Elisabeth Crohns kirjoittaa joulunvietosta Kiteellä vuonna 1805

Elisabeth Crohns syntyi Kiteellä vuonna 1791. Hänen isänsä Petter Johan Crohns oli Ruotsin armeijan Karjalan jääkärirykmentin luutnantti ja Kiteen nimismies. Elisabethin äiti oli Anna Maria Andersin, Karjalan pohjoisen kihlakunnan kruununvoudin, Kiteen ja Kesälahden nimismiehen tytär. Elisabethilla oli kaksi vanhempaa veljeä, Erik Anders ja Johan, yksi nuorempi veli Herman ja kolme nuorempaa siskoa Maria Sofia, Johanna Wilhelmina ja Anna Charlotta.

Elisabeth oli innokas kirjoittaja, joka kävi kirjeenvaihtoa etenkin isoveljiensä kanssa. Nämä lähtivät vuoden 1805 tienoilla pois kotoa, Erik Anders ensin Kuopioon ja sitten Porvooseen kymnaasiin, josta hän jatkoi opiskelemaan Turun akatemiaan. Johan veli palveli Ruotsin armeijassa ja osallistui Suomen sodan taisteluihin Pohjois-Pohjamaalla, jossa hän kuoli johonkin sodanaikaiseen kulkutautiin. Elisabethista tuli juhannusviikolla 1809 iisalmelaisen pappi Pehr Johan Collanin puoliso.

Collan-suvun kokoelmassa Kansalliskirjastossa on useita Elisabethin kirjoittamia kirjeitä. Eräässä niistä hän kuvaa Kiteellä vuonna 1805 vietettyä joulua. Käännän kirjeen tähän ja koetan säilyttää alkuperäisen kirjeen hengen, jotta lukijat voivat nähdä miten heikko oikeinkirjoitus tuolloin 14-vuotiaalla Elisabethilla oli. Tämä oli tavallista aikakauden tytöille - monessa varakkaassakaan perheessä ei paneuduttu tyttöjen oikeinkirjoituksen opettamiseen samalla tapaa kuin poikien. Elisabeth paransi kirjoitustaitoaan avioiduttuaan - hän kertoi kirjeissään saaneensa opetusta itseään huomattavasti vanhemmalta aviomieheltään. 

Joulunaikaan tehtiin paljon vierailuita. Matkaa taitettiin reellä.
Reki Turun museokeskuksen kokoelmista. 

Oli joulu juhlat meillä oli melkoisen hienosti tänä vuonna, 3 [kolmantena] joulupäivänä oli juhlat papilassa. rouva telen [Katarina Helena Sirelius] sai tyttären mutta sinne ei oltu kutsuttu muita kuin kummit. et usko kuinka mukava joulu meillä oli joulu puurolle olimme kutsuttu kapteeni fresen [Joakim Henrik Frese] luo. sieltä ajoimme [pois] isoäidin [äidinäiti Gunilla Christina Elfvengren] ja jannen [Johan veli] kanssa. kapteenska [Ulrika Christina Kumling] sairastui samana päivänä mutta nyt hän on melkein terve hänen miehensä on nyt kuolemansairas, eikä ole pienintäkään toivoa että hän saisi terveytensä takaisin. hänen veljensä* oli tullut tänne helsingistä. ottaakseen itselleen vaimon, hän matkustaa nyt pois tämän kuun lopussa. arvaat varmaan kuinka kaipaamme häntä kun menetämme hänet [morsiammen] täällä Kiteellä, kapteenskan sisko tuli Kiteelle kuten myös neiti tawast** veljensä kanssa, nuorempi [epäselvä] tuli uudeksi vuodeksi hämeestä. lähetämme nyt heidän mukana kirjeemme, kun salmen [Petter Anders Sallmen?] on joulumatkallaan savonlinnaan, josta Minä sain uuden karttuunileningin [puuvillaleninkikankaan] joka maksaa kuusi taaleria kyynärä, mutta saat uskoa että se on kaunis. puhuit joululahjoista kirjeessäsi Minä laitan vielä joululahjaksi sinulle vaikka olisit neljäkymmentä neljä peninkulmaa lähelläni kuin mitä olet kaukana, tai Rantasalmella Minä lähetän sen äidin mukana, Minulla on hyvin kiireinen uutinen sinulle Minä näin sinun nimesi leikattuna yhden tytön muistikirjasta täällä Kiteellä, mutta Sinä et saa sanoa siitä suloiselle enkelillesi kun muuten hän voi hylätä sinut ja sitten menetät kaiken ilosi niin kauan kun olet siellä pårvååssa. voi hyvin niinkun elät toivoo Lisette

Lovisa Sofia Borisoffin empireleninki 1800-luvun alusta. 
Turun museokeskus. 

*Fresellä oli useampi veli, jotka palvelivat Viaporissa Helsingissä. 

** Kuopion Haminalahden Tawasteja. 

Erik Gabriel Sederholm - opettaja, Koitsanlahden hovin vuokraaja ja Rapattilan kartanon isäntänä

Erik Gabriel Sederholm syntyi 29.7.1790 Tuusulassa. Isänisä oli helsinkiläinen kauppias ja laivanvarustaja ja tehtailija Johan Sederholm, jonka rakennuttama talo seisoo edelleen Senaatintorin laidalla. Erikin syntymän aikaan isä Karl Albrekt oli luopunut kuninkaallisen sihteerin virastaan Tukholmassa ja viljeli maatilojaan Helsingissä ja Mäntsälässä. Erikin äidinisä Erik Olander oli omistanut tilan ja sahan Tuusulan Kellokoskella, mutta sekä äidinisä että äidinäiti olivat kuolleet Erikin syntymän aikoihin. Erikin eno Johan Gustaf Olander meni Erikin syntymän aikohin naimisiin Johan Sederholmin tyttären Hedvig Magdalenan kanssa. Perheen ja sukupiirin varallisuus ja asema olivat tiukasti kytköksissä Viaporiin ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Johan Sederholm (1722-1805). 
Emmanuel Thelningn maalaus 1804. 
Helsingin kaupunginmuseo.

Erik Gabrielista ei tiedetä juuri mitään. Hän ilmestyy historian lehdille oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän entisenä opettajana ryhtyy vuokraamaan Koitsanlahden hovia Parikkalassa. Tämä tapahtuu vuonna 1816. Venäjän valtio oli ottanut Koitsanlahden haltuunsa sen jälkeen, kun alueen talonpojat olivat nousseet 1783 kapinaan hovia hallinnutta ruhtinas Pavel Skavronskia* ja hänen edusmiehiään vastaan. Valtio antoi tilan hallinta- tai vuokraoikeuden (termit ovat vaihtelevia eri lähteissä) venäläiselle lääkärille, valtioneuvos ja ritari Christoper Kniperille, joka vuokrasi tilan edelleen Parikkalan nimismies Friedrich Schlossmanille. Schlossmanin muutettua pois paikkakunnalta vuokraajiksi tulivat viipurilaiset kauppiaat Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni ja heidän jälkeensä vuonna 1816 Erik Gabriel Sederholm. Vuosivuokra oli 1800 ruplaa. Kniperin kuoltua valtio huutokauppasi hovin vuokraoikeuden vuonna 1822. Tuolloin huutokauppaan osallistuivat Sederholmin lisäksi Jakob Fredrik Lagervall ja joukko pitäjäläisiä, jotka näin ajattelivat pääsevänsä eroon hovin päivätöistä. Sederholm voitti huutokaupan, mutta muutti pois Koitsanlahdesta jo seuraavana vuonna. Sederholm oli miltei heti Parikkalaan saavuttuaan avioitunut nimismies Lasseniuksen vain 16-vuotiaan tyttären Johanna Fredrikan (1800-1841) kanssa. Koitsanlahdesta Sederholmit muuttivat anoppilaan, kunnes perhe muutti 1829 virallisesti Viipuriin, joskin siellä oltiin ilmeisesti asuttu jo aiemmin. Viipurin seudulla Sederholmit asettuivat asumaan Rapattilan kartanoon.

Parikkalassa Sederholmien luona asui perheen äidin Johanna Fredrika Lassenuksen sisaren tytär Johanna Gustava Paulin (1782), joka isä oli Tuusulan kirkkoherra. Rippikirjojen mukaan Johanna Gustava oleskeli Parikkalassa ainakin vuodet 1818-1827, eli miltei koko sen ajan, kun Sederholmit asuivat Parikkalassa. Voi olettaa, että Johanna Gustava seurasi perhettä Rapattilaan. Nuori äiti, joka oli 16-vuotiaasta alkaen lähes jatkuvasti raskaana tai imetti tarvitsi vanhemman naispuolisen sukulaisen apua. Naimattomille sukulaisnaisille koetettiin löytää paikka, jossa he voivat olla avuksi ja saada näin työtä vastaan katon päänsä päälle. 

Uusi koti Rapattila sijaitsi Viipurin Tienhaarasta noin neljä ja puoli kilometriä Lappeenrannan suuntaan. Lähellä olivat muun muassa Juustilan ja Herttualan kartanot. Ennen Sederholmeja kartanoa oli pitänyt hallussaan hallussaan Viipurin pormestari Niklas Jaenisch. Hänen jälkeensä Rapattilan hallinta siirtyi lääkäri L. de Bourgeoisille, häneltä Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori Johan Nymanderille ja hänen kuoltuaan tyttären miehelle Odert Henrik Gripenbergille. Gripenberg myi Rapattilan 1828 Sederholmille. Gripenberg saattaa olla avain Sederholmin menneisyyteen, sillä Gripenberg oli koulunjohtaja, joka johti useampia kouluja ympäri eteläistä Suomea ja toimi Rapattilasta lähdettyään Haminan kadettikoulussa. Ehkä Sederholm oli ollut opettajana jossain Gripenbergin koulussa, vaikkapa poikien sisäoppilaitoksessa Hämeenlinnassa?**

Odert Henrik Gripenbeg perusti Hämeenlinnaan poikakoulun, jonka opetusfilosofia perustui sveitsiläiseen Pestalozzi-kouluun. Gripenberg oli vuonna 1810 tutustunut Johann Henrich Pestalozzin Yverdoniin perustaman koulun toimintaan. Pestalozzilainen opetusmenetelmä perustui 1700-luvun valistusajatteluuun, jonka mukaan köyhien asemaa paransi parhaiten koulutus. Gripenberg noudatti koulussaan Pestalozzin filosofiaa, joihin kuului jokaisen ihmisoikeudet - vaikka käytännössä koulun oppilaat olivatkin aatelispoikia. Gripenbergin koulussa opetettiin reaaliaineita (historia, maantiede, luonnontiede) ja uusia kieliä (saksa, englanti, ranska) eikä lainkaan latinaa kuten tuon ajan muissa poikakouluissa. Koulu erosi myös siinä muista aikakauden kouluista, että ruumiillinen rangaistus ja ulkoluku olivat siellä kiellettyjä. Gripenberg sai koululleen tukea sekä Venäjän keisarilta että Ruotsin kruununperilliseltä Kristian Augustilta, joka maksoi Gripenbergin opintomatkan Sveitsiin. Kotimaassa Gripenbergiä tukivat Gustaf Fredrik Stjernvall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil sekä kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Nimekkäistä tukijoistaan huolimatta koulu ei ollut kovinkaan menestynyt ja Gripenberg muutti sen ensin Hämeenlinnasta Poriin ja sieltä Sääksmäelle, josta oli perinyt Voipaalan kartanon. Koulun toiminta kartanossa ei ollut pitkäaikaista. Vuonna 1828, kun Gripenberg myi Rapattilan Sederholmille, oli hän sokeuduttuaan joutunut jättämään opettajantehtävänsä Haminan alkeiskoulussa. Sinne hän oli siirtynyt Voipaalasta 1823. Sokeutuminen ei kuitenkaan estänyt Gripenbergiä toimimasta, vaan hän perusti vielä 1835 tyttökoulun Helsinkiin, joka jatkoi toimintaa vielä Gripenbergin kuoltuakin. 

Parikkalassa Sederholmien nuori perhe mitä todennäköisimmin seurusteli paikkakunnan toisen nuoren säätyläisperheen, kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin perheen kanssa. Molempien perheiden päät olivat kiinnostuneet koulutuksesta - rovasti Rönnholm oli ennen Parikkalaan tuloaan ollut opettajana Viipurissa - ja molempien opetusfilosofia perustui valistusajatuksille ja modernille humanistiselle ihmiskuvalle. Perheiden äideillä oli siteitä Pietarin saksankielisiin seurapiireihin, joten he saattoivat tukea toisiaan kohtalon heitettyä heidät syrjäiseen Parikkalaan. Nuoret vaimot varmasti myös tukivat toisiaan silloin, kun lapset sairastelivat ja lasten kuolemasta aiheutui surua ja ahdistusta. Mahdollisesti iloisempiakin hetkiä vietettiin yhdessä, istuttiin iltaa, luettiin ääneen ja ehkä jopa tanssittiin ja musisoitiin nuoren ruustinnan myötäjäislahjaksi saaman piano forten äärellä. 

Erik Gabrielin lapset

Erik Gabriel Sederholm kuoli Rapattilassa 1834 ja tila jäi hänen leskelleen ja lapsilleen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta: Parikkalassa syntyivät Albert Constantin (1817), Karl Robert (1818-1903), Erika Emilia (1820-1820), Erik Ferdinand (1821-1822), Fredrika Anna (1823) ja Julia Antoinette (1824-1895). Rapattilassa syntyneeksi on kirjattu Dorothea Wilhelmina (1827), Agathon (1828-1879), Amalia Eleonora (1829-1921) ja Erik Gabriel (1833-1894). Isän kuoltua äiti meni vielä uusiin naimisiin maanmittari Carl August Sierckenin kanssa ja sai tämän kanssa tyttären Ida Sofian (1841-1913). Fredrika Lassenius kuoli Rapattilassa ja tila myytiin pois.  

