Hiiskuttua -verkkolehdestä poimittua: Herttuatar puutarhassaan

Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen verkkolehti Hiiskuttua julkaisi pienen jutun väitöskirjastani Opinnäytteitä palstallaan. Sinne pääset tästä.

Katovuosi

Nyt alkaa olla käsillä sadonkorjuun aika. Kylmä alkukesä verotti kasvimaaviljelmiä ja ainoastaan sipulista tuli kohtalainen sato. Perunat ja porkkanat jäivät kovin pieniksi eikä punajuuri tehnyt lainkaan satoa. Syynä oli varmaan liian varhainen kylvoajankohta. Omenasatokin jää ennätyspieneksi pihlajanmarjakoin tuhojen vuoksi. Mikäli minun pitäisi selvitä talven yli oman maan sadolla kuolisin nälkään jo lokakuun alkupuolella. Tämä saikin miettimään entisaikojen pulakausia ja suoranaisia nälänhätiä.

Mirkka Lappalaisen kolme vuotta sitten ilmestynyt Jumalan vihan ruoska kertoo vuosien 1695-97 nälänhädästä. En ole vielä ehtinyt lukemaan teosta mutta ainakin arvosteluissa se on saanut kehuja. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt 1800-luvun nälkäkatastrofeihin. Pro gradua varten luin Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja ja sieltä löytyi varsin raadollisiakin kuvauksia 1830-luvun nälkäajasta. Näistä mieleeni jäi erityisesti eräs nuori äiti, joka oli jalan liikkeellä kohti Pietaria. Hän oli mitä todennäköisimmin lähtenyt taivaltamaan Savosta tai Kainuusta kohti etelää, toiveissaan löytää ruokaa ja työtä. Hänellä oli mukanaan hyvin pieni vauva, tai sitten vauva oli syntynyt matkalla. Viipurin lähistöllä vauva oli kuitenkin kuollut ja äiti oli hylännyt kuolleen vauvan tien vieressä olleeseen hiekkakuoppaan. Raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin tapaus päätyi, koska kaupungin hallintomiesten piti päättää oliko kyseessä rikos ja pitäisikö äiti pidättää. Koska kyseistä pöytäkirjaa ei nyt ole saatavilla en muista enää miten jutussa kävi - pääsikö äiti jatkamaan matkaa kun lapsen kuolema todettiin tapaturmaiseksi, oliko äiti syyllinen lapsenmurhaan vai oliko äiti vain jatkanut matkaansa eikä häntä enää koskaan tavoitettu. En usko, että äiti kovin kepein perustein hylkäsi kuolleen vauvansa tien sivuun. Nälkäisenä, väsyneenä ja toivottomana ihminen päätyy epätoivoisiin tekoihin. Antero Heikkinen on kirjoittanut Kainuun 1830-luvun nälkävuosista. Hänen Kirvekansa-trilogiansa toinen osa, Kirveskansan murros: elämää Kuhmossa kottelemusten vuosina 1830-luvulla käsittelee aihetta. Tämän laitankin lukulistalle. Ehkä opin jotain uutta näistä Kainuun korvista parempaa elämää etsimään lähteneistä ihmisistä. Mikä heidät ajoi maantielle? Mihin he päätyivät? 

Olen selaillut Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä ja niissä julkaistuista ilmoituksista käy varsin hyvin ilmi, että nälkävuodet eivät olleet mikään harvinaisuus 1800-luvun Suomessa. 1830-luvun nälkä- ja tautiepidemiavuosien lisäksi nälkää nähtiin myös 1857, jolloin Viipurissa järjestettiin saksalaisessa teatterissa hyväntekeväisyysnäytös Kuopion ja Oulun seudun nälkäänäkevien hyväksi. (Sanan Lennätin 17.1.1857) Vuonna 1863 Ylikannuksesta raportoitiin, että menneenä talvena ei seudulla ollut kukaan kuollut nälkään, kiitos auliiden hyväntekijöiden. (Otawa 19.6.1863) Edellisenä vuonna Hackman & Co oli lähettänyt 

Iisalmen seurakuntaan 100 tynn. rukiita Nilsiän seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Liperin seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Rautalammin seurakuntaan 50 tynn. rukiita Leppäwirran seurakuntaan 50 tynn. rukiita. Yhteensä 400 tynn. rukiita.

Tapio 22.11.1862.

Näin siis vuosina, joita ei lueta suurin nälkävuosiin 1866-68! Tuolloin vuodet olivat katastrofaalisia ilmasto-olojen vuoksi. Yhteiskunnassa, jossa suurin osa väestöstä sai niukan toimeentulonsa suoraan maasta, yksikin katovuosi aiheutti paikoittaista nälänhätää. Suurina nälkävuosina viljaa olisi ollut mahdollista tuottaa ulkomailta mutta valtiovaraintoimikunnan päällikkö J. V. Snellman vastusti tätä. Oli tultava omillaan toimeen.

Samaan aikaan, 1800-luvulla, keskusteltiin siitä, kuka on oikeutettu saamaan yhteiskunnan apua. Yleinen näkemys oli, että avun tuli perustua työsuoritteisiin. Vastikkeeton apu laiskistuttaisi sen saajat. Niin sanottujen kunniallisten köyhien - siis niiden, jotka eivät olleet "omasta syystään" alkoholiongelman, "siveettömän elämäntavan" tai muun paheelliseksi katsotun syyn takia työkyvyttömiä - auttaminen oli kristityn velvollisuus, mikäli avun saaja ei itse kyennyt elantoaan hankkimaan.  

Nälän näkeminen ei kuitenkaan päättynyt suuriin nälkävuosiin. Mummoni (s. 1903) kertoi, kuinka vuonna 1918, sodan loputtua, suuret joukot pakolaisia vaelsi Etelä-Karjalan teillä kohti pohjoista. Tuolloin, noin 5-vuotiaana tarinan kuullessani, en tietenkään osannut esittää lisäkysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen päätellyt, että kyseessä täytyi olla Viipurin valtauksen jaloista paenneita punaisia, jotka eivät jatkaneet matkaansa Venäjälle vaan kääntyivät kohti luodetta, Savoa. Mummoni kertoi, että näiden vaeltajien joukossa oli naisia ja lapsia, joille he yrittivät löytää ruokaa. Myöhemmin, toisen maailmansodan aikana, mummoni oli itse evakkomatkalla. 

Pettuleivän pala, 1900-1918. Vilppulan museo, Tampereen museot.

Eikä nälkä tuohon päättynyt. Jarmo Peltola on tutkinut 1930-luvun lamaa Tampereella (1930-luvun lama teollisuuskaupungissa 1 ja 2, Tampere University Press 2008.) Kaupungeissa oli tarjolla hätäaputöitä niille, jotka olivat menettäneet työnsä ja toimeentulonsa. Maaseudulla ajaudutiin pakkohuutokauppoihin, joissa velkaantuneiden talonpoikien tiloja myytiin eniten tarjoavalle. Juha Maijalan väitöskirja Vastarintaa ja sopeutumista - 1930-luvun pula ja maatilojen pakkohuutokaupat (JyU 2009) nousee lukulistalleni. Pakkohuutokaupat sisällissodasta toipuvassa maassa aiheuttivat syviä ristiriitoja ja vastakkainasettelua. Katovuodet, velkaantuminen ja pula työpaikoista olivat ilmiöitä, joiden kanssa painittiin vielä ennen toista maailmansotaa. Lieneekö niin, että vasta 1950-luvulla, maatalouden uudistusten, teollistumisen, ruokatuonnin, sodasta aiheutuneen työvoimapulan ja kysynnän kasvun myötä olimme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa katovuotta ei tarvinnut pelätä ja työtä riitti kaikille halukkaille. Nyt, kun tämä ihmisiän kestänyt kasvun aika on ohi olemme ymmällämme. Keskustelemme edelleen siitä, pitääkö meidän tulla toimeen omillamme, pitääkö yhteiskunnan auttaa työttömiä ja tuleeko avun olla vastikkeellista, kuka on oikeutettu yhteiskunnan tukiin ja raadollisimmillaan, mitä tällä tuella saa tehdä - saako sillä esimerkiksi ostaa tupakkaa tai olutta - tuleeko meidän auttaa pakolaisia ja onko se yhteiskunnan vai yksittäisten hyväntekijöiden tehtävä. Historiantutkijana toivoisin, että olisimme päässeet näistä toistasataa vuotta velloneista keskustelunaiheista jo hiukan pidemmälle. 

Lähteet: Antti Häkkinen ja Jarmo Peltola, Suomalaisen "alaluokan" historiaa. Köyhyys ja työttömyys Suomessa 1860-2000. Teoksessa Vieraat kulkijat - tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Antti Häkkinen, Panu Pulma ja Miika Tervonen (toim.), SKS, 2005, 39-94. 

Karjala-lehdestä lainattua: Herrasväen vaurauden tuli näkyä myös ulospäin

Karjala-lehti haastatteli minua taannoin väitöskirjastani. Päivi Parjanen kirjoitti mukavan jutun, jonka jaan tässä kaikille blogini lukijoille. Karjala-lehden artikkeli ilmestyi 3.9.2015. 

Koiratkin pääsivät lehtikuvaan. Kuva Karjala-lehdestä 3.9.2015.

Herrasväen vaurauden tuli näkyä myös ulospäin. Ulla Ijäs teki väitöksen viipurilaisesta Marie Hackmanista.

1800-luvun sääty-yhteiskunnassa vauraus asetti herrasväelle omat vaatimuksensa. Kun rikkautta oli, sen tuli näkyä myös ulospäin. Filosofian tohtori Ulla Ijäs on tutkinut kyseisen aikakauden kulutusvalintoja esimerkkinään viipurilaisen Hackmanin kauppahuoneen johtaja Marie Hackman (1776-1865).

Ulla Ijäksen Turun yliopistolle tekemä väitös "Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa" tarkastettiin alkukesästä.

Tutkimuksissaan Ulla Ijäs on muun muassa löytänyt yhtäläisyyksiä 1800- ja 2000-lukujen kuluttamsiesta.

- Motiiveina ovat aseman osoittamisen lisäksi muodinmukaisuuden paine ja jäljittelynhalu sekä tarve erottautua. Näillä vahvistetaan omaa tai ryhmän identiteettiä ja sosiaalista ja kulttuurista pääomaa.

Ijäs halusi tehdä väitöskirjansa nimenomaan viipurilaisista naisista ja valitsi kohteeksi Marie Hackmanin.

Marie jäi leskeksi ja kahden pienen pojan yksinhuoltajaksi vain 32-vuotiaana. Hän otti vastuulleen miehensä Johan Friedrich Hackmanin perustaman kauppahuoneen, ja kasvatti sen monialayritykseksi ja Suomen suurimmaksi puutavaraviejäksi.

Marien ansiot kauppahuoneen menestyksen luojana tiedetään, mutta yksityishenkilönä hän on jäänyt huomattavasti tuntemattomammaksi.

- Käydessäni läpi Marieta koskeneita alkuperäisiä arkistomateriaaleja muun muassa kirjanpitäjien liikekirjeitä niistä nousi esille kuluttamisen teema, joka tarjosi hyvän tulokulman hänen yksityiselämäänsä, Ulla Ijäs sanoo.

Kuluttaminen ja tuotannon merkitys 1700-luvun Euroopassa on viime vuosina ollut laajasti esillä kansainvälisesti, mutta suomalaisessa historiantutkimuksessa sitä on tyydytty vain sivuamaan.

Kuluttamisen teema nostaa esille myös uutta, 1600-1800-lukujen alkuperäiseen lähdeaineistoon perustuvaa tietoa Viipurista.

- Tähänastinen Viipuri-tutkimus on pohjautunut varsin pitkälle muistelemiseen. Ihmisen muisti on kuitenkin varsin haavoittuvaista ja saatetaan muistaa jotain sellaista, jota on vaikea todentaa ja selvittää, mitä oikeasti tapahtui, Ulla Ijäs toteaa.

Esimerkiksi juuri Marie Hackmania muistelijat ovat kuvailleet miehiseksi rautarouvaksi. Sen sijaan aikalaiset eivät ole millään tavoin viitanneet, että hän olisi ollut jotenkin epänaisellinen.

Talon vallan merkkinä

Kauppahuoneen johtaja Marie Hackman tunnettiin Viipurin seurapiireissä. Juhliin ja konsertteihin osallistuminen vaati näyttävää ja viimeisten eurooppalaisten muotivirtausten mukaista pukeutumista. 

Yhteiskunnallinen asema näkyi luonnollisesti myös asumisessa. Tutkimuksessaan Ulla Ijäs mainitsee suuren henkilökohtaisen tilan merkinneen valtaa, jota ei toisaalta voinut olla ilman asemasta kertovaa taloa.

- Talo oli ikään kuin omakuva, jossa konkretisoituivat omistajan valta-asema ja identiteetti.

Marie Hackman asui koko ikänsä Karjaportinkadulla. Muun muassa hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi Pyöreän tornin päässä katua. Talo tuhoutui tulipalossa 1793. Talon portaat ovat yhä vieläkin nähtävissä puistoksi muutetulla kulmatontilla.

Kaupunkikotinsa Marie sisusti ylellisesti vielä tuohon aikaan Viipurissa jokseenkin harvinaisilla tapeteilla, hienoilla ja kalliilla huonekaluilla, värikkäillä matoilla ja verhoilla.

- Näillä osoitettiin, että niiden hankkijalla oli oikeat kontaktit niin Brittein saarten mattotehtailijoihin, Antwerpenin kauppahuoneisiin kuin lähiseudun tapettimaakareihin, Ulla Ijäs sanoo.

Yksittäisistä ja kalleimmista hankinnoista hän mainitsee yli 400 ruplaa maksaneen, tiettävästi Manner-Euroopasta peräisin olleen kristallikruunun. Se oli niin arvokas, ettei siihen kelvanneet Viipurista hankitut kynttilätkään. Kastamalla valmistetut vahakynttilät ja arkisemmat valetut talikynttilät tuotettiin Pietarista.

Sisustuksessa myös väreillä oli oma merkityksensä arvovallan osoittajina.

- Punainen oli vallan symboli ja suosittu sisustusväri. Se oli tullut muodikkaaksi ympäri Eurooppaa 1700-luvun lopulla Ranskan hovin innoittaman, Ulla Ijäs toteaa. 

Kukkakaalien herttuatar

Kaupunkikodin lisäksi Marie Hackman käytti paljon runsaasti rahaa Herttualan kartanoon ja sen englantilaistyyliseen maisemapuutarhaan, jota kutsui jopa rakastetukseen. Ulkoilmaelämästä ja puutarhanhoidosta nauttinut Marie itse sai lempinimen "parsojen, artisokkien ja kukkakaalien herttuatar".

Herttualan puutarhassa kasvoi paitsi koristekasveja, laaja valikoima vihanneksia ja hedelmiä.

- Marie teki kasvitilauksensa suoraan saksalaisille kauppahuoneille tai ystävilleen muihin Itämeren satamakaupunkeihin. Tehtyjä hankintoja korostettiin usein pyynnöillä, että kasvit olisivat kaikkein "uusimpien nimekkeitä" tai että ne olisivat "kaikkein hienointa lajia", Ulla Ijäs kertoo.

Vaikka Marie Hackman seurasi eurooppalaisia virtauksia ja tuotatti tavaroita ulkomailta, hänen oma elinpiirinsä oli varsin suppea.

- Viipuri oli Marielle rakas kotikaupunki, jonka ulkopuolelle hän ei juurikaan matkustanut Pietaria ja Haminaa pidemmälle, Ulla Ijäs ihmettelee.

Ulla Ijäs ei jätä Viipurin historian tutkimista väitöskirjaansa. Käynnistymässä on muun muassa Tampereen ja Turun yliopistojen tutkijoiden yhteinen Migration and multiethnic cities hanke, johon hän kirjoittaa artikkelin Viipurin monikulttuurisuudesta.

- Viipurista puhutaan yhä, että siellä kaikki kansallisuudet elivät onnellisesti sovussa. Mikä loppujen lopuksi mahtoi olla todellisuus kaupungissa, jossa oli laaja kirjo uskonnoltaan, rodultaan, kieleltään ja etniseltä taustaltaan ja vieläpä yhteiskunta-asemaltaan erilaisia ihmisiä, Ulla Ijäs pohtii. 

Eino Leino Parikkalassa

Tänään on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Muistelen, että yläasteen kirjallisuudenopettajani kertoi Eino Leinon viettäneen kesiään Parikkalassa, kotipaikkakunnallani. Kertoipa hän kuuluisan Nocturne runon syntyneen Parikkalassa. Niin tai näin, en kyllä yhtään ihmettele. Sen verran monta kertaa on ruisrääkkä öisin herättänyt. Jossain Parikkalassa oli Eino Leinon mökki ja hänen nimeään kantava polku, näin muistelen. Koska nykyään kaiken voi tarkistaa googlesta, havaitsin, että ei tuo kirjallisuudenopettaja aivan pöytä puhunut. Kainuun Eino Leino seura ry:n kotisivuilla on Leinon elämäntapahtumista kronologia, jossa mainitaan Leinon vierailleen vuonna 1902 Parikkalassa. Toisaalla sivuistolla kerrotaan Leinon olleen Parikkalassa myös kaksi edellistä kesää. 

Kainuun Eino Leino seuran sivulla on myös kertomuksia Leinon kesänvietosta. Ne voi käydä lukemassa täältä ja täältä. Harmikseni Leino-seura ei ole maininnut, mistä on tarinansa kuullut tai lukenut. 

Kuva kainuunleinoseura.fi. Kuvassa Liisa Merikantoa lepytetään samppanja-aamiaisen voimin.

Leino vietti kesiään Parikkalassa ystävänsä Yrjö Fagerlundin hoivissa. Samasta vieraanvaraisuudesta nauttivat myös Oskar Merikanto, Alfred Tanner, Aku Korhonen ja Wäinö Sola. Parikkalan historia (Jaana Juvonen, Gummerus 1996) tietää Eino Leinosta ja Fagerlundeista jotain. Yrjö Fagerlund oli Julius ja Emilia Fagerlundin Pietarin löytölapsikodista adoptoima. Hän kävi Savonlinnan lyseon ja Kurkijoen maatalousopiston sekä opiskeli eläinlääketiedettä, mutta ei koskaan valmistunut koska ensimmäinen maailmansota pysäytti opinnot Saksassa. Fagerlund sai Parikkalassa lempinimen "Kukonkannan kuohari" - Kukonkanta oli hänen talonsa nimi ja hevosrikkaassa pitäjässä kuoharille riitti työsarkaa. Yrjö Fagerlundin puoliso oli hänen isänpuoleinen serkkunsa (isän sisaren tytär) Elin (Elli, Ellen). Heidän jälkeläisistään ei ole mainintaa missään, joten ehkä pariskunta jäi lapsettomaksi.

Olen miettinyt näitä Fagerlundeja siitä asti, kun huvituin suvun hautamuistomerkissä kullatuin kirjaimin merkitystä nimestä Elin Blodina joskus 90-luvulla. Keitä he olivat, miksi he asuivat Parikkalassa ja mitä he siellä tekivät?

Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta käy ilmi, että Julius Victor Fagerlundin (s. 22.12.1846, k. 4.12.1891 Pietarissa) isä oli lappeenrantalainen räätälimestari Erik Wilhelm Fagerlund ja äiti Johanna Krejner (s. n. 1823, vihitty avioliittoon 1843 Viipurissa). Juliuksen sisaruksia olivat Emilie Charlotte (s. 1843), Carl Wilhelm (s. 1844), Olivia Wilhelmina (s. 1845), Robert Casimir (s. 1848) ja Elias August Wilhelm (s. 1850). 

Räätälin poika Julius Victor Fagerlund pääsi mitä todennäköisimmin Viipurissa tai Lappeenrannassa opintielle, sillä hän teki uran Pietarissa tullivirkailijana. Julius Victor vihittiin 10.9.1875 Pietarin suomalaisessa seurakunnassa Emilia Siitosen kanssa. Valitettavasti Hiski-tietokanta ei paljasta enempää eikä Juliusta tai Yrjöä löydy ylioppilasmatrikkelistakaan. Ylioppilasmatrikkeli kuitenkin paljastaa Elin Blondinan, hän oli Viipurin lääninkirjanpitäjä Gustaf Wilhelm Fagerlundin (s. 1838 Viipurissa, k. 1904 Viipurissa) puoliso. Gustaf Wilhelmin ja Julius Victorin sukulaisuus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Gustaf Wilhemin vanhemmat olivat räätäli Karl Gustaf Fagerlund ja Hedvig Helena Kuhlberg. Hiski-tietokannan mukaan heillä oli lukuisia lapsia, joista aikuisiksi eli vain Gustaf Wilhelm. Pitänee mennä tutkimaan hautakiviä, jospa ne kertoisivat näistä sukulaisuussuhteista enemmän. 

Yrjö ja Emilia Fagerlund olivat Parikkalan kulttuuripersoonia. Emilian sukujuuret olivat Parikkalassa, joten paikkakunta tuli tätä kautta heidän kesänviettopaikakseen. Pietari-Savonlinna rata avattiin vuonna 1908, joten matkustaminen seudulle oli entistä helpompaa. Aiemmin matkan oli voinut taittaa vaikkapa Laatokkaa myöten purjehtien Kurkijoelle, josta oli vain kolmisenkymmentä kilometriä Parikkalaan, tai sitten Saimaan kanavaa pitkin Lappeenrantaan ja sieltä hevosella kohti pohjoista. 

Kukonkanta 1909. Lähde: kuvapankki.ekarjala.fi

Siinä kaikki. Kovin kummoisia tietoja ei tästä Leinon kesäkodin isäntäväestä kerry. Kun katsoin Juvosen lähdeviitteitä, perustuvat ne Kalevi Tillin (Vanha viipurilainen muistelee, Juva 1992) ja Vappu Tolvasen (1994) antamiin muistelutietoihin. Väheksymättä Juvosen, Tillin ja Tolvasen tietoja ja muistoja jäin miettimään, että eikö näistä kulttuuripersoonista ja heidän kesänvietostaan todellakaan ole mitään muuta tietoa. Ja toisaalta, miten käsityksemme Parikkalan kaltaisen pikkukylän menneisyydestä kuuluisuuksien ihanana kesänviettopaikkana nousee yhä edelleen esille ja muokkaa paikallisidentiteettiä. Kuutisen vuotta sitten paikallinen kesäteatteri esitti näytelmän tästä kesänvietosta ja omalta osaltaan vaikutti ihmisten historiakäsityksiin. Kotiseudustaan voi olla ylpeä mutta historiantutkijana jää miettimään, miksi toistetaan näitä samoja myyttejä ja rakennetaan niiden päälle uutta myyttiä Leinosta ja paikallisista piikatyttösistä, kuten näytelmässä tehtiin. Ja toisaalta, omana aikanaan paikkakunnan tapahtumiin hyvinkin voimakkaasti vaikuttaneet ihmiset unohtuvat ja heistä voidaan luoda fiktiivisiä hahmoja nykypäivän tarpeisiin. Historiantutkijana pohdin jatkuvasti, mikä on todenmukaisin kuva ja miten siihen nykypäivä vaikuttaa. Onko niin, että meitä kiinnostaa vain julkisuuden ihmisten suhdesekoilut ja ryyppyreissut, kuten Leinon ja Parikkalan tapauksessa skandaalinkäryä haistellen on haluttu tehdä, vai voisimmeko kaivella esiin jotain muuta - ja muuttaisiko se käsityksiämme menneestä ja vaikuttaisiko tämä muutos nykypäivään? 

Vierailulla Milavidassa

Kävin eilen tutustumassa Milavidaan eli von Nottbeck-suvun Näsinkalliolle rakennuttamaan kaupunkipalatsiin. Olen vieraillut talossa 90-luvulla, kun siellä toimi vielä Hämeen museo. Nyt palatsiin on koottu omistajasuvun elämästä kertova näyttely sekä vaihtuva näyttely, joka tällä kertaa esitteli Salvatore Ferragamon kenkiä. 

Museoon mennessä ystävällinen opas antoi ääniopasteen ja kuulokkeet. Ääniopaste oli helppokäyttöinen, jokaisessa huoneessa oli nappi, jota ääniopastelaitteella osoittamalla sai opastuksen toimimaan. Itse en yleensä tykkää näistä ääniopasteista, koska niissä harvoin kerrotaan asioita, joita haluan tietää ja kuunteleminen vie liikaa aikaa. Pidän enemmän luettavista esitteistä perinteiseen tyyliin, koska niitä voi silmäillä nopeasti. Lisäksi muistan paremmin lukemani kuin kuulemani. Museokierroksen edetessä huomasinkin, että perinteiset painetut esitteet olisi löytynyt jokaisesta huoneesta.

Näyttelyssä oli käytetty uudempaakin tekniikkaa kuin jo melko totuttuja ääniopastuksia. Näyttelyesineistä sai lisätietoa kosketusnäytöistä. Esimerkiksi perheen kirjahyllyä voi selailla tällaisella kosketusnäyttöruudulla. Näin kesän ruuhka-aikaan harmikseni näiden kosketusnäyttöjen eteen keräytyi väkeä ja tuntui, että ei ollut soveliasta liian pitkäksi aikaa jäädä tutkimaan lisätietoja näytöiltä. Esineitä voi toki käydä katsomassa Tampereen museoiden Siiri-kokoelmapalvelusta, mutta harva asiaan perehtymätön museokävijä on tästä tietoinen. Erikoisin tekninen innovaatio oli perheen kirjeet, joita voi kuunnella laittamalla kirjeen kirjoituspöydälle. Sen jälkeen pöytä jollain tavalla tunnisti kirjeen ja kertojaääni alkoi lukea kirjettä. Tätä varten piti kuitenkin ottaa ääniopastusta varten annetut kuulokkeet pois päästä. Kirjeen ääneenluku kuului koko näyttelyhuoneeseen, joten tuntui hiukan muun väen häirinnältä jäädä kuuntelemaan koko kirjenippua. Siksipä kuuntelinkin vain yhden kirjeen, jossa kerrottiin myös lyhyesti perheen kirjeistä ja niissä käsitellyistä aiheista.

Tämä kynttilänjalka oli Milavidassa esillä. Tampereen museot.

von Nottbeckeihin keskittyvän kierroksen ääniopastus kertoi suvun historiasta lähinnä syntymien, kuolemien ja muuttojen kautta. Koska en muista mitään kuulemaani, menivät vuosiluvut toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jotain riitoja ja tragedioita oli. "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Vai miten se Tolstoi kirjoittikaan. 

Esillä olleet esineet ja interiöörit olivat kauniisti toteutettuja mutta esineistä vain harva oli tosiasiallisesti kuulunut von Nottbeck -suvulle. Lisäksi jäin kaipaamaan laajempaa kontekstualisointia. Museon ääniopastuksessa kyllä kerrottiin, että perhe tuli Suomeen Tallinnasta ja asui Pietarissa ja vietti pitkiä aikoja Saksassa ja Ranskassa. Kosmopoliittisuus oli tuotu esille. Tampereen mittakaavassa von Nottbeckit olivat ainoita laatuaan mutta olisi ollut hyvä asettaa heidät laajempaan viitekehykseen. Perhe ei ollut tuon ajan Suomessa ainoa, joka vietti tällaista elämää. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt kokonaisiin sukukuntiin, joilla oli useita kaupunkitaloja, kartanoita ja jotka lukuisin joukoin matkustivat ympäri Euroopan kylpylöitä aivain kuin von Nottebeckitkin. Puhumattakaan Baltian,Venäjän ja Saksan aatelisista, joiden kanssa von Nottbeckit käsittääkseni seurustelivat. von Nottbeckien tarinan pitäisikin kertoa ehkä enemmän Tampereesta ja sen kehityksestä osaksi globaalia maailmaa kuin monikansallisen perheen elämäntavasta. Jäin miettimään, miten ulkomaalaiselle tai aiheeseen syventymättömän ihmisen silmiin näyttely avautuu. He varmasti ihailevat kauniita esineitä - jotka osaltaan osoittavat, että Suomessakin on ollut ihmisiä, jotka ovat voineet ympäröidä itsensä ylellisyyksillä, ananaksilla (joiden tuoksusta Olga von Nottbeck erityisesti nautti) ja rotuhevosilla (esillä oli perheen kirjastoon kuulunut hevostenkasvatusopas) - mutta kertovatko nämä esineet mitään ilman kontekstia johonkin?

Erityisen kaunis ja merkityksiä sisältävä kokonaisuus oli von Nottbeckien vaakunalla koristeltu astiasto. Samassa interiöörissä oli esillä myös karhuntalja, jonka perhe esittelytekstin mukaan raahasi vintiltä esille keisarin vierailulle. Miksi? Museonäyttelyn kokoaminen on tasapainottelua riittävän yksityiskohtaisen ja toisaalta yleisen tason välillä. Tässä ei aina voi onnistua yhtä hyvin.

Nottbeckien posliiniastiasto, Tampereen museot.

Jäin kaipaamaan syventävää lisätietoa. Ehkä näyttelyyn olisi voinut tehdä oheisjulkaisun, jossa olisi ollut tutkijoiden artikkeleja aiheesta. Tällaisia julkaisuja on tehty muun muassa Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyiden teemoista. Esimerkiksi perheen kirjeenvaihdosta luulisi saavan irti muutakin kuin toteamuksen, että kirjeissä käsiteltiin riitoja ja Olgan vointia odotusaikana. Kulutuskulttuurin tutkijalle astiat, kirjeet, tilit ja laskut sekä esimerkiksi näyttelyssä esillä ollut sisustuskuvasto kertoisivat paljon enemmän kuin nyt esille laitetut kauniit esineet, joista osa oli ilmeisesti "aitoja" vanhoja ja osa (esimerkiksi lastenhuoneessa esillä ollut "rokokoopöytä") uustuotantoa, jolla ei ole "historiallista" tai "museaalista" arvoa. Tätäkään ei välttämättä älyä, jos ei osaa lukea tai kuunnella näyttelyteksin rivien välistä. Kumma kyllä, von Nottbeck -perheen arkistoon eivät historiantutkijat ole tarttuneet, enkä esimerkiksi itse edes tiennyt, että mitään arkistomateriaalia on olemassa. Lieneekö syynä kirjeenvaihdossa käytetty saksan kieli vai työläiskaupungin imagoon huonosti sopiva aatelisuus? Museologiaa opiskelleena historiantutkijana näyttelyä kierrellessäni vahvistui tunne, että museo ei ole minulle sopiva paikka. Tulin vain vihaiseksi ja ärsyyntyneeksi epätarkkuuksista ja tekniikalla kikkailusta. Olisin halunnut enemmän tietoa muun muassa talon historiasta ja siitä, miten huoneet oli sisustettu ja miten niitä käytettiin von Nottbeckien aikaan. Jos tätä ei tiedetä, senkin olisi voinut tuoda esille eikä luoda keinotekoisia asetelmia nojatuolissa röhnöttävine patruunoineen. Esimerkiksi, missä keittiö sijaitsi, miksi aulasta lähtee kääpiölle sopivat portaat kellariin, mikä käyttötarkoitus ulko-oven kahta puolta olevilla, nyt vaatesäilytyskäytössä olevilla huoneilla on ollut, miksi pääovi on rakennuksen päädyssä melko huomaamattomasti, mikä käyttötarkoitus milläkin huoneella oli, mistä palveluskunta kulki ja niin edelleen. Tällaiset tiedot olisivat auttaneet hahmottamaan elämäntapaa paljon paremmin, sillä olettaisin, että "kosmopoliitin elämäntavan" esittely oli näyttelyn päätarkoituksena.

Suosittelen kuitenkin näyttelyssä käymistä. Salvatore Ferragamon näyttely on myös näkemisen arvoinen. 1930-luvun kengät olisivat käyneet hyvin 1980-luvun kengistä musta-pinkkeine värityksineen ja kiilakorkoineen. Ihmisten jalat vain olivat pikkiriikkisiä 90 vuotta sitten. Mistäköhän moinen johtuu?

Matkalla ja lomalla

Lomakausi lähestyy ja monelle se tarkoittaa jonkin sortin matkaa. Historiantutkijat ovat viime vuosina havainnoineet menneisyyden matkustelua ja lomanviettoa ja aiheesta julkaistaan omaa tieteellistä aikakauslehteä.. Meillä Suomessa on tutkittu esimerkiksi kylpylöitä ja kylpyläelämää, josta esimerkkinä Liisa Suvikummun palkittu Suomalaiset kylpylät - Kotimaisen kylpyläkulttuurin historiaa (SKS, 2014). Lisäksi suomalaiset tutkijat ovat antaneet panoksensa kansainvälistä turisiminhistoriaa käsitteleviin tutkimuksiin, kuten esimerkiksi professori Taina Syrjämaa sotien välisen Italian turisimipropagandaa käsitelleessä väitöskirjassaan.

Mainosjuliste, 1957, Tampereen museot.

Omassa tutkimusaineistossani on varsin paljon kirjeitä, jotka valottavat turismin ja matkailun historiaa. Kirjeitä kirjoitettiin kotiin jääneille, kun matkustettiin esimerkiksi kylpemään eurooppalaisiin kylpyläkaupunkeihin. Toinen suosittu matkakohde oli Rooma, josta kerroin jo joulunvieton yhteydessä. Myös Pariisi kuului 1800-luvun herrasväen turistikohteisiin.

Albert Edelfelts brev till Alexandra Edelfelt från Paris den 20 april 1888, 8 sidor, SLS. Kirjeessä kuvaillaan suomalaisyhteisön eloa Pariisissa ja Berta Edelfeltin matkajärjestelyjä Pariisiin sekä sitä, mitä B. E:n tulisi Pariisissa nähdä.

Kirjeissä kotiin kuvailtiin mitä oli nähty ja koettu. Esimerkiksi eräässä 1870-luvulla kotiin Viipuriin lähetetyssä kirjeessä kerrottiin, että hotellin "puutarha oli oikein hyvällä maulla rakennettu, hotelli arvokas, keittiö 'osuva' ja orkesteri ihana." Perhe vietti aikaa rannalla "aamuyhdeksästä iltaneljään leikkien ja maitoa juoden".

Aina ei kuitenkaan tarvinnut matkustaa ulkomaille. Heinäkuussa 1802 viipurilainen herrasmies kertoi ystävälleen, joka oli matkustanut Hämeeseen kartanolleen, että hän oli tuntenut itsensä voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta viikon "kylmät kylvyt" olivat piristäneet. Viipurissa, kuten muissakin Suomen rannikkokaupungeissa, oli kylpylaitoksia ja vesien nauttimiseen sopivia kaivohuoneita ainakin jo 1700-luvun loppupuolella. Myöhemmin kirjeen vastaanottaja matkusti Baden Badeniin Saksaan kylpemään ja parantelemaan kihtiään.

Omassa tutkimusaineistossani kesänvietto maaseudulla kuului kuvioon jo 1700-luvun lopussa. Jos omaa kesänviettopaikkaa ei ollut, saattoi sellaisen vuokrata tai vierailla tuttavien kesä"huviloilla" tai kartanoissa. 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa ei kuitenkaan voi puhua samanlaisista kesähuviloista, kuin millaiseksi ne 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa muodostuivat. Yllättävää kyllä, tiedämme, että esimerkiksi Helsingin ympäristöön alkoi nousta kesähuviloiksi miellettäviä rakennuksia Helsingin tultua pääkaupungiksi, mutta näitä huviloiden alkuvaiheita ei juuri ole tutkittu tieteellisesti. Esimerkiksi Meilahden kartanosta ei ole tutkimustietoa, vaikka (tai ehkä juuri siitä johtuen koska) sen omistajiin ovat kuuluneet useat venäläiset aatelissuvut.

Munkkiniemen kartanon päärakennus (c) Ulla Ijäs. 

Huvilat ja huvilaelämä ovat monelta osin menneisyyttä, sillä harvalla on aikaa viettää koko kesä poissa kaupungista, tai ylläpitää suurta taloa ja palvelusväkeä vaativaa kesäasumisen muotoa. Huviloita ja herrasväen kesäkoteja on kuitenkin hauska paikantaa ja miettiä, millaisia menneisyyden kesät ovat olleet. Kuvasin reilu vuosi sitten tämän Meilahden kartanon päärakennuksen. Se on todennäköisesti rakennettu aikana, jolloin kartanoa asutti kenraalikuvernööri Fabian Steinheil (1762-1831) puolisonsa Natalia (os. von Engelhardt, 1773-1829) kanssa. Steinheilit omistivat Saarelan kartanon Viipurissa ja olivat tottuneet viettämään kesiään poissa kaupungin pölyistä ja hajuista.

Oman tutkimusaineistoni perusteella kesänvietossa tärkeintä näyttää olleen puutarhasta nauttiminen, vieraiden kestitseminen ja yleinen ilonpito. Tällainen kesästä nauttiminen tietenkin vaati työvoimaa. Piioille kuumassa keittiössä ruoan laittaminen tai vieraiden retkieväiden valmistaminen olivat kovaa työtä.

Työväestö pääsi nauttimaan kesälomasta vasta 1920-luvulla, kun vuosilomaksi määriteltiin seitsemän päivää. Voi siis pohtia, syntyikö "loman" käsite vasta tuolloin, kun työ- ja vapaa-aika erotettiin lailla toisistaan yhä selkeämmin 8-tuntisen työpäivän ja vuosiloman myötä. 1920-luvulla lain mukaisen loman ei tarvinnut ajoittua kesäaikaan. Itse asiassa neljän viikon kesäloma tuli mahdolliseksi vasta vuonna 1973. Nyt pätkä- ja epätyypillisten työsuhteiden aikana näyttää vahvasti siltä, että kesäloma ja koko Suomen "kiinni meno" heinäkuuksi olikin vain lyhyt historiallinen vaihe. Tästä aiheesta kirjoitti Suvi Kerttula sukupolvisotaa lietsoen Iltasanomien kolumnissaan.

Toivottavasti lukijat ehtivät nauttia kesästä, vaikka se kuluisikin töitä tehden.





Lähteitä: Matti Klinge, Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Otava 2012; Märtha Norrback, Aristokraattisen kulttuurin näyttämöllä. Teoksessa Aurora Karamzin aristokratian elämää. Espoon kaupunginmuseo ja Otava, 2006, 39-84; Kirsi Vainio-Korhonen, Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. SKS, 2008.

Fiskars, Wedgwood ja Hackman

Viime yönä oli mediaan ilmestynyt tieto, että Fiskars ostaa mm. brittiläisen perinteikkään posliinivalmistaja Wedgwoodin. Täältä voi lukea lisää (BBC:n uutiset). 

Josiah Wedgwood perusti vuonna 1759 nimeään kantavan posliinitehtaan Staffordshireen. Wedgwoodin nettisivuilla on historiakatsaus. Pian Wedgwoodista tuli muodikas posliinibrandi, joka oli erityisen suosittu etenkin nousevan porvariston parissa. Suosimalla Wedgwoodin astioita aiemmin muodikkaiden Meissen- tai Sèvres-posliinien sijaan porvaristo tai keskiluokka saattoi erottautua aatelistosta, joka oli suosinut rokokooaikana muodikkaita saksalaisia ja ranskalaisia posliinivalmistajia. Wedgwoodin posliiniesineistä sanottiin, että ne olivat kalliimpia kuin monet vastaavat tuotteet, mutta toisaalta niiden muotoilu oli käytännöllisempää kuin yksityiskohtia tulvivien rokokooposliinivalmistajien tuotteiden. Lisäksi Wedgwood otti käyttöön ensimmäisenä valmistajana uusia valmistusmenetelmiä, jotka tekivät hänen tuotteistaan uudenlaisia ja erittäin muodikkaita. Wedgwoodin jakeluketju osaltaan levitti tuotteita tehokkaasti ympäri Eurooppaa ja esimerkiksi Pietariin perustettiin oma myymälä.

Wedgwood. Teekuppi ja -vati v. 1805-1815. (c) The Trustees of the British Museum 

Kuten ehkä jotkut blogin lukijat tietävät, olen viime vuodet puuhastellut Hackman-aineiston parissa. Johan Friedrich Hackman perusti liikekumppaninsa Johan Sigfrid Ignatiuksen kanssa Ignatius & Hackman -kauppahuoneen vuonna 1790 Viipuriin. Vuodesta 1807 kauppahuonetta, joka vuonna 1816 muutti nimensä Hackman & CO:ksi johti J. F. Hackmanin leski Marie Hackman ja sittemmin hänen poikansa ja pojanpoikansa. Firma säilyi suurelta osin suvun hallussa vuoteen 2004, jolloin se myytiin italialaiselle sijoitusyhtiölle Ali s.P.a:lle. Alkuvuosina Hackman teki puutavarakauppaa, mutta jo melko varhaisessa vaiheessa se osti Viipurin läheltä Nurmen hienotaetehtaan. Myöhemmin tehtaan tuotantoa siirtyi Sorsakoskelle (jossa Marie Hackmanin äidinisällä Anton Havemanilla oli ollut puutavarabisneksiä jo 1700-luvun alkupuolella). Leppävirran Sorsakoskella valmistetaan yhä edelleen Hackman-brandiin kuuluvia teräsastioita. Sorsakoskella sijaitsee myös Oy Metos Ab, joka on edelleen Ali s.P.a:n omistuksessa ja joka valmistaa suurkeittiölaitteita. Vuosien myötä Hackmanin haltuun päätyivät myös sellaiset kuluttajabrandit kuin kotimaiset Arabia ja Iittala ja ruotsalaiset Gustafsberg (perustettu 1825) ja Röstrand (perustettu 1726).Fiskars osti vuonna 2007 Hackmanin tavaramerkin ja kattaustuotteet, jotka olivat yrityskaupoilla päätyneet yrityksen johdon ja sijoittajien haltuun. Hackman.fi -sivuilta voi lukea lisää. 

Mikä tästä uusimmasta yrityskaupasta sitten tekee niin mielenkiintoisen? 1700-luvulla perustetut, tuolloin uudenaikaiset pohjois- ja luoteiseurooppalaiset posliinivalmistajat ovat nyt päätyneet yhteen. Marie Hackman 1800-luvun alkuvuosina tilasi Britanniasta palaavien laivojen mukana posliiniastiaston "parasta Queen's Ware" posliinia, Wedgwoodin tehtaasta totta kai. Hän varmasti pakahtuisi ylpeydestä, kun hänen oma nimensä nyt liittyy Wedgwoodin muodikkaaseen nimeen. 

Helsingfors Dagblad 307.1875, no 204. 

Tänään jos koskaan on syytä nauttia iltapäivätee Wedgwoodin posliinikupista ja sekoittaa sokeri joukkoon Hackmanin valmistamalla pikkulusikalla. Jotkut brandit kestävät ja säilyttävät arvonsa 1700-luvulta tähän päivään.

Pahoittelen, jos joku tulkitsi tämän mainonnaksi. Blogitekstin taustalla ei ole maksettua mainontaa.

(Muokattu otsikon kirjoitusvirhe.)

Wedgwoodista lisää Wedgwood Museum; Brian Dolan, Wedgwood. The First Tycoon. Penguin Books, London 2004; Brian Dolan, Josiah Wedgwood: Entrepreneur to the Enlightenment. HarperCollins Ltd 2004; Maxine Berg, Luxury and Pleasure in Eighteenth-Century Britain. Oxford University Press 2005; Robin Holt & Andrew Popp, Emotion, succession, and the family firm: Josiah Wedgwood & Sons. Business History, Sept. 2013, Vol. 55, Iss. 6, pp. 892-909.