Viipurin Pietari-Paavalin kirkon urut

Tutkin tässä eräänä päivänä lähdeaineistoani ihan muissa tutkimustehtävissä, kun törmäsin Hackman & Co:n kirjeeseen, jossa keskustellaan urkujen tuottamisesta Saksasta Viipurin saksalais-ruotsalaisen seurakunnan kirkkoon. En muista törmänneeni missään tietoihin näistä kyseisistä uruista, joten laitanpa tähän nyt muistiin, että vuonna 1839 urkuja oltiin tilaamassa hannoverilaiselta urkumestarilta nimeltä herra Meyer. Kyseessä lienee Ernst Wilhelm Meyer.

Pietari-Paavalin kirkko sisältä. Kuva Ulla Ijäs 2011.

Allgemeine musikalische zeitung no 42 (1840) ilmoittaa urkumestarin nimeksi Eduard ja tietää, että hän on urkumestari Wilhelm Meyerin poika. Palkkioksi seurakuntalaiset lahjoittivat hopeisen, sisältä kullatun pokaalin, jossa oli teksti "Herr Meyer aus Hannover, von der luterischen Gemeinde der St. Paulikirche zu Wiborg, 1839". Lisäksi urkumestarin matkakulut Viipuriin korvattiin ja hän sai (kulta?)dukaatin palkakseen.

Hackman & Co:n kirjeessä luvataan, että parinsadan tuolloisen markan* suuruiset matkakulut ovat korvattavissa Meyerin asettamaa laskua vastaan. Lisäksi Meyeriä opastetaan matkustamaan Kielistä Kööpenhaminaan ja sieltä Helsingöriin. Loppumatkasta ei ole mainintaa, mutta olettaa voi, että Helsingöristä löytyi helposti Viipuriin suuntaava laiva. Viipurissa Meyeriä olisi vastassa Paul Wahl, Hackman & Co:n osakas ja saksalaisen rovastin August Gottfried Wahlin poika.

* kirjeestä ei käy ilmi mikä markka on kyseessä. Oletettavasti puhuttiin Hampurin markasta.

Pietari-Paavalin kirkko. Kuva Ulla Ijäs 2011.

Akvarelleja Engelin kaupungista ja miten historiantutkijan on vaikea lukea historiallista romaania

Paikallisen kirjaston uutuuskirjahylly ei petä. Nyt se tarjoili Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).  Teos on Viikilän esikoisromaani ja nykyisen muodin mukaisesti kirjailija poseeraa näyttäväsi kirjan kansilehdellä. En oikein tiedä mitä ajatella tästä villityksestä mainostaa kirjoja niiden tekijöillä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus nykyisen kirjallisuusmarkkinoinnin tilasta verrattuna vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin virtauksiin. Mikä on tekijän suhde tekstiin ja miten markkinointi heijastelee tätä. Lukuvinkkejä vastaanotetaan!

Mutta sitten itse kirjaan. Akvarelleja Engelin kaupungista on "fiktiivinen yöpäiväkirja", jota romaanin Engel piti vuosina 1816-1840. Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa historiallinen romaani taitaa elää uutta tulemista (jos koskaan oli poissa). Luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta nämä tietyn ja tunnetun eläneen henkilön ja fiktion yhdistäneet romaanit ovat historiantutkijalle hankalia. En tiedä pitäisikö niihin suhtautua yrityksinä konstruoida menneisyyttä mahdollisimman autenttisena vai täysin fiktiivisinä teoksina ikään kuin menneisyyteen sijoittuvana sci fi:nä. Nämä faktan tai todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittavat romaanit ovat viime aikoina olleet kovasti esillä, välillä hyvin, välillä huonommin onnistuen. Lukemiskokemustani häiritsi vielä se, että olin lukenut Engelin kirjeet ja tunsin 1800-luvun alun saksalaisen kaupunkilaiselämäntavan aiempien tutkimusteni vuoksi jokseenkin hyvin.

Viikilä on lukenut ilmeisen tarkkaan Engelin julkaistut Kirjeet Brev Briefe 1813-1840 (toim. Mikael Sundman, Gummerus 1989),  Matti Klingen teoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 (Otava 2012) ja ehkäpä jopa Salla Elon pro gradun Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludwig Engelin sopeutuminen Suomeen (Tampereen yliopisto 2007). Teoksen lopussa ei kuitenkaan mainita näitä ikään kuin lähteenä käytettyjä teoksia ja tutkimuksia, joka kaunokirjallisuudelle suotakoon. Ylen haastattelussa Viikilä mainitsee käyttäneensä vain kirjeitä inspiraation lähteenään. Viikilän teoksen lopussa on kiitosluettelo, joten lähde- tai inspiraatiomaininnat luulisi mahtuneen mukaan etenkin kun on kyse todellisuudessa eläneen henkilön "päiväkirjasta".

Engelin muotokuva, Johan Erik Lindh. Lähde: Wikipedia

Pääsääntöisesti Viikilän teos on historiallisesti uskottava. En onnistunut lukemaan kirjaa täysin fiktiivisenä, sillä se sijoittui niin vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan. Helsinki vuosina 1813-1840 olisi pitänyt onnistua sataprosenttisesti, tai sitten kertoa tarina jonkun tuntemattoman silmin, tuntemattomassa kaupungissa. Jälkimmäinen idea olisi varmasti toiminut yhtä hyvin, sillä teoksen juoni ja kieli olisivat olleet yhtä uskottavia, vaikka kertojana olisi ollut herrasmies x kaupungissa y. Aikakausikin olisi voinut olla miltei mikä hyvänsä, sillä pääosassa teoksessa olivat kertojan tuntemukset työstä ja perhe-elämästä. Ulkopuolisuuden tunteet, vastoinkäymiset sekä pienet onnen pilkahdukset olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Ainoastaan kirjan markkinoinnin kannalta tunnettu päähenkilö toi lisäarvoa ja lukijoita. Historiantutkijana koen joskus haasteelliseksi vastata niihin vaikkapa opiskelijoiden tai "suuren yleisön" vaatimuksiin kertoa siitä, mitä ihmiset "oikeasti" tunsivat ja kokivat, kun historiantutkimuksen lähdeaineisto usein tästä vaikenee tai pystyy vastaamaan vain osittain. Kirjailijalla ei tällaisia rajoitteita ole, joten hän voi laittaa fiktiivisen Engelin tuntemaan hyvinkin syvästi.

Sitten niihin häirinneisiin kohtiin teoksessa. Sivulla 118 Viikilä kirjoittaa "Naisten pukimossa, jos olen sellaisessa vieraillut, tulen unelmoineeksi leningin sisään raskaan ja ihanan täytteen." Vuonna 1828, jota tämä päiväkirjamerkintä koskee, naisten pukimoja tuskin oli Suomessa, jossa naisten vaatteet ompelivat kodeissa kiertävät ompelijattaret tai perheen naisväki valmisti vaatteet itse. Miesten vaattureilla saattoi olla omia työhuoneita ja vaatturit saattoivat ommella naisten päällystakkeja, mutta varsinaiset naisten pukimot tulivat kuvaan vasta vuosisadan loppupuolella. Kaupungeissa avoimia puoteja pitivät sekatavara- ja rihkamakauppiaat, mutta niissä ei myyty pukuja tai ommeltu naisille pukimia. Sivulla 118 mainitaan niin ikään, että "Charlotte ompelee itselleen vaatteita, vaikka voisimme tilata niitä räätäliltä mielin määrin." 1800-luvulla räätäliltä voisi tilata naisten päällysvaatteita kuten esimerkiksi takkeja, mutta yleensä räätälit eivät valmistaneet muita kuin miestenvaatteita. Charlotte siis ei voisi tilata räätäliltä mitä mielii. Naisten vaatteita valmistavien ompelijattarien työ tehtiin joko asiakkaan tiloissa tai ompelijattaren kotona, johon tuskin ohikulkevalla miehellä oli tarve tai mahdollisuus pistäytyä toisin kuin avoinna olevaan "puotiin". Tästä Viikilän sitaatista näkyy hyvin se, miten heijastelemme nykypäivän tai 1900-luvun alkupuolen käytäntöjä koskemaan menneisyyttä. Toisaalta paljastuu myös se, miten vähän yleisesti tiedetään kulutushistoriasta Suomessa. Euroopan metropoleissa kauppoja ja "shoppailua" saatettiin harjoittaa, mutta meillä tämän kaltainen toiminta oli kovin vähäistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Naiset kyllä olivat keskeisiä tekijöitä kuluttamisen käytäntöjen leviämisessä ja uudistumisessa, mutta "naisten pukimo" sellaisena kuin se Viikilän teoksessa esiintyy ei vielä tuolloin ollut kovinkaan todennäköinen. Olisi kyllä mielenkiintoista saada tietää, jos tällaisia pukimoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyi 1820-luvun Helsingistä!

Sivulla 124 Viikilä kirjoittaa joulukuusesta, joka koristi Engelin kotia jouluna 1828. Toisaalla kirjoitin, että ensimmäinen joulukuusi olisi nähty Suomessa vuonna 1829. Noh, vuosi sinne tai tänne kaunokirjallisessa teoksessa ei häirinne muita kuin historiantutkijoita.

Sivulla 177 Viikilä kirjoittaa laivasta astuneesta miehestä, joka "näyttää kauppamatkustajalta tai kostajalta". Mies "kirjautuu hotelliin nimellä Ernst Lohrman". Tästä miehestä tuli rakennushallinnon virastopäällikkö Engelin jälkeen. Viikilä rakentaa Engelin ja Lohrmanin välille jännitettä. Mutta mihinkä sitä historiantutkija karvoistaan pääsisi. Mieltäni vain vaivasi - onnistuneesta jännitteenluonnista huolimatta - se, että vuonna 1835 kauppamatkustaja ja kostaja tuskin pukeutuivat kuten saksalainen arkkitehti. Kauppamatkustaja sellaisena kuin nykylukija tämän ammattiryhmän ymmärtää on myöhemmän ajan tuotos. 1800-luvun alun kauppamatkustajat olivat kierteleviä kaupustelijoita, "laukkuryssiä" tai vaikkapa juutalaisia, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä. Heidän ulkoasunsa lienee ollut vaatimattomampi kuin preussilaisen arkkitehdin, tai sitten arkkitehti oli harvinaisen rähjääntynyt merimatkalla.

Sivulla 142 Viikilä kirjoittaa Engelin käsistä. "Ihmiset katsovat aina kirurgin käsiä, tai pianistin käsiä." Vuonna 1830, johon päiväkirjamerkintä kohdistuu, kirurgit toimivat varsin erilaisin tavoin ja välinein kuin nykypäivänä. Tuolloin kirurgin hyve oli voimankäyttö, sillä kirurgeiksi luonnehdittavat välskärit toimivat lähinnä sodissa ja armeijan parissa paikaten haavoja ja tehden alkeellisia amputaatioita. Kirurgin kädet olivat siis varsin toisen näköiset kuin pianistin kädet tai nykypäivän kirurgin kädet. Tällaiset pienet anakronismit tekstissä alkavat herättää ärsytystä, sillä ne olisi voinut välttää luettamalla tekstin aikakauden historiaa tuntevalla ihmisellä.

Näiden vaivaannusta herättäneiden havaintojen jälkeen itse taiteelliseen teokseen eli romaaniin. Kieleltään teos oli runollinen. Teksti vyöryy kielikuvia ja mielleyhtymiä, joiden taustaa ja merkitystä voisi jäädä miettimään. "Kun leikkasin leivän kahtia, sen sisältä tulvi valoa". Minulle kaikkien kielikuvien merkitys ei auennut, sillä ne eivät aina kuljettaneet tarinaa. Päiväkirjan muotoon kirjoitetulle romaanille tämä on varmaan sallitumpaa, mutta kielen ja tarinan suhde ei mielestäni ollut tasapainoinen. Kielen ja maalailut olisi voinut liittää mihin tahansa muuhunkin tarinaan, ne eivät välttämättä kuuluneet Engelille. "Kenelle minä oikeastaan kirjoitan?" laittaa Viikilä Engelin pohtimaan sivulla 149. Samaa jäin miettimään minäkin; kenelle Viikilä kirjoittaa. Engelin suuhun istutetuista sanoista olisi voinut koota Helsinkiä ylistävän runoteoksen. Mutta runoteosten myynti Suomessa tuskin yltää "Engelin päiväkirjan" myyntiin. Kyynisesti sanottuna.

Viikilän Engelin päiväkirjamerkinnät viestivät pessimistisestä miehestä.Teoksen päähenkilö on kotiinsa kaipaava mies, joka kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Toisaalta Salla Elo toteaa gradussaan, että Engelin kirjeistä välittyi kuva hyväntahtoisesta, nöyrästä ja huumorintajuisesta miehestä. Tämä ei ole sama Engel kuin Viikilällä. Viikilän Engel on pessimistinen, asemastaan epävarma ja tarkka, masennukseen taipuvainen mies, joka rakentaa palladiolaista ihannekaupunkiaan keisarin tuella, kilpailijoiden ja laiskojen mutta taitavien venäläisten muurarien sabotoinnista huolimatta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut melko monta arviota kirjallisuusblogaajilta. He kehuvat kirjan runollista, kuulasta ja kaunista kieltä. Olen samaa mieltä, mutta tutkijana kompastun fiktion ja faktan ontuviin yhtymäkohtiin. Tämä lienee ammatin varjopuolia.

Kuuntele Viikilän haastattelu Ylen Kultakuumeesta.

Puutarhahistoriaa Malmgårdissa

Sain mahdollisuuden vierailla historiantutkijakollegoiden kanssa Malmgårdin kartanossa, Pernajassa, jossa kreivi Creutz ystävällisesti otti meidät vastaan ja saimme astella punaista mattoa linnamaiseen päärakennukseen. Janne Koskinen on blogissaan kertonut linnasta ja suvun historiasta, joten en nyt paneudu siihen enempää.

Malmgårdin päärakennuksen kuvasi Ulla Ijäs

Puutarhahistoriasta kiinnostuneena mielenkiintoni heräsi, kun kreivi näytti Carl von Linnén teoksen latinankielistä ensipainosta (josta on kuva Koskisen blogissa). Sen oli omistanut Jan Adolf Creutz 1755-1804). Kirsi Vainio-Korhonen kertoo teoksessaan Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa Jan Adolf Creutzin siskon tarinan. Nykyisen kreivin mukaan juuri Sophie oli kirjoittanut veljensä kirjaan sen ostopaikan ja hinnan. Kirjan hinnalla olisi ostoajankohtaan saanut hankittua hevosen.

Jan Adolf Creutz syntyi vuonna 1755 perheen kolmanneksi lapseksi. Isosisko Helena Sophie oli tuolloin kolmevuotias ja Carl Fredrik -veli vain vuoden vanha. Eva Christina syntyi vuonna 1757 ja vauvana kuollut Anna Lovisa vuonna 1761. Lapset saivat todennäköisesti hyvin samantapaisen koulutuksen ja esimerkiksi Jan Adolfin ja Sophien käsialat ovat miltei identtiset. Sisarukset jakoivat myös mielenkiinnon puutarhanhoitoa kohtaan, kertoo Kirsi Vainio-Korhonen teoksessaan Sophie Creutzin aika. Malmgårdin vanhassa kirjastossa saimme kuulla, että kirjaston puutarhanhoitoa ja kasvinjalostusta koskevat kirjat ovat Jan Adolf Creutzin peruja.

Jan Adolf (myös Jean Adolf tai Johan Adolf) Creutzista en onnistunut löytämään paljoakaan tietoa. Creutzeista kyllä löytyy lukuisia henkilöhistorioita esimerkiksi Kansallisbiografiasta, mutta Jan Adolf ei ilmeisesti kuulu suvun maineikkaimpiin. Suuressa ja lukuisia merkkihenkilöitä kasvattaneessa suvussa näinkin voi käydä - puutarhaa ja kasvinviljelyä harrastanut kapteeni ei ehkä kykene kilpailemaan vaikkapa "varakuninkaan" tai maaherran kanssa jälkipolvien huomiosta. Jan Adolf kuoli vuonna 1804 jonkinlaiseen kohtaukseen ja on haudattuna Willmaninen hautaan Pernajan kirkkoon. Tuolloin hän oli sotilasarvoltaan kapteeni. (Sukutukimusseuran Hiski-tietokannan mukaan). Ilmeisesti hän oli naimaton, mutta miksi hänet olisi haudattu Willmaninen hautaan, jää arvoitukseksi.

Olisikin mielenkiintoista päästä lukemaan puutarhaharrastaja Jan Adolf Creutzin huolellisia muistiinpanoja ja verrata tämän herrasmiehen puutarhaharrastusta vaikkapa toisen tuon ajan puutarhaentusiastin, Monrepos'n kartanon paroni Nicolayn harrastuneisuuteen puutarhanhoidon saralla. Jan Adolf Creutz jää toistaiseksi tuntemattomaksi puutarhainnoituksen saaneeksi herrasmieheksi, kuten niin monet muutkin hänen kaltaisensa. Historiantutkimus näyttää olevan kiinnostunut miehestä, mikäli hän on julkaissut jotain poliittista tai uskonnollista tai "sotinut tai saarnannut". Myös kulttuurielämän riennot saattavat jäädä historiankirjoihin, mutta puutarhaharrastusta ei näköjään ole luettu muistiinmerkittäväksi kulttuuriteoksi. Kartanoiden kirjastoja ja arkistoja tutkimalla voisi paljastua monia uusia puutarhainnoituksen saaneita aatelisia - niin miehiä kuin naisia. Malmgårdin puutarha- ja kasvinviljelyn historia on erityisen mielenkiintoinen, sillä nykyään kartanossa viljellään muinaisviljoja. Kreivi kertoikin, että he ovat saaneet monia vinkkejä vanhoista kirjoista esimerkiksi mekaanisen rikkakasvintorjunnan saralla.

Paluumatkalla ryhdyimme pohtimaan sukuverkostoja, joista kreivi Creutz oli meille kertonut. Moni kuulemamme nimi viittasi Saksaan. Löytyipä joukosta muutama minullekin tuttu nimi, joihin olin törmännyt viipurinsaksalaisia tutkiessani. Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että monella itäisen Suomen aatelisperheellä oli juuret Baltian maaperässä. Vainio-Korhonen lisää, että "nykyisen Suomen alueeseen keskittynyt historiankirjoitus ei ole kyennyt tavoittamaan maailmaa, jossa kaakkoisen Suomen aatelisperheet 1700-luvulla elivät". Jaan tämän näkemyksen professorin kanssa ja lisään, että etenkin tuolloisen Ruotsin ja Venäjän välisen rajan Venäjän puoleiset aateliset - ja muutkin säädyt - ovat jääneet tutkimukselliseen pimentoon.


Lisätietoa:
Malmgårdin kotisivut
Yle Uutiset 2008
Umami Lifestylejulkaisu (2012)
Tid Business Media (2016)
Kirsi Vainio-Korhonen: Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (SKS 2008)

Mikaela Strömberg: Sophie.

Lainasin kirjastosta Mikaela Strömbergin uuden romaanin Sophie. (Schildts & Söderström 2015). En ole lukenut kirjasta arvosteluja tai nähnyt mainoksia, mutta takakansiteksti sai tarttumaan tähän pieneen romaaniin. "Lapsuus kiihkeässä ja loistavassa Pietarissa. Sitten muutto pimeään ja ikävään maahan, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: kiveä, kiveä ja kiveä. Suomeen. Tarina siitä, miten oudosta linnusta, muukalaisesta, kasvoi arvostettu ja kunnioitettu kansalainen. Legenda. Sophie."

Kirja perustuu tositapahtumiin eli Sophie von Behsen (1828-1886) elämään. Sophie syntyi saksalaissyntyisen isänsä Carl Behsen (1803-1853) ja tarttolaisen baltiansaksalaisen Charlotte Reimersin (1806-1866) vanhimmaksi tyttäreksi. Olen tutkinut tähän sääty- ja sukupiiriin kuuluvia henkilöitä väitöskirjassani, joten tartuin Sophie.:een mielenkiinnolla. Lisätietoja suvusta, sukututkijat osaavat arvioida tämän paikkaansapitävyyden, kuten myös keskustelun Sophien ja suuriruhtinas Aleksanterin (Aleksanteri II) mahdollisesta yhteisestä lapsesta. Itse suhtaudun tällaiseen perimätietoon melko kriittisesti, sillä näitä keisarillisia lehtolapsia tuntuu putkahtelevan sieltä sun täältä. Näyttää siltä, että Strömbergin romaanifiktio on siirtynyt tutkimustiedon veroiseksi faktaksi ainakin joillekin nettisivustoille.

Romaanin nimessä oleva pistettä ei mitenkään perustella, vaan se jää lukijan tulkittavaksi. Haluaako kirjailija sanoa, että tämä on viimeisin ja oikein tulkinta Sophiesta? Vai haluaako hän korostaa Sophien luonteen päättäväistä puolta? Historiantutkijana kyseenalaistan ensimmäisen tulkinnan. Voimmeko tehdä mitään lopullisia päätelmiä menneisyyden ihmisistä? Romaanin nimi olisi toiminut myös ilman pistettä, jonka funktio jää nyt melko epämääräiseksi ja ehkä vain typografiseksi keinoksi. 

Rakenteeltaan teos noudattelee kronologista tapahtumien järjestystä. Välillä aika tihentyy, välillä se venyy ja useita vuosia sivuutetaan nopeasti. Toisaalta elämänkululle varsin triviaaleja yksityiskohtia, kuten Uno Cygnaeuksen vierailua tai Loviisan paloa, käsitellään tarkasti. Ikään kuin kirjailija olisi halunnut osoittaa historialliset kytkökset ja romaanin taustalla olevat todennettavissa olevat tapahtumat. Tässä Cygnaeuksen vierailua koskevassa kohdassa oli myös eräs ainoita romaanin ajankuvaan liittyvistä lapsuksista. Cygnaeusta ei mainita sukunimellä, vaan hänestä puhutaan Unona. Tämä ei olisi ollut kovinkaan todennäköinen mahdollisuus, sillä tuohon aikaan vain aivan läheisimpiä ystäviä puhuteltiin etunimeltä ja nuoret tytöt eivät juuri koskaan olisi voineet puhutella vanhempia miehiä pelkällä etunimellä. Sama koskee suuriruhtinas Aleksanterin tekemiä sinunkauppoja. Vaikea uskoa, että nuoren Sophien olisi ollut helppo sopeutua tällaiseen säätyrajoja ylittävään puhutteluun, vaikka pariskunnalla oletettava sukupuolisuhde olisikin ollut. Teitittely oli niin syvällä ihmisten puheessa, että sitä ei välttämättä rikkonut edes sukupuoli- tai sukulaisuussuhde - tai tällaiseen kuvan olen ainakin saanut kirjeenvaihdosta, jota saksalaispietarilainen säätyläistö kävi 1800-luvulla. Oikeastaan ainoat toisiaan sinuttelevat ovat erittäin hyvät miespuoliset ystävykset tai osa vanhemmista ja lapsista (samassa perheessä osa lapsista voi teititellä vanhempiaan ja osa sinutella). 

Teoksen otsikointi oli epätasaista. Toiset otsikot olivat lyhyitä ja napakoita, toiset pitkiä ja ei niin osuvia. Esimerkiksi luku 13 "Kaikki minkä Masa tiesi ja mikä ilmenee vuosikymmeniä myöhemmin ja kaikki minkä voi arvata ennalta  - sillä tässä syntisessä kaupungissa puhutaan" vs. luku 28 "Maanpako". Ensimmäinen otsikointityyli yrittää jäljitellä historiallisessa romaanissa joskus käytettyä tyylilajia, mutta siinä ei oikein onnistuta. Itse olisin ollut lyhyiden ja napakoiden otsikkojen kannalla. Lisäksi näin lyhessä romaanissa otsikkoja olisi voinut karsia 52:sta vaikkapa vain viiteen.

Romaanina, tekstinä ja kielellisesti (luin suomennetun version, suomentajana Helene Bützow) teos toimii hienosti. Teksti ikään kuin alleviivaa tunteita. Erityisesti nuoruuden aikana "Liebe! Liebe! Liebe!" , "Millainen ilo!", toiminta ja tunteet, kertova teksti ja dialogi ovat nautinnollista luettavaa. Valitettavasti loppua kohti kielellinen iloittelu jää vähemmälle ja keski-iän vaikeudet eivät heijastu käytettyyn kieleen. Kielestä tulee vain keino viedä tarinaa eteen päin. Romaanissa ei myöskään nouse esille Sophien Carl-isän kaltaista toista keskushenkilöä, vaan Jansen-puoliso jää sivurooliin kuten hän Sophien elämässäkin jäi. Dialogit puolisoiden välillä ovat lyhyitä. "Jaha, täällä sinä nyt olet." Tämä kuvastaa hyvin puolisoiden välien kylmenemistä. Dialogien puuttuminen asettaa kuitenkin suurempaa merkitystä kuvailevalle tekstille. Loppua kohti kuvailevia osuuksia on enemmän ja välillä lukijalle tulee tunne, että kirjailijalla on ollut kiire saattaa tapahtumat loppupisteeseen. Alun maalailevista kuvauksista ja yksityiskohtaisesta tunnelmoinnista ei ole pystytty pitämään täysin kiinni loppuun saakka.

Nykylukija haluaa lukea tunteista, siitä miltä ihmisistä tuntui.  "Miehen poissaolo ei yleensä häirinnyt Sophieta... Sophie oli menettänyt täysin mielenkiintonsa kaikkeen, mikä vain muistuttikin jonkinlaista läheisyyttä... niitä päiviä leimasi kuitenkin jonkinlainen rauhattomuus... Sophie suuttui... Sophie oli läpimärkä ja onneton..." (s. 119). "Ja taas hihitettiin hysteerisesti... Vai tältä täällä näytti... lokaojan haju. Ei erityisen miellyttävää... jossakin kuului ammuva lehmä... Sophie tunsi sen pahoinvoinnin aaltona... ei pidä tempautua hulluihin kuvitelmiin eikä tuomiopäivän tunnelmiin... Niin ihminen uskoo... talossa tuoksui puhtaalta..." (s. 159). Nämä sattumalta valitut sivut paljastavat, miten kirjailija lähestyy aihettaan tunteiden kautta. Samoilla sivuilla toimintaa kuvataan seuraavasti "Jansen on [...] vastaajana, kantajana [...] käräjänäytelmien vakioesiintyjä. ... Sophie oli kotona... he istuivat salongissa tekemässä käsitöitä ... he leikkivät ... [lapset] olivat pudoneet lautalta..." (s. 119) ja sivulla 159: "... rouva lähtee Pietariin... ajettiin Petaksen ohi... Anna nipisti seuralaistaan... kanoja säntäili kaakattaen... nyt elämä alkaa... Anna oli heti tultuaan levittänyt isolle pöydälle pellavaliinan." Tekijät ovat muita kuin Sophie. Tekijöitä ovat Jansen (Sophien puoliso) ja piiat. Rouvan toiminta on odottamista, istumista, lasten kanssa toimimista, matkustamista. 

Teos kyllä kuvaa Sophien toimintaa ("Sophiella oli taipumus toimia." s. 210), mutta toiminnan taustalla olevat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt jäävät pimentoon tai niitä pidetään poikkeuksellisina. Tästä syystä kirjailija ei ehkä tavoita Sophien toiminnan motiiveja ja tarkoitusperiä niin onnistuneesti ja monipuolisesti kuin olisi ollut mahdollista. Sophien harjoittama maatalous eli se, että hän oli vastuussa kartanon maanviljelystä ja karjataloudesta, sekä hänen kätilöntoimensa olivat tyypillistä tuon ajan venäläisen kartanonrouvan toimintaa. Tästä voi lukea lisää Katherine Pickering Antonovan tutkimuksesta An Ordinary Marriage. The World of a Gentry Family in Provincial Russia (Oxford University Press 2013). Sophien toiminnasta, ei vain hänen tunteistaan, olisi voinut löytyä lisää kerrottavaa ja perusteita hänen elämänkohtalolleen. Lisäksi Strömberg todistelee Sophien käytännönläheistä puolta, mutta lähestyy silti aihettaan tunteiden kautta. Lukijana en tiedä, kumpaa uskoa, tunteellista vai toimivaa Sophieta.

Onko kuitenkin niin, että nykyään halutaan lukea vain tunteista? Teos on "moderni romaani, historiallisissa puitteissa". Voiko historiallista romaania kirjoittaa ilman, että siitä tulee romanttinen seikkailukertomus, nuoren tytön kasvutarina tai elämän kovuutta kauhisteleva kärsimystarina? Strömbergin teos oli hyvä yritys välttää kliseet. Toisaalta teoksen aihepiiri olisi antanut mahdollisuuden laajempaan ajankuvaan ja Strömbergin maalaileva kielenkäyttö olisi toiminut hyvin vaikkapa maiseman, tapojen ja henkilökuvauksenkin syventämisessä. Onko niin, että nykyiset kirjankustantajat vaativat noin 250 sivun teoksia koska oletetaan, että sitä pidempiä eivät lukijat halua (jaksa) lukea? Sophie. olisi toiminut pidempänäkin teoksena. 

Kun kerran kirjoitetaan kaunokirjallista teosta, voi todelliset tapahtumat sivuuttaa. Romaanin kaikkitietävä kertoja voi olla uskottava genressään, mutta historiantutkijaa ei kertoja vakuuta. Historiallisten tapahtumien ja keksityn raja on häilyvä ja historiantutkijana ambivalentit tuntemukset vuorottelevat. Historiantutkija kysyy, miten Sophien nuoruuden rakkausseikkailut suuriruhtinas Aleksanterin kanssa on todennettavissa alkuperäislähtein, vai onko kyseessä vain suvussa kulkenut legenda? Toisaalta Jensenin loputtomat käräjöinnit houkuttelevat historiantutkijaa pariinsa. Mitä pöytäkirjoissa oikeastaan sanotaan? Tai mitä kirkkoneuvosto sanoi epäsopuisalle Jensenin pariskunnalle heitä nuhdellessaan? Entäpä liiketoimet? Niiden todetaan sujuvan hyvin Sophien valvonnassa ja Sophien kuvataan pitävän hyvää huolta tilikirjoista, mutta onko näistä mitään säilynyttä todistusaineistoa? Entäpä Sophien ja hänen äitinsä kirjeenvaihto, josta teoksessa on "katkelmia". Ovatko nämä kirjailijan mielikuvitusta vai säilyneitä kirjeitä? 

Olen pohtinut viime aikoina todellisten ihmisten elämään pohjautuvia kaunokirjallisia romaaneja. "Omasta" tutkimushenkilöstäni on Pirjo Tuominen kirjoittanut romaanin Arvoisa rouva Marie ja Myrttiseppele. Näissä teoksissa, kuten Sophie.:ssakin on ongelmana se, että lukijana en ole ihan varma, haluaako kirjailija kirjoittaa elämäkerran vai fiktiivisen romaanin. Ehkä olisi ollut parempi pysyttäytyä jälkimmäisessä vaihtoehdossa ja kirjoittaa puhtaasti fiktiivinen romaani. Inspiroituahan voi historiallisista tapahtumista ja eläneistä ihmisistä, mutta vaatii melkoisia kirjallisia kykyjä ja historiantuntemusta, jotta voisi kirjoittaa (fiktiivisen) elämäkerran oikeasti eläneestä ihmisestä. Taitaa vain olla niin, että oikeasti eläneen ihmisen nimi myy ja siksipä siis näitä kuviteltuja elämäkertoja tehdään.

Historiantutkijan koulutuksen saaneena en voi olla muistuttamatta, että voimme vain tehdä päätelmiä menneisyyden jättämistä jäljistä eli lähteistä. Kirjailijoita nämä säännöt eivät tietenkään koske, mutta tutkijana ajaudun väistämättä ahdistavaan "ei mainittu lähteissä, ei voi päätellä lähteistä" -kritiikkiin. Ymmärrän kirjallisuudentutkijoita, jotka lähestyvät tekstiä tekstinä ja niin yritän tehdä tätäkin teosta lukiessani. Tekstinä ja teoksena Sophie. toimii mainiosti, mutta historiantutkijana en ole varma, mitä ajattelisin fiktiivisestä elämäkerrasta. Erityisesti fiktion esittämät väitteet muuttuessaan faktatiedoksi ovat ärsyttävä sivujuonne, josta olen aloittelevia opiskelijoita keskusteluttanut. Fiktiivinen romaani kun kertoo niin paljon paremmin "mitä todella tapahtui". Näitä fiktiivisiä elämäkertoja on viime vuosina tullut useampiakin, muun muassa Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet (Tammi 2006), Hannu Mäkelän Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema (Otava 1995), Casanova, eli, Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi (Tammi 2007. Wikipedian mukaan teos on tietokirja!) ja Pushkinin enkeli (Tammi 2013), Laila Hirvisaaren Minä, Katariina (Otava 2011) ja Me, keisarinna (Otava 2013) tai jo arvostelemani Raija Orasen Aurora. Myös hiljakkoin tv-sarjana tullut Susipalatsi perustuu fiktiiviseen Thomas Cromwellin elämäkertaan, jonka on kirjoittanut Hilary Mantel. Kiinnostuneille vielä englanninkielistä listausta genrestä. 

Mikaela Strömberg on minulle tuntematon kirjailija. Sophie.:n lisäksi hän on kirjoittanut vuonna 1999 Finlandia-ehdokkaana olleen Dessa himlar kring oss städs (suom. Alati taivaat) romaanin, lastenkirjoja, tv-käsikirjoituksia sekä  romaanit De vackra kusinerna (2008) ja Till alla hästar och vissa flickor (2004).

Lisää Sophie.:sta: Helsingin Sanomien arvostelu, Huvudstadsbladetin arvostelu, Kirjailijahaastattelu

Lisää elämäkerroista ja historiantutkimuksesta: Maarit Leskelä-Kärki Ennen ja nytissä. 

Uutistamo: Ihmiset ja tavarat liikkeellä

Kirjoitin Uutistamoon  tulevasta tutkimuksestani, joka on osahanke suuremmassa siirtolaisuutta ja monietnisiä kaupunkeja koskevassa tutkimushankkeessa.

Suur-Merijoen kartano Milavidassa - ja kumiteollisuuden historiaa

Kävin hiljakkoin tutustumassa Milavida-museossa Tampereella avautuneeseen näyttelyyn Suur-Merijoki - Jugendin helmi. Kartano sijaitsi Viipurin lähellä, noin kolme kilometriä Ykspään junaseisakkeelta. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "kartano oli [...] jugendarkkitehtuurin helmi ja aikansa julkisin koti". Kartanon rakennutti pietarilainen, sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Neuscheller, joka 1900-luvun alussa palkkasi nuoret lupaavat arkkitehdit Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelemaan kesähuvilan, josta tuli kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat huvilaan myös sisustuksen ja valaisun. Kartano valmistui vuonna 1903 (toisissa lähteissä 1904).

Suur-Merijoen kartano, Signe Brander 1912, Museovirasto. 

Kirjoitin heinäkuussa 2015 tähän blogiin vierailustani Milavidan von Nottbeck näytelyssä. Tuolloin en ollut aivan tyytyväinen näyttelyyn. Suur-Merijoesta kertova näyttely on toteutettu perinteisemmin kuin von Nottbeck -näyttely, osittain varmastikin siitä syystä, että Suur-Merijoki -näyttely ei ole pysyvä, kuten von Nottbeck -näyttely on. Suur-Merijoen näyttelyssä huomioni kiinnittyi siihen, että näyttelysaleja ei oltu pimennetty. Nykyään museonäyttelyt on usein sijoitettu mustaksi maalattuihin, pimennettyihin huoneisiin. Näin pystytään valoilla ohjaamaan näyttelyvieraan katsetta ja toisaalta esimerkiksi arvokkaat tekstiilit eivät kärsi päivänvalosta. Koska Suur-Merijoki -näyttelyssä oli esillä pääasiassa huonekaluja, valaisimia sekä teksti- ja kuvatauluja, ei pelkoa haalistumisesta ollut. Näyttelyvieraana olikin miellyttävää kierrellä kevätauringon valaisemissa Milavidan huoneissa. 

Suur-Merijokea oli suunnittelemassa lukuisa joukko arkkitehteja ja näyttely keskittyykin suurelta osin arkkitehtien työn esittelyyn. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän Neuschellereiden perhe. Maximillian Neuscheller kuoli vuonna 1919 sydänkohtaukseen jouduttuaan bolshevikkien pidättämäksi. Muu perhe pakeni Suomeen ja asettui Suur-Merijoelle, jossa asui vuoteen 1926 asti. Tällöin perhe myi kartanon Suomen valtiolle. Kartano siirtyi ilmavoimien käyttöön ja sen maille perustettiin lentokenttä, päärakennus toimi upseerikerhona. Kartano tuhoutui toisessa maailmansodassa. Esa Hakalan blogista voi lukea lisää Neuschellereista ja kartanosta. Myös Per Magnus Wijkmanin englanninkielisestä blogista löytyy lisätietoja ja kuvia. 

Olen tutkinut väitöskirjassani yhtä Viipurin seudun kartanoa, Hackmaneiden Herttualaa, joten Suur-Merijoen kartanon esittelyteksteissä oli paljon tuttua. Kosmopoliitti elämäntapa, läheiset yhteydet Pietariin ja saksankieliseen Euroopaan yhdistivät monia Viipurin seudun kartanonomistajia. Anna-Lisa Ambert on vuonna 2003 tutkinut Suur-Merijokea porvariston omakuvana tutkimuksessaan "Kotini on linnani": kartano ylemmän porvariston omakuvana: esimerkkinä Geselliuksen, Lingrenin ja Saarisen suunnitteleman Suur-Merijoki vuodelta 1904. (taidehistorian väitöskirja, julkaisija Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki 2003) 

Suur-Merijoki ei  ollut vain kesähuvila, vaan siellä harjoitettiin myös viljelyä ja karjankasvatusta. Kartanon pihaa komistikin suuri sonniveistos, joka esitty Ayrshire-rotuista Gary-sonnia. Patsas sijaitsee nykyään Järvenpäässä.

Täältä voi käydä katsomassa Maximilian Neuschellerin ottamia valokuvia. Hän oli innokas valokuvaaja ja kartanossa oli oma, erillinen pimiö häntä varten. Näiden kuvien konservoinnista on tehty opinnäytetyö.

Näyttelyn jälkeen jäin kuitenkin miettimään, että tiedämme edelleen melko vähän perheen elämästä Suur-Merijoella. Tutkimus näyttää olleen kiinnostuneempi kuuluisista arkkitehdeista ja Ambergin väitöskirjassakin heidät nostetaan esille sen sijaan, että keskityttäisiin perheeseen. Amberg kylläkin toteaa kartanon olleen Neuschellerin omakuva ja kosmopoliittisuuden ilmentymä, mutta siitä huolimatta kyseessä on "rakennusmonografia", ei Neuschelleriin keskittyvä tutkimus. Koska en ole täysin perehtynyt Ambergin väitöskirjaan ihmettelenkin mielessäni, miksi arkkitehtien nimet on tästä rakennuttajan omakuvaa korostavasta lopputulemasta huolimatta pitänyt nostaa työn otsikkoon. Olen havainnut, että oli kyse sitten maisema- tai rakennusarkkitehtuurin historiasta, arkkitehdit kyllä muistetaan ja heidän ympärilleen jopa luodaan sankarimyyttiä, mutta tilaajien ja varsinaisten käyttäjien kokemuksia ja intentioita harvemmin otetaan huomioon. 

Jäinkin miettimään, millaista oli asua "kokonaistaideteoksessa", miten se soveltui perhe-elämän tarpeisiin? Kartanon pohjapiirroskin, joka oli esillä museonäyttelyssä, kertoo vilkkaasta seuraelämästä. Vieraille oli varattu useita huoneita. Moderniudestaan huolimatta vieraiden käytössä ei kuitenkaan ollut pesutiloja, vain vesiklosetti, samoin kuin palkollisille. Missä nämä peseytyivät? Entäpä miten kivirakennus soveltui talviasumiseen? Miten sitä lämmitettiin? 

Kuva: uusiotuotantoa mainosjulisteesta www.delcampe.net

Entäpä Neuschellerin liiketoimet? Liike-elämää tutkineena kiinnitin huomioni näyttelytekstissä mainittuun, vuonna 1860 perustettuun Russian American India Rubber Companyyn. Yritys oli omana aikaan maailman suurin kumialan yritys ja sillä oli monopoli koko Venäjän vähittäiskauppaan edustamissaan tuotteissa, joihin kuuluivat muun muassa kumikalossit. Maximillianin isän Leopold Neuschellerin omistama ja hänen kuoltuaan Maximilianin ja hänen vaimonsa serkun, rotterdamilaissyntyisen Hendrik van Gilse van der Palsin omistama kauppahuone fuusioitui 1909 kumitehtaan kanssa. Tällöin Maximilian Neuscheller vetäytyi eläkkeelle. Täältä ja täältä voi käydä tutustumassa van der Palsin Pietarin taloihin. Venäjän vallankumouksen jälkeen van der Pals muutti Suomeen, Lohjalle omistamaansa Palonimen kartanoon ja toimi Suomessa kumialalla yrityksellään Suomen Treugolnik Oy (Lähde: Esa Hakalan blogi) van der Pals oli ilmeisesti jo varautunut mahdolliseen tulevaan Suomeen muuttoon, sillä hän oli vuonna 1912 ostanut Pyhäniemen kartanon Hollolasta, josta hän kuitenkin jo vuonna 1919 luopui. (lähde: paijat-hamewiki.fi)  van der Palsin liiketoimista riittäisi tutkittavaa, sillä Treugolnikin lisäksi hänellä oli myös muuta liike- ja hyväntekeväisyystoimintaa Pietarissa. (lähde: Erik Amburger: Deutsche in Staat, Wirtschaft und Gesellschaft Russlands. Die Familie Amburger in St. Petersburg 1770-1920, Wiesbaden 1986)

Kuva: Hanseatisches Sammlerkontor für Historische Wertpapier

Neuschellerin kumituotteet sysäsivät Suomen kumiteollisuuden liikkeelle. Vuonna 1895 Mauritz Weissman perusti Gummi Teollisuus Tehdas Pohjolan tutustuttuaan Neuschellereiden Treugolnik-tuotemerkillä valmistamiin kalosseihin. Weissmanin tehdas meni kuitenkin pian konkurssiin, mutta vuonna 1898 perustettiin Suomen Gummitehdas Oy, joka vuonna 1904 muutti Helsingistä Nokialle. Ja loppu onkin historiaa, voisi sanoa. (lähde: Wikipedia) 1800-luvun loppupuoli oli kiivasta kumi- ja kankaiden kyllästysteollisuuden aikaa. Uuden keksinnöt houkuttelivat alalle rikastumisen toivossa yrittäjiä, joiden hiukan epäonnisemmista, mutta hetkellisesti tuottoisista seikkailuista voi lukea vaikkapa Anders Ramsayn muistelmista Från barnaår till silverhår (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). 

Joku tässä kumiteollisuuteen liittyvässä osassa jäi kuitenkin kaivelemaan ja pengoin asiaa hiukan lisää. Kumiteollisuuden viimeisimmät kiemurat ovat juuri nyt median riepoteltavana ja nokialaisena olen kiinnostunut paikkakunnan teollisuuden historiasta.

Suomen Gummitehdas osti 1930-luvulla enemmistöosuuden Osakeyhtiö Nurmesta ja Savion kumitehdas Oy:sta. Wikipedian mukaan jälkimmäinen ostettiin vuonna 1832, mutta vielä vuonna 1934 Savion kumitehdas Oy mainosti  Treugolnik nimeä ja perustamisvuottaan 1860 Pietarissa, sekä Made in Finland -tekstiä. Täällä pienpainate. Kulutus tai muotihistorian tutkijalle tästä mainoslehdykästä löytyy mielenkiintoista kuvamateriaalia. Mutta takaisin liike-elämään. Eli oliko niin, että Keravan Saviolla sijainnut Savion kumitehdas Oy oli van der Palsin Suomen Treugolnik Oy? En onnistunut löytämään Savion kumitehtaasta mitään historiatietoja. Vuodelta 1923 löytyy Suomalainen Treugolnik Oy. Suomen Treugolnik -nimeen en törmännyt muualla kuin Esa Hakalan blogissa. Lisäanekdoottina todettakoon, että Finska Treugolnik perusti vuonna 1921 Svenska Treugolnik -yhtiön, jonka toiminnan kestosta ei kuitenkaan ole tietoa. Keravalla kumituotteita valmistettiin ilmeisesti vuodesta 1925 aina 1980-luvulle saakka. 

Osakeyhtiö Nurmi herätti mielenkiintoni. Hackmanit ostivat vuonna 1872 Nurmen tilan Viipurin läheltä. Sinne perustettiin vuonna 1873 olkiselluloosatehdas ja vuonna 1876 hienotaetehdas. Selluloosatehdas lopetti vuonna 1882 ja hienotaetehdas siirrettiin vuonna 1891 Sorsakoskelle, jossa edelleen Hackmanista irrottautunut Metos Oyj valmistaa teräsesineitä suurkeittiöiden tarpeisiin. (Lähde: Kestäviä arvoja. Hackman 1790-1990, Helsinki 1990) Teollinen tuotanto siirtyi vain väliaikaisesti pois Nurmesta. Osakeyhtiö Nurmi, joka oli siirtynyt Suomen Gummitehtaan omistukseen konkurssin jälkeen vuonna 1930, valmisti kumisia kengänkorkoja ja lattianpäällysteitä. Olin lukenut Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran blogista, että Viipurin maakunta-arkistossa on alkuperäinen "Nokian" lattia. Olin itsekin päässyt ihailemaan kyseistä lattiaa, joka tuskin kuitenkaan voi olla "nokialainen". Upofloor aloitti lattiapinnotteiden valmistuksen Nokialla vasta sodan jälkeen, vuonna 1955. Toisekseen nokialainen Suomen Gummitehdas valmisti lattiapäällysteitä Viipurissa, kuten yllä totesin.  Joten luultavimmin kyseessä on siis Osakeyhtiö Nurmen/Suomen Gummitehtaan valmistama lattia, paikallista tuotantoa siis. 

Ajauduin siis aika kauas varsinaisesta aiheesta, eli Suur-Merijoen kartanosta. Nokialla on myös toinen Viipurista siirtynyt teollisuuslaitos, nimittäin mylly. Siitä kirjoittelen ehkä toisella kertaa. 

Koitsanlahden hovi

Itä-Savo ehti ensimmäisenä uutisoimaan, että Koitsanlahden hovi myydään tarjouskaupalla.

Kuva: kuvapankki.ekarjala.fi

Museovirasto on siis vuosien jahkailun päätteksi siirtänyt Suomen ainoan lahjoitusmaakartanon myytäväksi Senaattikiinteistöille. Avoin huutokauppa alkaa 28.2.2016. Ostajalta vaaditaan varallisuutta ja vastuullisuutta, sillä kauppaa ei voita korkein tarjous, vaan se, joka pystyy osoittamaan korjaussuunnitelman sekä lupautumaan pitämään ainakin osan rakennuskannasta avoinna yleisölle. Ei siis liene pelkoa, että ostajista olisi ylitarjontaa. Vuonna 2010 päärakennuksen korjauskustannuksiksi arvoitiin 450 000 euroa ja tallirakennuksen 130 000 euroa. 

Miksi tämä Koitsanlahden hovin kauppa herättää intohimoja? Ensiksikin, kartano on toiminut museona, se on aikanaan siirtynyt Museoviraston hallintaan ja nyt Museovirasto on päättänty luopua siitä. Museot ovat tähän saakka suhtautuneet erittäin kriittisesti hallintaansa tulleiden esineiden myymiseen. International Comite of Museums ICOM-Suomen komitea ry:n julkaisussa Museotyön eettiset säännöt todetaan: "Esineen tai näytteen poistaminen kokoelmista edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä." Eli museoiden ei tulisi poistaa  korvaamattomia esineitä.

Sellaiseksi voidaan Koitsanlahden hovi katsoa. Se on ainoa nykyisen Suomen alueella sijaitseva lahjoitusmaakartano. Tämä tarkoittaa tilaa, jonka Venäjän hallitsija oli lahjoittanut jollekin taholle. Nykyisen Suomen alueella tällaisia tiluksia on, mutta niillä ei sijaitse asuinrakennuksia kuten Parikkalassa. Jyrki Paaskoski luettelee väitöskirjassaan Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826 yhteensä 30 lahjoitusmaata Vanhan Suomen alueella. Nykyisen Suomen alueella on sijainnut lahjoitusmaita Joutsenossa, Pyhtäällä, Sulkavalla, Uukuniemellä, Vehkalahdella ja Virolahdella. Tosin en ole ihan varma, miten tuo Uukuniemen lahjoitusmaa-alue asettuu kartalle, eli jäikö se sittenkin nykyisen rajan taa kuten suurin osa Uukuniemeä.

lähde: wikipedia

On tietenkin vain sattumaa, että juuri Parikkalassa on säilynyt ainoa lahjoitusmailla sijainnut asuinkartano. Lahjoitusmailla ei välttämättä ollut lainkaan asuinkartanoa. Lahjoitusmaan haltija asui Venäjällä ja tiluksia hoiti palkattu työväki sekä lahjoitusmaatalonpojat, joilla oli päivätyövelvollisuus kartanoon. Tiluksilla saattoi olla siis vain vaatimattomia asuinrakennuksia ja eläinsuojia. Koitsanlahdessa sen sijaan on säilynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla rakennettu asuinkartano. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti lahjoitusmaa-ajalta peräisin. Parikkalassa varsinainen lahjoitusmaa-aika päättyi 1797, kun Venäjän hallitsija ei enää lahjoittanut aluetta edelleen, vaan alue jäi kruunulle ja kartanoa vuokrattiin vuokraviljelijöille. Kirjotin eräästä heistä aiemmin.

Kartanorakennuksen nykyisen huonon kunnon selittänee osaltaan se, että rakennus ei edusta tyylisuunnaltaan mitään kovin erikoista rakennustapaa, tai nykyisen vuonna 1849 valmistuneen päärakennuksen rakennuttaja tai asukas ei ole kovin kuuluisa hahmo maamme historiassa. Museovirasto ja ylipäänsä museoimisesta kiinnostuneet tahot ovat innokkaampia tarttumaan rakennuksiin, joissa on mieluiten syntynyt tai asunut joku itsenäisyyden ajan merkkihenkilö, tai joka tyyliltään edustaa merkittävää arkkitehtuuria. Viittaan tällä tietenkin Kotkaniemen, presidentti Svinhufvudin synnyinkodin saamaan rahoitukseen. Päätös on sen verran epäselvä, että en heti osannut tulkita oliko Kotkaniemi saanut koko 2,5 milj. euroa vaatineen kunnostuksensa rahoituksen vai ei. Museoliiton blogissa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tulkitsee näin tapahtuneen. Verrokkina kerrottakoon, että Suomessa Museoviraston kokonaismenot (sis. mm. Kansallismuseo, kulttuuriympäristön hoito ja suojelu, arkistot, tietopalvelu ja museoiden kehittäminen) ovat yhteensä noin 6 milj. euroa. Budjetti löytyy verkosta.

Koska Koitsanlahti ei kuulu tähän hallituksen suojeluksen saamaan kategoriaan, on sen annettu rappeutua. Museovirasto sulki Koitsanlahden lahjoitusmaahovimuseon 1990-luvulla. Sen jälkeen rakennus on ollut kiinni eikä siellä ole tehty kunnostustöitä. Jo vuonna 2010 huomioitu katon vuotaminen on saanut jatkua kenenkään piittaamatta. Toisaalta samaan aikaan mediassa kirjoitetaan paheksuvin äänenpainoin Venäjän puolella sijaitsevien lahjoitusmaakartanoiden tuhosta.

Tunnistan tietenkin haasteet, joita Koitsanlahden hovin omistava taho kohtaa. Vaikka paikan historia on mitä mielenkiintoisin (kirjoitan siitä joskus toisella kertaa) niin se ei elätä ketään.

Kirjoittaja on tehnyt kandidaatintutkielmansa Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman lahjoitusmaatalonpoikien kapinoista (Tampereen yo), mutta hukannut todistuskappaleen. Kopio löytynee TaY:n historia-aineiden kirjastosta. 

Lisää juttuja Koitsanlahden hovista: täällä, täällä,  Mauri Kinnusen blogissa, Willimiehen blogissa, Museoviraston sivuilla, Maakuntayhdistyksen kannanotto
Akateemista tutkimusta: Paaskoski, Jyrki, Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.


Muokkaus: Tänään 24.2.2016 Itä-Savossa julkaistiin uutinen koskien Koitsanlahden hovin kauppaa. Kärsimysten kivet mukana kiinteistökaupassa. Kyseiseen kauppaan siis kuuluu muistomerkki, jonka parikkalalaiset pystyttivät vuonna 1958 sen kunniaksi, että oli kulunut sata vuotta hovin päivätyövelvollisuuden päättymisestä. Willimiehen blogissa lisätietoja ja kuvia muistomerkistä.