Ostin kesällä matkalukemiseksi Raija Orasen romaanin Aurora. Puolessa vuodessa olen päässyt miltei teoksen loppuun. Syynä ei ole matkapäivien vähäisyys, vaan kirjan sisältö.
Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti Majander kirjoitti 17.1. jutussaan Viitteiden käyttäminen romaaneissa ei ohenna lukijan kunnioitusta kirjailijaa kohtaan Orasen romaanista ja kirjailijan käyttämistä lähteistä. Majander kirjoittaa
Opetus- ja kulttuuriministeriön yhteydessä toimiva tekijänoikeusneuvosto antoi hiljan lausunnon, jonka mukaan Raija Orasen olisi pitänyt pyytää Aurora Karamzinista kertovan romaaninsa Aurora (2014) suoriin lainauksiin lupa ja mainita siteeraamansa teokset.
Siten hän on joskus aiemmin tehnytkin. "Siitä tuli lukijoilta ja kirjallisuusalan ihmisiltä niin paljon kielteistä palautetta, että kustantaja päätti jättää luettelot pois, koska ne eivät kuulu romaaniin", Oranen kertoo (HS 14.1.)
ja jatkaa, että ei usko Orasen selitystä.
Historiantutkijana olen tottunut lukemaan teoksia, joissa käytetään viiteapparaattia. Joskus pelkät viitteet - käytetty lähdekirjallisuus ja alkuperäislähteet - kertovat enemmän kuin varsinainen niiden pohjalta syntynyt tutkimus. Saadessani uuden tutkimuksen käsiini katson yleensä ensin sen kirjallisuusluettolon ja tätä tapaa olen suositellut opiskelijoillenikin.
Orasen teosta lukiessani minua alkoi ärsyttämään jokseenkin suunnattomasti, että kirjailija oli liittänyt tekstiinsä oletettavasti sanasta sanaan lähteinään käyttämiensä teosten tekstejä. Tähän päätelmään tulin, kun vertasin esimerkiksi Auroran isäpuolen Walleenin poliittiseen toimintaan liittyviä tekstikatkelmia Orasen Aurorasta kirjoittamiin kepeämpiin teksteihin. Mieleeni tuli Pirjo Tuomisen kaksiosainen Hackman-suvusta kertova teossarja (Arvoisa rouva Marie, 1981 ja Myrttiseppeleet, 1982). Näissä romaaeissa on jokseenkin suoraan hyödynnetty Örnulf Tigerstedtin yrityshistoriaa Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879 osat I ja II (1940, 1952).
Kirjoittaakseen uskottavaa epookkia on kirjailijan toki tunnettava aikakausi, mutta tasapainottelu fiktiivisen romaanin ja elämäkerran välillä ei näissä esimerkkitapauksissa ole onnistunut. Tuominen on sittemmin kirjoittanut paljon onnistuneemman 1800-luvulle sijoittuvan Suuriruhtinaanmaa-trilogian.
Kun ryhdyin pohtimaan tarkemmin Auroran lukukokemusta päällimmäiseksi nousi siis ärsytys siitä, että Oranen menee kirjailijana siitä missä aita on matalin. Aurora Karamzinista on julkaistu vuonna 2006 teos Aurora Karamzin ja aristokratian elämää, joka liittyy tuolloin Espoon kaupunginmuseossa olleeseen näyttelyyn. Lisäksi isäpuoli Carl Johan Walleenista ja hänen polittisesta ajattelustaan on julkaistu tutkimusta, joka mielenstäni on vienyt Orasen mennessään ja Aurora jää liian usein nimeään kantavassa romaanissa sivuosan esittäjäksi. Kolmas ärsyyntymistä aiheuttanut tekijä on se, että Oranen yrittää seurata liian tarkasti Auroran elämänvaiheita kaikkine matkoineen edestakaisin Pietarin ja Helsingin väliä, poiketen välillä Euroopan kylpylöihin ja Pariisiin Paul-poikaa tapaamaan. Nämä lukuisat matkat kyllä kuvastavat Auroran kosmopoliittia elämäntapaa, mutta romaanin lukijalle ne eivät anna mitään. Lukijalle on samantekevää, miten monta kertaa Aurora taittoi matkan kuomureessään (tai vastaavasti huojuvissa kärryissään) Pietariin, jos romaanin kerronnan kannalta matkan anti jää siihen, että todetaan hänen matkustaneen Pietariin hoitamaan - taas kerran - tehtäviään perijättärenä tai huolehtimaan poikansa tai sisarentyttäriensä asioista.
Ristiriita kirjailijan toisaalta pidättäytyessä todellisiin, todennettavissa oleviin tapahtumiin, ja toisaalta fiktiiviset kuvaukset Auroran tunne-elämästä eivät nekään ole kovin onnistuneita, vaan ero tekstityyppien välillä on liian suuri. Esimerkiksi Orasen kuvailu Auroran tunteista "Hänestä oli tullut miehensä suhteen ahne. Hän halusi tämän olevan samassa talossa, mieluiten samassa huoneessa, vaikka he olisivat tehneet eri asioita, toinen lukenut ja toinen tarkastanut tilejä tai kirjoittanut kirjeitä. Hän tarvitsi Andrén katsetta, kosketusta, rakkaudenvaloja. Hän tarvitsi miehensä vierelleen, lähelleen, iholleen." sekä Orasen viehtymys maalaileviin kuvauksiin syödyistä ruuista, Pietarin ihmeellisestä kesäisestä valosta (joka mielestäni on melkoinen klisee) tai eläytyminen Auroran synnytyskokemukseen ("Neljältä aamulla, kun Auroran voimat alkoivat jo ehtyä, lapsi viimein syntyi ja päästi kohta parkaisun, joka sai koko talon ilon valtaan, niin ponnekas ja vaativa se oli. ... Ensimmäinen viikko lapsivuoteessa kului onnellisen huumauksen vallassa, edes vatsan pahat tuskast eivät sitä himmentäneet, mutta kun tilanne jatkui yhä sellaisena, ettei Aurora voinut imettää poikaansa, hänet täytti turhautunut suru.") ovat tyypillistä kevyen rakkausromaanin kerrontaa. Historiantutkijana jäin miettimään, löysikö Oranen näitä tunnekuvauksia käyttämistään lähteistä, vai olivatko nämä hänen omaa sepitystään. Aurora tuskin imetti poikaansa, tuohon aikaan venäläisen ylimystön oli tapana palkata imettäjä, joten miksi Aurora olisi surrut sitä, että ei pystynyt imettämään. Pikemminkin hän ei halunnut imettää, se ei ollut sopivaa hänen säädylleen.
Oranen kuvailee pitkästi Suomen poliittista tilannetta ("Snellman aloitti helmikuussa yliopistossa luentosarjan hengen olemuksesta. Fysiikan ja kemian auditorioon ahtautui kuuntelemaan toistasataa henkeä, eturivissä Walleenin vierellä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja von Haartman, ministerivaltiosihteeri Armfelt ja kenraalikuvernöörin adjutantti kenraali von Kothen, siis Suomen korkein johto. ... Samana päivänä kun Walleen sai tiedon Emilien kuolemasta, saapui Pietarista kenraalikuvernööri Mensikovin määräys lakkauttaa Snellmanin Saima-lehti, koska se kuulemma yllytti tyytymättömyyteen ja tottelemattomuuteen auktoriteetteja, lakeja, hallituksen määräyksiä ja yleistä järjestystä kohtaan.") Kirjailijan ei kannata tuoda esille epookin tuntemustaan toistamalla Suomen historian lukiokursseja (onkohan niitä edes enää), vaan keskittyä yksityiskohtiin. Ei auta, vaikka kokonainen luku käsittelisi 1840-luvun poliittista ilmapiiriä, jos käsitykset synnytyksestä eivät osu aivan oikein. Lukijoita ei pitäisi aliarvioida.
Vielä pari ärsytyksen aihetta. Orasen lauseet ovat polveilevia ja liian pitkiä, kuten yllä olevat esimerkitkin osoittavat. Turhia sanoja karsimalla romaanin pituus olisi pudonnut puoleen. Niin sanotun lukuromaanin hyve on pituus, mutta siihen ei päästä sisällön kustannuksella tai sen siivellä. Pieni yksityiskohta, joka häiritsi läpi romaanin oli se, että Auroran Emil-veljestä käytettiin ranskankielistä nimeä Emile. Ollakseen johdonmukainen Orasen olisi pitänyt käyttää Aurorasta nimeä Aurore.
Kaiken kaikkiaan Raija Orasen romaanista Aurora jäi kiireessä tehdyn jälkimaku. Kustantaja Teos todennäköisesti on luottanut Orasen nimen myyntiarvoon eikä ole halunnut tai kyennyt pakottamaan kirjailijaa kirjoittamaan teoksesta uutta versiota. Luetuttamalla teoksen aikakautta tuntevalla ihmisellä sekä karsimalla ja uudelleensuuntaamalla tekstiä kohdistumaan Auroraan olisi romaanista syntynyt huomattavasti parempi fiktiivinen romaani. Toisaalta tutkijana jään odottamaan, kuka tutkijakunnastamme ensimmäisenä ehtii tarttumaan Aurora Karamziniin ja kirjoittamaan hänestä tieteellisen tutkimuksen. Mikäli puoletkaan Orasen tekstistä pohjautuu arkistoista löydettäviin faktoihin, uskoisin tieteellisen tutkimuksen syntyvän kohtuullisen helposti.
Koska olen opiskellut myös kirjallisuutta olisi mielenkiintoista lukea kirjallisuudentutkijan arvostelu Aurorasta. Itse en enää kykene tarttumaan teokseen toista kertaa lukeakseni sen kirjallisuudentutkijan silmillä.
Täältä voit lukea lisää Aurorasta (linkki Mari Nevalaisen blogiin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti