Lomakausi lähestyy ja monelle se tarkoittaa jonkin sortin matkaa. Historiantutkijat ovat viime vuosina havainnoineet menneisyyden matkustelua ja lomanviettoa ja aiheesta julkaistaan omaa tieteellistä aikakauslehteä.. Meillä Suomessa on tutkittu esimerkiksi kylpylöitä ja kylpyläelämää, josta esimerkkinä Liisa Suvikummun palkittu Suomalaiset kylpylät - Kotimaisen kylpyläkulttuurin historiaa (SKS, 2014). Lisäksi suomalaiset tutkijat ovat antaneet panoksensa kansainvälistä turisiminhistoriaa käsitteleviin tutkimuksiin, kuten esimerkiksi professori Taina Syrjämaa sotien välisen Italian turisimipropagandaa käsitelleessä väitöskirjassaan.
Omassa tutkimusaineistossani on varsin paljon kirjeitä, jotka valottavat turismin ja matkailun historiaa. Kirjeitä kirjoitettiin kotiin jääneille, kun matkustettiin esimerkiksi kylpemään eurooppalaisiin kylpyläkaupunkeihin. Toinen suosittu matkakohde oli Rooma, josta kerroin jo joulunvieton yhteydessä. Myös Pariisi kuului 1800-luvun herrasväen turistikohteisiin.
Kirjeissä kotiin kuvailtiin mitä oli nähty ja koettu. Esimerkiksi eräässä 1870-luvulla kotiin Viipuriin lähetetyssä kirjeessä kerrottiin, että hotellin "puutarha oli oikein hyvällä maulla rakennettu, hotelli arvokas, keittiö 'osuva' ja orkesteri ihana." Perhe vietti aikaa rannalla "aamuyhdeksästä iltaneljään leikkien ja maitoa juoden".
Aina ei kuitenkaan tarvinnut matkustaa ulkomaille. Heinäkuussa 1802 viipurilainen herrasmies kertoi ystävälleen, joka oli matkustanut Hämeeseen kartanolleen, että hän oli tuntenut itsensä voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta viikon "kylmät kylvyt" olivat piristäneet. Viipurissa, kuten muissakin Suomen rannikkokaupungeissa, oli kylpylaitoksia ja vesien nauttimiseen sopivia kaivohuoneita ainakin jo 1700-luvun loppupuolella. Myöhemmin kirjeen vastaanottaja matkusti Baden Badeniin Saksaan kylpemään ja parantelemaan kihtiään.
Omassa tutkimusaineistossani kesänvietto maaseudulla kuului kuvioon jo 1700-luvun lopussa. Jos omaa kesänviettopaikkaa ei ollut, saattoi sellaisen vuokrata tai vierailla tuttavien kesä"huviloilla" tai kartanoissa. 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa ei kuitenkaan voi puhua samanlaisista kesähuviloista, kuin millaiseksi ne 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa muodostuivat. Yllättävää kyllä, tiedämme, että esimerkiksi Helsingin ympäristöön alkoi nousta kesähuviloiksi miellettäviä rakennuksia Helsingin tultua pääkaupungiksi, mutta näitä huviloiden alkuvaiheita ei juuri ole tutkittu tieteellisesti. Esimerkiksi Meilahden kartanosta ei ole tutkimustietoa, vaikka (tai ehkä juuri siitä johtuen koska) sen omistajiin ovat kuuluneet useat venäläiset aatelissuvut.
Huvilat ja huvilaelämä ovat monelta osin menneisyyttä, sillä harvalla on aikaa viettää koko kesä poissa kaupungista, tai ylläpitää suurta taloa ja palvelusväkeä vaativaa kesäasumisen muotoa. Huviloita ja herrasväen kesäkoteja on kuitenkin hauska paikantaa ja miettiä, millaisia menneisyyden kesät ovat olleet. Kuvasin reilu vuosi sitten tämän Meilahden kartanon päärakennuksen. Se on todennäköisesti rakennettu aikana, jolloin kartanoa asutti kenraalikuvernööri Fabian Steinheil (1762-1831) puolisonsa Natalia (os. von Engelhardt, 1773-1829) kanssa. Steinheilit omistivat Saarelan kartanon Viipurissa ja olivat tottuneet viettämään kesiään poissa kaupungin pölyistä ja hajuista.
Oman tutkimusaineistoni perusteella kesänvietossa tärkeintä näyttää olleen puutarhasta nauttiminen, vieraiden kestitseminen ja yleinen ilonpito. Tällainen kesästä nauttiminen tietenkin vaati työvoimaa. Piioille kuumassa keittiössä ruoan laittaminen tai vieraiden retkieväiden valmistaminen olivat kovaa työtä.
Työväestö pääsi nauttimaan kesälomasta vasta 1920-luvulla, kun vuosilomaksi määriteltiin seitsemän päivää. Voi siis pohtia, syntyikö "loman" käsite vasta tuolloin, kun työ- ja vapaa-aika erotettiin lailla toisistaan yhä selkeämmin 8-tuntisen työpäivän ja vuosiloman myötä. 1920-luvulla lain mukaisen loman ei tarvinnut ajoittua kesäaikaan. Itse asiassa neljän viikon kesäloma tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1973. Nyt pätkä- ja epätyypillisten työsuhteiden aikana näyttää vahvasti siltä, että kesäloma ja koko Suomen "kiinni meno" heinäkuuksi olikin vain lyhyt historiallinen vaihe. Tästä aiheesta kirjoitti Suvi Kerttula sukupolvisotaa lietsoen Iltasanomien kolumnissaan.
Toivottavasti lukijat ehtivät nauttia kesästä, vaikka se kuluisikin töitä tehden.
Lähteitä: Matti Klinge, Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Otava 2012; Märtha Norrback, Aristokraattisen kulttuurin näyttämöllä. Teoksessa Aurora Karamzin aristokratian elämää. Espoon kaupunginmuseo ja Otava, 2006, 39-84; Kirsi Vainio-Korhonen, Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. SKS, 2008.
 |
| Mainosjuliste, 1957, Tampereen museot. |
Omassa tutkimusaineistossani on varsin paljon kirjeitä, jotka valottavat turismin ja matkailun historiaa. Kirjeitä kirjoitettiin kotiin jääneille, kun matkustettiin esimerkiksi kylpemään eurooppalaisiin kylpyläkaupunkeihin. Toinen suosittu matkakohde oli Rooma, josta kerroin jo joulunvieton yhteydessä. Myös Pariisi kuului 1800-luvun herrasväen turistikohteisiin.
 |
| Albert Edelfelts brev till Alexandra Edelfelt från Paris den 20 april 1888, 8 sidor, SLS. Kirjeessä kuvaillaan suomalaisyhteisön eloa Pariisissa ja Berta Edelfeltin matkajärjestelyjä Pariisiin sekä sitä, mitä B. E:n tulisi Pariisissa nähdä. |
Kirjeissä kotiin kuvailtiin mitä oli nähty ja koettu. Esimerkiksi eräässä 1870-luvulla kotiin Viipuriin lähetetyssä kirjeessä kerrottiin, että hotellin "puutarha oli oikein hyvällä maulla rakennettu, hotelli arvokas, keittiö 'osuva' ja orkesteri ihana." Perhe vietti aikaa rannalla "aamuyhdeksästä iltaneljään leikkien ja maitoa juoden".
Aina ei kuitenkaan tarvinnut matkustaa ulkomaille. Heinäkuussa 1802 viipurilainen herrasmies kertoi ystävälleen, joka oli matkustanut Hämeeseen kartanolleen, että hän oli tuntenut itsensä voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta viikon "kylmät kylvyt" olivat piristäneet. Viipurissa, kuten muissakin Suomen rannikkokaupungeissa, oli kylpylaitoksia ja vesien nauttimiseen sopivia kaivohuoneita ainakin jo 1700-luvun loppupuolella. Myöhemmin kirjeen vastaanottaja matkusti Baden Badeniin Saksaan kylpemään ja parantelemaan kihtiään.
Omassa tutkimusaineistossani kesänvietto maaseudulla kuului kuvioon jo 1700-luvun lopussa. Jos omaa kesänviettopaikkaa ei ollut, saattoi sellaisen vuokrata tai vierailla tuttavien kesä"huviloilla" tai kartanoissa. 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa ei kuitenkaan voi puhua samanlaisista kesähuviloista, kuin millaiseksi ne 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa muodostuivat. Yllättävää kyllä, tiedämme, että esimerkiksi Helsingin ympäristöön alkoi nousta kesähuviloiksi miellettäviä rakennuksia Helsingin tultua pääkaupungiksi, mutta näitä huviloiden alkuvaiheita ei juuri ole tutkittu tieteellisesti. Esimerkiksi Meilahden kartanosta ei ole tutkimustietoa, vaikka (tai ehkä juuri siitä johtuen koska) sen omistajiin ovat kuuluneet useat venäläiset aatelissuvut.
 |
| Munkkiniemen kartanon päärakennus (c) Ulla Ijäs. |
Huvilat ja huvilaelämä ovat monelta osin menneisyyttä, sillä harvalla on aikaa viettää koko kesä poissa kaupungista, tai ylläpitää suurta taloa ja palvelusväkeä vaativaa kesäasumisen muotoa. Huviloita ja herrasväen kesäkoteja on kuitenkin hauska paikantaa ja miettiä, millaisia menneisyyden kesät ovat olleet. Kuvasin reilu vuosi sitten tämän Meilahden kartanon päärakennuksen. Se on todennäköisesti rakennettu aikana, jolloin kartanoa asutti kenraalikuvernööri Fabian Steinheil (1762-1831) puolisonsa Natalia (os. von Engelhardt, 1773-1829) kanssa. Steinheilit omistivat Saarelan kartanon Viipurissa ja olivat tottuneet viettämään kesiään poissa kaupungin pölyistä ja hajuista.
Oman tutkimusaineistoni perusteella kesänvietossa tärkeintä näyttää olleen puutarhasta nauttiminen, vieraiden kestitseminen ja yleinen ilonpito. Tällainen kesästä nauttiminen tietenkin vaati työvoimaa. Piioille kuumassa keittiössä ruoan laittaminen tai vieraiden retkieväiden valmistaminen olivat kovaa työtä.
Työväestö pääsi nauttimaan kesälomasta vasta 1920-luvulla, kun vuosilomaksi määriteltiin seitsemän päivää. Voi siis pohtia, syntyikö "loman" käsite vasta tuolloin, kun työ- ja vapaa-aika erotettiin lailla toisistaan yhä selkeämmin 8-tuntisen työpäivän ja vuosiloman myötä. 1920-luvulla lain mukaisen loman ei tarvinnut ajoittua kesäaikaan. Itse asiassa neljän viikon kesäloma tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1973. Nyt pätkä- ja epätyypillisten työsuhteiden aikana näyttää vahvasti siltä, että kesäloma ja koko Suomen "kiinni meno" heinäkuuksi olikin vain lyhyt historiallinen vaihe. Tästä aiheesta kirjoitti Suvi Kerttula sukupolvisotaa lietsoen Iltasanomien kolumnissaan.
Toivottavasti lukijat ehtivät nauttia kesästä, vaikka se kuluisikin töitä tehden.
Lähteitä: Matti Klinge, Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Otava 2012; Märtha Norrback, Aristokraattisen kulttuurin näyttämöllä. Teoksessa Aurora Karamzin aristokratian elämää. Espoon kaupunginmuseo ja Otava, 2006, 39-84; Kirsi Vainio-Korhonen, Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. SKS, 2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti