tiistai 16. marraskuuta 2021

Clas Collanin jalanjäljillä

Kuluneen vuoden aikana olen perehtynyt parikkalalaisen papin Anton Ulrik Rönnholmin elämään. Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla toinenkin mielenkiintoinen pappi, Clas Collan. Collan syntyi 8.2.1816 Iisalmessa, jossa hänen isänsä Pehr Johan Collan (1777-1833), Rantasalmen kappalaisen poika, toimi kirkkoherrana. Collanin äiti oli Elisabeth Kristina (Lisette) Crohns (1791-1833), joka oli Kiteen nimismiehen tytär. Pehr Johan Collan toimi Iisalmen virkaatekevänä kirkkoherrana vuodesta 1806 alkaen ja varsinaiseksi kirkkoherraksi hänet valittiin 1812. 

Kirkkoherralla oli, kuten tuolloin oli tapana, mahdollisuus vaikuttaa myös maatalouden kehittämiseen. Perunanviljely, herneiden kasvatus ja sikatalous olivat asioita, joihin Pehr Johan Collan erityisesti paneutui. Lisäksi hän pohti soiden kuivaamista ja kauppaliikkeiden avaamista maaseudulle (maaseudulla kauppoja sai olla vasta vuonna 1859 annetun maakauppavapauden jälkeen). Collan myös kohensi pappilaa ja sen ympäristöä: kirkolta pappilaan johtavan tien varteen hän antoi istuttaa lehtipuista kujan. 

Virka-aikanaan Pehr Johan Collan vastaanotti Venäjän keisarin Aleksanteri I:n, kun tämä vieraili Iisalmessa ja Collanin pappilassa 27.8.1819. Tarinan mukaan Pehr Johan Collan piti keisarille ranskankielisen puheen, jonka jälkeen keisari ihmetteli periferisen pappilan seinällä komeillutta painokuvaansa sekä pappilaan tilattuja saksan- ja ranskankielisiä lehtiä. Myös pieni, tuolloin kolme ja puolivuotias Clas Collan tapasi keisarin, joka suuteli pappilan lasten otsat (keisarillisen armon ja vallan osoituksena) sekä sanoi isä-Collanille: "Olette minua onnekkaampi, teillä on lapsia." Aleksanteri I oli menettänyt molemmat lapsensa. Lasten tapaamisen jälkeen Clas Collanin Lisette-äiti pyydettiin pappilan saliin. Keisari suuteli Lisette Crohnsin kättä ja lahjoitti tälle korun. Lisette Crohns oli viimeisillään raskaana, sillä viikon kuluttua keisarin vierailusta synnytti hän pojan, Alexander Collanin (myöhemmin von Collan). Keisarin jättäessä Collanin pappilan sanoi hän - tarinan mukaan - "Hyvästi lapset, adjö barn", joka herätti suurta ihmetystä pappilan väessä. Venäjän keisari puhui tuttua kieltä! 

Keisarin vierailun aikoihin Pehr Johan Collan aloitti toimia Iisalmessa levinnyttä pietististä uskonharjoittamista vastaan. Pietistitjärjestivät monta päivää kestäviä seuroja, joissa kritisoitiin valtiovaltaa ja vajottiin uskonnolliseen hurmokseen. Collan sai seurakunnan enemmistön kannalleen ja kaikkein äärimmäisimmät pietistiset liikkeet eivät saaneet jalansijaa Iisalmesta. Pehr Johan Collan sai Venäjän keisarilta teologian tohtorin arvonimen. Tohtorius tuli ilman yliopisto-opintoja ja väittelemistä. 

Pehr Johan Collanista kertoo Ernst Lampénin anekdootti, että kierrellessään Iisalmen seurakunnan aluetta tuli kirkkoherralle luonnollinen tarve. Koska talonpojilla ei tuolloin vielä ollut huusseja, tarpeet oli tehtävä luontoon. Kirkkoherran kyykistyessä häntä pitelemään tarvittiin kaksi rotevaa miestä. Iisalmen kirkkoherra oli lihonut niin lihavaksi, että kyykistyminen ei enää onnistunut. 

Clas Collanin sisarukset 
Pehr Johan Collan sai kaikkiaan kymmenen lasta. Harvinaista on, että yksikään lapsista ei kuollut pienenä, vaan kaikki elivät aikuisikään. Tämä kertoo osaltaan siitä, että Collanin pappilassa lapsille oli riittävästi ravintoja ja ehkä pahimmat epidemiat onnistuttiin välttämään. Lapset ovat ikäjärjestyksessä Sofia (Sofi) (1812-1855, pso Justus Etholén), Johanna (1814-1901, pso Gustaf Otto Wasenius), Clas (1816-1901), Fabian (1817-1851), Alexander (1918-1910, myöhemmin aateloituna von Collan), Elisabeth (1822-1896), Peter (1824-1889), Charlotta (1826-1888), Karl (1828-1871) ja Erik (1832-1850). 

Sofia-sisaren puoliso oli helsinkiläinen kauppias Justus Etholén, Johanna-siskon puoliso oli helsinkiläinen tulisieluinen kirjakauppias ja aloitteellinen edistysmies Gustaf Otto Wasenius, viiden lapsen isä, joka oli ollut jo kahdesti aiemmin naimisissa ennen Johannaa. Siskoista Elisabeth ja Charlotta eivät avioituneet ja Erik-veli kuoli vain 17-vuotiaana.

Johanna Waseniuksen (os. Collan) kahvikannu. 
Valmistanut Fredrik Strömsten 1846.
Helsingin kaupunginmuseo.

Gustaf Otto Wasenius.
Museovirasto. 



