Taidenäyttelyssä Mäntässä

Piipahdin tässä hiljakkoin Mäntässä Serlachius-museoiden uudessa Gösta-paviljogissa Markiisitar ja paroni -näyttelyssä. Tässä taidenäyttelyssä on esillä rokokoo- ja uusrokokootauluja sekä moderneja tulkintoja aiheesta. Näyttelyn teoksista moni on lainassa Sinebrychoffin taidemuseosta, mutta myös Ruotsin Livrustkammaren -museosta. 

Markiisitar ja paroni -näyttelyn esittelytekstin mukaan nimi viittaa markiisitar de Pompadouriin ja uuteen, 1800-luvun loppupuolella teollistumisen myötä rikastuneeseen yläluokkaan. Näyttelyn seinäteksteissä (joiden otsikoiden fontti oli kaltaiselleni vanhoja käsialoja päivittäin lukevalle lukukelvotonta syherrystä!) kerrottiin, että uusrikkaat halusivat jäljitellä 1700-luvun aristokratiaa ja tilasivat rokokooajan tyylisiä maalauksia, joita sitten 1800-luvun lopun taidemaalarit toteuttivat. Näyttelyssä onkin esillä muun muassa Albert Edelfeltin maalauksia. Svenska Litteratursällskapetin Edelfelt-tietokannasta voi käydä lukemassa taiteilijan mietteitä opintomatkoistaan, joilla hän tutustui eri aikakausien taiteeseen ja tyylisuuntiin. Esimerkiksi vierailtuaan Dresdenissä sijaitsevassa Zwinger-palatsissa, kommentoi Edelfelt palatsin olevan "en bijou i rococo". 

Samaan aikaan Gösta-paviljongissa on esillä Veikko Halmetojan kuratoima kuolemansyntejä käsittelevä näyttely. Siinä esillä oleva 1600-luvun maalaus (ns. still life, en tiedä tälle suomenkielistä vastinetta) ylensyönnin perisyntiä kuvaamassa herätti keskustelua matkakumppanini kanssa. Pohdimme sitä, miten aikalaiset näkivät riistasta yltäkylläisen pöydän. Koska aihe on minulle täysin vieras tein pikaisen tutkimusmatkan aiheeseen. The Metropolitan Museum of Art -museon internetsivuilla eurooppalaisen taiteen asiantuntija Jennifer Meagher kirjoittaa, että näitä tauluja hankittiin jäljittelynhalun vuoksi. Haluttiin osoittaa, että oli varaa elää aristokratian yltäkylläistä elämää. Toisaalta taulussa esiintyvät ruoka-aineet pitivät sisällään viestejä, jotka avautuivat ainakin osalle aikalaisista. Esimerkiksi makkaralla ja kananmunilla voitiin viitata miehisiin elimiin. Sen sijaan kissa tai koira, jotka Synti-näyttelyn työssä vaanivat saalista, saattoivat kuvastaa yletöntä tuhlaavaisuutta. Huolimaton, yletön ja tuhlaavainen ihminen antoi ruuan joutua eläinten suuhun. 

Näyttelytekstit ovat tietenkin äärimmäisen tiivistettyjä ja harva jää lukemaan niitä kovin tarkkaan. Toisaalta niiden pitäisi kertoa kävijöille jotain oleellista näyttelyn teemasta. Itse jäin miettimään edellä mainitsemaani ilmaisua, että uusrikkaat halusivat jäljitellä edellisen vuosisadan aristokratiaa. Viimeiset neljä-viisi vuotta olen puuhastellut historiantutkimuksen ja kuluttamisen teemojen parissa. Menneisyyden ihmisten kuluttamista tutkineet historiantutkijat ovat esittäneet kaksi kilpailevaa teoriaa kuluttamisen motiiveista. Toinen on jäljittelevä kuluttaminen, johon näyttelytekstikin viittaa. Toisen teorian mukaan kuluttamisen motiivit ovat löydettävissä erottautumisesta. Tavaroilla halutaan siis erottautua jostain toisesta yhteiskunnallisesta ryhmästä. Ehkä uusrikkaidenkin taidehankinnoista olisi löydettävissä tämä erottautumisen teema, mikäli hankintojen motiiveja ryhdyttäisiin penkomaan. Saapa nähdä tuoko Sinebrychoffin museon Gösta ja Paul -näyttely, johon ajattelin loppuviikosta suunnata, valaistusta tähän asiaan. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "näyttelyn teoksia lähestytään tarinoin. Tarinoita on löydetty muun muassa teosten hankintahistoriasta, keräilijän omista teoksiin liittyvistä ajatuksista, ja teosten merkityksestä kokoelmassa. Lähteinä tarinankerronnalle on käytetty kirjeenvaihtoa ja muuta kiinnostavaa, teosten historiaan liittyvää arkistomateriaalia." 

Markiisitar ja paroni ja Synti -näyttelyiden päällimmäinen mielikuva oli, että nykyihminen ehkä ostaa taidetta kovin eri motiiveinen kuin 1800-luvun uusrikas. Synti-näyttelyn nykytaiteilijoiden teoksia on vaikea kuvitella sijoitetuksi yksityiskotiin. Ketä nykytaiteen ostaja jäljittelee hankinnoillaan, vai haluaako hän pikemminkin tehdä eron taidetta ymmärtämättömään rahvaaseen?

Toisekseen, näyttelyssä olisi voinut olla painetut vihkoset, joista olisi voinut tutustua tarkemmin aiheeseen. Ilmeisesti oletetaan, että nykyihminen ei ehdi tai halua tutustua aiheeseen tarkemmin tai että hänellä ei ole kykyä tulkita lukemaansa millään tasolla. Tämäkin esillä ollut rokokooajan puku saa aivan uuden merkityksen, kun Livrustkammaren ilmoittaa sen valmistumisajankohdaksi 1760-luvun ja provinienssitietoihin, että se on ostettu Ebba de la Gardielta. Onneksi jossain määrin asiantunteva opas osasi kertoa, että puku on "aito" ja se on valmistettu Lyonissa - oliko kyse sittenkin Lyonin silkistä - jäi vähän epäselväksi.

[Edit: kirjoitusvirhe]

Artikkeli ylellisyyskuluttamisesta

Lähetti toi tänään Routledgen kustantaman, Deborah Simontonin, Marjo Kaartisen ja Anne Montenachin toimittaman kirjan Luxury and Gender in European Towns, 1700-1914. Sieltä löytyy artikkelini Favourites of Fortune: The Luxury Consumption of the Hackmans of Vyborg, 1790-1825. Kirja on syntynyt Gender in the European Town -tutkijaverkoston myötävaikutuksella.

Joulu

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa oli haastateltu paikallisesti ilmestyviin kaupunkilehtiin. Bongasin jutun ainakin täältä. Lisää  Nirkkoa SKS:n blogissa. Nirkon mukaan "kaupallista joulua paheksuttiin jo 1800-luvulla". Olen syksyn aikana kirjoittanut erästä artikkelia, jonka vuoksi olen selaillut 1800-luvulla Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä käytyä kuluttamista koskevaa keskustelua. Tämän selailun sivutuotteena huomasin, että ylellisyyskuluttamista koskeva kirjoittelu osui marras- ja joulukuuhun. Vaikka lehtien jutuissa ei joulua mainittukaan, voisi kirjoittelun ajankohdasta kuitenkin tehdä jotain päätelmiä juuri joulunaikaan osuvasta kuluttamisesta ja sen paheksumisesta. Lehtikatsauksen tuloksena voikin yhtyä Nirkon näkemykseen siitä, että kaupallinen joulu ansaitsi paheksuntansa todellakin jo 1800-luvulla, ellei aiemminkin. Tuolloin mediassa esiintyneen mielipiteen mukaan parasta olisi, mikäli tavarat tehtäisi itse tai ostettaisi kotikaupungista tai -maasta. Pietarista tuodut tavarat olivat pahan alku ja juuri. Miten onkaan, nykymediassakin on esiintynyt etenkin viime aikojen taloudellisen laman aikana näkemyksiä, että kuluttamista olisi suunnattava kotimaisiin tavaroihin ja etenkin lifestylemedia näin joulun alla rummuttaa itse tehdyn olevan parempi lahja kuin ostotavaran. Hakusanalla "suomalainen joulu" ensimmäisenä aukeaa Suomalaisen työn liiton nettisivut, joiden kautta pääsee kotimaisten nettikauppojen valikoimiin. Joulu ja kuluttaminen kulkevat käsi kädessä.

Vapriikin kuva-arkisto, Tampereen museot. Oy Karl Fazer Ab suklaarasia.

1800-luvun kirjeenvaihtoa selaillessani joululahjoista tai joulunvietosta ei juuri ole mainintoja. Liikekirjeissä joulu ei aiheuta kovinkaan pitkää katkosta ja monesti vain joulupäivä on ainoa, jolloin kirjeitä ei ole lähetetty. Sen sijaan uudenvuodentoivotuksia ja pieniä lahjoja lähetellään ahkerasti vuoden vaihduttua. Tämä saattaa osaltaan johtua venäläisestä kalenterista ja perinteestä juhlistaa uutta vuotta, sillä kirjemateriaalini koskee Viipuria, jossa läheiset suhteen Venäjään näkyivät arjen ja juhlan nyansseissa. Täältä  voi käydä lukemassa sanomalehtijutun venäläisestä joulunvietosta 1870-luvulla.

Yksityisissä kirjeissä maininta joulusta ja joululahjoista on 1860-luvulta, jolloin perheen aikuisen pojan toive uudesta kristallikruunusta salinsa koristukseksi aiheuttaa isosiskossa paheksuntaa. Mielenkiintoista on, että muutoin saksankielisessä kirjeessä sana joululahja on kirjoitettu ruotsiksi "julklapp", eli olisiko Viipuriin tullut tapa antaa joululahjoja uudenvuodenlahjojen sijaan Länsi-Suomesta muuttaneiden mukana? Kirjeessä puhuttanut lahjatoive on aivan tarpeetonta ylellisyyttä ja jokin käytännöllinen lahja olisi paljon parempi vaihtoehto, julistaa sisko huutomerkin kera. Toinen maininta joulunvietosta on vuodelta 1872, jolloin perhe on matkalla Roomassa. Jälleen saksankielisessä kirjeessä mainitaan "julklapp", joita on saatu ja annettu jouluaattona. Perhepiirissä joululahjoiksi oli hankittu tyypillisiä turistien suosimia matkamuistoja, kuten kultainen rannerengas, jossa luki "Rome". Aattoiltaa vietettiin muiden skandinaavien parissa ja joulupuun virkaa toimitti laakeripuu, joka oli valaistu ja koristeltu. Ohjelmassa oli lahjojen jakoa, arpajaisia ja tanssia. Joulupäivän aamuna suunnattiin kirkkoon ja iltapäivällä kello viisi kokoonnuttiin niin ikään joulua Roomassa viettävän ystävän luo, joka oli hankkinut oikean joulukuusen. Lapset saivat lisää lahjoja ja kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa tässä pienessä skandinaavien piirissä. Varmasti joulu Roomassa oli ikimuistoinen, vaikka Vatikaanin jouluyön messuun ei päästykään. Näin siis vietettiin joulua herrasväen piireissä. Maaseudun tai kaupungin vähäväkisempien joulu oli varmasti aivan toisenlainen.

Jouluun kohdistuvaa kuluttamista on siis paheksuttu ainakin 150 vuotta, mutta historiantutkijat eivät ole kovinkaan hanakasti tarttuneet aiheeseen. Kyse ei ole siitä, etteikö aineistoa olisi. Helsingin Sanomat raportoi 21.12.2014 joulunvietosta vuonna 1944. Juttua varten oli haastateltu Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuismaa Helsingin yliopistosta, mutta hänkään ei kommentoinut (tai häneltä ei oltu kysytty) joulunvietosta, vaan ajanjaksosta yleisemmällä tasolla.

Wiborgs Annonce Blad, No 51, 23.12.1843.

Oikein hauskaa, rentouttavaa ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Ihmisen paras ystävä

Viimeisimmässä Kennelliiton Koiramme-lehdessä oli rotuesittelyssä kettuterrieri. Kahden borderterrierin emäntänä tietysti luin jutun suurella mielenkiinnolla. Terrieri-ihmiset ovat ihan oma rotunsa, vai miten se menikään. Jutusta kävi ilmi muun muassa ensimmäisiä tätä rotua Suomeen tuoneita henkilöitä. Olinkin jo oman tutkimukseni puitteissa törmännyt valokuviin, joissa kyseiset henkilöt olivat koiriensa kanssa lähdössä metsästämään tai ratsastamaan. Kuvat ajoittuvat jonnekin 1910- tai 1920-luvulle. Nämä kettuterrierit eivät kuitenkaan olleet perheen ensimmäisiä tuontikoiria tai rotukoiria. Jo satakunta vuotta aiemmin oli perheen parissa lähetetty Englantiin kirje, jossa pyydettiin lähettämään nuori koira, "mahdollisimman korkeaa rotua".

Borderterrierit Karimäen Takahasi (Rappe) ja Victorius (Urho) (c) Ulla Ijäs

Näyttääkin siltä, että koirien rodunjalostuksen ensimmäiset kokeilut olivat hyvinkin tiedossa niiden keskuudessa, joilla oli kontakteja Englantiin. Valitettavasti tiedossa ei ole, millainen koira Englannista lähetettiin. Kyseessä saattoi olla jonkintyyppinen terrieri, sillä kuten todettua, perheellä oli näitä koiria myöhemminkin, kun rotuja ryhdyttiin jalostamaan ja rekisteröimään Suomessa. Myös metsästysharrastus sekä terrierin monikäyttöisyys ovat voineet puoltaa terrierin tuottamista Englannista.

Kennelliitto ja muut järjestäytyneet toimijat ovat ilmeisen hyvin tallentaneet toimintaansa vuosikymmenten saatossa ja yleensä tiedetään, kuka toi ensimmäisen tietynrotuisen koiran Suomeen. Vähemmän tiedetään tuonnin motiiveista. Miksi joku oli halukas maksamaan paljon ja järjestämään hankalan kuljetuksen saadakseen tietyntyyppisen tai -rotuisen koiran, kun "tavallisia" koiria olisi ollut saatavilla helpomminkin? 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa rotukoirat tuotiin Suomeen laivalla Englannista tai Saksasta, ja laivamatka saattoi kestää useita viikkoja jos sää oli huono ja laiva poikkesi matkallaan useissa satamissa. Koiranpentu saattoi kuolla  matkalla, jolloin rahalle ei saanut vastinetta. Riski oli ilmeisesti kuitenkin ottamisen arvoinen. Olenkin pohtinut sitä, että rotukoiralla saattoi olla statusarvoa.

The terrier. Alexander Davis Cooper. New Sporting Magazine, 1832.
(c) The Trustees of the British Museum

Viime vuosina monen julkisuudenhenkilön kainalosta on löytynyt muodikas pikkukoira. Koiralla voi siis viestiä muodinmukaisuuttaan. Harva koiranomistaja kuitenkaan haluaa myöntää koiran hankkimisen motiiviksi muodikkuuden. Koirien, ja lemmikkien ylipäänsä, historia on aivan muutamana viime vuonna noussut esille Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja myös evoluutiobiologia ja arkeologia on kiinnostunut koirien menneisyydestä. Arjen historia on vakiintunut viimeistään 1990-luvulta osaksi historiantutkimuksen kenttää. Koiranomistajana ja historiantutkijana ihmettelen, että on mennyt näinkin kauan, ennen kuin ihmisen paras ystävä ja arjen jakaja on noussut tutkimuskohteeksi. Koirien historia ei ole vain jalostuksen historiaa, vaan taustalla ovat aina yksittäiset ihmiset motiiveineen ja pyrkimyksineen. Ihmisen ja eläimen välinen suhde sekä eläimen välineellinen tai abstraktisempi tunnearvo ovat yhtä kaikki tutkimisen arvoisia.

Kun katsoo tarkemmin vanhoja maalauksia, alkaa koiria vilistä siellä sun täällä. Ne lämmittivät emäntänsä jalkoja, ne vahtivat lapsia, karkottivat petoja, jahtasivat riistaa, paimensivat eläimiä jne. New Yorkissa on kokonainen galleria omistettu koiria kuvaaville teoksille. Oikein silmin luettuna myös vanhat sanomalehdet paljastavat koirankoulutusohjeita, ilmoituksia karanneista koirista ja kertomuksia sankarillisista koirista.

Turun lehti, no 99, 22.8.1889.

