Matkalla ja lomalla

Lomakausi lähestyy ja monelle se tarkoittaa jonkin sortin matkaa. Historiantutkijat ovat viime vuosina havainnoineet menneisyyden matkustelua ja lomanviettoa ja aiheesta julkaistaan omaa tieteellistä aikakauslehteä.. Meillä Suomessa on tutkittu esimerkiksi kylpylöitä ja kylpyläelämää, josta esimerkkinä Liisa Suvikummun palkittu Suomalaiset kylpylät - Kotimaisen kylpyläkulttuurin historiaa (SKS, 2014). Lisäksi suomalaiset tutkijat ovat antaneet panoksensa kansainvälistä turisiminhistoriaa käsitteleviin tutkimuksiin, kuten esimerkiksi professori Taina Syrjämaa sotien välisen Italian turisimipropagandaa käsitelleessä väitöskirjassaan.

Mainosjuliste, 1957, Tampereen museot.

Omassa tutkimusaineistossani on varsin paljon kirjeitä, jotka valottavat turismin ja matkailun historiaa. Kirjeitä kirjoitettiin kotiin jääneille, kun matkustettiin esimerkiksi kylpemään eurooppalaisiin kylpyläkaupunkeihin. Toinen suosittu matkakohde oli Rooma, josta kerroin jo joulunvieton yhteydessä. Myös Pariisi kuului 1800-luvun herrasväen turistikohteisiin.

Albert Edelfelts brev till Alexandra Edelfelt från Paris den 20 april 1888, 8 sidor, SLS. Kirjeessä kuvaillaan suomalaisyhteisön eloa Pariisissa ja Berta Edelfeltin matkajärjestelyjä Pariisiin sekä sitä, mitä B. E:n tulisi Pariisissa nähdä.

Kirjeissä kotiin kuvailtiin mitä oli nähty ja koettu. Esimerkiksi eräässä 1870-luvulla kotiin Viipuriin lähetetyssä kirjeessä kerrottiin, että hotellin "puutarha oli oikein hyvällä maulla rakennettu, hotelli arvokas, keittiö 'osuva' ja orkesteri ihana." Perhe vietti aikaa rannalla "aamuyhdeksästä iltaneljään leikkien ja maitoa juoden".

Aina ei kuitenkaan tarvinnut matkustaa ulkomaille. Heinäkuussa 1802 viipurilainen herrasmies kertoi ystävälleen, joka oli matkustanut Hämeeseen kartanolleen, että hän oli tuntenut itsensä voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta viikon "kylmät kylvyt" olivat piristäneet. Viipurissa, kuten muissakin Suomen rannikkokaupungeissa, oli kylpylaitoksia ja vesien nauttimiseen sopivia kaivohuoneita ainakin jo 1700-luvun loppupuolella. Myöhemmin kirjeen vastaanottaja matkusti Baden Badeniin Saksaan kylpemään ja parantelemaan kihtiään.

Omassa tutkimusaineistossani kesänvietto maaseudulla kuului kuvioon jo 1700-luvun lopussa. Jos omaa kesänviettopaikkaa ei ollut, saattoi sellaisen vuokrata tai vierailla tuttavien kesä"huviloilla" tai kartanoissa. 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa ei kuitenkaan voi puhua samanlaisista kesähuviloista, kuin millaiseksi ne 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa muodostuivat. Yllättävää kyllä, tiedämme, että esimerkiksi Helsingin ympäristöön alkoi nousta kesähuviloiksi miellettäviä rakennuksia Helsingin tultua pääkaupungiksi, mutta näitä huviloiden alkuvaiheita ei juuri ole tutkittu tieteellisesti. Esimerkiksi Meilahden kartanosta ei ole tutkimustietoa, vaikka (tai ehkä juuri siitä johtuen koska) sen omistajiin ovat kuuluneet useat venäläiset aatelissuvut.

Munkkiniemen kartanon päärakennus (c) Ulla Ijäs. 

Huvilat ja huvilaelämä ovat monelta osin menneisyyttä, sillä harvalla on aikaa viettää koko kesä poissa kaupungista, tai ylläpitää suurta taloa ja palvelusväkeä vaativaa kesäasumisen muotoa. Huviloita ja herrasväen kesäkoteja on kuitenkin hauska paikantaa ja miettiä, millaisia menneisyyden kesät ovat olleet. Kuvasin reilu vuosi sitten tämän Meilahden kartanon päärakennuksen. Se on todennäköisesti rakennettu aikana, jolloin kartanoa asutti kenraalikuvernööri Fabian Steinheil (1762-1831) puolisonsa Natalia (os. von Engelhardt, 1773-1829) kanssa. Steinheilit omistivat Saarelan kartanon Viipurissa ja olivat tottuneet viettämään kesiään poissa kaupungin pölyistä ja hajuista.

