Havaintoja 1800-luvun lääkäreistä ja muista opintielle lähteneistä - Kerimäen Makkoset ja Maaningan Halolan Schmidt

Olen Collan-suvun ainestoa läpi käydessäni törmännyt useamman kerran kahteen tohtorismieheen, jotka kävivät hoitamassa Iisalmen kirkkoherran Pehr Johan Collanin perhettä. Kirjeissä heistä mainitaan vain nimet Schmidt ja Maconi, joten otin selvää kenestä on kyse. 

Tohtori Schmidt

Gustaf Mauritz Schmidt syntyi Pälkäneen Äimälässä 22.9.1792. Hänen isänsä oli Hämeen läänin jalkaväkirykmentin jääkäripataljoonan välskäri ja kengitysseppä Karl Reinhold Schmidt (k. 1823). Isoisä Johan Christoffer Schmidt oli kotoisin Säkkijärveltä Viipurin läheltä ja ammatiltaan hänkin kengitysseppä. Mistä Schmidt Säkkirjärvelle ilmestyi, sitä ei tiedetä. Mahdollisesti hän oli Viipurissa vaikuttaneen Schmidt-nimisen kauppiasperheen poika, joka siirtyi sotilasuralle. Lääkärin työ oli tuolloin vielä pitkälti käsityöammatti, ja etenkin sotilaslääketieteessä tärkeimpiä tehtäviä oli varmistaa, että armeija pystyy marssimaan. Toisin sanoen oli osattava hoitaa niin miesten kuin hevostenkin jalat marssikuntoon. 

Gustaf Mauritz Schmidt lähetettiin vuonna 1804 Hämeenlinnan triviaalikouluun, josta hän siirtyi vuonna 1811 Turun akatemiaan eli yliopistoon. Opintojen etenemisestä ei ole enempää tietoa, sillä seuraava tiedossa oleva asia Schmidtin uralta on vuodelta 1815, kun hänet nimitettiin  Turun lääninlasaretin alilääkäriksi. Kaksi vuotta tämän jälkeen, vuonna 1817, hänestä tuli Kajaanin linnan lääkäri. Vuonna 1820 Schmidtin ura vei Kuopioon, jossa hän toimi vuoteen 1860 asti vankilan- ja sairaalanlääkärinä. Gustaf Mauritz Schmidt hukkui 19.7.1864, kun Pääsky-laiva haaksirikkoutui lähellä Kuopion satamaa. Samassa onnettomuudessa kuoli hänen esikoistyttärensä, joka oli viimeisillään raskaana.

Näköala Haminalahdelta. 1853. Ferdinand von Wright.
Kansallisgalleria.

Schmidt oli avioitunut vuonna 1826 Beata Charlotta Tawastin (1804–1877) kanssa. Beata oli syntynyt Maaningalla, hänen isänsä oli everstiluutnantti Carl Fredrik Tawast. Suku omisti Kuopiossa Haminalahden ja Maaningalla Halolan tilat. Haminalahti oli siirtynyt vuonna 1778 Carl Fredrikin siskon Anna Christinan kautta von Wright- suvulle ja Beatan aviotuessa Halola siirtyi Schmidt-suvulle.

Lääkärintyönsä ohella Schmidt oli kiinnostunut maanviljelyksen ja tilanhoidon kehittämisestä. Hän perusti Halolan tilalle paperiruukin, joka hyödynsi tuolloin vallalla ollutta lumppupaperin valmistustekniikkaa. Paperiruukki toimi kymmenisen vuotta ja työllisti enimillään kymmenkunta työntekijää. Ruukki tuhoutui tulipalossa 1857. Schmidt yritti myös saada luvan perustaa saha Halolan maille Viannankoskelle, mutta kuvernööri ei antanut tähän lupaa. Todennäköisesti koskessa oli kotitarvesaha, jolla voitiin sahata tilalla tarvittavat laudat, mutta sahausta ei voitu harjoittaa myyntiä varten. Schmidtin poika Hugo Evald (s. 1843) jatkoi Halolan tilan kehittämistä ja hänen veljensä Gustaf Emil (s. 1835) osti Tavinsalmen kuninkaankartanon Hussolansaaresta Maaningalta.    

Piirilääkärin instrumenttilaatikko. 1860-luku.
Tiedemuseo Liekki

Makkosista Maconeiksi

Nils Machonius (1760–1839) oli Kerimäen kirkkoherra, joka omaksui Makkonen-sukunimensä kirjoitusasuksi Machonius mentyään opiskelemaan Turun akatemiaan. Suku oli lähtöisin Kerimäen Kulennoisten kylästä. (Täältä voit lukea toisesta Kerimäen herrasväkeen kuuluneesta suvusta.)

Nilsin isä Henrik Makkonen (k. 1792) oli lähettänyt kuusivuotiaan Nilsin Rantasalmen triviaalikouluun vuonna 1766. (Täältä voit lukea lisää Rantasalmen triviaalikoulusta.) Nils oli tavanomaista nuorempi triviaalikoululainen, sillä yleensä kouluun mentiin noin kymmenvuotiaana ja siellä opiskeltiin kahdesta kymmeneen vuotta. Koulun tarkoitus oli varustaa oppilaat sellaisilla tiedoilla, että pystyisivät jatkamaan opiskelua lukiossa (kymnaasissa).

Ovenpäällysmaalaus. Kevät. Allegoria. Lapsuus. 
Samuel Elmgren 1820-luku.
Suomen kansallismuseo

Rantasalmelta Nils siirtyi Porvoon lukioon vuonna 1779 eli mahdollisesti hän kävi Rantasalmen triviaalikoulua 13 vuotta, mutta on myös mahdollista, että koulunkäynnissä oli useiden vuosien taukoja. Vuonna 1781 Nils aloitti opinnot Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli kemian professori Johan Gadolinin ja kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin oppilaana. Nils Machonius, joka alkoi vuonna 1785 kirjoittaa sukunimensä muotoon Maconi, vihittiin papiksi 1786 ja hän sai paikan Haminan tuomiorovastin apulaisena. Vuonna 1790 hänestä tuli Kerimäen kirkkoheran apulainen, 1792 seurakunnan armovuoden saarnaaja ja vuonna 1794 hän sai Kerimäen kirkkoherran viran. Armovuodensaarnaanjan toimen saatuaan Nils Maconi avioitui Säämingin ja Savonlinnan kirkkoherran tyttären Helena Katarina Wahlbergin (k. 1835) kanssa. Pariskunta sai ainakin neljä lasta. Lapsista Beata Maria (1797–1863) avioitui aikanaan Lappeen ja Lappeenrannan kappalaisen Peter Hanénin (Kerimäen koulumestari Anders Hannikaisen poika, Pietari Hannikaisen pikkuserkku) kanssa. Nils Maconin toinen tytär Helena Natalia (1801–1869) avioitui kruununnimismies Johan Gustaf Kyanderin kanssa. 

Helena Katarina Wahlberg kuoli 1835 ja Nils Maconi kuoli vuonna 1839. 

Petter Henrik Maconi

Nilsin ja Helena Katarinan perheen esikoispoika syntyi 15.6.1795 Kerimäellä ja kastettiin Petter Henrikiksi. Koulutaipaleensa Petter Henrik aloitti Savonlinnan piirikoulussa, josta hän siirtyi Viipurin lukioon 1802. Koulutaival Viipurissa päättyi 1807. Petter Henrik Maconi kirjautui syksyllä 1812 opiskelemaan Turun yliopistoon. Joulukuussa 1814 hän siirtyi jatkamaan opintojaan Tarton yliopistoon, jossa hän marraskuussa 1818 sai valmiiksi tohtorinväitöskirjansa. Kaksi vuotta tämän jälkeen hänestä tuli Savonlinnan piirin piirilääkäri. Ei tiedetä missä Maconi vietti nämä kaksi vuotta tohtoriksi valmistumisen ja Savonlinnaan muuton välillä. Vuonna 1827 Maconista tuli Kuopion piirilääkäri ja vuonna 1835 Sortavalan piiri- ja linnanlääkäri. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1850 asti. Vuonna 1837 Maconi sai asessorin arvonimen, joka oli venäläisessä arvonimiasteikossa alimpia arvonimiä ja joka myönnettiin riittävän pitkästä valtion hyväksi tehdystä palveluksesta. Petter Henrik Maconi kuoli Sortavalassa 10.11.1850.

Maconi avioitui vuonna 1821, pian Savonlinnaan muuton jälkeen, Fredrika Elisabeth Tawastin (1800–1884) kanssa. Puolison isä hovineuvos (hofråd) Fredrik Tawast (1753–1805) (oli eri sukuhaaraa kuin Schmidtin puoliso) oli syntyisin Kerimäeltä, äiti tullivirkailijan tytär Ebba Beata Pistolekors Säämingistä. Fredrika Elisabethin syntymän aikaan perhe asui Savonlinnassa, mutta koska osa perheen lapsista oli syntynyt Lappeenrannassa voi päätellä, että perhe liikkui Fredrik Tawastin työn takia linnoituspaikkakunnalta toiselle. 

Petter Henrik ja Fredrika Elisabeth Maconi saivat ainakin seitsemän lasta: Henriette (s. 1822 Savonlinnassa), Anna Julia (s. 1823 Savonlinnassa), Nils Ferdinand (s. 1825 Savonlinnassa), Emil Fredrik (s. 1827 Savonlinnassa), Nathalia (s. 1830 Kuopiossa), Karl Viktor (s. 1836 Sortavalassa) ja Alexander Eugen (s. 1839 Sortavalassa). 

Emil Fredrikistä tuli historian lehtori Jyväskylään ja Karl Viktorista tuli upseeri. Kuriositeettina mainittakoon, että Alexander Eugen Maconin poika Sune Victor (1885–1928) oli varsin kuuluisa arkkitehti ja johti muun muassa Olavinlinnan restaurointitöitä ja suunnitteli Kajaanin linnan restaurointia. 

Karl Viktor Maconi.
Museovirasto.

Emil Maconi

Nils Maconin pojista nuorempi Emil (1800–1869) teki Petter Henrikin tavoin uran lääkärinä ja jäi lopulta eläkkeelle Haminan sotasairaalan ylilääkärin virasta. Veljensä tavoin Emil Maconi opiskeli Savonlinnan piirikoulussa, josta hän jatkoi Viipurin lukioon vuosiksi 1816–1819. Tällöin Viipurin lukion yliopettajana toimi Anton Ulrik Rönnholm, joka oli opiskellut Tartossa ja jonka sukujuuret veivät Kerimäelle ja Haminaan. Turun yliopistoon Emil kirjautui vuonna 1820. Kuten velikin, Emil lähti Tarttoon, jossa hän vietti vuodet 1822–1825 lääketiedettä opiskellen. Ehkäpä veljesten ajatus opinnoista Tartossa tuli Rönnholmilta? Rönnholmin serkku Konstantin Bruun oli opiskellut lääkäriksi Tartossa vuosina 1806–1811 eli hiukan Maconin veljeksiä aiemmin, joten Rönnholmilla oli ensikäden tietoa opintomahdollisuuksista Virossa. Ennen kaikkea Rönnholmin kautta oli mahdollista saada oikeita ja hyödyllisiä kontakteja, jotka varmistivat opintojen sujumisen.

Tartosta palattuaan Emil työskenteli sotilaslääkärinä Helsingissä ja Ahvenanmaalla. Hän sai kollegioasessorin arvonimen vuonna 1840 ja vuonna 1843 aloitti työt Haminan kadettikoulun virkaa tekevänä esikuntalääkärinä ja vuonna 1855 Haminan sotilassairaalan ylilääkärinä. Tuohon aikaan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana toimi Clas Collan (1816–1903), joka oli Maconin veljen tuttavaperheen, Iisalmen kirkkoherran poika ja jota Petter Henrik -veli todennäköisesti oli hoitanut tämän lapsuudessa Iisalmella. Clas Collanin Alexander -veli (1819–1910) toimi Maconin kanssa samaan aikaan (1851) kadettikoulun esikuntalääkärinä. Myöhemmin Alexander Collan (myöhemmin von Collan) toimi keisarillisen perheen hovilääkärinä Pietarissa matkustellen keisarillisen perheen mukana näiden tarpeiden mukaan muun muassa Krimillä.  Kollegiaaliset ja perheystävyysverkostot todennäköisesti auttoivat sekä Maconeita että Collaneita etenemään urillaan. Emil Maconi erosi lääkärinvirastaan vuonna 1861 ja sai vielä ennen 1869 tapahtunutta kuolemaansa kollegineuvoksen arvonimen. 

Emil Maconi avioitui kahdesti. Ensimmäisen avioliiton hän solmi 1836 Sofia Antoinette Bassin (1815–1850) kanssa ja toisen vuonna 1851 Emilie Anna Karolina Boreniuksen (1824–1884) kanssa. Ensimmäinen vaimo oli italiaissyntyisen arkkitehdin Carl (Carlo, Charles) Bassin tytär. Emil ja Sofia Antoinette Maconi saivat kaksi tytärtä, Helena Lovisan (1847–1849) ja Pauline Emilien (1848–1922). 

Paul Maconi

Nils Maconilla oli kolmaskin poika, Paul (1808–1879), joka veljiensä tavoin opiskeli Savonlinnan piirikoulussa ja Viipurin lukiossa. Hän sai ylioppilastodistuksen vuonna 1830 ja alkoi opiskella Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa kaunopuheisuuden professori Nils Abraham Gyldénin johdolla. Gyldén oli myös Alexander von Collanin opettaja, joten tässäkin kohtaa Collanien ja Maconien tiet risteävät. Todennäköiseti Paul ja Alexander istuivat samoilla luennoilla, vaikka Alexander olikin Paulia 11 vuotta nuorempi. Paul Maconin ainevalinnat ovat samoja kuin Clas, Fabian ja Carl Collanilla. On hyvin todennäköistä, että nuoret opiskelijat viettivät aikaa yhdessä Helsingissä. Sen sijaan pojat eivät jakaneet osakuntatoveruutta, sillä Collanin pojat kuuluivat Savokarjalaiseen osakuntaan ja Maconit viipurilaiseen, ehkä sen perintönä, että suvusta oli perinteisesti opiskeltu Viipurin kymnaasissa. Mahdollisesti kerimäkeläislähtöisinä Maconit kokivat viipurilaiset enemmän omaksi joukokseen kuin kuopiolaisista ja iisalmelaisista koostuvat savokarjalaiset osakuntalaiset.

Paul Maconista tuli maantiedon ja historian opettaja Savonlinnaan. On mahdollista, että siirryttyään Savonlinnan naapuripitäjän kirkkoherraksi 1864 Clas Collan kävi tapaamassa tätä entistä opiskelutoveriaan tai Maconi vieraili Parikkalassa kesäaikaan, kun Collan tapansa mukaan kestitsi laajaa ystäväjoukkoaan pappilassa. 

Lue lisää: 

Yrjö Blomstedt, Suomesta kotoisin olevat ylioppilaat Tarton yliopistossa 1802-1852. Genos, Nro 2, 1949, 28-35.

Heidi Hakkarainen, Viipurin lukion kirjaston kokoelmaluettelo vuosilta 1805-1860 kasvatus- ja kirjahistoriallisena lähteenä. Kasvatus & Aika, Vol. 18, No. 4. Historiantutkimus ja kasvatus. 2024, 66-85.

