Eino Leino Parikkalassa

Tänään on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Muistelen, että yläasteen kirjallisuudenopettajani kertoi Eino Leinon viettäneen kesiään Parikkalassa, kotipaikkakunnallani. Kertoipa hän kuuluisan Nocturne runon syntyneen Parikkalassa. Niin tai näin, en kyllä yhtään ihmettele. Sen verran monta kertaa on ruisrääkkä öisin herättänyt. Jossain Parikkalassa oli Eino Leinon mökki ja hänen nimeään kantava polku, näin muistelen. Koska nykyään kaiken voi tarkistaa googlesta, havaitsin, että ei tuo kirjallisuudenopettaja aivan pöytä puhunut. Kainuun Eino Leino seura ry:n kotisivuilla on Leinon elämäntapahtumista kronologia, jossa mainitaan Leinon vierailleen vuonna 1902 Parikkalassa. Toisaalla sivuistolla kerrotaan Leinon olleen Parikkalassa myös kaksi edellistä kesää. 

Kainuun Eino Leino seuran sivulla on myös kertomuksia Leinon kesänvietosta. Ne voi käydä lukemassa täältä ja täältä. Harmikseni Leino-seura ei ole maininnut, mistä on tarinansa kuullut tai lukenut. 

Kuva kainuunleinoseura.fi. Kuvassa Liisa Merikantoa lepytetään samppanja-aamiaisen voimin.

Leino vietti kesiään Parikkalassa ystävänsä Yrjö Fagerlundin hoivissa. Samasta vieraanvaraisuudesta nauttivat myös Oskar Merikanto, Alfred Tanner, Aku Korhonen ja Wäinö Sola. Parikkalan historia (Jaana Juvonen, Gummerus 1996) tietää Eino Leinosta ja Fagerlundeista jotain. Yrjö Fagerlund oli Julius ja Emilia Fagerlundin Pietarin löytölapsikodista adoptoima. Hän kävi Savonlinnan lyseon ja Kurkijoen maatalousopiston sekä opiskeli eläinlääketiedettä, mutta ei koskaan valmistunut koska ensimmäinen maailmansota pysäytti opinnot Saksassa. Fagerlund sai Parikkalassa lempinimen "Kukonkannan kuohari" - Kukonkanta oli hänen talonsa nimi ja hevosrikkaassa pitäjässä kuoharille riitti työsarkaa. Yrjö Fagerlundin puoliso oli hänen isänpuoleinen serkkunsa (isän sisaren tytär) Elin (Elli, Ellen). Heidän jälkeläisistään ei ole mainintaa missään, joten ehkä pariskunta jäi lapsettomaksi.

Olen miettinyt näitä Fagerlundeja siitä asti, kun huvituin suvun hautamuistomerkissä kullatuin kirjaimin merkitystä nimestä Elin Blodina joskus 90-luvulla. Keitä he olivat, miksi he asuivat Parikkalassa ja mitä he siellä tekivät?

Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta käy ilmi, että Julius Victor Fagerlundin (s. 22.12.1846, k. 4.12.1891 Pietarissa) isä oli lappeenrantalainen räätälimestari Erik Wilhelm Fagerlund ja äiti Johanna Krejner (s. n. 1823, vihitty avioliittoon 1843 Viipurissa). Juliuksen sisaruksia olivat Emilie Charlotte (s. 1843), Carl Wilhelm (s. 1844), Olivia Wilhelmina (s. 1845), Robert Casimir (s. 1848) ja Elias August Wilhelm (s. 1850). 

Räätälin poika Julius Victor Fagerlund pääsi mitä todennäköisimmin Viipurissa tai Lappeenrannassa opintielle, sillä hän teki uran Pietarissa tullivirkailijana. Julius Victor vihittiin 10.9.1875 Pietarin suomalaisessa seurakunnassa Emilia Siitosen kanssa. Valitettavasti Hiski-tietokanta ei paljasta enempää eikä Juliusta tai Yrjöä löydy ylioppilasmatrikkelistakaan. Ylioppilasmatrikkeli kuitenkin paljastaa Elin Blondinan, hän oli Viipurin lääninkirjanpitäjä Gustaf Wilhelm Fagerlundin (s. 1838 Viipurissa, k. 1904 Viipurissa) puoliso. Gustaf Wilhelmin ja Julius Victorin sukulaisuus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Gustaf Wilhemin vanhemmat olivat räätäli Karl Gustaf Fagerlund ja Hedvig Helena Kuhlberg. Hiski-tietokannan mukaan heillä oli lukuisia lapsia, joista aikuisiksi eli vain Gustaf Wilhelm. Pitänee mennä tutkimaan hautakiviä, jospa ne kertoisivat näistä sukulaisuussuhteista enemmän. 

Yrjö ja Emilia Fagerlund olivat Parikkalan kulttuuripersoonia. Emilian sukujuuret olivat Parikkalassa, joten paikkakunta tuli tätä kautta heidän kesänviettopaikakseen. Pietari-Savonlinna rata avattiin vuonna 1908, joten matkustaminen seudulle oli entistä helpompaa. Aiemmin matkan oli voinut taittaa vaikkapa Laatokkaa myöten purjehtien Kurkijoelle, josta oli vain kolmisenkymmentä kilometriä Parikkalaan, tai sitten Saimaan kanavaa pitkin Lappeenrantaan ja sieltä hevosella kohti pohjoista. 

Kukonkanta 1909. Lähde: kuvapankki.ekarjala.fi

Siinä kaikki. Kovin kummoisia tietoja ei tästä Leinon kesäkodin isäntäväestä kerry. Kun katsoin Juvosen lähdeviitteitä, perustuvat ne Kalevi Tillin (Vanha viipurilainen muistelee, Juva 1992) ja Vappu Tolvasen (1994) antamiin muistelutietoihin. Väheksymättä Juvosen, Tillin ja Tolvasen tietoja ja muistoja jäin miettimään, että eikö näistä kulttuuripersoonista ja heidän kesänvietostaan todellakaan ole mitään muuta tietoa. Ja toisaalta, miten käsityksemme Parikkalan kaltaisen pikkukylän menneisyydestä kuuluisuuksien ihanana kesänviettopaikkana nousee yhä edelleen esille ja muokkaa paikallisidentiteettiä. Kuutisen vuotta sitten paikallinen kesäteatteri esitti näytelmän tästä kesänvietosta ja omalta osaltaan vaikutti ihmisten historiakäsityksiin. Kotiseudustaan voi olla ylpeä mutta historiantutkijana jää miettimään, miksi toistetaan näitä samoja myyttejä ja rakennetaan niiden päälle uutta myyttiä Leinosta ja paikallisista piikatyttösistä, kuten näytelmässä tehtiin. Ja toisaalta, omana aikanaan paikkakunnan tapahtumiin hyvinkin voimakkaasti vaikuttaneet ihmiset unohtuvat ja heistä voidaan luoda fiktiivisiä hahmoja nykypäivän tarpeisiin. Historiantutkijana pohdin jatkuvasti, mikä on todenmukaisin kuva ja miten siihen nykypäivä vaikuttaa. Onko niin, että meitä kiinnostaa vain julkisuuden ihmisten suhdesekoilut ja ryyppyreissut, kuten Leinon ja Parikkalan tapauksessa skandaalinkäryä haistellen on haluttu tehdä, vai voisimmeko kaivella esiin jotain muuta - ja muuttaisiko se käsityksiämme menneestä ja vaikuttaisiko tämä muutos nykypäivään?