Oman tutkimusaineistoni perusteella kesänvietossa tärkeintä näyttää olleen puutarhasta nauttiminen, vieraiden kestitseminen ja yleinen ilonpito. Tällainen kesästä nauttiminen tietenkin vaati työvoimaa. Piioille kuumassa keittiössä ruoan laittaminen tai vieraiden retkieväiden valmistaminen olivat kovaa työtä.

Työväestö pääsi nauttimaan kesälomasta vasta 1920-luvulla, kun vuosilomaksi määriteltiin seitsemän päivää. Voi siis pohtia, syntyikö "loman" käsite vasta tuolloin, kun työ- ja vapaa-aika erotettiin lailla toisistaan yhä selkeämmin 8-tuntisen työpäivän ja vuosiloman myötä. 1920-luvulla lain mukaisen loman ei tarvinnut ajoittua kesäaikaan. Itse asiassa neljän viikon kesäloma tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1973. Nyt pätkä- ja epätyypillisten työsuhteiden aikana näyttää vahvasti siltä, että kesäloma ja koko Suomen "kiinni meno" heinäkuuksi olikin vain lyhyt historiallinen vaihe. Tästä aiheesta kirjoitti Suvi Kerttula sukupolvisotaa lietsoen Iltasanomien kolumnissaan.

Toivottavasti lukijat ehtivät nauttia kesästä, vaikka se kuluisikin töitä tehden.





Lähteitä: Matti Klinge, Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Otava 2012; Märtha Norrback, Aristokraattisen kulttuurin näyttämöllä. Teoksessa Aurora Karamzin aristokratian elämää. Espoon kaupunginmuseo ja Otava, 2006, 39-84; Kirsi Vainio-Korhonen, Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. SKS, 2008.

Rokon istuttaminen

Charlotte Vainio kirjoitti mainiossa Hit och dit och tillbaka igen -blogissaan isorokosta ja rokotuksista. Käykääpä lukemassa! Näin historiantutkijan näkökulmasta on vaikea ymmärtää vanhempien päätöstä jättää lapsensa rokottamatta. Heidän lapsensa ovat elossa vain siksi, että suurin osa ihmisistä on rokotettu. Charlotte kirjoittaa, että ei tarvitse kuin katsoa kirkonkirjoista kuolleiden listoja, kun ymmärtää miksi ihmiset halusivat rokotuttaa lapsensa. Kun joutui hautaamaan lapsen toisensa jälkeen ei kyseenalaistanut rokotusten merkitystä. Onko todella niin, että vuonna 2015 pitää lääkäreiden patistaa vanhempia rokottamaan lapsensa samaan tapaan kuin yli 200 vuotta aiemmin. 

12.6.1813 Åbo Allmänna Tidning no 2.

Omassa tutkimusmateriaalissani on henkilöitä, jotka todennäköisesti olisivat selvinneet nykylääketieteen avulla. Tutkimukseni päähenkilön molemmat vanhemmat kuolivat vakavaan influenssaan. Onneksi nykyajan mummot ja papat saavat kausi-influenssarokotteen. Tutkimushenkilöni sisko kuoli 5-vuotiaana tuhkarokkoon. Hänkin olisi selvinnyt nykymaailmassa, mutta meillä Suomessakin on viime vuosina koettu tuhkarokkoepidemia koulussa, jossa oli useita rokottamattomia lapsia. Lisäksi tutkimassani perhepiirissä koettiin useita kuolemia, jotka johtuivat tuberkuloosista. Tautiin menehtyi myös pieniä lapsia. Onneksi tuberkuloosiinkin on nykyään rokote.

Mielenkiintoisen katsauksen nyt jo kadonneksi luokiteltuun isorokkoon antavat kirjeet, joissa kerrotaan isorokon rokottamisesta tuolloin puolivuotiaaseen poikaan. Isä kirjoitti ystävälleen, että annoimme istuttaa poikaan lehmärokon. Muutaman viikon päästä hän saattoi raportoida, että poika selvisi tästä istustoimenpiteestä hyvin. Lehmärokon ja isorokon yhteydestä voi lukea vaikka täältä.

Helsingin yliopistomuseo kertoo, että ensimmäinen isorokkorokotus annettiin Suomessa vuonna 1802. Tarkempaa ajankohtaa ei määritellä, joten jää arvoitukseksi oliko tutkimusaineistossani ilmennyt rokotustapaus ensimmäisen kymmenen joukossa. Vauva sai rokotteen maaliskuussa 1802, mutta viipurilaisena häntä ei tuolloin välttämättä luettu kuuluvaksi Suomessa rokotettuihin - Viipuri kun kuului tuolloin Venäjään toisin kuin suurin osa Suomea, joka oli osa Ruotsia. 

Kuva www.smithsonianmag.com

The College of Physicians of Philadelphia on koonnut rokottamisen historiaa. 

Suklaa

Viime lauantaina olin erään kollegani väitöstilaisuudessa. Karonkan jälkiruokakahveilla oli tarjolla suklaakaurakeksejä. Kiitos väittelijälle, hyvää oli! Ehkäpä omaan väitöskaronkkaani pitää hommata suklaasuihkulähde. Olen nimittäin kerran ollut cocktailtilaisuudessa, jossa tällainen ihme oli ja eräät tahot muistavat vieläkin, että allekirjoittanut vietti huomattavan ajan kyseisen aparaatin vierellä. 

Suklaa on noussut esille myös omassa tutkimusaineistossani. Tuolloin yleensä on ollut kyse "englantilaisesta terveyssuklaasta". Toisin sanoen jo 1700-luvulla tiedettiin suklaan hyvää tekevät vaikutukset. Tuolloin suklaata suositeltiinkin naisille, heikkovoimaisille ja huonosta ruuansulatuksesta kärsiville. Se toimi myös oivana afrodisiakkina eli lemmenhaluja nostattavana ihmeaineena. Heikkovoimaisia ajatellen suklaakupit olivat monesti kaksikorvaisia. Heikkotusta tuntiessaan voi siis nostaa suklaamukin huulilleen kaksin käsin. Suklaan oikeaoppinen nauttiminen vaati erityistä tietotaitoa ja astiaston, joten aivan kaikkien juoma suklaa ei ollut. 

Suklaakuppi. Workshop of James Giles, Worcester Porcelain Factory, ca. 1770.
 © The Trustees of the British Museum

Tuolloin kaikki suklaa oli paksua ja rasvaista nestettä, joten suklaa nautittiin kuumana juomana. Vuonna 1828 Conrad van Houten keksi, miten kaakaovoin voi erottaa kaakaomassasta, jolloin kiinteän suklaan valmistus voitiin aloittaa. Ennen tätä keksintöä suklaan kuljettaminen tuotti ongelmia, joista omassa aineistossani olen törmännyt ainakin sen herkkään pilaantumiseen pitkien merimatkojen aikana. Tästä syystä suklaata kuljetettiin lyijyrasioissa. Toinen ongelma oli, että suklaata ilmeisesti verotettiin jokseenkin ankarasti 1700-luvun lopun Venäjällä (ehkä Ruotsissakin?), sillä sen katsottiin olevan tarpeeton ylellisyystuote. Tästä syystä suklaata tuotiin maahan salaa. Erään kerran sitä oli pakattu tynnyreihin, joissa luki "silliä". Mahtoikohan tämä yritys mennä tullissa läpi? 

von Sydow -perheen konvehti.
Vänersborg museum, Ruotsi.

1800-luvun puolella olen törmännyt suklaasta valmistettuihin konvehteihin, joita viipurilaiset ja lappeenrantalaiset kävivät ostamassa Pietarista. Näitä konvehteja tarjoiltiin joulun aikaan sekä häissä ja hautajaisissa. On kuitenkin esitetty, että suurimmat suklaankulutusalueet Euroopassa sijoittuivat eteläiseen Eurooppaan. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, tulivathan alukset suoraan suklaan alkulähteiltä Etelä-Amerikasta sinne. Itseäni yllätti kuitenkin, miten suuria määriä - jopa kymmeniä kiloja - suuri ja varakas talous saattoi vuoden mittaan suklaata kuluttaa jo 1800-luvun alun Suomessa. Mutta kuten jo mainitsin, suklaa oli usein "terveyssuklaata", joten ehkäpä kyseessä olikin enemmän terveyden ylläpito kuin pahe, jollaisena suklaasta nauttimista nykyään usein pidetään.

Suklaan historiaa voi käydä lukemassa täältä (Cornell University, Albert R. Mann Library). Täältä voi käydä kuuntelemassa englanninkielisen, tunnin kestävän luennon suklaasta (University of Oregon). 

Yleispätevä elämäneliksiiri

Viime viikon olen potenut ikävää syysflunssaa. Olisipa käytössäni "yleispätevä elämäneliksiiri", jota jo 1800-luvun alussa oli saatavilla. Ilmeisesti tämä troppi paransi vaivan kuin vaivan. Harva nykylääke lupaa samaa. Toinen yleinen lääke, johon olen tutkimusmatkallani törmännyt, oli essentia miraculosa coronata -nimellä tunnettu lääke. Sitä myytiin erikseen miesten ja naisten vaivoihin. Ilmeisesti kyseessä oli niinikään yleispätevä lääke, jonka uskottiin tepsivän erityisesti koleraa vastaan.

Jo 1700-luvulla suosituksi rohdoksi oli tullut eau de lys eli liljankukkavesi, joka oli monien tuon ajan troppien yhtenä osasena. Esimerkiksi Dr. Ontydin systeemin mukaisesti liljankukkavesi paransi kyykäärmeenpureman. Yleensä liljankukkavettä kuitenkin tyydyttiin käyttämään erilaisten kosmeettisten rasvojen ja voiteiden osasena. 

Flunssan lisäksi olen viime viikkoina saanut osakseni myös ikävän ruhjeen polveeni. Ehkäpä siihen pitäisi kokeilla hajusteista, paloviinasta ja ammoniakiasta tehtyä Opodeldoc-linimenttiä. Tätä lääkettä oli 1800-luvulla saatavilla joko valmiina tai apteekkari saattoi tehdä sitä asiakkaan tarpeen mukaan. Samaa opodeldoc-linimenttiä käytettiin niin ihmisten kuin eläinten haavoihin ja ruhjeisiin, joten puhe hevoskuurista tai hevoslinimentistä lienee saanut alkunsa jostain tämänkaltaisesta ihmeaineesta.

Tai ehkäpä vaivani parantaisi kiniini eli Kiinanpulveri. Pulveri saadaan perulaisen cinchona-puun kuoresta ja se estää kuumetaudissa usein esiintyvät vilunväristykset. Erityisen tehokasta kiniini on malarian torjunnassa, sillä malarialoiset tuhoutuvat kiniinin vaikutuksesta. Harmi vain, että puunkuoresta uutettu juoma on varsin kitkerää. Kiniiniä sisältävää vettä kutsuttiin tonic-vedeksi. Nokkelat britit keksivät Intiassa oivan ratkaisun. Tonic-veteen sekoitettiin giniä, syntyi gin tonic, ja näin lääkkeen nauttiminen oli tehty miellyttäväksi. Harmi vain, yliannostus kiniiniä saattoi aiheuttaa sokeuden tai kuulovaurion. Ginin aiheuttamista vaivoista ei ilmeisesti ollut haittaa. Aitoa kiniiniä sisältävää tonic-vettä saa muun muassa Schweppesin valmistamana, joten ei kun kokeilemaan tepsisikö gin tonic tähän kuumetautiini. 

Schweppes on alkujaan sveitsiläinen merkki 1700-luvulta. Tuolloin kivennäisvedet olivat varsin suosittuja ja niitä nautitiin paikoissa, joissa oli luonnon kivennäisiä sisältäviä luonnonlähteitä. 1700-luvun lopussa opittiin valmistamaan keinotekoisia kivennäisvesiä. Niiden kuljettaminen siten, että veden hapokkuus olisi säilynyt oli hankalaa. Tätä ongelmaa ratkaisemaan keksittiin torpedoa muistuttava pullo, jota säilytettiin kyljellään. Tällöin hapokkuus ei päässyt karkaamaan yhtä hyvin kuin pystyasennossa säilytettävästä pullosta. Nykyään esimerkiksi Perrier-pullossa voi nähdä vielä jäänteitä  tällaisesta torpedonmuotoisesta pullosta. Näitä pulloja, ja kuplavesien (fizzy drinks) historiaa voi käydä katsomassa täältä. 

William Henry Hamilton Trood, "Uncorking the Bottle" "A Surprising Result" 1887.

Valitettavasti en löydä Hamilton Troodin töiden sijainnista mitään tietoa. Uskallan kuitenkin laittaa ne tähän näkyville, sillä niistä myydään julistepainoksia ja kuvat löytyvät useilta eri nettisivuilta. Tämän postauksen tueksi olen selaillut Google Booksissa vanhoja lääketieteen oppikirjoja sekä turvautunut Hackman-arkistosta (ELKA, ÅA) löytyviin tilikirja- ja kirjemerkintöihin 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä.