Loikkarina Neuvostoliittoon - Matikaisen tyttäret

Törmäsin kaukaiseen sukulaiseeni Matikaisen Helmiin, joka meni 1931 loikkarina Venäjälle. Itäsuomalaisille rajan sulkeutuminen 1917 taisi olla vain hidaste, mutta ei este. Tämä on oma näkemykseni ja samaan johtopäätökseen on päätynyt myös Ira Jänis-Isokangas tukiessaan suojärveläisiä rajan ylittäneitä loikkareita. Me jälkipolvet tietysti arvioimme noita valintoja erilaisin tiedoin kuin 1930-luvulla eläneet. Jotain tuolloin Venäjälle menneiden ihmisten valinnoista ja ajatusmaailmasta tavoittaa Antti Järvi kirjassaan Minne katosi Antti Järvi? Suosittelen lukemaan!

Neuvostonainen 1.11.1936, No 11

Matikaiset Parikkala-Jaakkima-Viipuri

Helmi Elvi Keltakallio (os. Matikainen) syntyi toukokuussa 1906 Viipurin maalaiskunnassa. Hänen isänsä Olli Matikainen oli syntynyt 1865 Tiviällä Parikkalassa ja asuttuaan Jaakkimassa ja Viipurin seuduilla hän palasi Parikkalaan, jossa hän kuoli Tiviän kylässä vähän ennen jatkosodan syttymistä keväällä 1941. Olli oli kahdesti naimissa. Ensimmäinen vaimo oli Jaakkiman Kostamojärveltä kotoisin oleva Anna Huotilainen (1863-1894), jonka kanssa Olli sai kolme lasta. Näistä lapsista yksikään ei elänyt varhaislapsuutta pidemmälle. Ollin toinen vaimo Anni Litmanen (1875-1953) löytyi  samasta Kostamojärven kylästä. Toisen vaimonsa kanssa Olli sai 13 lasta. 

Olli Matikaisen toisen avioliiton lapsista kaksi ensimmäistä syntyi Jaakkimassa, mutta sitten noin vuoden 1900 tienoilla tapahtui jotain ja perhe muutti Viipurin maalaiskuntaan. Tässä vaiheessa toisenkin avioliiton ensimmäiset lapset olivat jo kuolleet tai kuolivat pian muuton jälkeen, joten Olli ja Anni olivat lapsettomina aloittamassa uutta elämäänsä. Pariskunta asettui asumaan Hiekan kaupunginosaan Viipurin kaupugin länsipuolelle. Hiekassa oli paljon pieniä puutaloja, joiden asukkaan kävivät töissä joko Viipurissa tai lähistön isoilla maatiloilla. Vuoden 1900 tienoilla kaupungiosassa oli 111 taloa ja hiukan yli 2000 asukasta. Kyse oli siis varsin suuresta kaupunginosasta, jonka suurin työnantaja oli 1889 perustettu Viipurin saha. Sinne todennäköisesti Olli Matikainenkin saattoi työllistyä. 

Helmin syntyessä 1906 Matikaisen perheessä oli neljä elossa olevaa lasta, joista vanhin oli Helmiä kuusi vuotta vanhempi Ida (s. 1900, myöhemmin Kalliovaara, loikkasi) sekä veljet Frans Viljami (1901-1941), Väinö Johannes (1903-1971) ja Adolf Henrik (1905-1919). Helmin jälkeen perheeseen syntyi vielä Anna Helena (1907-1987, loikkasi), Uuno Alarik (s. ja k. 1909), kaksoset Saima Ester (1911-1912), Elina Siiri (s. ja k. 1911), Uuno Olavi (s. 1914) ja Alvar Kalervo (1917-1918). Kaksostyttöjen syntymän aikaan Matikaiset olivat palanneet Jaakkimaan Kostamojärvelle. Tytöistä Helmin lisäksi Anna ja Ida varttuivat aikuisiksi, pojista ainakin Frans ja Väinö elivät aikuisikään asti ja Frans palasi isänsä kanssa tämän kotikylään Parikkalan Tiviälle. 

Keltakalliot Sortavalassa

Vuonna 1925 Helmi Matikainen avioitui Tauno Keltakallion kanssa. Tauno oli Helmiä miltei seitsemän vuotta vanhempi. Tauno oli syntynyt 1899 Sortavalassa Iivana Mutasen perheeseen, saanut kasteessa nimen David ja hänellä oli ainakin yksi vanhempi veli. Perhe oli ortodoksiuskoinen ja vuonna 1906, kun venäläistämistoimet ja suurlakko olivat pyyhkäisseet Suomen suuriruhtinaskunnan yli, muutti moni venäläistaustainen perhe sukunimensä suomalaisemmaksi. Tällöin Mutasisista tuli Keltakallioita ja Iivanasta Juho, Davidista Tauno. 

Keltakallion pojat Herman ja Tauno olivat aktiivisia työväenyhdistystoimijoita Sortavalassa. Vuonna 1919, sisällissodan jälkeen, parikymppinen Tauno Keltakallio valittiin Sortavalan Lahdenkylän työväenyhdistyksen hallitukseen. Samoihin aikoihin Tauno joutui todistamaan paljon huomiota saaneessa valtiopetosjutussa, jossa syytettynä oli 12 miestä ja 11 naista. Keltakallion todistus koski 17-vuotiaan Jäntti-nimisen pojan osuutta. Jäntti työskenteli Keltakallion kanssa samassa työpaikassa Sortavalassa. Sisällissodan aikana Jäntti oli mennyt Pietariin, josta hänet oli värvätty vakoojaksi Suomeen. Nuorukainen palasi  Sortavalaan, mutta siellä hän jänisti ja koetti palata Venäjälle, kun hänet pidätettiin ja tuotiin oikeuden eteen.

Tauno ja Helmi Keltakallio saivat ainakin kaksi poikaa, jotka esiintyvät nimillä Väinö ja Kullervo tai Veijo ja Tauno (ilmeisesti Veijo Kullervo, s. 1928 ja Tauno Olavi, s. 1929). Myöhemmissä asiakirjoissa on mainittu, että perheessä olisi kolme lasta, mutta kolmannen lapsen nimestä ei ole tietoa. Isä-Tauno eteni työväenjärjestöurallaan ja vuonna 1930 hänet valittiin Sortavalan piirin työväen liiton Kaipaan osaston sihteeriksi  ja teollisuusneuvoston jäseneksi. Tauno työskenteli Kaipaan sahalla Suojärvellä.

Kaipaan saha 1938. Lusto - Suomen metsämuseo.

1930-luku oli vaikeaa aikaa avoimesti sosialistisille työväenliikkeen aktiiveille. Tauno joutui syytetyksi valtiopetoksesta. Keväällä 1931 Viipurin hovioikeus käsitteli tapausta. Taunon syyksi luettiin vuosina 1927-1930 toimiminen puuteollisuusliiton aktiivina, 1929-1930 toimiminen teollisuusliitossa ja vuonna 1929 Suojärven nuorten työläisten opintokerhossa. "Muillakin tavoin hän otti osaa vallankumoukselliseen kiihotustyöhön" luki syytteessä. Tauno oli muun muassa organisoinut Suojärvelle mielenosoituksen Tammisaaressa vankeina pidettyjen sosialistien syömalakon tukemiseksi. Tammisaaren pakkotyölaitokseen passitetut poliittiset vangit ryhtyivät nälkälakkoon 1929, johon yhtyi myös muiden vankiloiden poliittisia vankeja. Vaikka nälkälakon myötä suurin osa vankien vaatimuksista meni läpi, seurasi lakkoilua äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen painostuksesta valtiovallan yhä kireämpi ote vangeista. Syytteisiinsä Tauno vastasi vankeudesta - hänet oli otettu kiinni ja passitettu Viipurin lääninvankilaan. Tuomioksi tuli kaksi vuotta kuritushuonetta ja lisäksi hän menetti kansalaisoikeutensa kuudeksi vuodeksi. 

 

Loikkarina Neuvostoliittoon

Jossain vaiheessa Tauno pääsi sen verran vapaaksi vankeudestaan, että hän, Helmi ja pojat pääsivät vuoden 1931 aikana livahtamaan rajan yli Suojärveltä Neuvosto-Karjalaan. Rajan ylittäminen salaa oli rikos sekä Suomessa että Neuvostoliitossa ja Neuvostoliitossa siitä voitiin tuomita pakkotyöhön. Helmi oli hakenut passia ulkomaille jo vuonna 1930, mutta passianomusta ei puollettu. Ilmeisesti Keltakalliot aavistivat että Taunon poliittinen aktiivisuus alkoi kääntyä häntä vastaan 1930-luvun Suomen oikeistolaisessa ilmapiirissä. Suojärveläiset olivat tottuneet kulkemaan rajan yli, monella oli sukulaisia Neuvostoliitossa, kirjeet ja tieto kulkivat rajasta huolimatta. Näyttää siltä, että Keltakalliot olivat valmistautuneet loikkaamiseen jo ennen Taunon pidätystä. 

Loikkaukseen Keltakallioita saattoi houkutella Helmin Anna-sisko miehineen sekä vanhempi sisko Ida Kalliovaara, joka niin ikään loikkasi Neuvostoliittoon, mutta jonka kohtalosta ei ole tarkempaa tietoa. Neuvostoliitossa Anna avioitui Väinö Kannisen kanssa. Väinö oli syntynyt vuonna 1907 Michiganin osavaltiossa Yhdysvalloissa, jonne hänen vanhempansa olivat menneet siirtolaisina. Kanniset olivat kotoisin Viipurin läheltä Heinjoelta. Jossain vaiheessa 1920-luvun lopupssa Väinö Kanninen oli loikannut Neuvostoliittoon, sillä vuonna 1927 hän kutsui Keltakallioita Petroskoihin. Nyt Petroskoissa oli kolme Matikaisen tytärtä miehineen ja lapsineen: Ida Kalliovaara (mies?), Helmi ja Tauno Keltakallio ja Anna ja Väinö Kanninen.

Koska rajan ylittäminen oli laitonta, pidätettiin Helmi joulukuussa 1931, mutta ilmeisesti vapautettiin melko pian. Taunon välittömästä pidätyksestä ei ole tietoa, mutta kauaa hän ei saanut olla vapaana. Tauno pidätettiin vuonna 1933 ja seuraavana vuonna hänet tuomittiin kymmenksi vuodeksi työleirille. Viimeinen tieto Taunosta on vuodelta 1946, jolloin hänet mainitaan edelleen leirillä, mutta tietoa hänen vapautumisestaan tai kuolemasta ei ole. Tauno kuitenkin selviytyi melko kauan leireillä ja eli yli toisen maailmansodan, jonka aikana leireillä nähtiin nälkää. Tauno oli tottunut tekemään ruumiillista työtä ja hän oli todennäköisesti fiksu ja kekseliäs sekä tuli toimeen ihmisten kanssa. Tästä kertoo hänen valintansa työväenosastojen johtotehtäviin jo parikymppisenä nuorukaisena. 

Taunon vangitsemisen myötä Keltakallion perhe hajosi. Vuonna 1933 Helmi anoi Suomen suurlähetystöltä lupaa palata Suomeen, mutta lupaa ei annettu. Pojat joutuivat Aunukseen lastenkotiin viimeistään vuoden 1936 tienoilla. Yksin jäänyt Helmi, joka kävi työssä, ei kyennyt huolehtimaan pojista yksin. Helmi ei liittynyt kommunistiseen puolueeseen.  Hän työskenteli Petroskoissa suksitehtaassa. Taunon tavoin kovaan työhön tottunut Helmi oli arvostettu työntekijä ("stahanovilainen") ja häntä haastateltiin lehtiin työstään ja ajatuksistaan. 

Vuonna 1937 Helmi pidätettiin ja hänet tuomittiin Taunon tavoin kymmeneksi vuodeksi työleirille, joka sijaitsi Sverdlovskin alueella. Helmi selvityi leiriltä ja hänet rehabilitoitiin vuonna 1956. Helmi kuoli kesällä 1991, joten hän ei ihan ehtinyt nähdä Neuvostoliiton hajoamista. Ilmeisesti Helmi ei muuttanut Suomeen vaan kuoli Petroskoissa, jossa hänen sisarensa Anna oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Myös Väinö Kanninen eli kohtuullisen pitkään Neuvostoliitossa, sillä hän kuoli 1952. 

Helmi kertoo elämästään

Elokuussa 1933 Helmi Keltakallio antoi haastattelun NKP(B):n Leningradin ja Karjalan aluekomitean äänenkannattajalle, Neuvostonainen nimiselle lehdelle. Tässä haastattelussa Petroskoin suksitehtaan "iskurityöläinen" Helmi kertoi seuraavaa: 

Iskuri Helmi Keltakallio työskenteli aikaisemmin Suomessa. Sahoilla raatoi voittoa kapitalisteille.

-        Ne siellä, kapitalistit, riistävät…

-        Täällä ei työläistä riistetä eikä työ tunnu orjatyöltä…

Iskuri jatkaa työtään. Kone vuoroin pörrää ja vuoroin murisee.

Siellä, Suomessa, vainoavat ja sortavat työläisiä. Ohrana vangitsi Helmi Keltakalliokin miehen. Kolme lasta jäi elätettäväksi. Mitä niiden kanssa teet – nälkäpalkoilla ja työttömänä. Fasistihallitus kielsi passin Neuvostoliittoon… Mutta löytyipäs ”passi”. Täällä sitä jo ollaan…

Lehtijuttussa Helmi kertoi, että työn ohella hän teki talkootyötä tehtaan kasvitarhalla. 

Kolmen vuoden kuluttua Helmi antoi uuden haastattelun Neuvostonainen -lehdelle. Helmi oli edelleen töissä suksitehtaalla ja täytti norminsa 200 prosenttisesti! Hän oli saanut stahanovilainen -arvonimen. Myöhemmin samana vuonna Neuvostonainen -lehti julkaisi Helmin kuvan ja kertoi, että hän innostaa esimerkillään muitakin työssä ja opinnoissa.

Petroskoin suksitehdas ei ollut vain työpaikka, vaan siellä toimi monenlaista kerhotoimintaa, josta kaikki ei ollut vain sosialistiseen aatteeseen keskittyvää. Suksitehtaalla oli muun muassa suosittu klubi, jossa nuoret kävivät tanssimassa ja kuuntelemassa jazzmusiikkia ja muita tuon ajan suosikkikappaleita äänilevyiltä soitettuna. Etenkin Yhdysvalloista Neuvostoliittoon loikanneet toivat mukanaan uudenlaista musiikkikulttuuria, joka imaisi nuorison mukaansa. Lisäksi suksitehtaalla oli oma torvisoittokunta. Suksitehtaan klubi oli suomalaisten hallussa eivätkä suomalaiset ovimiehet päästäneet venäläisiä sisälle etenkään, jos nämä olivat humalassa. Suksitehdas järjesti työläisilleen kesäjuhlia Petroskoin ympäristön maaseudulla, jossa työläiset pääsivät rentotumaan ja tapaamaan toisiaan. Tehtaalla oli myös Helmin mainitsema kasvitarha, josta saatiin lisäravintoa 1930-luvun nälkävuosina. 

Elokuussa 1936 Punainen Karjala -niminen sanomalehti julkaisi Helmistä pidemmän jutun otsikolla Kurjuudesta yltäkylläisen elämään, jossa Helmi kertoi lapsuudestaan. Ilmeisesti juttu perustui Helmin jossain tilaisuudessa pitämään puheeseen. Jutun perusteella voi päätellä, että Helmi oli hyvä ilmaisemaan itseään ja uskalsi nousta esille. Vaikka kaikki puheessa mainitut asiat eivät ole aivan paikkaansa pitäviä (Helmi ei ollut perheen vanhin lapsi), ja vaikka puheesta voi lukea puoltavia käsityksiä kommunistisesta aatteesta ja vallitsevista oloista etenkin Suomeen verrattuna, kertoo Helmin puhe hänen motiiveistaan ja halustaan etsiä parempaa elämää Neuvostoliitosta. 

Helmi kertoi, kuinka isä-Matikainen työskenteli metsäteollisuudessa, perhe oli köyhä ja lapsia oli paljon. Helmi kertoi menneensä 9-vuotiaana lapsenpiiaksi jonkun paremmin toimeentulevan perheeseen, jossa töitä joutui tekemään kymmenen tuntia päivässä huonolla palkalla. Helmillä ei ollut edes kenkiä, vaan hän kulki paljain jaloin kylminäkin aikoina. Helmi itki, kun näki miten talojen tyttäret saivat kulkea vailla huolia ja vapaana työnteosta samalla kun Helmi ja hänen siskonsa kulkivat kerjuulla. 

Helmi kertoi osallistuneensa vallankumoukselliseen työhön jo Suomessa. Tämä lienee todenmukaista, sillä hänhän tutustui Tauno Keltakallioon jo alle 20-vuotiaana. Helmi kertoi asuneensa miehensä kanssa Tammisaaressa. Tästä ei ole dokumentaatiota olemassa, mutta on mahdollista, että Tauno oli pidätettynä sisällissodan jälkeen ja tuomittuna Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Ehkäpä Helmi oli seurannut miestään ja odotti Tammisaaressa tämän vapautumista. Toisaalta Helmillä on voinut olla halu kytkeä oma kohtalonsa Tammisaaressa istuvien pidätettyjen kommunistien ja muiden poliittisten vankien kohtaloon. Näin tekemällä sekä vangit että Helmin aatteen palo saivat lisää huomiota  ja vahvistusta oikeutukselleen toimia. 

Helmin kertomus jatkui ja hän kuvaili miten Tauno pidätettiin 1930 ja hän jäi yksin kolmen lapsen kanssa. Kukaan ei halunnut antaa työtä kommunistin vaimolle. Helmi palasi lapsineen vanhempiensa luo Jaakkimaan, mutta sielläkään ei ollut helppoa. Vanhemmat asuivat puoliksi maan sisällä olevassa mökissä, jonne sade ja sulava lumi valuivat sisälle. Lapset sairastuivat kosteudesta ja kylmyydestä, nuorimmainen sairastui pahiten. Ehkä tässä vaiheessa lapsi kuoli, koska hänestä ei ole merkintöjä perheen mentyä Neuvostoliittoon. Vanhemmat moittivat Helmiä, kun tämä oli tullut heidän vaivoikseen lapsineen. Taunon toverit tukivat Helmiä, lähettivät hänelle rahaa ja lapsille vaatteita. Näin Helmi selvitytyi Taunon vankeusajan 1930-1931. 

Tultuaan rajan yli Helmi sai töitä suksitehtaalla. Lapset olivat lastenkodissa, jossa Helmi vieraili heitä katsomassa usein. Lastenkodissa lapset olivat aina kylläisiä, heillä oli kunnolliset vaatteet ja he saivat hyvän kasvatuksen. 

Helmi ei mainitse puheessaan sitä aikaa, kun perhe asui Suojärvellä, ei miehensä pidätystä eikä sitä, miten hän koetti palata Suomeen 1933. Helmi näyttää tyytyneen kohtaloonsa ja on aktiivinen omalla tavallaan, tehden työtä ja opiskellen. Vaikka Helmi ei asunut lastensa kanssa, näki hän, että lapsilla oli kaikki hyvin ja heistä pidettiin huolta.

Vankeusaikansa jälkeen Helmi eli vielä pitkän elämän Neuvostoliitossa. Ei ole tiedossa menikö hän uusiin naimisiin eikä myöskään sitä, miten hän elätti itsensä vankeuden jälkeen. On mahdollista, että Matikaisen tytöt pystyivät tukemaan toinen toisiaan Petroskoissa. Kolmen kovan elämän eläneen sisaruksen jälkipolvea on tiettävästi edelleen elossa. Kuulisin mielelläni lisää Helmin, Annan ja Idan elämänkohtaloista. 

Lähteet: 

Ira Jänis-Isokangas: Suojärveläisten ylirajaiset suhteet 1930-luvun Neuvostoliitossa. Idäntutkimus 2/2022.

Anna Laakkonen: Punainen Karjala ja suomalaisen neuvostoihmisen synty. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2025.

Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vain. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti 2001. 

Tiina-Maija Lehtonen: Amerikansuomalaisten muotitanssit villitsivät nälkäisen Petroskoin - Suomalaissoittajat Stalinin vainoissa. YLE 30.12.2020 (sisältää kuvia 1930-luvun Petroskoista ja suksitehtaalta)

Agricolan tietosanomat. Merkittävä arkistokokonaisuus avautui: Pohjois-Amerikan suomalaiset Neuvosto-Karjalassa 1920-1930-luvuilla Julkaistu 9.2.2022 (sisältää kuvia)

Laatokka 16.10.1906, No 118 

Päivän tiedot 12.9.1916, No 101

Kansan voima 20.5.1919, No 36

Karjala 13.8.1919, No 183

Kansan voima 12.11.1925, No 127

Työ 18.2.1930, No 19

Karjala 1.4.1931, No 88

Aamulehti 29.4.1931, No 115

Neuvostonainen, 1.8.1933, No 16

Neuvostonainen 1.5.1936, No 5

Punainen Karjala 4.8.1936, No 178

Neuvostonainen 1.11.1936, No 11

Pohjolan sanomat 10.10.1957, No 232 (Hermanni Keltakallio)

Suomalaiset Venäjällä -hanke, Kansallisarkisto. Erityiskiitos Anton Eteläaholle ja Aimo Ruususelle Helmin ja Taunon tiedoista. 

geni.com tietokanta, HisKi Suomen sukututkimusseuran tietokanta

(Muokattu 4.9.2025. Korjattu kirjoitusvirhe ja lisätty Laakkosen teos.)