Karl Robert Sederholm palveli Venäjän armeijaa muun muassa linnoitusupseerina Sevastopolissa ja Hersonissa. Hänet tunnetaan myös harrastuksistaan, joihin kuului uskonnonfilosfia, spiritualismi ja rakennustaiteen aatehistoria sekä pienoismallit. Ukrainassa Karl Robertin tavoin vaikutti myös tämän isän veli Karl Thedor Sederholm (1789-1867), joka erotettiin pappisvirastaan Harkovassa 1820 harhaoppisuuden vuoksi, mutta jatkoi uraansa opettajana ja kirjailijana Venäjällä. Uskonnollisfilosofiset pohdinnat ja spiritualismi todennäköisesti yhdistivät näitä kahta nimikaimaa.

Karl Robert Sederholm kotioloissaan. 
Museovirasto.

Julia Antoinette putkahtaa esille 1867, kun hän ilmestyy kotiopettajattareksi Sauvoon Karl August Krookin ja Elisabeth Collanin lapsille. Isäpuolen sukujuuret läheiseen Saloon sekä Julian syntymäpaikkakunnan Parikkalan rovasti Collanin ja Elisabeth Collanin sisaruussuhde varmaankin helpottivat työpaikan löytymistä. Rovasti Collan myös saatteli Julian Sauvoon Krookien Kärkkisten tilalle, jossa perhe tuolloin asui. Krookin perheen tyttären Augustan muistelmissa Julia Sederholm kuvataan ankarana opettajana, joka ei tuntenut kesäloman käsitettä ja jonka opetuskieli oli saksa. On mahdollista, että Julia oli toiminut opettajana Gripenbergien Helsingin tyttökoulussa sen viimeisimpinä toimintavuosina 1850-luvun alussa ja näin  jatkanut isänsä mahdollisesti aloittamaan yhteistyötä Gripenbergin kanssa. Krookeilta Julia siirtyi opettajaksi Helsingin saksalaiseen tyttökouluun jo ilmeisesti samana vuonna 1867. Julia kuoli naimattomana Helsingissä. 

Agathonin koulu-urasta ei juuri tiedetä, mutta hän ilmestyy vuoden 1868 tienoilla Hollolaan, jossa toimii lääkkeentekijänä (farmaseutti). Suvulla oli siteitä paikkakunnalle, sillä Voistion kartanoa Hollolassa asutti Agathonin isän veli Patrik Sederholm ja isän sisko oli aikoinaan avioitunut ruustinnaksi paikkakunnalle. Mahdollisesti Agathon opiskeli Saksassa, joten häntä ei löydy suomalaisesta ylioppilasmatrikkelista. 1866 Sederholmin kirjakauppa Helsingissä mainosti Agathon Sederholmin kirjoittamaa teosta "Universum. Grundrisse aus dem Buche des Lebens, der Natur, und der Welt". joka sisälsi ilmeisesti myös kirjoittajan muotokuvan. 

Amalia Eleonora avioitui ruotsalaisen majuri Daniel Emil Drangelin kanssa, joka omisti Mossebon säteritilan. 

Erik Gabiel, isänsä kaima, opiskeli metsänhoitajaksi Saksassa ja toimi metsähallinnon tehtävissä Suomessa. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin suuntasi opettajaksi ja käänsi uskonnollis-filosofista venäläistä kirjallisuutta. 

Erik Gabriel Sederholm ja vaimo
Adamina Lovisa Rosén.
Lusto - Suomen metsämuseo.

* Skavronski asui Pietarissa ja eri puolilla Eurooppaa eikä hän tiettävästi koskaan käynyt lahjoitusmaallaan. Hänestä kerrotaan, että hän oli erikoinen hahmo, joka puhutteli kaikkia palvelijoitaan oppeeralaulajan äänellä ja oli kouluttanut palvelijansa vastaamaan samalla tapaa. 

** Sederholmia ei näy rippikirjoissa asumassa Porissa Gripenbergin talossa vuosina, jolloin koulu toimi Porissa. Jos hän oli Porissa, asui hän muualla. Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan rippikirjat eivät ole saatavilla niiltä vuosilta, kun Gripenbergin koulu toimi siellä. 

Lähteet: 

Parikkalan seurakunnan rippikirja 1818-1826, KA. 

Helsingfors Dagblad 19.8.1865, No. 191.

Hufvudstadsbladet 3.6.1869, No. 125. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 14.5.1868, No. 58.

Wiborgs Nyheter 31.10.1902, No. 253. 

Aalto, Seppo, Granqvist, Juha-Matti, Gustafsson, Sofia: Linnoituskaupunki: Helsinki ja Viapori 1721-1808. Helsinki: Minerva-kustannus 2020. 

Hatakka, Sampsa: Aikalaiskuvauksia Viaporista, osa 7: Johan Gustaf Olander (viitattu 21.9.2021). 

Juvonen, Jaana: Parikkalan historia. Parikkala, 1996. 

Kalleinen, Kristiina: Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021) .

Kotivuori, Yrjö: Jaensich, Niklas. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Erik Gabriel. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Karl Theodor.  Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Krook, Augusta: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Helsingfors: Söderströms 1950. 

Meurman, Otto-I.: Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. 1985. 

Mäntylä, Ilkka ja Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sederholm, Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).  

Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Helsinki: SKS 1997. 

Seabag Montefiore, Simon: Romanovit 1613-1918. Helsinki: WSOY 2017. 

Teerijoki, Ilkka: Stjernvall, Gustaf Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS 2012.    .  

Parikkalan kirkon kellotapuli

Tuoreessa Parikkalan-Rautjärven sanomissa (ilm. 6.7.2023) oli juttu Parikkalan kirkon kellotapulin uudesta viiristä, joka tehtiin vanhan mallin mukaan. Jutussa luki, että Parikkalan kirkko ja kellotapuli valmistuivat vuonna 1817.

Parikkalan kellotapuli. Viktor Svaetichin, 1915. 
Lahden museot

Lueskelin parisen vuotta sitten tutkimushankkeeni tiimoilta Parikkalan pitäjänkokouspöytäkirjoja ja muistin, että kokouksissa keskusteltiin kellotapulin rakentamisesta. Kirkko, kellotapuli ja rovastin pappila olivat palaneet 1800-luvun alussa, joten pitäjässä oli paljon rakentamistöitä, kun kaikki nämä tärkeät rakennukset uusittiin. Parikkalaan oli saatu 1819 uusi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm, joka oli tarmokas ja kärsivällinen paimen pitäjäläisilleen. Vaikka kirkollisten rakennusten rakennustyöt oli aloitettu jo ennen Rönnholmia, oli hän niiden loppuunsaattamisessa mukana aktiivisesti etsien tietoa ja patistaen pitäjäläisiä toimimaan. Rönnholmin aikana valmistui myös kirkon viereen pitäjäntupa, nykyinen käsityökeskus. 

