Joulu

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkkoa oli haastateltu paikallisesti ilmestyviin kaupunkilehtiin. Bongasin jutun ainakin täältä. Lisää  Nirkkoa SKS:n blogissa. Nirkon mukaan "kaupallista joulua paheksuttiin jo 1800-luvulla". Olen syksyn aikana kirjoittanut erästä artikkelia, jonka vuoksi olen selaillut 1800-luvulla Viipurissa ilmestyneissä sanomalehdissä käytyä kuluttamista koskevaa keskustelua. Tämän selailun sivutuotteena huomasin, että ylellisyyskuluttamista koskeva kirjoittelu osui marras- ja joulukuuhun. Vaikka lehtien jutuissa ei joulua mainittukaan, voisi kirjoittelun ajankohdasta kuitenkin tehdä jotain päätelmiä juuri joulunaikaan osuvasta kuluttamisesta ja sen paheksumisesta. Lehtikatsauksen tuloksena voikin yhtyä Nirkon näkemykseen siitä, että kaupallinen joulu ansaitsi paheksuntansa todellakin jo 1800-luvulla, ellei aiemminkin. Tuolloin mediassa esiintyneen mielipiteen mukaan parasta olisi, mikäli tavarat tehtäisi itse tai ostettaisi kotikaupungista tai -maasta. Pietarista tuodut tavarat olivat pahan alku ja juuri. Miten onkaan, nykymediassakin on esiintynyt etenkin viime aikojen taloudellisen laman aikana näkemyksiä, että kuluttamista olisi suunnattava kotimaisiin tavaroihin ja etenkin lifestylemedia näin joulun alla rummuttaa itse tehdyn olevan parempi lahja kuin ostotavaran. Hakusanalla "suomalainen joulu" ensimmäisenä aukeaa Suomalaisen työn liiton nettisivut, joiden kautta pääsee kotimaisten nettikauppojen valikoimiin. Joulu ja kuluttaminen kulkevat käsi kädessä.

Vapriikin kuva-arkisto, Tampereen museot. Oy Karl Fazer Ab suklaarasia.

1800-luvun kirjeenvaihtoa selaillessani joululahjoista tai joulunvietosta ei juuri ole mainintoja. Liikekirjeissä joulu ei aiheuta kovinkaan pitkää katkosta ja monesti vain joulupäivä on ainoa, jolloin kirjeitä ei ole lähetetty. Sen sijaan uudenvuodentoivotuksia ja pieniä lahjoja lähetellään ahkerasti vuoden vaihduttua. Tämä saattaa osaltaan johtua venäläisestä kalenterista ja perinteestä juhlistaa uutta vuotta, sillä kirjemateriaalini koskee Viipuria, jossa läheiset suhteen Venäjään näkyivät arjen ja juhlan nyansseissa. Täältä  voi käydä lukemassa sanomalehtijutun venäläisestä joulunvietosta 1870-luvulla.

Yksityisissä kirjeissä maininta joulusta ja joululahjoista on 1860-luvulta, jolloin perheen aikuisen pojan toive uudesta kristallikruunusta salinsa koristukseksi aiheuttaa isosiskossa paheksuntaa. Mielenkiintoista on, että muutoin saksankielisessä kirjeessä sana joululahja on kirjoitettu ruotsiksi "julklapp", eli olisiko Viipuriin tullut tapa antaa joululahjoja uudenvuodenlahjojen sijaan Länsi-Suomesta muuttaneiden mukana? Kirjeessä puhuttanut lahjatoive on aivan tarpeetonta ylellisyyttä ja jokin käytännöllinen lahja olisi paljon parempi vaihtoehto, julistaa sisko huutomerkin kera. Toinen maininta joulunvietosta on vuodelta 1872, jolloin perhe on matkalla Roomassa. Jälleen saksankielisessä kirjeessä mainitaan "julklapp", joita on saatu ja annettu jouluaattona. Perhepiirissä joululahjoiksi oli hankittu tyypillisiä turistien suosimia matkamuistoja, kuten kultainen rannerengas, jossa luki "Rome". Aattoiltaa vietettiin muiden skandinaavien parissa ja joulupuun virkaa toimitti laakeripuu, joka oli valaistu ja koristeltu. Ohjelmassa oli lahjojen jakoa, arpajaisia ja tanssia. Joulupäivän aamuna suunnattiin kirkkoon ja iltapäivällä kello viisi kokoonnuttiin niin ikään joulua Roomassa viettävän ystävän luo, joka oli hankkinut oikean joulukuusen. Lapset saivat lisää lahjoja ja kaikilla tuntui olevan oikein mukavaa tässä pienessä skandinaavien piirissä. Varmasti joulu Roomassa oli ikimuistoinen, vaikka Vatikaanin jouluyön messuun ei päästykään. Näin siis vietettiin joulua herrasväen piireissä. Maaseudun tai kaupungin vähäväkisempien joulu oli varmasti aivan toisenlainen.

Jouluun kohdistuvaa kuluttamista on siis paheksuttu ainakin 150 vuotta, mutta historiantutkijat eivät ole kovinkaan hanakasti tarttuneet aiheeseen. Kyse ei ole siitä, etteikö aineistoa olisi. Helsingin Sanomat raportoi 21.12.2014 joulunvietosta vuonna 1944. Juttua varten oli haastateltu Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuismaa Helsingin yliopistosta, mutta hänkään ei kommentoinut (tai häneltä ei oltu kysytty) joulunvietosta, vaan ajanjaksosta yleisemmällä tasolla.

Wiborgs Annonce Blad, No 51, 23.12.1843.

Oikein hauskaa, rentouttavaa ja rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Ihmisen paras ystävä

Viimeisimmässä Kennelliiton Koiramme-lehdessä oli rotuesittelyssä kettuterrieri. Kahden borderterrierin emäntänä tietysti luin jutun suurella mielenkiinnolla. Terrieri-ihmiset ovat ihan oma rotunsa, vai miten se menikään. Jutusta kävi ilmi muun muassa ensimmäisiä tätä rotua Suomeen tuoneita henkilöitä. Olinkin jo oman tutkimukseni puitteissa törmännyt valokuviin, joissa kyseiset henkilöt olivat koiriensa kanssa lähdössä metsästämään tai ratsastamaan. Kuvat ajoittuvat jonnekin 1910- tai 1920-luvulle. Nämä kettuterrierit eivät kuitenkaan olleet perheen ensimmäisiä tuontikoiria tai rotukoiria. Jo satakunta vuotta aiemmin oli perheen parissa lähetetty Englantiin kirje, jossa pyydettiin lähettämään nuori koira, "mahdollisimman korkeaa rotua".

Borderterrierit Karimäen Takahasi (Rappe) ja Victorius (Urho) (c) Ulla Ijäs

Näyttääkin siltä, että koirien rodunjalostuksen ensimmäiset kokeilut olivat hyvinkin tiedossa niiden keskuudessa, joilla oli kontakteja Englantiin. Valitettavasti tiedossa ei ole, millainen koira Englannista lähetettiin. Kyseessä saattoi olla jonkintyyppinen terrieri, sillä kuten todettua, perheellä oli näitä koiria myöhemminkin, kun rotuja ryhdyttiin jalostamaan ja rekisteröimään Suomessa. Myös metsästysharrastus sekä terrierin monikäyttöisyys ovat voineet puoltaa terrierin tuottamista Englannista.

Kennelliitto ja muut järjestäytyneet toimijat ovat ilmeisen hyvin tallentaneet toimintaansa vuosikymmenten saatossa ja yleensä tiedetään, kuka toi ensimmäisen tietynrotuisen koiran Suomeen. Vähemmän tiedetään tuonnin motiiveista. Miksi joku oli halukas maksamaan paljon ja järjestämään hankalan kuljetuksen saadakseen tietyntyyppisen tai -rotuisen koiran, kun "tavallisia" koiria olisi ollut saatavilla helpomminkin? 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa rotukoirat tuotiin Suomeen laivalla Englannista tai Saksasta, ja laivamatka saattoi kestää useita viikkoja jos sää oli huono ja laiva poikkesi matkallaan useissa satamissa. Koiranpentu saattoi kuolla  matkalla, jolloin rahalle ei saanut vastinetta. Riski oli ilmeisesti kuitenkin ottamisen arvoinen. Olenkin pohtinut sitä, että rotukoiralla saattoi olla statusarvoa.

The terrier. Alexander Davis Cooper. New Sporting Magazine, 1832.
(c) The Trustees of the British Museum

Viime vuosina monen julkisuudenhenkilön kainalosta on löytynyt muodikas pikkukoira. Koiralla voi siis viestiä muodinmukaisuuttaan. Harva koiranomistaja kuitenkaan haluaa myöntää koiran hankkimisen motiiviksi muodikkuuden. Koirien, ja lemmikkien ylipäänsä, historia on aivan muutamana viime vuonna noussut esille Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja myös evoluutiobiologia ja arkeologia on kiinnostunut koirien menneisyydestä. Arjen historia on vakiintunut viimeistään 1990-luvulta osaksi historiantutkimuksen kenttää. Koiranomistajana ja historiantutkijana ihmettelen, että on mennyt näinkin kauan, ennen kuin ihmisen paras ystävä ja arjen jakaja on noussut tutkimuskohteeksi. Koirien historia ei ole vain jalostuksen historiaa, vaan taustalla ovat aina yksittäiset ihmiset motiiveineen ja pyrkimyksineen. Ihmisen ja eläimen välinen suhde sekä eläimen välineellinen tai abstraktisempi tunnearvo ovat yhtä kaikki tutkimisen arvoisia.

Kun katsoo tarkemmin vanhoja maalauksia, alkaa koiria vilistä siellä sun täällä. Ne lämmittivät emäntänsä jalkoja, ne vahtivat lapsia, karkottivat petoja, jahtasivat riistaa, paimensivat eläimiä jne. New Yorkissa on kokonainen galleria omistettu koiria kuvaaville teoksille. Oikein silmin luettuna myös vanhat sanomalehdet paljastavat koirankoulutusohjeita, ilmoituksia karanneista koirista ja kertomuksia sankarillisista koirista.