Surumäen kartanon ikkuna ja pala Parikkalan historiaa

 Kävin läpi kirjeitä, joita rovasti Clas Collanin tyttäret kirjoittivat sukulaisilleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1907 Anna Collan kertoi sedälleen Alexander Collanille paikallishistoriaan liittyvän tarinan Surumäen kartanon ikkunasta. Lainaan tähän suomentamaani Anna Collanin kirjettä.

Surumäen päärakennus. Arto Hämäläinen 1986-87. 
Lappeenrannan museot.

"Englantilainen Hall Esq. lienee tullut Parikkalaan noin 1840--50, ja hänellä oli mukanaan noin 13-vuotias poikansa, jonka rovasti Rönnholm kastoi täällä ja josta kastekirjassa lukee "äiti tuntematon". Erään aikaa Hall asui Surumäellä, jonka ikkunaan hän raapusti kuolemasta kertovan runon.* Anna Krook [Collanien sukulainen] käänsi sen ruotsiksi ja meillä pitäisi olla se jossain, mutta sitä ei nyt löydy. Ikkunaruutu lähetettiin 8 tai 10 vuotta sitten Edv. Hallille Poriin, hän on tämän Hallin pojanpoika. Vanhus ei kuollut Parikkalassa, oletettavasti Räisälässä. Ellen L[agerva]ll tuntee Porista insinööri Hallin (joka lienee Porin Hallin veljenpoika) ja hän ehkä voi kertoa asiasta lisää."

Englantilainen herra Hall oli John Hall of Tredennick (s. 16.5.1785 Lontoossa, k. 8.9.1859 Nojanmaan kartanossa Säämingissä). Lehtitietojen (17.7.1867 Finlands Allmänna Tidning) mukaan John Hall oli kotoisin Middlesexin piirikunnasta Old Bromptonin pitäjästä, joka nykyään on sulautunut Suur-Lontooseen. Tredennickin suku sen sijaan polveutuu vanhasta cornwallilaistesta suvusta, joka on pitänyt hallussaan Tredneckin kartanoa. Hallin nimen yhteydessä käytetty lyhenne Esq. tulee sanasta esquire, jolla tarkoitettiin säätyläisherrasmiestä, joka ei ollut vielä saanut ritarin arvonimeä, mutta oli tavanomaista herrasmiestä (gentleman) ylempänä. 

John Hallin mukana Parikkalaan seuraasi hänen poikansa, joka kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi Parikkalassa. Ehkäpä Hallit olivat anglikaaneja, mutta siirtyminen luterilaiseen uskoon merkitsi sitä, että nuoriherra Hall aikoi jäädä Suomeen. Kasteen saanut nuoriherra Hall oli nimeltään William Raoul (Rudolf), syntynyt 1831. Mikäli hän olisi ollut 13-vuotias tullessaan Parikkalaan, olisi kasteen ottaminen tapahtunut vuonna 1844. Nuoriherra Hall ei jäänyt Parikkalaan kauaksi aikaa, vaan 1849 hän jatkoi matkaansa Anjalaan Kymijoen varrelle ja sieltä matka jatkui Haminaan ja Helsinkiin. Näyttää siltä, että nuori Hall kierteli Etelä-Suomea opetellen täkäläisen puutavarakaupan saloja. 

Miten Hallit päätyivät kaukaiseen Suomeen ja Parikkalaan? Mistä äiditön poika ilmaantui John Hallin matkaan? Parikkalan seurakunnan rippikirjoista Halleja ei löydy Surumäeltä (Kangaskylä 6), jossa tuolloin asui toimitusvouti Robert Lagervallin leski Natalia Popoff tyttärensä kanssa, eikä myöskään Rönnholmien pappilasta. Tämä on melko luonnollista, sillä toisuskoisina Halleja ei kirjoitettu luterilaisen seurakunnan rippikirjoihin. Nuorta kasteen ottanut William Hallia ei löydy myöskään Parikkalan seurakunnan lastenkirjoista eikä kastettujen luettelosta. William Hall löytyy kuitenkin seurakunnan vierasseurakuntalaisia listaavasta kirjasta. Tässä kirjassa mainitaan, että "John Hall de Tredinnick, Esquire, vierailee täällä Englannin alamaisena, vaimoa ei mainittu". William Hallin kaste on annettu 29.9.1847, eli nuoriherra on ollut jo 16-vuotias ja luultavasti rippikoulun käynyt kasteen aikoihin. Kasteen suoritti kirkkoherra Rönnholm ja kummeina olivat apulaispapit Gustaf Bäckström ja Matthias Stenbäck. 

Miten äiditön poika ja isä päätyivät Parikkalaan? John Hallin vanhin poika Alfred Horatio toimi tilanhoitajana Pietarissa ja oli naimisissa Tohmajärvellä syntyneen siltavoudin tyttären Anna Charlotta Smedbergin kanssa. Hallit kuuluivat siis siihen monilukuiseen englantilaisten joukkoon, joka muutti Pietariin ja Venäjälle etsimään elantoaan. Monet heistä olivat kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia. Smedbergien kautta Hallit kiinnittyivät itäsuomalaiseen virkamiesverkostoon. Alfred Hallilla ja Anna Charlotta Smedbergillä oli yksi poika Alfred, joka kouluttautui Suomessa ja toimi tullivirkailijana Raja-Karjalassa. On mahdollista, että Alfred juniorin tavoin William Hall syntyi Pietarissa eikä Lontoossa, kuten on oletettu. Ehkä John Hall ei voinut palata kotiinsa avioton poika mukanaan. Erik Amburger Datenbank, johon on listattu Venäjällä asuneita saksalaisia, mutta myös brittejä, nimeää vuonna 1831 syntyneen Williman Hallin hamppu- ja pellavakauppiaaksi. Sittemmin hän toimi Iso-Britannian konsulina Porissa, jossa oli alan teollisuutta. William Hall avioitui sveitsinranskalaisen Alexandrine Cornetzin kanssa ja pariskunta sai pojan, Richardin, josta tuli taidemaalari. Lisäksi pariskunnalla oli Edvard -niminen poika, joka jäi kauppiaaksi Poriin, kun muu perhe muutti Porista Tukholmaan 1860-luvulla. William Hall kuitenkin palasi Suomeen ja kuoli vuonna 1900 Vaasassa. Hänen kuoltuaan Vasabladetissa julkaistu muistokirjoitus kertoo, että William vietti nuoruutensa Parikkalassa "jossa hänen isällään oli jokin toimi". William antautui liikeuralle ja oli hyvin kielitaitoinen osaten miltei kaikkia eurooppalaisia kieliä (!). Elämänuransa lopppuolella hän toimi vaasalaisen pankin kamreerina hoitaen pankin ulkomaista kirjeenvaihtoa. 

Isä John Hall kuoli syyskuussa 1859 Nojanmaan kartanossa. Tämä antaa vihjeen siitä, mitä John Hall teki Parikkalassa. Nojanmaan kartano oli vuoteen 1859 asti Rönnholmien suvun hallussa, mutta perhe ei itse asunut kartanossa ainakaan kokoaikaisesti. Tilalla tarvittiin joku, joka huolehti palkollisten työstä ja piti kirjaa tilan tuottamista elintarvikkeista, puutavarasta ja muusta rahanarvoisesta. Ehkäpä Rönnholmit palkkasivat tähän toimeen John Hallin, jolla todennäköisesti oli kokemusta liiketoimista. Miksi Hall poikineen sitten matkusti Pietarista Parikkalaan? Ehkä hän kierteli Laatokan ja Saimaan aluetta puutavarakaupoilla ostaen sahatavaraa englantilaisten kauppahuoneiden laskuun. Ehkäpä hän oli saanut vihiä, että Parikkalassa asui kielitaitoinen kirkkoherra, joka rouvineen puhui ranskaa ja saksaa, ehkä vähän englantiakin, joten paikkakunnalle kannatti pysähtyä. Mahtoiko Hallia vaivata ikävä iloiseen Englantiin, kun hän raapusti kuolemasta kertovan runon Surumäen kartanon ikkunaan? 

* Minulla on muistikuva, että olen jossain lukenut tämän runon, mutta en nyt löydä sitä mistään. Eli sama vaiva kuin kirjeen kirjoittaneella Anna Collanilla. Otan mielelläni lisätietoja runosta ja sen kirjoittajasta John Hallista. 

Linkeistä aukeavien lisätietojen ohella tässä on käytetty Ylioppilasmatrikkelia, geni.com, HisKi- ja Erik Amburger Datenbank tietokantoja. Olen käyttänyt Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoimaa materiaalia, joka on saatavilla vain jäsenmaksun maksaneille, mutta samat Parikkalan seurakunnan väestökirjanpitoon liittyvät aineistot on löydettävissä avoimesti saatavilla Kansallisarkiston digitoimana.

Parikkalan nimismies Caloniuksen perhe

 Aikanaan Rönnholmin perhettä tutkiessani tarkoitukseni oli tehdä prosopografia eli ryhmäelämäkerta aikakauden parikkalalaisista herrasväen perheistä. Ryhmäelämäkerran avulla olisin voinut kuvata elämäntapaa ja kontekstualisoida eli tuoda lisätietoa kytkemällä Rönnholmit aikakauden ilmiöihin, tapahtumiin ja sukuverkostoihin. Koska rahoitus tutkimukselleni jäi vajaaksi, jäi prosopografinen artikkeli kirjoittamatta. Palaan tässä nyt yhteen perheeseen, joka tuolloin nousi aineistostani esille.

Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla nimismies Bengt Herman Calonius. Hän oli syntynyt Ristiinassa 29.3.1790. Bengt Hermanin isä oli tuolloin kappalaisena Ristiinan seurakunnassa, jossa hän myöhemmin toimi myös varapastorina. Bengt Hermanin äiti oli Helena Maria Hoffrén Ristiinasta. Bengt Hermanilla oli viisi vanhempaa sisarusta, joista yksi oli ehkä kuollut lapsena ja yksi velipuoli isän ensimmäisestä avioliitosta Katarina Orbinskin kanssa. 

Bengt Herman Caloniuksen ja Amalia Lovisa Europaeuksen hauta. 
Parikkalan kirkkotarha.
Kuva Ulla Ijäs 2023.

Bengt Hermanin lapsuus- ja opiskeluvuosista ei juuri ole tietoa. On mahdollista, että hän kävi koulua Kuopiossa, jonne perheellä oli sukusiteitä, tai sitten Savonlinnassa, jossa toimi vuonna 1788 aloittanut piiri- eli normaalikoulu. On myös mahdollista, että Bengt Herman opiskeli 11 vuotta vanehmman isoveljensä, Turussa opiskelevan yliopiston oikeustieteen ylioppilaan Sigfrid Kristianin opastuksella kotona. 

Bengt Herman Calonius avioitui Sortavalan maaseurakunnassa vuonna 1824 Catharina Amalia von Gyterbockin (n. 1800-1826, nimi myös muodossa Gynterbock) kanssa. Tällöin Bengt Herman mainittiin Hiitolan Pukinniemen hovin förvalttarina eli työnjohtajana. Catharina Amalia kuoli isorokkoon. Pariskunta oli ennättänyt saada kaksi lasta, Maria Natalian (s. 1824) ja Bengt Sigfridin (1825-1907). 

Bengt Herman avioitui uudelleen 4.4.1827 Wendla Gustava Langbergin (1802-1829) kanssa. Wendla Gustava oli papin tytär Luhangalta. Tämän vaimon kanssa syntyi yksi poika, Herman (1828-1891). Tässä vaiheessa perhe asui vielä Hiitolassa, mutta muutti pian Wendla Gustavan kuoltua Parikkalaan.

Parikkalassa Bengt Herman Caloniuksesta tuli kruununnimismies (kronolänsmannen) ja hän asettui asumaan Joukio Nro 1 tilalle. Oletettavasti leskimiehen perheen asuintalo sijaitsi jossain Joukionsalmen lähettyvillä, lähellä salmen ylittävällä soudettavalla lossilla toimivaa ylityspaikkaa. Pian Parikkalasta löytyi uusi vaimo, 17 vuotta Bengt Hermania nuorempi Amalia Lovisa Europaeus (1807-1851), jonka kanssa Bengt Herman avioitui marraskuussa 1830. 

Amalia Lovisan isä oli Parikkalan vt. kirkkoherra ja varapastori Isak Emmanuel Europaeus (1768-1840), joka oli opiskellut papiksi Turussa. Isak Emmanuelin isä eli Amalia Lovisan isoisä Matias Reinhold Europaeus (n. 1718-1777) oli myös opiskellut papiksi Turussa ja teki elämänuransa Parikkalan kirkkoherrana. Amalia Lovisa syntyi Oravaniemellä kappalaisen pappilassa, jonka kunto oli heikko ja seurakunnan tila oli varsin huonoissa kantimissa osittain sen vuoksi, että varsinaisella kirkkoherralla oli elämänhallinnan ongelmia. Tilanne parani vasta 1819, kun Anton Ulrik Rönnholm valittiin uudeksi kirkkoherraksi. 

Amalia Lovisan kanssa Bengt Herman sai 11 lasta: Kristian Emanuel (1832-1897), Laura Maria Renata (1833-1890), Mathias Magnus Wilhelm (1835-1911), Johan Anders (1837-1925), Fredrik Willehard (1838-1920), Sofia Elisabeth (s. 1840), Amalia Alexandra (1841-1909), Johanna Wilhelmina (1843-1868), Selma Renata (s. 1844), Natalia Kristina (s. 1846) ja Lydia (1849-1889).

Jossain vaiheessa 1830-luvun aikana perhe muutti Joukiosta lähemmäs kirkonkylää Huotikkalan tilalle (Kangaskylä Nro 1). 

Vanhin pojista Bengt Sigfrid seurasi isäänsä ja hänestä tuli kruununnimismies Kivennavalle. Bengt Sigfrid avioitui ja sai useita lapsia. 

Toisesta avioliitosta syntynyt Herman lähti 18-vuotiaana Pietariin ja hänestä tuli tehtaanomistaja Permiin. Venäjällä hän avioitui todennäköisesti englantilaissukuisen Elisabeth Cookin kanssa ja kuoli Nizhni Novgorodissa. 

Bengt Herman Caloniuksen ja Amalia Lovisa Europaeuksen lapsista Kristian Emanuelista tuli kirkkoherra Pyhäjärvelle Viipurin lääniin ja hän sai useita lapsia puolisonsa kanssa. 

Laura Maria avioitui kruununnimismies Henrik Rudolf Barckerin kanssa. Hän ehti elinaikanaan asua ainakin Helsingissä ja Tohmajärvellä. Ilmeisesti pariskunta jäi lapsettomaksi. 

Mathias Magnus Wilhelm opiskeli lääkäriksi ja väitteli lääketieteen tohtoriksi rokottamista käsittelevällä väitöskirjallaan vuonna 1865. Uransa hän teki Tohmajärven piirilääkärinä. Mathias Magnus Wilhelm oli isänsä tapaan kolmesti naimisissa ja sai useita lapsia. 

Johan Andersista eli Jannesta tuli nimismies Ruokolahdelle ja hän sai useita lapsia vaimonsa kanssa. 

Fredrik Willehard opiskeli apteekkariksi ja toimi apteekkarina Nurmeksessa. Myös hän kasvatti ison perheen vaimonsa kanssa. Fredrik Willehardin pojista Matias jatkoi isänsä uraa apteekkarina Nurmeksessa.

Matias Caloniuksen apteekki Nurmeksessa.
1920-luku
Nurmeksen museo

Sofia Elisabeth valmistui vuonna 1868 Jyväskylän seminaarista ja aloitti uransa kansakoulunopettajana aluksi Lappeenrannassa, josta hän vuonna 1875 siirtyi Viipuriin ja toimi siellä opettajana vuoteen 1903 asti.

Amalia Alexandra, josta käytettiin lempinimeä Malla, teki uran naisvankien parissa. Hänet valittiin vain 24-vuotiaana Lappeenrannan kehruuhuoneen eli naisvankilan käsityönopettajaksi ja kutojamestarittareksi. Vuonna 1882 hän siirtyi Hämeenlinnan naisvankilaan, jossa hän eteni urallaan vankilan johtajaksi asti. 

Pellavaliina, joka on kudottu Lappeenrannan kehruuhuoneella. 
1819-1889. Etelä-Karjalan museo. 

Johanna Wilhelmina avioitui, mutta ei ehtinyt saada yhtään lasta ennen kuolemaansa 25-vuotiaana.

Lydia oli vain 6-vuotias, kun vanhemmat kuolivat. Hänet lähetettiin Pietariin jonkinlaiseen orpokotiin tai orpojen (säätyläisten eli herrasväen lasten) kasvatuslaitokseen tai sisäoppilaitokseen. Tällaisissa kouluissa oppinsa saaneiden tyttöjen tavoin Lydiakin toimi aikuistuttuaan kotiopettajana. Hän avioitui varatuomari, valtiopäiväedustaja Karl August Herckmanin kanssa. Kuopiossa Lydia ystävystyi Minna Canthin kanssa ja hänestä kehkeytyi innokas naisasianainen. 

Bengt Herman Calonius kuoli Huotikkalan tilalla Parikkalassa 30.5.1851. Kaipamaan jäivät vaimo ja 12 lasta. Leski Amalia Lovisa kuoli noin puolen vuoden kuluttua lokakuussa 1851. Caloniusten kuoltua Huotikkalan tilan osti maanmittari Pietari Hannikainen. 

Caloniuksen perhe on elinaikanaan ollut näkyvä ja vaikuttava tekijä Parikkalan herrasväen elämässä. Amalia Lovisan kautta sukupiiri ulottuu useisiin - voisi sanoa miltei useimpiin - parikkalalaisiin sukuihin. 

Bengt Herman Caloniuksen lapsien kautta avautuu kuva 1800-luvun Suomesta, jossa alkoi olla uudenlaisia mahdollisuuksia kouluttautua ja edetä uralla. Vähitellen myös naisille tuli mahdolliseksi luoda uraa valtion viroissa joko opettajana tai valtion laitosten johtajattarina. Perheen kulttuurista, henkistä ja sosiaalista pääomaa oli karttunut vuosikymmenten aikana, kun edeltävien sukupolvien pappisviroissa toimineet olivat opiskelleet Turun akatemiassa, ystävystyen ja sitoen ammatillisia siteitä toisten pappien kanssa sekä myöhemmin avioituneet toisten pappien tyttärien kanssa ja näin verkostoituneet laajasti. 1800-luvun myötä pappisura ei enää ollut ainoa mahdollisuus, vaan ura nimismiehenä, lääkärinä, apteekkarina tai opettajana tarjosi mahdollisuuksia, joista Caloniuksen perheen lapset ottivat kiinni. 

Lähteet: geni.com verkkosivusto ja tietokanta, Suomen sukututkimusseuran HisKi tietokanta, Kansallisarkiston Karjala-tietokanta, Akatemiasampo tietokanta, Ylioppilasmatrikkeli -tietokanta

Inbjudning till de magister- och doktorspromotioner... 1910

Finlands Allmänna Tidning 28.2.1826 No 25

Finlands Allmänna Tidning 10.7.1851, No 156

Från Jenisej-expeditionen. Helsingfors Dagblad 28.6.1876, No 172

Koti ja yhteiskunta 15.5.1889, No 2

Karjala 1.10.1927 No 227A

Tarkiainen, V.: Minna Canth (Otava 1921).

Suomen ensimmäinen naispuolinen kansanopettaja? Maria Christina Hörning Rantasalmelta.

Pappilan naisia ja etenkin Parikkalan rovasti Rönnholmin perhettä tutkiessani olen törmännyt siihen, että pappien tyttäret toimivat kansanopettajina kotiseurakunnissaan. Pappien tyttäret olivat usein paikkakunnan harvoja kouluja käyneitä naisia, eikä heillä useinkaan ollut omaa ammattia. Toisaalta pappien tyttärillä oli aikaa, rahaa ja osaamista eli resursseja käyttää toimintaan, josta ei saatu suoranaisia taloudellisia tuloksia. Toisin sanoen pappien tyttärien tekemä työ ei aina ollut välttämätöntä perheen elättämiseksi. Näin ollen pappien tyttäret saattoivat käyttää aikansa "tuottamattomaan työhön" kuten lasten opettamiseen lukemaan ja kirjoittamaan. Opettajan työ tuotti tuloksia, joita oli ja on hankala mitata rahalla tai tuloksellisuudella. Naisten työnteon historiaa tutkineet ovat usein keskittyneet tutkimaan sellaista naisten työtä, joka on ollut välttämätöntä perheen elatuksen takia, tai tapauksia, joissa naiset ovat osallistuneet omalta osaltaan perheen parissa harjoitettuun yritys- tai maataloudenharjoitustoimintaan. On osoitettu, että kaikkien perheen ja kotitalouden jäsenten panostus on ollut tärkeää ja on puhuttu niin sanotusta kotitalouden tuotantomallista (household economy). Pappien tyttärien toimintaa tässä mallissa ei ole huomioitu, koska on ajateltu, että pappien tyttäret tai pappien vaimot eivät voi missään olosuhteissa osallistua perheen pään ammatinharjoittamiseen. Näin periaatteessa onkin, sillä pappeus oli 1980-luvulle varattu vain miehille ja pappi harjoitti ammattiaan joko yksin seurakunnassaan tai useimmiten yhdessä seurakunnan muiden miespuolisten pappien kanssa.

Syksy. Ovenpäällismaalaus. Samuel Elmgren, 1820.
Suomen kansallismuseo.

Olen alkanut miettiä tätä kotitalouteen perustuvaa tuotantomallia uudelleen, kun olen lukenut pappien tyttärien ja pappien vaimojen elämästä. Nostan nyt esille yhden papin tyttären, jonka on väitetty olleen ensimmäinen (tiedetty ja dokumentoitu) naispuolinen kansanopettaja. 

Maria Christina Hörning syntyi Rantasalmen Osikonmäellä  helmikuun 21. päivä vuonna 1784. Hänen isänsä oli Johan Fredrik Hörning (1752-1824) ja äitinsä Maria Ruuskanen (Ruuskatar, 1760-1800). Maria Christinalla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka kuitenkin olivat todennäköisesti kuolleet jo ennen Maria Christinan syntymää. Näin ollen Maria Christina oli perheen vanhin eloon jäänyt lapsi ja toimi ajan tavan mukaan nuorempien sisarustensa kaitsijana. Maria Christinan (toisissa lähteissä Maja Stina eli suomalaisittain Maija Stiina) jälkeen perheeseen syntyi kolme tyttöä, joista vain nuorin Gustava (1793-1877) eli aikuisuuteen. Tyttöjen äiti kuoli Maria Christinan ollessa 16-vuotias ja pikkusisaren ollessa 7-vuotias. Tyttöjen isä avioitui uudelleen vuonna 1807 Lovisa Ikosen (1784-1838) kanssa, joka oli saman ikäinen Maria Christinan kanssa. 

Naisen unelmia. Pojat koulussa, tytöt koulussa.
August Mannerheim 1850. Helsingin kaupunginmuseo. 

Isä Hörningin ura

Maria Christinan syntyessä hänen isänsä oli 32-vuotias. Tuolloin isä Johan Fredrik Hörning kierteli Rantasalmella pitämässä rippikoulua. Isä-Hörning oli aloittelemassa maineikkaaksi kasvavaa pedagogista uraansa. Ruotsissa vuonna 1724 annettu koulujärjestys määritteli, että opettajan tuli omata riittäviä tietoja opetettavasta aineesta, pedagogisia taitoja ja esikuvallista elämäntapaa. Opettajien valvonta oli tuomiokapitulin eli luterilaisen kirkon alaista ja samoin koulut toimivat kirkon alaisuudessa. Johan Fredrik Hörning oli päässyt vuonna 1771 Nilsiän kappeliseurakunnan koulumestariksi ja lukkariksi. Melkoinen saavutus kouluja käymättömältä suutarin pojalta. Hörningillä ei ollut takanaan opintoja, vaan hän oli täysin itseopppinut. Toimittuaan opettajana Nilsiässä Hörning matkusti Rantasalmelle ja kirjautui 22-vuotiaana sikäläiseen triviaalikouluun, jonka penkkejä hän kulutti puolitoista vuotta. Triviaalikoulusta siirryttiin kymnaasiin ja sieltä yliopistoon, jos vain lukuhaluja ja ennen kaikkea taloudellisia resursseja kouluttautumiseen oli. Johan Fredrik Hörningillä oli ensiksi mainittuja, mutta ei jälkimmäistä. Opettajan ura oli usein sellaisten kohtalona, joilla ei ollut rahaa kouluttautua pidemmälle. 

Triviaalikoulun jälkeen Johan Fredrik Hörning pääsi Rantasalmen koulumestarin Hans Henrik Spåren (Spåran) apulaiseksi ja alkoi systemaattisesti kirjata ylös koululaisten lukutaidon kehitystä. Hörning myös kehitti tavuutavauksen ja häntä pidetään tämän lukemaan opetuksen muodon isänä. Aiemmin lukemaan oli opeteltu luettelemalla sanan kaikki äänteet ja vasta sitten muodostettiin sana kokonaisuudessaan. Hörningin johdolla alettiin tavaamaan tavuittain "koo-ii-äs kis äs-aa sa, kis-sa". Innovativiinen Hörning sai Rantasalmelta vakituisen pitäjän koulumestarin paikan. Nyt hän pystyi menemään naimisiin ja perustamaan perheen. 

Johan Fredrik Hörning alkoi kasvattaa kouluimperiumiaan ja otti työparikseen veljensä Adam Wilhelmin (toisissa lähteissä Adolf Wilhelm, s. 1755). Yhdessä veljekset opettivat sadoille rantasalmelaislapsille lukemisen saloja, uskontoa, laulua ja laskentoa. Opetus tapahtui talosta taloon kiertävässä kiertokoulussa. Talojen tuvissa oli talvisaikaan hämärää ja savuista, sillä talot olivat savupirttejä. Monissa paikoissa pienkarjaa - kanoja, kukkoja, lampaita ja porsaita - oli kylmimpään aikaan pirtissä lämmittelemässä. Koulunkäyntiin keskittyminen oli lapsillä vähän niin ja näin, kun mielenkiinnon vei tovereiden ja eläinten hassuttelut. Hörning oli kuitenkin ilmeisen taitava opettaja, sillä hänet palkittiin vuosittain työstään. 

Hörningin maine kiiri ja vuonna 1793 hänet kutsuttiin Sulkavalle pitämään koulua. Sulkavalla Hörning oli neljä vuotta ja opetti yli 700 lasta. Nyt Hörningillä oli kasassa tarpeeksi rahaa ja hän pystyi suorittamaan ylioppilastutkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1794 ja seuraavana vuonna hän läpäisi pappistutkinnon, vaikkain hänen taitonsa latinassa, kreikassa ja filosofiassa todettiin puutteelliksi. Tässä kohtaa hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli ja Hörning toimi jonkin aikaa opettajana Rantasalmella, kunnes vuonna 1804 hän siirtyi  Kerimäelle ja sieltä vielä samana vuonna Pieksämäelle. Vuonna 1806 Hörning saavutti seuraavan etapin urallaan, kun hänet nimitettiin virkaa tekeväksi kappalaiseksi Haukivuoren seurakuntaan, jossa hän toimi pari vuotta. Lopun elämäänsä Hörning kierteli Etelä-Savon seurakuntia virkaa tekevänä kappalaisena. Hän kuoli ollessaan virkaa tekevänä kappalaisena Kesälahden seurakunnassa. Tässä vaiheessa hän oli laskenut opettaneensa yli 12 000 lasta. 

Kiertokoulu. Eero Järnefelt. Kansallisgalleria

Maria Christinan nimitys opettajaksi

Maria Christina Hörning tuli isänsä sijaiseksi Rantasalmen koulumestarin tehtävään vuonna 1809 ja toimi sijaisena isälleen ja tämän apulaisena toimineelle sedälleen ainakin kevätlukukauden ajan. Aikalaislähteet kertovat, että Hörning oli opettanut vaimolleen latinaa, joten todennäköisesti tästä opista oli saanut osansa myös tytär. Paljon muuta ei Maria Christinan työstä opettajana tiedetä. 

Toimiessaan opettajana Maria Christina Hörning oli jo avioituinut nainen. Hänen puolisonsa Erik Ekelund (1772-1858) oli kersantti, musikantti ja toimi sittemmin appensa apuna Rantasalmen koulumestarin toimessa. Kevättalvella 1809 Ekelund oli todennäköisesti armeijan mukana sotimassa Venäjää vastaan, joten hänen vaimonsa hoiti perheen "koulubisnestä". Ekelundien lapset, neljävuotias Johan Henrik ja puolitoistavuotias Fredrika, saivat ehkä olla kuunteluoppilaina koulussa.

Johan Fredrik Hörningin urasta kertovien tarinoiden ja historiikkien joukossa on kertomus siitä, mitä hänen puolisonsa (epävarmaa kumpi näistä) ajatteli latinanopinnoista. Hörningin palatessa opetusmatkaltaan pitäjästä oli vaimo irrottanut eteisestä lattialaudan, joten Hörningin astuessa tupaan putosi hän talon alla olevaan kellariin. Vaimo ei päästänyt miestään ylös ennen kuin tämä lupasi lakata piinaamasta vaimoaan latinanopinnoilla. Voi vain ihmetellä, miten kaiken päivää lapsia opettanut Hörning jaksoi vielä iltaisin paneutua vaimonsa latinanopintoihin sellaisella innolla, että oppilas väsyi ja turhautui pedagogin vaatimuksiin. On mahdollista, että Hörning suhtautui samalla innolla tyttäriensä kouluttamiseen ja on olemassa jonkinlaista perimätietoa siitä, että Maria Christina osasi latinaa. 

Lasten paras tavara. "Aapinen" vuodelta 1731.
Jyväskylän yliopiston tiedemuseo

Hörningien "kouluimperiumi" ja pappiloiden naisten työ

Hörningien perheen elanto riippui täysin seurakunnan koulumestarilleen maksamista palkkioista, jotka maksettiin lähinnä luontaistuotteina eli viljana. Ilmeisesti palkkio oli sen verran hyvä, että sillä pystyi elättämään oman perheen lisäksi avuksi otetun veljen perheineen. Adam Wilhelm Hörningin perheeseen syntyi viisi lasta. Näistä Anders-poika päätyi jatkamaan isänsä ja setänsä "kouluimperiumia" toimien Parikkalan seurakunnassa koulumestarina. Anders Hörning mainitaan  koulumestarin oppilaana vuonna 1821, jolloin hän avoitui Catharina Kärkkäisen kanssa. Hörningin ilmestyessä Parikkalaan oli pitäjän koulumestarina Matti Sonni (n. 1737-1825). Koska hän sairasteli ennen kuolemaansa eivätkä pitäjäläiset päässeet sopuun siitä, miten koulunkäynti seurakunnassa tulisi järjestää, hoiti koulumestarin tehtävää hänen poikansa Israel ja muut vaihtuvat sijaiset, joista yksi oli Anders Hörning. Anders Hörning oli elossa vielä 1865, jolloin rippikirjassa mainittiin entisenä sotilaana, joka asui leskenä Änkilän kylässä.  