Kellotapulilla oli 1800-luvulla tärkeä tehtävä, sillä kellojen soitolla voitiin ilmoittaa sekä pyhän jumalanpalveluksista niin myös hautauksista ja hälyttää ihmisiä kokoon, jos vaikka kirkonkylää uhkasi tulipalo tai muu suuri onnettomuus. Tuon ajan äänimaailmassa, jossa ei ollut olemassa sähköisesti vahvistettua ääntä eikä teollisuuden tai liikenteen aiheuttamaa taustamelua, kirkonkellojen kumu oli varmasti sykähdyttävä kokemus. Ääni myös kantoi kauas yli Simpelejärven selän niin, että kaukaisemmissakin kylissä pystyttiin kuulemaan kutsu kokoontua kuulemaan sanaa. Vaikka kirkolle ei olisikaan ehditty enää saman päivänä aikana, niin ainakin pysyttiin kärryillä siitä, onko pyhä vai arki. Tämäkin oli tärkeä tieto aikana, jolloin päivämäärää ei pystynyt tarkistamaan muuta kuin almanakasta ja siinähän voi helposti mennä sekaisin päivistä, jos ei ole mitään pyhäpäivän erottavaa tekijää kuten kirkonkellojen soitto. 

Parikkalan kellotapuli

Parikkalan kellotapulin ja kirkon rakennusmestarina toimi Matti Salonen. Aluksi kellotapuli oli hiukan erilainen kuin nykyään, kuten Viktor Svaetichin piirroksesta voi huomata. Nykyisen asunsa kellotapuli ilmeisesti sai vuonna 1911 suoritetussa korjaustyössä.

Parikkalan kirkko ja etualalla kellotapuli.
Pekka Kyytinen 1953
Museovirasto

Vuonna 1832 Parikkalassa nousi esille kysymys kellotapulin korjaamisesta. Tapuli oli tuolloin seissyt noin 15 vuotta kirkon vieressä, kirkolta etelään johtavan maantien risteyksessä. Pitäjänkokous päätti, että kellotapulin kattoa korjataan kesällä 1833. Päätettiin, että katon puuosat korjataan ja katolle asennetaan uudet kattopellit. Vuonna 1835 katto ja kellotapuli päätettiin maalata öljymaalilla. Seuraavana kevään 1836 pitäjänkokouksessa päätettiin, että kellotapulin katolla oleva valkoinen risti (tuolloin ei vielä ollut viiriä) maalattaisiin valkoiseksi. Samoin kellotapulin luukut saisivat valkoisen maalipinnan ja katto maalattaisiin mustaksi. Itse torni maalattaisiin punamultamaalilla. Puutavara kellotapulin ja samanaikaisesti tehdyn kirkon korjaustyöhön tuotiin Putikon sahalta. 

Usein kirkon korjaustyöt kilpailutettiin urakkahuutokaupassa. Kellotapulin korjausurakan voitti Matti Juhonpoika Soikkeli Rasvaniemen kylästä. Hän oli kylänmies (byaman), eli osallistui pitäjän yhteisistä asioista päättämiseen ja edusti kylänsä asukkaita pitäjänkokouksessa. 

Tapuli korjattiin 1858-1859 ja uudelleen 1877, jolloin tapuli maalattiin valkoiseksi. Maali hankittiin Pietarista. 1882 tapuliin saatiin vihdoin ukkosenjohdatin, josta oli keskusteltu 50 vuotta. Korkealla mäellä kirkko ja kellotapuli olivat alttiita Parikkalassa usein riehuville ukkosille, mutta ilmeisesti johdattimen tehoon ei uskottu tai se katsottiin liian kalliiksi hankinnaksi. 1880-luvulla tapulin katto siveltiin asvaltilla, joka auttoi peltikatetta pysymään vesitiiviinä. Samalla tapulin seinät maalattiin vaaleanruskeiksi. Vuonna 1899 kellotapulin kivijalan rappaus annettiin haudankaivaja Olli Kososen (Hauta-Olli) tehtäväksi. (Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176)

1900-luvulla kirkkoa ja tapulia on kunnostettu useita kertoja. Vuonna 1911 kirkkoa ja tapulia korjattiin ja ilmeisesti tuolloin tapuliin saatiin viiri, joka nyt kesällä 2023 uusiittiin täysin palvelleena. Korjaustöitä johti kurikkalainen Antoni Hakala (Ilkka 21.10.1929, No 224) Vuoden 1911 remontissa kellotapuliin hankittiin uudet kivirappuset, tapulin sisällä olevat portaat loivennettiin, luukut saivat uudet saranat ja ne maalattiin. Tärkein oli kuitenkin katon kunnostustyö. Rappusia loivennettiin uudestaan vielä vuonna 1930. (Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26). Tapulin vesikatto maalattiin kesällä 1934. Työn tekivät M. Kanerva ja Emil Salminen Sortavalasta. (Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134) 

Sotien jälkeen tapulia ja kirkkoa on kunnostettu useita kertoja. Tapulin ja kirkonkin väri on muuttunut vuosien saatossa, samoin ulkoasu ja kirkon sisustus. Myös kirkon ympäristö on kokenut muutoksen, kun järvenlaskun myötä Simpeleen ranta on siirtynyt kauemmas ja ranta-alue on metsittynyt niin, että kirkonmäeltä ei enää ole avaraa näköalaa järvelle. Myös valtamaantie on siirtynyt pois kulkemasta kirkon viertä. Näin kellotapuli on jäänyt hiukan kuin sivuun. Alun alkaenhan tapuli tervehti etelästä pitäjään saapuvia matkaajia eikä kukaan päässyt pitäjän kirkonkylän ohitse huomaamatta kellotapulia. 

Parikkalan kirkko järveltä nähtynä. Postikortti.
H. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto

Kirkonkellot

Ilmeisesti kellotapulissa oli kello hetimain sen jälkeen, kun tapuli oli valmistunut. Tämä kello palveli ainakain reilun vuosikymmenen, kunnes meni syksyllä 1831 rikki. Kellojen soitto oli suntio Pekko Innansen tehtävä. Hän kertoi, että oli antanut Tyrjän kylältä kotoisin olevan Simo Klemetinpoika Sonnin soittaa kelloa, koska poika oli kovasti tätä toivonut. Seuraavana sunnuntaina huomattiin, että kello oli mennyt rikki. Pitäjäläiset olivat sitä mieltä, että seurakunta hankkii uuden kellon seurakunnan kustannuksella, mutta suntio halusi korvata kellon omista varoistaan. Hän halusi välttää joutumasta käräjille ja tulla syytetyksi huolimattomuudesta työssään. Pitäjäläiset suostuivat tähän ja valutuuttivat Innasen hankkimaan uusi kello Mikkelinpäivään mennessä omalla kustannuksellaan. 

Vuonna 1845 päätettiin kellotapuliin hankkia uusi kello. Hankintatyöhön valtuutettiin Yrjö Ollinpoika Suomalainen Kirjavalan kylästä. Hankitapaikaksi määrättiin Pietari, josta Suomalaisen pitäisi 400 seteliruplan määrärahalla hankkia sopiva kello. Rahamuseon rahanarvolaskurilla hinnaksi saadaan miltei 11 000 nykyeuroa. Mahtoi Suomalaista jännittää matkustaa Pietariin tällainen rahatukku mukanaan. Kellon asentamisen tapuliin suoritti Juho Pekonpoika Pitkänen Savikummun kylästä. 

Kellolle kävi kuitenkin köpelösti. Kello saattiin paikoilleen keväällä 1847, mutta jo heinäkuussa kello oli rikki. Syytä ei tiedetty, sillä kukaan ei ollut nähnyt kellossa mitään vikaa. Rikkoutunut kello päätettiin korjauttaa seuraavana kesänä jossain suomalaisessa valimossa. Kesällä 1849 Rönnholm toi seurakuntalaisten tiedoksi, että helsinkiläinen tehtailija Osberg voisi korjata kellon. Ilmeisesti Osbergin paja ei kuitenkaan ottanut kelloa työn alle, sillä toukokuussa 1850 kello päätettiin korjauttaa Pietarissa. 

Kellotapuliin päätettiin hankkia uusi, toinen ja isompi kello Krimin sodasta selviytymisen kunniaksi vuonna 1855. Meni muutama vuosi, kunnes vuonna 1858 pitäjäläisillä oli syytä juhlaan: vihdoin hovin päivätyöt oli lopetettu ja tätä juhlistettiin uudella kirkonkellolla. Tällä kertaa kello hankittiin Osbergin (Osberg & Bade) valimosta Helsingistä ja kelloon valettiin teksti: "Tämä kello haettiin Parikkalaan wuonna 1858 muistoksi sinä wuonna parikkalaisille Armossa suodusta wapaudesta päiwätyön kuormasta Koitsanlahden howiin." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2) Nyt ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten kello testattiin välittömästi soittamalla sitä 12 tuntia yhtä soittoa. Kello kesti koitoksen. 

(Mielenkiintoinen havainto, että tästä kirkonkellosta ei ole yhtään kuvaa internetissä saatavilla. Olisi kulttuurihistoriallinen teko, jos joku taho tällaisen kuvan saisi ladattua.) 

Innasen rikkoutuneen tilalle hankkima kello hajosi vuonna 1866 ja Osberg toimitti uuden kellon, joka laivattiin Helsingistä Viipuriin ja sieltä sen nouti torppari Juho Neuvonen Oravaniemeltä. 

Vuonna 1928 kellotapuli ja kirkonkellojen soitto oli vielä merkittävä tapahtuma: "Kirkkomäellä wielä nytkin wanhin kansanpolwi pyhäaamuna kuultuaan ensimmäisen läppäyksen aamukellon soitosta hartaana ja kunnioittawana nostaa hattunsa, sillä se ymmärtää kellon juhlallisen, korkeuksiin kutsuwan ja wapautta kaikuwan äänen." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 25) 

Kellotapuli tapahtumien näyttämönä

Tyttöjä ja poikia Parikkalan kirkolla helluntaina. 
A. Heinonen 1892
Museovirasto

Koska kellotapuli oli keskellä kylää, sai se toimia monenmoisten tapahtumien näyttämönä ja ihmisten kohtaamispaikkana. Vuonna 1909 nimimerkillä Kulkijapoika Parikkalan Sanomiin kirjoittanut kertoi kellotapulin liepeillä pyhäisin tapahtuvasta korttipelistä ja tupakoinnista. Tapuli oli toiminut ilmeisesti jo rakentamisajastaan 1800-luvun alusta alkaen myös tilapäisenä majapaikkana kirkolla asioiville, sillä vuonna 1866 Suomalaiseen Viralliseen Lehteen Parikkalasta raportoinut kirjoittaja nimimerkillä Tuiteroinen kuvaili tapulin toimivan "wierasmajana". (Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93). Kaikki ohikulkijat eivät mahtuneet pitäjäntupaan, joten tapuli sai toimia tilapäisenä säänsuojana. Tosin lehden seuraavan vuoden numerossa (4.1.1867, no 2) nimimerkki Oluwiliiniuslander kumosi kaiken, mitä Tuiteroinen oli kirjoittanut kellotapulista ja syytti Tuiteroista seurakunnan maineen pilaamisesta. Kumpikohan mahtoi olla oikeassa?

Kellotapulin viereinen kenttä oli omiaan myös maallisten tapahtumien järjestämiseen. Kesällä 1897 kentällä pidettiin lastenjuhlat, joissa laulettiin ja leikittiin. (Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190) 

Nykyäänkin kirkonmäen lähellä laiduntaa lampaita. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan pikemminkin voi ajatella, että eläimet kuuluvat kiinteästi kirkonmäen kulttuurimaisemaan. Eläinten ja ihmisten rinnakkaiselosta kirkonmäellä voi lukea useista 1900-luvun alun sanomalehtikirjoituksista. Vuonna 1938 kirkkohallitus lopulta kielsi eläinten laiduntamisen kirkonmäellä. (Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24) 

Eläinten väistyessä vetojuhdan tehtävistä kirkonmäestä tuli autojen kokoontumispaikka. Vuonna 1932 Parikkalan, Saaren ja Simpeleen moottoriajoneuvojen vuosittainen katsastus suoritettiin Parikkalan kirkonmäellä, kellotapulin välittömässä läheisyydessä. (Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19) Kirkon vieressä oli kylän suurin tasainen alue, siihen oli hyvä kurvata autolla maantieltä.

Sota-aikana oli vähällä, ettei kirkko ja kellotapuli olisi palaneet läheisen pappilan tavoin. Kun vihollisen tykkituli piiskasi Tyrjän suunnalta, lensi kirkon lähelle ammusten kappaleita tai luoteja, joiden jäljet nyt nähtiin alas otetussa kellotapulin viirissä. 

Lähteet: 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)

Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93

Suomalainen Virallinen Lehti 4.1.1867, no 2

Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190

Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176

Parikkalan Sanomat 30.6.1909, no 26

Parikkala 16.11.1910, no 46

Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2

Ilkka 21.10.1929, No 224

Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26

Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19

Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134

Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24

Parikkalan-Rautjärven Sanomat 6.7.2023, no 27

Kesänvietossa Parikkalassa

Parikkalan kirkkoherra Clas Collan kirjoitti kesällä 1866 veljensä vaimolle Pietariin. "Syreenit ja kirsikkapuut ovat täydessä kukassa ja satakieli laulaa." Laulussa oli kuitenkin surullinen sävel, sillä ruustinna oli kuollut vuosi sitten. Lapset olivat kuitenkin terveitä, uitiin ja nautittiin kesästä joka päivä.

Parikkalan pappila, Victor Svaetichin, 1916.
Lahden museot

 

Kirjeissään rovasti Collan kertoi kesävieraistaan, jotka olivat saapuneet pääkaupungista kesänviettoon. Muutaman kilometrin päässä pappilasta asuivat tähtitieteen professori Krüger* ja lääketieteen professori von Becker**. Rovasti oli erittäin tyytyväinen, että oli saanut "päivittäin seurustella oppineiden ihmisten kanssa", sillä etenkin pitkät talvet ilman muuta seuraa kuin paikkakuntalaiset olivat Helsingin humussa pitkään asuneelle Collanille raskaita. Collan kertoi kirjeessään, että hän oli käynyt helsinkiläisvieraiden kanssa pitkillä kävelyillä, uimassa ja keskustellut innokkaasti monista mielenkiintoisista asioista. 

Parikkalan kirkonkylää. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto

Kesänvietossa Parikkalassa oli myös Clas Collanin Karl -veli perheineen. Tohtoriksi 1860 väitellyt Karl Collan tunnetaan säveltäjänä, mutta päivätyönsä hän teki Helsingin yliopiston kirjaston (nykyään Kansalliskirjasto) kirjastonhoitajana, johon hänet oli juuri nimitetty kirjeen kirjoittamisvuonna. Karl oli Parikkalassa todennäköisesti häämatkallaan vastavihityn puolisonsa Marian kanssa. Maria oli kuuluisan säveltäjän Fredrik Paciuksen tytär. Vaikka kirjeessä ei kerrotakaan, voi arvata, että musiikki soi pappilassa usein. Karl oli nuorikkoineen majoitettu pappilan pihapiirin pienempään rakennukseen, jolla tuntui olevan paljon kysyntää, sillä Clas Collan kirjoitti, että seuraavina kesinä se annetaan ensiksi varaavalle. Ehkäpä nyt oli tehty poikkeus vastavihityn parin hyväksi.

Karl Collan 1860-70-lukujen taitteessa.
Museovirasto

Clas odotti myös kirjeen vastaanottavaa Mariaa ja tämän puolisoa Alexanderia (myöhemmin aateloituna von Collan) Parikkalaan. Heille rovasti oli varannut "niin sanotun piispanhuoneen", josta hän aikoi sulkea oven suurella kaapilla pappilan kansliaan niin, että pariskunta ei häiriintyisi pappilan kansliassa kulkevista. Collan vitsaili, että "kansliassa on varattuna paikka myös Alexanderille, jos hän pitkästyisi piispanhuoneessa". Alexander toimi lääkärinä keisarillisen armeijan palveluksessa Pietarissa ja oli usein pitkillä työmatkoilla keisarillisen perheen mukana. Puoliso Maria oli Juvan Grotenfeltejä ja kirjeen vastaanottamisen aikaan vain 26-vuotias, yli 20 vuotta aviomiestään nuorempi. Ehkäpä nuoren vaimon posket punehtuivat, kun hän luki kirjeestä miehensä veljen uskalletun vitsin? Omat ja veljen lapset saivat nukkua vintillä, joten aikuisille jäi kahdenkeskistä aikaa. "Kestitsen teitä niin hyvin kuin voin!" lisäsi Collan.

*Adalbert Krüger tai Krueger, s. 3.12.1832 Marienburgissa Länsi-Preussissa. Opiskeli Berliinin yliopistossa. Vuodesta 1853 työskenteli Bonnin yliopistossa. Nimitettiin 1862 tähtitieteen professoriksi Helsinkiin. Avioitui Helsingissä edeltäjänsä tyttären Maria Wilhelmina Amalia Argelanderin kanssa. Pariskunnalla oli yksi tytär, joka Parikkalan vierailun aikaan oli noin 5-vuotias. 

**Frans Josef von Becker, s. 19.7.1823 Turussa. Vuodesta 1854 alkaen farmakologian ja farmasian professorina Helsingissä. Hoiti myös kirurgian professuuria. Silmälääkärinä alaan perehtyneen Alexander von Collanin kollega. Puoliso oli lääkärikollegan tytär Johanna Karolina Ascholin. Pariskunta oli lapseton. 

Lue lisää: Tapio Markkanen, Seppo Linnaluoto, Markku Poutanen (toim.), Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa. Observatorio 150 vuotta. Helsingin yliopisto 2001 (1984). 

(Päivitys 6.6.2023: Poistettu virheellisesti otsikoitu kuva)

Elisabeth Collan kirjoittaa veljelleen 31.3.1817

Järjestän piakkoin pienen työpajan tutkimushankkeeseeni liittyen. Sen kunniaksi käänsin yhden tutkimuskohteeni eli Elisabeth Collanin kirjeistä. Kirje on päivätty 206 vuotta sitten. Alkuperäinen kirje on kirjoitettu ruotsiksi ja koetin saada sen hengen ja tyylin välitettyä käännökseeni. 

Kirjeen vastaanottaja Erik Anders Crohns
toimi opettajana
Haapaniemen kadettikoulussa Rantasalmella.
Kadetti univormussaan 1812.
Museovirasto

Iisalmi 31 Maaliskuuta 1817

Sydämellisellä ilolla otin vastaan oikein rakkaan ja hyvän Collanini joka Perjantai-iltana Kello 8 tuli kotiin ja voi melko hyvin, sillä sinä olit varustanut hänet niin hyvin ensin Haapaniemessä  ja sitten vielä kestikievarissa, jonne sinä, minun hyvä veljeni ystäviesi seurassa seurasit häntä kiitän sinua kaikesta ystävyydestä ja hyväntahtoisuudesta jota osoitit minun hyvälle Aviomiehelleni.

Minulle oli todellakin ilo esitellä hänelle kaikki kolme lastamme terveenä ja voin jopa yllättää papan kun pieni Claesimme oli oppinut kävelemään muutamaa päivää aiemmin ja käveli avoimin käsin Isäänsä vastaan - kuvittele miten papan hellä sydän tunsi iloa tästä. 

tunnen edelleen pahaa mieltä kun muistelen miten toivoni päästä matkustamaan Rantasalmelle ei toteutunut. mutta kuin sain Collanilta kuulla miten paljon sairauksia siellä oli menossa, olin tyytyväinen tekemääni päätökseen olla matkustamatta nyt ovat lapset elossa pitkä matka olisi voinut sairastuttaa heidät.

Voit vain arvailla veliseni miten huolissani olin useita kertona Collanin poissaoleessa sillä täällä oli niin monta tilannetta jotka olisivat tarvinneet Collanin läsnäoloa, mutta sitten reipastuin ja määräsin kaiken niin kuin katsoin parhaimmaksi, ja olen onnistunut täyttämään Collanin toiveen kaikessa tärkeimpiä tehtäviäni oli lähettää Torpparit Ouluun, sillä se ei saanut tapahtua liian aikaisin eikä liian myöhään Viljan hinnasta johtuen joka nousee ja laskee, 14 päivää sitten lähtivät he, josta luulen jo kirjoittaneeni sinulle, ja viime perjantaina tulivat he takaisin 400 Riikintaalerin [kanssa] - joista 100 meni tarpeellisimpiin joita tarvitsin taloudenpitooni - niiden joukossa tärkeitä taloustarpeita joita olen kaivannut Keittiööni.

kaikesta yllä mainitusta halusin kirjoittaa sinulle veljeni, en ehdi mainita muuta koska Nykopp [1] kiirehtii, ja minun pitää vielä kirjoittaa Hedd[a]siskolle ja äidille [2]. pienen paketin haluaisin sinun lähettävän äidille, se sisältää hiukan lankaa jota hän tarvitsee kudottavakseen kun tilaisuus tulee, niin pyydän sinun oma ystäväni ja veljeni lähettävän rakkaalle äidillemme. tämä on tärkeä pyyntö jos ei nyt niin myöhemmin. mutta pakettia ei saa verottaa niin kuin Bergrothskanin [3] villapussi jossa oli 7 lispuntaa kun lähetin sen täältä, ja kun hän sai sen oli siinä ei enempää kuin 4 lispuntaa.

Nyt lupasi Nykopp kuljettaa paketin Äidille joka asuu lähempänä Savonlinnaa. Eilen vierailimme lapsenoluilla väisälässä, pikkuisen nimi on Petter Probus [4], mitä tykkäät tällaisesta nimestä.

Lopetan tähän ja laitan tuhannet terveiset Isoäidiltä [5] Tytöiltä ja lapsilta sinulle. jätä sydämeesi tilaa niiden tuhansien muiden tuumien joukkoon että et voi ilahduttaa ketään muuta ihmistä maailmassa niin paljon kirjeelläsi, kuin Rehellistä ystävääsi ja Siskoasi 

Lisette[ä]

Palvelusneiti [6] Niiaa ja kiittää nöyrimmin Professorin kohteliaista terveisistä - ja toivoo että hän saisi passata häntä täällä kesällä. hän on oikein kunnollinen ihminen, sanoo sinun Lisettesi.

[1] Nils Kristian Nykopp, s. 1799 Sulkavalla, k. 1853 Rantasalmella. Upseeri, sotakassanhoitaja. 

[2] Äiti Anna Maria Andersin, s. 1768 Kiteellä, k. 1831 Iisalmessa. Asuu Kiteellä leskenä. Hedda-sisko on kirjoittajan käly (aviomiehen sisko) Hedvig Maria Cygnaeus (os. Collan), s. 1774 Rantasalmella, k. 1844 Rantasalmella, Rantasalmen kirkkoherran puoliso, ruustinna. 

[3] Kuopiolaisen kirjanpainaja Gustaf Bergrothin vaimo Anna Brita Harald. Kirjanpainajan vaimo todennäköisesti kehräsi lankaa ja ansaitsi näin lisätuloja. 

[4] Petter Probus Heinricius, iisalmelaisen varalääninkamreeri Gabriel Heinriciuksen, s. 1775 Rantasalmella k. 1836 Iisalmessa ja vaimonsa Sofia Charlotta Gummeruksen, s. 1791 Pielavedellä k. 1862 Iisalmessa, neljäs lapsi. 

[5] Isoäiti on kirjeen kirjoittajan anoppi Helena Strömberg, s. 1746 Helsingissä, k. 1829 Iisalmessa. Tytöt ovat todennäköisesti taloudessa tilapäisesti asuvia sukulaistyttöjä.

[6] Alkuperäistekstissä Jungfru. Elisabeth Collan oli jokin aika aiemmin ottanut palvelukseensa palvelusneidin, joka toimi hänen henkilökohtaisena apuna ja seuraneitinä. Tämän nuoren naisen henkilöllisyys jää epäselväksi. 

Paikallisreportteri Kristian "Risto" Heinonen Parikkalasta

Kirjoitin muutama vuosi sitten Parikkalan kirjastoista. Ensimmäisiä kyläkirjastoja oli Tyrjän kylän kirjasto, joka oli Heinosten talossa. Siellä sitä hoiti Kristian Heinonen (Linkistä myös Kristianin kuva). Parikkalan Sanomat julkaisi hänestä 1928 jutun, johon liittyi Heinosen itsensä kirjoittama lyhyt elämäntarina.

Juttu yllätti, sillä kävi ilmi, että Heinonen oli vakavasti liikuntavammainen. Ei ollut mitenkään tavallista, että 1800-luvun loppupuolella täysin liikuntakyvytön ihminen pystyi toimimaan kirjastonhoitajana ja lehtien paikallisreportterina ja jopa matkustelemaan. 

Kristian Heinonen syntyi Partiomäki -nimisellä maatilalla, joka oli jokseenkin varakas ajan mittapuulla mitattuna. Olli-veli aloitti perheen tilalla maakaupan pitämisen eli perusti kyläkaupan. Kaupan lisäksi Heinosten tilalla toimi nahkatehdas (karvuutehdas), paikkakunnan ensimmäinen meijeri ja vuonna 1893 Olli Heinonen perusti kyläkaupan kirkonkylälle, joka myöhemmin siirtyi hänen Heikki-pojalleen ja josta sittemmin tuli Heinosen kirja- ja paperikauppa. Näiden kaupallisten toimien ohella Olli viljeli perheen tilaa ja luovutti siitä syntyneistä tuloista Kristianin osuuden tälle, vaikka tämä ei kyennytkään viljelytyöhön. 

Kristian oli ilmeisesti sairastanut lapsuudessaan pahan riisitaudin, "Englannin riisin" eli d-vitamiinin puutoksesta johtuvan sairauden, joka pahimmillaan aiheuttaa luiden haurastumista ja jäsenten vääntymistä. Näyttää siltä, että Kristian ei juuri kyennyt kävelemään - omien sanojensa mukaan hän oli vain 50 senttimetrin pituinen ja painoi 20 kiloa - mutta kykeni kirjoittamaan ja lukemaan. Paikallislehden reportterin mukaan kirjoittaminen ei kuitenkaan sujunut kuten vammattomilla, vaan Kristianin täytyi tehdä kirjoitustyö selän takana käsien vääntymisestä johtuen. Onkin ihmeellistä, miten näistä rajotteista huolimatta hän pystyi kirjoittamaan lehtiin, kun kirjoitusvälineenä oli parhaimmillaankin lyijy- tai mustekynä, pala paperia ja työtä valaisi heikko öljylampun valo. 

Perheen varallisuuden ansiosta Kristian ilmeisesti sai käsiinsä luettavaa ja oppi kirjoittamaan. Rippikoulun hän kävi viikossa 19-vuotiaana, jonka jälkeen hän alkoi pitää pyhäkoulua. Nimimerkillä "Risto" hän kirjoitti Uuteen Suomettareen, Ilmariseen, Suomen Wiralliseen Lehteen, Wiipurin Sanomiin, Laatokkaan ja Wiipuri -lehteen. Paikalliskirjeenvaihtajana hän aloitti noin 25-vuotiaana. Lisäksi hän osallistui aktiivisesti paikallisiin kokouksiin, tapahtumiin ja seurasi aikaansa muutoinkin. Varsinaista kouluopetusta Kristian ei nuoruudessaan saanut, mutta sai aikuisiällä seurata kansakouluopetusta sekä kotikylässään että paikkakunnan muissakin kansakouluissa. Opinhaluisen nuoren miehen kyvyt huomattiin ja hän pääsi myös itse luennoimaan kyläläisille oppimistaan ja lukemistaan asioista. 

Kristian Heinonen kuoli  45-vuotiaana matkallaan Pietarissa. Ilmeisesti Kristian oli lähtenyt etsimään parannusta vaivoihinsa, mutta kuoleman jälkeen lääkärit olisivat halunneet suorittaa ruuminavauksen tutkiakseen Heinosta tarkemmin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan ruumis haudattiin Parikkalan Vierevin hautausmaalle. Heinosen kuolema noteerattiin sanomalehdissä, sillä olihan pitkäaikaisen paikallisreportterin poikkeuksellinen poismeno huomionarvoinen. Ilmeisesti kuolemaan liittyi huhuja myrkytyksestä, mutta todennäköisempää on, että Heinosen lapsuudessa sairastama riisitauti ja siitä aiheutuneet sairaudelle tyypilliset suolisto-ongelmat yhdistettynä Pietarin heikkoon hygieniaan ja juomaveden laatuun, sekä Heinosen saama influessa tai muu tarttuva tauti koituivat hänen kohtalokseen. Juorut kertoivat myös, että Heinonen oli matkustanut Pietariin - ei suinkaan hakemaan helpotusta vaivoihinsa - vaan hankkimaan rahaa "näyttämällä itseään rahasta uteliaille katsojille". Kuoleman aikoihin vuonna 1898 veli Olli Heinosen liiketoimet eivät enää sujuneet ja hän teki saman vuonna konkurssin, joten on mahdollista, että Kristian oli lähtenyt etsimään tapaa ansaita rahaa samalla kun haki lääkärinapua. Pietariin hänet olivat houkutelleen "pietarilaiset ystävät" eli todennäköisesti entiset parikkalalaiset, jotka olivat muuttaneet monilukuisin joukoin Pietariin leveämmän leivän perässä. 

Pietarissa Kristian Heinonen oli käynyt useissa "klinikoissa ja museoissa", joissa tohtorit olivat häntä tutkineet. Voisi olettaa, että museoilla tarkoitetaan Pietari Suuren aikoinaan perustamaa Kunstkamera -museota, jonka kokoelmissa on monenlaisia eläinten ja ihmisten poikkeavuuksia, joiden säilöminen ja tutkiminen oli 1700-luvulla alkanut ja 1800-luvulla vielä hyvin voimissaan oleva tapa tieteellisesti tutkia ja esittää suurelle yleisölle poikkeavuuksia.

Heinosen matka Pietariin kulki Viipurin kautta, jossa hän sielläkin oli asettunut tai asetettu näytteille. Oheinen mainos julkaistiin 1897 Wiipuri -lehdessä.

Wiipuri 29.8.1897 

Kristian Heinosen elämäntarina kertoo melko karusti siitä, millaista vammaisen elämä oli aikana ennen nykyisenkaltaista lääketiedettä ja sosiaalipuolen palveluita. Riisitautia ei enää esiinnyt Suomessa, sillä saamme riittävästi vitamiineja ja hivenaineita ruuasta tai jos se ei riitä, voimme ostaa niitä lisää apteekista. Työhön kykenemättömät ovat oikeutettuja tukiin ja eläkkeeseen, jollaisia Kristianin elinaikana ei ollut. Mikäli perhe ei kyettänyt elättämään, oli ainoa keino turvautua muiden apuun tai sitten oli koetettava löytää sellainen elämänala, jossa pystyi olemaan jollain tapaa hyödyksi. Kristian Heinosen ja monen muun fyysisesti vammaisen ainoa keino elättää itsensä oli asettua uteliaiden katseen kohteeksi. Toiminta oli jossain määrin kunniallisempaa kuin kerjääminen. Kristian Heinonen näyttää asettuneen esille omilla ehdoillaan, hän ei ollut minkään kiertävän sirkuksen tai "kummajaisesityksen" vetonaula, vaan kiersi avustaja mukanaan. Tällöin hän myös sai pääsylipputulot itselleen eikä joutunut jakamaan tuloja samalla tavalla kuin organisoidumman sirkuksen työssä olisi joutunut. Ehkä ulospäinsuuntautuneelle ja maailmasta uteliaalle Kristianille kiertäminen ja esille asettautuminen olivat jopa positiivinen kokemus, jossa hän saattoi jakaa kokemuksiaan ja kohtaloaan ihmisten kanssa keskustelemalla. Näin myös tietoisuus vammaisuudesta levisi ja mahdollisti ihmisille uudenlaisen suhtautumisen vammaisiin ihmisiin - fyysinen vammahan ei tarkoittanut älyllisiä vajavaisuuksia, kuten Kristian omalla esimerkillään osoitti. 

Pyörätuoli 1800-luvulta.
Helsingin kaupunginmuseo

Koska en ole vammaisuuden historian asiantuntija, niin toivon, että olen tässä onnistunut käsittelemään aihetta oikein termein. Lisää vammaisuuden historiasta voit kuunnella Menneisyyden jäljillä -podcastista, jossa haastateltavana on tutkija Riikka Miettinen.

Lyhytkasvuisia sirkustaiteilijoita mainostettiin
"Elävinä leikkikaluina" 1800-luvulla.
Keravan museopalvelut

"Risto" sanomalehtireportterina

Mistä Risto sitten kirjoitti lehtiin? Kun selaa Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, ei nimimerkillä Risto välttämättä löydykään sellaisia tekstejä, joita voisi ajatella Kristian Heinosen kirjoittamaksi. Hakua laajentaen kirjeitä alkaa löytyä. Esimerkiksi  syyskuussa 1878 "Minä meiltä" - nimimerkillä Uuteen Suomettareen kirjoittanut raportoi Tyrjän kylässä Parikkalassa sattuneesta tulipalosta sekä tyrjäläisen Matti Pajarin valinnasta kunnanesimiehen toimeen. Voisi hyvin olettaa, että Kristian Heinonen kirjoitti näistä kotikylänsä tapahtumista. 

Tulipalosta - tällä kertaa Olli Heinosen talossa - raportoi nimetön kirjoittaja Laatokka -lehteen vuonna 1893. Olisiko Kristian Heinonen kirjottanut tämän jutun? Liikuntakyvytön reportteri todennäköisesti kirjoitti asioita, jotka tapahtuivat lähipiirissä. Tämän lähemmäksi jutun juurta tuskin pääsee, jos kotitalo on tulessa. 

Kristian Heinonen toimi useita vuosikymmeniä pyhäkoulunopettajana. Tästä työstä hän myös todennäköisesti toimitti uutisia lehtiin, vaikka uutisen toimittajan nimeä ei olekaan mainittu. Laatokka -lehti julkaisi helmikuussa 1894 lyhyen uutisen Parikkalan pyhäkoulunopettajien kokouksesta. Jutusta käy ilmi, että pyhäkoulunopettaja Risto Heinonen oli nostanut keskusteluun kolehtikeräyksen lähetyksen hyväksi sekä tanssien ja korttipelien aiheuttaman paheellisuuden kitkeminen kansan keskuudessa (kitkemistyö siirrettiin kuntakokouksen vastuulle!). Samana vuonna Laatokka uutisoi myös Olli Heinosen riihestä varastetusta kaurasta.

Kristian Heinosen kirjalliset saavutukset ansaitsevat tulla muistetuksi. Kovin moni tuskin tänäkään päivänä pystyisi samaan - kirjoittamaan kädet selän takana, kipeänä ja huonoin välinein. Vastuksista huolimatta tämä pienikokoinen mies näyttää suunnanneen katseensa kotipiiriä kauemmas, maailmasta kiinnostuneena ja ollen yhteydessä kirjoitten. Aikakauden kansalaisyhteiskunnan julkiseen debattiin voi tutustua Translocalis -tietokannan kautta. Sieltä löytyy muitakin parikkalalaisten paikallisreportterien kirjeitä.