Ansari ja kasvihuone

Tähän aikaan vuodesta alkaa olla aika kerätä kesän satoa. Mennyt kesä oli ensimmäinen, jolloin kokeilin pienimuotoista kasvihuoneviljelyä. Kasvihuoneeni sato on tähän mennessä koostunut pinaatista, salaatista ja parista kurkusta. Kylmä alkukesä hidasti kasvua niin paljon, että kurkkujen säilöminen taitaa jäädä haaveeksi. Onneksi kasvihuoneella oli muutakin käyttöä. Koiran mielestä se oli verraton viilennyspaikka helteisimpinä päivinä.

(c) Ulla Ijäs

Kasvihuoneillakin on oma historiansa. Suomen ensimmäisen kasvihuoneen on sanottu sijainneen Turussa noin 1600-luvun puolivälin tienoilla. Sata vuotta myöhemmin Turun akatemia sai Suomen ensimmäisen talvikasvihuoneen eli ansarin. Samoihin aikoihin ansareita alettiin rakentaa kartanoihin ja pappiloihin. (Lähde: Orangerian historia tuoksuu sitrukselle. Kotipuutarha-lehti. http://www.suomela.fi/piha-puutarha/Kasvihuoneet/Orangerian-historia-tuoksuu-sitrukselle--50915) 

Kasvihuoneen kaikki varmasti tuntevat ja osaavat kuvailla. Mutta mikä on ansari ja miten se eroaa kasvihuoneesta? Ansari tai oransseri on suomenkielinen väännös hankalasti lausuttavasta orangerie'sta. Se taas oli saanut nimensä appelsiinistä eli orange'sta. Menneinä aikoina ansarit oli useimmiten rakennettu tiilestä ja kasvihuoneet puusta. Kasvihuoneissa (ruots. drivhus, engl. green house) kasvit taimetettiin keväällä, ennen kuin ne siirrettiin ulos. Ansareissa sen sijaan kasvit talvehtivat. Myös lämpötila ja ilmankosteus olivat erilaiset.

Kasvihuoneiden historia ulottuu renesanssiaikaan, noin 1500-luvulle. Tuolloin lasinvalmistus oli kehittynyt riittävän pitkälle, jotta pystyttiin tuottamaan tarpeeksi suuria ikkunalaseja. Kasvihuoneita alkoi kohota ympäri Euroopan hoveja. Todellisen läpimurtonsa kasvihuoneet tekivät 1700-luvulla. Silloin Eurooppaan alettiin saada kasvihuoneviljelyyn sopivia, näyttävästi kukkivia kasveja. Monet maat varustivat erilaisia keruuretkikuntia, jotka matkustivat Aasiaan ja Amerikkaan keräämään kasveja ja tekemään kasvitieteellistä tutkimusta. Uutuuskeksintö, eräänlainen pienoiskasvihuone nimeltä Wardin laatikko takasi, että kasvit saatiin elävinä Eurooppaan.

Vuonna 1818 brittiläinen John Claudius Loudon keksi takorautaisen ikkunakehikon. Tämä keksintö hyödytti heti tuoreeltaan kasvihuoneiden kehitystä. Keksintö oli verrattain kätevä, sillä kehikko alensi kasvihuoneiden hintaa. Lisäksi kehikon saattoi taittaa kasaan, joten sen kuljettaminen helpottui. 

Trade card of J S Jorden, glazier and greenhouse manufacturer

© The Trustees of the British Museum

Ansareissa eli talvipuutarhoissa talvetettiin hedelmäpuita ja 1800-luvulla muodikkaita agavekasveja ja palmuja, jotka kesäksi nostettiin ulos. Talvipuutarha saattoi myös olla sisustettu oleskelua varten - aivan kuten nykyään puutarhalehdet kannustavat sisustamaan pihanperän kasvihuoneet. Kartanoiden ansarit saattoivat myös olla päärakennukseen kytköksissä olevia viherhuoneita. Muotitietoisten ansareissa lentelivät papukaijat ja erikoisuudentavoittelijoilla saattoi ansarin kasveissa kiipeillä apinoita. Venäjän aristokratian talvipuutarhoissa suosittuja olivat myös laamat ja muut suuret eksoottiset eläimet. Suomessa niitä tuskin nähtiin. Tutkimani Hackman-suvun ansarissa, joka muuten oli kooltaan noin 150 neliömetriä, lentelivät papukaijat. Olisikin hauska saada tietää, miten laajamittaista kasvihuoneviljely ja ansarien rakennuttaminen itse asiassa oli 1700- ja 1800-luvun Suomessa. Puutarhahistoria on Suomessa lapsen kengissä ja aiheesta on tehty vain muutamia museojulkaisuja, mutta tieteellinen historiantutkimus puuttuu lähes tyystin. 

Kasvihuoneviljelyn historiasta kiinnostuneille suosittelen retkeä naapurimaahamme. Gunnebo Slott och Trädgård, jossa osallistuin vuosi sitten puutarhahistorian seminaariin, on mielenkiintoinen tutustumiskohde. Se sijaitsee Göteborgin lähellä. Kartanon puutarhassa harjoitetaan viljelyä 1700-luvun tapaan ja kasvihuoneet ovat (ainakin jossain määrin) alkuperäisiä 1700-luvun ansareita ja kasvihuoneita. Kuvassa on kasvihuone (drivhus). Gunnebon kartanon puutarhassa saa myös hyvän käsityksen ansarin ja kasvihuoneen eroista. Kuvassa kasvihuone. Kartanon ansaria eli talvipuutarhaa kunnostetaan parhaillaan. Lisätietoja http://gunneboslott.se/  Gunnebon puutarhasta voisivat kotimaiset kartanopuutarhat ottaa mallia. Esimerkiksi Tampereella Hatanpään kartanon puutarhaan sopisivat hyvin samanlaiset toiminnot kuin Gunnebon puutarhaan, jossa työhönsä väsyneet voivat työnantajansa kustantamana saada puutarhaterapiaa.

(c) Ulla Ijäs

Olut

Tämäkin postaus löysi innoituksensa oluesta. Lukijan ei sovi päätellä, että joisin poikkeuksellisen paljon olutta.

Viime vuosina mediassa on ollut esillä Ahvenanmaalta Föglön läheltä 1800-luvun alussa uponneesta kaljaasista nostettu samppanja ja olut. Samppanjaa on tituleerattu "maailman vanhimmaksi" ja pari kuukautta sitten ahvenanmaalainen panimo onnistui tuottamaan hylkyoluen kopion. Helsingin Sanomien artikkelin (HS 13.6.2014) mukaan olutlastin oluet olivat vuosien 1842-1846 väliltä. Asiantutijat arvioivat, että kyseessä oli belgialaistyyppinen villihiivaolut. Mediassa on väläytelty, että lasti olisi ollut matkalla Pietariin keisarillisen hovin käyttöön.

Anthony Cross kirjoittaa teoksessaan By the Banks of the Neva (Cambridge University Press 1997) seuraavasti:
"Coal and beer came from Britain as useful ballast for British ships."

Eli olutta kuljetettiin laivojen painolastina. Toisin sanoen kun alus purjehti Euroopan satamista Pietariin hakemaan vaikkapa puutavaraa, tervaa tai turkiksia, oli sen lastina jotain bulkkitavaraa, josta saatiin parempi hinta Pietarissa kuin kotiseuduilla. Painolastina saattoi olla suolaa, hiiliä tai olutta, mutta esimerkiksi Kiinasta tulevien aluksien painolastina toimivat posliiniesineet (ns. kraak-posliini).

Toisaalta Venäjällä - tai jopa köyhässä Suomessa - ulkomaiset oluet olivat mahdollisia juomia varakkaiden kaupunkilaisten pöydissä jo 1700-luvun lopulla. 1600-luvun tutkijat varmaan osaisivat kertoa tuon ajan tilanteesta, mutta uskoisin ulkomaisia oluita maistellun jossain määrin jo tuolloin. Esimerkiksi tutkimani Hackmanin kauppiasperhe tuotti omaan käyttöönsä jatkuvasti Englannista erilaisia oluita, yleensä ale- ja portertyyppisiä. Samoin oli samppanjan laita. Veuve Cliquot -samppanjaa tilattiin suoraan Ranskasta, mutta samaan aikaan kun Ahvenanmaan kaljaasi upposi eli 1840-luvulla "Cliquot-lesken" samppanjaa sai ostaa jo viipurilaisistakin kaupoista.

Sanan Saattaja Wiipurista nr 41, 10.10.1840

Ehkä kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää eikä kaikki menneisyyden aineellinen perintö liity kuninkaisiin, keisareihin ja hoveihin. Toisaalta on ilahduttavaa havaita, että kallioista Suomenniemeä asuttaneiden ihmisten menneisyys ei ole niin synkkä ja myrskyinen kuin on luultu tai haluttu uskotella. Joillakin on ainakin joskus ollut varaa ja mahdollisuus nauttia ulkomaisia oluita jopa ennen 1990-luvun ulkomaisten oluiden buumia.

Jahvat tulloo!

Tätä kirjoittaessa ulkolämpötila huitelee miltei 30 asteessa. Terassilla nautittu Lemon Ale -olut sai pohtimaan sitrushedelmien historiaa.

Jacob Hoefnagel, 1592, Frankfurt (c) The Trustees of the British Museum

Moni suuriin ikäluokkiin kuuluva tai heitä vanhempi muistelee, kun maistoi ensimmäistä kertaa elämässään appelsiinia tai kun mainostettiin, että "jahvat tulloo" kauppoihin. Sitrushedelmiä ei oltu totuttu syömään, on yleinen mielipide kun aiheesta keskustelee vanhempien ihmisten kanssa. Onko todellakin niin, että ensimmäiset sitrushedelmät nähtiin ja maisteltiin Suomessa vasta joskus olympialaisten aikoihin, kuten
muistelijat usein väittävät?

10.11.1899 Tampereen uutiset no 218

Kun tutkin väitöskirjaani varten viipurilaisen Hackman-suvun tilikirjoja ja kirjeenvaihtoa, havaitsin, että 1800-luvulla sitrushedelmiä hankittiin vuosittain laatikkokaupalla tähän kauppiastalouteen. Samoin vanhat sanomalehdet paljastavat, että sitruunamehua ja appelsiineja oli kaupan ja niiden hinta oli varsin kohtuullinen. Ainakin satamakaupunkien työväestöllä, herrasväestä puhumattakaan, voi olettaa olleen mahdollisuuden maistella näitä hedelmiä jo 1800-luvulla. Toisaalta Johanna Ilmakunnas on väitöskirjassaan todennut, että 1700-luvun Ruotsissa muutama sitruuna saattoi maksaa saman verran kuin kreivin tyttären puku (Ilmakunnas, Johanna: Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2009 (sivu 205). Luettavissa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/19451).

Onko siis niin, että sitrushedelmät olivat kalliita ja ylellisiä herkkuja 1700-luvulla, mutta seuraavalla vuosisadalla niitä oli helposti saatavilla, kunnes niiden tarjonta väheni 1900-luvulla?

Suuri osa suomalaista ruokahistoriaa perustuu muisteluaineistoon. On muisteltu 1930-luvun pula-aikaa, sodanaikaista säännöstelyä ja 1950-luvun jälkeen vähitellen runsastuvaa ruokatarjontaa. 1900-lukua edeltävä aikaa ei juuri ole ruokahistorian näkökulmista tutkittu, lukuun ottamatta nälänhätiä ja poikkeusoloja. Tällaiseen "kurjuuden historiaan", jossa korostuu kansakunnan yhteiset ponnistelut puutteen poistamiseen eivät tuontihedelmät sovi. Kansalliseen kaanoniin sopii paremmin, että kirjoitetaan perunasta.

Sinebrychoff Oy, Porin Oluttehdas, 1930-luku, ELKA.

Muisteluaineistoista käy selvästi ilmi, että tuontihedelmiin ei oltu totuttu ennen 1950-lukua. Tutkimuksen puutteessa valistunut arvaukseni on, että vasta itsenäistyneessä Suomessa  ulkomaankaupan painopiste ei ollut sitruksissa vaan tärkeämmissä tuontituotteissa kuten koneissa ja laitteissa. Tästä syystä sitrushedelmien saatavuus on hyvinkin voinut olla 1900-luvulla heikompi kuin edellisellä vuosisadalla. Muistelen lukeneeni jostain, että vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla kiivihedelmien tuonti kiellettiin kun valtion varoja haluttiin säästää tärkeämpiin tuontitavaroihin. (Osaako joku valaista tätä asiaa? Kiivejä ilmeisesti tuotiin Suomeen 1970-luvulla, mutta Kekkonen kielsi tuonnin joksikin aikaa säästöjen nimissä ja tuonti alkoi uudestaan 1980-luvulla. En enää muista mistä tämän tiedon löysin.)

Kirjoitin aiempana, että sitrushedelmiä oli 1800-luvulla saatavilla ainakin satamakaupungeissa.  Kaupunkien asukkaille sitrushedelmien ja niistä valmistettujen juomien nauttiminen oli saattoi olla hyvinkin arkinen tapahtuma. Samoin maaseudun varakkaimmalla väestönosalla, kartanoiden säätyläistöllä ja papistolla, kesäjuhlissa nautittu sitruunalimonadi tai punssi oli osa säädynmukaista elämäntapaa, jonka oikeutusta tai perusteita ei kyseenalaistettu. Suomen historia ei ole yhtenäisen kansan kokemuksille perustuvaa. Näinkin pieni ja vähäpätöiseltä vaikutta  asia kuin sitrushedelmien saatavuus jakoi väestöä. Se, mikä toisille oli arkipäivää, oli toisille eksoottista ylellisyyttä.

Kun nykyihminen ajattelee appelsiinia tai sitruunaa, mieleen nousee kauniin värinen hedelmä, jonka kauniin ja virheettömän kuoren alla piilee mehukas hedelmäliha. 1800-luvun ihminen saattoi vain uneksia tällaisista hedelmistä. Euroopassa tunnetuin sitrushedelmä oli pomeranssi eli karvasappelsiini, joka ei soveltunut sellaisenaan syötäväksi toisin kuin 1600-luvulla Kiinasta Eurooppaan tullut appelsiini. 1700- ja 1800-luvuilla kasvinjalostus ja kasvinsuojelun nimen taakse piiloutuvat rikkaruoho- ja tuholaismyrkyt ottivat vasta ensiaskeleitaan, joten appelsiinitkin olivat pienempiä, kirpeämpiä ja epäsäännöllisemmän muotoisia. Niiden syöminen sellaisenaan ei välttämättä houkutellut.

Tietenkin voi kysyä, miten suuri mahdollisuus syrjäseutujen mökkiläisellä oli maistaa sitrushedelmiä, mutta yllättävää kyllä (sic), ihmiset ja tavarat liikkuivat jo tuolloin ja kohtuullisen helposti säilyvä appelsiini saattoi päätyä metsämökin lasten ihmeteltäväksi isän markkinamatkoilta. Voi kuitenkin sanoa, että 1900-luvulla appelsiini säilytti harvinaisen herkun asemansa aina vuosisadan loppupuolelle saakka. Tästä kertoo tapa antaa appelsiineja joululahjaksi. Tämä tapa säilyi ainakin 1980-luvulle, jolloin itse kävin ala-astetta ja kurkistelin joulujuhlissa jaettuihin pussukoihin appelsiinin (tai pikemminkin suklaan) toivossa. Tosin meille 80-luvun lapsille appelsiini ei enää ollut eksoottinen etelän hedelmän, vaan pikemminkin arkinen välipala. On mahdollista, että 1800-luvun turkulaiskoululaiset nauttivat appelsiini välipalaksi siinä missä sata vuotta myöhemminkin, sillä niin ahkerasti niitä mainostettiin eikä niiden hintakaan enää ollut yhtä korkea kuin 1700-luvulla. Vasta 1900-luvun pula-ajat veivät appelsiinit lasten suista, jolloin muistelijat ovat päätyneet päättelemään, että appelsiineja ei Suomessa syöty ennen 1950-lukua.

3.6.1853 Åbo Underrättelser no 43

Jahvat tulloo! https://www.youtube.com/watch?v=rnn0eOIXVOM