Kirjallisuutta:
Helen Cowie, Exhibiting Animals in Nineteenth Century Britain. Empathy, Education, Entertainment
Deborah Denenholz Morse & Martin A. Danahay (Eds.), Victorian Animal Dreams. Representations of Animals in Victorian Literature and Culture
Kathleen Kete: The Beast in the Boudoir. Petkeeping in Nineteenth-Century Paris.
Frank Palmeri (Ed.), Humans and Other Animals in Eighteenth-Century British Culture
Petri Pietiläinen, Koirien maailmanhistoria (arvostelu täällä) ja Koirien Suomi. Kansanperinnettä ja historiaa
Louise E. Robbins, Elephant Slaves and Pampered Parrots: Exotic Animals in Eighteenth-Century Paris
Juliana Schiesari, Beasts and Beauties: Animal, Gender and Domestication in the Italian Renaissance
Ingrid H. Tague, Animal Companions. Pets and Social Change in Eighteenth-Century Britain
Kathleen Walker-Meikle, Medieval Pets.

Historiantutkimuksesta ja muistista

Olen tähän saakka tutkinut 1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkua. Nyt olen siirtynyt kohti 1800-luvun loppua. Tuolloin eläneistä ihmisistä saattaa jollain nykyään elossa olevalla olla omakohtaisia muistikuvia, tai ainakin nykyihmiset saattavat tuntea jonkun, joka on tuntenut 1800-luvun lopussa eläneen ihmisen. Historiantutkijana tietenkin pitäisi suhtautua yhtä kunnioittavasti ja arvostavasti vaikkapa 500 vuotta sitten eläneeseen kuin 50 vuotta sitten elossa olleeseen henkilöön. Tästä huolimatta väistämättä mieleen hiipii, että mitenköhän omaiset suhtautuvat, jos kirjoitan tästä tai tuosta ihmisestä. Tähän saakka kukaan ei ole kiistänyt näkemyksiäni 1800-luvun alussa eläneiden kohdalla, mutta miten mahtaa käydä jatkossa? Ehkä jollain on muistitietoa, joka on aivan erilaista kuin arkistoaineistosta nousevat käsitykset jostain henkilöstä?

"Tavallisille ihmisille", ts. ei historiantutkijoille, muistitieto tuntuu usein olevan kuitenkin yhtä pätevä ja paikkaansapitävä kuin arkistomateriaalille perustuvat tiedot. Tämä on tullut monesti todettua, kun olen keskustellut esimerkiksi tutkimuskaupungistani kotoisin olevien ihmisten kanssa. On todella vaikea luovia siinä ristiaallokossa, joka syntyy muistikuvien ja esimerkiksi vanhoista sanomalehdistä, kirjeistä tai pöytäkirjoista muodostuvien käsitysten välillä. Ihmisten muistikuvat ovat heille itselleen tosia ja niitä on vaikea todistaa vääriksi siten, että ei loukkaisi muistelijaa. Kerron esimerkin. Muistitiedon mukaan erään rakennuksen suunnittelija oli aikanaan hyvin kuuluisa arkkitehti x. Rakennuksen rakentamisajankohtana arkkitehti x oli kuitenkin ollut kuolleena 17 vuotta. Jos rakennuksen omistanut kuitenkin kiivaasti väittää, että arkkitehti x oli suunnittelija, niin pahapa sitä on kiistää, etenkin kun rakennus tuhoutui toisessa maailmansodassa ja rauniot ovat nykyään Venäjän alueella. Tällöin asiaan liittyy niin suuria tunnelatauksia, että ainakin allekirjoittaneen tutkijan on helpompi antaa vastapuolen pitää näkemyksensä. Näin siis arkisessa keskustelussa. Tieteellisessä tekstissä, historiantutkimuksessa, en tietenkään voi kirjoittaa, että arkkitehti x suunnitteli rakennuksen, jos muistitietoa lukuun ottamatta kaikki muu tieto on tätä seikkaa vastaan.

Muistiin ja muistamiseen liittyen olen viime aikoina myös ärsyyntynyt (yllätys, yllätys...) eräästä julkisessa keskustelussa esiin tulleesta asiasta. Mediassa on jo ammoisesta Osku Pajamäen kirjasta alkaen yritetty nostattaa sukupolvien vastakkainasettelua, suuret ikäluokat vastaan x-, y- tai z-sukupolvi. On jotenkin ajateltu, että suurilla ikäluokilla, siis 40-luvun lopussa ja 50-luvulla syntyneillä, menisi ja olisi aina mennyt jotenkin kollektiivisesti paremmin kuin nykyisillä nuorilla ja aikuissukupolvilla. Ei muisteta, ei tiedetä tai ei välitetä muistaa ja tietää, että maailma ei 50-luvulla ollut nykyisenkaltainen. 

Jääkalaa varastoidaan Tukon varastoon, 1954, ELKA.

Eilen kävin lähikaupungissa. Asemalla ohitseni käveli 50-luvun tyyliin pukeutunut nuori nainen. Nykyään tämä tyyli näyttää olevan melko suosittu. Olen kuullut, kun moni tämän tyylisuunnan kannattaja ihailee kyseistä vuosikymmentä, koska silloin "naiset olivat naisia", tyyli (pukeutuminen, sisustaminen, autot jne.) oli "vaan niin paljon hienompaa" jne. En tiedä, onko heistä kukaan keskustellut vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa, millaista elämä 50-luvun Suomessa tai Euroopassa oli. Katsomalla Mad Menia se ei selviä. Mikäli eilen näkemäni nuori nainen, näyttävine tatuointeineen, olisi joutunut aikakoneella 50-luvulle, olisi häntä varmaan tuijotettu ja paheksuttukin tavalla, joka nykyihmiselle on liki mahdotonta ymmärtää. Olen katsonut viime päivinä Iskelmä-Suomi -sarjaa ja näissä filmeissä näkyy hyvin, miten vielä 1970-luvulla esimerkiksi esiintyviä artisteja tuijotettiin, kuin nämä olisivat Marsista. Täältä voi käydä katsomassa (kohdasta 27 min).

Ihmisen muisti on yllättävän lyhyt. 50-luvun, tai jopa 90-luvun, muistaminen voi olla hankalaa. Millaista oli elämä, kun ei ollut internetiä? Tai entä jos eläisimmekin 50-luvulla? Ainakaan minua ei ilahduttaisi, että yliopistolle menessäni joutuisin pukeutumaan hameeseen. Se ei siis olisi valinta, koska "50s style", vaan pakko, sillä naiset eivät voineet mennä yliopistolle housuissa. Näin muistan lukeneeni jostain muistelmakirjasta. Tämäkin tieto siis perustuu johonkin muistitietoon ja omaan muistiini. Korjaatkoot ken tietää paremmin. Toisaalta, todennäköisimmin en menisi yliopistolle, sillä keskiluokan naimisissa oleville naisille "ura" yliopistolla oli miltei mahdottomuus. Todennäköisimmin en edes olisi koskaan opiskellut yliopistossa, vaan mennyt töihin 14-vuotiaana kansakoulun päätyttyä. Eilen paikallislehdessä haastateltiin 99-vuotta täyttävää rouvaa. Hän oli edelleen kauniiden vaatteiden ystävä. Työuransa hän oli tehnyt paperitehtaassa ja rakennuksilla, laastia sekoittaen. Tuossa työssä, 50-luvun lauantaisauna ainoana pesupaikkana, arki oli hyvin erilaista kuin nykyään. Olisi mielenkiintoista tietää miten naiset selviytyivät tästä arjesta. Miten huolehdittiin hygieniasta, missä lapset olivat kun äiti oli töissä (ei subjektiivista päivähoitoa tai kunnallisia hoitopaikkoja) jne. Monelle sitten 1970-luvulla muutto lähiön kerrostaloon edusti luksusta, josta tuskin oltiin osattu haaveilla. Keskuslämmitys, juokseva vesi olivat ihmeellisiä verrattuna hatariin puutalo-asuntoihin, joita voi käydä katsomassa täältä. 

Osuuskauppa Suur-Savo, 1960, ELKA.

Tästä pääsenkin assosiaatioketjussani siihen, että ainoastaan muistiin ja muistamiseen ei voi perustaa käsitystämme menneisyydestä, sillä nykypäivä vaikuttaa siihen salakavalasti. Toki historiantutkimus on aina nykypäivästä lähtöisin. Tällöin on oltava tarkka siitä, että menneisyyden ihmisiä arvotetaan tai tuomitaan heidän omassa elinympäristössään, ei nykypäivän standardien mukaan. 

Suklaa

Viime lauantaina olin erään kollegani väitöstilaisuudessa. Karonkan jälkiruokakahveilla oli tarjolla suklaakaurakeksejä. Kiitos väittelijälle, hyvää oli! Ehkäpä omaan väitöskaronkkaani pitää hommata suklaasuihkulähde. Olen nimittäin kerran ollut cocktailtilaisuudessa, jossa tällainen ihme oli ja eräät tahot muistavat vieläkin, että allekirjoittanut vietti huomattavan ajan kyseisen aparaatin vierellä. 

Suklaa on noussut esille myös omassa tutkimusaineistossani. Tuolloin yleensä on ollut kyse "englantilaisesta terveyssuklaasta". Toisin sanoen jo 1700-luvulla tiedettiin suklaan hyvää tekevät vaikutukset. Tuolloin suklaata suositeltiinkin naisille, heikkovoimaisille ja huonosta ruuansulatuksesta kärsiville. Se toimi myös oivana afrodisiakkina eli lemmenhaluja nostattavana ihmeaineena. Heikkovoimaisia ajatellen suklaakupit olivat monesti kaksikorvaisia. Heikkotusta tuntiessaan voi siis nostaa suklaamukin huulilleen kaksin käsin. Suklaan oikeaoppinen nauttiminen vaati erityistä tietotaitoa ja astiaston, joten aivan kaikkien juoma suklaa ei ollut. 

Suklaakuppi. Workshop of James Giles, Worcester Porcelain Factory, ca. 1770.
 © The Trustees of the British Museum

Tuolloin kaikki suklaa oli paksua ja rasvaista nestettä, joten suklaa nautittiin kuumana juomana. Vuonna 1828 Conrad van Houten keksi, miten kaakaovoin voi erottaa kaakaomassasta, jolloin kiinteän suklaan valmistus voitiin aloittaa. Ennen tätä keksintöä suklaan kuljettaminen tuotti ongelmia, joista omassa aineistossani olen törmännyt ainakin sen herkkään pilaantumiseen pitkien merimatkojen aikana. Tästä syystä suklaata kuljetettiin lyijyrasioissa. Toinen ongelma oli, että suklaata ilmeisesti verotettiin jokseenkin ankarasti 1700-luvun lopun Venäjällä (ehkä Ruotsissakin?), sillä sen katsottiin olevan tarpeeton ylellisyystuote. Tästä syystä suklaata tuotiin maahan salaa. Erään kerran sitä oli pakattu tynnyreihin, joissa luki "silliä". Mahtoikohan tämä yritys mennä tullissa läpi? 

von Sydow -perheen konvehti.
Vänersborg museum, Ruotsi.

1800-luvun puolella olen törmännyt suklaasta valmistettuihin konvehteihin, joita viipurilaiset ja lappeenrantalaiset kävivät ostamassa Pietarista. Näitä konvehteja tarjoiltiin joulun aikaan sekä häissä ja hautajaisissa. On kuitenkin esitetty, että suurimmat suklaankulutusalueet Euroopassa sijoittuivat eteläiseen Eurooppaan. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, tulivathan alukset suoraan suklaan alkulähteiltä Etelä-Amerikasta sinne. Itseäni yllätti kuitenkin, miten suuria määriä - jopa kymmeniä kiloja - suuri ja varakas talous saattoi vuoden mittaan suklaata kuluttaa jo 1800-luvun alun Suomessa. Mutta kuten jo mainitsin, suklaa oli usein "terveyssuklaata", joten ehkäpä kyseessä olikin enemmän terveyden ylläpito kuin pahe, jollaisena suklaasta nauttimista nykyään usein pidetään.

Suklaan historiaa voi käydä lukemassa täältä (Cornell University, Albert R. Mann Library). Täältä voi käydä kuuntelemassa englanninkielisen, tunnin kestävän luennon suklaasta (University of Oregon). 