Turun lehti, no 99, 22.8.1889.

Kirjallisuutta:
Helen Cowie, Exhibiting Animals in Nineteenth Century Britain. Empathy, Education, Entertainment
Deborah Denenholz Morse & Martin A. Danahay (Eds.), Victorian Animal Dreams. Representations of Animals in Victorian Literature and Culture
Kathleen Kete: The Beast in the Boudoir. Petkeeping in Nineteenth-Century Paris.
Frank Palmeri (Ed.), Humans and Other Animals in Eighteenth-Century British Culture
Petri Pietiläinen, Koirien maailmanhistoria (arvostelu täällä) ja Koirien Suomi. Kansanperinnettä ja historiaa
Louise E. Robbins, Elephant Slaves and Pampered Parrots: Exotic Animals in Eighteenth-Century Paris
Juliana Schiesari, Beasts and Beauties: Animal, Gender and Domestication in the Italian Renaissance
Ingrid H. Tague, Animal Companions. Pets and Social Change in Eighteenth-Century Britain
Kathleen Walker-Meikle, Medieval Pets.

Historiantutkimuksesta ja muistista

Olen tähän saakka tutkinut 1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkua. Nyt olen siirtynyt kohti 1800-luvun loppua. Tuolloin eläneistä ihmisistä saattaa jollain nykyään elossa olevalla olla omakohtaisia muistikuvia, tai ainakin nykyihmiset saattavat tuntea jonkun, joka on tuntenut 1800-luvun lopussa eläneen ihmisen. Historiantutkijana tietenkin pitäisi suhtautua yhtä kunnioittavasti ja arvostavasti vaikkapa 500 vuotta sitten eläneeseen kuin 50 vuotta sitten elossa olleeseen henkilöön. Tästä huolimatta väistämättä mieleen hiipii, että mitenköhän omaiset suhtautuvat, jos kirjoitan tästä tai tuosta ihmisestä. Tähän saakka kukaan ei ole kiistänyt näkemyksiäni 1800-luvun alussa eläneiden kohdalla, mutta miten mahtaa käydä jatkossa? Ehkä jollain on muistitietoa, joka on aivan erilaista kuin arkistoaineistosta nousevat käsitykset jostain henkilöstä?

"Tavallisille ihmisille", ts. ei historiantutkijoille, muistitieto tuntuu usein olevan kuitenkin yhtä pätevä ja paikkaansapitävä kuin arkistomateriaalille perustuvat tiedot. Tämä on tullut monesti todettua, kun olen keskustellut esimerkiksi tutkimuskaupungistani kotoisin olevien ihmisten kanssa. On todella vaikea luovia siinä ristiaallokossa, joka syntyy muistikuvien ja esimerkiksi vanhoista sanomalehdistä, kirjeistä tai pöytäkirjoista muodostuvien käsitysten välillä. Ihmisten muistikuvat ovat heille itselleen tosia ja niitä on vaikea todistaa vääriksi siten, että ei loukkaisi muistelijaa. Kerron esimerkin. Muistitiedon mukaan erään rakennuksen suunnittelija oli aikanaan hyvin kuuluisa arkkitehti x. Rakennuksen rakentamisajankohtana arkkitehti x oli kuitenkin ollut kuolleena 17 vuotta. Jos rakennuksen omistanut kuitenkin kiivaasti väittää, että arkkitehti x oli suunnittelija, niin pahapa sitä on kiistää, etenkin kun rakennus tuhoutui toisessa maailmansodassa ja rauniot ovat nykyään Venäjän alueella. Tällöin asiaan liittyy niin suuria tunnelatauksia, että ainakin allekirjoittaneen tutkijan on helpompi antaa vastapuolen pitää näkemyksensä. Näin siis arkisessa keskustelussa. Tieteellisessä tekstissä, historiantutkimuksessa, en tietenkään voi kirjoittaa, että arkkitehti x suunnitteli rakennuksen, jos muistitietoa lukuun ottamatta kaikki muu tieto on tätä seikkaa vastaan.

Muistiin ja muistamiseen liittyen olen viime aikoina myös ärsyyntynyt (yllätys, yllätys...) eräästä julkisessa keskustelussa esiin tulleesta asiasta. Mediassa on jo ammoisesta Osku Pajamäen kirjasta alkaen yritetty nostattaa sukupolvien vastakkainasettelua, suuret ikäluokat vastaan x-, y- tai z-sukupolvi. On jotenkin ajateltu, että suurilla ikäluokilla, siis 40-luvun lopussa ja 50-luvulla syntyneillä, menisi ja olisi aina mennyt jotenkin kollektiivisesti paremmin kuin nykyisillä nuorilla ja aikuissukupolvilla. Ei muisteta, ei tiedetä tai ei välitetä muistaa ja tietää, että maailma ei 50-luvulla ollut nykyisenkaltainen. 

Jääkalaa varastoidaan Tukon varastoon, 1954, ELKA.

Eilen kävin lähikaupungissa. Asemalla ohitseni käveli 50-luvun tyyliin pukeutunut nuori nainen. Nykyään tämä tyyli näyttää olevan melko suosittu. Olen kuullut, kun moni tämän tyylisuunnan kannattaja ihailee kyseistä vuosikymmentä, koska silloin "naiset olivat naisia", tyyli (pukeutuminen, sisustaminen, autot jne.) oli "vaan niin paljon hienompaa" jne. En tiedä, onko heistä kukaan keskustellut vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa, millaista elämä 50-luvun Suomessa tai Euroopassa oli. Katsomalla Mad Menia se ei selviä. Mikäli eilen näkemäni nuori nainen, näyttävine tatuointeineen, olisi joutunut aikakoneella 50-luvulle, olisi häntä varmaan tuijotettu ja paheksuttukin tavalla, joka nykyihmiselle on liki mahdotonta ymmärtää. Olen katsonut viime päivinä Iskelmä-Suomi -sarjaa ja näissä filmeissä näkyy hyvin, miten vielä 1970-luvulla esimerkiksi esiintyviä artisteja tuijotettiin, kuin nämä olisivat Marsista. Täältä voi käydä katsomassa (kohdasta 27 min).

Ihmisen muisti on yllättävän lyhyt. 50-luvun, tai jopa 90-luvun, muistaminen voi olla hankalaa. Millaista oli elämä, kun ei ollut internetiä? Tai entä jos eläisimmekin 50-luvulla? Ainakaan minua ei ilahduttaisi, että yliopistolle menessäni joutuisin pukeutumaan hameeseen. Se ei siis olisi valinta, koska "50s style", vaan pakko, sillä naiset eivät voineet mennä yliopistolle housuissa. Näin muistan lukeneeni jostain muistelmakirjasta. Tämäkin tieto siis perustuu johonkin muistitietoon ja omaan muistiini. Korjaatkoot ken tietää paremmin. Toisaalta, todennäköisimmin en menisi yliopistolle, sillä keskiluokan naimisissa oleville naisille "ura" yliopistolla oli miltei mahdottomuus. Todennäköisimmin en edes olisi koskaan opiskellut yliopistossa, vaan mennyt töihin 14-vuotiaana kansakoulun päätyttyä. Eilen paikallislehdessä haastateltiin 99-vuotta täyttävää rouvaa. Hän oli edelleen kauniiden vaatteiden ystävä. Työuransa hän oli tehnyt paperitehtaassa ja rakennuksilla, laastia sekoittaen. Tuossa työssä, 50-luvun lauantaisauna ainoana pesupaikkana, arki oli hyvin erilaista kuin nykyään. Olisi mielenkiintoista tietää miten naiset selviytyivät tästä arjesta. Miten huolehdittiin hygieniasta, missä lapset olivat kun äiti oli töissä (ei subjektiivista päivähoitoa tai kunnallisia hoitopaikkoja) jne. Monelle sitten 1970-luvulla muutto lähiön kerrostaloon edusti luksusta, josta tuskin oltiin osattu haaveilla. Keskuslämmitys, juokseva vesi olivat ihmeellisiä verrattuna hatariin puutalo-asuntoihin, joita voi käydä katsomassa täältä. 

Osuuskauppa Suur-Savo, 1960, ELKA.

Tästä pääsenkin assosiaatioketjussani siihen, että ainoastaan muistiin ja muistamiseen ei voi perustaa käsitystämme menneisyydestä, sillä nykypäivä vaikuttaa siihen salakavalasti. Toki historiantutkimus on aina nykypäivästä lähtöisin. Tällöin on oltava tarkka siitä, että menneisyyden ihmisiä arvotetaan tai tuomitaan heidän omassa elinympäristössään, ei nykypäivän standardien mukaan. 

Suklaa

Viime lauantaina olin erään kollegani väitöstilaisuudessa. Karonkan jälkiruokakahveilla oli tarjolla suklaakaurakeksejä. Kiitos väittelijälle, hyvää oli! Ehkäpä omaan väitöskaronkkaani pitää hommata suklaasuihkulähde. Olen nimittäin kerran ollut cocktailtilaisuudessa, jossa tällainen ihme oli ja eräät tahot muistavat vieläkin, että allekirjoittanut vietti huomattavan ajan kyseisen aparaatin vierellä. 

Suklaa on noussut esille myös omassa tutkimusaineistossani. Tuolloin yleensä on ollut kyse "englantilaisesta terveyssuklaasta". Toisin sanoen jo 1700-luvulla tiedettiin suklaan hyvää tekevät vaikutukset. Tuolloin suklaata suositeltiinkin naisille, heikkovoimaisille ja huonosta ruuansulatuksesta kärsiville. Se toimi myös oivana afrodisiakkina eli lemmenhaluja nostattavana ihmeaineena. Heikkovoimaisia ajatellen suklaakupit olivat monesti kaksikorvaisia. Heikkotusta tuntiessaan voi siis nostaa suklaamukin huulilleen kaksin käsin. Suklaan oikeaoppinen nauttiminen vaati erityistä tietotaitoa ja astiaston, joten aivan kaikkien juoma suklaa ei ollut. 

Suklaakuppi. Workshop of James Giles, Worcester Porcelain Factory, ca. 1770.
 © The Trustees of the British Museum

Tuolloin kaikki suklaa oli paksua ja rasvaista nestettä, joten suklaa nautittiin kuumana juomana. Vuonna 1828 Conrad van Houten keksi, miten kaakaovoin voi erottaa kaakaomassasta, jolloin kiinteän suklaan valmistus voitiin aloittaa. Ennen tätä keksintöä suklaan kuljettaminen tuotti ongelmia, joista omassa aineistossani olen törmännyt ainakin sen herkkään pilaantumiseen pitkien merimatkojen aikana. Tästä syystä suklaata kuljetettiin lyijyrasioissa. Toinen ongelma oli, että suklaata ilmeisesti verotettiin jokseenkin ankarasti 1700-luvun lopun Venäjällä (ehkä Ruotsissakin?), sillä sen katsottiin olevan tarpeeton ylellisyystuote. Tästä syystä suklaata tuotiin maahan salaa. Erään kerran sitä oli pakattu tynnyreihin, joissa luki "silliä". Mahtoikohan tämä yritys mennä tullissa läpi? 

von Sydow -perheen konvehti.
Vänersborg museum, Ruotsi.

1800-luvun puolella olen törmännyt suklaasta valmistettuihin konvehteihin, joita viipurilaiset ja lappeenrantalaiset kävivät ostamassa Pietarista. Näitä konvehteja tarjoiltiin joulun aikaan sekä häissä ja hautajaisissa. On kuitenkin esitetty, että suurimmat suklaankulutusalueet Euroopassa sijoittuivat eteläiseen Eurooppaan. Tämä varmasti pitääkin paikkaansa, tulivathan alukset suoraan suklaan alkulähteiltä Etelä-Amerikasta sinne. Itseäni yllätti kuitenkin, miten suuria määriä - jopa kymmeniä kiloja - suuri ja varakas talous saattoi vuoden mittaan suklaata kuluttaa jo 1800-luvun alun Suomessa. Mutta kuten jo mainitsin, suklaa oli usein "terveyssuklaata", joten ehkäpä kyseessä olikin enemmän terveyden ylläpito kuin pahe, jollaisena suklaasta nauttimista nykyään usein pidetään.

Suklaan historiaa voi käydä lukemassa täältä (Cornell University, Albert R. Mann Library). Täältä voi käydä kuuntelemassa englanninkielisen, tunnin kestävän luennon suklaasta (University of Oregon). 

Yleispätevä elämäneliksiiri

Viime viikon olen potenut ikävää syysflunssaa. Olisipa käytössäni "yleispätevä elämäneliksiiri", jota jo 1800-luvun alussa oli saatavilla. Ilmeisesti tämä troppi paransi vaivan kuin vaivan. Harva nykylääke lupaa samaa. Toinen yleinen lääke, johon olen tutkimusmatkallani törmännyt, oli essentia miraculosa coronata -nimellä tunnettu lääke. Sitä myytiin erikseen miesten ja naisten vaivoihin. Ilmeisesti kyseessä oli niinikään yleispätevä lääke, jonka uskottiin tepsivän erityisesti koleraa vastaan.

Jo 1700-luvulla suosituksi rohdoksi oli tullut eau de lys eli liljankukkavesi, joka oli monien tuon ajan troppien yhtenä osasena. Esimerkiksi Dr. Ontydin systeemin mukaisesti liljankukkavesi paransi kyykäärmeenpureman. Yleensä liljankukkavettä kuitenkin tyydyttiin käyttämään erilaisten kosmeettisten rasvojen ja voiteiden osasena. 

Flunssan lisäksi olen viime viikkoina saanut osakseni myös ikävän ruhjeen polveeni. Ehkäpä siihen pitäisi kokeilla hajusteista, paloviinasta ja ammoniakiasta tehtyä Opodeldoc-linimenttiä. Tätä lääkettä oli 1800-luvulla saatavilla joko valmiina tai apteekkari saattoi tehdä sitä asiakkaan tarpeen mukaan. Samaa opodeldoc-linimenttiä käytettiin niin ihmisten kuin eläinten haavoihin ja ruhjeisiin, joten puhe hevoskuurista tai hevoslinimentistä lienee saanut alkunsa jostain tämänkaltaisesta ihmeaineesta.

Tai ehkäpä vaivani parantaisi kiniini eli Kiinanpulveri. Pulveri saadaan perulaisen cinchona-puun kuoresta ja se estää kuumetaudissa usein esiintyvät vilunväristykset. Erityisen tehokasta kiniini on malarian torjunnassa, sillä malarialoiset tuhoutuvat kiniinin vaikutuksesta. Harmi vain, että puunkuoresta uutettu juoma on varsin kitkerää. Kiniiniä sisältävää vettä kutsuttiin tonic-vedeksi. Nokkelat britit keksivät Intiassa oivan ratkaisun. Tonic-veteen sekoitettiin giniä, syntyi gin tonic, ja näin lääkkeen nauttiminen oli tehty miellyttäväksi. Harmi vain, yliannostus kiniiniä saattoi aiheuttaa sokeuden tai kuulovaurion. Ginin aiheuttamista vaivoista ei ilmeisesti ollut haittaa. Aitoa kiniiniä sisältävää tonic-vettä saa muun muassa Schweppesin valmistamana, joten ei kun kokeilemaan tepsisikö gin tonic tähän kuumetautiini. 

Schweppes on alkujaan sveitsiläinen merkki 1700-luvulta. Tuolloin kivennäisvedet olivat varsin suosittuja ja niitä nautitiin paikoissa, joissa oli luonnon kivennäisiä sisältäviä luonnonlähteitä. 1700-luvun lopussa opittiin valmistamaan keinotekoisia kivennäisvesiä. Niiden kuljettaminen siten, että veden hapokkuus olisi säilynyt oli hankalaa. Tätä ongelmaa ratkaisemaan keksittiin torpedoa muistuttava pullo, jota säilytettiin kyljellään. Tällöin hapokkuus ei päässyt karkaamaan yhtä hyvin kuin pystyasennossa säilytettävästä pullosta. Nykyään esimerkiksi Perrier-pullossa voi nähdä vielä jäänteitä  tällaisesta torpedonmuotoisesta pullosta. Näitä pulloja, ja kuplavesien (fizzy drinks) historiaa voi käydä katsomassa täältä. 

William Henry Hamilton Trood, "Uncorking the Bottle" "A Surprising Result" 1887.

Valitettavasti en löydä Hamilton Troodin töiden sijainnista mitään tietoa. Uskallan kuitenkin laittaa ne tähän näkyville, sillä niistä myydään julistepainoksia ja kuvat löytyvät useilta eri nettisivuilta. Tämän postauksen tueksi olen selaillut Google Booksissa vanhoja lääketieteen oppikirjoja sekä turvautunut Hackman-arkistosta (ELKA, ÅA) löytyviin tilikirja- ja kirjemerkintöihin 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä.

Hiukan Parikkalan paikallishistoriaa

Heräsin viime yönä kun Agneta Rahikaisen Johan Ludvig Runeberg. Kuvaelämäkerta (SKS 2004) tipahti päähäni. En sitten enää saanut unta, joten ryhdyin lukemaan tätä kirjaa. Nimensä mukaisesti teos on kuvaelämäkerta ja kuvat ovatkin teoksen kiinnostavinta antia, yhdessä Fredrika Runebergin kirjoittamien tekstien kanssa.

Mielenkiintoni kohdistui Runebergin vuonna 1839 tekemään koulujen tarkastusmatkaan ja erityisesti tämän matkan suunnitteluun. Matkasuunnitelmasta käy ilmi, mitä reittiä Runeberg matkusti Savonlinnaan ja Sortavalaan. Porvoosta matka kulki Kouvolan ja Imatran kautta Kivijärvelle eli nykyisen Rautjärven kunnan Simpeleen kylään. Kivijärveltä eli Simpeleeltä matka jatkui "Tyriän" eli Tyrjän kylälle ja siltä Kirjavalaan ja edelleen Punkaharjulle ja Savonlinnaan.

Nykymatkailija voisi ihmetellä, miksi Runeberg ei matkustanut suoraan Parikkalan kirkonkylään ja sieltä Särkisalmen taajaman kautta Punkaharjulle ja Savonlinnaan. Matka olisi paljon lyhyempi. Täytyy kuitenkin muistaa, että ennen toista maailmansotaa parempi tie kulki nykyisen rajan itäpuolella. Ei tarvitse katsoa edes 1800-luvun karttaa, vain ennen toista maailmasotaa painettu kartta riittää, kun saa käsityksen siitä, miten kulkureitti on kulkenut. Karttoja voi käydä tutkimassa esimerkiksi www.karjalankartat.fi.

Runeberg on tehnyt matkasuunnitelmaansa lisäyksen kohtaan Kivijärvi - Tyriä (Koitzanlaks, Lagervall). Olisikin mielenkiintoista päästä lukemaan löytyykö Fredrika Runebergin matkapäiväkirjasta merkintöjä siitä, vierailivatko he Koitsanlahden lahjoitusmaakartanon vuokraajan Jacob Fredrik Lagervallin luona. On mahdollista, että matkalaiset viivähtivät tämän kirjallisista harrastuksistaan tunnetun ja muun muassa ensimmäisen suomenkielisen murhenäytelmän kirjoittajan luona.

Jacob Fredrik Lagervall oli syntynyt vuonna 1787 Kontiolahdella sikäläisen kappalaisen Fredrik Johan Oxmanin ja Hedvig Katarina Brusinin lapseksi. Lagervall oli opiskellut Kuopion trviaalikoulussa ja Porvoon lyseossa sekä maanmittauskoulussa ennen kuin rekrytoitui Ruotsin armeijaan vuonna 1805. Hän osallistui Suomen sotaan ja sodan jälkeen jatkoi armeijan palveluksessa, nyt keisarillisen Venäjän armeijassa Viipurin varuskunnassa. Vuonna 1815 Lagervall avioitui Anna Catharina Tawastin kanssa ja vuonna 1823 hän ryhtyi Koitsanlahden vuokraajaksi. Valtion lunastettua lahjoitusmaat ja talonpoikien päivätyövelvollisuuden lakattua 1857 Lagervallin mahdollisuudet viljellä Koitsanlahden maita hankaloituivat siinä määrin, että hän ajautui vararikkoon. Lagervall kuoli vuonna 1865 Helsingissä.

Runebergin vierailun aikaan Lagervallilta oli julkaistu jo mainittu murhenäytelmä nimeltään Ruunulinna (1834), joka mukaili Shakespearen Machbetia sekä tarinat Brudskaran (Hääjoukko, 1831), Uni (1831) ja Blind Alarm - ett studentuppträde (1838). Ruunulinnasta ja kymmentä kieltä osanneen Lagervallin kielenkäytöstä voi lukea lisää täältä. Myöhemmin Lagervall julkaisi useita teoksia, muun muassa näytelmiä ja muistelmateoksia. Lagervall oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja majoitti runonkeräysmatkoillaan Itä-Suomessa liikkunutta Lönnrotia.

1800-luvun puolivälin sanomalehtiä selatessaan voi havaita, että Lagervall oli tyypillinen aikakautensa valistunut herrasmies. Hän muun muassa perusti koulun kartanonsa maille alueen talonpoikien lapsia varten. Lisäksi Lagerwall kokeili Simpele-järven saven soveltuvuutta fajanssin ja saviastioiden valmistamisessa sekä edisti Simpele-järven laskemista viljelysmaan lisäämiseksi.

Harmillisesti näyttää siltä, että Jacob Fredrik Lagervallin elämästä ei ole säilynyt muita tietoja kuin hänen fiktiiviset tekstinsä ja maininnat sanomalehdissä. Ehkäpä joku historiantutkija tarttuisi tähän Lönnrotin ja Runebergin ystävään ja ryhtyisi penkomaan asiaa. Luulisi, että kansallisrunoilijoiden kirjeenvaihdon joukosta voisi löytyä Lagervallia koskevaa materiaalia.

Kanawa no 35, 6.9.1845

Krim ja Itä-Suomi

"Mielisairaat eivät tunne tunne rajoja ja horjuttavat vuoria." Generalissimus Suvorov, 3.8.1791.

Krimillä ja Itä-Suomella on jotain yhteistä. Toivottavasti ei kuitenkaan mitään sellaista, johon Suvorovin lausahdus viittaa.

An Imperial stride! Published by William Holland, 1793. (c) British Museum

Olli Immonen kirjoittaa 2007 ilmestyneessä Etelä-Karjalan museon julkaisussa Generalissimus Suvorov, että Krimin ja Saimaan laivastojen välillä on mielenkiintoinen yhteys. Totta tosiaan, mutta yhteys ei ole vain laivastojen samankaltaisessa rakenteessa tai laivojen samanlaisuudessa. Yhteys on myös henkilötasolla. Kaikki kiertyy Katariina II:n ja hänen suosikkeihinsa ja hänen vuonna 1762 suorittamaan vallankaappaukseen sekä maailmapoliittiseen tilanteeseen.

Vuonna 1762 Katariina II kaappasi vallan mieheltään Pietari III:lta. Vallankaappauksessa Katariina auttoivat nuoret upseerit. (Tämä on lyhennetty versio tapahtumista.)

Sota Venäjän ja Krimin niemimaata tuolloin hallinneen Osmanivaltakunnan (myös Ottomaanien valtakunta) välillä oli alkanut 1768 ja rauha solmittiin vuonna 1774. Vuonna 1783 Krimin  alue liitettiin Venäjään. Uusi sota syttyi  vuonna 1787 ja se päättyi 1792. Venäjän vahvisti asemiaan Krimillä ja Ukrainassa. Alueesta käytettiin nimeä Novorossia, uusi Venäjä. Venäjä oli valloittanut 1700-luvun alkupuolella Ruotsille kuuluneita alueita, ml. myöhemmin Vanhana Suomena tunnetun alueen sekä alueita Suomenlahden eteläpuolelta. Näitä voittomaita ei kuitenkaan tarvinnut nimetä "uudeksi Venäjäksi", kuten Etelä-Venäjän voittomaita. Onkin todennäköistä, että tietyillä tahoilla oli vaikeuksia mieltää Novorossian aluetta venäläiseksi. Tästä syystä sen "venäläisyyttä" haluttiin korostaa alueen nimen tasolla. Sen sijaan "Vanha Suomi" on 1700-luvun aikalaiskielenkäytössä "Finland". Varsinainen Suomi, Varsinais-Suomi olisikin parempi nimitys tästä näkökulmasta katsottuna.

Krimin sodassa tärkeitä voittoja saavutti Aleksandr Suvorov, joka pelasti Katariina II:n suosikin ja tätä vallankumouksessa auttaneen prinssi Grigori Potjomkinin (Potemkin) hallitseman Krimin. Suvorovin isä Vasili Ivanovitsh Suvorov oli osallistunut Katariinan vallankaappaukseen.

Kesken Krimin sodan Ruotsi hyökkäsi Venäjälle (ns. Kustaan sota), joten Katariina II lähetti parhaan kenraalinsa Aleksandr Suvorovin Suomeen. Kenraali oli käärmeissään. Joutua nyt johonkin pohjoiseen. Mutta Pietaria uhattiin, joten Ruotsin vastainen raja oli linnoitettava. Suvorovin komennuksella Suomeen saattoi olla taustalla se, että hän puhui suomea (ehkä? Ulla-Riitta Kauppi kirjoittaa tästä Generalissimus Suvorov -teoksessa, mutta ilman lähdeviitteitä.)

Suvorovin kommentti mielisairaasta hallitsijasta osuu aikaan, jolloin hän oli komennettuna Suomeen. Linnoitustöitä oli valvomassa myös Fabian Steinheil, josta tuli vuonna 1810 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri. Steinheil oli naimissa Natalia von Engelhardtin kanssa. Hänen isänsä Nikolai Heinrich von Engelhardt oli osallistunut Katariina II:n vallankaappaukseen. von Engelhardtin äiti kuului viipurilaiseen Haveman-sukuun.

Vuonna 1795 Ruotsinsalmen linnoituksen sai komennettavakseen Traversayn markiisi Jean Baptiste Prevost de Sansac. Hän oli Ranskan Martiniquella syntynyt ranskalainen aatelismies, joka oli paennut Ranskan vallankumousta Sveitsiin. Siellä hän tutustui Venäjälle paenneisiin maanmiehiinsä ja liittyi Venäjän keisarilliseen armeijaan. Ruotsinsalmessa Traversay oli tutustunut läheisen Haminan herrasväkeen. Vuonna 1800 hänet vihittiin kauppias Bruunin tyttären Ulrica Lovisan kanssa. Ulrica Lovisa oli hylännyt aiemman sulhasensa, viipurilaiseen Jaenischin kauppiasperheeseen kuuluneen pojan markiisin vuoksi. Pian häiden jälkeen pariskunta  suuntasi Krimille, sillä markiisista tuli Venäjän Mustanmeren laivaston komentaja. Onneksi, sillä Suvorovin mielestä ranskalainen Prevost sekoitti kaiken "ranskalaiseen tapaan". Ja toinen murheenkryyni oli kanavatöitä urakoiva Ivan Jurevich (Johan Friedrich) Laube, jonka "kanavatyöt uinuvat" syistä, joita Suvorov ei halunnut eritellä. Laube oli viipurilainen oikeusistuimen sihteeri, kauppias, sahanomistaja ja kartanonisäntä. Hänen vaimonsa oli Helena Haveman, Nikolai Heinrich von Engelhardtin pikkuserkku. Helenan äiti kuului Jaenisch-sukuun. Jaenischin poikaa varmaan harmitti, kun morsian lähti markiisin matkaan. Lauben tytär sen sijaan tunnetaan nimellä Marie Hackman. Hän toimitti köysiä Venäjän amiraliteetille, jota tuolloin johti kukas muukaan kuin Traversayn markiisi.

Vuonna 1799 Suvorov, jo kerran palveluksesta eronneena, sai komennuksen lähteä sotaan Ranskaa vastaan. Tällä ns. Suvorovin Italian sotaretkellä hänen henkilääkärinään toimi Nikolaus Jaenisch. Hänen tyttärensä meni sittemmin naimisiin Marie Hackmanin pojan kanssa. 

Vuonna 1812 Krimille perustettiin kasvitieteellinen puutarha. Sen perustajana toimi kasvitieteilijä Christian Steven. Hän oli haminailaisen virkamies-kauppiasperheen poika. Fabian ja Natalia Steinheilien lapsista aikuiseksi eli vain Helena-tytär. Steinheilit adoptoivat tyttären puolison Alexander Stewenin, josta tuli Stewen-Steinheil. Alexander Stewen-Steinheil ja Christian Steven olivat veljeksiä. Heidän äitipuolensa oli Jakobina Bruun.

Ketä olivat nämä kosmopoliitit, jotka toimivat yhtäläisesti niin Suomessa kuin Krimillä? Onko Putin uusi Katariina Suuri? Mitä roolia suomalaiset tässä näyttelevät? Sotamateriaalin toimittajaa vai pitäisikö kenties ryhtyä linnoitustöihin?

Kuten haminalainen kauppias Bruun jossain vaiheessa 1800-luvun alkua totesi, Kymijoen länsipuolta asuttavat "andra sidans hundar". Itäsuomalaiset mielsivät kuuluvansa Venäjään, olevansa lähempänä keisarinistuinta ja siitä säteilevää suojelua. Tällaista jakoa tuskin enää tunnustetaan, mutta ehkä on hyvä muistaa, että jakolinja on ollut totta vielä vuoden 1812 tienoilla kun Suomen suuriruhtinaskuntaa yhdistettiin. (Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea painotuore Viipurin läänin historia V. Autonomisen Suomen rajamaa. Toim. Kaukiainen, Marjomaa, Nurmiainen).

Pahoittelen sekavaa ajatteluketjua, mutta näköjään Alesander Stubb ja Erkki Tuomiojakaan eivät tiedä, miten Krimin tilanteeseen pitäisi suhtautua.