Sandra Lehtinen - kansanedustaja ja loikkari, joka palasi Suomeen

 Kun kirjoitin taannoin Helmi Matikaisesta, joka loikkasi 1930-luvulla Neuvostoliittoon, huomasin, että parikkalalaistaustaisia naisloikkareita on Helmin ja hänen siskonsa lisäksi muitakin. Yksi heistä oli Sandra Lehtinen. 

Sandra Lehtinen (os. Reinholdsson), 1907. 
Museovirasto

Perhetausta ja nuoruus Parikkalassa

Sandran isänisä Georg Reinholdsson eli Jegora oli syntynyt vuonna 1795 Hiitolassa Pukinniemen kartanon sepän perheeseen. Hän otti Reinhold-isänsä nimestä muodostetun patronyymin sukunimekseen. Nuoruusvuosinaan Jegora oli palvellut Venäjän armeijan jääkäripataljoonassa. Jegora tuli Parikkalaan viimeistään 1820-luvun puolivälissä. Parikkalassa hän toimi Parikkalan Koitsanlahden hovin voutina ja siltavoutina, joka valvoi Joukion salmen ylittävää lossia. Hän myös harjoitti kestikievaritoimintaa salmen lähellä sijainneessa kestikievarissa. Jegora ei ollut Parikkalassa mitenkään pidetty henkilö, sillä hän oli kovaotteinen ja antoi helposti fyysisistä kuritusta talonpojille, jos nämä luistivat hovin päivätöistä. 

Parikkalassa Jegora Reinholdsson meni naimisiin Koitsanlahden hovin piian, Sortavalasta kotoisin olleen Helena (Leena) Silventoisen kanssa. Pariskunta sai kuusi lasta, joista neljä eli aikuisuuteen. Tyttäret Aleksandra ja Vilhelmiina Elisabeth avioituivat parikkalalaiseen Suomalaisten sukuun Kirjavalan kylään. 

Sandran isä käräjäkirjuri Viktor Reinholdsson löysi puolison Koitsanlahden kylästä. Eufemia Nokelaisen kotitalo oli Koitsanlahti 8. Nokelaiset voi löytää Koitsanlahdesta niin pitkälle, kuin Parikkalan kirkonkirjat yltävät eli 1600-luvun loppupuolelle. 

Aleksandra Alina eli Sandra syntyi Parikkalassa 1.7.1873. Sandralla oli yksi isosisarus sekä kaksoisveli Aleksander. Vuonna 1882 perheeseen syntyi Onni Viktor -nimen saanut poika. Sandraa lukuun ottamatta lapset kuolivat nuorena. 

Reinholdssonit asuivat Eufemia Nokelaisen kotitilalla. Perheeseen kuului Eufemia Nokelaisen vanhemmat, isä-Paavo ja vaimonsa Maria Antintytär Matikainen, joka oli kotoisin Kaukolan kylästä. Lisäksi talossa asuivat Eufemian veljet perheineen sekä isä-Paavon veljet perheineen. 

Sandran lapsuus ei ollut helppo. Isä-Viktorille maistui alkoholi ja välit isoisään Jegoraan olivat menneet poikki. Vaikka siltavouti perheineen kuului Parikkalan harvalukuiseen herrasväkeen, aiheutti Viktorin alkoholinkäyttö ja varhainen kuolema perheelle toimeentulovaikeuksia. Nokelaisten perheessä ilmeisesti oli muitankin ongelmia, sillä samassa talossa asuva Sandran Eufemia-äidin naispuolinen serkku oli 1876 tuomittu Viipurin hovioikeudessa imeväisikäisen lapsen kuolemaan johtaneesta huolimattomuudesta.

Perheen vaikeuksista huolimatta Sandra sai käydä kansakoulua. Kouluvuosien jälkeen Sandra teki töitä sukulaisperheissä kunnes hän pestautui piiaksi kruunuvouti Johan Bernhard Bromanin perheeseen. Bromanien mukana Sandra muutti Helsinkiin vuonna 1894.

Helsinkiin 1894

Helsingissä Sandran työnantaja Johan Bernhard Broman kuoli ja Sandra otti uuden palveluspaikan kirurgian professori Fredrik Saltzmanin luona. Tässä palveluspaikassa kohtelu oli huonoa ja Sandra kiinnostui yhteiskunnallisista asioista. Kesällä 1899 Sandra osallistui Helsingissä pidettyyn palvelijainkokoukseen ja liittyi Helsingin työväenyhdistyksen palvelijatarosastoon. Sandra valitsi kahdesta kaupungissa toimivasta työväenyhdistysten palvelijatarosasoista radikaalimmana - vähemmän radikaalia johti Miina Sillanpää. Vuonna 1902 Sandrasta tuli oman ammattiosastonsa puheenjohtaja. Tässä vaiheessa Sandra myös vaihtoi uraa ja ryhtyi toimimaan ompelijattarena. 

Sandra seurasi poliittista keskustelua ja hänestä tuli suosittu puhuja. Vuonna 1905 Sandra valittiin SDP:n puoluehallitukseen ja vuonna 1907 eduskuntaan. Työ eduskunnassa ei ollut Sandralle helppoa ja hän ei oikein sopeutunut puoluekuriin, joten hänet pudotettiin ehdokaslistoilta. 

Perhe

Sandra avioitui siviilivihkiseremoniassa vuonna 1907 Juho Kustaa (J. K. tai Jussi) Lehtisen kanssa, joka työskenteli Tampereella pellavatehtaassa ja rautavalajana. Tuolloin harvinainen siviilivihkiminen myönnettiin laissa olleen naimakaaren esiaviollista seksiä koskeneen kohdan mukaan, sillä J. K. Lehtinen kieltäytyi kirkollisesta vihkimisestä. Avioliiton solmimisen aikaan J. K. Lehtinen oli alkanut toimia SDP:n agitaattorina Vaasan vaalipiirissä. Avioliiton solmimisen jälkeen Lehtiset asettuivat Helsinkiin, koska Sandra oli juuri valittu eduskuntaan. J. K. Lehtinen sai työtä Työmiehen toimittajana. 

Lehtiset saivat 1908 tyttären, joka kastettiin Inkeriksi. Vuonna 1918 perheeseen syntyi poika, joka kuoli seuraavana vuonna. 

Sisällissota ja loikkaus Neuvostoliittoon

J. K. Lehtinen valittiin kansanedustajaksi 1916. Tässä vaiheessa Sandra toimi sosiaalidemokraattisen naisliikkeen sihteerinä ja hoiti perhettä. Sisällissodan aikana 1918 J. K. Lehtinen jatkoi työtään Työmiehen toimittajana, mutta ei enää tässä vaiheessa ollut kansanedustaja. Perhe evakuoitiin pakenevien punaisten mukana Viipuriin, josta Lehtiset siirtyivät Pietariin. Syyskuussa 1918 perhe oli Moskovassa, jossa Sandra ja J. K. Lehtinen osallistuivat Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiskokoukseen. Näihin aikoihin heidät lähetettiin Buin pakolaisleirille, joka sijaitsi noin 4 000 kilometriä Moskovasta koilliseen. Buin leirille oli koottu Suomesta paenneita punaisia. Leirillä Sandra toimi lastenkodin johtajana ja J. K. miliisiosaston poliittisena johtajana. Pentti -poika kuoli punatautiin leirillä kesällä 1919. 

Marraskuussa 1919 Lehtiset pääsivät palaamaan Pietariin, jossa he jatkoivat toimimistaan SKP:n puolue-elimissä. Vuonna 1921 Lehtiset erosivat  ja palasivat Suomeen. Eron syynä oli Jussi Lehtisen löytämä uusi kumppani.

Suomessa Jussi Lehtinen toimi SKP:n maanalaisissa toiminnoissa, kunnes palasi Neuvostoliittoon. Palattuaan Jussi Lehtinen jatkoi työtään toimittajana. Vuonna 1932 hänestä tuli Leningradissa toimineen Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston suomalaisen osaston opettaja ja johtaja. Lehtinen pidätettiin toimestaan 1936 hänet vangittiin seuraavana vuonna. Jussi Lehtinen teloitettiin marraskuussa 1937.

Sandran elämä avioeron jälkeen

Suomessa Sandra liittyi kielletyn SKP:n peitejärjestöön Suomen  Sosialistiseen työväenpuolueeseen toimien samalla SKP:n maanalaisissa toimissa. Hän yritti myös paluuta eduskuntaan, mutta se ei onnistunut. Vuonna 1929 Sandra vangittiin maanpetossyyttein ja hän sai kahden vuoden kuritushuonetuomion. Tuomion kärsittyään hän muutti vuonna 1932 Neuvostoliittoon ja asettui asumaan Petroskoihin. Palattuaan Neuvostoliittoon Sandra Lehtinen ei enää osallistunut poliittiseen toimintaan. Inkeri-tytär teki nousujohteista poliittista uraa Neuvostoliitossa. Nämä syyt saattavat selittää sen, että Sandraa ei vangittu Stalinin vainoissa 1930-luvulla. 1930-luvulla Sandra Lehtinen keskittyi kirjoittamaan toistaiseksi julkaisemattomia muistelmiaan. Äiti ja tytär Lehtinen palasivat Suomeen 1945 ja Sandra kuoli Helsingissä 1954. Vuonna 1997 kuollut Inkeri Lehtinen lahjoitti laajan keräämänsä arkiston Kansan arkistolle. Näistä aineistoista voisi löytyä lisätietoa Sandran elämästä. Kansan arkistossa on myös paljon kuvia Lehtisistä, mutta näitä kuvia ei voi vapaasti julkaista tässä blogissa. Finna.fi -sivustolta voi Sandra tai Inkeri Lehtisen nimellä hakemalla löytää näitä kuvia. 

Läheitä:

Parikkalan srk, Rippikirja 1865--1880, Parikkalan srk:n arkisto, KA.

Jaana Juvonen: Parikkalan historia (1996)

Neuvostonainen 1.7.1933

geni.com ja HisKi -tietokannat

Wikipedia: Sandra Lehtinen, J. K. Lehtinen, Inkeri Lehtinen

Lisätty puuttunut verbi ja korjattu viimeisen kappaleen kirjoitusasua sujuvammaksi. 14.10.2025

Erik Gabriel Sederholm - opettaja, Koitsanlahden hovin vuokraaja ja Rapattilan kartanon isäntänä

Erik Gabriel Sederholm syntyi 29.7.1790 Tuusulassa. Isänisä oli helsinkiläinen kauppias ja laivanvarustaja ja tehtailija Johan Sederholm, jonka rakennuttama talo seisoo edelleen Senaatintorin laidalla. Erikin syntymän aikaan isä Karl Albrekt oli luopunut kuninkaallisen sihteerin virastaan Tukholmassa ja viljeli maatilojaan Helsingissä ja Mäntsälässä. Erikin äidinisä Erik Olander oli omistanut tilan ja sahan Tuusulan Kellokoskella, mutta sekä äidinisä että äidinäiti olivat kuolleet Erikin syntymän aikoihin. Erikin eno Johan Gustaf Olander meni Erikin syntymän aikohin naimisiin Johan Sederholmin tyttären Hedvig Magdalenan kanssa. Perheen ja sukupiirin varallisuus ja asema olivat tiukasti kytköksissä Viaporiin ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.

Johan Sederholm (1722-1805). 
Emmanuel Thelningn maalaus 1804. 
Helsingin kaupunginmuseo.

Erik Gabrielista ei tiedetä juuri mitään. Hän ilmestyy historian lehdille oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän entisenä opettajana ryhtyy vuokraamaan Koitsanlahden hovia Parikkalassa. Tämä tapahtuu vuonna 1816. Venäjän valtio oli ottanut Koitsanlahden haltuunsa sen jälkeen, kun alueen talonpojat olivat nousseet 1783 kapinaan hovia hallinnutta ruhtinas Pavel Skavronskia* ja hänen edusmiehiään vastaan. Valtio antoi tilan hallinta- tai vuokraoikeuden (termit ovat vaihtelevia eri lähteissä) venäläiselle lääkärille, valtioneuvos ja ritari Christoper Kniperille, joka vuokrasi tilan edelleen Parikkalan nimismies Friedrich Schlossmanille. Schlossmanin muutettua pois paikkakunnalta vuokraajiksi tulivat viipurilaiset kauppiaat Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni ja heidän jälkeensä vuonna 1816 Erik Gabriel Sederholm. Vuosivuokra oli 1800 ruplaa. Kniperin kuoltua valtio huutokauppasi hovin vuokraoikeuden vuonna 1822. Tuolloin huutokauppaan osallistuivat Sederholmin lisäksi Jakob Fredrik Lagervall ja joukko pitäjäläisiä, jotka näin ajattelivat pääsevänsä eroon hovin päivätöistä. Sederholm voitti huutokaupan, mutta muutti pois Koitsanlahdesta jo seuraavana vuonna. Sederholm oli miltei heti Parikkalaan saavuttuaan avioitunut nimismies Lasseniuksen vain 16-vuotiaan tyttären Johanna Fredrikan (1800-1841) kanssa. Koitsanlahdesta Sederholmit muuttivat anoppilaan, kunnes perhe muutti 1829 virallisesti Viipuriin, joskin siellä oltiin ilmeisesti asuttu jo aiemmin. Viipurin seudulla Sederholmit asettuivat asumaan Rapattilan kartanoon.

Parikkalassa Sederholmien luona asui perheen äidin Johanna Fredrika Lassenuksen sisaren tytär Johanna Gustava Paulin (1782), joka isä oli Tuusulan kirkkoherra. Rippikirjojen mukaan Johanna Gustava oleskeli Parikkalassa ainakin vuodet 1818-1827, eli miltei koko sen ajan, kun Sederholmit asuivat Parikkalassa. Voi olettaa, että Johanna Gustava seurasi perhettä Rapattilaan. Nuori äiti, joka oli 16-vuotiaasta alkaen lähes jatkuvasti raskaana tai imetti tarvitsi vanhemman naispuolisen sukulaisen apua. Naimattomille sukulaisnaisille koetettiin löytää paikka, jossa he voivat olla avuksi ja saada näin työtä vastaan katon päänsä päälle. 

Uusi koti Rapattila sijaitsi Viipurin Tienhaarasta noin neljä ja puoli kilometriä Lappeenrannan suuntaan. Lähellä olivat muun muassa Juustilan ja Herttualan kartanot. Ennen Sederholmeja kartanoa oli pitänyt hallussaan hallussaan Viipurin pormestari Niklas Jaenisch. Hänen jälkeensä Rapattilan hallinta siirtyi lääkäri L. de Bourgeoisille, häneltä Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori Johan Nymanderille ja hänen kuoltuaan tyttären miehelle Odert Henrik Gripenbergille. Gripenberg myi Rapattilan 1828 Sederholmille. Gripenberg saattaa olla avain Sederholmin menneisyyteen, sillä Gripenberg oli koulunjohtaja, joka johti useampia kouluja ympäri eteläistä Suomea ja toimi Rapattilasta lähdettyään Haminan kadettikoulussa. Ehkä Sederholm oli ollut opettajana jossain Gripenbergin koulussa, vaikkapa poikien sisäoppilaitoksessa Hämeenlinnassa?**

Odert Henrik Gripenbeg perusti Hämeenlinnaan poikakoulun, jonka opetusfilosofia perustui sveitsiläiseen Pestalozzi-kouluun. Gripenberg oli vuonna 1810 tutustunut Johann Henrich Pestalozzin Yverdoniin perustaman koulun toimintaan. Pestalozzilainen opetusmenetelmä perustui 1700-luvun valistusajatteluuun, jonka mukaan köyhien asemaa paransi parhaiten koulutus. Gripenberg noudatti koulussaan Pestalozzin filosofiaa, joihin kuului jokaisen ihmisoikeudet - vaikka käytännössä koulun oppilaat olivatkin aatelispoikia. Gripenbergin koulussa opetettiin reaaliaineita (historia, maantiede, luonnontiede) ja uusia kieliä (saksa, englanti, ranska) eikä lainkaan latinaa kuten tuon ajan muissa poikakouluissa. Koulu erosi myös siinä muista aikakauden kouluista, että ruumiillinen rangaistus ja ulkoluku olivat siellä kiellettyjä. Gripenberg sai koululleen tukea sekä Venäjän keisarilta että Ruotsin kruununperilliseltä Kristian Augustilta, joka maksoi Gripenbergin opintomatkan Sveitsiin. Kotimaassa Gripenbergiä tukivat Gustaf Fredrik Stjernvall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil sekä kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Nimekkäistä tukijoistaan huolimatta koulu ei ollut kovinkaan menestynyt ja Gripenberg muutti sen ensin Hämeenlinnasta Poriin ja sieltä Sääksmäelle, josta oli perinyt Voipaalan kartanon. Koulun toiminta kartanossa ei ollut pitkäaikaista. Vuonna 1828, kun Gripenberg myi Rapattilan Sederholmille, oli hän sokeuduttuaan joutunut jättämään opettajantehtävänsä Haminan alkeiskoulussa. Sinne hän oli siirtynyt Voipaalasta 1823. Sokeutuminen ei kuitenkaan estänyt Gripenbergiä toimimasta, vaan hän perusti vielä 1835 tyttökoulun Helsinkiin, joka jatkoi toimintaa vielä Gripenbergin kuoltuakin. 

Parikkalassa Sederholmien nuori perhe mitä todennäköisimmin seurusteli paikkakunnan toisen nuoren säätyläisperheen, kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin perheen kanssa. Molempien perheiden päät olivat kiinnostuneet koulutuksesta - rovasti Rönnholm oli ennen Parikkalaan tuloaan ollut opettajana Viipurissa - ja molempien opetusfilosofia perustui valistusajatuksille ja modernille humanistiselle ihmiskuvalle. Perheiden äideillä oli siteitä Pietarin saksankielisiin seurapiireihin, joten he saattoivat tukea toisiaan kohtalon heitettyä heidät syrjäiseen Parikkalaan. Nuoret vaimot varmasti myös tukivat toisiaan silloin, kun lapset sairastelivat ja lasten kuolemasta aiheutui surua ja ahdistusta. Mahdollisesti iloisempiakin hetkiä vietettiin yhdessä, istuttiin iltaa, luettiin ääneen ja ehkä jopa tanssittiin ja musisoitiin nuoren ruustinnan myötäjäislahjaksi saaman piano forten äärellä. 

Erik Gabrielin lapset

Erik Gabriel Sederholm kuoli Rapattilassa 1834 ja tila jäi hänen leskelleen ja lapsilleen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta: Parikkalassa syntyivät Albert Constantin (1817), Karl Robert (1818-1903), Erika Emilia (1820-1820), Erik Ferdinand (1821-1822), Fredrika Anna (1823) ja Julia Antoinette (1824-1895). Rapattilassa syntyneeksi on kirjattu Dorothea Wilhelmina (1827), Agathon (1828-1879), Amalia Eleonora (1829-1921) ja Erik Gabriel (1833-1894). Isän kuoltua äiti meni vielä uusiin naimisiin maanmittari Carl August Sierckenin kanssa ja sai tämän kanssa tyttären Ida Sofian (1841-1913). Fredrika Lassenius kuoli Rapattilassa ja tila myytiin pois.  

Karl Robert Sederholm palveli Venäjän armeijaa muun muassa linnoitusupseerina Sevastopolissa ja Hersonissa. Hänet tunnetaan myös harrastuksistaan, joihin kuului uskonnonfilosfia, spiritualismi ja rakennustaiteen aatehistoria sekä pienoismallit. Ukrainassa Karl Robertin tavoin vaikutti myös tämän isän veli Karl Thedor Sederholm (1789-1867), joka erotettiin pappisvirastaan Harkovassa 1820 harhaoppisuuden vuoksi, mutta jatkoi uraansa opettajana ja kirjailijana Venäjällä. Uskonnollisfilosofiset pohdinnat ja spiritualismi todennäköisesti yhdistivät näitä kahta nimikaimaa.

Karl Robert Sederholm kotioloissaan. 
Museovirasto.

Julia Antoinette putkahtaa esille 1867, kun hän ilmestyy kotiopettajattareksi Sauvoon Karl August Krookin ja Elisabeth Collanin lapsille. Isäpuolen sukujuuret läheiseen Saloon sekä Julian syntymäpaikkakunnan Parikkalan rovasti Collanin ja Elisabeth Collanin sisaruussuhde varmaankin helpottivat työpaikan löytymistä. Rovasti Collan myös saatteli Julian Sauvoon Krookien Kärkkisten tilalle, jossa perhe tuolloin asui. Krookin perheen tyttären Augustan muistelmissa Julia Sederholm kuvataan ankarana opettajana, joka ei tuntenut kesäloman käsitettä ja jonka opetuskieli oli saksa. On mahdollista, että Julia oli toiminut opettajana Gripenbergien Helsingin tyttökoulussa sen viimeisimpinä toimintavuosina 1850-luvun alussa ja näin  jatkanut isänsä mahdollisesti aloittamaan yhteistyötä Gripenbergin kanssa. Krookeilta Julia siirtyi opettajaksi Helsingin saksalaiseen tyttökouluun jo ilmeisesti samana vuonna 1867. Julia kuoli naimattomana Helsingissä. 

Agathonin koulu-urasta ei juuri tiedetä, mutta hän ilmestyy vuoden 1868 tienoilla Hollolaan, jossa toimii lääkkeentekijänä (farmaseutti). Suvulla oli siteitä paikkakunnalle, sillä Voistion kartanoa Hollolassa asutti Agathonin isän veli Patrik Sederholm ja isän sisko oli aikoinaan avioitunut ruustinnaksi paikkakunnalle. Mahdollisesti Agathon opiskeli Saksassa, joten häntä ei löydy suomalaisesta ylioppilasmatrikkelista. 1866 Sederholmin kirjakauppa Helsingissä mainosti Agathon Sederholmin kirjoittamaa teosta "Universum. Grundrisse aus dem Buche des Lebens, der Natur, und der Welt". joka sisälsi ilmeisesti myös kirjoittajan muotokuvan. 

Amalia Eleonora avioitui ruotsalaisen majuri Daniel Emil Drangelin kanssa, joka omisti Mossebon säteritilan. 

Erik Gabiel, isänsä kaima, opiskeli metsänhoitajaksi Saksassa ja toimi metsähallinnon tehtävissä Suomessa. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin suuntasi opettajaksi ja käänsi uskonnollis-filosofista venäläistä kirjallisuutta. 

Erik Gabriel Sederholm ja vaimo
Adamina Lovisa Rosén.
Lusto - Suomen metsämuseo.

* Skavronski asui Pietarissa ja eri puolilla Eurooppaa eikä hän tiettävästi koskaan käynyt lahjoitusmaallaan. Hänestä kerrotaan, että hän oli erikoinen hahmo, joka puhutteli kaikkia palvelijoitaan oppeeralaulajan äänellä ja oli kouluttanut palvelijansa vastaamaan samalla tapaa. 

** Sederholmia ei näy rippikirjoissa asumassa Porissa Gripenbergin talossa vuosina, jolloin koulu toimi Porissa. Jos hän oli Porissa, asui hän muualla. Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan rippikirjat eivät ole saatavilla niiltä vuosilta, kun Gripenbergin koulu toimi siellä. 

Lähteet: 

Parikkalan seurakunnan rippikirja 1818-1826, KA. 

Helsingfors Dagblad 19.8.1865, No. 191.

Hufvudstadsbladet 3.6.1869, No. 125. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 14.5.1868, No. 58.

Wiborgs Nyheter 31.10.1902, No. 253. 

Aalto, Seppo, Granqvist, Juha-Matti, Gustafsson, Sofia: Linnoituskaupunki: Helsinki ja Viapori 1721-1808. Helsinki: Minerva-kustannus 2020. 

Hatakka, Sampsa: Aikalaiskuvauksia Viaporista, osa 7: Johan Gustaf Olander (viitattu 21.9.2021). 

Juvonen, Jaana: Parikkalan historia. Parikkala, 1996. 

Kalleinen, Kristiina: Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021) .

Kotivuori, Yrjö: Jaensich, Niklas. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Erik Gabriel. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Karl Theodor.  Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Krook, Augusta: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Helsingfors: Söderströms 1950. 

Meurman, Otto-I.: Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. 1985. 

Mäntylä, Ilkka ja Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sederholm, Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).  

Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Helsinki: SKS 1997. 

Seabag Montefiore, Simon: Romanovit 1613-1918. Helsinki: WSOY 2017. 

Teerijoki, Ilkka: Stjernvall, Gustaf Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS 2012.    .  

Clas Collanin jalanjäljillä

Kuluneen vuoden aikana olen perehtynyt parikkalalaisen papin Anton Ulrik Rönnholmin elämään. Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla toinenkin mielenkiintoinen pappi, Clas Collan. Collan syntyi 8.2.1816 Iisalmessa, jossa hänen isänsä Pehr Johan Collan (1777-1833), Rantasalmen kappalaisen poika, toimi kirkkoherrana. Collanin äiti oli Elisabeth Kristina (Lisette) Crohns (1791-1833), joka oli Kiteen nimismiehen tytär. Pehr Johan Collan toimi Iisalmen virkaatekevänä kirkkoherrana vuodesta 1806 alkaen ja varsinaiseksi kirkkoherraksi hänet valittiin 1812. 

Kirkkoherralla oli, kuten tuolloin oli tapana, mahdollisuus vaikuttaa myös maatalouden kehittämiseen. Perunanviljely, herneiden kasvatus ja sikatalous olivat asioita, joihin Pehr Johan Collan erityisesti paneutui. Lisäksi hän pohti soiden kuivaamista ja kauppaliikkeiden avaamista maaseudulle (maaseudulla kauppoja sai olla vasta vuonna 1859 annetun maakauppavapauden jälkeen). Collan myös kohensi pappilaa ja sen ympäristöä: kirkolta pappilaan johtavan tien varteen hän antoi istuttaa lehtipuista kujan. 

Virka-aikanaan Pehr Johan Collan vastaanotti Venäjän keisarin Aleksanteri I:n, kun tämä vieraili Iisalmessa ja Collanin pappilassa 27.8.1819. Tarinan mukaan Pehr Johan Collan piti keisarille ranskankielisen puheen, jonka jälkeen keisari ihmetteli periferisen pappilan seinällä komeillutta painokuvaansa sekä pappilaan tilattuja saksan- ja ranskankielisiä lehtiä. Myös pieni, tuolloin kolme ja puolivuotias Clas Collan tapasi keisarin, joka suuteli pappilan lasten otsat (keisarillisen armon ja vallan osoituksena) sekä sanoi isä-Collanille: "Olette minua onnekkaampi, teillä on lapsia." Aleksanteri I oli menettänyt molemmat lapsensa. Lasten tapaamisen jälkeen Clas Collanin Lisette-äiti pyydettiin pappilan saliin. Keisari suuteli Lisette Crohnsin kättä ja lahjoitti tälle korun. Lisette Crohns oli viimeisillään raskaana, sillä viikon kuluttua keisarin vierailusta synnytti hän pojan, Alexander Collanin (myöhemmin von Collan). Keisarin jättäessä Collanin pappilan sanoi hän - tarinan mukaan - "Hyvästi lapset, adjö barn", joka herätti suurta ihmetystä pappilan väessä. Venäjän keisari puhui tuttua kieltä! 

Keisarin vierailun aikoihin Pehr Johan Collan aloitti toimia Iisalmessa levinnyttä pietististä uskonharjoittamista vastaan. Pietistitjärjestivät monta päivää kestäviä seuroja, joissa kritisoitiin valtiovaltaa ja vajottiin uskonnolliseen hurmokseen. Collan sai seurakunnan enemmistön kannalleen ja kaikkein äärimmäisimmät pietistiset liikkeet eivät saaneet jalansijaa Iisalmesta. Pehr Johan Collan sai Venäjän keisarilta teologian tohtorin arvonimen. Tohtorius tuli ilman yliopisto-opintoja ja väittelemistä. 

Pehr Johan Collanista kertoo Ernst Lampénin anekdootti, että kierrellessään Iisalmen seurakunnan aluetta tuli kirkkoherralle luonnollinen tarve. Koska talonpojilla ei tuolloin vielä ollut huusseja, tarpeet oli tehtävä luontoon. Kirkkoherran kyykistyessä häntä pitelemään tarvittiin kaksi rotevaa miestä. Iisalmen kirkkoherra oli lihonut niin lihavaksi, että kyykistyminen ei enää onnistunut. 

Clas Collanin sisarukset 

Pehr Johan Collan sai kaikkiaan kymmenen lasta. Harvinaista on, että yksikään lapsista ei kuollut pienenä, vaan kaikki elivät aikuisikään. Tämä kertoo osaltaan siitä, että Collanin pappilassa lapsille oli riittävästi ravintoja ja ehkä pahimmat epidemiat onnistuttiin välttämään. Lapset ovat ikäjärjestyksessä Sofia (Sofi) (1812-1855, pso Justus Etholén), Johanna (1814-1901, pso Gustaf Otto Wasenius), Clas (1816-1901), Fabian (1817-1851), Alexander (1918-1910, myöhemmin aateloituna von Collan), Elisabeth (1822-1896), Peter (1824-1889), Charlotta (1826-1888), Karl (1828-1871) ja Erik (1832-1850). 

Sofia-sisaren puoliso oli helsinkiläinen kauppias Justus Etholén, Johanna-siskon puoliso oli helsinkiläinen tulisieluinen kirjakauppias ja aloitteellinen edistysmies Gustaf Otto Wasenius, viiden lapsen isä, joka oli ollut jo kahdesti aiemmin naimisissa ennen Johannaa. Siskoista Elisabeth ja Charlotta eivät avioituneet ja Erik-veli kuoli vain 17-vuotiaana.

Johanna Waseniuksen (os. Collan) kahvikannu. 
Valmistanut Fredrik Strömsten 1846.
Helsingin kaupunginmuseo.

Gustaf Otto Wasenius.
Museovirasto. 

Clas Collanin veljistä Fabian opiskeli Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri vuodesta 1842 alkaen. Samana vuonna hän aloitti Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssina. Vuodesta 1844 hän toimi Kuopion lyseon historian opettajana ja väitteli tohtoriksi vuonna 1850, jolloin hän aloitti yliopiston filosofian apulaisena, mutta kuoli seuraavana vuonna. 

Fabian Collan Kuopion vuosinaan.
Museovirasto 

Alexander Collan opiskeli niin ikään Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1840. Seuraavana vuonna hän aloitti lääketieteen opinnot ja väitteli lääketieteen tohtoriksi 1847. Tämän jälkeen hän toimi keisarillisen armeijan ja Haminan kadettikoulun lääkärinä. Vuonna 1854 Alexander Collan sai hovineuvoksen arvonimen, vuonna 1858 hänet korotettiin kollegineuvokseksi ja vuonna 1862 valtioneuvokseksi. Vuodesta 1856 von Collan toimi Nikolajevskin ratsuväkikoulun lääkärinä Pietarissa toimien samalla suuriruhtinaiden ja keisarinnan lääkärinä muun muassa näiden matkustellessa Krimillä 1860- ja 1870-lukujen taitteessa. Collan solmi vuonna 1857 avioliiton Adelaide (Adèle) Marie Grotenfeltin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna Pietarissa esikoispoika Alexanderin synnytykseen. 

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto

Uuden avioliiton Alexander Collan solmi vuonna 1859 edesmennen puolison serkun Marie Lovisa Karolina Grotenfeltin kanssa, josta tuli äiti kahdelle lapselle, Viipurissa 1861 syntyneelle Adèle Marialle ja seuraavana vuonna Pietarissa syntyneelle Clas Hermanille, josta tuli aikanaan Suomen Pankin johtaja. Vuonna 1873 Collan sai todellisen valtioneuvoksen arvon ja seuraavana vuonna hänet aateloitiin. Tämän jälkeen hän käytti aatelisarvosta kertovaa von Collan nimeä. von Collanin eteneminen arvonimiasteikolla oli tavallista Venäjän keisarikunnassa tapahtuvaa ylenemistä, jossa riittävän pitkään keisaria palvellut virkamies (jollainen lääkärikin oli), sai lopulta aatelisarvon. Vuonna 1877 von Collan sai keisarillisen henkikirurgin arvonimen ja vuonna 1884 hänestä tuli salaneuvos. Tämän jälkeen von Collan palasi Suomeen ja toimi Artjärven reservikomppanian lääkärinä 1889-1896. Suomessa ollessaan von Collan osallistui aatelissäädyn edustajana valtiopäiville vuosien 1882 ja 1906 välillä. Alexander von Collan kuoli Helsingissä 1910. 

Alexander (von) Collanin nuoruuden muotokuva
Tekijä August Fredrik Soldan. 
Museovirasto

Peter Collanin valokuva 1850-luvulta.
Kuvaaja Charles Borchard.
Kansalliskirjasto

Clas von Collan, Alexander von Collanin poika.
Museovirasto

Clas von Collan, 1920-luku, Atelier Apollo.
Museovirasto

Peter Collan -veli valitsi upseeriuran ja palveli ulaani- ja kasakkarykmentissä saaden lopulta ylennyksen everstiksi. Upseerintehtävät veivät Peter Collanin Siperiaan, jossa hän sai 23 vuotta nuoremman Olga-vaimonsa kanssa kolme lasta, Irkutskissa vuonna 1865 syntyneen Alexanderin, 1868 syntyneen Peterin, 1870 syntyneen Olgan ja 1875 syntyneen Elisabethin, joista vain esikoinen ja kuopus elivät aikuisiksi. Upseeriperheen tiheät muutot rykmentin mukana Siperian ankarissa oloissa koituivat pikkulasten kohtaloksi. Peter Collan kuoli Siperiassa Jakutskissa 1889. Elisabeth-tytär meni aikanaan naimisiin Irkutskin magneettisen observatorion johtajan Vladimir Šostakovitšin kanssa ja perusti perheen Irkutskiin. Vladimir Šostakovitšin puolalaistaustainen isä oli karkotettu 1860-luvulla Siperiaan. Šostakovitšin perheeseen syntyi viisi lasta, joiden serkku oli sittemmin kuuluisa säveltäjä Dmitri Šostakovitš. Elisabethin ja Vladimirin pojista pisimpään eli Irkutskissa poika Sergei, historiantutkija, oikeustieteilijä ja professori, joka kuoli vuonna 1981 ja jonka kuva löytyy hänen venäjänkielisiltä Wikipedia -sivuiltaan.

Lähde: Wikipedia 

Шостакович, Сергей Владимирович

Clas Collanin veli Karl Collan oli itseoppinut säveltäjä, joka teki työuransa Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana. Karl opiskeli Helsingin yksityisessä lyseossa ja tuli ylioppilaaksi 1842. Tämän jälkeen hän kirjautui yliopistoon ja valmistui filosofian maisteriksi 1850. Opintoja rahoittaakseen hän toimi 1849 Helsingin tyttökoulussa opettajana. Maisterintutkinnon saatuaan hänestä tuli yliopiston kirjaston ylimääräinen amanuenssi, mutta hän jatkoi edelleen opettamista tyttökoulussa ja yksityislyseossa. Collan oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja matkusteli seuran stipendiaattina kansanrunoja keräten Savossa ja Karjalassa vuonna 1854. Vuosina 1858-1864 Collan toimi yliopiston ylioppilaskirjaston hoitajana ja vuonna 1850 hänestä tuli yliopiston saksan kielen lehtori. Vuonna 1860 Collan puolusti väitöskirjaansa, joka käsitteli kansanlauluja. Tämän jälkeen Karl Collan matkusteli Englannissa, Saksassa ja Ranskassa vuodet 1860-63, jonka jälkeen 1864 hän puolusti kirjastotieteellistä väitöskirjaansa. 1860-luvulla Collan myös käänsi Kalevalan ruotsin kielelle. Vuonna 1866 Karl Collan aloitti yliopiston kirjastonhoitajana ja solmi samana vuonna avioliiton säveltäjä Fredric Paciuksen tyttären, Collania 17 vuotta nuoremman Maria Margarethan kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, Ludvigin (1867-1932) ja Maria Elisabethin (1869-1937), josta tuli pianisti. Karl Collanin tunnetuin sävellys on Sylvian joululaulu. Karl Collan kuoli koleraan Helsingissä 1871.

Nuori Karl Collan 1850-luvulla
Museovirasto

Karl Collan 1870-luvulla.
Museovirasto

Clas Collan Parikkalassa

Fabian ja Alexander veljiensä tavoin Clas Collan opiskeli Porvoon lukiossa, jonka jälkeen hän siirtyi opiskelemaan keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Sieltä Collan sai filosofian maisterin arvon 1840, samana vuonna kuin Alexander -veli. Maisteriksi tultuaan Clas Collan opetti Helsingissä yläalkeiskoulussa. Vuosina 1843-44 Clas Collan opiskeli venäjän kieltä Moskovassa, josta palattuaan hän otti pestin Helsingin tyttökoulun opettajana, tehtävässä, jossa Karl -veli seurasi Clasia myöhemmin. Vuonna 1852 Clas Collan sai työpaikan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana. Tämä oli aikaa, jolloin Alexander -veli työskenteli samaisen koulun lääkärinä, joten naimattomat veljekset todennäköisesti viihtyivät yhdessä - Haminahan ei ollut kummallekaan entuudestaan tuttu kaupunki. Edelleen Haminassa palvellessaan kadettikoulua Collan sai vuonna 1859 sotarovastin arvonimen. 

1853 Clas Collan solmi avioliiton vapaaherratar Aurora Vilhelmina von Bonsdorffin (1823-1865) kanssa. Vaimon isä oli Johan Gabriel von Bonsdorff (1795-1873), lakimies ja aatelissäädyn valtiopäiväedustaja ja äiti Ulrika Charlotta von Willebrand (1800-1881), Eriksbergin (Kosken) kartanon tytär Muurlasta (nykyinen Salo). Clas ja Ulrika Charlotta Collanin perhe kasvoi Haminassa. Fanny Charlotta syntyi 1854 (k. 1920), mutta seuraavana vuonna syntynyttä Augustaa saateltiin maailmaan Helsingissä. Raskaudessa tai synnytyksessä oli ehkä ennakoitu olevan ongelmia, mutta Helsingissä saatavilla olevasta hoidosta huolimatta Augusta kuoli miltei heti. Myös Wilhelmina Sofia (1857-1938) syntyi Helsingissä , mutta Johan Alexanderin (1858-1917) syntymän aikaan Ulrika Charlotta -äiti ja perhe olivat jälleen Haminassa. Johanna (1860-1849) jäi viimeiseksi Haminassa syntyneeksi Collanin perheen lapsista, sillä seuraavat Anna Elisabeth (1862-1929) ja Augusta Helena (1865-1899) syntyivät Parikkalassa.

Vuonna 1863 Collan sai paikan Parikkalan kirkkoherrana. Aiempi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm oli kuollut edellisenä vuonna. Rönnholmin sukusiteet Haminaan - hän oli edesmenneen Haminan pormestarin poika - todennäköisesti auttoivat haminalaistuneen Collanin valintaa Parikkalaan. Rönnholmin tavoin Collan toimi lääninrovastina, tosin vain virkaa tekevänä vuosina 1884-1885. Valtiopäiville Collan osallistui pappissäädyn edustajana 1872. Rönnholmia oli niin ikään kaavailtu pappissäädyn edustajaksi säätyvaltiopäiville, mutta hän ehti kuolla ennen kuin valtiopäivät alkoivat kokoontua. Parikkalassa Aurora Vilhelmina von Bonsdorff kuoli todennäköisesti kuopuksen synnytykseen liittyneisiin komplikaatioihin. Kirkkoherra Collan jäi leskeksi ja huoltamaan kuutta alaikäistä lastaan, joista vanhin oli vain 11-vuotias Fanny Charlotta. Tavallista oli, että vanhin tytär, nuoresta iästään huolimatta, otti vastuuta pikkusisarustensa hoidosta. Ehkä taakka oli Fanny Charlottalle liian raskas, sillä hän kärsi myöhemmässä elämässään mielenterveysongelmista ja kuoli Niuvannieman (Fagernäsin) mielisairaalassa 1920.* Lasten ja talouden hoitajaksi palkattiin "emäntä-neiti" Sofia Nordlund, joka palveli Collanien perhettä kuolemaansa asti.

Parikkalan Sanomat 23.11.1923 kirjoittaa:

Harwinainen perhejuhla. Wiime perjantaina tk. 18 pnä oli 50 wuotta kulunut siitä päiwästä kun neiti Sofia Norlund saapui Parikkalaan rowasti C. Collan’in perheeseen. Useammat wanhemmat paikkakuntalaiset muistanewat wielä ”emäntä-neitiä”, joka suuressa rowastin pappilassa niin mallikelpoisesti hoiti taloutta, ja sittemmin neidet Collan’ien kanssa muutti Lehmusniemeen. Siellä hän wieläkin on apuna ja neuwonantajana monessa suhteessa, waikka jo ensi wuonna täyttää 80 w. – Harwinaisen pitkä työpäiwä hänellä kyllä on ollut, mutta ei ole muutellut paikasta toiseen, waan omia etujaan etsimättä, uhrannut koko ikänsä saman perheen hywäksi. / Kiitollisuuden osoitteeksi oliwat neidit Collan yllä main. päiwänä kutsuneet tämän uskollisen ystäwänsä lähimpiä, wanhoja tuttawia pieneen juhlatilaisuuteen, jossa juhlittawalle m. m. pidettiin puhe lämpimin sanoin ja row. C:n lasten ja lastenlasten puolesta hänelle ojennettiin muistolahja. / –a. 

Clas Collanin Johanna -tytär avioitui 1880 Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin (1847-1911) kanssa. Lagervall oli tuolloin nimismiehenä Savitaipaleella, mutta hän oli kotoisin Parikkalasta. Lagervallin isänisä oli Parikkalassa sijaitsevan kruuntilan, entisen lahjoitusmaakartano Koitsanlahden vuokraaja. Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin sisko Helena Katarina (1838-1866) oli avioitunut Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Filip Rönnholm (1831-1901) kanssa. Näin Rönnholm- ja Collan- pappissuvut yhdistyivät. Johanna ja Robert Vilhelm Lagervall saivat viisi lasta, jota syntyivät Parikkalan naapuripitäjässä Jaakkimassa, jonne Robert Vilhelm Lagervall oli siirtynyt nimismieheksi avioliiton ja perheen perustamisen aikoihin.

Clas Collanin pojista Johan Alexander seurasi isäänsä papilliselle uralle. Aluksi hän opiskeli Helsingin normaalilyseossa, kunnes aloitti teologian opinnot yliopistossa. Pappisvihkimyksen hän sai 1882, jonka jälkeen hän toimi pappina Tallinnassa, Lappeenranssa ja Haminassa. Tallinasta Johan Alexander löysi puolison, opettajatar Anna Elisabeth Mozellin (1864-1927) ja avioliitto solmittiin 1888. Annan Elisabethin isä oli Kuopiossa syntynyt värjärimestarin poika Lars Erik Mozelli, joka oli päässyt opiskelemaan papiksi ja toimi Tallinan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Tallinnasta Johan Alexander ja Anna Elisabeth Collan asettuivat Helsinkiin, jossa  Johan Alexander Collan toimi vuosina 1908-1914 Helsingin köyhäinhoitohallituksen johtajana. Pariskunta jäi ilmeisesti lapsettomaksi. Johan Alexander Collan kuoli Parikkalassa 1917. 

Clas Collan kuoli Parikkalassa tammikuussa 1901 ja hänet on haudattu Parikkalan kirkkotarhaan. Samassa sukuhaudassa on myös hänen  perhettään, eikä Rönnholmin hautakaan ole kaukana. Collan oli ajanut tarmokkaasti uuden hautausmaan perustamista Vierevin harjulle, muutaman kilometrin päähän kirkosta. Pitäjäläiset vastustivat tätä, sillä he olivat tottuneet kirkon vieressä olevaan hautausmaahan ja pitivät Viereviä kaukaisena ja kolkkona paikkana. Collan sai tahtonsa läpi ja hautausmaa perustettiin Viereville, mutta itse hän ei halunnut tulla haudatuksi sinne. 

Collanin naimattomat tyttäret 

Clas Collanin lapsista naimattomaksi jääneet tyttäret Wilhelmina Sofia, Anna Elisabeth ja Augusta Helena asuivat Parikkalassa Lehmusniemen tilalla, jossa sisarukset harjoittivat maataloutta. Tila sijaitsi nykyisen terveyskeskuksen paikalla, lähellä 1908 avatun Parikkalan rautatieaseman rakennusta ja Savonlinnaan vievää junarataa. Kolmen siskoksen yhteinen maatalousyritys ei ollut uutta, sillä samaan tapaan myös Rönnholmin kolme naimatonta tytärtä oli hoitanut Ristimäen tilaa. Lehmusniemen maanviljelystä johti työnjohtaja J. C. Toimela, joten tyttäret eivät itse hoitaneet käytännön viljelytyötä. 

Parikkalan osuuskauppa Kangaskylässä.
Rakennettu 1907. Lappeenrannan museot. 

Lisäansioita sisarukset saivat antamalla tunteja pianonsoitossa ja kielissä. Lisäksi he opettivat yhteiskoulussa joitakin lukuvuosia. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen täytti sisarten elämän. Anna Collan oli muun muassa Parikkalan osuuskaupan hallituksen jäsen ja myi osuuskaupalle tontin, joka sijaitsi aivan Lehmusniemen tilan päärakennuksen lähellä asemaa vastapäätä. Suurimman panoksensa sisarukset antoivat hyväntekeväsyystyössä Samarialaisseurassa. Samarialaisseura oli diakonia-aatteen innoittamaa toimintaa, johon Sofi Collan tutustui Kurkijoella 1908 ja innosti kotipitäjäläisiään ryhtymään samakaltaiseen työhön. Seura muun muassa perusti Parikkalaan Betania-sairaalan Helenansaaren tilalle ja palkkasi sairaalaan kaksi diakonissaa. Aluksi diakonissana oli Maria Niiranen, mutta vuodesta 1909 diakonittariksi, joiksi diakonissoja tuolloin nimitettiin, tulivat kutsutuiksi Anna Maria Riiali ja Alisa Tanninen. Betania-sairaalan rakennuksiksi paikkakunnalta pois muuttanut entinen kunnanlääkäri J. G. Schrowe lahjoitti Järvenpään kylässä sijaineen talonsa (entinen valtionsairaala), joka siirrettiin talkoilla Helenansaareen 1909. Sofi Collan oli myös kirjeenvaihdossa Sortavalan diakonissalaitoksen johtajattaren kanssa ja kirjoitti ajatuksistaan paikallislehteen. Yhteinen ajatus köyhien ja sairaiden elinolojen parantamisesta kuului "diakonia-aatteeseen". Samarialaisseuran johdossa Anna ja Sofi Collan toimivat miltei 30 vuotta, aina poismuuttoonsa vuonna 1923 asti. Tuolloin he myös lahjoittivat isänsä muistoksi alttariliinan Parikkalan kirkkoon. 

1920-luvun alussa Collanin tyttäret myivät Lehmusniemen maita kasvavan asemanseudun tonttimaaksi ja lahjoittivat yhden tontin yhteiskoululle. Lopulta päätilan osti 1923 kruununvouti A. Forsberg ja sisarukset muuttivat Savonlinnaan. 

* Lisätty 23.3.2022: Clas Collanin kirjeestä Alexander -veljensä puolisolle Marielle 29.11.1864 käy ilmi, että Fanny oli fyysisesti sairas ja häntä kuntoutettiin Helsingissä. Kyseessä oli jonkinlainen kehon vinouma, jota hoidettiin riiputtamalla lasta päivittäin "Willebrandin ohjeiden mukaan". 

Lue lisää: 

Collan-Kollanus sukuseura, Parikkalan rovasti 

Collan -suvun arkisto, Kansalliskirjasto. 

Esko Häkli, Collan, Karl. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004433 (viitattu 16.11.2021)

Kai Häggman, Wasenius, Gustaf Otto. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.11.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003683 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu) 

Matti Klinge, Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (SKS 2006) 

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Clas Collan. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15085> (viitattu 16.11.2021) 

Jyrki Paaskoski, Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (Helsingin Diakonissalaitos & Edita 2017)

Erkki Pihkala, Collan, Clas von. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004536 (viitattu 16.11.2021)

Collan-Kollanus -sukuseura 

geni.com Pehr Johan Claesson Collan

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Parikkalan Sanomat. 

(Päivitys 6.6.20223: Korjattu Peter Collanin kuvan otsikkoa)

Koitsanlahden hovi

Itä-Savo ehti ensimmäisenä uutisoimaan, että Koitsanlahden hovi myydään tarjouskaupalla.

Kuva: kuvapankki.ekarjala.fi

Museovirasto on siis vuosien jahkailun päätteksi siirtänyt Suomen ainoan lahjoitusmaakartanon myytäväksi Senaattikiinteistöille. Avoin huutokauppa alkaa 28.2.2016. Ostajalta vaaditaan varallisuutta ja vastuullisuutta, sillä kauppaa ei voita korkein tarjous, vaan se, joka pystyy osoittamaan korjaussuunnitelman sekä lupautumaan pitämään ainakin osan rakennuskannasta avoinna yleisölle. Ei siis liene pelkoa, että ostajista olisi ylitarjontaa. Vuonna 2010 päärakennuksen korjauskustannuksiksi arvoitiin 450 000 euroa ja tallirakennuksen 130 000 euroa. 

Miksi tämä Koitsanlahden hovin kauppa herättää intohimoja? Ensiksikin, kartano on toiminut museona, se on aikanaan siirtynyt Museoviraston hallintaan ja nyt Museovirasto on päättänty luopua siitä. Museot ovat tähän saakka suhtautuneet erittäin kriittisesti hallintaansa tulleiden esineiden myymiseen. International Comite of Museums ICOM-Suomen komitea ry:n julkaisussa Museotyön eettiset säännöt todetaan: "Esineen tai näytteen poistaminen kokoelmista edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä." Eli museoiden ei tulisi poistaa  korvaamattomia esineitä.

Sellaiseksi voidaan Koitsanlahden hovi katsoa. Se on ainoa nykyisen Suomen alueella sijaitseva lahjoitusmaakartano. Tämä tarkoittaa tilaa, jonka Venäjän hallitsija oli lahjoittanut jollekin taholle. Nykyisen Suomen alueella tällaisia tiluksia on, mutta niillä ei sijaitse asuinrakennuksia kuten Parikkalassa. Jyrki Paaskoski luettelee väitöskirjassaan Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826 yhteensä 30 lahjoitusmaata Vanhan Suomen alueella. Nykyisen Suomen alueella on sijainnut lahjoitusmaita Joutsenossa, Pyhtäällä, Sulkavalla, Uukuniemellä, Vehkalahdella ja Virolahdella. Tosin en ole ihan varma, miten tuo Uukuniemen lahjoitusmaa-alue asettuu kartalle, eli jäikö se sittenkin nykyisen rajan taa kuten suurin osa Uukuniemeä.

lähde: wikipedia

On tietenkin vain sattumaa, että juuri Parikkalassa on säilynyt ainoa lahjoitusmailla sijainnut asuinkartano. Lahjoitusmailla ei välttämättä ollut lainkaan asuinkartanoa. Lahjoitusmaan haltija asui Venäjällä ja tiluksia hoiti palkattu työväki sekä lahjoitusmaatalonpojat, joilla oli päivätyövelvollisuus kartanoon. Tiluksilla saattoi olla siis vain vaatimattomia asuinrakennuksia ja eläinsuojia. Koitsanlahdessa sen sijaan on säilynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla rakennettu asuinkartano. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti lahjoitusmaa-ajalta peräisin. Parikkalassa varsinainen lahjoitusmaa-aika päättyi 1797, kun Venäjän hallitsija ei enää lahjoittanut aluetta edelleen, vaan alue jäi kruunulle ja kartanoa vuokrattiin vuokraviljelijöille. Kirjotin eräästä heistä aiemmin.

Kartanorakennuksen nykyisen huonon kunnon selittänee osaltaan se, että rakennus ei edusta tyylisuunnaltaan mitään kovin erikoista rakennustapaa, tai nykyisen vuonna 1849 valmistuneen päärakennuksen rakennuttaja tai asukas ei ole kovin kuuluisa hahmo maamme historiassa. Museovirasto ja ylipäänsä museoimisesta kiinnostuneet tahot ovat innokkaampia tarttumaan rakennuksiin, joissa on mieluiten syntynyt tai asunut joku itsenäisyyden ajan merkkihenkilö, tai joka tyyliltään edustaa merkittävää arkkitehtuuria. Viittaan tällä tietenkin Kotkaniemen, presidentti Svinhufvudin synnyinkodin saamaan rahoitukseen. Päätös on sen verran epäselvä, että en heti osannut tulkita oliko Kotkaniemi saanut koko 2,5 milj. euroa vaatineen kunnostuksensa rahoituksen vai ei. Museoliiton blogissa Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä tulkitsee näin tapahtuneen. Verrokkina kerrottakoon, että Suomessa Museoviraston kokonaismenot (sis. mm. Kansallismuseo, kulttuuriympäristön hoito ja suojelu, arkistot, tietopalvelu ja museoiden kehittäminen) ovat yhteensä noin 6 milj. euroa. Budjetti löytyy verkosta.

Koska Koitsanlahti ei kuulu tähän hallituksen suojeluksen saamaan kategoriaan, on sen annettu rappeutua. Museovirasto sulki Koitsanlahden lahjoitusmaahovimuseon 1990-luvulla. Sen jälkeen rakennus on ollut kiinni eikä siellä ole tehty kunnostustöitä. Jo vuonna 2010 huomioitu katon vuotaminen on saanut jatkua kenenkään piittaamatta. Toisaalta samaan aikaan mediassa kirjoitetaan paheksuvin äänenpainoin Venäjän puolella sijaitsevien lahjoitusmaakartanoiden tuhosta.

Tunnistan tietenkin haasteet, joita Koitsanlahden hovin omistava taho kohtaa. Vaikka paikan historia on mitä mielenkiintoisin (kirjoitan siitä joskus toisella kertaa) niin se ei elätä ketään.

Kirjoittaja on tehnyt kandidaatintutkielmansa Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman lahjoitusmaatalonpoikien kapinoista (Tampereen yo), mutta hukannut todistuskappaleen. Kopio löytynee TaY:n historia-aineiden kirjastosta. 

Lisää juttuja Koitsanlahden hovista: täällä, täällä,  Mauri Kinnusen blogissa, Willimiehen blogissa, Museoviraston sivuilla, Maakuntayhdistyksen kannanotto
Akateemista tutkimusta: Paaskoski, Jyrki, Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Bibliotheca Historica 24, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1997.


Muokkaus: Tänään 24.2.2016 Itä-Savossa julkaistiin uutinen koskien Koitsanlahden hovin kauppaa. Kärsimysten kivet mukana kiinteistökaupassa. Kyseiseen kauppaan siis kuuluu muistomerkki, jonka parikkalalaiset pystyttivät vuonna 1958 sen kunniaksi, että oli kulunut sata vuotta hovin päivätyövelvollisuuden päättymisestä. Willimiehen blogissa lisätietoja ja kuvia muistomerkistä. 

Hiukan Parikkalan paikallishistoriaa

Heräsin viime yönä kun Agneta Rahikaisen Johan Ludvig Runeberg. Kuvaelämäkerta (SKS 2004) tipahti päähäni. En sitten enää saanut unta, joten ryhdyin lukemaan tätä kirjaa. Nimensä mukaisesti teos on kuvaelämäkerta ja kuvat ovatkin teoksen kiinnostavinta antia, yhdessä Fredrika Runebergin kirjoittamien tekstien kanssa.

Mielenkiintoni kohdistui Runebergin vuonna 1839 tekemään koulujen tarkastusmatkaan ja erityisesti tämän matkan suunnitteluun. Matkasuunnitelmasta käy ilmi, mitä reittiä Runeberg matkusti Savonlinnaan ja Sortavalaan. Porvoosta matka kulki Kouvolan ja Imatran kautta Kivijärvelle eli nykyisen Rautjärven kunnan Simpeleen kylään. Kivijärveltä eli Simpeleeltä matka jatkui "Tyriän" eli Tyrjän kylälle ja siltä Kirjavalaan ja edelleen Punkaharjulle ja Savonlinnaan.

Nykymatkailija voisi ihmetellä, miksi Runeberg ei matkustanut suoraan Parikkalan kirkonkylään ja sieltä Särkisalmen taajaman kautta Punkaharjulle ja Savonlinnaan. Matka olisi paljon lyhyempi. Täytyy kuitenkin muistaa, että ennen toista maailmansotaa parempi tie kulki nykyisen rajan itäpuolella. Ei tarvitse katsoa edes 1800-luvun karttaa, vain ennen toista maailmasotaa painettu kartta riittää, kun saa käsityksen siitä, miten kulkureitti on kulkenut. Karttoja voi käydä tutkimassa esimerkiksi www.karjalankartat.fi.

Runeberg on tehnyt matkasuunnitelmaansa lisäyksen kohtaan Kivijärvi - Tyriä (Koitzanlaks, Lagervall). Olisikin mielenkiintoista päästä lukemaan löytyykö Fredrika Runebergin matkapäiväkirjasta merkintöjä siitä, vierailivatko he Koitsanlahden lahjoitusmaakartanon vuokraajan Jacob Fredrik Lagervallin luona. On mahdollista, että matkalaiset viivähtivät tämän kirjallisista harrastuksistaan tunnetun ja muun muassa ensimmäisen suomenkielisen murhenäytelmän kirjoittajan luona.

Jacob Fredrik Lagervall oli syntynyt vuonna 1787 Kontiolahdella sikäläisen kappalaisen Fredrik Johan Oxmanin ja Hedvig Katarina Brusinin lapseksi. Lagervall oli opiskellut Kuopion trviaalikoulussa ja Porvoon lyseossa sekä maanmittauskoulussa ennen kuin rekrytoitui Ruotsin armeijaan vuonna 1805. Hän osallistui Suomen sotaan ja sodan jälkeen jatkoi armeijan palveluksessa, nyt keisarillisen Venäjän armeijassa Viipurin varuskunnassa. Vuonna 1815 Lagervall avioitui Anna Catharina Tawastin kanssa ja vuonna 1823 hän ryhtyi Koitsanlahden vuokraajaksi. Valtion lunastettua lahjoitusmaat ja talonpoikien päivätyövelvollisuuden lakattua 1857 Lagervallin mahdollisuudet viljellä Koitsanlahden maita hankaloituivat siinä määrin, että hän ajautui vararikkoon. Lagervall kuoli vuonna 1865 Helsingissä.

Runebergin vierailun aikaan Lagervallilta oli julkaistu jo mainittu murhenäytelmä nimeltään Ruunulinna (1834), joka mukaili Shakespearen Machbetia sekä tarinat Brudskaran (Hääjoukko, 1831), Uni (1831) ja Blind Alarm - ett studentuppträde (1838). Ruunulinnasta ja kymmentä kieltä osanneen Lagervallin kielenkäytöstä voi lukea lisää täältä. Myöhemmin Lagervall julkaisi useita teoksia, muun muassa näytelmiä ja muistelmateoksia. Lagervall oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja majoitti runonkeräysmatkoillaan Itä-Suomessa liikkunutta Lönnrotia.

1800-luvun puolivälin sanomalehtiä selatessaan voi havaita, että Lagervall oli tyypillinen aikakautensa valistunut herrasmies. Hän muun muassa perusti koulun kartanonsa maille alueen talonpoikien lapsia varten. Lisäksi Lagerwall kokeili Simpele-järven saven soveltuvuutta fajanssin ja saviastioiden valmistamisessa sekä edisti Simpele-järven laskemista viljelysmaan lisäämiseksi.

Harmillisesti näyttää siltä, että Jacob Fredrik Lagervallin elämästä ei ole säilynyt muita tietoja kuin hänen fiktiiviset tekstinsä ja maininnat sanomalehdissä. Ehkäpä joku historiantutkija tarttuisi tähän Lönnrotin ja Runebergin ystävään ja ryhtyisi penkomaan asiaa. Luulisi, että kansallisrunoilijoiden kirjeenvaihdon joukosta voisi löytyä Lagervallia koskevaa materiaalia.

Kanawa no 35, 6.9.1845