Yleispätevä elämäneliksiiri

Viime viikon olen potenut ikävää syysflunssaa. Olisipa käytössäni "yleispätevä elämäneliksiiri", jota jo 1800-luvun alussa oli saatavilla. Ilmeisesti tämä troppi paransi vaivan kuin vaivan. Harva nykylääke lupaa samaa. Toinen yleinen lääke, johon olen tutkimusmatkallani törmännyt, oli essentia miraculosa coronata -nimellä tunnettu lääke. Sitä myytiin erikseen miesten ja naisten vaivoihin. Ilmeisesti kyseessä oli niinikään yleispätevä lääke, jonka uskottiin tepsivän erityisesti koleraa vastaan.

Jo 1700-luvulla suosituksi rohdoksi oli tullut eau de lys eli liljankukkavesi, joka oli monien tuon ajan troppien yhtenä osasena. Esimerkiksi Dr. Ontydin systeemin mukaisesti liljankukkavesi paransi kyykäärmeenpureman. Yleensä liljankukkavettä kuitenkin tyydyttiin käyttämään erilaisten kosmeettisten rasvojen ja voiteiden osasena. 

Flunssan lisäksi olen viime viikkoina saanut osakseni myös ikävän ruhjeen polveeni. Ehkäpä siihen pitäisi kokeilla hajusteista, paloviinasta ja ammoniakiasta tehtyä Opodeldoc-linimenttiä. Tätä lääkettä oli 1800-luvulla saatavilla joko valmiina tai apteekkari saattoi tehdä sitä asiakkaan tarpeen mukaan. Samaa opodeldoc-linimenttiä käytettiin niin ihmisten kuin eläinten haavoihin ja ruhjeisiin, joten puhe hevoskuurista tai hevoslinimentistä lienee saanut alkunsa jostain tämänkaltaisesta ihmeaineesta.

Tai ehkäpä vaivani parantaisi kiniini eli Kiinanpulveri. Pulveri saadaan perulaisen cinchona-puun kuoresta ja se estää kuumetaudissa usein esiintyvät vilunväristykset. Erityisen tehokasta kiniini on malarian torjunnassa, sillä malarialoiset tuhoutuvat kiniinin vaikutuksesta. Harmi vain, että puunkuoresta uutettu juoma on varsin kitkerää. Kiniiniä sisältävää vettä kutsuttiin tonic-vedeksi. Nokkelat britit keksivät Intiassa oivan ratkaisun. Tonic-veteen sekoitettiin giniä, syntyi gin tonic, ja näin lääkkeen nauttiminen oli tehty miellyttäväksi. Harmi vain, yliannostus kiniiniä saattoi aiheuttaa sokeuden tai kuulovaurion. Ginin aiheuttamista vaivoista ei ilmeisesti ollut haittaa. Aitoa kiniiniä sisältävää tonic-vettä saa muun muassa Schweppesin valmistamana, joten ei kun kokeilemaan tepsisikö gin tonic tähän kuumetautiini. 

Schweppes on alkujaan sveitsiläinen merkki 1700-luvulta. Tuolloin kivennäisvedet olivat varsin suosittuja ja niitä nautitiin paikoissa, joissa oli luonnon kivennäisiä sisältäviä luonnonlähteitä. 1700-luvun lopussa opittiin valmistamaan keinotekoisia kivennäisvesiä. Niiden kuljettaminen siten, että veden hapokkuus olisi säilynyt oli hankalaa. Tätä ongelmaa ratkaisemaan keksittiin torpedoa muistuttava pullo, jota säilytettiin kyljellään. Tällöin hapokkuus ei päässyt karkaamaan yhtä hyvin kuin pystyasennossa säilytettävästä pullosta. Nykyään esimerkiksi Perrier-pullossa voi nähdä vielä jäänteitä  tällaisesta torpedonmuotoisesta pullosta. Näitä pulloja, ja kuplavesien (fizzy drinks) historiaa voi käydä katsomassa täältä. 

William Henry Hamilton Trood, "Uncorking the Bottle" "A Surprising Result" 1887.

Valitettavasti en löydä Hamilton Troodin töiden sijainnista mitään tietoa. Uskallan kuitenkin laittaa ne tähän näkyville, sillä niistä myydään julistepainoksia ja kuvat löytyvät useilta eri nettisivuilta. Tämän postauksen tueksi olen selaillut Google Booksissa vanhoja lääketieteen oppikirjoja sekä turvautunut Hackman-arkistosta (ELKA, ÅA) löytyviin tilikirja- ja kirjemerkintöihin 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä.