Kasvimaailman uutuuksia

Näin keväällä puutarhaan on kiva tehdä uusia hankintoja. Puutarhaliikkeessä sitä helposti sortuu ylettömyyksiin ja hankkii enemmän taimia kuin kukkamaalle tai hyötykasvimaalle mahtuu. Tämä ei ole mitenkään uusi ilmiö. Uudet kasvilajikkeet ja siemenluettelot veivät mukanaan jo 1800-luvulla. Olen tutkinut erään tuon ajan innokkaan puutarhaharrastajan tilauslistoja. 

Kesän 2014 satoa. (c) Ulla Ijäs

1700-luvun muotikasveja olivat narsissit, anemonet, neilikat ja leukoijat sekä tulppaanit. 1800-luvun uutuuksia olivat rhododendronit, amerikkalaiset havupuut, verenpisarat ja daaliat sekä kiinalaiset krysanteemit, pionit ja kameliat. Vuosisadan puolivälissä Japanista saatiin iiriksiä ja vaahteroita. Muotikasveja olivat myös petuniat, verbenat ja tohvelikukat. Näistä moni nähtiin myös tutkimassani puutarhassa, kuten esimerkiksi vuonna 1792 Eurooppaan tullut australialainen pelargonilajike pelargonium australe – muscat sekä itäaasialaista alkuperää olevat keikarinkukat.

Hyötykasvitarhassa kasvatettiin vihreitä valkoisia pitkiä kurkkuja, keltaista keräsalaattia, punajuurista porkkanaa, hollantilaista parsaa, punaista ja valkoista pyöreää retiisiä,kukka- ja hollantilaista kaalia, ”italialaista Brocolia”, keltaista Savojin kaalia ja ”höyhenkaalia”, ”röyhelöistä ruskeaa kaalia”, hollantilaisia porkkanoita, sokeri-, kaura- ja mustarjuurita, määriläisiä lanttuja ja forellisalaattia. 

Hedelmä- ja marjapensaista tunnettiin herukat, kirsikat, päärynät, luumut, omenat. Näiden lisäksi kasvatettiin myös ananaksia ja vaikkapa samppanjarypäleköynnöksiä. 

Tutkimaani puutarhaan kasvit tilattiin Saksasta. Esimerkiksi berliiniläinen kauppapuutarhuri Friedrich Ohm ja lyypekkiläiset Steltzner & Schmaltz sekä Carl Grösser olivat kasvitoimittajia, joiden luetteloista uutuuskasveja tilattiin 1800-luvun alussa. Vanhoista lehdistä ja osoitekalentereista käy ilmi, että Ohmin kauppapuutarha sijaitsi osoitteessa Köpenicker Strasse 70. Siellä toimii nykyään hänen nimeään kantava yökerho. Tuskinpa klubbailijat osaavat yhdistää yökerhon nimeä 1800-luvun alun puutarhuriin. 

Tutkimani puutarha sijaitsi Viipurissa. Kasvitilaukset paljastavat, että moni sellainen kasvi, jonka on luultu ensimmäisen kerran kasvaneen vaikkapa Fagervikin tai muun läntisemmän Suomen kartanopuutarhoissa, on hyvinkin saattanut löytyä aiemmin Viipurin lähiseutujen puutarhoista. Aihetta ei ole juurikaan tutkittu ja esimerkiksi puutarhuri Pentti Alangon artikkeli "Venäjän vallan aikaisesta puutarhakasvillisuudesta" (Hortus Fennicus) käsittelee pääasiassa 1800-luvun loppupuolta ja läntistä Suomea sekä perustuu aiempaan tutkimukseen arkistotutkimuksen sijaan. Artikkelissaan Alanko antaa ymmärtää, että esimerkiksi nykyään tavallinen pensasruusu, kurtturuusu Rosa rugosa olisi ensimmäistä kertaa istutettu Haminan lähelle Summan kartanon puutarhaan, jonne ruusu olisi hankittu pietarilaisesta kasvitarhasta. Tämä saattaa olla hyvinkin mahdollista, mutta yhtä mahdollista on myös se, että ruusu oli saatu viipurilaisilta tuttavilta, joiden puutarhoissa erilaiset saksasta tilatut ruusut olivat kukkineet jo paljon aiemmin. Tutkimusaineistossani yksi ensimmäisistä ruusumaininnoista on vuodelta 1804, jolloin Lyypekistä tilattiin ”erivärisiä ruusuja”,  jotka pyydettiin tällä kertaa toimittamaan Summan kartanon omistajien kautta Viipuriin. Samassa tilauksessa oli myös kirjopikarililjojen, narsissien, tasettien ja krookusten sipuleita, esikkoja, liljoja, lootuksia, orvokkeja, bataatteja ja palsternakkoja, vain muutamia mainitakseni. 

