Edvard Bergenheim - piispan poika Turusta, josta tuli tehtaanomistaja Harkovassa

Kirjoittaessani Adolf Sonnysta, joka oli suomalaissyntyinen Ukrainassa elämäntyönsä tehnyt 1800-lukulainen, törmäsin Edvard Bergenheimiin. 

Edvard Bergenheim
Wikipedia

Edvard Ferdinand Bergenheim syntyi Turussa 24.1.1844 arkkipiispa Edvard Bergenheimin pojaksi. Äiti oli haminalaisen kauppias Christian Bruunin tytär Alexandrine (1814-1889). Alexandrinen serkku Christina (Helena Kristina) oli aiemmin blogissa useasti mainitsemani Parikkalan kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm äiti. Bergenheimin perheessä oli useita lapsia, muun muassa tytär Alexandrine (1847-1916), josta tuli Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruunin puoliso. Toinen sisar Sophie (1849-1930) oli naimisissa Albert von Julinin kanssa. von Julinin sisko Hedvid Charlotta Hélène (1842-1881) oli naimissa kreivi Carl Robert Mannerheimin (1835-1914) kanssa ja oli näin ollen myöhemmin marsalkka Mannerheimina tunnetun Carl Gustaf Mannerheimin äiti. 

Edvard Bergenheim opiskeli Haminan kadettikoulussa, josta hän valmistui 1863. Tämän jälkeen hän suuntasi sotilasuralle palvellen Suomen kaartissa ja keisarillisessa henkikaartissa. Vuonna 1869 Bergenheim valmistui Nikolain insinööriakatemiasta Pietarista ja siirtyi palvelemaan insinöörikaartissa. Vuonna 1870 Bergenheim siirtyi linjapäälliköksi Kurskin-Harkovan rautateille ja vuonna 1876 Harkovan-Nikolajevin rautateille. Vuodesta 1879 vuoteen 1884 hän työskenteli rautateillä Ukrainassa ja Kaukasiassa. Vuonna 1882 hän osallistui Tbilisissä Kura-joen ylittävän rautatiesillan rakentamiseen.

Vuonna 1878 Bergenheim solmi avioliiton Emilia Elisabeth Ekestubben (1854-1899) kanssa. Vaimon isä oli Turun hovioikeuden asessori Axel Florentin Ekestubbe (1827-1856) ja äiti Anna Aurora Adelaide Armfelt (1829-1894) Vehmaan Gunnilan kapteeninpuustellista. Emilia Bergenheim oli taiteellinen ja osallistunut Helsingin taideyhdistyksen näyttelyihin 1876 ja 1885, saaden opetusta Turussa Robert Wilhelm Ekmanilta (Åbo Tidning 20.3.1888, Finland 25.10.1885). Jälkimmäisestä näyttelystä Hämäläinen -lehti (29.8.1855) uutisoi, että "se todistaa, ettei taide ole hänen warsinainen ammattinsa, waan harjoittanee hän sitä wälityökseen wain." Pariskunta sai kaksi lasta, Axel Edvard Emmanuelin (1885-1920) ja Dordi Adelaiden (1893-1975). Perhe asui tehtaan alueella omassa talossaan. Palvelusväkeen kuului myös suomalaisia, kuten 1890 Harkovassa kuollut piika Maria Jakobsdotter Juth, joka oli kotoisin Isostakyröstä ja syntynyt vuonna 1861. (Åbo Tidning 22.2.1890)

Samaan aikaan, kun Bergenheim työskenteli Ukrainassa rautateillä, perusti hän Harkovaan keramiikkatehtaan, jossa valmistettiin kaakeleita, lattialaattoja, putkia ja tulenkestäviä tiiliä. Harkovassa Bergenheim osallistui myös kaupungin hallintoon paikallisen duuman jäsenenä vuosina 1887-1891. Samoihin vuosiin 1870-luvulla osuu myös Bergenheim osallistuminen Suomen valtiopäiville 1878-1879 aatelissäädyn edustajana - Bergenheim aateloitiin 1879 isänsä ansoiden perusteella ja introdusoitiin Suomen ritarihuoneeseen 1888 vapaaherralliseen (paroni) säätyyn. Valtiopäivätyön edellyttäneen matkustamisen lisäksi Bergenheim teki useita opintomatkoja Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan, jossa hän opiskeli kaakelin- ja tiilinvalmistusta.

Keramiikkatehtailijaksi Bergenheim päätyi havaittuaan rautateillä työskennellessään alueen erinomaiset savivarannot. Savi tuotiin junilla Donetskin alueelta Harkovaan. Tuotanto alkoi vuonna 1877 ja uusi, näihin päiviin asti pystyssä ollut tehdasrakennus valmistui 1890. Ilmeisesti tehtaalla vuonna 1903 raivonnut suuri tulipalo ei onnistunut tuhoamaan koko rakennuskantaa. Vuodesta 1891 tehdas muutettiin osakeyhtiöksi. Tehdas tuotti rakennustiiliä ja lattialaattoja paitsi paikallisten tehtaiden ja rakennusten käytöön, niin myös Kazanin katedraaliin Harkovassa, Livadia palatsiin Krimillä, Kimeran taloon Kiovassa,  Kižin puukirkkojen lattioissa Äänisen rannalla,  rautatieasemille ja yksityiskoteihin ympäri silloista Venäjää. Myös tänä vuonna Venäjän aloittamassa sodassa tuhoutuneessa koulussa numero 7 oli Bergenheimin tehtaan valmistamia lattialaattoja. Koulu kuuluu Unescon listaamiin tuhoutuneisiin kohteisiin Harkovassa. Vuonna 2003 Harkovaan perustettiin keramiikka- ja saniteettituotteiden museo, jossa oli esillä useita Bergenheimin tehtaan tuotteita. 

Bergenheimn tehtaan valmistaman lattialaatan kääntöpuoli.
Venäjänkielinen Edvard Bergenheimia käsittelevä wikipediasivusto.

Vuonna 1894 Paroni Bergenheimin keramiikkatehtaassa työskenteli vajaasta sadasta useampia satoja työläistä (riippuen lähteistä, Finland 26.10.1877 ilmoittaa työläisten määräksi 280) ja siellä oli yhdeksän  polttouunia 16:ssa huoneessa. Aluksi uunit toimivat höyryvoimalla ja 1800-luvun lopussa kaasulla. Tästä blogista voi käydä katsomassa millaisia tuotteita tehtaassa valmistettiin. Tehdas oli ensimmäisiä paikkoja Harkovassa, jossa nähtiin sähkövalon syttyminen. Tämä tapahtui marraskuussa 1890, kahdeksan ja puoli vuotta sen jälkeen, kun Tampereella Finlaysonilla oli syttynyt Suomen ensimmäinen sähkövalo. Bergenheim kehitti myös tehtaan työläisten oloja perustaen näille muun muassa koulun, ruokalan, sairaalaan ja apukassan sekä paransi työläisten asuinoloja. Virkistykseksi työläisille perustettiin myös laaja puutarha, jossa saattoi viettää vapaa-aikaa. Puutarhaa hoitamaan oli palkattu ruotsalainen puutarhuri Johan Karlsson (Hufvudstadsbladet 27.1.1893).

Paroni Bergenheimin ystävä, venäläisittäin G. I. Lagermar eli Harkovan yliopiston kemian professori Herman Lagermarck, Bergenheimin lapsuudenystävä Turusta, kuvaili Bergenheimiä "yksityiselämässään yksinkertaisesta elämästä nauttivaksi, anteliaaksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta päättäväinen, jopa itsepäinen, asioissa, jotka liittyivät maineeseen ja velvollisuuteen. Hänen jaloutensa ja oikeudenmukaisuutensa tekivät hänestä pidetyn henkilön tehtaallaan, ja hänen alituinen mielenkiintonsa liiketoimiin sekä huomatta ahkeruutensa hämmästyttivät kaikkia..." On mahdollista, että juuri Lagermarck houkutteli Bergenheimin Harkovaan ja miehet toimivat yhdessä tehtaan perustamisen ja kaakelinvalmistuksen vaatimien kemiallisten kokeiluiden parissa. Wiborgsbladet 29.4.1891 julkaisi nimimerkin K. K. kirjoittaman matkakertomuksen, jossa kirjoittaja kuvaili tehdasta ja Harkovan kaupunkia, jonka katuja reunustavat jalkakäytävät oli päällystetty Bergenheimin tehtaan ihmeellisillä monivärisillä laatoilla, joita ei muissa kaupungeissa oltu nähty. Samoihin aikoihin myös suomenkieliset lehdet uutisoivat Bergenheimin tehtaasta ja Bergenheimin keksinnöstä, jonka avulla voidaan valmistaa värillisiä kivilevyjä. 