Erja Kosonen, Rantasalmi suomenkielisen kansanopetuksen edelläkävijänä ja kouluhistoriansa hyödyntäjänä. Teoksessa J. Säntti, A. Nevala & J. Rantala (toim.), Koulu ja menneisyys; Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2017, 141-158.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander von Collan. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Hanén. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Emil Fredrik Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Konstantin Bruun. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Nils Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Paul Maconi. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 5.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gustaf Schmidt. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Petter Wallberg. Verkkojulkaisu 2005. Luettu 4.3.2026.

Kuopion seudun kulttuuriympäristö seutukunnan vahvuudeksi. Kulttuuriympäristöselvitys Kuopion seudun maakuntakaavaa varten. Pohjois-Savon liitto 2006.  Luettu 5.3.2026. 

Luke, Maaninka. Rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtuuritoimisto Arto Mattila Oy, 2020. Luettu 5.3.2026. 

Tiina Miettinen, Joen talon tarina. Kaurakarpion mitalla -blogi. 9.5.2023. Luettu 5.3.2026.

Anneli Vähä-Sipilä, Triviaalikouluun Hämeenlinnaan. Vertimus -blogi. 17.10.2024. Luettu 5.3.2026.

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto Tapio 23.7.1864, No 30.

Katiha, geni.com ja HisKi -tietokannat. 

Sandra Lehtinen - kansanedustaja ja loikkari, joka palasi Suomeen

 Kun kirjoitin taannoin Helmi Matikaisesta, joka loikkasi 1930-luvulla Neuvostoliittoon, huomasin, että parikkalalaistaustaisia naisloikkareita on Helmin ja hänen siskonsa lisäksi muitakin. Yksi heistä oli Sandra Lehtinen. 

Sandra Lehtinen (os. Reinholdsson), 1907. 
Museovirasto

Perhetausta ja nuoruus Parikkalassa

Sandran isänisä Georg Reinholdsson eli Jegora oli syntynyt vuonna 1795 Hiitolassa Pukinniemen kartanon sepän perheeseen. Hän otti Reinhold-isänsä nimestä muodostetun patronyymin sukunimekseen. Nuoruusvuosinaan Jegora oli palvellut Venäjän armeijan jääkäripataljoonassa. Jegora tuli Parikkalaan viimeistään 1820-luvun puolivälissä. Parikkalassa hän toimi Parikkalan Koitsanlahden hovin voutina ja siltavoutina, joka valvoi Joukion salmen ylittävää lossia. Hän myös harjoitti kestikievaritoimintaa salmen lähellä sijainneessa kestikievarissa. Jegora ei ollut Parikkalassa mitenkään pidetty henkilö, sillä hän oli kovaotteinen ja antoi helposti fyysisistä kuritusta talonpojille, jos nämä luistivat hovin päivätöistä. 

Parikkalassa Jegora Reinholdsson meni naimisiin Koitsanlahden hovin piian, Sortavalasta kotoisin olleen Helena (Leena) Silventoisen kanssa. Pariskunta sai kuusi lasta, joista neljä eli aikuisuuteen. Tyttäret Aleksandra ja Vilhelmiina Elisabeth avioituivat parikkalalaiseen Suomalaisten sukuun Kirjavalan kylään. 

Sandran isä käräjäkirjuri Viktor Reinholdsson löysi puolison Koitsanlahden kylästä. Eufemia Nokelaisen kotitalo oli Koitsanlahti 8. Nokelaiset voi löytää Koitsanlahdesta niin pitkälle, kuin Parikkalan kirkonkirjat yltävät eli 1600-luvun loppupuolelle. 

Aleksandra Alina eli Sandra syntyi Parikkalassa 1.7.1873. Sandralla oli yksi isosisarus sekä kaksoisveli Aleksander. Vuonna 1882 perheeseen syntyi Onni Viktor -nimen saanut poika. Sandraa lukuun ottamatta lapset kuolivat nuorena. 

Reinholdssonit asuivat Eufemia Nokelaisen kotitilalla. Perheeseen kuului Eufemia Nokelaisen vanhemmat, isä-Paavo ja vaimonsa Maria Antintytär Matikainen, joka oli kotoisin Kaukolan kylästä. Lisäksi talossa asuivat Eufemian veljet perheineen sekä isä-Paavon veljet perheineen. 

Sandran lapsuus ei ollut helppo. Isä-Viktorille maistui alkoholi ja välit isoisään Jegoraan olivat menneet poikki. Vaikka siltavouti perheineen kuului Parikkalan harvalukuiseen herrasväkeen, aiheutti Viktorin alkoholinkäyttö ja varhainen kuolema perheelle toimeentulovaikeuksia. Nokelaisten perheessä ilmeisesti oli muitankin ongelmia, sillä samassa talossa asuva Sandran Eufemia-äidin naispuolinen serkku oli 1876 tuomittu Viipurin hovioikeudessa imeväisikäisen lapsen kuolemaan johtaneesta huolimattomuudesta.

Perheen vaikeuksista huolimatta Sandra sai käydä kansakoulua. Kouluvuosien jälkeen Sandra teki töitä sukulaisperheissä kunnes hän pestautui piiaksi kruunuvouti Johan Bernhard Bromanin perheeseen. Bromanien mukana Sandra muutti Helsinkiin vuonna 1894.

Helsinkiin 1894

Helsingissä Sandran työnantaja Johan Bernhard Broman kuoli ja Sandra otti uuden palveluspaikan kirurgian professori Fredrik Saltzmanin luona. Tässä palveluspaikassa kohtelu oli huonoa ja Sandra kiinnostui yhteiskunnallisista asioista. Kesällä 1899 Sandra osallistui Helsingissä pidettyyn palvelijainkokoukseen ja liittyi Helsingin työväenyhdistyksen palvelijatarosastoon. Sandra valitsi kahdesta kaupungissa toimivasta työväenyhdistysten palvelijatarosasoista radikaalimmana - vähemmän radikaalia johti Miina Sillanpää. Vuonna 1902 Sandrasta tuli oman ammattiosastonsa puheenjohtaja. Tässä vaiheessa Sandra myös vaihtoi uraa ja ryhtyi toimimaan ompelijattarena. 

Sandra seurasi poliittista keskustelua ja hänestä tuli suosittu puhuja. Vuonna 1905 Sandra valittiin SDP:n puoluehallitukseen ja vuonna 1907 eduskuntaan. Työ eduskunnassa ei ollut Sandralle helppoa ja hän ei oikein sopeutunut puoluekuriin, joten hänet pudotettiin ehdokaslistoilta. 

Perhe

Sandra avioitui siviilivihkiseremoniassa vuonna 1907 Juho Kustaa (J. K. tai Jussi) Lehtisen kanssa, joka työskenteli Tampereella pellavatehtaassa ja rautavalajana. Tuolloin harvinainen siviilivihkiminen myönnettiin laissa olleen naimakaaren esiaviollista seksiä koskeneen kohdan mukaan, sillä J. K. Lehtinen kieltäytyi kirkollisesta vihkimisestä. Avioliiton solmimisen aikaan J. K. Lehtinen oli alkanut toimia SDP:n agitaattorina Vaasan vaalipiirissä. Avioliiton solmimisen jälkeen Lehtiset asettuivat Helsinkiin, koska Sandra oli juuri valittu eduskuntaan. J. K. Lehtinen sai työtä Työmiehen toimittajana. 

Lehtiset saivat 1908 tyttären, joka kastettiin Inkeriksi. Vuonna 1918 perheeseen syntyi poika, joka kuoli seuraavana vuonna. 

Sisällissota ja loikkaus Neuvostoliittoon

J. K. Lehtinen valittiin kansanedustajaksi 1916. Tässä vaiheessa Sandra toimi sosiaalidemokraattisen naisliikkeen sihteerinä ja hoiti perhettä. Sisällissodan aikana 1918 J. K. Lehtinen jatkoi työtään Työmiehen toimittajana, mutta ei enää tässä vaiheessa ollut kansanedustaja. Perhe evakuoitiin pakenevien punaisten mukana Viipuriin, josta Lehtiset siirtyivät Pietariin. Syyskuussa 1918 perhe oli Moskovassa, jossa Sandra ja J. K. Lehtinen osallistuivat Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiskokoukseen. Näihin aikoihin heidät lähetettiin Buin pakolaisleirille, joka sijaitsi noin 4 000 kilometriä Moskovasta koilliseen. Buin leirille oli koottu Suomesta paenneita punaisia. Leirillä Sandra toimi lastenkodin johtajana ja J. K. miliisiosaston poliittisena johtajana. Pentti -poika kuoli punatautiin leirillä kesällä 1919. 

Marraskuussa 1919 Lehtiset pääsivät palaamaan Pietariin, jossa he jatkoivat toimimistaan SKP:n puolue-elimissä. Vuonna 1921 Lehtiset erosivat  ja palasivat Suomeen. Eron syynä oli Jussi Lehtisen löytämä uusi kumppani.

Suomessa Jussi Lehtinen toimi SKP:n maanalaisissa toiminnoissa, kunnes palasi Neuvostoliittoon. Palattuaan Jussi Lehtinen jatkoi työtään toimittajana. Vuonna 1932 hänestä tuli Leningradissa toimineen Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston suomalaisen osaston opettaja ja johtaja. Lehtinen pidätettiin toimestaan 1936 hänet vangittiin seuraavana vuonna. Jussi Lehtinen teloitettiin marraskuussa 1937.

Sandran elämä avioeron jälkeen

Suomessa Sandra liittyi kielletyn SKP:n peitejärjestöön Suomen  Sosialistiseen työväenpuolueeseen toimien samalla SKP:n maanalaisissa toimissa. Hän yritti myös paluuta eduskuntaan, mutta se ei onnistunut. Vuonna 1929 Sandra vangittiin maanpetossyyttein ja hän sai kahden vuoden kuritushuonetuomion. Tuomion kärsittyään hän muutti vuonna 1932 Neuvostoliittoon ja asettui asumaan Petroskoihin. Palattuaan Neuvostoliittoon Sandra Lehtinen ei enää osallistunut poliittiseen toimintaan. Inkeri-tytär teki nousujohteista poliittista uraa Neuvostoliitossa. Nämä syyt saattavat selittää sen, että Sandraa ei vangittu Stalinin vainoissa 1930-luvulla. 1930-luvulla Sandra Lehtinen keskittyi kirjoittamaan toistaiseksi julkaisemattomia muistelmiaan. Äiti ja tytär Lehtinen palasivat Suomeen 1945 ja Sandra kuoli Helsingissä 1954. Vuonna 1997 kuollut Inkeri Lehtinen lahjoitti laajan keräämänsä arkiston Kansan arkistolle. Näistä aineistoista voisi löytyä lisätietoa Sandran elämästä. Kansan arkistossa on myös paljon kuvia Lehtisistä, mutta näitä kuvia ei voi vapaasti julkaista tässä blogissa. Finna.fi -sivustolta voi Sandra tai Inkeri Lehtisen nimellä hakemalla löytää näitä kuvia. 

Läheitä:

Parikkalan srk, Rippikirja 1865--1880, Parikkalan srk:n arkisto, KA.

Jaana Juvonen: Parikkalan historia (1996)

Neuvostonainen 1.7.1933

geni.com ja HisKi -tietokannat

Wikipedia: Sandra Lehtinen, J. K. Lehtinen, Inkeri Lehtinen

Lisätty puuttunut verbi ja korjattu viimeisen kappaleen kirjoitusasua sujuvammaksi. 14.10.2025

Loikkarina Neuvostoliittoon - Matikaisen tyttäret

Törmäsin kaukaiseen sukulaiseeni Matikaisen Helmiin, joka meni 1931 loikkarina Venäjälle. Itäsuomalaisille rajan sulkeutuminen 1917 taisi olla vain hidaste, mutta ei este. Tämä on oma näkemykseni ja samaan johtopäätökseen on päätynyt myös Ira Jänis-Isokangas tukiessaan suojärveläisiä rajan ylittäneitä loikkareita. Me jälkipolvet tietysti arvioimme noita valintoja erilaisin tiedoin kuin 1930-luvulla eläneet. Jotain tuolloin Venäjälle menneiden ihmisten valinnoista ja ajatusmaailmasta tavoittaa Antti Järvi kirjassaan Minne katosi Antti Järvi? Suosittelen lukemaan!

Neuvostonainen 1.11.1936, No 11

Matikaiset Parikkala-Jaakkima-Viipuri

Helmi Elvi Keltakallio (os. Matikainen) syntyi toukokuussa 1906 Viipurin maalaiskunnassa. Hänen isänsä Olli Matikainen oli syntynyt 1865 Tiviällä Parikkalassa ja asuttuaan Jaakkimassa ja Viipurin seuduilla hän palasi Parikkalaan, jossa hän kuoli Tiviän kylässä vähän ennen jatkosodan syttymistä keväällä 1941. Olli oli kahdesti naimissa. Ensimmäinen vaimo oli Jaakkiman Kostamojärveltä kotoisin oleva Anna Huotilainen (1863-1894), jonka kanssa Olli sai kolme lasta. Näistä lapsista yksikään ei elänyt varhaislapsuutta pidemmälle. Ollin toinen vaimo Anni Litmanen (1875-1953) löytyi  samasta Kostamojärven kylästä. Toisen vaimonsa kanssa Olli sai 13 lasta. 

Olli Matikaisen toisen avioliiton lapsista kaksi ensimmäistä syntyi Jaakkimassa, mutta sitten noin vuoden 1900 tienoilla tapahtui jotain ja perhe muutti Viipurin maalaiskuntaan. Tässä vaiheessa toisenkin avioliiton ensimmäiset lapset olivat jo kuolleet tai kuolivat pian muuton jälkeen, joten Olli ja Anni olivat lapsettomina aloittamassa uutta elämäänsä. Pariskunta asettui asumaan Hiekan kaupunginosaan Viipurin kaupugin länsipuolelle. Hiekassa oli paljon pieniä puutaloja, joiden asukkaan kävivät töissä joko Viipurissa tai lähistön isoilla maatiloilla. Vuoden 1900 tienoilla kaupungiosassa oli 111 taloa ja hiukan yli 2000 asukasta. Kyse oli siis varsin suuresta kaupunginosasta, jonka suurin työnantaja oli 1889 perustettu Viipurin saha. Sinne todennäköisesti Olli Matikainenkin saattoi työllistyä. 

Helmin syntyessä 1906 Matikaisen perheessä oli neljä elossa olevaa lasta, joista vanhin oli Helmiä kuusi vuotta vanhempi Ida (s. 1900, myöhemmin Kalliovaara, loikkasi) sekä veljet Frans Viljami (1901-1941), Väinö Johannes (1903-1971) ja Adolf Henrik (1905-1919). Helmin jälkeen perheeseen syntyi vielä Anna Helena (1907-1987, loikkasi), Uuno Alarik (s. ja k. 1909), kaksoset Saima Ester (1911-1912), Elina Siiri (s. ja k. 1911), Uuno Olavi (s. 1914) ja Alvar Kalervo (1917-1918). Kaksostyttöjen syntymän aikaan Matikaiset olivat palanneet Jaakkimaan Kostamojärvelle. Tytöistä Helmin lisäksi Anna ja Ida varttuivat aikuisiksi, pojista ainakin Frans ja Väinö elivät aikuisikään asti ja Frans palasi isänsä kanssa tämän kotikylään Parikkalan Tiviälle. 

Keltakalliot Sortavalassa

Vuonna 1925 Helmi Matikainen avioitui Tauno Keltakallion kanssa. Tauno oli Helmiä miltei seitsemän vuotta vanhempi. Tauno oli syntynyt 1899 Sortavalassa Iivana Mutasen perheeseen, saanut kasteessa nimen David ja hänellä oli ainakin yksi vanhempi veli. Perhe oli ortodoksiuskoinen ja vuonna 1906, kun venäläistämistoimet ja suurlakko olivat pyyhkäisseet Suomen suuriruhtinaskunnan yli, muutti moni venäläistaustainen perhe sukunimensä suomalaisemmaksi. Tällöin Mutasisista tuli Keltakallioita ja Iivanasta Juho, Davidista Tauno. 

Keltakallion pojat Herman ja Tauno olivat aktiivisia työväenyhdistystoimijoita Sortavalassa. Vuonna 1919, sisällissodan jälkeen, parikymppinen Tauno Keltakallio valittiin Sortavalan Lahdenkylän työväenyhdistyksen hallitukseen. Samoihin aikoihin Tauno joutui todistamaan paljon huomiota saaneessa valtiopetosjutussa, jossa syytettynä oli 12 miestä ja 11 naista. Keltakallion todistus koski 17-vuotiaan Jäntti-nimisen pojan osuutta. Jäntti työskenteli Keltakallion kanssa samassa työpaikassa Sortavalassa. Sisällissodan aikana Jäntti oli mennyt Pietariin, josta hänet oli värvätty vakoojaksi Suomeen. Nuorukainen palasi  Sortavalaan, mutta siellä hän jänisti ja koetti palata Venäjälle, kun hänet pidätettiin ja tuotiin oikeuden eteen.

Tauno ja Helmi Keltakallio saivat ainakin kaksi poikaa, jotka esiintyvät nimillä Väinö ja Kullervo tai Veijo ja Tauno (ilmeisesti Veijo Kullervo, s. 1928 ja Tauno Olavi, s. 1929). Myöhemmissä asiakirjoissa on mainittu, että perheessä olisi kolme lasta, mutta kolmannen lapsen nimestä ei ole tietoa. Isä-Tauno eteni työväenjärjestöurallaan ja vuonna 1930 hänet valittiin Sortavalan piirin työväen liiton Kaipaan osaston sihteeriksi  ja teollisuusneuvoston jäseneksi. Tauno työskenteli Kaipaan sahalla Suojärvellä.

Kaipaan saha 1938. Lusto - Suomen metsämuseo.

1930-luku oli vaikeaa aikaa avoimesti sosialistisille työväenliikkeen aktiiveille. Tauno joutui syytetyksi valtiopetoksesta. Keväällä 1931 Viipurin hovioikeus käsitteli tapausta. Taunon syyksi luettiin vuosina 1927-1930 toimiminen puuteollisuusliiton aktiivina, 1929-1930 toimiminen teollisuusliitossa ja vuonna 1929 Suojärven nuorten työläisten opintokerhossa. "Muillakin tavoin hän otti osaa vallankumoukselliseen kiihotustyöhön" luki syytteessä. Tauno oli muun muassa organisoinut Suojärvelle mielenosoituksen Tammisaaressa vankeina pidettyjen sosialistien syömalakon tukemiseksi. Tammisaaren pakkotyölaitokseen passitetut poliittiset vangit ryhtyivät nälkälakkoon 1929, johon yhtyi myös muiden vankiloiden poliittisia vankeja. Vaikka nälkälakon myötä suurin osa vankien vaatimuksista meni läpi, seurasi lakkoilua äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen painostuksesta valtiovallan yhä kireämpi ote vangeista. Syytteisiinsä Tauno vastasi vankeudesta - hänet oli otettu kiinni ja passitettu Viipurin lääninvankilaan. Tuomioksi tuli kaksi vuotta kuritushuonetta ja lisäksi hän menetti kansalaisoikeutensa kuudeksi vuodeksi. 

 

Loikkarina Neuvostoliittoon

Jossain vaiheessa Tauno pääsi sen verran vapaaksi vankeudestaan, että hän, Helmi ja pojat pääsivät vuoden 1931 aikana livahtamaan rajan yli Suojärveltä Neuvosto-Karjalaan. Rajan ylittäminen salaa oli rikos sekä Suomessa että Neuvostoliitossa ja Neuvostoliitossa siitä voitiin tuomita pakkotyöhön. Helmi oli hakenut passia ulkomaille jo vuonna 1930, mutta passianomusta ei puollettu. Ilmeisesti Keltakalliot aavistivat että Taunon poliittinen aktiivisuus alkoi kääntyä häntä vastaan 1930-luvun Suomen oikeistolaisessa ilmapiirissä. Suojärveläiset olivat tottuneet kulkemaan rajan yli, monella oli sukulaisia Neuvostoliitossa, kirjeet ja tieto kulkivat rajasta huolimatta. Näyttää siltä, että Keltakalliot olivat valmistautuneet loikkaamiseen jo ennen Taunon pidätystä. 

Loikkaukseen Keltakallioita saattoi houkutella Helmin Anna-sisko miehineen sekä vanhempi sisko Ida Kalliovaara, joka niin ikään loikkasi Neuvostoliittoon, mutta jonka kohtalosta ei ole tarkempaa tietoa. Neuvostoliitossa Anna avioitui Väinö Kannisen kanssa. Väinö oli syntynyt vuonna 1907 Michiganin osavaltiossa Yhdysvalloissa, jonne hänen vanhempansa olivat menneet siirtolaisina. Kanniset olivat kotoisin Viipurin läheltä Heinjoelta. Jossain vaiheessa 1920-luvun lopupssa Väinö Kanninen oli loikannut Neuvostoliittoon, sillä vuonna 1927 hän kutsui Keltakallioita Petroskoihin. Nyt Petroskoissa oli kolme Matikaisen tytärtä miehineen ja lapsineen: Ida Kalliovaara (mies?), Helmi ja Tauno Keltakallio ja Anna ja Väinö Kanninen.

Koska rajan ylittäminen oli laitonta, pidätettiin Helmi joulukuussa 1931, mutta ilmeisesti vapautettiin melko pian. Taunon välittömästä pidätyksestä ei ole tietoa, mutta kauaa hän ei saanut olla vapaana. Tauno pidätettiin vuonna 1933 ja seuraavana vuonna hänet tuomittiin kymmenksi vuodeksi työleirille. Viimeinen tieto Taunosta on vuodelta 1946, jolloin hänet mainitaan edelleen leirillä, mutta tietoa hänen vapautumisestaan tai kuolemasta ei ole. Tauno kuitenkin selviytyi melko kauan leireillä ja eli yli toisen maailmansodan, jonka aikana leireillä nähtiin nälkää. Tauno oli tottunut tekemään ruumiillista työtä ja hän oli todennäköisesti fiksu ja kekseliäs sekä tuli toimeen ihmisten kanssa. Tästä kertoo hänen valintansa työväenosastojen johtotehtäviin jo parikymppisenä nuorukaisena. 

Taunon vangitsemisen myötä Keltakallion perhe hajosi. Vuonna 1933 Helmi anoi Suomen suurlähetystöltä lupaa palata Suomeen, mutta lupaa ei annettu. Pojat joutuivat Aunukseen lastenkotiin viimeistään vuoden 1936 tienoilla. Yksin jäänyt Helmi, joka kävi työssä, ei kyennyt huolehtimaan pojista yksin. Helmi ei liittynyt kommunistiseen puolueeseen.  Hän työskenteli Petroskoissa suksitehtaassa. Taunon tavoin kovaan työhön tottunut Helmi oli arvostettu työntekijä ("stahanovilainen") ja häntä haastateltiin lehtiin työstään ja ajatuksistaan. 

Vuonna 1937 Helmi pidätettiin ja hänet tuomittiin Taunon tavoin kymmeneksi vuodeksi työleirille, joka sijaitsi Sverdlovskin alueella. Helmi selvityi leiriltä ja hänet rehabilitoitiin vuonna 1956. Helmi kuoli kesällä 1991, joten hän ei ihan ehtinyt nähdä Neuvostoliiton hajoamista. Ilmeisesti Helmi ei muuttanut Suomeen vaan kuoli Petroskoissa, jossa hänen sisarensa Anna oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Myös Väinö Kanninen eli kohtuullisen pitkään Neuvostoliitossa, sillä hän kuoli 1952. 

Helmi kertoo elämästään

Elokuussa 1933 Helmi Keltakallio antoi haastattelun NKP(B):n Leningradin ja Karjalan aluekomitean äänenkannattajalle, Neuvostonainen nimiselle lehdelle. Tässä haastattelussa Petroskoin suksitehtaan "iskurityöläinen" Helmi kertoi seuraavaa: 

Iskuri Helmi Keltakallio työskenteli aikaisemmin Suomessa. Sahoilla raatoi voittoa kapitalisteille.

-        Ne siellä, kapitalistit, riistävät…

-        Täällä ei työläistä riistetä eikä työ tunnu orjatyöltä…

Iskuri jatkaa työtään. Kone vuoroin pörrää ja vuoroin murisee.

Siellä, Suomessa, vainoavat ja sortavat työläisiä. Ohrana vangitsi Helmi Keltakalliokin miehen. Kolme lasta jäi elätettäväksi. Mitä niiden kanssa teet – nälkäpalkoilla ja työttömänä. Fasistihallitus kielsi passin Neuvostoliittoon… Mutta löytyipäs ”passi”. Täällä sitä jo ollaan…

Lehtijuttussa Helmi kertoi, että työn ohella hän teki talkootyötä tehtaan kasvitarhalla. 

Kolmen vuoden kuluttua Helmi antoi uuden haastattelun Neuvostonainen -lehdelle. Helmi oli edelleen töissä suksitehtaalla ja täytti norminsa 200 prosenttisesti! Hän oli saanut stahanovilainen -arvonimen. Myöhemmin samana vuonna Neuvostonainen -lehti julkaisi Helmin kuvan ja kertoi, että hän innostaa esimerkillään muitakin työssä ja opinnoissa.

Petroskoin suksitehdas ei ollut vain työpaikka, vaan siellä toimi monenlaista kerhotoimintaa, josta kaikki ei ollut vain sosialistiseen aatteeseen keskittyvää. Suksitehtaalla oli muun muassa suosittu klubi, jossa nuoret kävivät tanssimassa ja kuuntelemassa jazzmusiikkia ja muita tuon ajan suosikkikappaleita äänilevyiltä soitettuna. Etenkin Yhdysvalloista Neuvostoliittoon loikanneet toivat mukanaan uudenlaista musiikkikulttuuria, joka imaisi nuorison mukaansa. Lisäksi suksitehtaalla oli oma torvisoittokunta. Suksitehtaan klubi oli suomalaisten hallussa eivätkä suomalaiset ovimiehet päästäneet venäläisiä sisälle etenkään, jos nämä olivat humalassa. Suksitehdas järjesti työläisilleen kesäjuhlia Petroskoin ympäristön maaseudulla, jossa työläiset pääsivät rentotumaan ja tapaamaan toisiaan. Tehtaalla oli myös Helmin mainitsema kasvitarha, josta saatiin lisäravintoa 1930-luvun nälkävuosina. 

Elokuussa 1936 Punainen Karjala -niminen sanomalehti julkaisi Helmistä pidemmän jutun otsikolla Kurjuudesta yltäkylläisen elämään, jossa Helmi kertoi lapsuudestaan. Ilmeisesti juttu perustui Helmin jossain tilaisuudessa pitämään puheeseen. Jutun perusteella voi päätellä, että Helmi oli hyvä ilmaisemaan itseään ja uskalsi nousta esille. Vaikka kaikki puheessa mainitut asiat eivät ole aivan paikkaansa pitäviä (Helmi ei ollut perheen vanhin lapsi), ja vaikka puheesta voi lukea puoltavia käsityksiä kommunistisesta aatteesta ja vallitsevista oloista etenkin Suomeen verrattuna, kertoo Helmin puhe hänen motiiveistaan ja halustaan etsiä parempaa elämää Neuvostoliitosta. 

Helmi kertoi, kuinka isä-Matikainen työskenteli metsäteollisuudessa, perhe oli köyhä ja lapsia oli paljon. Helmi kertoi menneensä 9-vuotiaana lapsenpiiaksi jonkun paremmin toimeentulevan perheeseen, jossa töitä joutui tekemään kymmenen tuntia päivässä huonolla palkalla. Helmillä ei ollut edes kenkiä, vaan hän kulki paljain jaloin kylminäkin aikoina. Helmi itki, kun näki miten talojen tyttäret saivat kulkea vailla huolia ja vapaana työnteosta samalla kun Helmi ja hänen siskonsa kulkivat kerjuulla. 

Helmi kertoi osallistuneensa vallankumoukselliseen työhön jo Suomessa. Tämä lienee todenmukaista, sillä hänhän tutustui Tauno Keltakallioon jo alle 20-vuotiaana. Helmi kertoi asuneensa miehensä kanssa Tammisaaressa. Tästä ei ole dokumentaatiota olemassa, mutta on mahdollista, että Tauno oli pidätettynä sisällissodan jälkeen ja tuomittuna Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Ehkäpä Helmi oli seurannut miestään ja odotti Tammisaaressa tämän vapautumista. Toisaalta Helmillä on voinut olla halu kytkeä oma kohtalonsa Tammisaaressa istuvien pidätettyjen kommunistien ja muiden poliittisten vankien kohtaloon. Näin tekemällä sekä vangit että Helmin aatteen palo saivat lisää huomiota  ja vahvistusta oikeutukselleen toimia. 

Helmin kertomus jatkui ja hän kuvaili miten Tauno pidätettiin 1930 ja hän jäi yksin kolmen lapsen kanssa. Kukaan ei halunnut antaa työtä kommunistin vaimolle. Helmi palasi lapsineen vanhempiensa luo Jaakkimaan, mutta sielläkään ei ollut helppoa. Vanhemmat asuivat puoliksi maan sisällä olevassa mökissä, jonne sade ja sulava lumi valuivat sisälle. Lapset sairastuivat kosteudesta ja kylmyydestä, nuorimmainen sairastui pahiten. Ehkä tässä vaiheessa lapsi kuoli, koska hänestä ei ole merkintöjä perheen mentyä Neuvostoliittoon. Vanhemmat moittivat Helmiä, kun tämä oli tullut heidän vaivoikseen lapsineen. Taunon toverit tukivat Helmiä, lähettivät hänelle rahaa ja lapsille vaatteita. Näin Helmi selvitytyi Taunon vankeusajan 1930-1931. 

Tultuaan rajan yli Helmi sai töitä suksitehtaalla. Lapset olivat lastenkodissa, jossa Helmi vieraili heitä katsomassa usein. Lastenkodissa lapset olivat aina kylläisiä, heillä oli kunnolliset vaatteet ja he saivat hyvän kasvatuksen. 

Helmi ei mainitse puheessaan sitä aikaa, kun perhe asui Suojärvellä, ei miehensä pidätystä eikä sitä, miten hän koetti palata Suomeen 1933. Helmi näyttää tyytyneen kohtaloonsa ja on aktiivinen omalla tavallaan, tehden työtä ja opiskellen. Vaikka Helmi ei asunut lastensa kanssa, näki hän, että lapsilla oli kaikki hyvin ja heistä pidettiin huolta.

Vankeusaikansa jälkeen Helmi eli vielä pitkän elämän Neuvostoliitossa. Ei ole tiedossa menikö hän uusiin naimisiin eikä myöskään sitä, miten hän elätti itsensä vankeuden jälkeen. On mahdollista, että Matikaisen tytöt pystyivät tukemaan toinen toisiaan Petroskoissa. Kolmen kovan elämän eläneen sisaruksen jälkipolvea on tiettävästi edelleen elossa. Kuulisin mielelläni lisää Helmin, Annan ja Idan elämänkohtaloista. 

Lähteet: 

Ira Jänis-Isokangas: Suojärveläisten ylirajaiset suhteet 1930-luvun Neuvostoliitossa. Idäntutkimus 2/2022.

Anna Laakkonen: Punainen Karjala ja suomalaisen neuvostoihmisen synty. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2025.

Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vain. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti 2001. 

Tiina-Maija Lehtonen: Amerikansuomalaisten muotitanssit villitsivät nälkäisen Petroskoin - Suomalaissoittajat Stalinin vainoissa. YLE 30.12.2020 (sisältää kuvia 1930-luvun Petroskoista ja suksitehtaalta)

Agricolan tietosanomat. Merkittävä arkistokokonaisuus avautui: Pohjois-Amerikan suomalaiset Neuvosto-Karjalassa 1920-1930-luvuilla Julkaistu 9.2.2022 (sisältää kuvia)

Laatokka 16.10.1906, No 118 

Päivän tiedot 12.9.1916, No 101

Kansan voima 20.5.1919, No 36

Karjala 13.8.1919, No 183

Kansan voima 12.11.1925, No 127

Työ 18.2.1930, No 19

Karjala 1.4.1931, No 88

Aamulehti 29.4.1931, No 115

Neuvostonainen, 1.8.1933, No 16

Neuvostonainen 1.5.1936, No 5

Punainen Karjala 4.8.1936, No 178

Neuvostonainen 1.11.1936, No 11

Pohjolan sanomat 10.10.1957, No 232 (Hermanni Keltakallio)

Suomalaiset Venäjällä -hanke, Kansallisarkisto. Erityiskiitos Anton Eteläaholle ja Aimo Ruususelle Helmin ja Taunon tiedoista. 

geni.com tietokanta, HisKi Suomen sukututkimusseuran tietokanta

(Muokattu 4.9.2025. Korjattu kirjoitusvirhe ja lisätty Laakkosen teos.)

Siluetteja 1800-luvun Suomesta

Siluetti tai silhuetti eli varjokuva on yleensä mustasta ohuesta paperista leikattu profiilikuva henkilöstä, mutta se voi olla myös maisema tai rakennus ja se voi olla leikattu myös tavallisesta valkoisesta paperista, jolloin kuvaa katsottiin asettamalla se mustan paperin tai kankaan päälle. Siluettien leikkaaminen oli erityisen suosittu illanviettojen ohjelmanumero 1800-luvun alkupuolella, kun valokuvan kaltaista hetken ikuistamista ei vielä oltu keksitty. Siluettikuvaan asettuva istui esimerkiksi valkoisen lakanan taakse siten, että kynttilä loi hänestä varjon ja siluettin leikkaja sitten koetti saksillaan muotoilla paperista mahdollisimman tarkan kopion varjokuvasta. Oikein taitava siluetin leikkaaja ei tarvinnut edes kynttilän luoman varjon tuomaa tukea, vaan pystyi taituroimaan saksillaan siluettikuvan vain katsomalla kohdettaan. Siluettikuvia oli helppo lähettää kirjeissä ja niitä keräiltiin - esimerkiksi merkkihenkilöiden siluettikuvia saatettiin kehystää ja ripustaa seinälle. 

Olen käynyt läpi Collan -suvun kirjeenvaihtoa ja törmäsin siellä mainintaan "Potrettimestari" Anders Sallménista, joka on Andreas Enoch Sallmén (1778--1817). Hän oli syntynyt Kiteellä rajatullivirkailija Ertvin Wilhelm Sallménin ja Anna Sophia Winterin lapseksi. Sallmén solmi useampia avioliittoja ja lapsia syntyi monta. Vanhin lapsista Christina Sofie (1813--1874) solmi avioliiton taidemaalari Magnus von Wrightin (1805--1868) kanssa. 

Collan-suvun kirjeenvaihdossa on kertomus siitä, miten Erik Anders Crohns, tuleva Helsingin kirkkoherra, oli opiskeluvuosinaan Porvoossa antanut sikäläisen siluetinleikkaajan leikata itsestään siluettikuvan ja hän oli lähettänyt sen kirjeessä Kiteelle sisarelleen Elisabeth (Lisette) Crohnsille (avioiduttaan Collan). Kuva ei ilmeisesti ollut kovin kummoinen, sillä Lisette kirjoitti veljelleen, että Andreas Sallmén katsoisi kuvaa ja leikkaisi sen perusteella uuden. Samalla Lisette kertoi lähettäneensä veljelleen Greta-tädin eli Andreas Sallménin vaimon kuvan, joka ilmeisesti oli leikattu valkoisesta paperista, sillä Lisette ohjeisti veljeään asettamaan kuvan mustan kankaan päälle, jolloin veli "välittömästi näkisi hyvän Greta tädin".

Museoviraston hallussa on useita 1800-luvun alussa leikattuja siluettikuvia, joita voi katsoa finna.fi -palvelusta. Näiden siluettikuvien joukossa on useita itäsuomalaiseen herrasväkeen kuuluvia kuvia, joiden tekijästä ei ole tietoa. Olisiko mahdollista, että nämä olisivat "potrettimestari" Andreas Enoch Sallménin leikkaamia? Kuvien kohteet kuuluivat samaan suku- ja tuttavapiiriin Sallménin kanssa. 

Seuraavat siluettikuvat voisivat olla Sallménin leikkaamia:

Samuel Möller, everstiluutnantti
Haapaniemien kadettikoulun johtaja
Museovirasto

Ulrika Tawast, Samuel Möllerin vaimo
Museovirasto

Johan Nylander, hovineuvos
laivanvarustaja ja tehtailija (Kiihtelysvaara ja Tohmajärvi)
Museovirasto

Surumäen kartanon ikkuna ja pala Parikkalan historiaa

 Kävin läpi kirjeitä, joita rovasti Clas Collanin tyttäret kirjoittivat sukulaisilleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1907 Anna Collan kertoi sedälleen Alexander Collanille paikallishistoriaan liittyvän tarinan Surumäen kartanon ikkunasta. Lainaan tähän suomentamaani Anna Collanin kirjettä.

Surumäen päärakennus. Arto Hämäläinen 1986-87. 
Lappeenrannan museot.

"Englantilainen Hall Esq. lienee tullut Parikkalaan noin 1840--50, ja hänellä oli mukanaan noin 13-vuotias poikansa, jonka rovasti Rönnholm kastoi täällä ja josta kastekirjassa lukee "äiti tuntematon". Erään aikaa Hall asui Surumäellä, jonka ikkunaan hän raapusti kuolemasta kertovan runon.* Anna Krook [Collanien sukulainen] käänsi sen ruotsiksi ja meillä pitäisi olla se jossain, mutta sitä ei nyt löydy. Ikkunaruutu lähetettiin 8 tai 10 vuotta sitten Edv. Hallille Poriin, hän on tämän Hallin pojanpoika. Vanhus ei kuollut Parikkalassa, oletettavasti Räisälässä. Ellen L[agerva]ll tuntee Porista insinööri Hallin (joka lienee Porin Hallin veljenpoika) ja hän ehkä voi kertoa asiasta lisää."

Englantilainen herra Hall oli John Hall of Tredennick (s. 16.5.1785 Lontoossa, k. 8.9.1859 Nojanmaan kartanossa Säämingissä). Lehtitietojen (17.7.1867 Finlands Allmänna Tidning) mukaan John Hall oli kotoisin Middlesexin piirikunnasta Old Bromptonin pitäjästä, joka nykyään on sulautunut Suur-Lontooseen. Tredennickin suku sen sijaan polveutuu vanhasta cornwallilaistesta suvusta, joka on pitänyt hallussaan Tredneckin kartanoa. Hallin nimen yhteydessä käytetty lyhenne Esq. tulee sanasta esquire, jolla tarkoitettiin säätyläisherrasmiestä, joka ei ollut vielä saanut ritarin arvonimeä, mutta oli tavanomaista herrasmiestä (gentleman) ylempänä. 

John Hallin mukana Parikkalaan seuraasi hänen poikansa, joka kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi Parikkalassa. Ehkäpä Hallit olivat anglikaaneja, mutta siirtyminen luterilaiseen uskoon merkitsi sitä, että nuoriherra Hall aikoi jäädä Suomeen. Kasteen saanut nuoriherra Hall oli nimeltään William Raoul (Rudolf), syntynyt 1831. Mikäli hän olisi ollut 13-vuotias tullessaan Parikkalaan, olisi kasteen ottaminen tapahtunut vuonna 1844. Nuoriherra Hall ei jäänyt Parikkalaan kauaksi aikaa, vaan 1849 hän jatkoi matkaansa Anjalaan Kymijoen varrelle ja sieltä matka jatkui Haminaan ja Helsinkiin. Näyttää siltä, että nuori Hall kierteli Etelä-Suomea opetellen täkäläisen puutavarakaupan saloja. 

Miten Hallit päätyivät kaukaiseen Suomeen ja Parikkalaan? Mistä äiditön poika ilmaantui John Hallin matkaan? Parikkalan seurakunnan rippikirjoista Halleja ei löydy Surumäeltä (Kangaskylä 6), jossa tuolloin asui toimitusvouti Robert Lagervallin leski Natalia Popoff tyttärensä kanssa, eikä myöskään Rönnholmien pappilasta. Tämä on melko luonnollista, sillä toisuskoisina Halleja ei kirjoitettu luterilaisen seurakunnan rippikirjoihin. Nuorta kasteen ottanut William Hallia ei löydy myöskään Parikkalan seurakunnan lastenkirjoista eikä kastettujen luettelosta. William Hall löytyy kuitenkin seurakunnan vierasseurakuntalaisia listaavasta kirjasta. Tässä kirjassa mainitaan, että "John Hall de Tredinnick, Esquire, vierailee täällä Englannin alamaisena, vaimoa ei mainittu". William Hallin kaste on annettu 29.9.1847, eli nuoriherra on ollut jo 16-vuotias ja luultavasti rippikoulun käynyt kasteen aikoihin. Kasteen suoritti kirkkoherra Rönnholm ja kummeina olivat apulaispapit Gustaf Bäckström ja Matthias Stenbäck. 

Miten äiditön poika ja isä päätyivät Parikkalaan? John Hallin vanhin poika Alfred Horatio toimi tilanhoitajana Pietarissa ja oli naimisissa Tohmajärvellä syntyneen siltavoudin tyttären Anna Charlotta Smedbergin kanssa. Hallit kuuluivat siis siihen monilukuiseen englantilaisten joukkoon, joka muutti Pietariin ja Venäjälle etsimään elantoaan. Monet heistä olivat kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia. Smedbergien kautta Hallit kiinnittyivät itäsuomalaiseen virkamiesverkostoon. Alfred Hallilla ja Anna Charlotta Smedbergillä oli yksi poika Alfred, joka kouluttautui Suomessa ja toimi tullivirkailijana Raja-Karjalassa. On mahdollista, että Alfred juniorin tavoin William Hall syntyi Pietarissa eikä Lontoossa, kuten on oletettu. Ehkä John Hall ei voinut palata kotiinsa avioton poika mukanaan. Erik Amburger Datenbank, johon on listattu Venäjällä asuneita saksalaisia, mutta myös brittejä, nimeää vuonna 1831 syntyneen Williman Hallin hamppu- ja pellavakauppiaaksi. Sittemmin hän toimi Iso-Britannian konsulina Porissa, jossa oli alan teollisuutta. William Hall avioitui sveitsinranskalaisen Alexandrine Cornetzin kanssa ja pariskunta sai pojan, Richardin, josta tuli taidemaalari. Lisäksi pariskunnalla oli Edvard -niminen poika, joka jäi kauppiaaksi Poriin, kun muu perhe muutti Porista Tukholmaan 1860-luvulla. William Hall kuitenkin palasi Suomeen ja kuoli vuonna 1900 Vaasassa. Hänen kuoltuaan Vasabladetissa julkaistu muistokirjoitus kertoo, että William vietti nuoruutensa Parikkalassa "jossa hänen isällään oli jokin toimi". William antautui liikeuralle ja oli hyvin kielitaitoinen osaten miltei kaikkia eurooppalaisia kieliä (!). Elämänuransa lopppuolella hän toimi vaasalaisen pankin kamreerina hoitaen pankin ulkomaista kirjeenvaihtoa. 

Isä John Hall kuoli syyskuussa 1859 Nojanmaan kartanossa. Tämä antaa vihjeen siitä, mitä John Hall teki Parikkalassa. Nojanmaan kartano oli vuoteen 1859 asti Rönnholmien suvun hallussa, mutta perhe ei itse asunut kartanossa ainakaan kokoaikaisesti. Tilalla tarvittiin joku, joka huolehti palkollisten työstä ja piti kirjaa tilan tuottamista elintarvikkeista, puutavarasta ja muusta rahanarvoisesta. Ehkäpä Rönnholmit palkkasivat tähän toimeen John Hallin, jolla todennäköisesti oli kokemusta liiketoimista. Miksi Hall poikineen sitten matkusti Pietarista Parikkalaan? Ehkä hän kierteli Laatokan ja Saimaan aluetta puutavarakaupoilla ostaen sahatavaraa englantilaisten kauppahuoneiden laskuun. Ehkäpä hän oli saanut vihiä, että Parikkalassa asui kielitaitoinen kirkkoherra, joka rouvineen puhui ranskaa ja saksaa, ehkä vähän englantiakin, joten paikkakunnalle kannatti pysähtyä. Mahtoiko Hallia vaivata ikävä iloiseen Englantiin, kun hän raapusti kuolemasta kertovan runon Surumäen kartanon ikkunaan? 

* Minulla on muistikuva, että olen jossain lukenut tämän runon, mutta en nyt löydä sitä mistään. Eli sama vaiva kuin kirjeen kirjoittaneella Anna Collanilla. Otan mielelläni lisätietoja runosta ja sen kirjoittajasta John Hallista. 

Linkeistä aukeavien lisätietojen ohella tässä on käytetty Ylioppilasmatrikkelia, geni.com, HisKi- ja Erik Amburger Datenbank tietokantoja. Olen käyttänyt Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoimaa materiaalia, joka on saatavilla vain jäsenmaksun maksaneille, mutta samat Parikkalan seurakunnan väestökirjanpitoon liittyvät aineistot on löydettävissä avoimesti saatavilla Kansallisarkiston digitoimana.