Nokian ja kulutustavaroiden historiaa

Kävin alkuviikosta tutustumassa äskettäin avautuneeseen näyttelyyn Kasvun aika - Nokian tehdasyhdyskunnan historiaa sotavuosista 2000-luvun kynnykselle. Näyttely on avoinna Nokian Taidetalossa syyskuun alkupuolelle ja sisäänpääsy ei maksa mitään.

Maisemakuva Nokialta Harjulta Tyttölään. Tampereen museot.

Näyttelyn on koonnut ja esittelytekstit laatinut FT Keijo Rantanen. Jo edellinen Nokian kaupungin ja teollisuuden syntyä Suomen itsenäisyyttä edeltävänä ajanjaksona luodannut näyttely oli Rantasen kokoama. Aiemman näyttelyn perusteella odotukseni olivat korkealla. Näyttely ei pettänytkään  näitä odotuksia. Teksteistä välittyi niiden kirjoittajan asiantuntemus aiheesta (joka ei aina museoiden esittelytekstien kohdalla ole itsestäänselvyys). Harmi vain, että plansseissa oli muutamia painovirheitä. Tällä kertaa näyttelyyn oli saatu kootuksi enemmän esineistöä kuin aiempaan näyttelyyn. Erityisen ilahduttavaa oli Taidetalon toiseen kerrokseen koottu esineistö, joka koostui pääasiassa vaatteista ja kengistä. Esillä oli kerrassaan mielenkiintoisia kumikenkiä, lapsuudesta tuttuja kangaskenkiä ja Nanson trikoita. Varmasti nokialaisten ullakoilta olisi löytynyt enmmänkin materiaalia, mutta silloin näyttely vaatisi isommat tilat. Ehkä vaikkapa Tehdas108 tiloissa voisi joskus olla näyttely nokialaisen teollisuuden valmistamista kulutustavaroista? Esineiden kerääminen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön tallettaminen loisi yhteenkuuluvaisuutta nokialaisten keskuuteen. Jo nyt Taidetalon näyttelyiden suosio on osoittanut, että tällaiselle kulttuurityölle on Nokialla kysyntää ja tarvetta. Sitäpaitsi museokäynnit tekevät hyvää ja pidentävät elinikää, kuten Juho-Matti Paavola kirjoitti Museo-lehteen 2/2014. Katso myös Museoliiton tuore raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Tampereen museoiden / Pirkanmaan maakuntamuseon kokoelmista löytyy melko paljon Nokiaan ja sen teollisuuteen liittyvää materiaalia. Luonnollisesti Taidetalon näyttelyssä oli vain murto-osa esineistöstä ja kuvamateriaalista, jota on talletettu museokokoelmiin. Kokoelmia voi selata museon Siiri-tietokannasta. 

Taidetalon näyttelyssä oli esillä myös muutamia markkinointimateriaaleja, joilla nokialaiset tehtaat ovat mainostaneet tuotteitaan. Esimerkiksi Nokian Gummitehtaan valmistamia kumipamppuja mainostettiin sloganilla "Missä sana ei riitä, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua". 

Tampereen museot

Kulutushistorian tutkijana minua kiinnostaa erityisesti kulutustavaroiden markkinointi, johon on kansainvälisellä tutkimuskentällä tartuttu viime aikoina. Esimerkiksi D. G. Brian Jonesin ja Mark Tadajewskin vuonna 2016 ilmestyneen The Routledge Companion to Marketing History kokoomateoksen artikkelit pyrkivät kattamaan koko maailman. Mukaan on mahtunut artikkelit Tanskan ja Venäjän markkinointihistoriasta, mutta Suomeen asti teos ei ulotu. Meillä kuitenkin oli jo itsenäisyytemme alkuvuosina omia kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä, jotka markkinoivat tuotteitaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Ruotsissa Centrum för Näringslivshistoria on ottanut tehtäväkseen koota yrityksien markkinointimateriaalia (samaa työtä, jota meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA tekee) ja sikäläiset yritykset ovat ottaneet history marketing -konseptin omakseen (esim. case Ahlsell ja muita caseja). 

Kumipamppujen mainosteksti sekä alla oleva kumikalossien mainos kertovat omasta ajastaan. Nykyään tuskin olisi millään muotoa korrektia mainostaa väkivaltaa ratkaisuna ongelmiin, joissa "sana ei riitä". Samalla koululaisten vanhemmille suunnattu mainos näyttäytyy 2000-luvun ihmisen silmiin varsin sukupuolittuneelta, sillä nykyään myös tytöt käyvät yhtä lailla koulua kuin pojat. Mainos kertoo 1920-luvun asenneilmapiiristä: kävivätkö vain pojat koulua vai oletettiinko tyttöjen olevan niin siistejä, että he pystyivät väistämään lätäköt ja kenkien kastumisen koulumatkalla? Vai oliko kenties tyttöjen koulunkäynti vähemmän tärkeää ja siksi heidän koulupukeutumiseenkaan ei haluttu satsata rahaa samalla tavalla kuin poikien kohdalla tehtiin? Mainos on ilmestynyt vuonna 1926, vain viisi vuotta sen jälkeen kun Suomeen oli saatu yleinen oppivelvollisuuslaki. Mainostajat olivat iskeneet heti tähän uuteen kuluttajaryhmään eli koululaisiin ja heidän vanhempiinsa. Aiemmin lapset saattoivat jäädä kotiin sadesäällä tai kylmällä ilmalla, mutta nyt kaikkien oli päästävä kouluun säässä kuin säässä. 

Nokian Gummitehtaan kalossimainos 1926. Tampereen museot

Lue lisää: Museoviraston Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hanke.
Museoliiton raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä
History Marketing -summit 2016

Lahjavinkki: Vanhoista mainoksista tehtyjä jääkaappimagneetteja voi ostaa ystäväni verkkokaupasta.

Muokattu 26.5.2017 klo 13.24: Lisätty linkki Museoliiton raporttiin.

Akvarelleja Engelin kaupungista ja miten historiantutkijan on vaikea lukea historiallista romaania

Paikallisen kirjaston uutuuskirjahylly ei petä. Nyt se tarjoili Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).  Teos on Viikilän esikoisromaani ja nykyisen muodin mukaisesti kirjailija poseeraa näyttäväsi kirjan kansilehdellä. En oikein tiedä mitä ajatella tästä villityksestä mainostaa kirjoja niiden tekijöillä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus nykyisen kirjallisuusmarkkinoinnin tilasta verrattuna vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin virtauksiin. Mikä on tekijän suhde tekstiin ja miten markkinointi heijastelee tätä. Lukuvinkkejä vastaanotetaan!

Mutta sitten itse kirjaan. Akvarelleja Engelin kaupungista on "fiktiivinen yöpäiväkirja", jota romaanin Engel piti vuosina 1816-1840. Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa historiallinen romaani taitaa elää uutta tulemista (jos koskaan oli poissa). Luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta nämä tietyn ja tunnetun eläneen henkilön ja fiktion yhdistäneet romaanit ovat historiantutkijalle hankalia. En tiedä pitäisikö niihin suhtautua yrityksinä konstruoida menneisyyttä mahdollisimman autenttisena vai täysin fiktiivisinä teoksina ikään kuin menneisyyteen sijoittuvana sci fi:nä. Nämä faktan tai todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittavat romaanit ovat viime aikoina olleet kovasti esillä, välillä hyvin, välillä huonommin onnistuen. Lukemiskokemustani häiritsi vielä se, että olin lukenut Engelin kirjeet ja tunsin 1800-luvun alun saksalaisen kaupunkilaiselämäntavan aiempien tutkimusteni vuoksi jokseenkin hyvin.

Viikilä on lukenut ilmeisen tarkkaan Engelin julkaistut Kirjeet Brev Briefe 1813-1840 (toim. Mikael Sundman, Gummerus 1989),  Matti Klingen teoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 (Otava 2012) ja ehkäpä jopa Salla Elon pro gradun Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludwig Engelin sopeutuminen Suomeen (Tampereen yliopisto 2007). Teoksen lopussa ei kuitenkaan mainita näitä ikään kuin lähteenä käytettyjä teoksia ja tutkimuksia, joka kaunokirjallisuudelle suotakoon. Ylen haastattelussa Viikilä mainitsee käyttäneensä vain kirjeitä inspiraation lähteenään. Viikilän teoksen lopussa on kiitosluettelo, joten lähde- tai inspiraatiomaininnat luulisi mahtuneen mukaan etenkin kun on kyse todellisuudessa eläneen henkilön "päiväkirjasta".

Engelin muotokuva, Johan Erik Lindh. Lähde: Wikipedia

Pääsääntöisesti Viikilän teos on historiallisesti uskottava. En onnistunut lukemaan kirjaa täysin fiktiivisenä, sillä se sijoittui niin vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan. Helsinki vuosina 1813-1840 olisi pitänyt onnistua sataprosenttisesti, tai sitten kertoa tarina jonkun tuntemattoman silmin, tuntemattomassa kaupungissa. Jälkimmäinen idea olisi varmasti toiminut yhtä hyvin, sillä teoksen juoni ja kieli olisivat olleet yhtä uskottavia, vaikka kertojana olisi ollut herrasmies x kaupungissa y. Aikakausikin olisi voinut olla miltei mikä hyvänsä, sillä pääosassa teoksessa olivat kertojan tuntemukset työstä ja perhe-elämästä. Ulkopuolisuuden tunteet, vastoinkäymiset sekä pienet onnen pilkahdukset olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Ainoastaan kirjan markkinoinnin kannalta tunnettu päähenkilö toi lisäarvoa ja lukijoita. Historiantutkijana koen joskus haasteelliseksi vastata niihin vaikkapa opiskelijoiden tai "suuren yleisön" vaatimuksiin kertoa siitä, mitä ihmiset "oikeasti" tunsivat ja kokivat, kun historiantutkimuksen lähdeaineisto usein tästä vaikenee tai pystyy vastaamaan vain osittain. Kirjailijalla ei tällaisia rajoitteita ole, joten hän voi laittaa fiktiivisen Engelin tuntemaan hyvinkin syvästi.

Sitten niihin häirinneisiin kohtiin teoksessa. Sivulla 118 Viikilä kirjoittaa "Naisten pukimossa, jos olen sellaisessa vieraillut, tulen unelmoineeksi leningin sisään raskaan ja ihanan täytteen." Vuonna 1828, jota tämä päiväkirjamerkintä koskee, naisten pukimoja tuskin oli Suomessa, jossa naisten vaatteet ompelivat kodeissa kiertävät ompelijattaret tai perheen naisväki valmisti vaatteet itse. Miesten vaattureilla saattoi olla omia työhuoneita ja vaatturit saattoivat ommella naisten päällystakkeja, mutta varsinaiset naisten pukimot tulivat kuvaan vasta vuosisadan loppupuolella. Kaupungeissa avoimia puoteja pitivät sekatavara- ja rihkamakauppiaat, mutta niissä ei myyty pukuja tai ommeltu naisille pukimia. Sivulla 118 mainitaan niin ikään, että "Charlotte ompelee itselleen vaatteita, vaikka voisimme tilata niitä räätäliltä mielin määrin." 1800-luvulla räätäliltä voisi tilata naisten päällysvaatteita kuten esimerkiksi takkeja, mutta yleensä räätälit eivät valmistaneet muita kuin miestenvaatteita. Charlotte siis ei voisi tilata räätäliltä mitä mielii. Naisten vaatteita valmistavien ompelijattarien työ tehtiin joko asiakkaan tiloissa tai ompelijattaren kotona, johon tuskin ohikulkevalla miehellä oli tarve tai mahdollisuus pistäytyä toisin kuin avoinna olevaan "puotiin". Tästä Viikilän sitaatista näkyy hyvin se, miten heijastelemme nykypäivän tai 1900-luvun alkupuolen käytäntöjä koskemaan menneisyyttä. Toisaalta paljastuu myös se, miten vähän yleisesti tiedetään kulutushistoriasta Suomessa. Euroopan metropoleissa kauppoja ja "shoppailua" saatettiin harjoittaa, mutta meillä tämän kaltainen toiminta oli kovin vähäistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Naiset kyllä olivat keskeisiä tekijöitä kuluttamisen käytäntöjen leviämisessä ja uudistumisessa, mutta "naisten pukimo" sellaisena kuin se Viikilän teoksessa esiintyy ei vielä tuolloin ollut kovinkaan todennäköinen. Olisi kyllä mielenkiintoista saada tietää, jos tällaisia pukimoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyi 1820-luvun Helsingistä!

Sivulla 124 Viikilä kirjoittaa joulukuusesta, joka koristi Engelin kotia jouluna 1828. Toisaalla kirjoitin, että ensimmäinen joulukuusi olisi nähty Suomessa vuonna 1829. Noh, vuosi sinne tai tänne kaunokirjallisessa teoksessa ei häirinne muita kuin historiantutkijoita.

Sivulla 177 Viikilä kirjoittaa laivasta astuneesta miehestä, joka "näyttää kauppamatkustajalta tai kostajalta". Mies "kirjautuu hotelliin nimellä Ernst Lohrman". Tästä miehestä tuli rakennushallinnon virastopäällikkö Engelin jälkeen. Viikilä rakentaa Engelin ja Lohrmanin välille jännitettä. Mutta mihinkä sitä historiantutkija karvoistaan pääsisi. Mieltäni vain vaivasi - onnistuneesta jännitteenluonnista huolimatta - se, että vuonna 1835 kauppamatkustaja ja kostaja tuskin pukeutuivat kuten saksalainen arkkitehti. Kauppamatkustaja sellaisena kuin nykylukija tämän ammattiryhmän ymmärtää on myöhemmän ajan tuotos. 1800-luvun alun kauppamatkustajat olivat kierteleviä kaupustelijoita, "laukkuryssiä" tai vaikkapa juutalaisia, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä. Heidän ulkoasunsa lienee ollut vaatimattomampi kuin preussilaisen arkkitehdin, tai sitten arkkitehti oli harvinaisen rähjääntynyt merimatkalla.

Sivulla 142 Viikilä kirjoittaa Engelin käsistä. "Ihmiset katsovat aina kirurgin käsiä, tai pianistin käsiä." Vuonna 1830, johon päiväkirjamerkintä kohdistuu, kirurgit toimivat varsin erilaisin tavoin ja välinein kuin nykypäivänä. Tuolloin kirurgin hyve oli voimankäyttö, sillä kirurgeiksi luonnehdittavat välskärit toimivat lähinnä sodissa ja armeijan parissa paikaten haavoja ja tehden alkeellisia amputaatioita. Kirurgin kädet olivat siis varsin toisen näköiset kuin pianistin kädet tai nykypäivän kirurgin kädet. Tällaiset pienet anakronismit tekstissä alkavat herättää ärsytystä, sillä ne olisi voinut välttää luettamalla tekstin aikakauden historiaa tuntevalla ihmisellä.

Näiden vaivaannusta herättäneiden havaintojen jälkeen itse taiteelliseen teokseen eli romaaniin. Kieleltään teos oli runollinen. Teksti vyöryy kielikuvia ja mielleyhtymiä, joiden taustaa ja merkitystä voisi jäädä miettimään. "Kun leikkasin leivän kahtia, sen sisältä tulvi valoa". Minulle kaikkien kielikuvien merkitys ei auennut, sillä ne eivät aina kuljettaneet tarinaa. Päiväkirjan muotoon kirjoitetulle romaanille tämä on varmaan sallitumpaa, mutta kielen ja tarinan suhde ei mielestäni ollut tasapainoinen. Kielen ja maalailut olisi voinut liittää mihin tahansa muuhunkin tarinaan, ne eivät välttämättä kuuluneet Engelille. "Kenelle minä oikeastaan kirjoitan?" laittaa Viikilä Engelin pohtimaan sivulla 149. Samaa jäin miettimään minäkin; kenelle Viikilä kirjoittaa. Engelin suuhun istutetuista sanoista olisi voinut koota Helsinkiä ylistävän runoteoksen. Mutta runoteosten myynti Suomessa tuskin yltää "Engelin päiväkirjan" myyntiin. Kyynisesti sanottuna.

Viikilän Engelin päiväkirjamerkinnät viestivät pessimistisestä miehestä.Teoksen päähenkilö on kotiinsa kaipaava mies, joka kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Toisaalta Salla Elo toteaa gradussaan, että Engelin kirjeistä välittyi kuva hyväntahtoisesta, nöyrästä ja huumorintajuisesta miehestä. Tämä ei ole sama Engel kuin Viikilällä. Viikilän Engel on pessimistinen, asemastaan epävarma ja tarkka, masennukseen taipuvainen mies, joka rakentaa palladiolaista ihannekaupunkiaan keisarin tuella, kilpailijoiden ja laiskojen mutta taitavien venäläisten muurarien sabotoinnista huolimatta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut melko monta arviota kirjallisuusblogaajilta. He kehuvat kirjan runollista, kuulasta ja kaunista kieltä. Olen samaa mieltä, mutta tutkijana kompastun fiktion ja faktan ontuviin yhtymäkohtiin. Tämä lienee ammatin varjopuolia.

Kuuntele Viikilän haastattelu Ylen Kultakuumeesta.