keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Yle Areenassa kuultavana Kertomuksia sinkkuudesta: Kirjanpitäjä etsii vaimoa 1800-luvun Viipurissa

Ylen toimittaja Virpi Väisänen kävi haastattelemassa minua naimattomuuden historiasta. Juttu on kuultavissa Yle Areenassa.

Haastatteluni perustui Friedrich Wilhelm Klingenderin (1789-n. 1848) päiväkirjaan. Klingender oli kirjanpitäjä Hackman & Co:n palveluksessa Viipurissa. 

Kuvassa on satiirinen kuvaus tyypillisestä 1700-luvun lopun kirjanpitäjästä, jonka hampaaton suu ja köyry selkä kertovat alan kovuudesta ja kirjanpitäjien työoloista. Kirjanpitäjien naimattomuus johtui monesti siitä, että heillä ei ollut taloudellista mahdollisuutta perustaa perhettä. Asuinolotkin olivat vaatimattomat; heillä ei ollut omaa kotia, vaan he asuivat työnantajan heille osoittamissa ja usein varsin vaatimattomissa tiloissa. 

Matt Side, Clerk of Farthingham Northamptonshire. British Museum. 

perjantai 27. syyskuuta 2019

Parikkalan ja lähialueen kirjastot ennen Suomen itsenäistymistä

Sain vinkin Parikkalasta, että siellä on toiminut lainakirjasto jo vuodesta 1848, jolloin tässäkin blogissa käsitellyn papin Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Philip Rönnholmin (s. 1831, k. 1901) kerrottiin perustaneen kirjaston isänsä omistamaan Ristimäen kartanoon. Koska olen viime aikoina tutkinut Anton Ulrik Rönnholmin kirjakokoelmaa, jäin pohtimaan Parikkalan lainakirjastoa. 

Kansalliskirjaston digitoidussa Historiallisessa sanomalehtikirjastossa tekemäni haut toivat luettavakseni Suometar -lehdessä toukokuussa 1855 julkaistun artikkelin, jonka kirjoittajan mukaan Parikkalan lainakirjastoston "paraita kirjoja" olivat 
  • Suomen nykyinen tilasto
  • Suomen historia
  • Genoveva
  • Roosa Tannenpurista
  • Suometar
  • Kultala 
Parikkalan nuoria helluntaina 1892. A. Heinonen. Museovirasto. 

Samaisesta artikkelista käy ilmi, että lainakirjaston alullepanijat olivat opiskelijat ("tutentit" eli studentit), ja pitäjän virkamiehet olivat hankkineet kirjastoon lisää luettavaa. Vuonna 1853 vapaaehtoiset olivat lahjoittaneet kirjastoon lisää luettavaa, jolloin kirjaston sanottiin pian pitävän sisällään "kaikki pienemmät kirjalliset teokset mitä wiime wuosina on ilmestynyt".

Surumäen kartano (nykyisin Suurimäki).
Kuva: Arto Hämäläinen 1986-87
Lappeenrannan museot


Jaana Juvosen kirjoittaman Parikkalan historian (1996) mukaan kirjaston alkuvuosina sitä kehittivät Karl Rönnholmin ja hänen isänsä lisäksi vuonna 1851 Parikkalaan muuttanut maanmittari Pietari Hannikainen (s. 1813, k. 1899) sekä vuonna 1823 Koitsanlahden vuokraajaksi ryhtynyt Jakob Fredrik Lagervall  (s. 1787, k. 1867). Alkuvuosina kirjasto toimi Surumäen kartanossa. 1860-luvulla kirjasto jaettiin neljään osaan kirkonkylään, Saarelle, Tyrjälle ja Koitsanlahdelle, mutta pääasiassa kirjat olivat lainattavissa pitäjäntuvalta sunnuntaisin.

Pietari Hannikainen
Kuva: K. E. Ståhlberg, 1890-luku.
Museovirasto
Vuonna 1860 ilmestynyt Suomen Julkisia Sanomia referoi ruotsinkielistä Wiborg -lehteä, jonka mukaan Parikkalan lainakirjaston takana olivat Wiipurilaisen osakunnan opiskelijat, jotka vuonna 1849 olivat lähettäneet kirjoja Viipurin läänin seurakuntiin perustettavia kirjastoja varten. Tällöin Parikkalaan oli lähetetty kahdeksan teosta. 

Marraskuussa 1856 ilmestynyt Sanan-Lennätin tiesi kertoa, että Parikkalassa oli toiminut lainakirjasto jo kymmenen vuotta. Kirjastossa oli kaikkiaan 13 kirjaa, joista jo aiemmin mainittujen lisäksi nyt nimettiin 
Ensimmäisen viiden vuoden aikana kirjoilla oli vain viitisen lukijaa, mutta vuoden 1855 tienoilla tehdyn lahjoituksen - joka sisälsi 70 nidettä - jälkeen lukijamääräkin oli lisääntynyt. Nyt kirjaston nidemäärä oli noin sata teosta. Lokakuussa 1860 ilmestynyt Porin Kaupungin Sanomat kertoi, että lahjoituksen takana oli Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, joka oli perustettu vuonna 1845, kun viipurilaiset suomen kielen ystävät laajemminkin Euroopassa innoittaneen kansallisia kieliä ja kulttuureja koskevan kiinnostuksen myötä kokoontuivat yhteen vaalimaan suomen kieltä ja sillä kirjoitettua kirjallisuutta. Samassa lehdessä kerrottiin, että Uukuniemen ("Uguniemen") kirjastoon oli rovasti Berner lahjoittanut 18 nidettä. Nyky-Parikkalan pohjoisosassa oli siis oma kirjastonsa. Vuonna 1860 ilmestyneen Suomen Julkisia Sanomia lehden mukaan pitäjän herrasväki lahjoitti kirjastoon teoksia niin, että nidemäärä nousi 130:een. Ristiriitaisista tiedoista voi arvella, että parikkalalaislähtöiset  tai muutoin pitäjään kytköksissä olevat Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäsenet olivat lahjoituksen takana. Lahjoituksen jälkeen lainaajien määrä nousi 400:aan. Eniten lainattuja teoksia olivat Suomen nykyisen tilaston ja Genovevan lisäksi Kertomus Wilhelm Tellistä

Keväällä 1856 pitäjänkokouksessa päätettiin, että pitäjän yhteisiä rahavaroja käytettäisi kirjaston hankintoihin. Varat kerättiin rippilapsilta; jokaisen oli maksetta 10 hopeakopeekkaa (Juvosen mukaan 40 penniä) kirjaston ylläpitoon. Vuodessa rahaa kertyi noin 20 hopearuplaa, joka Rahamuseon laskurin mukaan tekee 335,80 euroa tämän päivän rahaksi muutettuna. Tällä rahalla voitiin ostaa "kaikki nykyisen kirjallisuutemme sellaiset hedelmät, jotka tällaiseen kirjastoon owat soweliat". 

