Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 

Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 

von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 

 

Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.

George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.

Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.

Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.

Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.

Katovuosi

Nyt alkaa olla käsillä sadonkorjuun aika. Kylmä alkukesä verotti kasvimaaviljelmiä ja ainoastaan sipulista tuli kohtalainen sato. Perunat ja porkkanat jäivät kovin pieniksi eikä punajuuri tehnyt lainkaan satoa. Syynä oli varmaan liian varhainen kylvoajankohta. Omenasatokin jää ennätyspieneksi pihlajanmarjakoin tuhojen vuoksi. Mikäli minun pitäisi selvitä talven yli oman maan sadolla kuolisin nälkään jo lokakuun alkupuolella. Tämä saikin miettimään entisaikojen pulakausia ja suoranaisia nälänhätiä.

Mirkka Lappalaisen kolme vuotta sitten ilmestynyt Jumalan vihan ruoska kertoo vuosien 1695-97 nälänhädästä. En ole vielä ehtinyt lukemaan teosta mutta ainakin arvosteluissa se on saanut kehuja. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt 1800-luvun nälkäkatastrofeihin. Pro gradua varten luin Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja ja sieltä löytyi varsin raadollisiakin kuvauksia 1830-luvun nälkäajasta. Näistä mieleeni jäi erityisesti eräs nuori äiti, joka oli jalan liikkeellä kohti Pietaria. Hän oli mitä todennäköisimmin lähtenyt taivaltamaan Savosta tai Kainuusta kohti etelää, toiveissaan löytää ruokaa ja työtä. Hänellä oli mukanaan hyvin pieni vauva, tai sitten vauva oli syntynyt matkalla. Viipurin lähistöllä vauva oli kuitenkin kuollut ja äiti oli hylännyt kuolleen vauvan tien vieressä olleeseen hiekkakuoppaan. Raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin tapaus päätyi, koska kaupungin hallintomiesten piti päättää oliko kyseessä rikos ja pitäisikö äiti pidättää. Koska kyseistä pöytäkirjaa ei nyt ole saatavilla en muista enää miten jutussa kävi - pääsikö äiti jatkamaan matkaa kun lapsen kuolema todettiin tapaturmaiseksi, oliko äiti syyllinen lapsenmurhaan vai oliko äiti vain jatkanut matkaansa eikä häntä enää koskaan tavoitettu. En usko, että äiti kovin kepein perustein hylkäsi kuolleen vauvansa tien sivuun. Nälkäisenä, väsyneenä ja toivottomana ihminen päätyy epätoivoisiin tekoihin. Antero Heikkinen on kirjoittanut Kainuun 1830-luvun nälkävuosista. Hänen Kirvekansa-trilogiansa toinen osa, Kirveskansan murros: elämää Kuhmossa kottelemusten vuosina 1830-luvulla käsittelee aihetta. Tämän laitankin lukulistalle. Ehkä opin jotain uutta näistä Kainuun korvista parempaa elämää etsimään lähteneistä ihmisistä. Mikä heidät ajoi maantielle? Mihin he päätyivät? 

Olen selaillut Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä ja niissä julkaistuista ilmoituksista käy varsin hyvin ilmi, että nälkävuodet eivät olleet mikään harvinaisuus 1800-luvun Suomessa. 1830-luvun nälkä- ja tautiepidemiavuosien lisäksi nälkää nähtiin myös 1857, jolloin Viipurissa järjestettiin saksalaisessa teatterissa hyväntekeväisyysnäytös Kuopion ja Oulun seudun nälkäänäkevien hyväksi. (Sanan Lennätin 17.1.1857) Vuonna 1863 Ylikannuksesta raportoitiin, että menneenä talvena ei seudulla ollut kukaan kuollut nälkään, kiitos auliiden hyväntekijöiden. (Otawa 19.6.1863) Edellisenä vuonna Hackman & Co oli lähettänyt 

Iisalmen seurakuntaan 100 tynn. rukiita Nilsiän seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Liperin seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Rautalammin seurakuntaan 50 tynn. rukiita Leppäwirran seurakuntaan 50 tynn. rukiita. Yhteensä 400 tynn. rukiita.

Tapio 22.11.1862.

Näin siis vuosina, joita ei lueta suurin nälkävuosiin 1866-68! Tuolloin vuodet olivat katastrofaalisia ilmasto-olojen vuoksi. Yhteiskunnassa, jossa suurin osa väestöstä sai niukan toimeentulonsa suoraan maasta, yksikin katovuosi aiheutti paikoittaista nälänhätää. Suurina nälkävuosina viljaa olisi ollut mahdollista tuottaa ulkomailta mutta valtiovaraintoimikunnan päällikkö J. V. Snellman vastusti tätä. Oli tultava omillaan toimeen.

Samaan aikaan, 1800-luvulla, keskusteltiin siitä, kuka on oikeutettu saamaan yhteiskunnan apua. Yleinen näkemys oli, että avun tuli perustua työsuoritteisiin. Vastikkeeton apu laiskistuttaisi sen saajat. Niin sanottujen kunniallisten köyhien - siis niiden, jotka eivät olleet "omasta syystään" alkoholiongelman, "siveettömän elämäntavan" tai muun paheelliseksi katsotun syyn takia työkyvyttömiä - auttaminen oli kristityn velvollisuus, mikäli avun saaja ei itse kyennyt elantoaan hankkimaan.  

Nälän näkeminen ei kuitenkaan päättynyt suuriin nälkävuosiin. Mummoni (s. 1903) kertoi, kuinka vuonna 1918, sodan loputtua, suuret joukot pakolaisia vaelsi Etelä-Karjalan teillä kohti pohjoista. Tuolloin, noin 5-vuotiaana tarinan kuullessani, en tietenkään osannut esittää lisäkysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen päätellyt, että kyseessä täytyi olla Viipurin valtauksen jaloista paenneita punaisia, jotka eivät jatkaneet matkaansa Venäjälle vaan kääntyivät kohti luodetta, Savoa. Mummoni kertoi, että näiden vaeltajien joukossa oli naisia ja lapsia, joille he yrittivät löytää ruokaa. Myöhemmin, toisen maailmansodan aikana, mummoni oli itse evakkomatkalla. 

Pettuleivän pala, 1900-1918. Vilppulan museo, Tampereen museot.

Eikä nälkä tuohon päättynyt. Jarmo Peltola on tutkinut 1930-luvun lamaa Tampereella (1930-luvun lama teollisuuskaupungissa 1 ja 2, Tampere University Press 2008.) Kaupungeissa oli tarjolla hätäaputöitä niille, jotka olivat menettäneet työnsä ja toimeentulonsa. Maaseudulla ajaudutiin pakkohuutokauppoihin, joissa velkaantuneiden talonpoikien tiloja myytiin eniten tarjoavalle. Juha Maijalan väitöskirja Vastarintaa ja sopeutumista - 1930-luvun pula ja maatilojen pakkohuutokaupat (JyU 2009) nousee lukulistalleni. Pakkohuutokaupat sisällissodasta toipuvassa maassa aiheuttivat syviä ristiriitoja ja vastakkainasettelua. Katovuodet, velkaantuminen ja pula työpaikoista olivat ilmiöitä, joiden kanssa painittiin vielä ennen toista maailmansotaa. Lieneekö niin, että vasta 1950-luvulla, maatalouden uudistusten, teollistumisen, ruokatuonnin, sodasta aiheutuneen työvoimapulan ja kysynnän kasvun myötä olimme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa katovuotta ei tarvinnut pelätä ja työtä riitti kaikille halukkaille. Nyt, kun tämä ihmisiän kestänyt kasvun aika on ohi olemme ymmällämme. Keskustelemme edelleen siitä, pitääkö meidän tulla toimeen omillamme, pitääkö yhteiskunnan auttaa työttömiä ja tuleeko avun olla vastikkeellista, kuka on oikeutettu yhteiskunnan tukiin ja raadollisimmillaan, mitä tällä tuella saa tehdä - saako sillä esimerkiksi ostaa tupakkaa tai olutta - tuleeko meidän auttaa pakolaisia ja onko se yhteiskunnan vai yksittäisten hyväntekijöiden tehtävä. Historiantutkijana toivoisin, että olisimme päässeet näistä toistasataa vuotta velloneista keskustelunaiheista jo hiukan pidemmälle. 

Lähteet: Antti Häkkinen ja Jarmo Peltola, Suomalaisen "alaluokan" historiaa. Köyhyys ja työttömyys Suomessa 1860-2000. Teoksessa Vieraat kulkijat - tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Antti Häkkinen, Panu Pulma ja Miika Tervonen (toim.), SKS, 2005, 39-94. 

Fiskars, Wedgwood ja Hackman

Viime yönä oli mediaan ilmestynyt tieto, että Fiskars ostaa mm. brittiläisen perinteikkään posliinivalmistaja Wedgwoodin. Täältä voi lukea lisää (BBC:n uutiset). 

Josiah Wedgwood perusti vuonna 1759 nimeään kantavan posliinitehtaan Staffordshireen. Wedgwoodin nettisivuilla on historiakatsaus. Pian Wedgwoodista tuli muodikas posliinibrandi, joka oli erityisen suosittu etenkin nousevan porvariston parissa. Suosimalla Wedgwoodin astioita aiemmin muodikkaiden Meissen- tai Sèvres-posliinien sijaan porvaristo tai keskiluokka saattoi erottautua aatelistosta, joka oli suosinut rokokooaikana muodikkaita saksalaisia ja ranskalaisia posliinivalmistajia. Wedgwoodin posliiniesineistä sanottiin, että ne olivat kalliimpia kuin monet vastaavat tuotteet, mutta toisaalta niiden muotoilu oli käytännöllisempää kuin yksityiskohtia tulvivien rokokooposliinivalmistajien tuotteiden. Lisäksi Wedgwood otti käyttöön ensimmäisenä valmistajana uusia valmistusmenetelmiä, jotka tekivät hänen tuotteistaan uudenlaisia ja erittäin muodikkaita. Wedgwoodin jakeluketju osaltaan levitti tuotteita tehokkaasti ympäri Eurooppaa ja esimerkiksi Pietariin perustettiin oma myymälä.

Wedgwood. Teekuppi ja -vati v. 1805-1815. (c) The Trustees of the British Museum 

Kuten ehkä jotkut blogin lukijat tietävät, olen viime vuodet puuhastellut Hackman-aineiston parissa. Johan Friedrich Hackman perusti liikekumppaninsa Johan Sigfrid Ignatiuksen kanssa Ignatius & Hackman -kauppahuoneen vuonna 1790 Viipuriin. Vuodesta 1807 kauppahuonetta, joka vuonna 1816 muutti nimensä Hackman & CO:ksi johti J. F. Hackmanin leski Marie Hackman ja sittemmin hänen poikansa ja pojanpoikansa. Firma säilyi suurelta osin suvun hallussa vuoteen 2004, jolloin se myytiin italialaiselle sijoitusyhtiölle Ali s.P.a:lle. Alkuvuosina Hackman teki puutavarakauppaa, mutta jo melko varhaisessa vaiheessa se osti Viipurin läheltä Nurmen hienotaetehtaan. Myöhemmin tehtaan tuotantoa siirtyi Sorsakoskelle (jossa Marie Hackmanin äidinisällä Anton Havemanilla oli ollut puutavarabisneksiä jo 1700-luvun alkupuolella). Leppävirran Sorsakoskella valmistetaan yhä edelleen Hackman-brandiin kuuluvia teräsastioita. Sorsakoskella sijaitsee myös Oy Metos Ab, joka on edelleen Ali s.P.a:n omistuksessa ja joka valmistaa suurkeittiölaitteita. Vuosien myötä Hackmanin haltuun päätyivät myös sellaiset kuluttajabrandit kuin kotimaiset Arabia ja Iittala ja ruotsalaiset Gustafsberg (perustettu 1825) ja Röstrand (perustettu 1726).Fiskars osti vuonna 2007 Hackmanin tavaramerkin ja kattaustuotteet, jotka olivat yrityskaupoilla päätyneet yrityksen johdon ja sijoittajien haltuun. Hackman.fi -sivuilta voi lukea lisää. 

Mikä tästä uusimmasta yrityskaupasta sitten tekee niin mielenkiintoisen? 1700-luvulla perustetut, tuolloin uudenaikaiset pohjois- ja luoteiseurooppalaiset posliinivalmistajat ovat nyt päätyneet yhteen. Marie Hackman 1800-luvun alkuvuosina tilasi Britanniasta palaavien laivojen mukana posliiniastiaston "parasta Queen's Ware" posliinia, Wedgwoodin tehtaasta totta kai. Hän varmasti pakahtuisi ylpeydestä, kun hänen oma nimensä nyt liittyy Wedgwoodin muodikkaaseen nimeen. 

Helsingfors Dagblad 307.1875, no 204. 

Tänään jos koskaan on syytä nauttia iltapäivätee Wedgwoodin posliinikupista ja sekoittaa sokeri joukkoon Hackmanin valmistamalla pikkulusikalla. Jotkut brandit kestävät ja säilyttävät arvonsa 1700-luvulta tähän päivään.

Pahoittelen, jos joku tulkitsi tämän mainonnaksi. Blogitekstin taustalla ei ole maksettua mainontaa.

(Muokattu otsikon kirjoitusvirhe.)

Wedgwoodista lisää Wedgwood Museum; Brian Dolan, Wedgwood. The First Tycoon. Penguin Books, London 2004; Brian Dolan, Josiah Wedgwood: Entrepreneur to the Enlightenment. HarperCollins Ltd 2004; Maxine Berg, Luxury and Pleasure in Eighteenth-Century Britain. Oxford University Press 2005; Robin Holt & Andrew Popp, Emotion, succession, and the family firm: Josiah Wedgwood & Sons. Business History, Sept. 2013, Vol. 55, Iss. 6, pp. 892-909. 

Suklaa

Viime lauantaina olin erään kollegani väitöstilaisuudessa. Karonkan jälkiruokakahveilla oli tarjolla suklaakaurakeksejä. Kiitos väittelijälle, hyvää oli! Ehkäpä omaan väitöskaronkkaani pitää hommata suklaasuihkulähde. Olen nimittäin kerran ollut cocktailtilaisuudessa, jossa tällainen ihme oli ja eräät tahot muistavat vieläkin, että allekirjoittanut vietti huomattavan ajan kyseisen aparaatin vierellä. 

Suklaa on noussut esille myös omassa tutkimusaineistossani. Tuolloin yleensä on ollut kyse "englantilaisesta terveyssuklaasta". Toisin sanoen jo 1700-luvulla tiedettiin suklaan hyvää tekevät vaikutukset. Tuolloin suklaata suositeltiinkin naisille, heikkovoimaisille ja huonosta ruuansulatuksesta kärsiville. Se toimi myös oivana afrodisiakkina eli lemmenhaluja nostattavana ihmeaineena. Heikkovoimaisia ajatellen suklaakupit olivat monesti kaksikorvaisia. Heikkotusta tuntiessaan voi siis nostaa suklaamukin huulilleen kaksin käsin. Suklaan oikeaoppinen nauttiminen vaati erityistä tietotaitoa ja astiaston, joten aivan kaikkien juoma suklaa ei ollut. 

Suklaakuppi. Workshop of James Giles, Worcester Porcelain Factory, ca. 1770.
 © The Trustees of the British Museum

Tuolloin kaikki suklaa oli paksua ja rasvaista nestettä, joten suklaa nautittiin kuumana juomana. Vuonna 1828 Conrad van Houten keksi, miten kaakaovoin voi erottaa kaakaomassasta, jolloin kiinteän suklaan valmistus voitiin aloittaa. Ennen tätä keksintöä suklaan kuljettaminen tuotti ongelmia, joista omassa aineistossani olen törmännyt ainakin sen herkkään pilaantumiseen pitkien merimatkojen aikana. Tästä syystä suklaata kuljetettiin lyijyrasioissa. Toinen ongelma oli, että suklaata ilmeisesti verotettiin jokseenkin ankarasti 1700-luvun lopun Venäjällä (ehkä Ruotsissakin?), sillä sen katsottiin olevan tarpeeton ylellisyystuote. Tästä syystä suklaata tuotiin maahan salaa. Erään kerran sitä oli pakattu tynnyreihin, joissa luki "silliä". Mahtoikohan tämä yritys mennä tullissa läpi? 

von Sydow -perheen konvehti.
Vänersborg museum, Ruotsi.

1800-luvun puolella olen törmännyt suklaasta valmistettuihin konvehteihin, joita viipurilaiset ja lappeenrantalaiset kävivät ostamassa Pietarista. Näitä konvehteja tarjoiltiin joulun aikaan sekä häissä ja hautajaisissa. On kuitenkin esitetty, että suurimmat suklaankulutusalueet Euroopassa sijoittuivat eteläiseen Eurooppaan. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, tulivathan alukset suoraan suklaan alkulähteiltä Etelä-Amerikasta sinne. Itseäni yllätti kuitenkin, miten suuria määriä - jopa kymmeniä kiloja - suuri ja varakas talous saattoi vuoden mittaan suklaata kuluttaa jo 1800-luvun alun Suomessa. Mutta kuten jo mainitsin, suklaa oli usein "terveyssuklaata", joten ehkäpä kyseessä olikin enemmän terveyden ylläpito kuin pahe, jollaisena suklaasta nauttimista nykyään usein pidetään.

Suklaan historiaa voi käydä lukemassa täältä (Cornell University, Albert R. Mann Library). Täältä voi käydä kuuntelemassa englanninkielisen, tunnin kestävän luennon suklaasta (University of Oregon). 

Olut

Tämäkin postaus löysi innoituksensa oluesta. Lukijan ei sovi päätellä, että joisin poikkeuksellisen paljon olutta.

Viime vuosina mediassa on ollut esillä Ahvenanmaalta Föglön läheltä 1800-luvun alussa uponneesta kaljaasista nostettu samppanja ja olut. Samppanjaa on tituleerattu "maailman vanhimmaksi" ja pari kuukautta sitten ahvenanmaalainen panimo onnistui tuottamaan hylkyoluen kopion. Helsingin Sanomien artikkelin (HS 13.6.2014) mukaan olutlastin oluet olivat vuosien 1842-1846 väliltä. Asiantutijat arvioivat, että kyseessä oli belgialaistyyppinen villihiivaolut. Mediassa on väläytelty, että lasti olisi ollut matkalla Pietariin keisarillisen hovin käyttöön.

Anthony Cross kirjoittaa teoksessaan By the Banks of the Neva (Cambridge University Press 1997) seuraavasti:
"Coal and beer came from Britain as useful ballast for British ships."

Eli olutta kuljetettiin laivojen painolastina. Toisin sanoen kun alus purjehti Euroopan satamista Pietariin hakemaan vaikkapa puutavaraa, tervaa tai turkiksia, oli sen lastina jotain bulkkitavaraa, josta saatiin parempi hinta Pietarissa kuin kotiseuduilla. Painolastina saattoi olla suolaa, hiiliä tai olutta, mutta esimerkiksi Kiinasta tulevien aluksien painolastina toimivat posliiniesineet (ns. kraak-posliini).

Toisaalta Venäjällä - tai jopa köyhässä Suomessa - ulkomaiset oluet olivat mahdollisia juomia varakkaiden kaupunkilaisten pöydissä jo 1700-luvun lopulla. 1600-luvun tutkijat varmaan osaisivat kertoa tuon ajan tilanteesta, mutta uskoisin ulkomaisia oluita maistellun jossain määrin jo tuolloin. Esimerkiksi tutkimani Hackmanin kauppiasperhe tuotti omaan käyttöönsä jatkuvasti Englannista erilaisia oluita, yleensä ale- ja portertyyppisiä. Samoin oli samppanjan laita. Veuve Cliquot -samppanjaa tilattiin suoraan Ranskasta, mutta samaan aikaan kun Ahvenanmaan kaljaasi upposi eli 1840-luvulla "Cliquot-lesken" samppanjaa sai ostaa jo viipurilaisistakin kaupoista.

Sanan Saattaja Wiipurista nr 41, 10.10.1840

Ehkä kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää eikä kaikki menneisyyden aineellinen perintö liity kuninkaisiin, keisareihin ja hoveihin. Toisaalta on ilahduttavaa havaita, että kallioista Suomenniemeä asuttaneiden ihmisten menneisyys ei ole niin synkkä ja myrskyinen kuin on luultu tai haluttu uskotella. Joillakin on ainakin joskus ollut varaa ja mahdollisuus nauttia ulkomaisia oluita jopa ennen 1990-luvun ulkomaisten oluiden buumia.

Jahvat tulloo!

Tätä kirjoittaessa ulkolämpötila huitelee miltei 30 asteessa. Terassilla nautittu Lemon Ale -olut sai pohtimaan sitrushedelmien historiaa.

Jacob Hoefnagel, 1592, Frankfurt (c) The Trustees of the British Museum

Moni suuriin ikäluokkiin kuuluva tai heitä vanhempi muistelee, kun maistoi ensimmäistä kertaa elämässään appelsiinia tai kun mainostettiin, että "jahvat tulloo" kauppoihin. Sitrushedelmiä ei oltu totuttu syömään, on yleinen mielipide kun aiheesta keskustelee vanhempien ihmisten kanssa. Onko todellakin niin, että ensimmäiset sitrushedelmät nähtiin ja maisteltiin Suomessa vasta joskus olympialaisten aikoihin, kuten
muistelijat usein väittävät?

10.11.1899 Tampereen uutiset no 218

Kun tutkin väitöskirjaani varten viipurilaisen Hackman-suvun tilikirjoja ja kirjeenvaihtoa, havaitsin, että 1800-luvulla sitrushedelmiä hankittiin vuosittain laatikkokaupalla tähän kauppiastalouteen. Samoin vanhat sanomalehdet paljastavat, että sitruunamehua ja appelsiineja oli kaupan ja niiden hinta oli varsin kohtuullinen. Ainakin satamakaupunkien työväestöllä, herrasväestä puhumattakaan, voi olettaa olleen mahdollisuuden maistella näitä hedelmiä jo 1800-luvulla. Toisaalta Johanna Ilmakunnas on väitöskirjassaan todennut, että 1700-luvun Ruotsissa muutama sitruuna saattoi maksaa saman verran kuin kreivin tyttären puku (Ilmakunnas, Johanna: Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2009 (sivu 205). Luettavissa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/19451).

Onko siis niin, että sitrushedelmät olivat kalliita ja ylellisiä herkkuja 1700-luvulla, mutta seuraavalla vuosisadalla niitä oli helposti saatavilla, kunnes niiden tarjonta väheni 1900-luvulla?

Suuri osa suomalaista ruokahistoriaa perustuu muisteluaineistoon. On muisteltu 1930-luvun pula-aikaa, sodanaikaista säännöstelyä ja 1950-luvun jälkeen vähitellen runsastuvaa ruokatarjontaa. 1900-lukua edeltävä aikaa ei juuri ole ruokahistorian näkökulmista tutkittu, lukuun ottamatta nälänhätiä ja poikkeusoloja. Tällaiseen "kurjuuden historiaan", jossa korostuu kansakunnan yhteiset ponnistelut puutteen poistamiseen eivät tuontihedelmät sovi. Kansalliseen kaanoniin sopii paremmin, että kirjoitetaan perunasta.

Sinebrychoff Oy, Porin Oluttehdas, 1930-luku, ELKA.

Muisteluaineistoista käy selvästi ilmi, että tuontihedelmiin ei oltu totuttu ennen 1950-lukua. Tutkimuksen puutteessa valistunut arvaukseni on, että vasta itsenäistyneessä Suomessa  ulkomaankaupan painopiste ei ollut sitruksissa vaan tärkeämmissä tuontituotteissa kuten koneissa ja laitteissa. Tästä syystä sitrushedelmien saatavuus on hyvinkin voinut olla 1900-luvulla heikompi kuin edellisellä vuosisadalla. Muistelen lukeneeni jostain, että vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla kiivihedelmien tuonti kiellettiin kun valtion varoja haluttiin säästää tärkeämpiin tuontitavaroihin. (Osaako joku valaista tätä asiaa? Kiivejä ilmeisesti tuotiin Suomeen 1970-luvulla, mutta Kekkonen kielsi tuonnin joksikin aikaa säästöjen nimissä ja tuonti alkoi uudestaan 1980-luvulla. En enää muista mistä tämän tiedon löysin.)

Kirjoitin aiempana, että sitrushedelmiä oli 1800-luvulla saatavilla ainakin satamakaupungeissa.  Kaupunkien asukkaille sitrushedelmien ja niistä valmistettujen juomien nauttiminen oli saattoi olla hyvinkin arkinen tapahtuma. Samoin maaseudun varakkaimmalla väestönosalla, kartanoiden säätyläistöllä ja papistolla, kesäjuhlissa nautittu sitruunalimonadi tai punssi oli osa säädynmukaista elämäntapaa, jonka oikeutusta tai perusteita ei kyseenalaistettu. Suomen historia ei ole yhtenäisen kansan kokemuksille perustuvaa. Näinkin pieni ja vähäpätöiseltä vaikutta  asia kuin sitrushedelmien saatavuus jakoi väestöä. Se, mikä toisille oli arkipäivää, oli toisille eksoottista ylellisyyttä.

Kun nykyihminen ajattelee appelsiinia tai sitruunaa, mieleen nousee kauniin värinen hedelmä, jonka kauniin ja virheettömän kuoren alla piilee mehukas hedelmäliha. 1800-luvun ihminen saattoi vain uneksia tällaisista hedelmistä. Euroopassa tunnetuin sitrushedelmä oli pomeranssi eli karvasappelsiini, joka ei soveltunut sellaisenaan syötäväksi toisin kuin 1600-luvulla Kiinasta Eurooppaan tullut appelsiini. 1700- ja 1800-luvuilla kasvinjalostus ja kasvinsuojelun nimen taakse piiloutuvat rikkaruoho- ja tuholaismyrkyt ottivat vasta ensiaskeleitaan, joten appelsiinitkin olivat pienempiä, kirpeämpiä ja epäsäännöllisemmän muotoisia. Niiden syöminen sellaisenaan ei välttämättä houkutellut.

Tietenkin voi kysyä, miten suuri mahdollisuus syrjäseutujen mökkiläisellä oli maistaa sitrushedelmiä, mutta yllättävää kyllä (sic), ihmiset ja tavarat liikkuivat jo tuolloin ja kohtuullisen helposti säilyvä appelsiini saattoi päätyä metsämökin lasten ihmeteltäväksi isän markkinamatkoilta. Voi kuitenkin sanoa, että 1900-luvulla appelsiini säilytti harvinaisen herkun asemansa aina vuosisadan loppupuolelle saakka. Tästä kertoo tapa antaa appelsiineja joululahjaksi. Tämä tapa säilyi ainakin 1980-luvulle, jolloin itse kävin ala-astetta ja kurkistelin joulujuhlissa jaettuihin pussukoihin appelsiinin (tai pikemminkin suklaan) toivossa. Tosin meille 80-luvun lapsille appelsiini ei enää ollut eksoottinen etelän hedelmän, vaan pikemminkin arkinen välipala. On mahdollista, että 1800-luvun turkulaiskoululaiset nauttivat appelsiini välipalaksi siinä missä sata vuotta myöhemminkin, sillä niin ahkerasti niitä mainostettiin eikä niiden hintakaan enää ollut yhtä korkea kuin 1700-luvulla. Vasta 1900-luvun pula-ajat veivät appelsiinit lasten suista, jolloin muistelijat ovat päätyneet päättelemään, että appelsiineja ei Suomessa syöty ennen 1950-lukua.

3.6.1853 Åbo Underrättelser no 43

Jahvat tulloo! https://www.youtube.com/watch?v=rnn0eOIXVOM