Mikaela Strömberg: Sophie.

Lainasin kirjastosta Mikaela Strömbergin uuden romaanin Sophie. (Schildts & Söderström 2015). En ole lukenut kirjasta arvosteluja tai nähnyt mainoksia, mutta takakansiteksti sai tarttumaan tähän pieneen romaaniin. "Lapsuus kiihkeässä ja loistavassa Pietarissa. Sitten muutto pimeään ja ikävään maahan, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: kiveä, kiveä ja kiveä. Suomeen. Tarina siitä, miten oudosta linnusta, muukalaisesta, kasvoi arvostettu ja kunnioitettu kansalainen. Legenda. Sophie."

Kirja perustuu tositapahtumiin eli Sophie von Behsen (1828-1886) elämään. Sophie syntyi saksalaissyntyisen isänsä Carl Behsen (1803-1853) ja tarttolaisen baltiansaksalaisen Charlotte Reimersin (1806-1866) vanhimmaksi tyttäreksi. Olen tutkinut tähän sääty- ja sukupiiriin kuuluvia henkilöitä väitöskirjassani, joten tartuin Sophie.:een mielenkiinnolla. Lisätietoja suvusta, sukututkijat osaavat arvioida tämän paikkaansapitävyyden, kuten myös keskustelun Sophien ja suuriruhtinas Aleksanterin (Aleksanteri II) mahdollisesta yhteisestä lapsesta. Itse suhtaudun tällaiseen perimätietoon melko kriittisesti, sillä näitä keisarillisia lehtolapsia tuntuu putkahtelevan sieltä sun täältä. Näyttää siltä, että Strömbergin romaanifiktio on siirtynyt tutkimustiedon veroiseksi faktaksi ainakin joillekin nettisivustoille.

Romaanin nimessä oleva pistettä ei mitenkään perustella, vaan se jää lukijan tulkittavaksi. Haluaako kirjailija sanoa, että tämä on viimeisin ja oikein tulkinta Sophiesta? Vai haluaako hän korostaa Sophien luonteen päättäväistä puolta? Historiantutkijana kyseenalaistan ensimmäisen tulkinnan. Voimmeko tehdä mitään lopullisia päätelmiä menneisyyden ihmisistä? Romaanin nimi olisi toiminut myös ilman pistettä, jonka funktio jää nyt melko epämääräiseksi ja ehkä vain typografiseksi keinoksi. 

Rakenteeltaan teos noudattelee kronologista tapahtumien järjestystä. Välillä aika tihentyy, välillä se venyy ja useita vuosia sivuutetaan nopeasti. Toisaalta elämänkululle varsin triviaaleja yksityiskohtia, kuten Uno Cygnaeuksen vierailua tai Loviisan paloa, käsitellään tarkasti. Ikään kuin kirjailija olisi halunnut osoittaa historialliset kytkökset ja romaanin taustalla olevat todennettavissa olevat tapahtumat. Tässä Cygnaeuksen vierailua koskevassa kohdassa oli myös eräs ainoita romaanin ajankuvaan liittyvistä lapsuksista. Cygnaeusta ei mainita sukunimellä, vaan hänestä puhutaan Unona. Tämä ei olisi ollut kovinkaan todennäköinen mahdollisuus, sillä tuohon aikaan vain aivan läheisimpiä ystäviä puhuteltiin etunimeltä ja nuoret tytöt eivät juuri koskaan olisi voineet puhutella vanhempia miehiä pelkällä etunimellä. Sama koskee suuriruhtinas Aleksanterin tekemiä sinunkauppoja. Vaikea uskoa, että nuoren Sophien olisi ollut helppo sopeutua tällaiseen säätyrajoja ylittävään puhutteluun, vaikka pariskunnalla oletettava sukupuolisuhde olisikin ollut. Teitittely oli niin syvällä ihmisten puheessa, että sitä ei välttämättä rikkonut edes sukupuoli- tai sukulaisuussuhde - tai tällaiseen kuvan olen ainakin saanut kirjeenvaihdosta, jota saksalaispietarilainen säätyläistö kävi 1800-luvulla. Oikeastaan ainoat toisiaan sinuttelevat ovat erittäin hyvät miespuoliset ystävykset tai osa vanhemmista ja lapsista (samassa perheessä osa lapsista voi teititellä vanhempiaan ja osa sinutella). 

Teoksen otsikointi oli epätasaista. Toiset otsikot olivat lyhyitä ja napakoita, toiset pitkiä ja ei niin osuvia. Esimerkiksi luku 13 "Kaikki minkä Masa tiesi ja mikä ilmenee vuosikymmeniä myöhemmin ja kaikki minkä voi arvata ennalta  - sillä tässä syntisessä kaupungissa puhutaan" vs. luku 28 "Maanpako". Ensimmäinen otsikointityyli yrittää jäljitellä historiallisessa romaanissa joskus käytettyä tyylilajia, mutta siinä ei oikein onnistuta. Itse olisin ollut lyhyiden ja napakoiden otsikkojen kannalla. Lisäksi näin lyhessä romaanissa otsikkoja olisi voinut karsia 52:sta vaikkapa vain viiteen.

Romaanina, tekstinä ja kielellisesti (luin suomennetun version, suomentajana Helene Bützow) teos toimii hienosti. Teksti ikään kuin alleviivaa tunteita. Erityisesti nuoruuden aikana "Liebe! Liebe! Liebe!" , "Millainen ilo!", toiminta ja tunteet, kertova teksti ja dialogi ovat nautinnollista luettavaa. Valitettavasti loppua kohti kielellinen iloittelu jää vähemmälle ja keski-iän vaikeudet eivät heijastu käytettyyn kieleen. Kielestä tulee vain keino viedä tarinaa eteen päin. Romaanissa ei myöskään nouse esille Sophien Carl-isän kaltaista toista keskushenkilöä, vaan Jansen-puoliso jää sivurooliin kuten hän Sophien elämässäkin jäi. Dialogit puolisoiden välillä ovat lyhyitä. "Jaha, täällä sinä nyt olet." Tämä kuvastaa hyvin puolisoiden välien kylmenemistä. Dialogien puuttuminen asettaa kuitenkin suurempaa merkitystä kuvailevalle tekstille. Loppua kohti kuvailevia osuuksia on enemmän ja välillä lukijalle tulee tunne, että kirjailijalla on ollut kiire saattaa tapahtumat loppupisteeseen. Alun maalailevista kuvauksista ja yksityiskohtaisesta tunnelmoinnista ei ole pystytty pitämään täysin kiinni loppuun saakka.

Nykylukija haluaa lukea tunteista, siitä miltä ihmisistä tuntui.  "Miehen poissaolo ei yleensä häirinnyt Sophieta... Sophie oli menettänyt täysin mielenkiintonsa kaikkeen, mikä vain muistuttikin jonkinlaista läheisyyttä... niitä päiviä leimasi kuitenkin jonkinlainen rauhattomuus... Sophie suuttui... Sophie oli läpimärkä ja onneton..." (s. 119). "Ja taas hihitettiin hysteerisesti... Vai tältä täällä näytti... lokaojan haju. Ei erityisen miellyttävää... jossakin kuului ammuva lehmä... Sophie tunsi sen pahoinvoinnin aaltona... ei pidä tempautua hulluihin kuvitelmiin eikä tuomiopäivän tunnelmiin... Niin ihminen uskoo... talossa tuoksui puhtaalta..." (s. 159). Nämä sattumalta valitut sivut paljastavat, miten kirjailija lähestyy aihettaan tunteiden kautta. Samoilla sivuilla toimintaa kuvataan seuraavasti "Jansen on [...] vastaajana, kantajana [...] käräjänäytelmien vakioesiintyjä. ... Sophie oli kotona... he istuivat salongissa tekemässä käsitöitä ... he leikkivät ... [lapset] olivat pudoneet lautalta..." (s. 119) ja sivulla 159: "... rouva lähtee Pietariin... ajettiin Petaksen ohi... Anna nipisti seuralaistaan... kanoja säntäili kaakattaen... nyt elämä alkaa... Anna oli heti tultuaan levittänyt isolle pöydälle pellavaliinan." Tekijät ovat muita kuin Sophie. Tekijöitä ovat Jansen (Sophien puoliso) ja piiat. Rouvan toiminta on odottamista, istumista, lasten kanssa toimimista, matkustamista. 

Teos kyllä kuvaa Sophien toimintaa ("Sophiella oli taipumus toimia." s. 210), mutta toiminnan taustalla olevat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt jäävät pimentoon tai niitä pidetään poikkeuksellisina. Tästä syystä kirjailija ei ehkä tavoita Sophien toiminnan motiiveja ja tarkoitusperiä niin onnistuneesti ja monipuolisesti kuin olisi ollut mahdollista. Sophien harjoittama maatalous eli se, että hän oli vastuussa kartanon maanviljelystä ja karjataloudesta, sekä hänen kätilöntoimensa olivat tyypillistä tuon ajan venäläisen kartanonrouvan toimintaa. Tästä voi lukea lisää Katherine Pickering Antonovan tutkimuksesta An Ordinary Marriage. The World of a Gentry Family in Provincial Russia (Oxford University Press 2013). Sophien toiminnasta, ei vain hänen tunteistaan, olisi voinut löytyä lisää kerrottavaa ja perusteita hänen elämänkohtalolleen. Lisäksi Strömberg todistelee Sophien käytännönläheistä puolta, mutta lähestyy silti aihettaan tunteiden kautta. Lukijana en tiedä, kumpaa uskoa, tunteellista vai toimivaa Sophieta.

Onko kuitenkin niin, että nykyään halutaan lukea vain tunteista? Teos on "moderni romaani, historiallisissa puitteissa". Voiko historiallista romaania kirjoittaa ilman, että siitä tulee romanttinen seikkailukertomus, nuoren tytön kasvutarina tai elämän kovuutta kauhisteleva kärsimystarina? Strömbergin teos oli hyvä yritys välttää kliseet. Toisaalta teoksen aihepiiri olisi antanut mahdollisuuden laajempaan ajankuvaan ja Strömbergin maalaileva kielenkäyttö olisi toiminut hyvin vaikkapa maiseman, tapojen ja henkilökuvauksenkin syventämisessä. Onko niin, että nykyiset kirjankustantajat vaativat noin 250 sivun teoksia koska oletetaan, että sitä pidempiä eivät lukijat halua (jaksa) lukea? Sophie. olisi toiminut pidempänäkin teoksena. 

Kun kerran kirjoitetaan kaunokirjallista teosta, voi todelliset tapahtumat sivuuttaa. Romaanin kaikkitietävä kertoja voi olla uskottava genressään, mutta historiantutkijaa ei kertoja vakuuta. Historiallisten tapahtumien ja keksityn raja on häilyvä ja historiantutkijana ambivalentit tuntemukset vuorottelevat. Historiantutkija kysyy, miten Sophien nuoruuden rakkausseikkailut suuriruhtinas Aleksanterin kanssa on todennettavissa alkuperäislähtein, vai onko kyseessä vain suvussa kulkenut legenda? Toisaalta Jensenin loputtomat käräjöinnit houkuttelevat historiantutkijaa pariinsa. Mitä pöytäkirjoissa oikeastaan sanotaan? Tai mitä kirkkoneuvosto sanoi epäsopuisalle Jensenin pariskunnalle heitä nuhdellessaan? Entäpä liiketoimet? Niiden todetaan sujuvan hyvin Sophien valvonnassa ja Sophien kuvataan pitävän hyvää huolta tilikirjoista, mutta onko näistä mitään säilynyttä todistusaineistoa? Entäpä Sophien ja hänen äitinsä kirjeenvaihto, josta teoksessa on "katkelmia". Ovatko nämä kirjailijan mielikuvitusta vai säilyneitä kirjeitä? 

Olen pohtinut viime aikoina todellisten ihmisten elämään pohjautuvia kaunokirjallisia romaaneja. "Omasta" tutkimushenkilöstäni on Pirjo Tuominen kirjoittanut romaanin Arvoisa rouva Marie ja Myrttiseppele. Näissä teoksissa, kuten Sophie.:ssakin on ongelmana se, että lukijana en ole ihan varma, haluaako kirjailija kirjoittaa elämäkerran vai fiktiivisen romaanin. Ehkä olisi ollut parempi pysyttäytyä jälkimmäisessä vaihtoehdossa ja kirjoittaa puhtaasti fiktiivinen romaani. Inspiroituahan voi historiallisista tapahtumista ja eläneistä ihmisistä, mutta vaatii melkoisia kirjallisia kykyjä ja historiantuntemusta, jotta voisi kirjoittaa (fiktiivisen) elämäkerran oikeasti eläneestä ihmisestä. Taitaa vain olla niin, että oikeasti eläneen ihmisen nimi myy ja siksipä siis näitä kuviteltuja elämäkertoja tehdään.

Historiantutkijan koulutuksen saaneena en voi olla muistuttamatta, että voimme vain tehdä päätelmiä menneisyyden jättämistä jäljistä eli lähteistä. Kirjailijoita nämä säännöt eivät tietenkään koske, mutta tutkijana ajaudun väistämättä ahdistavaan "ei mainittu lähteissä, ei voi päätellä lähteistä" -kritiikkiin. Ymmärrän kirjallisuudentutkijoita, jotka lähestyvät tekstiä tekstinä ja niin yritän tehdä tätäkin teosta lukiessani. Tekstinä ja teoksena Sophie. toimii mainiosti, mutta historiantutkijana en ole varma, mitä ajattelisin fiktiivisestä elämäkerrasta. Erityisesti fiktion esittämät väitteet muuttuessaan faktatiedoksi ovat ärsyttävä sivujuonne, josta olen aloittelevia opiskelijoita keskusteluttanut. Fiktiivinen romaani kun kertoo niin paljon paremmin "mitä todella tapahtui". Näitä fiktiivisiä elämäkertoja on viime vuosina tullut useampiakin, muun muassa Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet (Tammi 2006), Hannu Mäkelän Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema (Otava 1995), Casanova, eli, Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi (Tammi 2007. Wikipedian mukaan teos on tietokirja!) ja Pushkinin enkeli (Tammi 2013), Laila Hirvisaaren Minä, Katariina (Otava 2011) ja Me, keisarinna (Otava 2013) tai jo arvostelemani Raija Orasen Aurora. Myös hiljakkoin tv-sarjana tullut Susipalatsi perustuu fiktiiviseen Thomas Cromwellin elämäkertaan, jonka on kirjoittanut Hilary Mantel. Kiinnostuneille vielä englanninkielistä listausta genrestä. 

Mikaela Strömberg on minulle tuntematon kirjailija. Sophie.:n lisäksi hän on kirjoittanut vuonna 1999 Finlandia-ehdokkaana olleen Dessa himlar kring oss städs (suom. Alati taivaat) romaanin, lastenkirjoja, tv-käsikirjoituksia sekä  romaanit De vackra kusinerna (2008) ja Till alla hästar och vissa flickor (2004).

Lisää Sophie.:sta: Helsingin Sanomien arvostelu, Huvudstadsbladetin arvostelu, Kirjailijahaastattelu

Lisää elämäkerroista ja historiantutkimuksesta: Maarit Leskelä-Kärki Ennen ja nytissä. 

Uutistamo: Ihmiset ja tavarat liikkeellä

Kirjoitin Uutistamoon  tulevasta tutkimuksestani, joka on osahanke suuremmassa siirtolaisuutta ja monietnisiä kaupunkeja koskevassa tutkimushankkeessa.

Suur-Merijoen kartano Milavidassa - ja kumiteollisuuden historiaa

Kävin hiljakkoin tutustumassa Milavida-museossa Tampereella avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoki - Jugendin helmi. Kartano sijaitsi Viipurin lähellä, noin kolme kilometriä Ykspään junaseisakkeelta. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "kartano oli [...] jugendarkkitehtuurin helmi ja aikansa julkisin koti". Kartanon rakennutti pietarilainen, sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Neuscheller, joka 1900-luvun alussa palkkasi nuoret lupaavat arkkitehdit Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan kesähuvilan, josta tuli kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat huvilaan myös sisustuksen ja valaisun. Kartano valmistui vuonna 1903 (toisissa lähteissä 1904).

Suur-Merijoen kartano, Signe Brander 1912, Museovirasto. 

Kirjoitin heinäkuussa 2015 tähän blogiin vierailustani Milavidan von Nottbeck näytelyssä. Tuolloin en ollut aivan tyytyväinen näyttelyyn. Suur-Merijoesta kertova näyttely on toteutettu perinteisemmin kuin von Nottbeck -näyttely, osittain varmastikin siitä syystä, että Suur-Merijoki -näyttely ei ole pysyvä, kuten von Nottbeck -näyttely on. Suur-Merijoen näyttelyssä huomioni kiinnittyi siihen, että näyttelysaleja ei oltu pimennetty. Nykyään museonäyttelyt on usein sijoitettu mustaksi maalattuihin, pimennettyihin huoneisiin. Näin pystytään valoilla ohjaamaan näyttelyvieraan katsetta ja toisaalta esimerkiksi arvokkaat tekstiilit eivät kärsi päivänvalosta. Koska Suur-Merijoki -näyttelyssä oli esillä pääasiassa huonekaluja, valaisimia sekä teksti- ja kuvatauluja, ei pelkoa haalistumisesta ollut. Näyttelyvieraana olikin miellyttävää kierrellä kevätauringon valaisemissa Milavidan huoneissa. 

Suur-Merijokea oli suunnittelemassa lukuisa joukko arkkitehteja ja näyttely keskittyykin suurelta osin arkkitehtien työn esittelyyn. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän Neuschellereiden perhe. Maximillian Neuscheller kuoli vuonna 1919 sydänkohtaukseen jouduttuaan bolshevikkien pidättämäksi. Muu perhe pakeni Suomeen ja asettui Suur-Merijoelle, jossa asui vuoteen 1926 asti. Tällöin perhe myi kartanon Suomen valtiolle. Kartano siirtyi ilmavoimien käyttöön ja sen maille perustettiin lentokenttä, päärakennus toimi upseerikerhona. Kartano tuhoutui toisessa maailmansodassa. Esa Hakalan blogista voi lukea lisää Neuschellereista ja kartanosta. Myös Per Magnus Wijkmanin englanninkielisestä blogista löytyy lisätietoja ja kuvia. 

Olen tutkinut väitöskirjassani yhtä Viipurin seudun kartanoa, Hackmaneiden Herttualaa, joten Suur-Merijoen kartanon esittelyteksteissä oli paljon tuttua. Kosmopoliitti elämäntapa, läheiset yhteydet Pietariin ja saksankieliseen Euroopaan yhdistivät monia Viipurin seudun kartanonomistajia. Anna-Lisa Ambert on vuonna 2003 tutkinut Suur-Merijokea porvariston omakuvana tutkimuksessaan "Kotini on linnani": kartano ylemmän porvariston omakuvana: esimerkkinä Geselliuksen, Lingrenin ja Saarisen suunnitteleman Suur-Merijoki vuodelta 1904. (taidehistorian väitöskirja, julkaisija Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 2003) 

Suur-Merijoki ei  ollut vain kesähuvila, vaan siellä harjoitettiin myös viljelyä ja karjankasvatusta. Kartanon pihaa komistikin suuri sonniveistos, joka esitty Ayrshire-rotuista Gary-sonnia. Patsas sijaitsee nykyään Järvenpäässä.

Täältä voi käydä katsomassa Maximilian Neuschellerin ottamia valokuvia. Hän oli innokas valokuvaaja ja kartanossa oli oma, erillinen pimiö häntä varten. Näiden kuvien konservoinnista on tehty opinnäytetyö.

Näyttelyn jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että tiedämme edelleen melko vähän perheen elämästä Suur-Merijoella. Tutkimus näyttää olleen kiinnostuneempi kuuluisista arkkitehdeista ja Ambergin väitöskirjassakin heidät nostetaan esille sen sijaan, että keskityttäisiin perheeseen. Amberg kylläkin toteaa kartanon olleen Neuschellerin omakuva ja kosmopoliittisuuden ilmentymä, mutta siitä huolimatta kyseessä on "rakennusmonografia", ei Neuschelleriin keskittyvä tutkimus. Koska en ole täysin perehtynyt Ambergin väitöskirjaan ihmettelenkin mielessäni, miksi arkkitehtien nimet on tästä rakennuttajan omakuvaa korostavasta lopputulemasta huolimatta pitänyt nostaa työn otsikkoon. Olen havainnut, että oli kyse sitten maisema- tai rakennusarkkitehtuurin historiasta, arkkitehdit kyllä muistetaan ja heidän ympärilleen jopa luodaan sankarimyyttiä, mutta tilaajien ja varsinaisten käyttäjien kokemuksia ja intentioita harvemmin otetaan huomioon. 

Jäinkin miettimään, millaista oli asua "kokonaistaideteoksessa", miten se soveltui perhe-elämän tarpeisiin? Kartanon pohjapiirroskin, joka oli esillä museonäyttelyssä, kertoo vilkkaasta seuraelämästä. Vieraille oli varattu useita huoneita. Moderniudestaan huolimatta vieraiden käytössä ei kuitenkaan ollut pesutiloja, vain vesiklosetti, samoin kuin palkollisille. Missä nämä peseytyivät? Entäpä miten kivirakennus soveltui talviasumiseen? Miten sitä lämmitettiin? 

Kuva: uusiotuotantoa mainosjulisteesta www.delcampe.net

Entäpä Neuschellerin liiketoimet? Liike-elämää tutkineena kiinnitin huomioni näyttelytekstissä mainittuun, vuonna 1860 perustettuun Russian American India Rubber Companyyn. Yritys oli omana aikaan maailman suurin kumialan yritys ja sillä oli monopoli koko Venäjän vähittäiskauppaan edustamissaan tuotteissa, joihin kuuluivat muun muassa kumikalossit. Maximillianin isän Leopold Neuschellerin omistama ja hänen kuoltuaan Maximilianin ja hänen vaimonsa serkun, rotterdamilaissyntyisen Hendrik van Gilse van der Palsin omistama kauppahuone fuusioitui 1909 kumitehtaan kanssa. Tällöin Maximilian Neuscheller vetäytyi eläkkeelle. Täältä ja täältä voi käydä tutustumassa van der Palsin Pietarin taloihin. Venäjän vallankumouksen jälkeen van der Pals muutti Suomeen, Lohjalle omistamaansa Palonimen kartanoon ja toimi Suomessa kumialalla yrityksellään Suomen Treugolnik Oy (Lähde: Esa Hakalan blogi) van der Pals oli ilmeisesti jo varautunut mahdolliseen tulevaan Suomeen muuttoon, sillä hän oli vuonna 1912 ostanut Pyhäniemen kartanon Hollolasta, josta hän kuitenkin jo vuonna 1919 luopui. (lähde: paijat-hamewiki.fi)  van der Palsin liiketoimista riittäisi tutkittavaa, sillä Treugolnikin lisäksi hänellä oli myös muuta liike- ja hyväntekeväisyystoimintaa Pietarissa. (lähde: Erik Amburger: Deutsche in Staat, Wirtschaft und Gesellschaft Russlands. Die Familie Amburger in St. Petersburg 1770-1920, Wiesbaden 1986)

Kuva: Hanseatisches Sammlerkontor für Historische Wertpapier

Neuschellerin kumituotteet sysäsivät Suomen kumiteollisuuden liikkeelle. Vuonna 1895 Mauritz Weissman perusti Gummi Teollisuus Tehdas Pohjolan tutustuttuaan Neuschellereiden Treugolnik-tuotemerkillä valmistamiin kalosseihin. Weissmanin tehdas meni kuitenkin pian konkurssiin, mutta vuonna 1898 perustettiin Suomen Gummitehdas Oy, joka vuonna 1904 muutti Helsingistä Nokialle. Ja loppu onkin historiaa, voisi sanoa. (lähde: Wikipedia) 1800-luvun loppupuoli oli kiivasta kumi- ja kankaiden kyllästysteollisuuden aikaa. Uuden keksinnöt houkuttelivat alalle rikastumisen toivossa yrittäjiä, joiden hiukan epäonnisemmista, mutta hetkellisesti tuottoisista seikkailuista voi lukea vaikkapa Anders Ramsayn muistelmista Från barnaår till silverhår (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). 

Joku tässä kumiteollisuuteen liittyvässä osassa jäi kuitenkin kaivelemaan ja pengoin asiaa hiukan lisää. Kumiteollisuuden viimeisimmät kiemurat ovat juuri nyt median riepoteltavana ja nokialaisena olen kiinnostunut paikkakunnan teollisuuden historiasta.

Suomen Gummitehdas osti 1930-luvulla enemmistöosuuden Osakeyhtiö Nurmesta ja Savion kumitehdas Oy:sta. Wikipedian mukaan jälkimmäinen ostettiin vuonna 1832, mutta vielä vuonna 1934 Savion kumitehdas Oy mainosti  Treugolnik nimeä ja perustamisvuottaan 1860 Pietarissa, sekä Made in Finland -tekstiä. Täällä pienpainate. Kulutus tai muotihistorian tutkijalle tästä mainoslehdykästä löytyy mielenkiintoista kuvamateriaalia. Mutta takaisin liike-elämään. Eli oliko niin, että Keravan Saviolla sijainnut Savion kumitehdas Oy oli van der Palsin Suomen Treugolnik Oy? En onnistunut löytämään Savion kumitehtaasta mitään historiatietoja. Vuodelta 1923 löytyy Suomalainen Treugolnik Oy. Suomen Treugolnik -nimeen en törmännyt muualla kuin Esa Hakalan blogissa. Lisäanekdoottina todettakoon, että Finska Treugolnik perusti vuonna 1921 Svenska Treugolnik -yhtiön, jonka toiminnan kestosta ei kuitenkaan ole tietoa. Keravalla kumituotteita valmistettiin ilmeisesti vuodesta 1925 aina 1980-luvulle saakka. 

Osakeyhtiö Nurmi herätti mielenkiintoni. Hackmanit ostivat vuonna 1872 Nurmen tilan Viipurin läheltä. Sinne perustettiin vuonna 1873 olkiselluloosatehdas ja vuonna 1876 hienotaetehdas. Selluloosatehdas lopetti vuonna 1882 ja hienotaetehdas siirrettiin vuonna 1891 Sorsakoskelle, jossa edelleen Hackmanista irrottautunut Metos Oyj valmistaa teräsesineitä suurkeittiöiden tarpeisiin. (Lähde: Kestäviä arvoja. Hackman 1790-1990, Helsinki 1990) Teollinen tuotanto siirtyi vain väliaikaisesti pois Nurmesta. Osakeyhtiö Nurmi, joka oli siirtynyt Suomen Gummitehtaan omistukseen konkurssin jälkeen vuonna 1930, valmisti kumisia kengänkorkoja ja lattianpäällysteitä. Olin lukenut Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran blogista, että Viipurin maakunta-arkistossa on alkuperäinen "Nokian" lattia. Olin itsekin päässyt ihailemaan kyseistä lattiaa, joka tuskin kuitenkaan voi olla "nokialainen". Upofloor aloitti lattiapinnotteiden valmistuksen Nokialla vasta sodan jälkeen, vuonna 1955. Toisekseen nokialainen Suomen Gummitehdas valmisti lattiapäällysteitä Viipurissa, kuten yllä totesin.  Joten luultavimmin kyseessä on siis Osakeyhtiö Nurmen/Suomen Gummitehtaan valmistama lattia, paikallista tuotantoa siis. 

Ajauduin siis aika kauas varsinaisesta aiheesta, eli Suur-Merijoen kartanosta. Nokialla on myös toinen Viipurista siirtynyt teollisuuslaitos, nimittäin mylly. Siitä kirjoittelen ehkä toisella kertaa. 

Koitsanlahden hovi

Itä-Savo ehti ensimmäisenä uutisoimaan, että Koitsanlahden hovi myydään tarjouskaupalla.

Kuva: kuvapankki.ekarjala.fi

Museovirasto on siis vuosien jahkailun päätteksi siirtänyt Suomen ainoan lahjoitusmaakartanon myytäväksi Senaattikiinteistöille. Avoin huutokauppa alkaa 28.2.2016. Ostajalta vaaditaan varallisuutta ja vastuullisuutta, sillä kauppaa ei voita korkein tarjous, vaan se, joka pystyy osoittamaan korjaussuunnitelman sekä lupautumaan pitämään ainakin osan rakennuskannasta avoinna yleisölle. Ei siis liene pelkoa, että ostajista olisi ylitarjontaa. Vuonna 2010 päärakennuksen korjauskustannuksiksi arvoitiin 450 000 euroa ja tallirakennuksen 130 000 euroa. 

Miksi tämä Koitsanlahden hovin kauppa herättää intohimoja? Ensiksikin, kartano on toiminut museona, se on aikanaan siirtynyt Museoviraston hallintaan ja nyt Museovirasto on päättänty luopua siitä. Museot ovat tähän saakka suhtautuneet erittäin kriittisesti hallintaansa tulleiden esineiden myymiseen. International Comite of Museums ICOM-Suomen komitea ry:n julkaisussa Museotyön eettiset säännöt todetaan: "Esineen tai näytteen poistaminen kokoelmista edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä." Eli museoiden ei tulisi poistaa  korvaamattomia esineitä.

Sellaiseksi voidaan Koitsanlahden hovi katsoa. Se on ainoa nykyisen Suomen alueella sijaitseva lahjoitusmaakartano. Tämä tarkoittaa tilaa, jonka Venäjän hallitsija oli lahjoittanut jollekin taholle. Nykyisen Suomen alueella tällaisia tiluksia on, mutta niillä ei sijaitse asuinrakennuksia kuten Parikkalassa. Jyrki Paaskoski luettelee väitöskirjassaan Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826 yhteensä 30 lahjoitusmaata Vanhan Suomen alueella. Nykyisen Suomen alueella on sijainnut lahjoitusmaita Joutsenossa, Pyhtäällä, Sulkavalla, Uukuniemellä, Vehkalahdella ja Virolahdella. Tosin en ole ihan varma, miten tuo Uukuniemen lahjoitusmaa-alue asettuu kartalle, eli jäikö se sittenkin nykyisen rajan taa kuten suurin osa Uukuniemeä.

lähde: wikipedia

On tietenkin vain sattumaa, että juuri Parikkalassa on säilynyt ainoa lahjoitusmailla sijainnut asuinkartano. Lahjoitusmailla ei välttämättä ollut lainkaan asuinkartanoa. Lahjoitusmaan haltija asui Venäjällä ja tiluksia hoiti palkattu työväki sekä lahjoitusmaatalonpojat, joilla oli päivätyövelvollisuus kartanoon. Tiluksilla saattoi olla siis vain vaatimattomia asuinrakennuksia ja eläinsuojia. Koitsanlahdessa sen sijaan on säilynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla rakennettu asuinkartano. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti lahjoitusmaa-ajalta peräisin. Parikkalassa varsinainen lahjoitusmaa-aika päättyi 1797, kun Venäjän hallitsija ei enää lahjoittanut aluetta edelleen, vaan alue jäi kruunulle ja kartanoa vuokrattiin vuokraviljelijöille. Kirjotin eräästä heistä aiemmin.

Kartanorakennuksen nykyisen huonon kunnon selittänee osaltaan se, että rakennus ei edusta tyylisuunnaltaan mitään kovin erikoista rakennustapaa, tai nykyisen vuonna 1849 valmistuneen päärakennuksen rakennuttaja tai asukas ei ole kovin kuuluisa hahmo maamme historiassa. Museovirasto ja ylipäänsä museoimisesta kiinnostuneet tahot ovat innokkaampia tarttumaan rakennuksiin, joissa on mieluiten syntynyt tai asunut joku itsenäisyyden ajan merkkihenkilö, tai joka tyyliltään edustaa merkittävää arkkitehtuuria. Viittaan tällä tietenkin Kotkaniemen, presidentti Svinhufvudin synnyinkodin saamaan rahoitukseen. Päätös on sen verran epäselvä, että en heti osannut tulkita oliko Kotkaniemi saanut koko 2,5 milj. euroa vaatineen kunnostuksensa rahoituksen vai ei. Museoliiton blogissa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tulkitsee näin tapahtuneen. Verrokkina kerrottakoon, että Suomessa Museoviraston kokonaismenot (sis. mm. Kansallismuseo, kulttuuriympäristön hoito ja suojelu, arkistot, tietopalvelu ja museoiden kehittäminen) ovat yhteensä noin 6 milj. euroa. Budjetti löytyy verkosta.

Koska Koitsanlahti ei kuulu tähän hallituksen suojeluksen saamaan kategoriaan, on sen annettu rappeutua. Museovirasto sulki Koitsanlahden lahjoitusmaahovimuseon 1990-luvulla. Sen jälkeen rakennus on ollut kiinni eikä siellä ole tehty kunnostustöitä. Jo vuonna 2010 huomioitu katon vuotaminen on saanut jatkua kenenkään piittaamatta. Toisaalta samaan aikaan mediassa kirjoitetaan paheksuvin äänenpainoin Venäjän puolella sijaitsevien lahjoitusmaakartanoiden tuhosta.

Tunnistan tietenkin haasteet, joita Koitsanlahden hovin omistava taho kohtaa. Vaikka paikan historia on mitä mielenkiintoisin (kirjoitan siitä joskus toisella kertaa) niin se ei elätä ketään.

Kirjoittaja on tehnyt kandidaatintutkielmansa Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman lahjoitusmaatalonpoikien kapinoista (Tampereen yo), mutta hukannut todistuskappaleen. Kopio löytynee TaY:n historia-aineiden kirjastosta. 

Lisää juttuja Koitsanlahden hovista: täällä, täällä,  Mauri Kinnusen blogissa, Willimiehen blogissa, Museoviraston sivuilla, Maakuntayhdistyksen kannanotto
Akateemista tutkimusta: Paaskoski, Jyrki, Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.


Muokkaus: Tänään 24.2.2016 Itä-Savossa julkaistiin uutinen koskien Koitsanlahden hovin kauppaa. Kärsimysten kivet mukana kiinteistökaupassa. Kyseiseen kauppaan siis kuuluu muistomerkki, jonka parikkalalaiset pystyttivät vuonna 1958 sen kunniaksi, että oli kulunut sata vuotta hovin päivätyövelvollisuuden päättymisestä. Willimiehen blogissa lisätietoja ja kuvia muistomerkistä. 

Raija Orasen romaani Aurora - historiantutkijan silmin

Ostin kesällä matkalukemiseksi Raija Orasen romaanin Aurora. Puolessa vuodessa olen päässyt miltei teoksen loppuun. Syynä ei ole matkapäivien vähäisyys, vaan kirjan sisältö. 

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti 17.1. jutussaan Viitteiden käyttäminen romaaneissa ei ohenna lukijan kunnioitusta kirjailijaa kohtaan Orasen romaanista ja kirjailijan käyttämistä lähteistä. Majander kirjoittaa 

Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimiva tekijänoikeusneuvosto antoi hiljan lausunnon, jonka mukaan Raija Orasen olisi pitänyt pyytää Aurora Karamzinista kertovan romaaninsa Aurora (2014) suoriin lainauksiin lupa ja mainita siteeraamansa teokset.

Siten hän on joskus aiemmin tehnytkin. "Siitä tuli lukijoilta ja kirjallisuusalan ihmisiltä niin paljon kielteistä palautetta, että kustantaja päätti jättää luettelot pois, koska ne eivät kuulu romaaniin", Oranen kertoo (HS 14.1.)

ja jatkaa, että ei usko Orasen selitystä.

Historiantutkijana olen tottunut lukemaan teoksia, joissa käytetään viiteapparaattia. Joskus pelkät viitteet - käytetty lähdekirjallisuus ja alkuperäislähteet - kertovat enemmän kuin varsinainen niiden pohjalta syntynyt tutkimus. Saadessani uuden tutkimuksen käsiini katson yleensä ensin sen kirjallisuusluettolon ja tätä tapaa olen suositellut opiskelijoillenikin.

Orasen teosta lukiessani minua alkoi ärsyttämään jokseenkin suunnattomasti, että kirjailija oli liittänyt tekstiinsä oletettavasti sanasta sanaan lähteinään käyttämiensä teosten tekstejä. Tähän päätelmään tulin, kun vertasin esimerkiksi Auroran isäpuolen Walleenin poliittiseen toimintaan liittyviä tekstikatkelmia Orasen Aurorasta kirjoittamiin kepeämpiin teksteihin. Mieleeni tuli Pirjo Tuomisen kaksiosainen Hackman-suvusta kertova teossarja (Arvoisa rouva Marie, 1981 ja Myrttiseppeleet, 1982). Näissä romaaeissa on jokseenkin suoraan hyödynnetty Örnulf Tigerstedtin yrityshistoriaa Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879 osat I ja II (1940, 1952). 

Kirjoittaakseen uskottavaa epookkia on kirjailijan toki tunnettava aikakausi, mutta tasapainottelu fiktiivisen romaanin ja elämäkerran välillä ei näissä esimerkkitapauksissa ole onnistunut. Tuominen on sittemmin kirjoittanut paljon onnistuneemman 1800-luvulle sijoittuvan Suuriruhtinaanmaa-trilogian. 

Kun ryhdyin pohtimaan tarkemmin Auroran lukukokemusta päällimmäiseksi nousi siis ärsytys siitä, että Oranen menee kirjailijana siitä missä aita on matalin. Aurora Karamzinista on julkaistu vuonna 2006 teos Aurora Karamzin ja aristokratian elämää, joka liittyy tuolloin Espoon kaupunginmuseossa olleeseen näyttelyyn.  Lisäksi isäpuoli Carl Johan Walleenista ja hänen polittisesta ajattelustaan on julkaistu tutkimusta, joka mielenstäni on vienyt Orasen mennessään ja Aurora jää liian usein nimeään kantavassa romaanissa sivuosan esittäjäksi. Kolmas ärsyyntymistä aiheuttanut tekijä on se, että Oranen yrittää seurata liian tarkasti Auroran elämänvaiheita kaikkine matkoineen edestakaisin Pietarin ja Helsingin väliä, poiketen välillä Euroopan kylpylöihin ja Pariisiin Paul-poikaa tapaamaan. Nämä lukuisat matkat kyllä kuvastavat Auroran kosmopoliittia elämäntapaa, mutta romaanin lukijalle ne eivät anna mitään. Lukijalle on samantekevää, miten monta kertaa Aurora taittoi matkan kuomureessään (tai vastaavasti huojuvissa kärryissään) Pietariin, jos romaanin kerronnan kannalta matkan anti jää siihen, että todetaan hänen matkustaneen Pietariin hoitamaan - taas kerran - tehtäviään perijättärenä tai huolehtimaan poikansa tai sisarentyttäriensä asioista. 

Ristiriita kirjailijan toisaalta pidättäytyessä todellisiin, todennettavissa oleviin tapahtumiin, ja toisaalta fiktiiviset kuvaukset Auroran tunne-elämästä eivät nekään ole kovin onnistuneita, vaan ero tekstityyppien välillä on liian suuri. Esimerkiksi Orasen kuvailu Auroran tunteista "Hänestä oli tullut miehensä suhteen ahne. Hän halusi tämän olevan samassa talossa, mieluiten samassa huoneessa, vaikka he olisivat tehneet eri asioita, toinen lukenut ja toinen tarkastanut tilejä tai kirjoittanut kirjeitä. Hän tarvitsi Andrén katsetta, kosketusta, rakkaudenvaloja. Hän tarvitsi miehensä vierelleen, lähelleen, iholleen."  sekä Orasen viehtymys maalaileviin kuvauksiin syödyistä ruuista, Pietarin ihmeellisestä kesäisestä valosta (joka mielestäni on melkoinen klisee) tai eläytyminen Auroran synnytyskokemukseen ("Neljältä aamulla, kun Auroran voimat alkoivat jo ehtyä, lapsi viimein syntyi ja päästi kohta parkaisun, joka sai koko talon ilon valtaan, niin ponnekas ja vaativa se oli. ... Ensimmäinen viikko lapsivuoteessa kului onnellisen huumauksen vallassa, edes vatsan pahat tuskast eivät sitä himmentäneet, mutta kun tilanne jatkui yhä sellaisena, ettei Aurora voinut imettää poikaansa, hänet täytti turhautunut suru.") ovat tyypillistä kevyen rakkausromaanin kerrontaa. Historiantutkijana jäin miettimään, löysikö Oranen näitä tunnekuvauksia käyttämistään lähteistä, vai olivatko nämä hänen omaa sepitystään. Aurora tuskin imetti poikaansa, tuohon aikaan venäläisen ylimystön oli tapana palkata imettäjä, joten miksi Aurora olisi surrut sitä, että ei pystynyt imettämään. Pikemminkin hän ei halunnut imettää, se ei ollut sopivaa hänen säädylleen. 

Oranen kuvailee pitkästi Suomen poliittista tilannetta ("Snellman aloitti helmikuussa yliopistossa luentosarjan hengen olemuksesta. Fysiikan ja kemian auditorioon ahtautui kuuntelemaan toistasataa henkeä, eturivissä Walleenin vierellä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja von Haartman, ministerivaltiosihteeri Armfelt ja kenraalikuvernöörin adjutantti kenraali von Kothen, siis Suomen korkein johto. ... Samana päivänä kun Walleen sai tiedon Emilien kuolemasta, saapui Pietarista kenraalikuvernööri Mensikovin määräys lakkauttaa Snellmanin Saima-lehti, koska se kuulemma yllytti tyytymättömyyteen ja tottelemattomuuteen auktoriteetteja, lakeja, hallituksen määräyksiä ja yleistä järjestystä kohtaan.") Kirjailijan ei kannata tuoda esille epookin tuntemustaan toistamalla Suomen historian lukiokursseja (onkohan niitä edes enää), vaan keskittyä yksityiskohtiin. Ei auta, vaikka kokonainen luku käsittelisi 1840-luvun poliittista ilmapiiriä, jos käsitykset synnytyksestä eivät osu aivan oikein. Lukijoita ei pitäisi aliarvioida.

Vielä pari ärsytyksen aihetta. Orasen lauseet ovat polveilevia ja liian pitkiä, kuten yllä olevat esimerkitkin osoittavat. Turhia sanoja karsimalla romaanin pituus olisi pudonnut puoleen. Niin sanotun lukuromaanin hyve on pituus, mutta siihen ei päästä sisällön kustannuksella tai sen siivellä. Pieni yksityiskohta, joka häiritsi läpi romaanin oli se, että Auroran Emil-veljestä käytettiin ranskankielistä nimeä Emile. Ollakseen johdonmukainen Orasen olisi pitänyt käyttää Aurorasta nimeä Aurore. 

Kaiken kaikkiaan Raija Orasen romaanista Aurora jäi kiireessä tehdyn jälkimaku. Kustantaja Teos todennäköisesti on luottanut Orasen nimen myyntiarvoon eikä ole halunnut tai kyennyt pakottamaan kirjailijaa kirjoittamaan teoksesta uutta versiota. Luetuttamalla teoksen aikakautta tuntevalla ihmisellä sekä karsimalla ja uudelleensuuntaamalla tekstiä kohdistumaan Auroraan olisi romaanista syntynyt huomattavasti parempi fiktiivinen romaani. Toisaalta tutkijana jään odottamaan, kuka tutkijakunnastamme ensimmäisenä ehtii tarttumaan Aurora Karamziniin ja kirjoittamaan hänestä tieteellisen tutkimuksen. Mikäli puoletkaan Orasen tekstistä pohjautuu arkistoista löydettäviin faktoihin, uskoisin tieteellisen tutkimuksen syntyvän kohtuullisen helposti.

Koska olen opiskellut myös kirjallisuutta olisi mielenkiintoista lukea kirjallisuudentutkijan arvostelu Aurorasta. Itse en enää kykene tarttumaan teokseen toista kertaa lukeakseni sen kirjallisuudentutkijan silmillä.

Täältä  voit lukea lisää Aurorasta (linkki Mari Nevalaisen blogiin)

Puutarhahistoriaa: Lancelot "Capability" Brown

Tänä vuonna (2016) tulee kuluneeksi 300 vuotta Lancelot "Capability" Brownin syntymästä. Iso-Britanniassa tätä "Englantilaisen puutarhan" isää juhlitaan kunnolla. Asiasta kiinnostuneet voivat seurata uutisia vaikkapa blogista tai twitteristä. Iso-Britanniassa puutarha-alan toimijat näyttävät hyödyntävän toden teolla "Capability" Brownin juhlavuoden. Hänen suunnittelemissaan kartanopuutarhoissa on monenmoisia tapahtumia ja aiheen ympäriltä julkaistaan tutkimusta.  

Lancelot Brown syntyi vuonna 1716 Kirkahlessa, Northumberlandissa. Isä viljeli maata ja äiti työskenteli Kirkhalen kartanossa. Perheessä oli kaikkiaan kuusi lasta. Lancelot kävi jonkin verran kylän koulua, kunnes aloitti työskennellä Kirkhalen kartanon puutarhassa. Vuonna 1741, Lancelot Brown suuntasi Stoween, Buckinghamshireen, jossa hän työskenteli puutarhoissa. Stowessa nuori puutarhuri meni naimisiin Bridget Wayetin kanssa ja pari sai sittemmin yhdeksän lasta. Stowen vuosinaan Lancelot Brown alkoi suunnitella ja toteuttaa itsenäisesti puutarhasuunnitelmia. Stowessa keräämänsä maineen turvin perhe muutti Lontoon lähistölle Hammersmithiin, joka tuolloin vuonna 1751 oli Lontoon kauppapuutarhojen aluetta.

Lancelot "Capability" Brown, Nathaniel Dance, National Portrait Gallery (lähde: Wikipedia)

Tilausten kasvaessa Brown ei enää itse ehtinyt toteuttaa kaikkia suunnitelmiaan, joten hän palkkasi työväkeä. 1750-luvun lopussa Brownin kirjoissa oli jo yli kaksikymmentä palkollista, jotka suorittivat varsinaisen maisemointi- ja puutarhatyön. Näin ollen Brownille jäi aikaa keskittyä suunnittelutöihin. 1750-luvulla hän suunnitteli useita kartanopuutarhoja. Kaiken kaikkiaan Brownin sanotaan suunnitelleen noin 4 000 puutarhaa.

Brown käytti suuren osan ajastaan matkustamiseen asiakkaidensa luo ja valvomaan suunnittelemiensa puutarhojen toteuttamista. Hänen paneutumisensa työhön oli niin intohimoista, että hän ei aina veloittanut työstään riittävästi. Taloudellisten huolien vaivaama Lancelot Brown kuoli tyttärensä kotona Lontoossa 6. helmikuuta 1783. Hänet on haudattu Fenstatoniin, Cambridgeshireen, jossa hän omisti maata ja Fenstantonin kartanon. 

Lisänimensä "Capability" Lancelot Brown sai siitä, että hänen sanotaan todenneen asiakkailleen, että näiden puutarhoissa on "mahdollisuuksia". 

Parhaiten "Capability" Brown muistetaan suurimittaisista puutarhoistaan, joissa puutarha ja puisto muodostivat yhdessä laajan, vapaamuotoisen maisemapuutarhan eli englantilaisen puutarhan. Tämä oli uutta, sillä aiemmin muodissa oli ollut säännöllisiin muotoihin perustuva ranskalainen puutarha. Englantilaista maisemapuutarhaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa englantilaiseen "cottage garden" puutarhaan. Jälkimmäinen on tunnettu runsaista kukkaistutuksistaan mutta maisemapuutarhaan kukkapenkit eivät kuulu. Sen sijaan maisemapuutarha koostuu epäsymmetrisistä poluista, suurista puista ja kumpuilevasta maastosta. Maisemapuutarhan rakennelmia ovat erilaiset näköalapaikat ja huvimajat sekä muistomerkit ja keinotekoiset luolat, vesiputoukset ja muut suurimittaista maisemointia vaativat rakennelmat kuten "ha-ha" aidat. 

Jo "Capabilityn" elinaikana ja etenkin 1800-luvulla Suomessa rakennettiin useita englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja. Kartanonomistajat halusivat seurata muotia, joka levisi ympäri Eurooppaa. Aluksi englantilaistyylisiä maisemapuutarhoja rakennettiin hallitsijoiden palatsien puutarhoihin (esim. Tukholmaan Hagan linnan puutarhaan ja Tsarskoe Seloon Venäjälle) mutta vähitellen myös vaatimattomampien aateliskartanoiden puutarhoista loihdittiin maisemapuutarhoja. Suomalaisille tutuin esimerkki lienee Viipurissa sijaitseva Monrepos'n puutarha, jonka luoja oli paroni Ludwig Heinrich von Nicolay ja hänen poikansa Paul. Myös Fagervikissa läntisellä Uudellamaalla oli kuuluisa englantilainen puutarha, samoin kuin Aurora Karamzinin Träskendassa Espoossa. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt englantilaisiin puutarhoihin myös Viipurin lähellä sijaitsevissa Herttualan (Hackman), Saarelan (Steinheil) ja Kiiskilän (Dannenberg) kartanoissa. Aikakauden puutarhakasveista voit lukea täältä.

Meillä Suomessa ei taida löytyä yhtä kuuluisia puutarhasuunnittelijoita mutta kuuluisia, omana aikanaan muodikkaita ja hyvinhoidettuja puutarhoja meillä kyllä olisi. Englantilaisten maisemapuutarhojen rakentamisesta suomalaisiin kartanoihin alkaa olla pian 200 vuotta, joten ehkä mekin voisimme juhlistaa puutarhojamme ja pelastaa edes pienen osan puutarhahistoriaa. Muissa pohjoismaissa puutarhahistoriaa tutkitaan koko ajan. Vierailin viime syksynä seminaarissa, jonka järjestäjänä oli Forum för trädgårdshistoriksa forskning i Norden. Henkilökohtainen tuntumani seminaarista on, että meillä Suomessa historiantutkijat eivät juurikaan ole tutkineet puutarhahistoriaa ja valitettavasti tällöin seminaarin antikin jäi jossain määrin pintapuoliseksi. Toisaalta oli todella hyvä, että meitä suomalaisia historiantutkijoita oli paikalla kaksi, ettei suomalaisen puutarhahistorian tekeminen täysin ollut paikalla olleen luonnontieteilijän harteilla. Ruotsista sen sijaan seminaariin osallistui useita historiantutkijoita, jotka ovat tutkineet muun muassa sukupuolta ja puutarha-arkkitehtuuria.

Lähteet: 

www.capabilitybrown.org

HAMK näyttely 1800-luku

Rakennusperinto.fi

www.parkmonrepos.org

Cross, Anthony, The English Garden in Catherine the Great's Russia. The Journal of Garden History, Vol. 13, Iss. 3, 1993.

Häyrynen, Maunu, Suomalainen puutarha. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 10–30.

Ijäs, Ulla, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa (Suomen historian väitöskirja, Turun yliopisto 2015)

Knapas, Rainer, Ludwig Heinrich Nicolay ja Monrepos. Teoksessa Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001, 220–233.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ludwig Heinrich Nicolay och hans värld i 1700-talets ryska Finland. Atlantis, Stockholm 2003.

Knapas, Rainer, Den nya trädgårdskonsten. Teoksessa Jakob Christensson (Red.), Signums Svenska kulturhistoria. Gustavianska tiden. Signum, Stockholm 2007, 363–388.

Knapas, Rainer, Monrepos. Ranskalaisen kulttuurin pohjoinen keidas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1157, Tieto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2008.

Andreas Schönle, The Ruler in the Garden: Politics and Landscape Garden in Imperial Russia. Peter Lang, Bern 2007.

Oi joulupuu

Viime vuonna kirjoitin, että eräässä kirjeessä 1860-luvulta kerrottiin joulunvietossa laakeripuun olleen joulukuusen korvikkeena, kun joulua vietettiin Roomassa. Muutama viikko sitten kävin Saksassa, jossa joulukuusta oltiin juuri pystyttämässä torille. Eräs pikkutyttö puhkesi spontaaniin "O Tannebaum" -lauluun, josta sainkin idean kirjoittaa hiukan joulukuusen historiasta.

Joulukuusimarkkinat Rautatientorilla. Piirros H Biese, julk. "Joulurauha-lehti" 1899. Helsingin kaupunginmuseo

On väitetty, että joulukuusi yleistyi Suomessa vasta 1900-luvun alussa. Joulukuusen alkuperä  on Saksassa, jossa jo 1500-luvulla kuusia hankittiin joulunaikaa ilahduttamaan. Sieltä kuusi levisi saksalaisten siirtolaisten mukana ympäri maailmaa. Ruotsissa ensimmäinen kuusi nähtiin jouluna 1741 ja Suomessa 1829. (lähde: Wikipedia) Jälkimmäistä tietoa tosin on syytä epäillä, kuten myöhemmin osoitan.

Lapsuudestani muistan, että talvisaikaan kuusen havuja tuotiin portaiden eteen. Nordiska museet -museon nettisivut tietävät, että kuusenhavuja tuotiin pihapiiriin jo kauan ennen, kun kokonainen kuusi päätyi koristamaan sisätiloja. Kuusenhavut portaiden molemmin puolin merkitsivät joulurauhan alkamista sekä suojelivat pahoilta voimilta. 

Joulukortti 1904, Helsingin kaupunginmuseo

Tutkimaastani Viipurista en osaa sanoa ensimmäisen kuusen ilmestymisen ajankohtaa mutta epäilen sen ilmaantuneen varsin varhaisessa vaiheessa, sillä kaupungissa asui useita saksalaissyntyisiä säätyläisiä perheineen. Vuonna 1865 paikallinen sanomalehti Wiborgs Tidning mainosti joulukuun 13. päivän numerossaan "vahakynttilöitä joulukuuseen", joten joulukuusen voi tuossa vaiheessa päätellä olleen tunnettu joulunajan koriste ainakin varakkaimpien talouksissa. Kynttilöiden lisäksi joulukuusen koristeiksi mainostetaan konvehteja, "Krimsky-omenoita" ja "kulta- ja hopeakiillettä, kullatuita pähkinöitä, paukepommeja, helmiä, enkeleitä". Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1882, joulukuusi oli koristeineen keskeisessä roolissa, kun joulun aatonaaton Wiborgsbladetin kirjoittaja muisteli joulunviettoa. Näihin aikoihin, 1880-luvulla, ilmestyvät myös joulukuusenkoristeiden suomenkieliset mainokset, joten joulukuusen voi arvella tuolloin yleistyneen myös tavallisen kansan kodeissa. 1900-luvun alussa joulukuusia nähtiin muun muassa vaivaistalossa ja kansakouluilla, joissa vietettiin "joulukuusi-iltamia." Aivan ensimmäisen maininnan Viipurin joulukuusista löysin kuitenkin vuoden 1856 Wiborg-lehdestä. Tuolloin Frans Ehrenburg ilmoitti pystyttäneensä joulukuusen seurahuoneen suureen saliin, jossa sitä pääsi ihailemaan ostamalla arpalipun. Ehrenburg oli paikallinen liikemies, joka ylläpiti myöhemmin muun muassa Belvedere-hotellia. 

Tutkailin joulukuusiperinteen leviämistä Etelä-Karjalan maaseudulle, josta oli totuttu käymään ostoksilla Viipurissa. Katsoin Parikkalan Sanomissa ilmestyneitä joulukuusi-aiheisia artikkeleja ja mainoksia. Jo 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Parikkalassa oli saatavilla joulukuusen koristeita ja "kyntteleitä".

Lehtiä selatessani jäin ihmettelemään ilmaisua "polttaa joulukuusi". Lehdissä oli toistuvia uutisia siitä, miten "joulukuusi oli poltettu" tai oli keräännytty "polttamaan joulukuusi" tiettynä päivänä, yleensä ennen joulua. Päättelisin tässä olevan kyseessä kuusen kynttilöiden sytyttäminen, jota keräännyttiin ihailemaan, sillä tuskin kuusta olisi sananmukaisesti poltettu tuhkaksi ennen varsinaisia joulunpyhiä. Aitoja kynttilöitä ei ollut turvallista polttaa kuin tiukan valvonnan alaisuudessa. Paloturvallisuuden lisäksi kynttilöiden hinta rajoitti kynttilöiden tuhlailevaa polttamista.

Parikkalan Sanomat 15.12.1909 no 50

Luonnollisestikaan joulukuusen historia Suomessa ei rajoitu vain itäisimpään Suomeen, joten tutkiskelin mitä Turun seudulla ilmestyneissä sanomalehdissä on kirjoitettu joulukuusesta. Vuonna 1842 Åbo Underrättelser -lehden Julklappen -kirjoitelmassa nimimerkillä C. P. kirjoittava muistelija muistelee lapsuutensa joulua vuodelta 1802. Tuolloin juhlinnan itseoikeutettuna huomion keskipisteenä oli joulukuusi, jonka oksilla roikkuivat karamellit ja "muut harvinaisuudet". Tämä muistelmatieto kumoaa siis esimerkiksi Wikipedian esittämän tiedon siitä, että Suomen ensimmäinen joulukuusi olisi nähty vuonna 1829 Otto Wilhelm Klinkowströmin joulujuhlissa. Turkulaismuistelijan kertomuksessa kuusella oli kuitenkin niin oleellinen osa joulun juhlinnassa, että voi päätellä joulukuusen olleen jokseenkin tavallinen jo 1700-luvun lopun herrasväen kodeissa. Tapakulttuurin muutosta tuskin voi paikantaa tiettyyn yhteen perheeseen tai tapaukseen, vaan kyseessä on hitaasti muuttuva ilmiö, joka saa uusia ja erilaisia piirteitä vuosien kuluessa. Ensin kuusenhavuihin aletaan liittää muita kuin pahaa torjuvia piirteitä tai vanhat pakanalliselta ajalta periytyvät merkitykset unohdetaan, sitten kuusenhavut tai kokonainen kuusi siirtyy sisätiloihin ja sitä aletaan koristella ensin omenoilla ja karamelleilla, sitten näitä jäljittelevillä lasi- ja myöhemmin muovikoristeilla.

Lähteet: Wikipedia Joulukuusi
Metla Asiakaslehti 1997/4 
Parikkalan Sanomat 21.12.1910 no 51
Wiborgsbladet 29.12.1895 no 302
Wiborgs Nyheter 2000/7
Wiipurin Sanomat 19.12.1889 no 296
Wiipuri 29.12.1903 no 301
Åbo Underrättelser 16.3.1842 no 21