Vaikka Maria Christina mainitaan vain ohimennen hänen isäsnsä uran yhteydessä, paljastaa hänen lyhytaikainen toimintansa opettajan sijaisena poikkeusoloissa sen, että myös kansanopetuksen voi ajatella 1700- ja 1800-lukujen taitteessa järjestyneen kotitalouden tuotantomallin mukaisesti. Muita elinkeinoja tutkittaessa on havaittu, että aviomiehen tai isän ollessa estyneenä perheen naiset voivat vastata elinkeinonharjoittamisesta. Näin oli myös koulumestarin tehtävässä. Ainoastaan papin tehtävään naiset eivät voineet tarttua. Hörningin tytär ei olisi voinut kiivetä saarnastuoliin isänsä sijaan. 

On mahdollista, että tutkimuksen edetessä löydämme aineistoa, joka paljastaa pappien vaimojen ja tyttärien muilla tavoin auttaneen pappeja työssään. He saattoivat kirjoittaa puhtaaksi dokumentteja, saarnoja ja huolehtia virantoimituksen sellaisista tehtävistä, jotka eivät kuuluneet papin toimittamiin sakramentteihin tai evankeliumin saarnaamiseen. Naisten historiaa tutkineet historiantutkijat ovat jo kauan puhuneet siitä, että naisten tekemä työ on ollut historiassa näkymätöntä ja nostaneet esille naisia, jotka ovat olleet tavalla tai toisella aktiivisia ja toimineet kulloinkin vallinneiden yhteiskunnallisten reunaehtojen sallimissa rajoissa. Pappiloiden naisten tekemä työ on tähän asti jäänyt melko vähälle tutkimukselle, mutta näyttää siltä, että pintaa raaputtamalla siitäkin löytyy uutta tietoa, kuten vaikka 1600-luvun papin vaimoja tutkineen Miia Kuhan tutkimukset osoittavat.

 

Lue lisää:

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.10.1883 No 6

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.11.1883 No 7 

Alempi kansanopetus 1.4.1913 No 4

Alempi kansanopetus 1.5.1913 No 5

Etelä-Savon rakennusperintöyhdistys ry: Rantasalmen kappalaisen pappila

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse. Otava, Helsinki 1918. 

K. G. Leinberg: Johan Fredrik Hörning: Finlands förnämste sokneskolmästare. Finska Litteratur-sällskap, H:fors 1883.

Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen: Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS, Helsinki 2010. 

Jaana Juvonen: Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996. 

Lisäksi tekstissä on käytetty apuna Suomen sukututkimusseuran HisKi tietokantaa, geni.com -sivustoa ja Parikkalan seurakunnan rippikirjoja. 

Erik Gabriel Sederholm - opettaja, Koitsanlahden hovin vuokraaja ja Rapattilan kartanon isäntänä

Erik Gabriel Sederholm syntyi 29.7.1790 Tuusulassa. Isänisä oli helsinkiläinen kauppias ja laivanvarustaja ja tehtailija Johan Sederholm, jonka rakennuttama talo seisoo edelleen Senaatintorin laidalla. Erikin syntymän aikaan isä Karl Albrekt oli luopunut kuninkaallisen sihteerin virastaan Tukholmassa ja viljeli maatilojaan Helsingissä ja Mäntsälässä. Erikin äidinisä Erik Olander oli omistanut tilan ja sahan Tuusulan Kellokoskella, mutta sekä äidinisä että äidinäiti olivat kuolleet Erikin syntymän aikoihin. Erikin eno Johan Gustaf Olander meni Erikin syntymän aikohin naimisiin Johan Sederholmin tyttären Hedvig Magdalenan kanssa. Perheen ja sukupiirin varallisuus ja asema olivat tiukasti kytköksissä Viaporiin ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Johan Sederholm (1722-1805). 
Emmanuel Thelningn maalaus 1804. 
Helsingin kaupunginmuseo.

Erik Gabrielista ei tiedetä juuri mitään. Hän ilmestyy historian lehdille oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän entisenä opettajana ryhtyy vuokraamaan Koitsanlahden hovia Parikkalassa. Tämä tapahtuu vuonna 1816. Venäjän valtio oli ottanut Koitsanlahden haltuunsa sen jälkeen, kun alueen talonpojat olivat nousseet 1783 kapinaan hovia hallinnutta ruhtinas Pavel Skavronskia* ja hänen edusmiehiään vastaan. Valtio antoi tilan hallinta- tai vuokraoikeuden (termit ovat vaihtelevia eri lähteissä) venäläiselle lääkärille, valtioneuvos ja ritari Christoper Kniperille, joka vuokrasi tilan edelleen Parikkalan nimismies Friedrich Schlossmanille. Schlossmanin muutettua pois paikkakunnalta vuokraajiksi tulivat viipurilaiset kauppiaat Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni ja heidän jälkeensä vuonna 1816 Erik Gabriel Sederholm. Vuosivuokra oli 1800 ruplaa. Kniperin kuoltua valtio huutokauppasi hovin vuokraoikeuden vuonna 1822. Tuolloin huutokauppaan osallistuivat Sederholmin lisäksi Jakob Fredrik Lagervall ja joukko pitäjäläisiä, jotka näin ajattelivat pääsevänsä eroon hovin päivätöistä. Sederholm voitti huutokaupan, mutta muutti pois Koitsanlahdesta jo seuraavana vuonna. Sederholm oli miltei heti Parikkalaan saavuttuaan avioitunut nimismies Lasseniuksen vain 16-vuotiaan tyttären Johanna Fredrikan (1800-1841) kanssa. Koitsanlahdesta Sederholmit muuttivat anoppilaan, kunnes perhe muutti 1829 virallisesti Viipuriin, joskin siellä oltiin ilmeisesti asuttu jo aiemmin. Viipurin seudulla Sederholmit asettuivat asumaan Rapattilan kartanoon.

Parikkalassa Sederholmien luona asui perheen äidin Johanna Fredrika Lassenuksen sisaren tytär Johanna Gustava Paulin (1782), joka isä oli Tuusulan kirkkoherra. Rippikirjojen mukaan Johanna Gustava oleskeli Parikkalassa ainakin vuodet 1818-1827, eli miltei koko sen ajan, kun Sederholmit asuivat Parikkalassa. Voi olettaa, että Johanna Gustava seurasi perhettä Rapattilaan. Nuori äiti, joka oli 16-vuotiaasta alkaen lähes jatkuvasti raskaana tai imetti tarvitsi vanhemman naispuolisen sukulaisen apua. Naimattomille sukulaisnaisille koetettiin löytää paikka, jossa he voivat olla avuksi ja saada näin työtä vastaan katon päänsä päälle. 

Uusi koti Rapattila sijaitsi Viipurin Tienhaarasta noin neljä ja puoli kilometriä Lappeenrannan suuntaan. Lähellä olivat muun muassa Juustilan ja Herttualan kartanot. Ennen Sederholmeja kartanoa oli pitänyt hallussaan hallussaan Viipurin pormestari Niklas Jaenisch. Hänen jälkeensä Rapattilan hallinta siirtyi lääkäri L. de Bourgeoisille, häneltä Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori Johan Nymanderille ja hänen kuoltuaan tyttären miehelle Odert Henrik Gripenbergille. Gripenberg myi Rapattilan 1828 Sederholmille. Gripenberg saattaa olla avain Sederholmin menneisyyteen, sillä Gripenberg oli koulunjohtaja, joka johti useampia kouluja ympäri eteläistä Suomea ja toimi Rapattilasta lähdettyään Haminan kadettikoulussa. Ehkä Sederholm oli ollut opettajana jossain Gripenbergin koulussa, vaikkapa poikien sisäoppilaitoksessa Hämeenlinnassa?**

Odert Henrik Gripenbeg perusti Hämeenlinnaan poikakoulun, jonka opetusfilosofia perustui sveitsiläiseen Pestalozzi-kouluun. Gripenberg oli vuonna 1810 tutustunut Johann Henrich Pestalozzin Yverdoniin perustaman koulun toimintaan. Pestalozzilainen opetusmenetelmä perustui 1700-luvun valistusajatteluuun, jonka mukaan köyhien asemaa paransi parhaiten koulutus. Gripenberg noudatti koulussaan Pestalozzin filosofiaa, joihin kuului jokaisen ihmisoikeudet - vaikka käytännössä koulun oppilaat olivatkin aatelispoikia. Gripenbergin koulussa opetettiin reaaliaineita (historia, maantiede, luonnontiede) ja uusia kieliä (saksa, englanti, ranska) eikä lainkaan latinaa kuten tuon ajan muissa poikakouluissa. Koulu erosi myös siinä muista aikakauden kouluista, että ruumiillinen rangaistus ja ulkoluku olivat siellä kiellettyjä. Gripenberg sai koululleen tukea sekä Venäjän keisarilta että Ruotsin kruununperilliseltä Kristian Augustilta, joka maksoi Gripenbergin opintomatkan Sveitsiin. Kotimaassa Gripenbergiä tukivat Gustaf Fredrik Stjernvall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil sekä kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Nimekkäistä tukijoistaan huolimatta koulu ei ollut kovinkaan menestynyt ja Gripenberg muutti sen ensin Hämeenlinnasta Poriin ja sieltä Sääksmäelle, josta oli perinyt Voipaalan kartanon. Koulun toiminta kartanossa ei ollut pitkäaikaista. Vuonna 1828, kun Gripenberg myi Rapattilan Sederholmille, oli hän sokeuduttuaan joutunut jättämään opettajantehtävänsä Haminan alkeiskoulussa. Sinne hän oli siirtynyt Voipaalasta 1823. Sokeutuminen ei kuitenkaan estänyt Gripenbergiä toimimasta, vaan hän perusti vielä 1835 tyttökoulun Helsinkiin, joka jatkoi toimintaa vielä Gripenbergin kuoltuakin. 

Parikkalassa Sederholmien nuori perhe mitä todennäköisimmin seurusteli paikkakunnan toisen nuoren säätyläisperheen, kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin perheen kanssa. Molempien perheiden päät olivat kiinnostuneet koulutuksesta - rovasti Rönnholm oli ennen Parikkalaan tuloaan ollut opettajana Viipurissa - ja molempien opetusfilosofia perustui valistusajatuksille ja modernille humanistiselle ihmiskuvalle. Perheiden äideillä oli siteitä Pietarin saksankielisiin seurapiireihin, joten he saattoivat tukea toisiaan kohtalon heitettyä heidät syrjäiseen Parikkalaan. Nuoret vaimot varmasti myös tukivat toisiaan silloin, kun lapset sairastelivat ja lasten kuolemasta aiheutui surua ja ahdistusta. Mahdollisesti iloisempiakin hetkiä vietettiin yhdessä, istuttiin iltaa, luettiin ääneen ja ehkä jopa tanssittiin ja musisoitiin nuoren ruustinnan myötäjäislahjaksi saaman piano forten äärellä. 

Erik Gabrielin lapset

Erik Gabriel Sederholm kuoli Rapattilassa 1834 ja tila jäi hänen leskelleen ja lapsilleen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta: Parikkalassa syntyivät Albert Constantin (1817), Karl Robert (1818-1903), Erika Emilia (1820-1820), Erik Ferdinand (1821-1822), Fredrika Anna (1823) ja Julia Antoinette (1824-1895). Rapattilassa syntyneeksi on kirjattu Dorothea Wilhelmina (1827), Agathon (1828-1879), Amalia Eleonora (1829-1921) ja Erik Gabriel (1833-1894). Isän kuoltua äiti meni vielä uusiin naimisiin maanmittari Carl August Sierckenin kanssa ja sai tämän kanssa tyttären Ida Sofian (1841-1913). Fredrika Lassenius kuoli Rapattilassa ja tila myytiin pois.  

Karl Robert Sederholm palveli Venäjän armeijaa muun muassa linnoitusupseerina Sevastopolissa ja Hersonissa. Hänet tunnetaan myös harrastuksistaan, joihin kuului uskonnonfilosfia, spiritualismi ja rakennustaiteen aatehistoria sekä pienoismallit. Ukrainassa Karl Robertin tavoin vaikutti myös tämän isän veli Karl Thedor Sederholm (1789-1867), joka erotettiin pappisvirastaan Harkovassa 1820 harhaoppisuuden vuoksi, mutta jatkoi uraansa opettajana ja kirjailijana Venäjällä. Uskonnollisfilosofiset pohdinnat ja spiritualismi todennäköisesti yhdistivät näitä kahta nimikaimaa.

Karl Robert Sederholm kotioloissaan. 
Museovirasto.

Julia Antoinette putkahtaa esille 1867, kun hän ilmestyy kotiopettajattareksi Sauvoon Karl August Krookin ja Elisabeth Collanin lapsille. Isäpuolen sukujuuret läheiseen Saloon sekä Julian syntymäpaikkakunnan Parikkalan rovasti Collanin ja Elisabeth Collanin sisaruussuhde varmaankin helpottivat työpaikan löytymistä. Rovasti Collan myös saatteli Julian Sauvoon Krookien Kärkkisten tilalle, jossa perhe tuolloin asui. Krookin perheen tyttären Augustan muistelmissa Julia Sederholm kuvataan ankarana opettajana, joka ei tuntenut kesäloman käsitettä ja jonka opetuskieli oli saksa. On mahdollista, että Julia oli toiminut opettajana Gripenbergien Helsingin tyttökoulussa sen viimeisimpinä toimintavuosina 1850-luvun alussa ja näin  jatkanut isänsä mahdollisesti aloittamaan yhteistyötä Gripenbergin kanssa. Krookeilta Julia siirtyi opettajaksi Helsingin saksalaiseen tyttökouluun jo ilmeisesti samana vuonna 1867. Julia kuoli naimattomana Helsingissä. 

Agathonin koulu-urasta ei juuri tiedetä, mutta hän ilmestyy vuoden 1868 tienoilla Hollolaan, jossa toimii lääkkeentekijänä (farmaseutti). Suvulla oli siteitä paikkakunnalle, sillä Voistion kartanoa Hollolassa asutti Agathonin isän veli Patrik Sederholm ja isän sisko oli aikoinaan avioitunut ruustinnaksi paikkakunnalle. Mahdollisesti Agathon opiskeli Saksassa, joten häntä ei löydy suomalaisesta ylioppilasmatrikkelista. 1866 Sederholmin kirjakauppa Helsingissä mainosti Agathon Sederholmin kirjoittamaa teosta "Universum. Grundrisse aus dem Buche des Lebens, der Natur, und der Welt". joka sisälsi ilmeisesti myös kirjoittajan muotokuvan. 

Amalia Eleonora avioitui ruotsalaisen majuri Daniel Emil Drangelin kanssa, joka omisti Mossebon säteritilan. 

Erik Gabiel, isänsä kaima, opiskeli metsänhoitajaksi Saksassa ja toimi metsähallinnon tehtävissä Suomessa. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin suuntasi opettajaksi ja käänsi uskonnollis-filosofista venäläistä kirjallisuutta. 

Erik Gabriel Sederholm ja vaimo
Adamina Lovisa Rosén.
Lusto - Suomen metsämuseo.

* Skavronski asui Pietarissa ja eri puolilla Eurooppaa eikä hän tiettävästi koskaan käynyt lahjoitusmaallaan. Hänestä kerrotaan, että hän oli erikoinen hahmo, joka puhutteli kaikkia palvelijoitaan oppeeralaulajan äänellä ja oli kouluttanut palvelijansa vastaamaan samalla tapaa. 

** Sederholmia ei näy rippikirjoissa asumassa Porissa Gripenbergin talossa vuosina, jolloin koulu toimi Porissa. Jos hän oli Porissa, asui hän muualla. Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan rippikirjat eivät ole saatavilla niiltä vuosilta, kun Gripenbergin koulu toimi siellä. 

Lähteet: 

Parikkalan seurakunnan rippikirja 1818-1826, KA. 

Helsingfors Dagblad 19.8.1865, No. 191.

Hufvudstadsbladet 3.6.1869, No. 125. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 14.5.1868, No. 58.

Wiborgs Nyheter 31.10.1902, No. 253. 

Aalto, Seppo, Granqvist, Juha-Matti, Gustafsson, Sofia: Linnoituskaupunki: Helsinki ja Viapori 1721-1808. Helsinki: Minerva-kustannus 2020. 

Hatakka, Sampsa: Aikalaiskuvauksia Viaporista, osa 7: Johan Gustaf Olander (viitattu 21.9.2021). 

Juvonen, Jaana: Parikkalan historia. Parikkala, 1996. 

Kalleinen, Kristiina: Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021) .

Kotivuori, Yrjö: Jaensich, Niklas. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Erik Gabriel. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Karl Theodor.  Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Krook, Augusta: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Helsingfors: Söderströms 1950. 

Meurman, Otto-I.: Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. 1985. 

Mäntylä, Ilkka ja Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sederholm, Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).  

Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Helsinki: SKS 1997. 

Seabag Montefiore, Simon: Romanovit 1613-1918. Helsinki: WSOY 2017. 

Teerijoki, Ilkka: Stjernvall, Gustaf Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS 2012.    .  

Parikkalan kirkon kellotapuli

Tuoreessa Parikkalan-Rautjärven sanomissa (ilm. 6.7.2023) oli juttu Parikkalan kirkon kellotapulin uudesta viiristä, joka tehtiin vanhan mallin mukaan. Jutussa luki, että Parikkalan kirkko ja kellotapuli valmistuivat vuonna 1817.

Parikkalan kellotapuli. Viktor Svaetichin, 1915. 
Lahden museot

Lueskelin parisen vuotta sitten tutkimushankkeeni tiimoilta Parikkalan pitäjänkokouspöytäkirjoja ja muistin, että kokouksissa keskusteltiin kellotapulin rakentamisesta. Kirkko, kellotapuli ja rovastin pappila olivat palaneet 1800-luvun alussa, joten pitäjässä oli paljon rakentamistöitä, kun kaikki nämä tärkeät rakennukset uusittiin. Parikkalaan oli saatu 1819 uusi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm, joka oli tarmokas ja kärsivällinen paimen pitäjäläisilleen. Vaikka kirkollisten rakennusten rakennustyöt oli aloitettu jo ennen Rönnholmia, oli hän niiden loppuunsaattamisessa mukana aktiivisesti etsien tietoa ja patistaen pitäjäläisiä toimimaan. Rönnholmin aikana valmistui myös kirkon viereen pitäjäntupa, nykyinen käsityökeskus. 

Kellotapulilla oli 1800-luvulla tärkeä tehtävä, sillä kellojen soitolla voitiin ilmoittaa sekä pyhän jumalanpalveluksista niin myös hautauksista ja hälyttää ihmisiä kokoon, jos vaikka kirkonkylää uhkasi tulipalo tai muu suuri onnettomuus. Tuon ajan äänimaailmassa, jossa ei ollut olemassa sähköisesti vahvistettua ääntä eikä teollisuuden tai liikenteen aiheuttamaa taustamelua, kirkonkellojen kumu oli varmasti sykähdyttävä kokemus. Ääni myös kantoi kauas yli Simpelejärven selän niin, että kaukaisemmissakin kylissä pystyttiin kuulemaan kutsu kokoontua kuulemaan sanaa. Vaikka kirkolle ei olisikaan ehditty enää saman päivänä aikana, niin ainakin pysyttiin kärryillä siitä, onko pyhä vai arki. Tämäkin oli tärkeä tieto aikana, jolloin päivämäärää ei pystynyt tarkistamaan muuta kuin almanakasta ja siinähän voi helposti mennä sekaisin päivistä, jos ei ole mitään pyhäpäivän erottavaa tekijää kuten kirkonkellojen soitto. 

Parikkalan kellotapuli

Parikkalan kellotapulin ja kirkon rakennusmestarina toimi Matti Salonen. Aluksi kellotapuli oli hiukan erilainen kuin nykyään, kuten Viktor Svaetichin piirroksesta voi huomata. Nykyisen asunsa kellotapuli ilmeisesti sai vuonna 1911 suoritetussa korjaustyössä.

Parikkalan kirkko ja etualalla kellotapuli.
Pekka Kyytinen 1953
Museovirasto

Vuonna 1832 Parikkalassa nousi esille kysymys kellotapulin korjaamisesta. Tapuli oli tuolloin seissyt noin 15 vuotta kirkon vieressä, kirkolta etelään johtavan maantien risteyksessä. Pitäjänkokous päätti, että kellotapulin kattoa korjataan kesällä 1833. Päätettiin, että katon puuosat korjataan ja katolle asennetaan uudet kattopellit. Vuonna 1835 katto ja kellotapuli päätettiin maalata öljymaalilla. Seuraavana kevään 1836 pitäjänkokouksessa päätettiin, että kellotapulin katolla oleva valkoinen risti (tuolloin ei vielä ollut viiriä) maalattaisiin valkoiseksi. Samoin kellotapulin luukut saisivat valkoisen maalipinnan ja katto maalattaisiin mustaksi. Itse torni maalattaisiin punamultamaalilla. Puutavara kellotapulin ja samanaikaisesti tehdyn kirkon korjaustyöhön tuotiin Putikon sahalta. 

Usein kirkon korjaustyöt kilpailutettiin urakkahuutokaupassa. Kellotapulin korjausurakan voitti Matti Juhonpoika Soikkeli Rasvaniemen kylästä. Hän oli kylänmies (byaman), eli osallistui pitäjän yhteisistä asioista päättämiseen ja edusti kylänsä asukkaita pitäjänkokouksessa. 

Tapuli korjattiin 1858-1859 ja uudelleen 1877, jolloin tapuli maalattiin valkoiseksi. Maali hankittiin Pietarista. 1882 tapuliin saatiin vihdoin ukkosenjohdatin, josta oli keskusteltu 50 vuotta. Korkealla mäellä kirkko ja kellotapuli olivat alttiita Parikkalassa usein riehuville ukkosille, mutta ilmeisesti johdattimen tehoon ei uskottu tai se katsottiin liian kalliiksi hankinnaksi. 1880-luvulla tapulin katto siveltiin asvaltilla, joka auttoi peltikatetta pysymään vesitiiviinä. Samalla tapulin seinät maalattiin vaaleanruskeiksi. Vuonna 1899 kellotapulin kivijalan rappaus annettiin haudankaivaja Olli Kososen (Hauta-Olli) tehtäväksi. (Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176)

1900-luvulla kirkkoa ja tapulia on kunnostettu useita kertoja. Vuonna 1911 kirkkoa ja tapulia korjattiin ja ilmeisesti tuolloin tapuliin saatiin viiri, joka nyt kesällä 2023 uusiittiin täysin palvelleena. Korjaustöitä johti kurikkalainen Antoni Hakala (Ilkka 21.10.1929, No 224) Vuoden 1911 remontissa kellotapuliin hankittiin uudet kivirappuset, tapulin sisällä olevat portaat loivennettiin, luukut saivat uudet saranat ja ne maalattiin. Tärkein oli kuitenkin katon kunnostustyö. Rappusia loivennettiin uudestaan vielä vuonna 1930. (Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26). Tapulin vesikatto maalattiin kesällä 1934. Työn tekivät M. Kanerva ja Emil Salminen Sortavalasta. (Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134) 

Sotien jälkeen tapulia ja kirkkoa on kunnostettu useita kertoja. Tapulin ja kirkonkin väri on muuttunut vuosien saatossa, samoin ulkoasu ja kirkon sisustus. Myös kirkon ympäristö on kokenut muutoksen, kun järvenlaskun myötä Simpeleen ranta on siirtynyt kauemmas ja ranta-alue on metsittynyt niin, että kirkonmäeltä ei enää ole avaraa näköalaa järvelle. Myös valtamaantie on siirtynyt pois kulkemasta kirkon viertä. Näin kellotapuli on jäänyt hiukan kuin sivuun. Alun alkaenhan tapuli tervehti etelästä pitäjään saapuvia matkaajia eikä kukaan päässyt pitäjän kirkonkylän ohitse huomaamatta kellotapulia. 

Parikkalan kirkko järveltä nähtynä. Postikortti.
H. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto

Kirkonkellot

Ilmeisesti kellotapulissa oli kello hetimain sen jälkeen, kun tapuli oli valmistunut. Tämä kello palveli ainakain reilun vuosikymmenen, kunnes meni syksyllä 1831 rikki. Kellojen soitto oli suntio Pekko Innansen tehtävä. Hän kertoi, että oli antanut Tyrjän kylältä kotoisin olevan Simo Klemetinpoika Sonnin soittaa kelloa, koska poika oli kovasti tätä toivonut. Seuraavana sunnuntaina huomattiin, että kello oli mennyt rikki. Pitäjäläiset olivat sitä mieltä, että seurakunta hankkii uuden kellon seurakunnan kustannuksella, mutta suntio halusi korvata kellon omista varoistaan. Hän halusi välttää joutumasta käräjille ja tulla syytetyksi huolimattomuudesta työssään. Pitäjäläiset suostuivat tähän ja valutuuttivat Innasen hankkimaan uusi kello Mikkelinpäivään mennessä omalla kustannuksellaan. 

Vuonna 1845 päätettiin kellotapuliin hankkia uusi kello. Hankintatyöhön valtuutettiin Yrjö Ollinpoika Suomalainen Kirjavalan kylästä. Hankitapaikaksi määrättiin Pietari, josta Suomalaisen pitäisi 400 seteliruplan määrärahalla hankkia sopiva kello. Rahamuseon rahanarvolaskurilla hinnaksi saadaan miltei 11 000 nykyeuroa. Mahtoi Suomalaista jännittää matkustaa Pietariin tällainen rahatukku mukanaan. Kellon asentamisen tapuliin suoritti Juho Pekonpoika Pitkänen Savikummun kylästä. 

Kellolle kävi kuitenkin köpelösti. Kello saattiin paikoilleen keväällä 1847, mutta jo heinäkuussa kello oli rikki. Syytä ei tiedetty, sillä kukaan ei ollut nähnyt kellossa mitään vikaa. Rikkoutunut kello päätettiin korjauttaa seuraavana kesänä jossain suomalaisessa valimossa. Kesällä 1849 Rönnholm toi seurakuntalaisten tiedoksi, että helsinkiläinen tehtailija Osberg voisi korjata kellon. Ilmeisesti Osbergin paja ei kuitenkaan ottanut kelloa työn alle, sillä toukokuussa 1850 kello päätettiin korjauttaa Pietarissa. 

Kellotapuliin päätettiin hankkia uusi, toinen ja isompi kello Krimin sodasta selviytymisen kunniaksi vuonna 1855. Meni muutama vuosi, kunnes vuonna 1858 pitäjäläisillä oli syytä juhlaan: vihdoin hovin päivätyöt oli lopetettu ja tätä juhlistettiin uudella kirkonkellolla. Tällä kertaa kello hankittiin Osbergin (Osberg & Bade) valimosta Helsingistä ja kelloon valettiin teksti: "Tämä kello haettiin Parikkalaan wuonna 1858 muistoksi sinä wuonna parikkalaisille Armossa suodusta wapaudesta päiwätyön kuormasta Koitsanlahden howiin." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2) Nyt ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten kello testattiin välittömästi soittamalla sitä 12 tuntia yhtä soittoa. Kello kesti koitoksen. 

(Mielenkiintoinen havainto, että tästä kirkonkellosta ei ole yhtään kuvaa internetissä saatavilla. Olisi kulttuurihistoriallinen teko, jos joku taho tällaisen kuvan saisi ladattua.) 

Innasen rikkoutuneen tilalle hankkima kello hajosi vuonna 1866 ja Osberg toimitti uuden kellon, joka laivattiin Helsingistä Viipuriin ja sieltä sen nouti torppari Juho Neuvonen Oravaniemeltä. 

Vuonna 1928 kellotapuli ja kirkonkellojen soitto oli vielä merkittävä tapahtuma: "Kirkkomäellä wielä nytkin wanhin kansanpolwi pyhäaamuna kuultuaan ensimmäisen läppäyksen aamukellon soitosta hartaana ja kunnioittawana nostaa hattunsa, sillä se ymmärtää kellon juhlallisen, korkeuksiin kutsuwan ja wapautta kaikuwan äänen." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 25) 

Kellotapuli tapahtumien näyttämönä

Tyttöjä ja poikia Parikkalan kirkolla helluntaina. 
A. Heinonen 1892
Museovirasto

Koska kellotapuli oli keskellä kylää, sai se toimia monenmoisten tapahtumien näyttämönä ja ihmisten kohtaamispaikkana. Vuonna 1909 nimimerkillä Kulkijapoika Parikkalan Sanomiin kirjoittanut kertoi kellotapulin liepeillä pyhäisin tapahtuvasta korttipelistä ja tupakoinnista. Tapuli oli toiminut ilmeisesti jo rakentamisajastaan 1800-luvun alusta alkaen myös tilapäisenä majapaikkana kirkolla asioiville, sillä vuonna 1866 Suomalaiseen Viralliseen Lehteen Parikkalasta raportoinut kirjoittaja nimimerkillä Tuiteroinen kuvaili tapulin toimivan "wierasmajana". (Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93). Kaikki ohikulkijat eivät mahtuneet pitäjäntupaan, joten tapuli sai toimia tilapäisenä säänsuojana. Tosin lehden seuraavan vuoden numerossa (4.1.1867, no 2) nimimerkki Oluwiliiniuslander kumosi kaiken, mitä Tuiteroinen oli kirjoittanut kellotapulista ja syytti Tuiteroista seurakunnan maineen pilaamisesta. Kumpikohan mahtoi olla oikeassa?

Kellotapulin viereinen kenttä oli omiaan myös maallisten tapahtumien järjestämiseen. Kesällä 1897 kentällä pidettiin lastenjuhlat, joissa laulettiin ja leikittiin. (Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190) 

Nykyäänkin kirkonmäen lähellä laiduntaa lampaita. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan pikemminkin voi ajatella, että eläimet kuuluvat kiinteästi kirkonmäen kulttuurimaisemaan. Eläinten ja ihmisten rinnakkaiselosta kirkonmäellä voi lukea useista 1900-luvun alun sanomalehtikirjoituksista. Vuonna 1938 kirkkohallitus lopulta kielsi eläinten laiduntamisen kirkonmäellä. (Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24) 

Eläinten väistyessä vetojuhdan tehtävistä kirkonmäestä tuli autojen kokoontumispaikka. Vuonna 1932 Parikkalan, Saaren ja Simpeleen moottoriajoneuvojen vuosittainen katsastus suoritettiin Parikkalan kirkonmäellä, kellotapulin välittömässä läheisyydessä. (Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19) Kirkon vieressä oli kylän suurin tasainen alue, siihen oli hyvä kurvata autolla maantieltä.

Sota-aikana oli vähällä, ettei kirkko ja kellotapuli olisi palaneet läheisen pappilan tavoin. Kun vihollisen tykkituli piiskasi Tyrjän suunnalta, lensi kirkon lähelle ammusten kappaleita tai luoteja, joiden jäljet nyt nähtiin alas otetussa kellotapulin viirissä. 

Lähteet: 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)

Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93

Suomalainen Virallinen Lehti 4.1.1867, no 2

Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190

Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176

Parikkalan Sanomat 30.6.1909, no 26

Parikkala 16.11.1910, no 46

Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2

Ilkka 21.10.1929, No 224

Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26

Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19

Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134

Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24

Parikkalan-Rautjärven Sanomat 6.7.2023, no 27