Vuonna 1860 Parikkalan herrasväkeen kuuluneet naiset järjestivät hyväntekeväisyyshuutokaupan kirjaston hyväksi. Tähän huutokauppaan naiset olivat tehneet "käsitöitä, jotka oliwat talonpoikais-säädyn tarpeen mukaisia". Huutokaupan tuotto oli 26 ruplaa 50 kopeekkaa. 

Seuraavana vuonna Otawa -lehti tiesi kertoa, että Parikkalan kirjastoon oli hankittu karttoja - sekä isompia että pienempiä taskukarttoja, joita papit voivat pitää mukanaan pitäjiä kierrellessään ja näyttää niitä esimerkiksi kinkereille kerääntyneille ihmisille.


Parikkalan Sanomat No 49, 7.12.1910
Pietari Hannikainen ehdotti vuonna 1875, että kirjastolle oli laadittava säännöt. Hän toimi kirjaston esimiehenä ja taloudenhoitajana oli tuolloin opettaja Jaakko Innanen. Kirjasto oli sijoitettuna Kangaskylään kauppias Heikki Pursiaisen taloon, jossa kauppias huolehti kirjaston lainaustoiminnasta. Vuonna 1876 kirjasto jaettiin jälleen osiin, tällä kertaa kuuteen osaan pitäjän kuudennuspiirien mukaan. Kangaskylän kirjastoa, joka sijaitsi lähimpänä kirkonkylää, hoiti Hannikaisen vaimo Emilia (os. Savander, s. 1827,  k. 1910). Kivijärvellä kirjasto toimi Heikki Matinpoika Poutasen talossa. Tyrjällä kirjastoa hoiti Elias Juhonpoika Sinkkonen, Saarella Juho Ollinpoika Tiainen, Kinnarniemellä Pietari Juhonpoika Kettunen ja Oravaniemellä Matti Laurinpoika Tiainen.

Kun kansakoulut alkoivat toimia laajemmin pitäjässä, siirtyi vastuu kirjastosta pitäjän kummankin kansakoulun opettajalle, joita pastori Pehr Mauritz Forsblom valvoi tässä tehtävässä vuodesta 1878 alkaen. Kirjastossa oli yli 900 sidosta, joista suosituimpia lainattavia olivat uskonnollisaiheiset teokset. Tässä vaiheessa kirjaston varat saatiin pitäjän koiraverojen korkotuloista. Vuonna 1879 kirjasto jaettiin kolmeen osaan, eli kahteen kansakouluun ja yksi osa tuli lukkarin valvonnan alle.

Vuonna 1887 kuntakokous hyväksyi kirjastolle uudet säännöt. Jokainen seurakunnan jäsen sai sai lainata kirjoja ilmaiseksi. Laina-aika oli alle 100-sivuisilla kirjoilla kuukausi, 200-sivuisten kaksi kuukautta ja niin edelleen aina neljän kuukauden laina-aikaan saakka. Kerrallaan kirjoja sai lainata vain yhden. Ylittyneen laina-ajan sakko oli penni vuorokaudelta.

Kirjaston toiminnasta löytyy seuraavan kerran mainintoja sanomalehdistä vuonna 1890, jolloin Wiipurin Sanomien mukaan kirjaston palkattomaksi rahastonhoitajaksi ja esimieheksi nimitettiin parikkalalainen kauppias S[ipi] Ahokas. Kirjastonhoitajaksi valittiin opettaja M. Pajari 30 markan (noin 150 euroa)  vuosipalkalla. Uusia hankintoja, muun muassa Maanviljelys- ja Teollisuuslehti, tehtiin 50 markalla. 

Vuonna 1890 Turun Lehti siteerasi Laat[okka] lehteä ja tiesi kertoa, että Parikkalan Nuorisoseura aikoi perustaa oman kirjaston.



Parikkalan pitäjäntupa (nykyään Taitokeskus)
 Etelä-Karjalan museot


Vuonna 1904 kirjasto sai suuren lahjoituksen kurkijokelaiselta kauppiaalta Juho Häkiltä ja tämän leskeltä Alina Häkliltä. Leski testamenttasi Kurkijoen kauppalassa sijainneen talonsa Parikkalan kunnalle. Talo myytiin ja myyntituotto 9 000 markkaa käytettiin kirjaston hyväksi. Seuraavana vuonna kunta päätti lakkauttaa rippilapsilta kerätyn kirjastomaksun. Tässä yhteydessä kirjasto siirrettiin kunnantalolle, pois kansakouluilta ja lukkarin luota.

Vuonna 1910 Parikkala -lehteen  nimimerkki O[lli]. J[untunen]. raportoi paikkakunnan kirjastoista. Kirjastojen taloudellinen tilanne oli hyvä Häklin testamentin ansiosta. Kunnan "vanha kirjasto", joka oli sijoitettuna pitäjäntupaan kirkon viereen, oli jutun kirjoittajan mukaan huonolla tolalla: johtokunta oli laiskotellut, vaikka sen jäsenten piti olla "kirjallisuutta harrastawat", eikä ollut hankkinut uutta kirjallisuutta kirjastoon. Samana vuonna kunnankirjaston johtokuntaan valittiin Emilia Fagerlund ja Mikko Saukkonen. Johtokunnan puheenjohtajana toimi kauppias Tahvo Ahokas, taloudenhoitajana kirjakauppias H. Heinonen ja kirjastonhoitajaksi valittiin neiti Emilia Saukkonen.

Vuonna 1912 kunnan kirjaston johtokuntaan valittiin esimieheksi opettaja A. Kunnas, taloudenhoitajaksi H. Heinonen ja neiti Emilia Saukkonen jatkoi kirjastonhoitajana. Uusia kirjoja kirjastoon ei pystytty hankkimaan, mutta seuraavana vuonna kunta lupasi 500 markkaa viinaverorahoista kirjaston hankintoihin.

Nimimerkki O. J. kirjoitti Parikkala -lehdessä 30.11.1910 julkaistun mielipidekirjoituksen, jossa hän suomi paikkakunnan kirjastoa siitä, että lukijat suosivat "kaikenlaisia seikkailujuttuja" kehittävien, lukijaansa ihmiseksi ja kansalaiseksi kasvattavien teosten sijaan. 
Parikkalan Sanomat No 21, 25.5.1910 


Parikkalan kylissä oli pieniä kirjastoja ilmeisen paljon. Vuonna 1910 Parikkalan Sanomat kertoi kuntaan perustetun kolme uutta kirjastoa. Perustajina olivat nuorisoseuran paikallisosastot, jotka olivat ryhtyneet kyläkirjastojen ylläpitäjiksi 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1910 julkaisi Parikkalan Sanomat näiden kyläkirjastojen vuosikertomuksia. Kunta tuki kyläkirjastojen toimintaa: 1910 Mäntylahden nuorisoseura sai kunnalta 100 markkaa (noin 400 euroa) oman kirjaston perustamista varten. Kunnan muut kirjastot saivat 35 markkaa, mutta kunnan oma "vanha kirjasto" sai 100 markkaa hankintoja varten.

Tyrjän kirjastoseuran kirjasto oli perustettu vuonna 1891 tyrjäläisten toimeenpanemien arpajaisten tuotoilla. Kunta alkoi tukea kirjaston toimintaa vuonna 1900. Aluksi kirjastoa hoiti myöhemmin kirjakauppiaaksi ryhtynyt Heikki Heinonen yhdessä setänsä Kristian Heinosen kanssa. Kirjasto sijaitsi kauppias Olli Heinosen talossa. Vuodesta 1896 alkaen kirjasto toimi tuolloin aloittaneen Tyrjän kansakoulun rakennuksessa. Kirjastonhoitaja sai palkakseen kirjaston jäsenten vuosimaksut - kirjaston käyttö ei siis ollut ilmaista! Vuonna 1910 kirjastoa hoiti Aura Kaksonen 10 markan vuosipalkalla. Vuonna 1910 kirjaston johtokuntaan kuuluivat kirjaston esimies M. J. Pajari, rahastonhoitaja Pekko Sikiö, H. Kosonen, Paawo Peuhkuri (Teppo) ja Juho Saukkonen. Varajäseniä olivat Simo Kaksonen, Onni Vellonen ja Iisakki Soikkeli. Kirjastossa oli 454 teosta, mutta kahdeksan oli mennyt lukukelvottomaan kuntoon ja palauttamatta oli kuusi teosta. Vuoden aikana kirjasto hankki uusia kirjoja hiukan yli 50 markalla. Lainoja tehtiin 375 kertaa ja lainaajat olivat pääasiassa kylän nuorempaa väkeä. Vuonna 1913 kirjasto järjestettiin uudelleen "Daweyn lippujärjestelmän" mukaisesti ja se oli avoinna torstaisin kello 15-17.

Kirjavalan nuoriseuran kirjasto oli perustettu vuonna 1896, viisi vuotta tyrjäläisten jälkeen. Vuonna 1910 kirjastoon kuului 353 nidettä ja kirjaston jäsenmäärä eli rekisteröityneiden ja maksunsa maksaneiden määrä vaihteli 40:n ja 150:n välillä.

Samana vuonna kuin Kirjavalaan, saatiin myös Kivijärvelle nuorisoseuran ylläpitämä kirjasto. Vuonna 1910 siellä oli 800 nidettä. Vuonna 1912 kylässä järjestetyn karjanhoitokurssin lopettajaisjuhlien tuotolla hankittiin kirjastoon karjanhoitoon liittyvää kirjallisuutta. Samana vuonna kylän nuorisoseura järjesti nuorisoseurapäivät, joilla talollinen Adolf Wento ehdotti, että kirjasto muuttuisi kiertäväksi kirjastoksi ja se jaettaisi neljään osaan, jolloin kaksi osaa olisi Änkilän, yksi Kivijärven ja yksi Kaljusenkylän käytössä. Keskustelun jälkeen kirjasto päätettiin jakaa, mutta siten, että se jaettaisi viiteen osaan, joista yksi sijoitettaisi Koitsanlahden kylään. Tämän jälkeen kirjasto suljettiin ja lainaajia pyydettiin palauttamaan lainatut kirjat, jotta kirjasto saataisi järjestettyä uudelleen. Uudelleenjärjestelyn jälkeen vuonna 1912 kirjastoon hankittiin 126 uutta kirjaa, jolloin kirjojen kokonaismäärä oli 520 - parissa vuodessa kirjastosta oli poistunut 280 nidettä, ehkä loppuun luettuina. Kirjasto oli sijoitettuna siten, että Kivijärvellä se toimi Antti Uimosen talossa, Kaljusenkylässä Pekka Wennolla, Änkilässä Juhana Wennolla ja Änkilänsalolla Adolf Wennolla. Vuonna 1914 Kivijärven kirjasto päätti liittyä osaksi kunnankirjastoa.

Vuonna 1910 Rautalahden kyläkirjaston hoitajaksi valittiin Iida Nokelainen. Kirjasto sijaitsi kansakolulla ja oli avoinna sunnuntaisin kello 16-18 ja torstaisin 14-16. Kirjoja oli 135 kappaletta ja niitä oli lainattu 372 kertaa. Kirjaston esimies oli H. Walkeapää ja rahastonhoitaja Iida Walkeapää. Johtokunnassa toimi Emma Nokelainen, opettaja Fiina Paajanen ja opettaja Juho Ollikainen, Adolf Nokelainen. Varajäseninä olivat P. A. Wilska ja varaesimes Ad. Nokelainen.

Naapurikylässä Särkisalmella oli myös nuorisoseuran ylläpitämä kirjasto, jossa oli 71 nidettä vuonna 1910.  Kirjasto oli perustettu vuonna 1909. Kirjaston johtokuntaan kuului M. Wainio, jonka talossa kirjasto toimi, H. Gröhn, Riikka Gröhn, kirjastonhoitaja A[leksanteri] Siitonen (ainakin vuosina 1911, 1912) ja Loviisa Kärpänen. Vuonna 1913 niteiden määrä oli kasvanut 181:een. Vuonna 1917 kirjastonhoitajaksi valittiin Hilja Kosonen.

Vuonna 1909 perustettiin myös Koitsansalolle oma kyläkirjasto. Vuonna 1911 kirjastossa oli 200 nidettä ja niitä oli vuoden aikana lainattu noin 700  kertaa.

Kaukolan nuorisoseuran kyläkirjaston esimiehenä toimi Juha Jantunen ja hänen varallaan sihteeri J. Anttonen. Kirjaston johtokuntaan kuuluivat heidän lisäkseen Antti Jantunen, kirjaston taloudenhoitaja Anna Matikainen ja Emma Anttonen. Tilintarkastajina toimivat Paawo Jantunen, Johannes Anttonen ja Aleksanteri Anttonen varajäsenenä. Kirjasto sijaitsi Rinteen J. Anttosen talossa. Kirjasto oli perustettu vuonna 1907. Tämä kirjasto käytti vuoden 1910 lopussa 50 markkaa uusien kirjojen hankkimiseen. Hankinnat tehtiin paikallisesta H. Heinosen kirjakaupasta.

Parikkalan Sanomat No 5, 2.2.1910




Aina kirjaston hoitaminen ei näytä sujuneen kyläläisiltä sovussa, vaan riitaa tuli siitä, missä kirjaston tuli sijaita. Kirjaston sijaintipaikasta riideltiin talvella 1910 (Parikkalan Sanomat), kun Mikkolanniemen nuorisoseuran johtokunta, joka hallinnoi myös kyläkirjastoa, oli päättänyt siirtää kirjaston "Saaren ja Hokakylän saloseutujenkin käytettäwäksi" pois Tarnalan kansakoululta. Nuorisoseura oli perustanut kirjaston vuonna 1904 ja vuonna 1910 siinä oli 300 nidettä. Vuonna 1911 syyskuussa kirjasto palasi Tarnalan kansakoululle, jossa se oli avoinna maanantaina ja torstaina kello 2-3. Kesäaikaan kirjasto oli varmimmin auki sunnuntaisin.

Vuonna 1911 nimimerkki N. K. esitti Parikkalan Sanomissa helmikuun 15. päivä julkaistun mielipidekirjoituksensa, jossa hän ehdotti pienten kyläkirjastojen yhdistämistä kunnalliseen kirjastoon. Kirkonkylällä oleva pääkirjasto toimisi kantakirjastona ja kyläkirjastot jäisivät edelleen sivukirjastoiksi. Nimimerkin mukaan järjestely edistäisi kirjojen kiertoa kylien välillä ja uudelleenorganisoidun kirjaston olisi helpompi hakea valtiolta erilaisia avustuksia. Kaikki tehtäisi nimimerkin toiveen mukaan kansanvalistuksen hyväksi - uusin tieto ja kirjallisuus olisi helpommin saavutettavissa kaikialla pitäjässä.

Vuonna 1912 N.K:n ehdotus toteutettiin. Päätettiin, että lastenkirjat sijoitettaisiin kouluille, mutta muut kirjastot yhdistyisivät jokseenkin edellä esitetyn mallin mukaisesti. Kirjaston uudelleenorganisointitoimikuntaan valittiin A. Kunnas, H. Heinonen, Topi Torikka, Emilia Saukkonen ja Olli Jantunen. Kirjastoa ryhdyttiin järjestämään vuonna 1910 perustetun Suomen kirjastoseuran mallisäännön mukaan ja kunnan kirjastot liittyivät jäseniksi tähän seuraan. Tuolloin kunnassa toimi kunnankirjaston ja koulujen kirjastojen lisäksi ainakin seuraavat kirjastot:

  • Särkisalmen nuorisoseuran kirjasto
  • Rautalahden kirjastoseuran kirjasto
  • Kinnarniemen "Toivo" -nuorisoseuran kirjasto
  • Mikkolanniemen "Taimi" -nuorisoseuran kirjasto
  • Tyrjän kirjastoseuran kirjasto
  • Kaukolan nuorisoseuran kirjasto
  • Poutalan nuorisoseuran kirjasto
  • Melkoniemen kyläkirjasto
  • Kivijärven nuorisoseuran kirjasto
  • Koitsansalon kyläkirjasto 
Kirjastojen yhteenlaskettu nidemäärä oli noin 5000 kappaletta. 

Heinosen kirjakauppa Parikkalassa. Vesa Toppisen kuva-arkisto.
kuvapankki.ekarjala.fi

Samalla kun kirjastoja järjesteltiin uudelleen kuulutettiin paikallislehdessä palauttamattomia lainoja. Vuodelta 1904 palauttamatta olivat teokset "Aatteiden mies" ja "Veljekset". Seuraavilta vuosilta palauttamattomia lainoja oli enemmän, muun muassa Kaukolan Juho Anttosen vuonna 1905 lainaama "Kuwauksia kansan naiselämästä" ja kangaskyläläisen Pekka Putkisen vuonna 1909 lainaama "Wälskärin kertomuksia". Myös tunnettu taiteilija Aarno Karimo oli unohtanut palauttaa lainansa kirjastoon.

Tuohon aikaan, vuoden 1912 tienoilla, oli Viipurin läänissä vielä varsin harvinaista, että kunnat suostuivat maksamaan kirjaston ylläpidosta aiheutuneita kuluja. Lähiseudulla vain Jaakimassa ja Lappeella oli kunta tehnyt samanlaisen kirjastoa tukevan rahoituspäätöksen. Toisaalta nimimerkki O. J-n tiesi, että kunta ei ollut kymmeneen vuoteen uhrannut penniäkään kirjaston hyväksi, joten kun kirjastot vuonna 1913 oli yhdistetty peräsi kirjoittaja kunnalta rahallista panostusta uudistetulle kirjastolle. Paikallislehti julkaisi useampia Juntusen kirjastoa puolustavia mielipidekirjoituksia, joissa hän arvosteli kirjaston johtokuntaa siitä, että se ei ollut tarttunut tarjolla oleviin kirjastoavustuksiin eikä kartuttanut kirjaston kokoelmaa. Samana vuonna 1913 nimimerkki "Särki" oli taas sitä mieltä, että oli haaskausta käyttää 500 markkaa kirjaston hyväksi ja kehotti: "viskaamaan koko sen hökötöksen, jota kirjastoksi sanotaan, pellolle ja lähettäwät sinne missä pippuri kaswaa." Kirjastolla ei Särjen mukaan ollut kuin muinaistieteellinen arvo, se oli vanhanaikainen. Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet kärjekkäitä mielipiteitä, vaan esimerkiksi Aino Wirkkunen lahjoitti kirjastolle arvokkaan kirjalahjoituksen keväällä 1913. 

Vaikka kunnan kirjastoasia järjestettiin uudelleen, näyttää kylissä edelleen olleen vireänä kyläkirjastojen kokoaminen. Syksyllä 1912 Rasvaniemen ja Joensuun kylissä järjestettiin iltamia kirjaston hyväksi, jonka tuotolla hankittiin 80 kirjaa. 

Parikkalan Sanomat no 3, 21.1.1914
Vuonna 1914 kunnankirjastoon haettiin kirjastonhoitajaa. Toimeen oli kaksi hakijaa, joista kuntakokous helmikuussa valitsi neiti Emilia Saukkosen toimeen 200 markan vuosipalkalla. Kirjasto oli tuolloin avoinna lauantaisin kello 12-14 ja sunnuntaina kello 8.30-10 ja 12-14. Marraskuussa päätettiin, että lauantain aukiolo lopetetaan lainaajien puutteessa. Samaan aikaan kirjastoon tehtiin kuin tehtiikin hankintoja 500 markalla, toisin kuin nimimerkki Särki oli toivonut. Neiti Saukkonen tarttui heti tarmokkaasti toimeen ja kuulutti paikallislehdessä kaikkia palauttamaan lainansa, jotta hän voisi järjestää kirjaston uudelleen. Koska ensimmäinen kehotus ei tehonnut, julkaisi paikallislehti maaliskuussa niiden lainaajien nimet, joilla oli teoksia lainassa. Samalla kirjastonhoitaja muistutti, että kirjoja on pidettävä siististi eikä niihin saa töhriä mitään "nimikirjoituksia, piirustuksia, päiwämääriä ja ties mitä kaikkea". Kirjastoasiaa koetettiin edistää kutsumalla asiantuntija, maisteri Arvi Kemiläinen, joka neuvoi kirjaston johtokuntaa kirjastojen yhdistämisasiassa. Kyläkirjastojen johtokuntia hanke ei ilmeisesti kiinnostanut, sillä heistä kukaan ei ollut saapunut paikalle, kun Kemiläinen joulukuussa 1914 vieraili Parikkalassa. Seuraavana vuonna Melkoniemen, Koitsansalon, Saarenkylän, Särkisalmen ja Poutalan kirjastot päättivät liittyä kunnalliseen kirjastoon. Vuonna 1916 Järvenpään kirjastoseuran ja Nuorten Kristillisen Yhdistyksen, Innasennurkan ja Lamminkylän kirjastot liittyivät kunnan kirjastoon. Kirjastonhoitaja kehotti muiden kirjastojen johtokuntia viipymättä edistämään liittymistä kunnan kirjastoon.

Tämän jälkeen ei kirjastoista löydy mainintoja ajalta ennen Suomen itsenäistymistä. 




Lähteet ja kirjallisuus: Sanan-Lennätin 1856, Suometar 1885, Suomen julkisia sanomia 1860, Porin kaupungin sanomat 1860, Otawa 1861,  Turun Lehti 1890, Wiipurin Sanomat 1891, Parikkala 1910, Parikkalan Sanomat 1910, Parikkalan Sanomat 1911, 1912, 1913, 1914, 1915, 1916, 1917, Parikkalan-Rautjärven Sanomat 19.9.2019: Parikkalan ensimmäistä lainakirjastoa piti kirkkoherran poika (Lege Pajari-Kosonen)
Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996), 405-406.


maanantai 19. elokuuta 2019

Salaperäinen herra Ignatius

Olen pyöritellyt vuodesta 2009 alkaen suuren suomalaisen yrityksen nimeltä Hackman & Co jälkeensä jättämää materiaalia. Yritys juontaa juurensa helmikuussa 1798 Johan Friedrich Hackmanin  (s. 1755, k. 1807) yhdessä liikekumppaninsa Johan Ignatiuksen kanssa perustamaan yritykseen Ignatius & Hackman. Toinen nimi jäi elämään, toinen poistui maamme taloushistoriasta miltei jälkiä jättämättä. Kuka oli tämä herra, jonka ura itsenäisenä liikkeenharjoittajana jäi varsin lyhyeksi?

Johan Siegfried Ignatius syntyi Helsingin pitäjässä 2.7.1749 ja kuoli 20.9.1831 Tampereella, jossa hänet on haudattu Pyynikin vanhalle hautausmaalle Aleksanterin kirkon viereen. Hautakivessä lukee "Er befleissigte sich der Rechtschaffenheit und meint es gut mit Jederman" ("Hän pyrki olemaan oikeudenmukainen ja toivoi kaikille vain hyvää"). 

Finnlands Allmänna Tidning no 209, 10.9.1831.


Johan Siegfried Ignatiuksen isä oli pappi ja rehtori Sigfrid Kristogerus Ignatius (s. 4.1.1712 Viitasaarella, k. 14.11.1760 Haminassa) ja äiti tukholmalaisen pankin kirjanpitäjän tytär Elisabeth Petraeus (s. 1710, k. Haminassa). Johan Siegfried oli perheen kuudes lapsi. Hänen jälkeensä syntynyt kuopus kuoli vauvana, joten käytännössä poika oli perheen nuorimmainen. Johan Siegfriedin ollessa kolmevuotias perhe muutti Helsingistä, jossa isä toimi Helsigin pitäjän kappalaisena, Haminaan, jossa isä sai viran Haminan ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena ja aloitti seuraavana vuonna koulun rehtorina toimimisen.

Perheessä oli Johan Siegfriedin lisäksi kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Johan Siegfriedin vanhemmat veljet Kristian Crusiger (s. 1736, k. 1780) ja Bengt Jacob (s. 1746, k. 1803) saivat opiskella Turun yliopistossa, jonne he kirjautuivat 1757 ja 1764. Vanhimmasta veljestä tuli Haminan koulun opettaja vuonna 1760, mutta pian hän joutui luopumaan tästä työstä sairastuttuaan jonkinlaiseen mielen sairauteen. Bengt Jacob -veli seurasi isänsä jalanjälkiä Haminan koulun rehtoriksi (1774) ja pappisvirkaan (1776). Papillisen uransa hän teki Ruokolahden kirkkoherrana (vuodesta 1788, astui virkaan 1790). Johan Siegfriedin sisaret Patientia Christina (s. 1738, k. 1731), Sara Elisabeth (s. 1740, k. 1769) ja Maria Prudentia (s. 1744, k. 1713) avioituivat ja perustivat omat perheet. Patientia Christinan puoliso oli Helsingin kaupunginsihteeri Alexander Stichaeus (s. 1732, k. 1797), Sara Elisabethin kauppias Esaias Longa Haminasta (s. 1743, k. 1804) ja Maria Prudentian Hämeen läänin rykmentin välskäri Johan Kristoffer Frentzell (s. 1740, k. 1799).

Johan Siegfried ei saanut samanlaista opillista sivistystä kuin hänen veljänsä, eikä hän perustanut perhettä. Johan Siegfriedin varhaisvuosista ei tiedetä juuri mitään, mutta todennäköisesti hän toimi kauppakirjanpitäjänä haminalaisissa ja viipurilaisissa kauppahuoneissa aina siihen saakka, kunnes vuonna 1783 aloitti yhdessä viipurilaisen Abraham Fredrik Jaenischin (s. 1744, k. 1793) kanssa puutavaraliiketoiminnan. Tuolloin hän kirjatui ensimmäiseen kauppiaskiltaan, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli huomattavia rahavaroja. Venäläisen 1700-luvun lopussa käytössä olleen kiltajärjestelmän mukaan ensimmäisen kauppiaskillan kauppiaan pääoman oli oltava vähintään 10 000 ruplaa (kirjanpitäjä ansaitsi vuodessa noin 500 ruplaa) ja vain tämän killan kauppiaat saivat harjoittaa ulkomaankauppaa. Jaenischin kanssa Ignatius toimi liikekumppaninsa kuolemaan saakka vuonna 1793 jolloin hänet valittiin Viipurin pormestariksi. Kolmevuotisen pormestaripestin jälkeen kesällä 1797 Ignatius aloitti yhteisen puutavaran vientitoiminnan Johan Friedrich Hackmanin kanssa. Kovin monta vuotta tämäkään yhteisyritys ei ehtinyt toimia, kun Ignatius vedoten heikkoon terveyteensä halusi vetäytyä liiketoimista. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, sillä Ignatiuksen oli palattava Leppäkosken kartanostaan hoitamaan liiketoimia Hackmanin kuoltua odottamatta kesällä 1807. Pari vuotta myöhemmin Ignatius valittiin Tanskan konsuliksi Viipuriin. Kyseessä oli osittain kunniavirka, osittain tavoitteena oli, että Ignatius edistäisi tanskalaisten liikemiesten kauppaa ja huolehtisi tanskalaisten alusten ja kauppiaiden eduista Viipurissa. 

Ignatius oli varautunut eläkkeelle siirtymiseensä hankkimalla Leppäkosken säterikartanon Janakkalasta. Syytä tähän hankintaan ei tiedetä, sillä Ignatiuksella ei ollut kovin läheisiä siteitä seudulle. Hänen Patientia Christina -sisarensa puolisolla oli suvun ja viranhoidon tuomia yhteyksiä Hauholle ja Hämeenlinnaan, joten ehkä tämä oli tuonut Leppäkosken kartanon Ignatiuksen tietoisuuteen. Hackmanin kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että Ignatius vietti aikaa Leppäkoskella jo kesällä 1801, heti kartanon hankittuaan, vaikka sukukirjassa toisin väitetäänkin. Kartanon päärakennus ja puisto ovat näiltä ajoilta, joten on mahdollista, että Ignatius käytti aikaansa ja varojaan kartanon rakentamiseen. Vuonna 1805 hän mainitsee myynti-ilmoituksessa päärakennuksen olevan vesikatossa ja muut rakennukset ovat uudehkoja. Kartanoon kuului 15 torppaa, joilla oli päivätyövelvollisuus. Kartanon mailla oli myös jauhomylly ja saha. Ignatius ei kuitenkaan viihtynyt Leppäkoskella, sillä hän yritti myydä kartanoa jo mainittuna vuonna 1805. Lopulta yhdeksän vuotta kartanonherrana riitti ja Ignatius myi kartanon Jakob Georg Gygnaeukselle (s. 1767, k. 1819) ja muutti asumaan sukulaisten luo Tampereelle. Testamentissaan Ignatius huomioi kartanon ja sen alustalaiset: testamentin mukaan alustalaisille jaettavaksi jäi 500 ruplaa ja saman suuruinen summa jaettiin Janakkalan köyhille. 

Myytyään Leppäkosken kartanon Ignatius matkusteli - hänet tavataan ainakin Pietarissa, jossa hän oli kesällä 1811. Seuraavan vuoden lopussa Ignatiuksen ja Hackmanin välinen sopimus raukesi lopullisesti ja Ignatius vetäytyi liiketoimista. Vuonna 1819, kun nuoriherra Johan Friedrich Hackman (s. 1801, k. 1879) matkusti Eurooppaan oppimaan liikemiehen uralla tarvittavia taitoja, matkusti Johan Ignatius hänen mukanaan alkumatkan. Ignatius jäi matkasta Hampuriin, jossa hän tapasi sukulaisiaan sekä hoiti terveyttään Saksan kylpylöissä. Vuoden 1820 alussa Ignatius siirtyi Bremeniin, jossa myös nuoriherra Hackman asui isänsä sukulaisten luona. Hackmanin jatkaessa matkaa kohti Englantia palasi Ignatius keväällä Lyypekistä lähtevän laivan mukana Viipuriin. Tämän jälkeen ei Hackman & Co:n kirjeenvaihdossa enää Johan Ignatiusta löydy, vaan hän todennäköisesti vetäytyi viettämään eläkepäiviään Tampereelle sukulaisten hoiviin.

Englantilaistyyppinen samppanjalasi.
Turun museokeskus.
Johan Friedrich Hackmanin ja Hackman & Co:n kanssa käymän kirjeenvaihdon lisäksi Ignatiukselta on jäänyt jälkeen hänen perukirjansa, joka on Handelshuset Hackman -kokoelmassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Tämän perukirjan mukaan Ignatiuksen kuollessa hän omisti rakentamattoman  tontin Viipurissa Linnoituksen kaupunginosassa. Irtainta omaisuutta oli huomattavasti, muun muassa kaksi kultaista, briljantein koristettua sormusta, kolme vähäarvoista kultasormusta, kallisarvoinen nuuskarasia sekä useita kelloja ja ilmapuntareita, jotka olivat aikakauden herrasmiesten tyypillisiä statusesineitä. Muita huomattavan arvokkaita esineitä olivat hopeinen teekannu, kulho ja 18 ruokalusikkaa sekä lukuisa joukko muita hopeaesineitä, kuten 36 hopeista takin nappia ja hopeinen savukkeen imuke. Posliiniesineitä ei ollut kovin lukuisasti, vain tavanomaiset ruokailuun tarvittavat lautaset ja teekupit (4 kappaletta). Sen sijaan samppanjalaseja löytyi 14 kappaletta, juomalaseja 12 kappaletta ja sekalaisia juomalaseja 23 kappaletta. Huonekaluina Ignatiuksen kodissa oli mahonkipuusta veistetty sohva (canapé) ja 12 samaan tyyliin valmistettua tuolia, viisi peiliä, kuusi pelipöytää, mahonkinen vaatekaappi, 23 erilaista tuolia, sohva,  ja vaatimaton puinen ruokapöytä ja kuusi vaatimatonta tuolia sekä lukuisia yksinkertaisempia pöytiä ja kirjoituspulpetti sekä sänky. Tallissa Ignatiuksella oli seitsemän erilaista hevosvaunua, mutta ilmeisesti ei yhtään hevosta niitä vetämään. 

Ignatiuksen ulkoasusta voi päätellä jotain hänen perukirjassaan luetelluista vaatteista. Konsulinviran myötä Ignatiuksen tuli pukeutua siniseen konsulin virkapukuun, johon kuului hännystakki, liivit ja polvihousut valkoisine sukkineen ja puolikenkineen. Univormun lisäksi Ingatius saattoi esiintyä vihreässä lievetakissa ja saman värisissä polvihousuissa, ellei sitten valinnut asukseen harmaata lievetakkia ja vaaleita, paksusta nankin-kankaasta tehtyjä polvihousuja. Lievetakin alle hän saattoi pukea valkoisen tai raidallisen liivin ja vetää jalkoihin valkoiset, mustat tai vihreäraidalliset silkkisukat. Kylmällä säällä lämpöä toi siperialaisesta jäniksennahasta tehty turkki ja kotona vilun piti loitolla flanellinen aamutakki. Talvisaikaan myös villasukat toivat lämpöä vanhan miehen jalkoihin. Ignatius näyttää suosineen tohvelimallisia kenkiä, sillä yksiäkään saappaita ei hänen perukirjaansa ole kirjattu. Päähänsä hän asetti kolmikolkkahatun tai pyöreän mustan silkkipäällysteisen hatun, ellei sitten valinnut vihreää kasimir-villaista myssyä tai sinistä myssyä. Hattujen lisäksi Ignatius saattoi asettaa päähänsä peruukin tai jonkinlaisen tupeen tai osaperuukin, ehkä peittämään kaljua päälakea. Paitoja Ignatiuksen kaapissa oli 25 kappaletta ja nenäliinoja yksi enemmän. Yönsä Ingatius vietti punaisen silkkipeiton alla ja päänsä hän laski höyhentyynylle. Näkönsä avuksi Ignatius oli hankkinut silmälaseja ja teatterikiikarit ja sateelta hän tietenkin suojautui sateenvarjolla. Iltaisin Ignatius saattoi vetäytyä polttelemaan merenvahapiippua, posliinipiippua tai yksinkertaista savipiippua. 
Miesten kirjailtu juhlaliivi.
Uudenkaupungin museo
Merenvahapiippu, Tampere 1810-49.
Tampereen museot
















Ignatiuksella oli huomattava kirjakokoelma ja hän oli lainannut rahaa useille tahoille huomattavia summia. Suurin lainasumma oli 12 000 ruplaa, jonka Ignatius oli lainannut entisen liikekumppaninsa sukulaiselle Tilman Grommélle. Kirjoista ja lainoista toivottavasti ehdin kirjoitella myöhemmin. 


Perukirjan perusteella Johan Ignatiuksesta piirtyy ulkoasustaan huolta pitävän herrasmiehen kuva. Lisäksi hän näyttää pitäneen vieraiden kestitsemisestä samppanjalla sekä pelaamisesta ja ajelusta hevosilla. Lisäksi, mikäli hän oli lukenut kaikki kirjastonsa teokset, häntä voi pitää varsin laajasti sivistyneenä herrasmiehenä huolimatta siitä, että hän ei ollut käynyt kouluja. Vaikka Ignatius ei saanut opiskella veljiensä tavoin, onnistui hän kerryttämään sekä henkistä että maallista pääomaa niin, että testamentin tekohetkellä  kesällä 1818 hän saattoi määrätä 1 000 ruplaa Helsingin pitäjälle ja 100 000 ruplaa jaettavaksi siten, että kolmanneksen sai Haminan ja kaksi kolmannesta Viipurin kaupunki, joiden tuli käyttää korkotulot köyhien hyväksi. Testamentin lisäosassa, joka oli päivätty 17.6.1826 Ignatius esitti toiveen, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet häntä hänen eläessään, kokoontuisivat vuosittain juhannuksen aikaan juhlimaan "kehoitukseksi rehelliseen elämään ja ollakseen valmiit kuolemaan, ystävävainajansa muistoksi iloisesti joisivat toistensa maljan". 

EDIT 18.9.2019
Selatessani Historiallista sanomalehtikirjastoa löysin vielä yhden tiedon liittyen Ignatiukseen, joka ei ollut tarttunut hakuhaaviini edellisellä kerralla johtuen siitä, että lehdessä nimi on taivutettu muotoon Ignatii. Ignatiuksen kuoltua järjestettiin Viipurissa huutokauppa hänen jäämistöstään. Huutokaupasta ilmoitettiin Wiburgs Wochenblattin numerossa 2/1832. Jäämistöön kuului 14 syltä koivuista polttopuuta, 7 tolttia (1 toltti on 12 kappaletta) jätelautaa ja vanha hevonen, jotka myytäisi eniten tarjoavalle Ignatiuksen omistamalta tontilta Viipurin kaupungissa. Kovin suurta omaisuutta ei siis jäänyt huutokaupattavaksi, vaan kyseessä oli lähinnä sellainen tavara, jota kukaan ei huolinut ja josta Ignatius ei ollut säätänyt testamentissaan.


Lähteet:
Arkistolähteet: Ignatiuksen perukirja, Handelshuset Hackman, Åbo Akademi.
Åbo Tidning no 83, 12.10.1805.
Muut läheet:
Hämewiki, Leppäkosken kartano, https://www.hamewiki.fi/wiki/Lepp%C3%A4kosken_kartano (luettu 19.8.2019)
Ignatius-suku. Kirjapaino osakeyhtiö Sana, Helsinki 2942.
Ulla Ijäs, Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa. Turun yliopisto 2015.
Örnulf Tigerstedt, Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790-1879. Ensimmäinen osa. Otava, Helsinki 1940.
Museovirasto, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Janakkala, Leppäkosken kartano http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4711 (luettu 19.8.2019)

perjantai 24. toukokuuta 2019

Suomen ensimmäinen postineiti Elisabeth Rönnholm

Etelä-Karjalan kulttuurirahasto tuki Rönnholmin perhettä koskevaa tutkimustani vuoden apurahalla. Kiitos siitä! Pääsen tämän tutkimuksen pariin vasta parin vuoden päästä, mutta sitä ennen ehdin toivottavasti kerätä jotain materiaalia. Kirjoitin jo aiemmin blogitekstin Rönnholmeista.

Kuten jo kirjoitin, Rönnholmin perheeseen kuului Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala), josta tuli vuonna 1864 Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja. Hänen elämäntarinansa valottaa naisten astumista virkauralle 1800-luvun Suomessa.

Elisabeth Rönnholm on haudattu
Parikkalan Vierevin hautausmaalle.
Kuva UI 2019.

Vuonna 1864, kun Rönnholm valittiin Parikkalan postikonttorin hoitajaksi, tuli täysi-ikäsistä eli 25 vuotta täyttäneistä naisista täysivaltaisia. He saivat hallita omia palkkatulojaan ja naisten vastuulle voitiin jättää valtion varoja, mikä olikin tärkeää postinhoitajan työssä. Ura postilaitoksen palveluksessa oli merkittävä asema sekä paikallisesti että valtiollisesti, sillä posti toteutti Venäjän valtion asettamia sensuurilakeja ja asetuksia ja näin kontrolloi saatavissa olevan tiedon laatua. Postin tehtäviin palkattiin siis vain täysin luotettavia henkilöitä.

Rönnholmin hakiessa postinhoitajan paikkaa oli hänen kilpailijanaan Mikko Innanan, paikallinen kiertokoulun opettaja. Jostain syystä katsottiin, että Rönnholm sopi toimeen paremmin. Voi olla, että asiasta päättävät tahot halusivat tukea Rönnholmin naimattomien tyttärien elämää, sillä säätyläisnaisten oli hankala löytää palkkatuloja ja asemalleen sopivia töitä aikana, jolloin naisten yleisin kodin ulkopuolinen ammattinimike oli piika. Piikomaaan rovastin tytär ei kuitenkaan sopinut. Sen sijaan säätyläisnaisten oli mahdollista palkkautua taloudenhoitajattareksi suuriin taloihin tai kartanoihin, ryhtyä ompelemaan maksua vastaan tai opettaa lapsia. On mahdollista, että Elisabeth Rönnholm ja hänen naimattomat siskonsa toimivat opettajina niin sanotussa Rönnholmin koulussa, jonka rovasti Rönnholm oli perustanut.

Rönnholmin aloittaessa postineidin uraansa, toimi Suomen postiylihallituksen johtajana Achates Ferdinand Gripenberg (1805-1882), joka toimittuaan sotilasuralla Viipurissa 1820-luvulla oli mahdollisesti tutustunut siellä Elisabeth Rönnholmin äidinpuoleiseen sukuun Weckrootheihin. Tällaiset virallisten tahojen ohitse toimivat ystävyyssuhteet saattoivat toimia etenkin naisten tukena aikana, jolloin sosiaaliturvaa ei ollut. Postiviran myöntäminen Rönnholmin neidille oli siis eräänlainen keino varmistaa, että hän ei joudu puille paljaille. Lähipiirille oli käynyt ilmeisen selväksi, että 38-vuotias neiti ei tule menemään naimisiin ja siten jonkun muun kuin aviomiehen oli taattava hänelle riittävä elanto. Tietyissä tapauksissa naisille sallitut työt toimivat siis ikäänkuin sosiaaliavun muotona.

Posti toimi Elisabeth Rönnholmin kotona, Ristimäen kartanon yhdessä huoneessa. Kunta maksoi tästä huoneesta vuokraa ja huolehti sen lämmityksestä. Postineidin palkkio oli pieni ja tästä palkkiosta Rönnholmin oli ostettava kirjoitustarvikkeet sekä kustantaa huoneen siivous ja valaistus. Kyläläiset hakivat postinsa silloin kun se heille sopi, moni piipahti todennäköisesti postia noutamassa sunnuntaina kirkkomatkalla, sillä postikonttori sijaitsi kirkolta etelään johtavan maantien varressa. 

Elisabeth Rönnholm toimi paikkakunnan postineitinä 21 vuotta, 38-vuotiaasta 59-vuotiaaksi. Eron syyksi Rönnholm mainitsi huonontuneen näkönsä ja muistinsa. Huonon valaistuksen ja tarkan kirjoitustyön aiheuttama näön huonontuminen, erilaiset silmäsairaudet ja ikänäkö olivat usein syynä myös miespuolisten kirjanpitäjien ja muiden kirjoitustöillä itseään elättäneiden eläköitymiseen.  Eron jälkeen Parikkalan postitoimistoa ryhtyi hoitamaan neiti L. Stenbäck (Uusi Suometar no 82, 1885). Eläkkeelle siirtymisen jälkeen Rönnholm eli vielä 12 vuotta Ristimäen kartanossa.  Hän anoi keisarilta eläkettä, mutta ei saanut sitä ainakaan heti (Suomalainen Wirallinen Lehti no 205, 1885). Eläkkeen puutteesta huolimatta Rönnholm ei ollut aivan varaton, sillä vuonna 1883 kuollut Jakob Innanen oli lainannut häneltä 1400 markkaa (Östra Finland no 54, 1883). Rahan lainaaminen korkoa oli naisille eräs keino saada tuloja tilanteessa, jossa muunlainen ansaitseminen oli vaikeaa.

Elisabeth Rönnholmin kuoleman jälkeen laaditun muistokirjoituksen mukaan "Yhtä hiljainen kuin vainajan elämä oli, yhtä hiljaisena hän nukkui kuolmeaan sydänhalvauksen saatuaan." 

Lähteet: Biografiasampo 
Maritta Pohls (2000): Elisabeth Rönnholm, Kansallisbiografia
Säätyläisnaisten työstä ja toimeentulosta sekä postimestareiden työstä 1800-luvun Suomessa katso Kirsi Vainio-Korhonen, Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa (SKS, 2012).

perjantai 17. elokuuta 2018

1700-luvun tutkimuksen konferenssissa

Täältä voit lukea kuulumisiani Study Group for the Eighteenth-Century Russia Xth International Conferencen tiimoilta. Konferenssi pidettiin tällä kertaa Strasbourgissa ja se oli ryhmän perustamisen 50-vuotisjuhlakonferenssi.

Kuva ei liity konferenssiin, vaan on venäläinen rasia 1700-luvun alusta. 



Venäläinen rasia 1700-luvun alusta. Turun museokeskus. 

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä, Carl Fredrik (s. 23.1.1773) oli kymnaasin konrehtorin (vararehtori) toimessa, Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki
Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin apulaisena. Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.


1800-luvun litografia. Museovirasto


Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.
Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kirjaston kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 



* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 
1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 
Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot
Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 
Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 
Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 
Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.