Historiallisista hyötykasveista kiinnostuneet voivat käydä lukemassa aiheesta lisää täällä. (saksaksi) 
Täältä voi käydä lukemassa digitoitua puutarhakirjallisuutta ja kasviluetteloita aina 1600-luvulta alkaen. Vaikka sivu on saksaksi, löytyy sieltä myös muilla kielillä julkaistua kirjallisuutta. 

Lähteet: Hackman & Co:n arkisto, ELKA; Maunu Häyrynen et al. (Toim.), Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto & Suomen puutarhataiteen seura, Helsinki 2001; Elliott, Brent, Floora. Puutarhakasvien historiaa. (Suom. Marketta Klinge) The Royal Horticultural Society. Schildts, Helsinki 2005; Kukkien lumoa. Turun museokeskus 2014.

Miehinen sielu

Tänään on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Viime vuodet olen puuhastellut erään toisen 1800-luvun kauppiasnaisen parissa. Marie Hackman syntyi vuonna 1776 Viipurissa ja kuoli siellä 1865. Tuolloin lehdet kirjoittivat, että hän oli "sukupuolelleen harvinaislaatuinen". Marie Hackmanin on sanottu todenneen, että hänellä oli "miehinen sielu".

6.9.1865, Wiborgs Tidning No 69

Miehinen sielu oli ilmaus, jonka J. von Koskull ilmoitti kirvonneen Marie Hackmanin kynästä joskus 1830-luvulla. (von Koskull, Släkten Hackmans stamfäder i Bremen. Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 1935–36, 56–71) Tällä ilmauksella Marie Hackman oli halunnut kuvata itseään pojalleen, mikäli von Koskullia on uskominen. Myöhemmin vielä Sten Enbom ja Carl Fredrik Sandelin toistivat tätä ilmausta ja loivat kuvaa Marie Hackmanista poikkeusyksilönä. (Enbom, Sten ja Sandelin Carl Fredrik, Viipurilainen kauppahuone Hackman & Co 1880–1925. Oy Hackman Ab, Helsinki 1991)

En löytänyt kirjettä, jossa Marie Hackman olisi kirjoittanut näin . Ehkä kirje on kadonnut, ehkä sellaista ei koskaan ollutkaan. Toisaalta on mielenkiintoista ajatella, että Marie Hackman halusi nimenomaan puhua - tai tässä tapauksessa kirjoittaa - sielustaan. Sanotaan, että venäläiset haluavat keskustella sielustaan ja venäläisiä usein määritellään "venäläisen sielun" käsitteen kautta. Viipurilaisena, usein Pietarissa viikkoja viipyvänä, Marie Hackman varmasti oli tutustunut venäläiseen kulttuuriin, sikäläiseen sieluun ja määritteli itseään sanavalinnoilla, jotka olivat tuttuja tässä kulttuuripiirissä. Mutta sielu ei ollut venäläinen, se oli miehinen. Ikävä kyllä, en kyennyt avaamaan tätä määritelmää enempää, koska alkuperäistä kirjettä tai aihetta käsittelevää kirjeenvaihtoa ei löytynyt. Oliko miehinen sielu tarpeen liiketoimissa, laivattaessa sahatavaraa ympäri maailmaa? Mikään vastaan tullut materiaali ei kyseenalaista Marie Hackmanin toimia puutavaraviennin parissa. Tästä huolimatta, kokiko hän olevansa outo lintu pääasiassa miehistä koostuvassa liikemiespiirissä? Vai kokiko hän, että hän ei osannut käyttäytyä samaan tapaan kuin muut naiset? Ne kirjeet ja muistelmat, jotka olen onnistunut löytämään, kertovat Marie Hackmanin nauttineen tanssimisesta, huvittelusta, ulkoilmaelämästä ja kauniista vaatteista. Häntä ei voi siis pitää mitenkään epänaisellisena mutta ehkä hän koki, että ei osannut keskustella niistä aihepiireistä, jotka naisia kiinnostivat. 

Toinen Marie Hackmania vielä 2000-luvulla määritellyt seikka on hänen "sukupuolelleen poikkeuksellinen" toiminta liiketoimissa. (Kortelainen, Anna, Varhaiset johtotähdet – Suomen ensimmäisiä johtajanaisia. EVAn raportti, EVAn Naiset huipulle! -hanke. Taloustieto, Helsinki 2007.) Tämän määrittelyn taustalla on Marie Hackmanin nekrologi, jossa kirjoittajan mukaan edesmennyt "följe... med ett hos sitt kön sällsport intresse med husets affärsgång". Osaltaan tämä nekrologi on saattanut olla syynä siihen, että Marie Hackmania on pidetty ”miehisenä” ja ”sukupuolelleen harvinaislaatuisena” henkilönä. Muistokirjoitus kirjoitettiin, kun maailma oli jo muuttunut Marie Hackmanin nuoruusvuosista. 1860-luvulla teollistunut, moderni maailma otti ensi askeleitaan. Liiketoimien mittakaavan kasvaessa naiset olivat poikkeus kauppiaantoimissa. Lisäksi aikakauden ideologiat sekä palkkatyön yleistyminen erottivat julkiset liiketoimet yksityisen kodin piiristä, kun aiemmin kotitalouden sisällä oli myös naisilla mahdollisuus osallistua liike-elämään kauppias- tai käsityöläismiehensä apuna tai sijaisena. Yksityinen ja julkinen elämänpiiri olivat pikkuhiljaa eronneet toisistaan. Naisten toiminnan kentäksi muodostui entistä rajatummin kodin piiri. Esimerkiksi Marie Hackmanin lasten tai lastenlasten sukupolvessa naiset toimivat aktiivisina hyväntekeväisyysjärjestöissä, mutta yksikään heistä ei ottanut osaa liiketoimiin.

Toisaalta asia ei ollut aivan näin yksioikoinen. Esimerkiksi Minna Canth huolehti Kuopiossa lankakaupastaan yhdessä Ulrika-äitinsä kanssa. Canthista on ilmestynyt vuosi sitten Minna Maijalan elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth (SKS 2014), jossa sivutaan Canthin liiketoimia. Ilkka Nummela on vuonna 2004 kirjoittanut teoksen Toiselta kantilta - Minna Canth liikenaisena (SKS 2004). Minna Canthilta on säilynyt enemmän yksityistä kirjeaineistoa kuin Marie Hackmanilta. Täällä voi tutustua Canthin kirjeenvaihtoon. Näillä Kuopion kaupunginkirjaston ylläpitämillä Minnan salonki verkkosivuilla on lyhyt katsaus myös Canthin liiketoimiin.

Liiketoimien ja kauppiaana toimimisen voisi arvella määrittäneen Minna Canthia mitä suuremmassa määrin, sillä paikallisyhteisössään hänet varmastikin tunnettiin ennen kaikkea kauppiaana. Lisäksi jokapäiväiset kauppiaan velvollisuudet ja toiminta yleisen kauppiaskokouksen äänivaltaisena osanottajana eivät ainakaan vähentäneet hänen kauppiasidentiteettiään. Mitenkähän Canth määritteli sieluaan? Ja toisaalta, sekä Marie Hackman että Minna Canth osoittavat, että naisten toiminta kauppiaanammatissa ei välttämättä ollutkaan sellainen "sukupuolelleen harvinaislaatuinen" ominaisuus kuin 1860-luvun muistokirjoitus väitti olleen. Ehkä meidän pitäisi määrittää uudelleen naisten toimintakenttä 1800-luvun Suomessa. Ideologiat - esimerkiksi yhteiskunnallisesta äitiydestä  ja naisten toimimisesta kodin piirissä - eivät välttämättä kohdanneet todellisuutta, jossa naiset elivät jokapäiväistä elämäänsä.

Huivi, Finlayson 1800-1999, Tampereen museot.

Omista tutkimusintresseistäni katsoen Canthin, kuten Marie Hackmaninkin, tekee mielenkiintoiseksi se, että he elivät aikana, jolloin kuluttamisen on katsottu lisääntyneen huimaa vauhtia uudenlaisten kulutustavaroiden tulviessa markkinoille. Erityisesti Minna Canthin lankakaupan voi arvella olleen naispuolisten kuluttajien suosiossa, joten Canthin liikekirjeitä tutkimalla voisi päästä käsiksi 1800-luvun lopun naiskuluttajuuteen. Seuraavaksi tartunkin siis Maijalan ja Nummelan teoksiin. (Tosin epäilen lukeneeni tuon Maijalan, mutta muistikuvat ovat kovin hatarat... olikohan niin, että teos ei kuitenkaan valottanut liiketoimia haluamassani määrin.)

Rokon istuttaminen

Charlotte Vainio kirjoitti mainiossa Hit och dit och tillbaka igen -blogissaan isorokosta ja rokotuksista. Käykääpä lukemassa! Näin historiantutkijan näkökulmasta on vaikea ymmärtää vanhempien päätöstä jättää lapsensa rokottamatta. Heidän lapsensa ovat elossa vain siksi, että suurin osa ihmisistä on rokotettu. Charlotte kirjoittaa, että ei tarvitse kuin katsoa kirkonkirjoista kuolleiden listoja, kun ymmärtää miksi ihmiset halusivat rokotuttaa lapsensa. Kun joutui hautaamaan lapsen toisensa jälkeen ei kyseenalaistanut rokotusten merkitystä. Onko todella niin, että vuonna 2015 pitää lääkäreiden patistaa vanhempia rokottamaan lapsensa samaan tapaan kuin yli 200 vuotta aiemmin. 

12.6.1813 Åbo Allmänna Tidning no 2.

Omassa tutkimusmateriaalissani on henkilöitä, jotka todennäköisesti olisivat selvinneet nykylääketieteen avulla. Tutkimukseni päähenkilön molemmat vanhemmat kuolivat vakavaan influenssaan. Onneksi nykyajan mummot ja papat saavat kausi-influenssarokotteen. Tutkimushenkilöni sisko kuoli 5-vuotiaana tuhkarokkoon. Hänkin olisi selvinnyt nykymaailmassa, mutta meillä Suomessakin on viime vuosina koettu tuhkarokkoepidemia koulussa, jossa oli useita rokottamattomia lapsia. Lisäksi tutkimassani perhepiirissä koettiin useita kuolemia, jotka johtuivat tuberkuloosista. Tautiin menehtyi myös pieniä lapsia. Onneksi tuberkuloosiinkin on nykyään rokote.

Mielenkiintoisen katsauksen nyt jo kadonneksi luokiteltuun isorokkoon antavat kirjeet, joissa kerrotaan isorokon rokottamisesta tuolloin puolivuotiaaseen poikaan. Isä kirjoitti ystävälleen, että annoimme istuttaa poikaan lehmärokon. Muutaman viikon päästä hän saattoi raportoida, että poika selvisi tästä istustoimenpiteestä hyvin. Lehmärokon ja isorokon yhteydestä voi lukea vaikka täältä.

Helsingin yliopistomuseo kertoo, että ensimmäinen isorokkorokotus annettiin Suomessa vuonna 1802. Tarkempaa ajankohtaa ei määritellä, joten jää arvoitukseksi oliko tutkimusaineistossani ilmennyt rokotustapaus ensimmäisen kymmenen joukossa. Vauva sai rokotteen maaliskuussa 1802, mutta viipurilaisena häntä ei tuolloin välttämättä luettu kuuluvaksi Suomessa rokotettuihin - Viipuri kun kuului tuolloin Venäjään toisin kuin suurin osa Suomea, joka oli osa Ruotsia. 

Kuva www.smithsonianmag.com

The College of Physicians of Philadelphia on koonnut rokottamisen historiaa. 

Lemmekästä historiaa

Viime viikon Helsingin reissulta tarttui matkaani Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen tuorein teos, Lemmen ilot ja sydämen salat (WSOY 2015). Olin kyllä kuullut ja nähnyt mainoksia kirjasta, mutta en tiennyt tarkemmin sen sisällöstä. Kurkistinkin kirjan sisäsivuille heti kaupassa ja totesin ilahtuneena seuralaiselleni, että ihanaa, kirjassa on käytetty alkuperäislähteitä! Hienoa, että tutkijoilla on aikaa perehtyä alkuperäislähteisiin ja jopa sellaisiin, joita ei ole liikaa ryöstöviljelty aiemmissa tutkimuksissa. Nykyään kun julkaistaan tutkimuksia ja "tutkimuksia", joissa on hävettävän usein menty siitä missä aita on matalin ja turvauduttu aiemman tutkimuksen kertaamiseen tai helposti verkosta saataviin lähdeaineistoihin.

Erityisellä ilolla luin kirjasta Vainio-Korhosen tutkiman 1700-luvun aatelisupseeri Carl Henrik Klickin seikkailuista. Tämä Anjalan liiton mies on oman tutkimuskohteeni Johan Friedrich Hackmanin aikalainen ja asui jonkin aikaa Viipurin läänissä Uudellakirkolla. Klick oli sujuvasanainen upseeri, joka kirjeidensä perusteella näyttää menneen naimisiin rakkaudesta ja olleen tyytyväinen vaimoonsa. Oma tutkimuskohteeni sen sijaan epäröi ja kirjoitti ystävälleen, että hänen ei ole syytä ottaa vaimoa "vaivoikseen". Kun näin sitten kuitenkin kävi, yli 50-vuotias, aiemmin niin vannoutunut poikamies J. F. Hackman sanaili vaimonsa olevan hänen ristinsä, joka hänen piti kantaa. 

Alkuperäislähteisiin perustuva historiantutkimus on aikaavievää ja en ole harmikseni ehtinyt tutustumaan Hackmanin poikamiesajan kirjeisiin. Ehkä sieltä löytyisi lisää sapekkaita kuvauksia naisista ja toisaalta poikamiesajan ylistystä. Tai ehkä saisin lukea viidenkympin villityksen saaneen miehen lemmekästä huokailua! Lemmen ilot ja sydämen salat -teos nimittäin paljasti, että 1700-luvulla erotiikka oli varsin avoimesti esillä jopa niin sanotuissa paremmissa piireissä. Vasta 1800-luku toi tullessaan moraalisesti tiukemman suhtautumisen sukupuolisuuteen. Olisikin ollut mielenkiintoista lukea tästä muutosprosessista enemmän, mutta ehkä saamme siitä lisätietoja tulevaisuudessa, sillä nyt käsillä oleva Lemmen ilot ja sydämen salat on esittelytekstinsä mukaan vasta ensimmäinen suomalainen rakkauden historiaa käsittelevä teos. Uskoisin, että aiheesta riittäisi ammennettavaa toiseenkin teokseen.

Suukkoskortti, 1918-1918, Tampereen museot, Vapriikin kuva-arkisto.

Taidenäyttelyssä Mäntässä

Piipahdin tässä hiljakkoin Mäntässä Serlachius-museoiden uudessa Gösta-paviljogissa Markiisitar ja paroni -näyttelyssä. Tässä taidenäyttelyssä on esillä rokokoo- ja uusrokokootauluja sekä moderneja tulkintoja aiheesta. Näyttelyn teoksista moni on lainassa Sinebrychoffin taidemuseosta, mutta myös Ruotsin Livrustkammaren -museosta. 

Markiisitar ja paroni -näyttelyn esittelytekstin mukaan nimi viittaa markiisitar de Pompadouriin ja uuteen, 1800-luvun loppupuolella teollistumisen myötä rikastuneeseen yläluokkaan. Näyttelyn seinäteksteissä (joiden otsikoiden fontti oli kaltaiselleni vanhoja käsialoja päivittäin lukevalle lukukelvotonta syherrystä!) kerrottiin, että uusrikkaat halusivat jäljitellä 1700-luvun aristokratiaa ja tilasivat rokokooajan tyylisiä maalauksia, joita sitten 1800-luvun lopun taidemaalarit toteuttivat. Näyttelyssä onkin esillä muun muassa Albert Edelfeltin maalauksia. Svenska Litteratursällskapetin Edelfelt-tietokannasta voi käydä lukemassa taiteilijan mietteitä opintomatkoistaan, joilla hän tutustui eri aikakausien taiteeseen ja tyylisuuntiin. Esimerkiksi vierailtuaan Dresdenissä sijaitsevassa Zwinger-palatsissa, kommentoi Edelfelt palatsin olevan "en bijou i rococo". 

Samaan aikaan Gösta-paviljongissa on esillä Veikko Halmetojan kuratoima kuolemansyntejä käsittelevä näyttely. Siinä esillä oleva 1600-luvun maalaus (ns. still life, en tiedä tälle suomenkielistä vastinetta) ylensyönnin perisyntiä kuvaamassa herätti keskustelua matkakumppanini kanssa. Pohdimme sitä, miten aikalaiset näkivät riistasta yltäkylläisen pöydän. Koska aihe on minulle täysin vieras tein pikaisen tutkimusmatkan aiheeseen. The Metropolitan Museum of Art -museon internetsivuilla eurooppalaisen taiteen asiantuntija Jennifer Meagher kirjoittaa, että näitä tauluja hankittiin jäljittelynhalun vuoksi. Haluttiin osoittaa, että oli varaa elää aristokratian yltäkylläistä elämää. Toisaalta taulussa esiintyvät ruoka-aineet pitivät sisällään viestejä, jotka avautuivat ainakin osalle aikalaisista. Esimerkiksi makkaralla ja kananmunilla voitiin viitata miehisiin elimiin. Sen sijaan kissa tai koira, jotka Synti-näyttelyn työssä vaanivat saalista, saattoivat kuvastaa yletöntä tuhlaavaisuutta. Huolimaton, yletön ja tuhlaavainen ihminen antoi ruuan joutua eläinten suuhun. 

Näyttelytekstit ovat tietenkin äärimmäisen tiivistettyjä ja harva jää lukemaan niitä kovin tarkkaan. Toisaalta niiden pitäisi kertoa kävijöille jotain oleellista näyttelyn teemasta. Itse jäin miettimään edellä mainitsemaani ilmaisua, että uusrikkaat halusivat jäljitellä edellisen vuosisadan aristokratiaa. Viimeiset neljä-viisi vuotta olen puuhastellut historiantutkimuksen ja kuluttamisen teemojen parissa. Menneisyyden ihmisten kuluttamista tutkineet historiantutkijat ovat esittäneet kaksi kilpailevaa teoriaa kuluttamisen motiiveista. Toinen on jäljittelevä kuluttaminen, johon näyttelytekstikin viittaa. Toisen teorian mukaan kuluttamisen motiivit ovat löydettävissä erottautumisesta. Tavaroilla halutaan siis erottautua jostain toisesta yhteiskunnallisesta ryhmästä. Ehkä uusrikkaidenkin taidehankinnoista olisi löydettävissä tämä erottautumisen teema, mikäli hankintojen motiiveja ryhdyttäisiin penkomaan. Saapa nähdä tuoko Sinebrychoffin museon Gösta ja Paul -näyttely, johon ajattelin loppuviikosta suunnata, valaistusta tähän asiaan. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "näyttelyn teoksia lähestytään tarinoin. Tarinoita on löydetty muun muassa teosten hankintahistoriasta, keräilijän omista teoksiin liittyvistä ajatuksista, ja teosten merkityksestä kokoelmassa. Lähteinä tarinankerronnalle on käytetty kirjeenvaihtoa ja muuta kiinnostavaa, teosten historiaan liittyvää arkistomateriaalia." 

Markiisitar ja paroni ja Synti -näyttelyiden päällimmäinen mielikuva oli, että nykyihminen ehkä ostaa taidetta kovin eri motiiveinen kuin 1800-luvun uusrikas. Synti-näyttelyn nykytaiteilijoiden teoksia on vaikea kuvitella sijoitetuksi yksityiskotiin. Ketä nykytaiteen ostaja jäljittelee hankinnoillaan, vai haluaako hän pikemminkin tehdä eron taidetta ymmärtämättömään rahvaaseen?

Toisekseen, näyttelyssä olisi voinut olla painetut vihkoset, joista olisi voinut tutustua tarkemmin aiheeseen. Ilmeisesti oletetaan, että nykyihminen ei ehdi tai halua tutustua aiheeseen tarkemmin tai että hänellä ei ole kykyä tulkita lukemaansa millään tasolla. Tämäkin esillä ollut rokokooajan puku saa aivan uuden merkityksen, kun Livrustkammaren ilmoittaa sen valmistumisajankohdaksi 1760-luvun ja provinienssitietoihin, että se on ostettu Ebba de la Gardielta. Onneksi jossain määrin asiantunteva opas osasi kertoa, että puku on "aito" ja se on valmistettu Lyonissa - oliko kyse sittenkin Lyonin silkistä - jäi vähän epäselväksi.

[Edit: kirjoitusvirhe]

Artikkeli ylellisyyskuluttamisesta

Lähetti toi tänään Routledgen kustantaman, Deborah Simontonin, Marjo Kaartisen ja Anne Montenachin toimittaman kirjan Luxury and Gender in European Towns, 1700-1914. Sieltä löytyy artikkelini Favourites of Fortune: The Luxury Consumption of the Hackmans of Vyborg, 1790-1825. Kirja on syntynyt Gender in the European Town -tutkijaverkoston myötävaikutuksella.

Joulu

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa oli haastateltu paikallisesti ilmestyviin kaupunkilehtiin. Bongasin jutun ainakin täältä. Lisää  Nirkkoa SKS:n blogissa. Nirkon mukaan "kaupallista joulua paheksuttiin jo 1800-luvulla". Olen syksyn aikana kirjoittanut erästä artikkelia, jonka vuoksi olen selaillut 1800-luvulla Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä käytyä kuluttamista koskevaa keskustelua. Tämän selailun sivutuotteena huomasin, että ylellisyyskuluttamista koskeva kirjoittelu osui marras- ja joulukuuhun. Vaikka lehtien jutuissa ei joulua mainittukaan, voisi kirjoittelun ajankohdasta kuitenkin tehdä jotain päätelmiä juuri joulunaikaan osuvasta kuluttamisesta ja sen paheksumisesta. Lehtikatsauksen tuloksena voikin yhtyä Nirkon näkemykseen siitä, että kaupallinen joulu ansaitsi paheksuntansa todellakin jo 1800-luvulla, ellei aiemminkin. Tuolloin mediassa esiintyneen mielipiteen mukaan parasta olisi, mikäli tavarat tehtäisi itse tai ostettaisi kotikaupungista tai -maasta. Pietarista tuodut tavarat olivat pahan alku ja juuri. Miten onkaan, nykymediassakin on esiintynyt etenkin viime aikojen taloudellisen laman aikana näkemyksiä, että kuluttamista olisi suunnattava kotimaisiin tavaroihin ja etenkin lifestylemedia näin joulun alla rummuttaa itse tehdyn olevan parempi lahja kuin ostotavaran. Hakusanalla "suomalainen joulu" ensimmäisenä aukeaa Suomalaisen työn liiton nettisivut, joiden kautta pääsee kotimaisten nettikauppojen valikoimiin. Joulu ja kuluttaminen kulkevat käsi kädessä.

Vapriikin kuva-arkisto, Tampereen museot. Oy Karl Fazer Ab suklaarasia.

1800-luvun kirjeenvaihtoa selaillessani joululahjoista tai joulunvietosta ei juuri ole mainintoja. Liikekirjeissä joulu ei aiheuta kovinkaan pitkää katkosta ja monesti vain joulupäivä on ainoa, jolloin kirjeitä ei ole lähetetty. Sen sijaan uudenvuodentoivotuksia ja pieniä lahjoja lähetellään ahkerasti vuoden vaihduttua. Tämä saattaa osaltaan johtua venäläisestä kalenterista ja perinteestä juhlistaa uutta vuotta, sillä kirjemateriaalini koskee Viipuria, jossa läheiset suhteen Venäjään näkyivät arjen ja juhlan nyansseissa. Täältä  voi käydä lukemassa sanomalehtijutun venäläisestä joulunvietosta 1870-luvulla.

Yksityisissä kirjeissä maininta joulusta ja joululahjoista on 1860-luvulta, jolloin perheen aikuisen pojan toive uudesta kristallikruunusta salinsa koristukseksi aiheuttaa isosiskossa paheksuntaa. Mielenkiintoista on, että muutoin saksankielisessä kirjeessä sana joululahja on kirjoitettu ruotsiksi "julklapp", eli olisiko Viipuriin tullut tapa antaa joululahjoja uudenvuodenlahjojen sijaan Länsi-Suomesta muuttaneiden mukana? Kirjeessä puhuttanut lahjatoive on aivan tarpeetonta ylellisyyttä ja jokin käytännöllinen lahja olisi paljon parempi vaihtoehto, julistaa sisko huutomerkin kera. Toinen maininta joulunvietosta on vuodelta 1872, jolloin perhe on matkalla Roomassa. Jälleen saksankielisessä kirjeessä mainitaan "julklapp", joita on saatu ja annettu jouluaattona. Perhepiirissä joululahjoiksi oli hankittu tyypillisiä turistien suosimia matkamuistoja, kuten kultainen rannerengas, jossa luki "Rome". Aattoiltaa vietettiin muiden skandinaavien parissa ja joulupuun virkaa toimitti laakeripuu, joka oli valaistu ja koristeltu. Ohjelmassa oli lahjojen jakoa, arpajaisia ja tanssia. Joulupäivän aamuna suunnattiin kirkkoon ja iltapäivällä kello viisi kokoonnuttiin niin ikään joulua Roomassa viettävän ystävän luo, joka oli hankkinut oikean joulukuusen. Lapset saivat lisää lahjoja ja kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa tässä pienessä skandinaavien piirissä. Varmasti joulu Roomassa oli ikimuistoinen, vaikka Vatikaanin jouluyön messuun ei päästykään. Näin siis vietettiin joulua herrasväen piireissä. Maaseudun tai kaupungin vähäväkisempien joulu oli varmasti aivan toisenlainen.

Jouluun kohdistuvaa kuluttamista on siis paheksuttu ainakin 150 vuotta, mutta historiantutkijat eivät ole kovinkaan hanakasti tarttuneet aiheeseen. Kyse ei ole siitä, etteikö aineistoa olisi. Helsingin Sanomat raportoi 21.12.2014 joulunvietosta vuonna 1944. Juttua varten oli haastateltu Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuismaa Helsingin yliopistosta, mutta hänkään ei kommentoinut (tai häneltä ei oltu kysytty) joulunvietosta, vaan ajanjaksosta yleisemmällä tasolla.

Wiborgs Annonce Blad, No 51, 23.12.1843.

Oikein hauskaa, rentouttavaa ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille!