Parikkalan pitäjäntupa

 Parikkalan pitäjäntupa on keskusteluttanut paikallisia, kun kävi ilmi, että talossa pitkään toiminut Taito Etelä-Suomi ry:n ylläpitämä käsityökeskus on lopettamassa toimintaansa Parikkalassa.

Parikkalan pitäjäntupa 1970-luvulla. Lappeenrannan museot

Pitäjäntupa rakennettiin rovasti Anton Ulrik Rönnholmin aikana ja osittain hänen aloitteestaan. Pitäjässä oli jo ennen Rönnholmin aikaa - Rönnholm tuli Parikkalaan 1819 - pitäjäntupa, mutta tämä rakennus oli tullut tiensä päähän 1830-luvulla. Uutta pitäjäntupaa, joka vielä nykyäänkin seisoo kirkon vieressä, alettiin rakentaa 1834.

Maaliskuussa 1832 pitäjäläiset olivat yhtä mieltä, että vanha pitäjäntupa oli asumiskelvoton. Päätettiin yhteisesti, että seuraavana talvena pitäjäläiset tuovat puutavaraa uuden pitäjäntuvan rakentamista varten.

Maaliskuussa 1833 tultiin siihen tulokseen, että uusi pitäjäntupa olisi todellakin tarpeen. Uutta puutavaraa ei ilmeisesti oltu vielä tuotu eikä kukaan ollut ryhtynyt rakennustöihin. Rovasti Rönnholm oli saanut kehotuksen tuomiokapitulilta ja läänin maaherra Ramsaylta, että Parikkalaan pitäisi tehdä uusi pitäjäntupa. Konkreettisiin suunnitelmiin ryhdyttiin. Seinän pituudeksi päätettiin kuusi syltä (noin 10,6 metriä). Rakennustyöt päätettiin aloittaa keväällä 1834, koska kukaan viranomainen ei ollut käskenyt aloittamaan niitä heti. Työt päätettiin teettää kirkon taksvärkkinä niin, että jokaisesta ruokakunnasta osallistuttaisiin. Päätettiin kerätä sata hirttä, kuusi syltä pitkiä (noin 9 metriä) ja 12 tuumaa paksuja (noin 30 cm), 12 tolttia lautoja (toltti on 12 kpl, eli lautoja kerättiin 144 kpl), joiden tuli olla 12 kyynärää (noin 7 metriä) pitkiä sekä 8 tolttia lankkuja, joista 40 kpl tuli olla 10 tuuman vahvuisia. Lisäksi hankittaisi viisi lasiruutua ikkunoita varten, kaksi vesiränniä, 9 kpl parruja ja 12 kpl parruhakoja. Uuden pitäjäntuvan eteinen päätettiin rakentaan vanhan pitäjäntuvan hirsistä. Kaikki rakennusmateriaalit pitäisi pitäjäläisten tuoda paikalle yhteisesti. Rakennustyöt päätettiin kilpailuttaa huutokaupalla. Pitäjäntuvan lämmittäjä Elias Tiitta poikineen velvoitettiin vastaanottamaan ja tarkistamaan rakennusmateriaalit, joita pitäjäläiset ryhtyisivät tuomaan uuden pitäjäntuvan rakennustyömaalle.

Rovasti Rönnholm ehdotti, että hän ja muut viranomaiset suosittaisivat uudesta pitäjäntuvasta erotettavaksi 4x2½ sylen suuruisen huoneen (noin 30 neliömetriä), jossa kylmänä vuodenaikana voitaisi kastaa lapsia, pitää rippikoulua ja  pitäjänkokouksia, ja jota tulevaisuudessa voitaisi käyttää koulutiloina ja lääkärin vastaanottona mukavammin kuin kylmää kirkkoa tai matkustavaisia täynnä olevaa pitäjäntuvan isoa tupaa. Tämän erillisen kamarin erottaminen pitäjäntuvasta ei Rönnholmin mukaan maksaisi juuri mitään. Pitäjäläiset vastasivat, että ennenkin on pärjätty ilman tällaista kamaria, joten sitä ei nytkään tarvittaisi. Koska pitäjäläiset eivät halunneet tällaista lämmintä erillistä kamaria rakentaa ilmoittivat pitäjän herrasmiehet kruununnimismies B. Calonius puhemiehenään, että he eivät osallistuisi pitäjäntuvan rakentamiseen. Heillä ei ollut tarvetta talolle, jossa ei ollut kunnollista kokoontumistilaa. Osa pitäjän talonpojista tuli siihen tulokseen, että ehkä erillinen kamari olisi kuitenkin hyvä olla. Kamarin rakentamista puolsivat Asarias Sonni Melkoniemeltä, Esko (Eskel) Heinonen Tiviästä, Paavo (Paul) Terävä Poutalasta, Pekko (Peter) Sonni Kangaskylästä, Mikko (Michel) Sonni Tyrjältä ja Pekko (Peter) Kosonen Tarnalasta. 

Parikkalan kirkko 1930-luvulla. Museovirasto

Joulukuussa 1833 päätettiin, että rakennusmateriaalit uutta pitäjäntupaa varten pitäisi tuoda rakennuspaikalle maaliskuuhun 1834 mennessä. Pitäjän kuudennusmiehet velvotettiin hoitamaan puutarvaran keräily kylistä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä talon rakentamista ei oltu aloitettu vielä kesällä 1834 kuten alun alkaen oli päätetty.

Syyskuussa 1834 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin, että uusi pitäjäntupa rakennettaisiin seuraavasti: talon perustukset tulisi tehdä kyynärän (noin 50 cm) korkuiseksi ja muurata kivestä. Perustuksiin tuli tehdä kaksi tuuletusluukkua. Perustuksiin kuuluvaksi tehtäisi multapenkki, jonka päälle asetettaisi hirsisalvos, joka tilkittäisi kahden tuuman paksuisella savikerroksella. Tämän päälle aseteltaisi hiekkakerros. Talon seinien korkeudeksi määriteltiin seitsemän kyynärää lattiasta välikattoon. Hirret tulisi piiluttaa ulkopuolelta ja kiinnittää toisiinsa "niin sanotulla karatilla" kolmesta-neljästä kohtaa. Sisäpuolelta seinät höylättäisi "siihen korkeuteen kuin savupirteissä on tapana". Lattia tehtäisi lankuista, jotka rakennuksen urakoitsija omalla kustannuksellaan sahauttaisi saatavilla olevista hirsistä. Lattialankut tulisi myös kiinnittää toisiinsa samalla tavalla kuin seinät. Sisäkatto tulisi tehdä laudoista ja välikaton päälle asettaa eristeeksi sammalta ja multaa, joka katettaisi tuuman paksuisella savikerroksella. Ulkopuolinen katto tehtäisi laudoista ja taloon pitäisi asentaa vesirännit. 

Pitäjäntuvan sisustukseksi suunniteltiin neljä pitkää penkkiä, jotka kiertäisivät tuvan seiniä. Uunin - joka tässä vaiheessa oli sisäänpäin lämpiävä savu-uuni - päälle tulisi rakentaa laudoista "niin sanottu kolpitsa". Savun poistoa varten kattoon piti tehdä räppänä ja savutorvi. Lattian alle tuli tehdä kellari, jota varten tuli tehdä lukittava luukku lattiaan. Taloon suunniteltiin seitsemän ikkunaa, 40x12 tuumaa (noin 1x0,3 metriä) kukin ikkuna. Ikkunoihin tuli laittaa lasiruudut raameihin, jotka tilattaisi puusepältä. Kaikkiin ikkunoihin ei katsottu tarvittavan saranoita, vaan vain osa ikkunoista tehtäisi avattavia. Pitäjäntuvan ovet haluttiin tehdä vankoiksi: kolmet saranat ja raudoitus, jonka tuli ulottua koko oven yli. 

Käsityökeskus eli Taitokeskus
Vanha pitäjän- eli kunnatupa kesällä 2021.
Kuva: Ulla Ijäs

Talon rakentaminen päätettiin kilpailuttaa ja alhaisimman tarjouksen tehnyt saisi ryhtyä rakennustöihin. Parikkalalaiset toimittaisivat tarvittavan puutavaran. Yrjö Abrahaminpoika Matikainen Kesusmaalta teki parhaan tarjouksen. Hän rakentaisi talon, jos hänelle maksettaisiin 210 seteliruplaa (Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan noin 1 500 euroa nykyrahassa) ja 10 tynnyrillistä ruista. Työtä valvomaan valtuutettiin lukkari Alexander Sonné (Sonni) ja Antti Tiituksenpoika Tiainen Saarelta. 

Huhtikuussa 1834 todettiin, että rakennustyömaalta puuttui lautoja ja puutteet tulisi korjata välittömästi. Laudat otettasi kirkon varastosta ja pitäjäläisten tulisi seuraavana talvena toimittaa uudet laudat tilalle.

Myöhemmin saman vuoden lokakuussa  kävi ilmi, että Yrjö Matikainen oli ottanut kuudennusmies Heikki Muukkosen avukseen työhön. Muukkonen oli mukana siitä syystä, että hän valvoi pitäjäläisten osallistumista rakennustyöhön. Jokaisen kuudennusmiehen piiristä tuli maksaa rahaa ja viljaa rakennustyötä varten tulevan talven aikana. Kuudennusmiehet kiertäisivät keräämässä maksut. 

Tupa valmistui loppuvuodesta 1835 siihen kuntoon, että siellä saatettiin ryhtyä kokoontumaan. Enää ei tarvinnut kokoontua kylmässä kirkossa. Tuvan viimeistelytyöt kuitenkin jatkuivat vielä tämänkin jälkeen. Lokakuussa 1835 päätettiin, että puuttuvat kuusi hirttä ostettaisi seurakuntalaisten laskuun. Hirret tuli olla 5-6 syltä pitkiä (noin 9 metriä). Hirsikaupoille valtuutettiin suntio Pekko Innanen, joka saisi käyttää kuusi ruplaa hirsiin. Yrjö Matikainen, tuvan urakoitsija, saisi kaksi rupaa 50 kopeekkaa hirsien kuljettamiseen rakennuspaikalle. 

Helmikuussa 1837 pitäjänkokouksessa todettiin, että osa sahatavarasta oli edelleen maksamatta pitäjäntuvan urakoitsijalle ja lautoja lainanneelle kirkolle sekä rovastille. Rovasti Rönnholmille piti maksaa tynnyrillinen ja 11,5 kappaa ruista ja Yrjö Matikaiselle 35 ruplaa 44 kopeekkaa ja 20 tynnyrillistä ruista. Kirkon kassasta oli lainattu seitsemän ruplaa 37 kopeekkaa, jotka niin ikään pitäisi maksaa takaisin. Lisäksi rakennusmestari Matikaisen saatavista puuttui kuusi kappaa ruista. Samassa kokouksessa päätettiin myös, että haudankaivajan poika Matti Tiitta saisi kesällä maalata pitäjäntuvan punamultamaalilla. Tähän varattiin viisi ruplaa. Ikkunoiden ja ovien punaista öljymaalia varten varattiin 10 ruplaa. Seurakunta lupasi toimittaa punamultamaalin, mutta Tiitta saisi itse hankkia öljymaalit.

Vuonna 1844 pitäjäntupaan muurattiin ulos lämpiävä uuni eli talo ei enää ollut savupirtti. 1848 tupaan hankittiin punaiseksi maalattu pöytä ja penkki, joita kokouksien puhemies ja kirjuri voivat käyttää. Vuonna 1850 pitäjäntuvassa kiellettiin tupakointi - ehkä enemmänkin tulipalovaaran kuin terveyssyiden takia. Kaivo pitäjäntuvan pihapiiriin saatiin 1850-luvulla. 

Hauta-Ollin mökki.
Pitäjäntuvan pihapiirissä asui myös haudankaivaja Olli Kosonen perheineen.
Kuva: Parikkalan kunta

Pitäjäntuvassa oli jo vanhastaan majoittunut pitäjäläisiä kirkkomatkoillaan. Viikonloppuisin tuvan pihapiiri kuhisi ihmisiä ja hevosia. Pitkämatkalaiset yöpyivät tuvassa ja varmaan moni pistäytyi siellä tapaamassa tuttavia, vaikka yösijan tarvetta ei olisikaan ollut. Lisäksi rippikoulua käyvä nuoriso saattoi yöpyä tuvassa niinä viikkoina, kun rippikoulua pidettiin. Pitäjäntuvassa asui myös pidempiaikaisia asukkaita. Pitäjäntupa oli joidenkin sellaisten ihmisten asuinpaikka, joilla ei ollut muuta sijaa ja joilla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa sukulaisten luota tai joita ei syystä tai toisesta voitu antaa vaivaishoituruotujen (muutama talo vastasi köyhän ylläpidosta ja antoi asunnon) vastuulle. Pitäjäntuvalla toimi 1830-luvulla soppakeittiö, josta jaettiin ruokaa kaikkein vähävaraisimmille. Tämä oli keino yrittää auttaa ihmisiä katovuosien yli aikana, jolloin muuta sosiaaliturvaa ei ollut. Tuvan valmistuttua 1835 siellä asui noin kymmenen ihmistä, joiden ylläpidon seurakuntalaiset maksoivat yhteisesti. Osa asui tuvassa pidempäänkin. Anna Kosonen asui tuvassa ainakin 1835-1837 ja sai vuoden 1837 aikana 12 annosta keittoa ja jonkin verran rahaa. Kyse ei siis ollut kovinkaan jatkuvasta ruoka-avusta. Isompi apu oli katto pään päällä ja lämmin huone. Tuvassa asuvat ihmiset myös osallistuivat tuvan lämmittämiseen ja siivoamiseen ja mahdollisesti auttoivat matkalaisia sekä tekivät pieniä töitä kirkon ja pitäjäntuvan lähitaloissa. 

Lisäys: Matti Wilskan Parikkalan historia (1969, s. 283) tietää kertoa, että pitäjäntuvalla annettiin ainakin vuonna 1855 lukemisen ja kirjoittamisen opetusta sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. Opettajana toimi todennäköisesti rovasti Rönnholmin poika Karl Filip, jota kuvaillaan "rattoisaksi ja mukavaksi mieheksi".

_________________________________________________________________

Parikkalan entinen pitäjäntupa on yhteisistä varoista rakennettu, yhdessä tehty ja yhteistä käyttöä varten pystytetty. Hirret on kaadettu meidän metsistämme, meidän esi-isämme ovat ne kuljettaneet rakennuspaikalle ja osallistuneet rakennustöihin. Rakentamisaikaan 1830-luvulla koettiin pahoja katovuosia ja paikkakunnalla oli todellista puutetta ruuasta. Tästä huolimatta pitäjäläiset saivat rakennettua yhteisen talon, jossa voitiin kokoontua ja viettää aikaa. Olisi sääli, jos pitäjäntupa eli nykyinen käsityökeskuksen talo joutuisi pois kuntalaisten käytöstä. Talo on todennäköisesti kirkon jälkeen kunnan vanhin olemassaoleva rakennus. Talon myyminen olisi virhe, sillä sen mukana menetettäisiin vuosisatojen yhteinen historiamme. Kehittämällä pitäjäntuvan ympäristöä museoineen saattaisi siitä tulla kuntalaisten ja matkailijoiden uusi kohtaamispaikka. Sellaiseksi on aikanaan rakennettu ja sellaisessa käytössä sen soisi toimivan seuraavatkin parisataa vuotta.

Lue lisää:
Kansallisarkisto, Parikkalan seurakunnan arkisto, II Ca:1 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1819-1838 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)