja löytyi 14 kappaletta, juomalaseja 12 kappaletta ja sekalaisia juomalaseja 23 kappaletta. Huonekaluina Ignatiuksen kodissa oli mahonkipuusta veistetty sohva (canapé) ja 12 samaan tyyliin valmistettua tuolia, viisi peiliä, kuusi pelipöytää, mahonkinen vaatekaappi, 23 erilaista tuolia, sohva,  ja vaatimaton puinen ruokapöytä ja kuusi vaatimatonta tuolia sekä lukuisia yksinkertaisempia pöytiä ja kirjoituspulpetti sekä sänky. Tallissa Ignatiuksella oli seitsemän erilaista hevosvaunua, mutta ilmeisesti ei yhtään hevosta niitä vetämään. 

Ignatiuksen ulkoasusta voi päätellä jotain hänen perukirjassaan luetelluista vaatteista. Konsulinviran myötä Ignatiuksen tuli pukeutua siniseen konsulin virkapukuun, johon kuului hännystakki, liivit ja polvihousut valkoisine sukkineen ja puolikenkineen. Univormun lisäksi Ingatius saattoi esiintyä vihreässä lievetakissa ja saman värisissä polvihousuissa, ellei sitten valinnut asukseen harmaata lievetakkia ja vaaleita, paksusta nankin-kankaasta tehtyjä polvihousuja. Lievetakin alle hän saattoi pukea valkoisen tai raidallisen liivin ja vetää jalkoihin valkoiset, mustat tai vihreäraidalliset silkkisukat. Kylmällä säällä lämpöä toi siperialaisesta jäniksennahasta tehty turkki ja kotona vilun piti loitolla flanellinen aamutakki. Talvisaikaan myös villasukat toivat lämpöä vanhan miehen jalkoihin. Ignatius näyttää suosineen tohvelimallisia kenkiä, sillä yksiäkään saappaita ei hänen perukirjaansa ole kirjattu. Päähänsä hän asetti kolmikolkkahatun tai pyöreän mustan silkkipäällysteisen hatun, ellei sitten valinnut vihreää kasimir-villaista myssyä tai sinistä myssyä. Hattujen lisäksi Ignatius saattoi asettaa päähänsä peruukin tai jonkinlaisen tupeen tai osaperuukin, ehkä peittämään kaljua päälakea. Paitoja Ignatiuksen kaapissa oli 25 kappaletta ja nenäliinoja yksi enemmän. Yönsä Ingatius vietti punaisen silkkipeiton alla ja päänsä hän laski höyhentyynylle. Näkönsä avuksi Ignatius oli hankkinut silmälaseja ja teatterikiikarit ja sateelta hän tietenkin suojautui sateenvarjolla. Iltaisin Ignatius saattoi vetäytyä polttelemaan merenvahapiippua, posliinipiippua tai yksinkertaista savipiippua. 

Miesten kirjailtu juhlaliivi.
Uudenkaupungin museo

Merenvahapiippu, Tampere 1810-49.
Tampereen museot

Ignatiuksella oli huomattava kirjakokoelma ja hän oli lainannut rahaa useille tahoille huomattavia summia. Suurin lainasumma oli 12 000 ruplaa, jonka Ignatius oli lainannut entisen liikekumppaninsa sukulaiselle Tilman Grommélle. Kirjoista ja lainoista toivottavasti ehdin kirjoitella myöhemmin. 

Perukirjan perusteella Johan Ignatiuksesta piirtyy ulkoasustaan huolta pitävän herrasmiehen kuva. Lisäksi hän näyttää pitäneen vieraiden kestitsemisestä samppanjalla sekä pelaamisesta ja ajelusta hevosilla. Lisäksi, mikäli hän oli lukenut kaikki kirjastonsa teokset, häntä voi pitää varsin laajasti sivistyneenä herrasmiehenä huolimatta siitä, että hän ei ollut käynyt kouluja. Vaikka Ignatius ei saanut opiskella veljiensä tavoin, onnistui hän kerryttämään sekä henkistä että maallista pääomaa niin, että testamentin tekohetkellä  kesällä 1818 hän saattoi määrätä 1 000 ruplaa Helsingin pitäjälle ja 100 000 ruplaa jaettavaksi siten, että kolmanneksen sai Haminan ja kaksi kolmannesta Viipurin kaupunki, joiden tuli käyttää korkotulot köyhien hyväksi. Testamentin lisäosassa, joka oli päivätty 17.6.1826 Ignatius esitti toiveen, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet häntä hänen eläessään, kokoontuisivat vuosittain juhannuksen aikaan juhlimaan "kehoitukseksi rehelliseen elämään ja ollakseen valmiit kuolemaan, ystävävainajansa muistoksi iloisesti joisivat toistensa maljan". 

EDIT 18.9.2019
Selatessani Historiallista sanomalehtikirjastoa löysin vielä yhden tiedon liittyen Ignatiukseen, joka ei ollut tarttunut hakuhaaviini edellisellä kerralla johtuen siitä, että lehdessä nimi on taivutettu muotoon Ignatii. Ignatiuksen kuoltua järjestettiin Viipurissa huutokauppa hänen jäämistöstään. Huutokaupasta ilmoitettiin Wiburgs Wochenblattin numerossa 2/1832. Jäämistöön kuului 14 syltä koivuista polttopuuta, 7 tolttia (1 toltti on 12 kappaletta) jätelautaa ja vanha hevonen, jotka myytäisi eniten tarjoavalle Ignatiuksen omistamalta tontilta Viipurin kaupungissa. Kovin suurta omaisuutta ei siis jäänyt huutokaupattavaksi, vaan kyseessä oli lähinnä sellainen tavara, jota kukaan ei huolinut ja josta Ignatius ei ollut säätänyt testamentissaan.

Lähteet:
Arkistolähteet: Ignatiuksen perukirja, Handelshuset Hackman, Åbo Akademi.
Åbo Tidning no 83, 12.10.1805.
Muut läheet:
Hämewiki, Leppäkosken kartano, https://www.hamewiki.fi/wiki/Lepp%C3%A4kosken_kartano (luettu 19.8.2019)
Ignatius-suku. Kirjapaino osakeyhtiö Sana, Helsinki 2942.
Ulla Ijäs, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Turun yliopisto 2015.
Örnulf Tigerstedt, Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1940.
Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Janakkala, Leppäkosken kartano http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4711 (luettu 19.8.2019)

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä,  , Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Carl Fredrik (s. 23.1.1773) ja Gustaf Christian Friedrich (s. n. 1771) koulivat vuonna 1782 kiertäneeseen rokkoepidemiaan.

Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki

Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin apulaisena. Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.

1800-luvun litografia. Museovirasto

Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen läheisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.

Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier Bergh) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kunnan kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 

* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Blogia on muokattu 7.9.2020 lukijalta saatujen kommenttien jälkeen. Muokattu tekstikohta näkyy yliviivauksena. 

Blogia on muokattu 15.6.2021. Rönnholmin kirjaston säilytyspaikkaa on tarkennettu. 

Blogia on muokattu 14.12.2021. Rönnholmin veljien tietoja on lisätty. 

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 

Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 

von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 

 

Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.

George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.

Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.

Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.

Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.

"Garden is my lover" 18th century and early 19th century Finnish women as garden owners and users

My PhD thesis Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja
Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismoderinssa
Viipurissa focused on consumption choices of a merchant
widow named Marie Hackman (1776–1865). She was the
mistress of a country house called Herttuala, near Vyborg (sw.
Viborg). Herttuala’s garden was an important, if not the most
important, place of consumption for Marie. ‘Garden is my lover’,
she described it when ordering plants from Germany.
Archival sources of my study consist of letters and account books
provided by the archives of Hackman & Co, Hackman family
and Monrepos manor. The source material demonstrated the importance
of gardens for conspicuous consumption (‘showing off’)
and socializing. Lifestyle of the Vyborg elite emulated the lifestyle
of St. Petersburg, Baltic and northern German bourgeoisie or genteel
people.

Gender and gardens
One of my interests are gendered gardens. In Vyborg, most of the
manorial estates were situated quite close to the town. Hence, women
and children often spent the whole summer in the countryside
while men worked in town and sporadically visited the country
estates. This resembles suburban villa lifestyle, which was known in
London and Hamburg at the time, described by Jon Stobart (2016,
pp. 89–102) and Michael North (2008, pp. 77–92) in their studies.
Magazines or plants and seed catalogues were ordered from Germany
and information was exchanged while visiting friends or public
gardens in St. Petersburg. Hence, both men and women knew
about the latest garden fashion and took part in both designing of
the gardens and the actual gardening, at least by giving orders and
monitoring the paid workforce (Vainio-Korhonen 2011, p.).
The gardens of Vyborg were fashionably styled, ambitiously built
and cared-for places. The owners of the gardens, both men and women,
put a lot of effort into these gardens, which were places for socializing
and status manifestation. Michael North (2008, p. 94) has
described how the elite of the North-German cities enjoyed the informal
and sociable lifestyle of the country houses. Informality and
sociability were the key features of the Vyborg country houses, too.
Based on letters and diary entries, it seems that especially women
were enthusiastic users of the gardens. This has to be linked to
women’s responsibilities; they prepared food for their family and
other household members. Also women were important figures in
social life and the garden was one of the informal arenas where they
could act.
Hence, if we want to study gender, garden and garden history, we
should look beyond the architectural structures or building processes
and focus instead on the daily use of the garden space.

References
Davidoff, L. and Hall, C., 1987. Family Fortunes: Men and
Women of the English Middle Class, 1780–1850.
London: Hutchinson.
Ijäs, U., 2015. Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja
Marie Hackman ja hänen kulutusvalintasa varhaismodernissa
Viipurissa. Turun yliopiston julkaisuja C 402.
Turun yliopisto.
North, M., 2008. Material Delight and the Joy of Living: Cultural
Consumption in the Age of Enlightenment in Germany.
Transl. Pamela Selwyn. Aldershot: Ashgate.
Stobart, J., 2016. ‘So agreeable and suitable place: The character,
use and provisioning of a late eighteenth-century suburban
villa. Journal for Eighteenth-Century Studies, Vol. 39,
Iss. 1, pp. 89–102.
Vainio-Korhonen, K., 2011. Sophie Creutz och hennes tid. Adelsliv
i 1700-talets Finland. Helsingfors/ Stockholm Svenska
Litteratursällskapet / Atlantis.

Published in: Bulletin för trädgårdshistoriska forskning 29/2016 ISSN 1652-2362
http://www.gardenhistoryforum.org/