Harkovan vuosina Bergenheim vastaanotti vieraakseen sisarensa miehen siskonpojan Carl Gustaf Mannerheimin, joka vuonna 1887 vieraili Harkovassa tarkoituksenaan opiskella Venäjän kieltä - tämä kieli aiheutti Mannerheimille vaikeuksia hänen upseerikoulutuksessaan, joten ehkäpä sukulaiset olivat ajatelleet lähettää pojan Harkovaan kieltä oppimaan sekä pois kotimaan juorujen keskeltä, sillä olihan häpeällinen erottaminen Haminan kadettikoulusta tuolloin varsin tuoreena muistissa juoruilevan seurapiirin keskuudessa. Bergenheim löysi opettajaksi ratsuväenkapteeni Suhinin, joka myös opasti nuorta Mannerheimia keisarillisen armeijan upseeriuralle. Harkovassa vietetyn kevään jälkeen Mannerheim pääsikin kirjautumaan Pietarin Nikolain ratsuväkiopistoon syksyllä 1887. 

Edvard Bergenheim kuoli Harkovassa 16.3.1893 ja hänet on haudattu Harkovan luterilaiselle hautausmaalle. Åbo Tidning uutisoi 16.4.1893 Charkovskija Vedomostista lainaamillaan tiedoilla kuolemasta. Nekrologin mukaan uuttera ja loppumaton työ ajoi Bergenheimin hautaan. Hufvudstadsbladet ilmoitti 11.4.1893 kuolinsyyksi sydänkohtauksen ja kuvaili, miten Bergenheim omalla esimerkillään ja ahkeruudellaan näytti työläisille, miten työt tulisi tehdä ja oli "ensimmäinen ja viimeinen työpaikalla". Sen sijaan Mikkelin sanomat (sekä muutamat muut suomenkieliset sanomalehdet) tietää kertoa 7.4.1893, että Bergenheim kuoli Moskovassa, mutta Nya Pressenissa samana päivänä ollut kuolinilmoitus ei kuolinpaikka vahvista ja mainitsee Bergenheimin kuolleen yhtäkillisesti illalla kello 21.20. Myös muut kuolintapausta kommentoivat sanomalehdet ilmoittavat kuolinpaikaksi Harkovan. 

Edvard Bergenheimin kuoleman jälkeen leski Emilia ja lapset muuttivat Turkuun. Tehdas jatkoi toimintaansa ja osallistui tuotteillaan vuonna 1896 Moskovassa suureen näyttelyyn (Nya Pressen 19.7.1896). Samana vuonna Emilia Bergenheim suunnitteli jonkinlaisen kylpylä-parantolan rakentamista tarkoitusta varten hankkimalleen maapalalle Täktomiin Hankoniemelle. (Aftonposten 9.11.1896) Hän ja Axel-poika olivat vierailleet useissa kylpylöissä palattuaan Suomeen. Mahdollisesti Emilia ajatteli suositun kylpyläkaupunki Hangon turismibisnekseen sijoittamisen tuottavan tuloja hänelle Suomessa. Turussa perhe jatkoi ilmeisesti samatapaista asumista kuin Harkovassa, sillä syksyllä 1897 Emilia Bergenheim etsi ruotsalaista/ruotsinkielistä puutarhuria talouteensa (Tammerfors 19.10.1897). Seuraavana vuonna Emilia Bergenheim osti kreivi August Armfeltilta Turusta talon ja tontin nro 2 toisesta korttelista ensimmäisestä kaupunginosasta Agricolankadun varrelta 64 000 markalla. Emilia Bergenheimin rakennushankkeet kuitenkin raukesivat, kun hän vuodenvaihteessa 1899 kuoli keuhkotulehdukseen (Aftonposten 9.1.1899). Emilia Bergenheimin kuoleman jälkeen tämän lapset myivät Agricolankadun talon ja tontin maanviljelijä H. A. Gustafssonille 58 000 markalla (Turun Lehti 2.3.1899). 

Leonid Vlasov: Mannerheim Pietarissa 1887-1904. Gummerrus, 1994. 

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Edvard Bergenheim. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13048>. Luettu 22.6.2022.

Kyllikki Tiensuu, Bergenheim, Edvard. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 22.6.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003133
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Газета «Кижи»№8 (92) сентябрь 2012

Ukrainankieliset wikipediasivut

Venäjänkieliset wikipediasivut 

Adolf Sonny - Kiovan yliopiston professori

 Adolf Sonny syntyi vuonna 1861 Keltossa Inkerinmaalla. Hänen isänsä oli luterilaisen kirkon pappi Israel Sonni  ja äitinsä Helena von Elgeen (1818-1899). Tässä blogitekstissä keskityn Adolf Sonnyn elämääntaipaleeseen. Hänestä ei juuri löydy suomenkielistä tietoa, joten koitan koota tähän tällä hetkellä saatavilla olevan tiedon. A. A. Putskov, joka on kirjoittanut lyhyen elämäkerran Sonnysta, kirjoittaa, että tästä harvinaisesta muinaiskreikan osaajasta 1900-luvun alun Venäjällä (Ukrainassa) ei ole tutkimusta, joten ei ihme, että hän on painunut unholaan myös Suomessa. Putskovin [pitäisin olla suhuässä, mutta en tiedä miten täss blogialustassa sellaisen saa] kuoleman aikaan hänestä ei julkaistu yhtään muistokirjoitusta eikä hänen kuolinpaikkakaan ole täysin selvillä. 

Kuva Adolf Sonnyn venäjänkielisiltä
Wikipediasivuilta

Perhetausta

Adolfin isä Israel Sonni syntyi Parikkalassa vuonna 1806. Israel Sonnin isä oli Parikkalan kirkon lukkari Fredrik Sonni (k. 1825) ja äiti Agneta Matikainen. Israel pääsi opintielle Savonlinnan piirikouluun, josta hän siirtyi 1822 Viipurin lukioon. Lukion jälkeen vuodet 1828-1833 Israel Sonni opiskeli Tarton yliopistossa. Hänet vihittii papiksi Tartossa vuonna 1834 ja samalla sukunimi kääntyi muotoon Sonny. Vuodesta 1837 Israel Sonny työskenteli Kelton luterilaisen seurakunnan pappina perustaen mm. sinne suomenkielisen koulun vuonna 1856. Hän kuoli Keltossa 1872.

Israelin veli Henrik (1803-1837), joka käänsi sukunimensä muotoon Sonné, opiskeli niin ikään papiksi, mutta veljestään poiketen Turun yliopistossa. Hän aloitti uransa Parikkalan kirkkoherran Anton Ulrik Rönnholmin apulaisena ja päätti työvuotensa Muolaassa vastaavissa tehtävissä.

Veljeskatraan kolmas oli Alexander Sonné (1813-1842), Parikkalan lukkari. Hänkin opiskeli Turun yliopistossa, mutta ei koskaan valmistunut sieltä. Sen sijaan hän toimi lukkarintyönsä ohella monessa toimessa kirkkoherra Rönnholmin apuna. Kun Alexanderia valittiin lukkarintehtävään, sai hän tukea vain seurakunnan papeilta ja maironiemeläiseltä Mikko Pentipoika Poutaselta, Juho Matinpoika Soikkelilta Rasvaniemestä, Klemetti Sonnilta Tyrjältä ja Matti Martinpoika Pajari Tyrjältä. Sonnit olivat kotoisin Tyrjältä, joten oman kyläkolkan miehet äänestivät häntä. Koska kirkkoherra Rönnholm oli Sonnén takana, valittiin hänet lukkariksi vuonna 1831. Lukkarina hän muun muassa valvoi Parikkalan pitäjäntuvan rakennustyömaata.

Adolfin äidin Helena von Elgeenin isä oli Petter Vihelm Elgeen (1776-1829) Spankkovan ja Kolpanan kirkkoherra ja Länsi-Inkerin rovasti. Opintonsa Elgeen oli suorittanut Turun yliopistossa, vaikka olikin kotoisin Spankkovasta Inkerinmaalta. 

Adolf Sonnylla oli viisi veljeä ja kolme sisarta. Adolf oli sisarussarjan nuorin. Friedrich Sonny (s. 1839) valitsi sotilasuran ja eteni majuriksi Venäjän armeijassa. Alexander Karl Sonny (1843-1905) seurasi isäänsä pappisuralle. Nikolai Vilhelm Sonny (1847-1933) isänsä ja isoisänsä tavoin toimi pappina Inkerinmaalla. Konstantin Sonny (1852-1892) valitsi uran upseerina isoveljensä tavoin. Gustav Sonny (1858-1883) opiskeli Tarton yliopistossa lääkäriksi. 

Sisarista Amalie (1849-1919) kuoli Kiovassa, joten tämä naimaton sisar todennäköisesti asui Adolf-veljen taloudessa. Olga (s. 1849) meni naimisiin Venäjän armeijan upseeri Adam Barovskyn kanssa. Helena Pauline -sisar  (1851-1937) avioitui paroni Constantin Carl Woldemar von Pfeilitzer Frankin kanssa, joka kuului Baltian saksalaiseen aatelistoon. 

Putskovin elämäkerassa väitetään virheellisesti, että Adolf Sonny syntyi Leipzigissä luterilaisuuteen kääntyneen papin syntyjään juutalaiseen perheeseen. Mistä tämä tieto on peräisin, ei käy ilmi elämäkerrasta. Oliko Sonny itse halunnut elinaikanaan häivyttää vaatimattoman perhetaustansa ja "syntyä" uudelleen leipziginjuutalaisena? 

Kiova 1800-luvun lopulla. goodfreepothos.com 

Adolf Sonnyn perhe Kiovassa

Adolf Sonny avioitui 29.4.1891 Viipurissa Marta Alexandrovna Fiedlerin kanssa. Elämäkerturi Putskovin mukaan morsiamen isä oli A. G. Fiedler. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Ada (1892), Eugene (1895), Nina (1900) ja George (1902). Fiedler -suku harjoitti kauppaa Venäjällä ja Itämeren ympärystössä. Nimellä A. G. Fiedler löytyy puolalainen kangastehtailija, joka on toiminut myös Pietarissa, ja jonka tehtaat sijaitsivat Opatowekissa Puolassa. Fiedler -sukuisia kangastehtailijoita toimi myös Suomessa. 

Kiovassa Adolf Sonny perheineen asui alueella, jossa nykyään sijaitsee Ukrainan sisäministeriö. Talo oli kaksikerroksinen kivitalo. Perheen kasvaessa Sonnyt muuttivat Novo Elizavetinskya -kadulla sijainneeseen taloon. Sieltä perhe muutti Marta Fiedlerin perimään taloon Levashovskaya -kadulle. [Nimien translitterointi englantilaisen tavan mukaan]

Imperial University of St. Vladimir. Wikipedia

Adolf Sonnyn tieteellinen ura 

Adolf Sonnyn venäjänkielisten Wikipediasivujen hän opiskeli Leipzigin yliopiston alaisessa Venäjän historian ja filologian seminaarissa, jonka tarkoituksena oli kouluttaa opettajia venäläisiin kymnaaseihin (lukioihin). Sonny valmistui Leipzigistä 1882 ja aloitti vielä samana vuonna latinan ja kreikan kielten opettajana Pietarin 5.:ssä kymnaanissa. Tieteellinen ura kuitenkin kutsui Sonnya ja vuonna 1885 hän suuntasi kaksivuotiselle tutkimusmatkalle, jonka päätteeksi vuonna 1887 hän puolusti Tarton yliopistossa klassisen filologian maisterintutkielmaansa De Massiliensium rebus quaestiones.

Heinäkuussa 1887 Sonny alkoi antaa privatdozent -tittelin turvin luentoja Kiovan Wladimirin keisarillisessa yliopistossa. Vuosipalkkio oli 1 200 ruplaa (n. 7 000 euroa nykyrahassa Suomen Pankin rahamuseon laskurin mukaan). Lokakuussa 1887 Adolf Sonny nimitettiin Wladimirin keisarillisen yliopiston dosentiksi. Kahden vuoden kuluttua hänet nimitettiin virkaa tekeväksi ylimääräiseksi professoriksi kyseiseen yliopistoon. Vuonna 1891 Sonny sai Pyhän Stanislauksen toisen luokan arvomerkin. Vuonna 1897 Sonny väitteli väitöskirjallaan Ad Dionem Chrisostomum analecta ja sai vakituisen professuurin. Vuonna 1898 Sonnylle myönnettiin valtioneuvoksen arvo. Vuonna 1896 hän sai Pyhän Annan kolmannen luokan arvomerkin ja 1901 Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan arvomerkin ja edelleen vuonna 1904 Pyhän Annan toisen luokan arvomerkin. Sonny jatkoi tieteellistä uraansa ja teki uuden tutkimusmatkan vuonna 1907. Vuonna 1908 hän sai Pyhän Vladimirin neljännen luokan arvomerkin. Vuonna 1911 hänelle myönnettiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Vuonna 1914 hän sai valtiollisen eläkkeen 30 vuoden palveluksestaan. Eläkkeen suuruus oli 3 000 ruplaa vuosittain. Eläkkeelle jäädessään hänelle myönnettin Pyhän Vladimirin kolmannen luokan arvomerkki ja vuonna 1917 Pyhän Stanislauksen neljännen luokan arvomerkki.

Kiovan yliopiston professuurin lisäksi Sonny toimi useita vuosia Kiovan naisten korkeimman oppilaitoksen historian ja filologian laitoksen dekaanina ja klassisen filologian laitoksen professorina ja opetti naisten iltaoppilaitoksen (Adelaida Zhekulina -koulu, nykyään koulu numero 138) kursseilla muinaiskreikan kirjallisuutta. Lisäki hän oli Klassisen filologian pedagogian yhdistyksen puheenjohtaja. 

Opetustyönsä ohella Sonny osallistui antiikin tekstien käännöstyöhön kääntäen 1900-luvun alkuvuosina mm. Ammianus Marcellinuksen Res gesteae -teosta (julkaistu venäjäksi 1906-08 Kiovassa ja uusintapainoksina vielä 1994). 

Vuonna 1910 Adolf Sonny oli yksi Kiovan yliopiston arkeologian opetuksen alullepanijoista. Sonny jatkoi opetustyötään ensimmäisen maailmansodan aikana, kun yliopisto oli evakuoitu Saratoviin. 

Koska en ole klassisten kielten tai antiikin asiantuntija, jätän Sonnyn uran arvioinnin aiheeseen perehtyneille. Ilmeisesti Sonnyn tieteellistä työtä arvostetaan edelleen alan piireissä ja hän tuntuu olevan tunnettu nimi etenkin venäjänkielisen antiikintutkimuksen parissa johtuen osittain siitä syystä, että hän julkaisi suuren osan tutkimustyöstään venäjäksi. Sonnyn oppilaita vaikutti antiikintutkimuksen ja klassisen filologian parissa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin eikä vain Venäjällä, vaan luonnollisesti myös Ukrainassa ja sen naapurimaissa. Vaikka Sonnyn tieteellinen ansio ehkä olikin elävä, pitivät hänen oppilaansa häntä jokseenkin tylsänä ja kuivakkaan tyyppinä. Eräs hänen oppilaansa kuvaili häntä pieneksi mieheksi, jolla oli syvä bassoääni. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin koominen, mutta hänen runoudenymmärryksensä antoi anteeksi nämä huvittavat piirteet. 

Aikalaiset kuvasivat häntä myös kammiotutkijaksi, joka ei juurikaan vieraillut esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla tai tutustunut tutkimusaiheeseensa paikan päällä. Sonny oli saksalaisen yliopistokoulutuksen tuote, jota kuvaillaan kiinnostaneen vain hänen työnsä, opetuksensa ja perheensä. Arkeologisten kaivausten sijaan hän vietti mieluummin aikaa vaimonsa ja lastensa kanssa lomakohteissa. Hänen sanotaan opettaneen samoja kursseja koko 30-vuotisen uransa ajan ja julkaisi noin yhden artikkelin tai tekstin vuodessa: hän mieluummin kritisoi muiden töitä ja kirjoitti kriittisiä editioita klassikkoteksteihin kuin tuotti itse uutta tieteellistä tekstiä. 

Vaikka opiskelijat ehkä pitivätkin Sonnya kuivakkaana tyyppinä, ylistivät he hänen 30-vuotisjuhlissaan hänen kykyään kytkeä opetus muinaisen Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen. Opiskelijoiden mukaan Sonny oli todellinen humanisti, joka ei "yrittänyt tehdä meistä sokeita seuraajia tiedon lähteille, jotka mukisematta tottelisivat  nykyisiä [vuoden 1914] poliittisia olosuhteita" ja halusivat tulla Sonnyn kaltaisiksi itsenäisiksi ajattelijoiksi. 

Adolf Sonny kuoli 1922 pilkkukuumeeseen (joidenkin tietojen mukaan matkallaan Suomeen) ja hänet on haudattu Kiovan luterilaiselle hautausmaalle. Putskovin mukaan Sonny sairasteli ennen kuolemaansa, mutta jatkoi opetusta yliopistolla loppuun asti. Hänen kuolemansa jälkeen kollegat järjestivät hänelle muistotilaisuuden yliopistolla. 

Adolf Sonnyn kuolema noteerattiin suomalaisissa sanomalehdissä, joskin vuoden viiveellä. Uusi Aura julkaisi seuraavan nekrologin 21.3.1923:

Hiljattain saapuneen tiedon mukaan kuoli Kiewissä wiime wuoden helmikuussa Kiewin yliopiston klassillisten kielten professori Adolf Sonny. Sonny oli syntyisin Suomesta, vaikka elikin suurimman osan elämäänsä isänmaansa ulkopuolella. Hän syntyi 1861. Tieteelisen siwistyksensä hän sai Leipzigissä. Yliopistollisen uransa hän aloitti Kiewissä 1880-luwulla. Tieteellisenä kirjailijana hän käsitteli useita klassilliseen filologiaan kuuluwia kysymyksiä, liikkuen m. m. muinaislatinalaisten sananlaskujen tutkimuksen ja latinalaisen leksikografian aloilla. Europalaisen maineen hän saawutti erikoistutkimuksillaan Dionin, Catulluksen ja Aristophaneksen teoksista. Synnynnäiset lahjat hankkiwat hänelle huomattawan paikan tieteensä etewimpien edustajien joukossa.

Lisäys 17.5.2022

Tarkkaavainen lukija oli  löytänyt uutisen Adolf Sonnyn kuolemasta. Uutinen oli julkaistu Karjala -lehdessä, josta alla leike. Tästä käy ilmi, että Sonny oli ennen kuolemaansa matkustanut Moskovaan hakemaan passia Suomeen. Matkalla hän sairastui ja kuoli kotonaan Kiovassa. 1920-luvun kovat ja sekasortoiset ajat koituivat Sonnyn kohtaloksi.

Lue lisää: 

Adolf Sonnyn ukrainankieliset wikipediasivut.

Adolf Sonny listataan myös venäläisiä suurmiehiä käsittelevällä verkkosivustolla.

Пучков А. А.Адольф Сонни, киевлянин: Из истории классической филологии в Императорском университете св. Владимира. — Киев: Феникс, 2011. — 296 с.: ил.

geni.com -verkkosivusto