Ruotsinsalmen taistelu

Vierailin kesällä Merikeskus Vellamon Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyssä. Esittelytekstin mukaan näyttely kertoo "nykyisen Kotkan edustalla käydyn Itämeren suurimman meritaistelun ja sen jälkeen rakennetun linnoituskaupungin tarinan ennennäkemättömällä tavalla." Näyttely oli visuaalisesti näyttävä ja keskittyi suurelta osin mereen, sotatapahtumiin merellä ja meriarkeologian tuloksiin. Vähemmälle jäi mainittu linnotuskaupungin tarina: sitä edustivat muutamat henkilöt, joiden elämäntarinan kautta elämää Ruotsinsalmen linnoituskaupungissa valotettiin. Myös aikakauden esineistöä oli jonkin verran esillä. 

Ruotsinsalmen upseerimiekka,
Turun museokeskus 

Olen vuosien saatossa törmännyt omassa tutkimusaineistossani joitakin kertoja Ruotsinsalmen taistelua seuranneisiin tapahtumiin. Lisäksi olen ehkä tavanomaista museokävijää perehtyneempi aikakauden ihmisten elämään, joten tältä osin jäin kaipaamaan näyttelyssä syvällisempää panosta. Toki monelle museokävijälle näytti riittävän se, että sai napattua valokuvan näyttelijän suuresta valokuvasta, jossa näyttelijä oli puettu aikakauden asuun. Historiantutkijalle tällainen menneisyyden kuvittaminen ei juuri anna mitään, vaan olisin kaivannut enemmän aikakauden aitoja esineitä. Valitettavasti tämä taitaa olla nykyinen trendi, että museoissa esineille on yhä vähemmän tilaa. Tällöin tulee monesti mieleen, että katson niitä mieluummin finna.fi:stä kuin matkustan hämärästi valaistuun museoon tutkimaan vitriiniin asetettuja esineitä.

Näyttelyn mielenkiintosimpiin esineisiin kuului morsiuskampa, josta Marcus Lepola kertoo lisää täällä.

Morsiuskampa Sankt Nikolai -hylystä,
Museovirasto

Sankt Nikolai -hylystä nostetut kengänsoljet,
Suomen merimuseo. 

Näyttelyssä oli esillä ja myös finna.fi palvelusta löytyy useita kengänsolkia. Ne kertovat omalta osaltaan 1790-luvun muodista, jonka mukaan miesten kengissä oli komeat metalliset soljet.

Näyttely on saanut positiivista palautetta ja kun kohdeyleisö huomioidaan antaisin näyttelylle neljä tähteä viidestä. Täydet pisteet se olisi saanut, mikäli näyttelyn tueksi olisi ollut saatavilla tutkijoiden kirjottama asiantunteva näyttelyjulkaisu. Kun näyttely mitä ilmeisimmin perustuu uuteen tutkimukseen, olisi ollut mukava lukea myös tätä tutkimusta. Aiemmista näyttelyistä oli julkaisuja saatavilla museokaupassa, mutta ilmeisesti tämänkaltaista julkaisutoimintaa ei enää museoissa juurikaan harrasteta. Sen sijaan tutkimustuloksia voi seurata Merikeskus Vellamon YouTube -tililtä, jossa on saatavilla tutkijoiden luentoja aiheesta. Äänessä ovat ainakin Aaro Sahari ja Marcus Lepola, joista ensimmäinen toteaa, että ei voi olla virtuaalisia esityksiä, ellei ole ensin tutkimusta.

Ruotsinsalmen meritaistelu 1789

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu 1790

Ruotsinsalmen aikakauden historialliset sotalaivat

Ruotsinsalmi -näyttely näkyi myös museokaupassa. Tähän puoleen olikin panostettu ilmeisen paljon järjestämällä mm. tuotteistustyöpaja. Osa tuotteista oli geneerisiä museokauppojen esineistöä, mutta osa oli kekseliäitä näyttelyn teemaa tukevia, kuten esimerkiksi hamppunarusta solmittu pannunalunen, jossa yhdistyi merenkulun teema ja aikakauden materiaalit nykyihmistä palvelevaksi käyttöesineeksi, joka oli paikallisesti valmistettu. 

Media on raportoinut ja uutisoinut useampaan kertaan Kohtalona Ruotsinsalmi - näyttelystä.

Suomen edustalla käyty Itämeren suurin meritaistelu ei ollutkaan niin hirmuinen - yli 200 vuoden jälkeen selvisi, että aluksia tuhoutui puolet luultua vähemmän  YLE 29.10.2019

Historiallisen Sankt Nikolai -hylyn osia säilytettiin yli 50 vuotta ränsistyneissä vajoissa - pääsevät vihdoin turvaan YLE 21.2.2020

Ruotsinsalmen meritaistelun hinta lahoaa Kotkan edustalla - Suomen merimuseo julkaisi 3D-mallit 200 vuotta vanhoista laivanhylyistä Tekniikka & Talous 6.3.2020

Sukella sisälle mystiseen Sankt Nikolaihin ja 3 muuhun hylkyyn Suomen edustalla - liian samea vesi estänyt jopa tutkijoita näkemästä niitä näin selvästi  YLE 29.3.2020

Merelle katsovilla tammisotilailla on tarina, joka ei näy ulospäin - muistuttavat Pohjoismaiden suurimmasta meritaistelusta YLE 19.5.2020

Sodassa kaatuneiden viimeisiä henkäyksiä nousee kuplina kohti pintaa merikeskus Vellamon uudessa näyttelyssä - Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyn viesti kuuluu: "Sodassa ei ole voittajia" Etelä-Saimaa 9.6.2020

400 miestä kuoli, koska laivan kovapäinen päällikkö ei suostunut antautumaan - satoja vuosia sitten uponneet tavarat yhä hämmästyttävässä kunnossa YLE 16.7.2020

Pasifistinen näyttely vie keskelle sotahistoriaa Kansanuutiset 16.8.2020

Isä teki hylkypuusta hedelmäveitset, joista vaiettiin liki 60 vuotta - nyt tytär toi ne yleisön nähtäville: "Sanoin juristimiehelleni, että rikos on vanhentunut" YLE 21.9.2020

Ruotsinsalmesta on myös uutta akateemista tutkimusta ja opinnäytteitä:

Ahola, Antti: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellarien No 82 ja 83 raunioiden historia- ja kunnostusselvitys. Kymenlaakson ammattikorkeakoulu 2011.

Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti - Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. SKS 2011.

Takala, Sirkka: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellari no 84: restaurointisuunnitelma. Turun ammattikorkeakoulu 2011. 

Alén, Vesa (toim.): Rakennettu ranta - Ruotsinsalmesta Kotkan satamaan. Kymenlaakson museo 2013. 

Rummukainen, Christian: Ruotsinsalmen merilinnoitus ja tykkipatteri Katariinan toimenpide-ehdotuksia. Kymenlaakson amattikorkeakoulu 2013.

Kykyri, Marita & Lempiäinen-Avci, Mia: Käymäläkaivaus - harvinaista herkkua. Uusia tutkimustuloksia Ruotsinsalmen historiaan. Muinaistutkija 4/2014.

Halén, Harry: Ruotsinsalmen venäläiset sotilaishautausmaat 1796-1854. Kotkansaari - Hovinsaari -Mussalo. Unholan aitta 46/2017.

Oma tutkimuksellinen mielenkiintoni Ruotsinsalmeen heräsi jo väitöskirjaa tehdessä, kun eräässä kirjeessä kommentoitiin haminalaisen neiti Bruunin avioliittoa markiisi de Traversayn kanssa - neiti oli hylännyt viipurilaisen Jaenisch -sukuisen sulhasensa. Tämä mielenkiintoinen markiisi oli päätynyt myös museokaupan tiskirättiin (!), johon oli painettu hänen sanomakseen väitetty teksti "Minun pieni provinssini merellä". Rättejä oli saatavilla useilla kielillä. 

Sittemmin olen tutkaillut kirjeitä, joita Johan Friedrich Hackman kirjoitti vuonna 1790 ja havainnut, että hän sekä kommentoi sotatapahtumia että sodan jälkeen välitti hylkypuutavaraa ostajille. Laivoista saatua puutavaraa välittivät haminalaiset Bruunin kauppiasveljekset ja niiden laivauksesta vastasi Pyterlahden graniittilouhoksen esimies Carl Ki(e)lchen. Oletettavasti hylkypuutavaraa päätyi myös Suvorovin linnoitustyömaille, joilla urakoi Hackmanin appi (vuodesta 1799) Johan Friedrich Laube. Kytkös merisodankäynnin, linnoitustyömaiden ja viipurilais-haminalaisten kauppaiden välillä näyttää olleen vahva. Sota ja siihen varautuminen loivat varallisuutta alueelle. Harmillisesti enempi aiheeseen perehtyminen vaatisi oman tutkimuksensa, johon en ainakaa vielä ole ennättänyt syventyä.

Huomaan, että blogialusta blogger on muuttunut ja kuvien asettelu aiheuttaa ongelmia. Näköjään niitä ei saa järkevästi kuin tuohon tekstin keskelle, mutta sitten tekstin reunojen tasaaminen ei onnistu kaikissa kappaleissa. Harmittaa, mutta ehkä keksin ratkaisun tähän tuonnempana. 

Google digitoi muodin historiaa

Seuraamani Business of Fashion -uutissivusto kertoi viime viikolla Google tuovan digitaalisesti näytille muodin historiaa We Wear Culture -sivustolla. Se on osa Googlen Art and Culture -sovellusta. Tämä sovellus on taas osa Googlen aiemmin Cultural Institute -nimellä kulkenutta projektia, joka syntyi vuonna 2011 Googlen työntekijä Amit Soodin henkilökohtaisena projektina ja josta myöhemmin kehittyi Google Art Project. Soodin tavoitteena oli tuoda (taide)museoiden kokoelmat kaikkien internetin käyttäjien saataville. Projektissa sovellettiin Google Street Viewstä tuttua tekniikkaa. Luonnolliseti projekti on saanut kriittistä palautetta sen kuuden olemassaolovuoden aikana, mutta toisaalta yhä useampi museo on lähtenyt mukaan saattamaan kokoelmiaan digitaalisesti saavutettaviksi. Suomalaisista museoista Ateneum on antanut 55 teostaan Googlen digitoitavaksi ja EMMA jokseenkin saman verran. Nyt mukaan ovat tulleet muodin historiaan keskittyneet museot, jotka ovat antaneet kokoelmissaan olevia vaatteita Googlen digitoitavaksi. Kritiikki, jota muun muassa Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto on esittänyt, tuo esille sen, että taiteilijoiden tekijänoikeudet luovutetaan ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi ilmaiseksi Googlelle. Google ei ole luonnollisestikaan avannut sopimuksia, joita se on solminut museoiden kanssa.

Suomalaiset mediat tai muotiblogit eivät näytä vielä kiinnostuneen We Wear Culture -projektista eikä siihen ole lähtenyt mukaan myöskään Aalto yliopiston palkittu muodin koulutusohjelma toisin kuin esimerkiksi Central Saint Martins, joka on ehkä tunnetuimpia muotikouluja Euroopassa. Opiskelijoille We Wear Culture -projekti näyttääkin olevan näyteikkuna omille suunnittelutöilleen ja sellaisena se varmasti toimiikin. Opiskelijoiden kuitenkin kannattaa miettiä mitä luovuttaa Googlelle ladatessaan kuvia suunnitelmistaan Art and Culture -sovellukseen. Huomasin, että sovellukseen oli ladattu muun muassa suunnitelmia ja tasokuvia, joten voihan olla, että opiskelija on pahimmassa tapauksessa ja huomaamattaan luovuttanut suunnitelmansa Googlelle ilmaiseksi ja mikäli opiskelija haluaa kaupallisesti hyödyntää suunnittelemaansa vaatetta myöhemmin, ovat sen (tai vaatteesta tehdyn kuvan ja mallipiirroksen kuvan) omistusoikeudet Googlella.

Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture osioon (en tiedä miten näitä pitäisi oikeasti kutsua) voi tehdä hakuja monin eri tavoin. Jos esimerkiksi on kiinnostunut valmistustekniikoista tai tietyistä sunnittelijoista, teemaan voi tutustua tarkemmin. Toisaalta en onnistunut hakemaan sovelluksesta esimerkiksi kaikkia toimitettuja (editorial) haastatteluja tai artikkeleja. Tällä hetkellä mukana näyttäisi olevan museoita 40 eri maasta. Meitä lähimpänä Venäjän Etnografinen museo Pietarista. Mukana on myös sellaisia jättiläisiä kuin Versaillesin palatsi Ranskasta. 

Selaisin sivustoa / sovellusta sekä iphonella että tietokoneen selaimella. Se toimi hyvin, mutta varsin pian huomasin, että en taida kuulua sovelluksen kohderyhmään. Kuvat olivat toki hienoja, mutta sovellus ei antanut tarkempaa tietoa mistään asiasta. Esimerkiksi jos olisi halunnut tutustua tarkemmin keskiaikaisiin englantilaisiin tekstiileihin olisi sovelluksen tarjoama tieto ollut varsin pintapuolista (joskin näyttävän näköistä teknisesti). 

Koska We Wear Culture -lanseerauksen huomioiminen muotimediassa oli kesäkuun alun tapahtuma (hienosti osutettu ajankohtaan, jolloin ei ole suuria muotinäytöksiä tms. viemässä median huomiota*), yritin selvittää hankkeen taustoja. Kate Lauterbach, joka antoi haastattelun Business of Fashion -uutissivustolle, mainittiin hankkeen johtajaksi ja tällä tittelillä (project manager) hän on myös LinkedIn profiilissaan. Hän näyttäisi tämän profiilinsa perusteella olla noin 30-vuotias amerikkalainen, joka on valmistunut 2008 BBA:ksi Teksasin yliopistosta ja sen jälkeen suorittanut MBA tutkinnon työskenneltyään muotibisneksen parissa Yhdysvalloissa. Googlen yrityssivustoilta en onnistunut löytämään mitään tietoa siitä, keitä muita We Wear Culture -projekti työllistää ja millaista substanssiosaamista muodin historiasta projektin taustalla on. Google Culture Instituten johtaja Amit Sood on ilmeisesti hänkin taustaltaan kauppatieteilijä, jolla on BBA tutkinto intialaisesta yliopistosta ja MBA tutkinto samasta INSEAD Business Schoolista kuin Lauterbachilla. Lauterbachin ja Soodin tutkinnot on suoritettu jokseenkin hyvämaineisessa kauppaopistossa ja johon yritykset yleensä maksavat työntekijöidensä opinnot, tai opiskelija maksaa ne itse. Tällä hetkellä vuoden (10 kk) kestävä MBA tutkinto maksaa 80 800 euroa.  Hartaan etsimisen jälkeen löysin netin syövereistä vielä kolmannen Google Cultural Instituten työntekijän, Laurent Gaveaun, joka on entinen Versaillesin palatsin viestintäpäällikkö ja valmistunut arvostetusta Science Po yliopistosta. LinkedIn:stä löytyy vielä muutamia muita Google Culture Instituten työpaikakseen maininneita. He näyttävät kaikki olevan kolmekymppisiä digitaaliseen markkinointiin perehtyneitä ihmisiä, joiden koulutustausta on markkinoinnissa tai insinööritieteissä.

Toisin kuin Europeana -portaalin työntekijät, Google Art & Culturen taustavoimia on siis mahdotonta selvittää. Koska sivuston tekstien kirjoittajat ja tiedon alkuperä eivät kaikissa tapauksissa käy ilmi, on tiedon oikeellisuutta ja uskottavuutta hankala arvioida muutoin, kuin vertaamalla sivuston tekstiä muotihistorian tutkimuksiin ja etsimällä sivuston tekstien apuna käytettyjä tutkimuksia. Ei olisi ollut iso vaiva lisätä lähdeluettelo teksteihin. Etenkin, kun portaali mainostaa kertovansa "The stories behind what we wear", on tekstin ("tarinoiden") oltava uskottavia - tai portaali jää käyttämättä ja unohtuu. Nyt näyttää siltä, että portaali jää collegeopiskelijoiden ja koululaisten tiedonjanon tasolle ja tavoittelee näitä käyttäjäryhmiä muun muassa YouTube videoillaan, joten lukutaidottomatkin voivat omaksua tietoa.  Editorial -osioon on koottu  alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja, jotka on tehnyt All media, mutta tutkijat itse eivät ole päässeet kirjoittamaan siitä, mikä heitä kiinnostaisi, vaan ovat saaneet vastata toimittajien ennalta määräämiin kysymyksiin. Mielenkiintoista on, että niin Googlen kuin All Media Networksinkin yrityksen yksittäisten toimittajien tai sisällöntuottajien nimiä ei anneta. Tieto tai "tieto" vain tulee jostain mustasta aukosta ilman, että sen kirjoittajaa, tekstin motiiveja tai alkuperää voisi tarkistaa. Myös virheitä tekstissä on mahdotonta oikaista, sillä ainoa yhteystieto, joka annetaan, on yrityksen geneerinen sähköpostiosoite, joka ohjautuu todennäköisesti automaattisesti posteja seulovan koneen kitaan. 

Yritin myös etsiä tietoa siitä, miten museot tekevät yhteistyötä Google Art & Culture / Google Cultural Instituten kanssa.  Esimerkiksi British Museum on kaksi vuotta sitten kirjoittanut blogissaan aiheesta. Mutta hups, blogi on poistettu. Ilmeisesti museoiden työntekijät (usein ilmaiset harjoittelijat) digitoivat taideteoksia (ja nyt siis myös vaatteita) Googlen ohjeiden mukaan. Museot siis tuottavat sisällön Google Art & Culture -sovellukseen ilmaiseksi (?) ilman, että työntekijä välttämättä saa edes palkkaa työstään vaan se on "työharjoittelua". Ihan kiva - Google on sentään pörssinoteerattu firma, joka tahkoaa tulosta. Google Cultural Instituten Amit Sood tosin väittää, että kyseessä on non profit -hanke. Se, että museot tekevät varsinaisen työn ja tarjoavat substanssin sovellukseen selittää myös sen, että Google Cultural Institute / Art & Culture ei tarvitse palkkalistoilleen yhtään historiantutkijaa tai museoalan ihmistä. Ja näin varmaan on Googlen kannalta parempikin, sillä tutkijat ja museoammattilaiset kun tuppaavat kysymään hankalia kysymyksiä koskien asioita, jotka Google Art & Culture pyrkii ratkomaan tietokonealgoritmein. Se muun muassa oppii tarjoamaan käyttäjälleen sellaisia kuvia, josta hän voisi olla kiinnostunut. Mutta edelleenkään, se ei tuo yhtään syvempää tietoa asiasta esimerkiksi viittaamalla aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Esimerkiksi englantilaisista keskiaikaisista tekstiileistä löytyy akateemista(kin) tutkimusta vaikka kuinka paljon, jos vain on halua ja tahtoa sitä etsiä ja lukea. 

Jäin miettimään, onko tämä Google Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture -osio vain paljon melua tyhjästä. Miten sovellukseen saadaan sisältöä, jos sen tekijöiden substanssiosaaminen on muualla kuin muodin ja tekstiilien historiassa? Antavatko museot riittävästi tietoa kuvatuista esineistä? Onko Googlella edes halua tuoda julki muuta kuin kauniita kuvia - sovelluksen kehittäminenhän lähti nimenomaan Soodin halusta tuoda kuvina esille museokokoelmia soveltaen Street View -tekniikan kehittämää kameratyöskentelyä. Mitä muodinluojat luovuttavat Googlelle, kun he luovuttavat vaatteidensa kuvat? 

Olen opiskellut historian lisäksi markkinointia. Joskus olen kateellinen markkinointialan ihmisten ällistyttävälle röyhkeydelle hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin kaikkea mahdollista eteen tulevaa. Kun sen verhoaa kulttuuriperinnön säilyttämiseksi, saadaan kulttuuriperintöalan ihmiset tekemään ilmaista työtä. Kulttuuriperintöalalla ja tutkimusmaailmassa ollaan totuttu avoimuuteen ja päätökset ovat pääsääntöisesti läpinäkyviä. Kun yritin selvittää voittoa tavoittelemattoman Google Cultural Instituten taustoja, törmäsin seinään. Jos joku tietää tästä instituutista enemmän, kuulen asiasta mielelläni lisää.

* Muokkaus 19.6.2017 klo 22.06 Pitti Uomo, maailman suurin miestenmuodin tapahtuma alkoi 13.6.2017. We Wear Culturen lanseeraus 9.6.2017 taisi osua juuri sopivasti ennen Pitti Uomoa. En tiedä, oliko Pitti Uomossa esitelty We Wear Culturea, mutta Pitti Uomo herättää talousmedian mielenkiinnon muotiin, joten siinä siivellä menee We Wear Culturenkin mainostus. 

Nokian ja kulutustavaroiden historiaa

Kävin alkuviikosta tutustumassa äskettäin avautuneeseen näyttelyyn Kasvun aika - Nokian tehdasyhdyskunnan historiaa sotavuosista 2000-luvun kynnykselle. Näyttely on avoinna Nokian Taidetalossa syyskuun alkupuolelle ja sisäänpääsy ei maksa mitään.

Maisemakuva Nokialta Harjulta Tyttölään. Tampereen museot.

Näyttelyn on koonnut ja esittelytekstit laatinut FT Keijo Rantanen. Jo edellinen Nokian kaupungin ja teollisuuden syntyä Suomen itsenäisyyttä edeltävänä ajanjaksona luodannut näyttely oli Rantasen kokoama. Aiemman näyttelyn perusteella odotukseni olivat korkealla. Näyttely ei pettänytkään  näitä odotuksia. Teksteistä välittyi niiden kirjoittajan asiantuntemus aiheesta (joka ei aina museoiden esittelytekstien kohdalla ole itsestäänselvyys). Harmi vain, että plansseissa oli muutamia painovirheitä. Tällä kertaa näyttelyyn oli saatu kootuksi enemmän esineistöä kuin aiempaan näyttelyyn. Erityisen ilahduttavaa oli Taidetalon toiseen kerrokseen koottu esineistö, joka koostui pääasiassa vaatteista ja kengistä. Esillä oli kerrassaan mielenkiintoisia kumikenkiä, lapsuudesta tuttuja kangaskenkiä ja Nanson trikoita. Varmasti nokialaisten ullakoilta olisi löytynyt enmmänkin materiaalia, mutta silloin näyttely vaatisi isommat tilat. Ehkä vaikkapa Tehdas108 tiloissa voisi joskus olla näyttely nokialaisen teollisuuden valmistamista kulutustavaroista? Esineiden kerääminen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön tallettaminen loisi yhteenkuuluvaisuutta nokialaisten keskuuteen. Jo nyt Taidetalon näyttelyiden suosio on osoittanut, että tällaiselle kulttuurityölle on Nokialla kysyntää ja tarvetta. Sitäpaitsi museokäynnit tekevät hyvää ja pidentävät elinikää, kuten Juho-Matti Paavola kirjoitti Museo-lehteen 2/2014. Katso myös Museoliiton tuore raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Tampereen museoiden / Pirkanmaan maakuntamuseon kokoelmista löytyy melko paljon Nokiaan ja sen teollisuuteen liittyvää materiaalia. Luonnollisesti Taidetalon näyttelyssä oli vain murto-osa esineistöstä ja kuvamateriaalista, jota on talletettu museokokoelmiin. Kokoelmia voi selata museon Siiri-tietokannasta. 

Taidetalon näyttelyssä oli esillä myös muutamia markkinointimateriaaleja, joilla nokialaiset tehtaat ovat mainostaneet tuotteitaan. Esimerkiksi Nokian Gummitehtaan valmistamia kumipamppuja mainostettiin sloganilla "Missä sana ei riitä, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua". 

Tampereen museot

Kulutushistorian tutkijana minua kiinnostaa erityisesti kulutustavaroiden markkinointi, johon on kansainvälisellä tutkimuskentällä tartuttu viime aikoina. Esimerkiksi D. G. Brian Jonesin ja Mark Tadajewskin vuonna 2016 ilmestyneen The Routledge Companion to Marketing History kokoomateoksen artikkelit pyrkivät kattamaan koko maailman. Mukaan on mahtunut artikkelit Tanskan ja Venäjän markkinointihistoriasta, mutta Suomeen asti teos ei ulotu. Meillä kuitenkin oli jo itsenäisyytemme alkuvuosina omia kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä, jotka markkinoivat tuotteitaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Ruotsissa Centrum för Näringslivshistoria on ottanut tehtäväkseen koota yrityksien markkinointimateriaalia (samaa työtä, jota meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA tekee) ja sikäläiset yritykset ovat ottaneet history marketing -konseptin omakseen (esim. case Ahlsell ja muita caseja). 

Kumipamppujen mainosteksti sekä alla oleva kumikalossien mainos kertovat omasta ajastaan. Nykyään tuskin olisi millään muotoa korrektia mainostaa väkivaltaa ratkaisuna ongelmiin, joissa "sana ei riitä". Samalla koululaisten vanhemmille suunnattu mainos näyttäytyy 2000-luvun ihmisen silmiin varsin sukupuolittuneelta, sillä nykyään myös tytöt käyvät yhtä lailla koulua kuin pojat. Mainos kertoo 1920-luvun asenneilmapiiristä: kävivätkö vain pojat koulua vai oletettiinko tyttöjen olevan niin siistejä, että he pystyivät väistämään lätäköt ja kenkien kastumisen koulumatkalla? Vai oliko kenties tyttöjen koulunkäynti vähemmän tärkeää ja siksi heidän koulupukeutumiseenkaan ei haluttu satsata rahaa samalla tavalla kuin poikien kohdalla tehtiin? Mainos on ilmestynyt vuonna 1926, vain viisi vuotta sen jälkeen kun Suomeen oli saatu yleinen oppivelvollisuuslaki. Mainostajat olivat iskeneet heti tähän uuteen kuluttajaryhmään eli koululaisiin ja heidän vanhempiinsa. Aiemmin lapset saattoivat jäädä kotiin sadesäällä tai kylmällä ilmalla, mutta nyt kaikkien oli päästävä kouluun säässä kuin säässä. 

Nokian Gummitehtaan kalossimainos 1926. Tampereen museot

Lue lisää: Museoviraston Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hanke.
Museoliiton raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä
History Marketing -summit 2016

Lahjavinkki: Vanhoista mainoksista tehtyjä jääkaappimagneetteja voi ostaa ystäväni verkkokaupasta.

Muokattu 26.5.2017 klo 13.24: Lisätty linkki Museoliiton raporttiin.