maanantai 19. elokuuta 2019

Salaperäinen herra Ignatius

Olen pyöritellyt vuodesta 2009 alkaen suuren suomalaisen yrityksen nimeltä Hackman & Co jälkeensä jättämää materiaalia. Yritys juontaa juurensa helmikuussa 1798 Johan Friedrich Hackmanin  (s. 1755, k. 1807) yhdessä liikekumppaninsa Johan Ignatiuksen kanssa perustamaan yritykseen Ignatius & Hackman. Toinen nimi jäi elämään, toinen poistui maamme taloushistoriasta miltei jälkiä jättämättä. Kuka oli tämä herra, jonka ura itsenäisenä liikkeenharjoittajana jäi varsin lyhyeksi?

Johan Siegfried Ignatius syntyi Helsingin pitäjässä 2.7.1749 ja kuoli 20.9.1831 Tampereella, jossa hänet on haudattu Pyynikin vanhalle hautausmaalle Aleksanterin kirkon viereen. Hautakivessä lukee "Er befleissigte sich der Rechtschaffenheit und meint es gut mit Jederman" ("Hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja toivoi kaikille vain hyvää"). 

Finnlands Allmänna Tidning no 209, 10.9.1831.


Johan Siegfried Ignatiuksen isä oli pappi ja rehtori Sigfrid Kristogerus Ignatius (s. 4.1.1712 Viitasaarella, k. 14.11.1760 Haminassa) ja äiti tukholmalaisen pankin kirjanpitäjän tytär Elisabeth Petraeus (s. 1710, k. Haminassa). Johan Siegfried oli perheen kuudes lapsi. Hänen jälkeensä syntynyt kuopus kuoli vauvana, joten käytännössä poika oli perheen nuorimmainen. Johan Siegfriedin ollessa kolmevuotias perhe muutti Helsingistä, jossa isä toimi Helsigin pitäjän kappalaisena, Haminaan, jossa isä sai viran Haminan ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena ja aloitti seuraavana vuonna koulun rehtorina toimimisen.

Perheessä oli Johan Siegfriedin lisäksi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Johan Siegfriedin vanhemmat veljet Kristian Crusiger (s. 1736, k. 1780) ja Bengt Jacob (s. 1746, k. 1803) saivat opiskella Turun yliopistossa, jonne he kirjautuivat 1757 ja 1764. Vanhimmasta veljestä tuli Haminan koulun opettaja vuonna 1760, mutta pian hän joutui luopumaan tästä työstä sairastuttuaan jonkinlaiseen mielen sairauteen. Bengt Jacob -veli seurasi isänsä jalanjälkiä Haminan koulun rehtoriksi (1774) ja pappisvirkaan (1776). Papillisen uransa hän teki Ruokolahden kirkkoherrana (vuodesta 1788, astui virkaan 1790). Johan Siegfriedin sisaret Patientia Christina (s. 1738, k. 1731), Sara Elisabeth (s. 1740, k. 1769) ja Maria Prudentia (s. 1744, k. 1713) avioituivat ja perustivat omat perheet. Patientia Christinan puoliso oli Helsingin kaupunginsihteeri Alexander Stichaeus (s. 1732, k. 1797), Sara Elisabethin kauppias Esaias Longa Haminasta (s. 1743, k. 1804) ja Maria Prudentian Hämeen läänin rykmentin välskäri Johan Kristoffer Frentzell (s. 1740, k. 1799).

Johan Siegfried ei saanut samanlaista opillista sivistystä kuin hänen veljänsä, eikä hän perustanut perhettä. Johan Siegfriedin varhaisvuosista ei tiedetä juuri mitään, mutta todennäköisesti hän toimi kauppakirjanpitäjänä haminalaisissa ja viipurilaisissa kauppahuoneissa aina siihen saakka, kunnes vuonna 1783 aloitti yhdessä viipurilaisen Abraham Fredrik Jaenischin (s. 1744, k. 1793) kanssa puutavaraliiketoiminnan. Tuolloin hän kirjatui ensimmäiseen kauppiaskiltaan, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli huomattavia rahavaroja. Venäläisen 1700-luvun lopussa käytössä olleen kiltajärjestelmän mukaan ensimmäisen kauppiaskillan kauppiaan pääoman oli oltava vähintään 10 000 ruplaa (kirjanpitäjä ansaitsi vuodessa noin 500 ruplaa) ja vain tämän killan kauppiaat saivat harjoittaa ulkomaankauppaa. Jaenischin kanssa Ignatius toimi liikekumppaninsa kuolemaan saakka vuonna 1793 jolloin hänet valittiin Viipurin pormestariksi. Kolmevuotisen pormestaripestin jälkeen kesällä 1797 Ignatius aloitti yhteisen puutavaran vientitoiminnan Johan Friedrich Hackmanin kanssa. Kovin monta vuotta tämäkään yhteisyritys ei ehtinyt toimia, kun Ignatius vedoten heikkoon terveyteensä halusi vetäytyä liiketoimista. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä Ignatiuksen oli palattava Leppäkosken kartanostaan hoitamaan liiketoimia Hackmanin kuoltua odottamatta kesällä 1807. Pari vuotta myöhemmin Ignatius valittiin Tanskan konsuliksi Viipuriin. Kyseessä oli osittain kunniavirka, osittain tavoitteena oli, että Ignatius edistäisi tanskalaisten liikemiesten kauppaa ja huolehtisi tanskalaisten alusten ja kauppiaiden eduista Viipurissa. 

Ignatius oli varautunut eläkkeelle siirtymiseensä hankkimalla Leppäkosken säterikartanon Janakkalasta. Syytä tähän hankintaan ei tiedetä, sillä Ignatiuksella ei ollut kovin läheisiä siteitä seudulle. Hänen Patientia Christina -sisarensa puolisolla oli suvun ja viranhoidon tuomia yhteyksiä Hauholle ja Hämeenlinnaan, joten ehkä tämä oli tuonut Leppäkosken kartanon Ignatiuksen tietoisuuteen. Hackmanin kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että Ignatius vietti aikaa Leppäkoskella jo kesällä 1801, heti kartanon hankittuaan, vaikka sukukirjassa toisin väitetäänkin. Kartanon päärakennus ja puisto ovat näiltä ajoilta, joten on mahdollista, että Ignatius käytti aikaansa ja varojaan kartanon rakentamiseen. Vuonna 1805 hän mainitsee myynti-ilmoituksessa päärakennuksen olevan vesikatossa ja muut rakennukset ovat uudehkoja. Kartanoon kuului 15 torppaa, joilla oli päivätyövelvollisuus. Kartanon mailla oli myös jauhomylly ja saha. Ignatius ei kuitenkaan viihtynyt Leppäkoskella, sillä hän yritti myydä kartanoa jo mainittuna vuonna 1805. Lopulta yhdeksän vuotta kartanonherrana riitti ja Ignatius myi kartanon Jakob Georg Gygnaeukselle (s. 1767, k. 1819) ja muutti asumaan sukulaisten luo Tampereelle. Testamentissaan Ignatius huomioi kartanon ja sen alustalaiset: testamentin mukaan alustalaisille jaettavaksi jäi 500 ruplaa ja saman suuruinen summa jaettiin Janakkalan köyhille. 

Myytyään Leppäkosken kartanon Ignatius matkusteli - hänet tavataan ainakin Pietarissa, jossa hän oli kesällä 1811. Seuraavan vuoden lopussa Ignatiuksen ja Hackmanin välinen sopimus raukesi lopullisesti ja Ignatius vetäytyi liiketoimista. Vuonna 1819, kun nuoriherra Johan Friedrich Hackman (s. 1801, k. 1879) matkusti Eurooppaan oppimaan liikemiehen uralla tarvittavia taitoja, matkusti Johan Ignatius hänen mukanaan alkumatkan. Ignatius jäi matkasta Hampuriin, jossa hän tapasi sukulaisiaan sekä hoiti terveyttään Saksan kylpylöissä. Vuoden 1820 alussa Ignatius siirtyi Bremeniin, jossa myös nuoriherra Hackman asui isänsä sukulaisten luona. Hackmanin jatkaessa matkaa kohti Englantia palasi Ignatius keväällä Lyypekistä lähtevän laivan mukana Viipuriin. Tämän jälkeen ei Hackman & Co:n kirjeenvaihdossa enää Johan Ignatiusta löydy, vaan hän todennäköisesti vetäytyi viettämään eläkepäiviään Tampereelle sukulaisten hoiviin.

Englantilaistyyppinen samppanjalasi.
Turun museokeskus.
Johan Friedrich Hackmanin ja Hackman & Co:n kanssa käymän kirjeenvaihdon lisäksi Ignatiukselta on jäänyt jälkeen hänen perukirjansa, joka on Handelshuset Hackman -kokoelmassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Tämän perukirjan mukaan Ignatiuksen kuollessa hän omisti rakentamattoman  tontin Viipurissa Linnoituksen kaupunginosassa. Irtainta omaisuutta oli huomattavasti, muun muassa kaksi kultaista, briljantein koristettua sormusta, kolme vähäarvoista kultasormusta, kallisarvoinen nuuskarasia sekä useita kelloja ja ilmapuntareita, jotka olivat aikakauden herrasmiesten tyypillisiä statusesineitä. Muita huomattavan arvokkaita esineitä olivat hopeinen teekannu, kulho ja 18 ruokalusikkaa sekä lukuisa joukko muita hopeaesineitä, kuten 36 hopeista takin nappia ja hopeinen savukkeen imuke. Posliiniesineitä ei ollut kovin lukuisasti, vain tavanomaiset ruokailuun tarvittavat lautaset ja teekupit (4 kappaletta). Sen sijaan samppanjalaseja löytyi 14 kappaletta, juomalaseja 12 kappaletta ja sekalaisia juomalaseja 23 kappaletta. Huonekaluina Ignatiuksen kodissa oli mahonkipuusta veistetty sohva (canapé) ja 12 samaan tyyliin valmistettua tuolia, viisi peiliä, kuusi pelipöytää, mahonkinen vaatekaappi, 23 erilaista tuolia, sohva,  ja vaatimaton puinen ruokapöytä ja kuusi vaatimatonta tuolia sekä lukuisia yksinkertaisempia pöytiä ja kirjoituspulpetti sekä sänky. Tallissa Ignatiuksella oli seitsemän erilaista hevosvaunua, mutta ilmeisesti ei yhtään hevosta niitä vetämään. 

Ignatiuksen ulkoasusta voi päätellä jotain hänen perukirjassaan luetelluista vaatteista. Konsulinviran myötä Ignatiuksen tuli pukeutua siniseen konsulin virkapukuun, johon kuului hännystakki, liivit ja polvihousut valkoisine sukkineen ja puolikenkineen. Univormun lisäksi Ingatius saattoi esiintyä vihreässä lievetakissa ja saman värisissä polvihousuissa, ellei sitten valinnut asukseen harmaata lievetakkia ja vaaleita, paksusta nankin-kankaasta tehtyjä polvihousuja. Lievetakin alle hän saattoi pukea valkoisen tai raidallisen liivin ja vetää jalkoihin valkoiset, mustat tai vihreäraidalliset silkkisukat. Kylmällä säällä lämpöä toi siperialaisesta jäniksennahasta tehty turkki ja kotona vilun piti loitolla flanellinen aamutakki. Talvisaikaan myös villasukat toivat lämpöä vanhan miehen jalkoihin. Ignatius näyttää suosineen tohvelimallisia kenkiä, sillä yksiäkään saappaita ei hänen perukirjaansa ole kirjattu. Päähänsä hän asetti kolmikolkkahatun tai pyöreän mustan silkkipäällysteisen hatun, ellei sitten valinnut vihreää kasimir-villaista myssyä tai sinistä myssyä. Hattujen lisäksi Ignatius saattoi asettaa päähänsä peruukin tai jonkinlaisen tupeen tai osaperuukin, ehkä peittämään kaljua päälakea. Paitoja Ignatiuksen kaapissa oli 25 kappaletta ja nenäliinoja yksi enemmän. Yönsä Ingatius vietti punaisen silkkipeiton alla ja päänsä hän laski höyhentyynylle. Näkönsä avuksi Ignatius oli hankkinut silmälaseja ja teatterikiikarit ja sateelta hän tietenkin suojautui sateenvarjolla. Iltaisin Ignatius saattoi vetäytyä polttelemaan merenvahapiippua, posliinipiippua tai yksinkertaista savipiippua. 
Miesten kirjailtu juhlaliivi.
Uudenkaupungin museo
Merenvahapiippu, Tampere 1810-49.
Tampereen museot
















Ignatiuksella oli huomattava kirjakokoelma ja hän oli lainannut rahaa useille tahoille huomattavia summia. Suurin lainasumma oli 12 000 ruplaa, jonka Ignatius oli lainannut entisen liikekumppaninsa sukulaiselle Tilman Grommélle. Kirjoista ja lainoista toivottavasti ehdin kirjoitella myöhemmin. 


Perukirjan perusteella Johan Ignatiuksesta piirtyy ulkoasustaan huolta pitävän herrasmiehen kuva. Lisäksi hän näyttää pitäneen vieraiden kestitsemisestä samppanjalla sekä pelaamisesta ja ajelusta hevosilla. Lisäksi, mikäli hän oli lukenut kaikki kirjastonsa teokset, häntä voi pitää varsin laajasti sivistyneenä herrasmiehenä huolimatta siitä, että hän ei ollut käynyt kouluja. Vaikka Ignatius ei saanut opiskella veljiensä tavoin, onnistui hän kerryttämään sekä henkistä että maallista pääomaa niin, että testamentin tekohetkellä  kesällä 1818 hän saattoi määrätä 1 000 ruplaa Helsingin pitäjälle ja 100 000 ruplaa jaettavaksi siten, että kolmanneksen sai Haminan ja kaksi kolmannesta Viipurin kaupunki, joiden tuli käyttää korkotulot köyhien hyväksi. Testamentin lisäosassa, joka oli päivätty 17.6.1826 Ignatius esitti toiveen, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet häntä hänen eläessään, kokoontuisivat vuosittain juhannuksen aikaan juhlimaan "kehoitukseksi rehelliseen elämään ja ollakseen valmiit kuolemaan, ystävävainajansa muistoksi iloisesti joisivat toistensa maljan". 


Lähteet:
Arkistolähteet: Ignatiuksen perukirja, Handelshuset Hackman, Åbo Akademi.
Åbo Tidning no 83, 12.10.1805.
Muut läheet:
Hämewiki, Leppäkosken kartano, https://www.hamewiki.fi/wiki/Lepp%C3%A4kosken_kartano (luettu 19.8.2019)
Ignatius-suku. Kirjapaino osakeyhtiö Sana, Helsinki 2942.
Ulla Ijäs, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Turun yliopisto 2015.
Örnulf Tigerstedt, Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1940.
Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Janakkala, Leppäkosken kartano http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4711 (luettu 19.8.2019)

perjantai 24. toukokuuta 2019

Suomen ensimmäinen postineiti Elisabeth Rönnholm

Etelä-Karjalan kulttuurirahasto tuki Rönnholmin perhettä koskevaa tutkimustani vuoden apurahalla. Kiitos siitä! Pääsen tämän tutkimuksen pariin vasta parin vuoden päästä, mutta sitä ennen ehdin toivottavasti kerätä jotain materiaalia. Kirjoitin jo aiemmin blogitekstin Rönnholmeista.

Kuten jo kirjoitin, Rönnholmin perheeseen kuului Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala), josta tuli vuonna 1864 Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja. Hänen elämäntarinansa valottaa naisten astumista virkauralle 1800-luvun Suomessa.

Elisabeth Rönnholm on haudattu
Parikkalan Vierevin hautausmaalle.
Kuva UI 2019.

Vuonna 1864, kun Rönnholm valittiin Parikkalan postikonttorin hoitajaksi, tuli täysi-ikäsistä eli 25 vuotta täyttäneistä naisista täysivaltaisia. He saivat hallita omia palkkatulojaan ja naisten vastuulle voitiin jättää valtion varoja, mikä olikin tärkeää postinhoitajan työssä. Ura postilaitoksen palveluksessa oli merkittävä asema sekä paikallisesti että valtiollisesti, sillä posti toteutti Venäjän valtion asettamia sensuurilakeja ja asetuksia ja näin kontrolloi saatavissa olevan tiedon laatua. Postin tehtäviin palkattiin siis vain täysin luotettavia henkilöitä.

Rönnholmin hakiessa postinhoitajan paikkaa oli hänen kilpailijanaan Mikko Innanan, paikallinen kiertokoulun opettaja. Jostain syystä katsottiin, että Rönnholm sopi toimeen paremmin. Voi olla, että asiasta päättävät tahot halusivat tukea Rönnholmin naimattomien tyttärien elämää, sillä säätyläisnaisten oli hankala löytää palkkatuloja ja asemalleen sopivia töitä aikana, jolloin naisten yleisin kodin ulkopuolinen ammattinimike oli piika. Piikomaaan rovastin tytär ei kuitenkaan sopinut. Sen sijaan säätyläisnaisten oli mahdollista palkkautua taloudenhoitajattareksi suuriin taloihin tai kartanoihin, ryhtyä ompelemaan maksua vastaan tai opettaa lapsia. On mahdollista, että Elisabeth Rönnholm ja hänen naimattomat siskonsa toimivat opettajina niin sanotussa Rönnholmin koulussa, jonka rovasti Rönnholm oli perustanut.

Rönnholmin aloittaessa postineidin uraansa, toimi Suomen postiylihallituksen johtajana Achates Ferdinand Gripenberg (1805-1882), joka toimittuaan sotilasuralla Viipurissa 1820-luvulla oli mahdollisesti tutustunut siellä Elisabeth Rönnholmin äidinpuoleiseen sukuun Weckrootheihin. Tällaiset virallisten tahojen ohitse toimivat ystävyyssuhteet saattoivat toimia etenkin naisten tukena aikana, jolloin sosiaaliturvaa ei ollut. Postiviran myöntäminen Rönnholmin neidille oli siis eräänlainen keino varmistaa, että hän ei joudu puille paljaille. Lähipiirille oli käynyt ilmeisen selväksi, että 38-vuotias neiti ei tule menemään naimisiin ja siten jonkun muun kuin aviomiehen oli taattava hänelle riittävä elanto. Tietyissä tapauksissa naisille sallitut työt toimivat siis ikäänkuin sosiaaliavun muotona.

Posti toimi Elisabeth Rönnholmin kotona, Ristimäen kartanon yhdessä huoneessa. Kunta maksoi tästä huoneesta vuokraa ja huolehti sen lämmityksestä. Postineidin palkkio oli pieni ja tästä palkkiosta Rönnholmin oli ostettava kirjoitustarvikkeet sekä kustantaa huoneen siivous ja valaistus. Kyläläiset hakivat postinsa silloin kun se heille sopi, moni piipahti todennäköisesti postia noutamassa sunnuntaina kirkkomatkalla, sillä postikonttori sijaitsi kirkolta etelään johtavan maantien varressa. 

Elisabeth Rönnholm toimi paikkakunnan postineitinä 21 vuotta, 38-vuotiaasta 59-vuotiaaksi. Eron syyksi Rönnholm mainitsi huonontuneen näkönsä ja muistinsa. Huonon valaistuksen ja tarkan kirjoitustyön aiheuttama näön huonontuminen, erilaiset silmäsairaudet ja ikänäkö olivat usein syynä myös miespuolisten kirjanpitäjien ja muiden kirjoitustöillä itseään elättäneiden eläköitymiseen.  Eron jälkeen Parikkalan postitoimistoa ryhtyi hoitamaan neiti L. Stenbäck (Uusi Suometar no 82, 1885). Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Rönnholm eli vielä 12 vuotta Ristimäen kartanossa.  Hän anoi keisarilta eläkettä, mutta ei saanut sitä ainakaan heti (Suomalainen Wirallinen Lehti no 205, 1885). Eläkkeen puutteesta huolimatta Rönnholm ei ollut aivan varaton, sillä vuonna 1883 kuollut Jakob Innanen oli lainannut häneltä 1400 markkaa (Östra Finland no 54, 1883). Rahan lainaaminen korkoa oli naisille eräs keino saada tuloja tilanteessa, jossa muunlainen ansaitseminen oli vaikeaa.

Elisabeth Rönnholmin kuoleman jälkeen laaditun muistokirjoituksen mukaan "Yhtä hiljainen kuin vainajan elämä oli, yhtä hiljaisena hän nukkui kuolmeaan sydänhalvauksen saatuaan." 

Lähteet: Biografiasampo 
Maritta Pohls (2000): Elisabeth Rönnholm, Kansallisbiografia
Säätyläisnaisten työstä ja toimeentulosta sekä postimestareiden työstä 1800-luvun Suomessa katso Kirsi Vainio-Korhonen, Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa (SKS, 2012).

perjantai 17. elokuuta 2018

1700-luvun tutkimuksen konferenssissa

Täältä voit lukea kuulumisiani Study Group for the Eighteenth-Century Russia Xth International Conferencen tiimoilta. Konferenssi pidettiin tällä kertaa Strasbourgissa ja se oli ryhmän perustamisen 50-vuotisjuhlakonferenssi.

Kuva ei liity konferenssiin, vaan on venäläinen rasia 1700-luvun alusta. 



Venäläinen rasia 1700-luvun alusta. Turun museokeskus. 

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä, Carl Fredrik (s. 23.1.1773) oli kymnaasin konrehtorin (vararehtori) toimessa, Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki
Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin apulaisena. Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.


1800-luvun litografia. Museovirasto


Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.
Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kirjaston kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 



* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 
1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 
Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot
Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 
Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 
Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 
Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Historiantutkimuksen päivät Turussa 18.-21.10.2017

Kirjoitin Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen Lastuja Suomen historiasta -blogiin Historiantutkimuksen päivistä, jotka järjestettiin tänä vuonna Turussa 18.-21.10

torstai 31. elokuuta 2017

Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 




Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 


von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 
 







Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.


George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.
Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.
Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.












Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.