Clas Collanin veljistä Fabian opiskeli Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri vuodesta 1842 alkaen. Samana vuonna hän aloitti Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssina. Vuodesta 1844 hän toimi Kuopion lyseon historian opettajana ja väitteli tohtoriksi vuonna 1850, jolloin hän aloitti yliopiston filosofian apulaisena, mutta kuoli seuraavana vuonna. 

Fabian Collan Kuopion vuosinaan.
Museovirasto 



Alexander Collan opiskeli niin ikään Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1840. Seuraavana vuonna hän aloitti lääketieteen opinnot ja väitteli lääketieteen tohtoriksi 1847. Tämän jälkeen hän toimi keisarillisen armeijan ja Haminan kadettikoulun lääkärinä. Vuonna 1854 Alexander Collan sai hovineuvoksen arvonimen, vuonna 1858 hänet korotettiin kollegineuvokseksi ja vuonna 1862 valtioneuvokseksi. Vuodesta 1856 von Collan toimi Nikolajevskin ratsuväkikoulun lääkärinä Pietarissa toimien samalla suuriruhtinaiden ja keisarinnan lääkärinä muun muassa näiden matkustellessa Krimillä 1860- ja 1870-lukujen taitteessa. Collan solmi vuonna 1857 avioliiton Adelaide (Adèle) Marie Grotenfeltin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna Pietarissa esikoispoika Alexanderin synnytykseen. 

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto


Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto



Uuden avioliiton Alexander Collan solmi vuonna 1859 edesmennen puolison serkun Marie Lovisa Karolina Grotenfeltin kanssa, josta tuli äiti kahdelle lapselle, Viipurissa 1861 syntyneelle Adèle Marialle ja seuraavana vuonna Pietarissa syntyneelle Clas Hermanille, josta tuli aikanaan Suomen Pankin johtaja. Vuonna 1873 Collan sai todellisen valtioneuvoksen arvon ja seuraavana vuonna hänet aateloitiin. Tämän jälkeen hän käytti aatelisarvosta kertovaa von Collan nimeä. von Collanin eteneminen arvonimiasteikolla oli tavallista Venäjän keisarikunnassa tapahtuvaa ylenemistä, jossa riittävän pitkään keisaria palvellut virkamies (jollainen lääkärikin oli), sai lopulta aatelisarvon. Vuonna 1877 von Collan sai keisarillisen henkikirurgin arvonimen ja vuonna 1884 hänestä tuli salaneuvos. Tämän jälkeen von Collan palasi Suomeen ja toimi Artjärven reservikomppanian lääkärinä 1889-1896. Suomessa ollessaan von Collan osallistui aatelissäädyn edustajana valtiopäiville vuosien 1882 ja 1906 välillä. Alexander von Collan kuoli Helsingissä 1910. 

Alexander (von) Collanin nuoruuden muotokuva
Tekijä August Fredrik Soldan. 
Museovirasto


Alexander (von) Collanin valokuva 1850-luvulta.
Kuvaaja Charles Borchard.
Sotilaslääkärit käyttivät univormua. 
Kansalliskirjasto

Clas von Collan, Alexander von Collanin poika.
Museovirasto


Clas von Collan, 1920-luku, Atelier Apollo.
Museovirasto



Peter Collan -veli valitsi upseeriuran ja palveli ulaani- ja kasakkarykmentissä saaden lopulta ylennyksen everstiksi. Upseerintehtävät veivät Peter Collanin Siperiaan, jossa hän sai 23 vuotta nuoremman Olga-vaimonsa kanssa kolme lasta, Irkutskissa vuonna 1865 syntyneen Alexanderin, 1868 syntyneen Peterin, 1870 syntyneen Olgan ja 1875 syntyneen Elisabethin, joista vain esikoinen ja kuopus elivät aikuisiksi. Upseeriperheen tiheät muutot rykmentin mukana Siperian ankarissa oloissa koituivat pikkulasten kohtaloksi. Peter Collan kuoli Siperiassa Jakutskissa 1889. Elisabeth-tytär meni aikanaan naimisiin Irkutskin magneettisen observatorion johtajan Vladimir Šostakovitšin kanssa ja perusti perheen Irkutskiin. Vladimir Šostakovitšin puolalaistaustainen isä oli karkotettu 1860-luvulla Siperiaan. Šostakovitšin perheeseen syntyi viisi lasta, joiden serkku oli sittemmin kuuluisa säveltäjä Dmitri Šostakovitš. Elisabethin ja Vladimirin pojista pisimpään eli Irkutskissa poika Sergei, historiantutkija, oikeustieteilijä ja professori, joka kuoli vuonna 1981 ja jonka kuva löytyy hänen venäjänkielisiltä Wikipedia -sivuiltaan.
Lähde: Wikipedia 

Шостакович, Сергей Владимирович


Clas Collanin veli Karl Collan oli itseoppinut säveltäjä, joka teki työuransa Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana. Karl opiskeli Helsingin yksityisessä lyseossa ja tuli ylioppilaaksi 1842. Tämän jälkeen hän kirjautui yliopistoon ja valmistui filosofian maisteriksi 1850. Opintoja rahoittaakseen hän toimi 1849 Helsingin tyttökoulussa opettajana. Maisterintutkinnon saatuaan hänestä tuli yliopiston kirjaston ylimääräinen amanuenssi, mutta hän jatkoi edelleen opettamista tyttökoulussa ja yksityislyseossa. Collan oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja matkusteli seuran stipendiaattina kansanrunoja keräten Savossa ja Karjalassa vuonna 1854. Vuosina 1858-1864 Collan toimi yliopiston ylioppilaskirjaston hoitajana ja vuonna 1850 hänestä tuli yliopiston saksan kielen lehtori. Vuonna 1860 Collan puolusti väitöskirjaansa, joka käsitteli kansanlauluja. Tämän jälkeen Karl Collan matkusteli Englannissa, Saksassa ja Ranskassa vuodet 1860-63, jonka jälkeen 1864 hän puolusti kirjastotieteellistä väitöskirjaansa. 1860-luvulla Collan myös käänsi Kalevalan ruotsin kielelle. Vuonna 1866 Karl Collan aloitti yliopiston kirjastonhoitajana ja solmi samana vuonna avioliiton säveltäjä Fredric Paciuksen tyttären, Collania 17 vuotta nuoremman Maria Margarethan kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, Ludvigin (1867-1932) ja Maria Elisabethin (1869-1937), josta tuli pianisti. Karl Collanin tunnetuin sävellys on Sylvian joululaulu. Karl Collan kuoli koleraan Helsingissä 1871.

Nuori Karl Collan 1850-luvulla
Museovirasto




Karl Collan 1870-luvulla.
Museovirasto



Clas Collan Parikkalassa
Fabian ja Alexander veljiensä tavoin Clas Collan opiskeli Porvoon lukiossa, jonka jälkeen hän siirtyi opiskelemaan keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Sieltä Collan sai filosofian maisterin arvon 1840, samana vuonna kuin Alexander -veli. Maisteriksi tultuaan Clas Collan opetti Helsingissä yläalkeiskoulussa. Vuosina 1843-44 Clas Collan opiskeli venäjän kieltä Moskovassa, josta palattuaan hän otti pestin Helsingin tyttökoulun opettajana, tehtävässä, jossa Karl -veli seurasi Clasia myöhemmin. Vuonna 1852 Clas Collan sai työpaikan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana. Tämä oli aikaa, jolloin Alexander -veli työskenteli samaisen koulun lääkärinä, joten naimattomat veljekset todennäköisesti viihtyivät yhdessä - Haminahan ei ollut kummallekaan entuudestaan tuttu kaupunki. Edelleen Haminassa palvellessaan kadettikoulua Collan sai vuonna 1859 sotarovastin arvonimen. 

1853 Clas Collan solmi avioliiton vapaaherratar Aurora Vilhelmina von Bonsdorffin (1823-1865) kanssa. Vaimon isä oli Johan Gabriel von Bonsdorff (1795-1873), lakimies ja aatelissäädyn valtiopäiväedustaja ja äiti Ulrika Charlotta von Willebrand (1800-1881), Eriksbergin (Kosken) kartanon tytär Muurlasta (nykyinen Salo). Clas ja Ulrika Charlotta Collanin perhe kasvoi Haminassa. Fanny Charlotta syntyi 1854 (k. 1920), mutta seuraavana vuonna syntynyttä Augustaa saateltiin maailmaan Helsingissä. Raskaudessa tai synnytyksessä oli ehkä ennakoitu olevan ongelmia, mutta Helsingissä saatavilla olevasta hoidosta huolimatta Augusta kuoli miltei heti. Myös Wilhelmina Sofia (1857-1938) syntyi Helsingissä , mutta Johan Alexanderin (1858-1917) syntymän aikaan Ulrika Charlotta -äiti ja perhe olivat jälleen Haminassa. Johanna (1860-1849) jäi viimeiseksi Haminassa syntyneeksi Collanin perheen lapsista, sillä seuraavat Anna Elisabeth (1862-1929) ja Augusta Helena (1865-1899) syntyivät Parikkalassa.

Vuonna 1863 Collan sai paikan Parikkalan kirkkoherrana. Aiempi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm oli kuollut edellisenä vuonna. Rönnholmin sukusiteet Haminaan - hän oli edesmenneen Haminan pormestarin poika - todennäköisesti auttoivat haminalaistuneen Collanin valintaa Parikkalaan. Rönnholmin tavoin Collan toimi lääninrovastina, tosin vain virkaa tekevänä vuosina 1884-1885. Valtiopäiville Collan osallistui pappissäädyn edustajana 1872. Rönnholmia oli niin ikään kaavailtu pappissäädyn edustajaksi säätyvaltiopäiville, mutta hän ehti kuolla ennen kuin valtiopäivät alkoivat kokoontua. Parikkalassa Aurora Vilhelmina von Bonsdorff kuoli todennäköisesti kuopuksen synnytykseen liittyneisiin komplikaatioihin. Kirkkoherra Collan jäi leskeksi ja huoltamaan kuutta alaikäistä lastaan, joista vanhin oli vain 11-vuotias Fanny Charlotta. Tavallista oli, että vanhin tytär, nuoresta iästään huolimatta, otti vastuuta pikkusisarustensa hoidosta. Ehkä taakka oli Fanny Charlottalle liian raskas, sillä hän kärsi myöhemmässä elämässään mielenterveysongelmista ja kuoli Niuvannieman (Fagernäsin) mielisairaalassa 1920. Lasten ja talouden hoitajaksi palkattiin "emäntä-neiti" Sofia Nordlund, joka palveli Collanien perhettä kuolemaansa asti.

Parikkalan Sanomat 23.11.1923 kirjoittaa:
Harwinainen perhejuhla. Wiime perjantaina tk. 18 pnä oli 50 wuotta kulunut siitä päiwästä kun neiti Sofia Norlund saapui Parikkalaan rowasti C. Collan’in perheeseen. Useammat wanhemmat paikkakuntalaiset muistanewat wielä ”emäntä-neitiä”, joka suuressa rowastin pappilassa niin mallikelpoisesti hoiti taloutta, ja sittemmin neidet Collan’ien kanssa muutti Lehmusniemeen. Siellä hän wieläkin on apuna ja neuwonantajana monessa suhteessa, waikka jo ensi wuonna täyttää 80 w. – Harwinaisen pitkä työpäiwä hänellä kyllä on ollut, mutta ei ole muutellut paikasta toiseen, waan omia etujaan etsimättä, uhrannut koko ikänsä saman perheen hywäksi. / Kiitollisuuden osoitteeksi oliwat neidit Collan yllä main. päiwänä kutsuneet tämän uskollisen ystäwänsä lähimpiä, wanhoja tuttawia pieneen juhlatilaisuuteen, jossa juhlittawalle m. m. pidettiin puhe lämpimin sanoin ja row. C:n lasten ja lastenlasten puolesta hänelle ojennettiin muistolahja. / –a. 


Clas Collanin Johanna -tytär avioitui 1880 Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin (1847-1911) kanssa. Lagervall oli tuolloin nimismiehenä Savitaipaleella, mutta hän oli kotoisin Parikkalasta. Lagervallin isänisä oli Parikkalassa sijaitsevan kruuntilan, entisen lahjoitusmaakartano Koitsanlahden vuokraaja. Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin sisko Helena Katarina (1838-1866) oli avioitunut Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Filip Rönnholm (1831-1901) kanssa. Näin Rönnholm- ja Collan- pappissuvut yhdistyivät. Johanna ja Robert Vilhelm Lagervall saivat viisi lasta, jota syntyivät Parikkalan naapuripitäjässä Jaakkimassa, jonne Robert Vilhelm Lagervall oli siirtynyt nimismieheksi avioliiton ja perheen perustamisen aikoihin.

Clas Collanin pojista Johan Alexander seurasi isäänsä papilliselle uralle. Aluksi hän opiskeli Helsingin normaalilyseossa, kunnes aloitti teologian opinnot yliopistossa. Pappisvihkimyksen hän sai 1882, jonka jälkeen hän toimi pappina Tallinnassa, Lappeenranssa ja Haminassa. Tallinasta Johan Alexander löysi puolison, opettajatar Anna Elisabeth Mozellin (1864-1927) ja avioliitto solmittiin 1888. Annan Elisabethin isä oli Kuopiossa syntynyt värjärimestarin poika Lars Erik Mozelli, joka oli päässyt opiskelemaan papiksi ja toimi Tallinan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Tallinnasta Johan Alexander ja Anna Elisabeth Collan asettuivat Helsinkiin, jossa  Johan Alexander Collan toimi vuosina 1908-1914 Helsingin köyhäinhoitohallituksen johtajana. Pariskunta jäi ilmeisesti lapsettomaksi. Johan Alexander Collan kuoli Parikkalassa 1917. 

Clas Collan kuoli Parikkalassa tammikuussa 1901 ja hänet on haudattu Parikkalan kirkkotarhaan. Samassa sukuhaudassa on myös hänen  perhettään, eikä Rönnholmin hautakaan ole kaukana. Collan oli ajanut tarmokkaasti uuden hautausmaan perustamista Vierevin harjulle, muutaman kilometrin päähän kirkosta. Pitäjäläiset vastustivat tätä, sillä he olivat tottuneet kirkon vieressä olevaan hautausmaahan ja pitivät Viereviä kaukaisena ja kolkkona paikkana. Collan sai tahtonsa läpi ja hautausmaa perustettiin Viereville, mutta itse hän ei halunnut tulla haudatuksi sinne. 

Collanin naimattomat tyttäret 
Clas Collanin lapsista naimattomaksi jääneet tyttäret Wilhelmina Sofia, Anna Elisabeth ja Augusta Helena asuivat Parikkalassa Lehmusniemen tilalla, jossa sisarukset harjoittivat maataloutta. Tila sijaitsi nykyisen terveyskeskuksen paikalla, lähellä 1908 avatun Parikkalan rautatieaseman rakennusta ja Savonlinnaan vievää junarataa. Kolmen siskoksen yhteinen maatalousyritys ei ollut uutta, sillä samaan tapaan myös Rönnholmin kolme naimatonta tytärtä oli hoitanut Ristimäen tilaa. Lehmusniemen maanviljelystä johti työnjohtaja J. C. Toimela, joten tyttäret eivät itse hoitaneet käytännön viljelytyötä. 

Parikkalan osuuskauppa Kangaskylässä.
Rakennettu 1907. Lappeenrannan museot. 



Lisäansioita sisarukset saivat antamalla tunteja pianonsoitossa ja kielissä. Lisäksi he opettivat yhteiskoulussa joitakin lukuvuosia. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen täytti sisarten elämän. Anna Collan oli muun muassa Parikkalan osuuskaupan hallituksen jäsen ja myi osuuskaupalle tontin, joka sijaitsi aivan Lehmusniemen tilan päärakennuksen lähellä asemaa vastapäätä. Suurimman panoksensa sisarukset antoivat hyväntekeväsyystyössä Samarialaisseurassa. Samarialaisseura oli diakonia-aatteen innoittamaa toimintaa, johon Sofi Collan tutustui Kurkijoella 1908 ja innosti kotipitäjäläisiään ryhtymään samakaltaiseen työhön. Seura muun muassa perusti Parikkalaan Betania-sairaalan Helenansaaren tilalle ja palkkasi sairaalaan kaksi diakonissaa. Aluksi diakonissana oli Maria Niiranen, mutta vuodesta 1909 diakonittariksi, joiksi diakonissoja tuolloin nimitettiin, tulivat kutsutuiksi Anna Maria Riiali ja Alisa Tanninen. Betania-sairaalan rakennuksiksi paikkakunnalta pois muuttanut entinen kunnanlääkäri J. G. Schrowe lahjoitti Järvenpään kylässä sijaineen talonsa (entinen valtionsairaala), joka siirrettiin talkoilla Helenansaareen 1909. Sofi Collan oli myös kirjeenvaihdossa Sortavalan diakonissalaitoksen johtajattaren kanssa ja kirjoitti ajatuksistaan paikallislehteen. Yhteinen ajatus köyhien ja sairaiden elinolojen parantamisesta kuului "diakonia-aatteeseen". Samarialaisseuran johdossa Anna ja Sofi Collan toimivat miltei 30 vuotta, aina poismuuttoonsa vuonna 1923 asti. Tuolloin he myös lahjoittivat isänsä muistoksi alttariliinan Parikkalan kirkkoon. 

1920-luvun alussa Collanin tyttäret myivät Lehmusniemen maita kasvavan asemanseudun tonttimaaksi ja lahjoittivat yhden tontin yhteiskoululle. Lopulta päätilan osti 1923 kruununvouti A. Forsberg ja sisarukset muuttivat Savonlinnaan. 



Lue lisää: 
Collan-Kollanus sukuseura, Parikkalan rovasti 
Collan -suvun arkisto, Kansalliskirjasto. 
Esko Häkli, Collan, Karl. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004433 (viitattu 16.11.2021)
Kai Häggman, Wasenius, Gustaf Otto. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.11.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003683 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu) 
Matti Klinge, Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (SKS 2006) 
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Clas Collan. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15085> (viitattu 16.11.2021) 
Jyrki Paaskoski, Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (Helsingin Diakonissalaitos & Edita 2017)
Erkki Pihkala, Collan, Clas von. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004536 (viitattu 16.11.2021)
Historiallinen sanomalehtikirjasto, Parikkalan Sanomat

maanantai 6. syyskuuta 2021

Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.


Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto


Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 


Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.


Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.


keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Thorntonin villatehdas фабрика Торнтон Pietarissa

Kun toissapäivänä näin vyborg.go:n Instagram -tilillä videoklipin isosta tulipalosta Pietarissa Nevski Manufakture -rakennuksessa, soitti joku tässä rakennuskompleksin nimessä kelloja. Myöhemmin myös YLE uutisoi palosta. Venäläisillä uutissivuistoilla kerrottiin, että kyseessä oli James Thorntonin vuonna 1841 rakennuttama villatehdas, jossa valmistettiin verkaa ja muita villakankaita Yorkshiresta tuodusta villasta. Katsottuani läpi omia muistiinpanojani Hackman & Co:n arkistomateriaalista huomasin, että Thorntonin nimi näkyy myös siellä. Jo 1700-luvun loppupuolella Johan Friedrich Hackman vanhempi (1751-1807) kävi kauppaa pietarilaisen Thorntonin kanssa myyden tälle esimerkiksi sikurinjuuria (kahvinkorviketta). 

Wasa Tidning 8.7.1887


James Thornton, villatehtailija, saapui Pietariin kreivi Komarovskin pyynnöstä rakentamaan kreiville villatehdasta. Kreivi itse ei James Thorntonin sanojen mukaan "tiennyt mitään teollisuudesta", mutta luovutti tehtaan käyttöön viitisensataa maaorjaansa. Tämä oli yleinen käytäntö tuon ajan Venäjällä. Kreivin muistelmat löytyvät täältä. Thornton sai luvan tehtaan perustamiseen vuonna 1839 "Pähkinälinnan puolelle Nevan oikealle rannalle". Tehdas rakentui Nevan haaran varrelle tuolloisen Pietarin keskustan ulkopuolelle ja valmistui vuoden 1841 tienoilla. Tällöin kyseessä oli ensimmäinen, puusta rakennettu kaksikerroksinen tehdasrakennus, jossa kutominen tapahtui käsikäyttöisillä kutomapuilla. Höyrykäyttöiset kutomakoneet käynnistyivät 1847 ja tehdas työllisti parisataa työntekijää. Tehtaan tuotteilla - villapeitoilla, flanellilla ja villakankailla - oli valtava kysyntä ja tedas kasvoi nopeasti työllistäen vuonna 1860 jo yli 400 työntekijää. Puinen tehdasrakennus paloi vuonna 1861 ja tilalle rakennettiin tiilestä uusi viisikerroksinen tehdasrakennus. Vuonna 1871 tehdasalueelle rakennettiin suuret kuusikerroksiset tiilirakennukset, jotka ovat olleet pystyssä näihin päiviin saakka. Vuosisadan vaihteessa tehtaassa työskenteli noin 2 000 työntekijää, joille oli rakennettu asuintaloja tehdasalueelle. Lisäksi alueella sijaitsi koulu ja muita työväestölle tarkoitettuja tiloja. Thorntonin tuotteet voittivat ensimmäisen palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. 

Wiborgsbladet 28.6.1887 


Thornton eteni kaupungin varakkaimpien kauppiaiden joukkoon. Jossain vaiheessa uraansa hän toimi myös kauppiaana Haminassa, mahdollisesti siksi, että pystyisi tuomaan tullivapaasti tuotteita Venäjälle - tämä etuoikeus oli Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjälle tavaroita vietäessä ja josta esimerkiksi Finlayson hyötyi. Thornton oli villatehtaan osaomistaja ja jätti sen pojilleen vuonna 1866, jolloin firman nimeksi tuli Thornton Wool (Company) ja siitä tuli suurin villakankaiden ja -lankojen valmistaja Venäjällä. Tällöin firman pääoma oli kaksi miljoonaa ruplaa eli nykyrahassa yli 30 miljoonaa euroa. Ensimmäisestä avioliitosta Rebecca Batemanin kanssa syntyneet pojat John D., Charles James ja Daniel Bateman (s. 1825, k. 1881) toimivat firman konttorissa Pietarissa, kunnes John D. ja Charles James palasivat terveyssyistä Englantiin jättäen firman vetovastuun Danielille 1890-luvulla. James Thorntonin toisen vaimon Ann Leen kanssa saatu poika William Lee (k. 1909)  oli palannut Englantiin jo aiemmin. Pietarissa Thorntonin veljekset toimivat myös Ludwig Rabeneckin  puuvilla- ja langanvärjäystehtaan kanssa yhteistyössä. Tämä tehdas sijaitsi Moskovan lähistöllä. 

Myöhemmin Daniel Bateman Thornton muutti Uuteen Seelantiin - todennäköisesti laajentaakseen suvun villaimperiumia - ja sai siellä pojan Bateman Thorntonin (s. 1856, k. 1914).  Bateman Thorntonin tytär Ethel (s. 1881) oli naimisissa ruotsalaisen diplomaatin Carl von Heidemanin kanssa. Pari tapasi von Heidemanin työskennellessä Pietarissa Ruotsin lähtystössä. Vuonna 1931 von Heideman nimitettiin Helsinkiin Ruotsin suurlähettilääksi. 

Thornton Woollen Mill näyttää toimittaneen 1900-luvun alussa Helsingin poliisilaitokselle virkapukukangasta. Thorntonin tehtaan kukoistus johtunee osaksi siitä, että tehdas tuotti 1800-luvun virkapuvuissa tarvittavaa villakangasta, jolle Venäjällä oli valtava kysyntä. Vuonna 1907 tehdas peräänkuulutti Helsingin poliisilaitokselta maksamattomia tilauksia.

Kansan Lehti 8.10.1907 


Thorntonin perheen jäsenet olivat tuttuja vieraita monissa suomalaisissa kaupungeissa, ja tänne saapui myös perheen englantialaisia jäseniä lomalle sekä viipymään esimerkiksi Helsingissä matkallaan Pietariin. Sanomalehdistä löytyy tietoja saapuneista matkustajista, joista muutama esimerkki tässä.

Helsingfors Aftonblad 29.5.1894 

Hufvudstadsbladet 3.8.1873

Wiipuri 14.7.1896


Tehtaalla todennäköisesti työskenteli useita suomalaisia, sillä Pietari oli 1800-luvun lopussa "Suomen toiseksi suurin kaupunki". Esimerkiksi Orimattilan villatehtaan konemestari Ragnar Olander työskenteli vuosina 1915-1919 Thorntonin villatehtaalla Pietarissa (Olanderin 50-vuotisilmoitus, Hufvudstadsbladet 11.8.1943).

Tehtaan työläisten olot olivat heikot. Tehtaan asunnot olivat kosteita, koska ne sijaitsivat tulvivan Nevan varralle. Kaksi kolmasosaa tehtaan työväestöstä oli naisia, lisäksi käytettiin lapsityövoimaa. Osa työväen asunnoista paloi 1892. Palkkoja alennettiin tuottavuuden parantamiseksi. Tässä vaiheessa osa työläisistä alkoi lakkoilla Leninin vaikutettua asiaan. Vuonna 1895 Lenin kirjoitti lentolehtisen, jossa puhutteli "Torntonin tehtaan miehiä ja naisia". Levottomuudet tehtaalla jatkuivat vallankumoukseen asti. 

Wiborgs Nyheter 25.11.1907 


Thorntonit jättivät Venäjän viimeistään 1918. Firman omistajien tarina muistuttaa jonkin verran Merijoelle emigroituneiden Neuschellereiden - Venäjän suurimman kumitehtaan omistajien - tarinaa, jossa vallankumouksen jälkeen turvaa etsittiin suvun kesäpaikasta Suomen puolelta. Siteet Suomeen oli luotu jo edellisten sukupolvien aikana, kun oltiin lomailtu Helsingin ja Suomen etelärannikon kylpylöissä ja käyty ihailemassa Imatrankoskea. Ilmeisesti sukua emigroitui Suomeen, jossa sillä oli kesänviettopaikka Uudellakirkolla. Arthur Thornton, Charles James Thortonin poika ja  Carolina Mary Thornton (sukulaisuus epäselvä) omistivat osan Uudenkirkon Vammelsuussa sijainnesta huvilasta, jonka Arthur Thornton myi 1918 muuttaessaan Englantiin. Ilmeisesti Vammelsuuhun kuitenkin jäi suvun jäseniä, sillä heidän kuolintietojaan löytyy vielä vuodelta 1938, jolloin The Times -lehti ilmoitti Arthur Thorntonin kuolleen Vammelsuussa. Kaipaamaan jäi puoliso Vera. Vera Thornton näyttää jääneen asumaan Vammelsuuhun ainakin vielä loppuvuodeksi 1938. Toisen maailmansodan aikaan suomalaiset joukot tuhosivat huvilan.

Morgonbladet 19.7.1883


Karjala 20.8.1938 

Suvulla oli huviloita myös manner-Euroopassa. Charles James Thorntonin vaimo Grace kuoli helmikuussa 1898 perheen huvilassa Meranissa Sveitsissä.

Villa Saxonia eli Villa Thornton (1886), Meran, Sveitsi. Lähde: Wikipedia


Alfred Percy Thornton, todennäköisesti Charles James Thorntonin poika ja Arthur Thortonin veli, nimitettiin vuonna 1921 Suomen varakonsuliksi Manchesteriin. Vuonna 1922 hän oli vastaanottamassa suomalaisurheilijoiden delegaatiota näiden Englannin kiertomatkalla. (Uusi Suomi 14.7.1922) 

Kauppalehti 18.3.1921 

Kauppalehti 9.1.1925


Neuvostaikana tehdastoiminta jatkui valtiollistettuna. Vuonna 2001 tehdasrakennukset, jotka olivat päässeet huonoon kuntoon, saivat museaalista tunnustusta (исторического наследия), mutta suojelu- ja kunnostustoimet eivät edenneet. Tehdasrakennuksissa toimiva tekstiilitehdas ja toimistotilat olivat saaneet useita huomautuksia rakennusten kuntoon liittyen ja siellä oli suoritettu tarkastuksia aivan viime aikoina. 

Thornton Woollen Mill -yritykseen liittyvien Thorntoneiden lisäksi kaupungissa vaikutti muitakin saman sukunimisiä. He eivät tiettävästi olleet ainakaan kovin lähteistä sukua villatehtailija-Thorntoneille.

Ensimmäinen Thornton, joka saapui Pietariin oli ilmeisesti Godfrey Thornton (s. 1737), joka toimi Ritter, Thornton & Cayley-nimisessä kauppahuoneessa (myöhemmin nimi muuttui Thornton, Cayley & Co:ksi) sekä Englannin pankin johtajana (?). Hän oli naimisissa vuodesta 1766 Jane Godin -nimisen britin kanssa. Godfrey Thorntonin poika Stephen (s. 1767, k. 1850) jatkoi isänsä jälkeen sekä Englannin pankin johdossa että osakkaana kauppahuoneessa. Godfrey Thornton asui talossa Galernyi Dvor 247 (nykyisin 70?), joka sijaitsi Amiraliteetin saaren länsiosassa, 1770-luvulta vuoteen 1789.

Toinen Pietarissa toiminut Thornton oli Robert Thorton (s. 1759, isä John Thornton), joka oli osakas Thornoton, Smalley, Whoot & Bailey -nimisessä kauppahuoneessa Pietarissa vuodesta 1782 alkaen. Tehtyään vuonna 1810 konkurssin Robert Thornton muutti väärän nimen turvin Yhdysvaltoihin vuonna 1814, jossa kuoli 1826. Myör Robertin veli, Englannin pankin johtaja Samuel (s. 1754, k. 1838) oli osakas samassa pietarilaisessa kauppahuoneessa, mutta Samuel asui Lontoossa. 

Thorntonin suku harjoitti villakauppaa ympäri maailmaa. Sukuhaaroja löytyy Ison-Britannian lisäksi ainakin Pohjois-Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Tällä hetkellä venäläisten uutissivustojen mukaan tehtaan nykyiset omistajat saavat syytteen korjauskehotusten laiminlyönnistä. Lisäksi heidät velvoitetaan korjaamaan kultturiperintöstatuksen saanut tehdasrakennus sellaiseen kuntoon, että se ei tuhoudu enempää. Kulutturiperintöasiantuntijoiden näkemys tällä hetkellä on, että rakennusta ei saa purkaa eikä tuhota enempää. Tällä hetkellä kaupunginosamuseo Nevskaja Zastava kerää ihmisiltä muistitietoa rakennuksesta ja tehtaasta.

*Sukulaisuussuhteet ovat osittain epäselviä* *Otan mielelläni vastaan lisätietoja*


Lue lisää:

Kuvia tehtaasta

Pietarin kaupunginmuseon kokoelma Thortonin villatehtaan tuotteista.

Pietarin kaupunginarkiston kokoelma Thorntonin tehtaasta.

Venäjänkielinen wikipedia-artikkeli Tornton

Venäjänkielinen sivusto rakennushistoriasta

Venäjänkielinen sivusto, jossa kerrotaan työläisten asuinoloista tehtaalla.

Venäjänkielinen harrastajahistoriasivusto

Venäjänkielinen harrastajahistoriasivusto 

Suvun hautamuistomerkkejä Venäjällä

Englanninkielinen sukuhistoriasivusto

Anthony C. Cross, By the Banks of Neva: Chapters from the lives and careers of the British in eighteenth-century Russia (1996).

Olga V. Severceva, Daily Life of Women Industrial Workers of St. Petersburg in the Second half of the XIX - the beginning of the XX c. in the Soviet Historiography. Woman in Russian Society 2020. No. 1. P. 127—136.

Marijetta Shaginyan/ Marietta Šaginjan,  Fabrika Tornton. Promyshlennaya Belletristika (1925); Fabrika Tornton. S pis'mom N. K. Kurpskoj (1927)

Pietarin Thorntoneita löytyy Erik-Amburger-Datenbankista ja Leedsin yliopiston Leeds Russian Archives Thornton Collectionista ja Lyzhin Collectionista

Thorntonin perheestä voi lukea Marie-Louise Karttusen antropologian väitöskirjasta Making a Communal World. English Merchants in Imperial St. Petersburg (Helsingin yliopisto, 2005). 




perjantai 30. lokakuuta 2020

Hiitolanjoki puhutti jo 1800-luvulla

Simpelejärvestä Laatokkaan laskevan Hiitolanjoessa elää Suomen ainoa alkuperäinen järvilohikanta. Kaloja voi seurata WWF:n kalakamerasta, joka on osa joen ennallistamiseksi tehtyä työtä. Tämä 53 kilometriä pitkä joki ja sen kalastusmahdollisuudet ovat puhuttaneet jo 1800-luvulla, kun jokea oltiin padottu jokeen pystytettyjen vesisahojen tarpeisiin. Kuitenkin vasta nyt padot on päätetty purkaa - tähän asti ne ovat joko olleet tarpeellisia teollisuuden vuoksi tai sitten yhteistä tahtotilaa ja rahaa purkamiseksi ei ole löytynyt. 


Hiitolanjoen silta. Museovirasto, 1930-luku.

Törmäsin äskettäin muita aineistoja arkistossa etsiessäni Parikkalan seurakunnan mikrofilmattuihin pitäjäkokouspöytäkirjoihin. Heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1859 pitäjänkokouksen miehet olivat kerääntyneet sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoon keskustelemaan pitäjän asioista. Ennen kuntauudistusta vuonna 1865 papin johtamat pitäjänkokoukset olivat paikka, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja päätettiin. Tällä kertaa rovasti Anton Ulrik Rönnholm oli estynyt osallistumasta ja hänen poikansa Karl Filip Rönnholm toimi kokouksen puheenjohtajana ja sihteerinä. Hän kirjoitti kauniilla käsialallaan ja poikkeuksellisen hyvällä ja selvällä suomen kielellä pöytäkirjan, joka paljastaa pitäjän miesten ajatuksia Hiitolanjoen tilanteesta. 

Keskustelu lähti liikkeelle Karl Filip Rönnholmin isältään tuomista terveisistä. Rovasti Rönnholm oli huolissaan, että "mieletöin kalan pyytäminen yhteisissä kala vesissä syntyy, hänen luulten, samasta syystä, kuin metsän hukkaaminen yhteisen maan aikana, nimittäin siitä, että kukin koettelee - ken waan ennen kerkeä - ottaa toisen edellä pois kaikki, mingän hän waan woipi saada, oli sitten kala eli kalan maima [poikanen/mäti]." Rönnholm oli seurannut aikakauden kuumaa puheenaihetta metsän haaskaamisesta ja katsoi, että samasta syystä myös kalakanta oli uhattuna: kun kalavedet tai metsät olivat yhteiset, ei kukaan piitannut siitä, riittikö maan antimia toisille ja jäikö sitä kasvamaan tulevaisuutta varten. Simpelejärven laskeminen oli  myös osaltaan vähentänyt kalansaaliita, kun kalojen kudulle otolliset matalat ja ruovikkoiset rantavedet olivat vähentyneet. Rönnholm ehdotti, että yhteiset vedet jaettaisiin ja jokainen saisi pyytää omilla vesillään. Pitäjäläisille tämä ei sopinut. Sen sijaan he ehdottivat, että kutuaikaan tapahtuvat nuotanveto kiellettäisi kaikilla pitäjän isommilla järvillä ja kiellon rikkojille määrättäisi sakko. Lisäksi jokien ja salmien patoaminen kiellettäisiin. 

Änkilän, Kivijärven, Koitsanlahden, Lamminkylän ja Poutalan kyläläiset valittivat erityisesti heidän puolellaan Simpelejärveä kalan määrän vähentyneen huomattavasti. He tiesivät tähän syynkin: "Kokkolanjoki [eli Hiitolanjoki], jota myöten kaikenlainen kala Laatokasta wois nousta ja ennen myöskin nousi Parikkalaan, niin tarkkaan useammassa kohdassa Hiitolan pitäjässä, niinkuin Asilan [epäselvä] Siision myllyllä ja Laatokan suussa Asilan ja Sawisaaren wälillä on salpoitettu, että pienenkään kalanmaima pääse nousemaan, tahtoivat pitäjän miehet tämän kautta nöyrimmästi anoa, että Herra Kywernyöri läänissä hywäntahtoisesti ottais tämän asian huoleksensa, että ja welwoittaisi asianomaiset ruununpalwelijat tarkkaan peräänkatsomaan että tällaiset laittomat salpaukset häwitettäisi ja niitten omistajat saatettaisi lailliseen edeswastuuseen."

Pitäjäläisten tahtotila oli selvä jo vuonna 1856: kalan pitäisi päästä nousemaan Simpelejärveen. Ensi kesänä, kun pitäjäkokouksesta on kulunut 165 vuotta, kalat toivottavasti nousevat jokea pitkin.

Asilankoski Hiitolanjoessa, 1930-luku. Museovirasto.


Monivuotisten Hackman-tutkimusteni perusteella muistin, että Hackmanilla oli saha Hiitolassa. Kun katsoin asiaa tarkemmin, kävi ilmi että Hiitolan sahasta ryhdyttiin keskustelemaan Hackmanin kirjeenvaihdossa vuonna 1794. Tällöin Hackman selitti liikekumppanilleen Pietarissa, mitä saha vuoden aikana tuottaisi ja miten sahatavara kuljetettaisi lotjilla Hiitolasta Laatokan kautta Viipuriin, Uuraaseen ja Kronstadtiin. Lastaaminen tapahtuisi "Hiitolan kirkonpuolella lähellä Käkisalmea". Suuri osa puutavarasta kuljetettiin talvella jäätietä pitkin hevosten vetämissä reissä. 

Saha ja työväen asuinrakennukset Hiitolassa,
1900-luvun alku, Etelä-Karjalan museot.


Hackman ei ollut ainoa Hiitolassa puutavaraa sahauttanut viipurilaiskauppias. Saha saatettiin omistaa yhdessä - tarkkoja tietoja Hiitolan sahasta ei ole - ja siellä sahattiin vuonna 1794 Hackmanin lisäksi ainakin Jaenischin kauppiasveljesten ja Sesemanin lautoja. Samana vuonna Hackman suunnitteli lautojen myymistä Amsterdamiin, joten laudat tuli sahata valmiiksi hollantilaisten suosiman pituuden, joka oli 12 jalkaa, mukaan. 

Lohisaalis Laatokalla, 1920-luku, Museovirasto.

Näin teollisen vallankumouksen käyntiin sysäämä hollantilainen - ja englantilainen, joka oli toinen tärkeä puutavaran ostajamaa - kysyntä laittoi käyntiin konkreettisen elinympäristön muutoksen, joka heijastui parikkalalaisten talonpoikien perinteisiin elinkeinoihin kuten kalastukseen ja luonnonvarojen hyödyntämiseen. Samalla maaseudun asukkaat kokivat myös vähemmän käsin kosketeltavan ja silmin nähtävän muutoksen elintavoissaan. Talonpojat saivat tuloja ja vaurastuivat kuljettamalla sahatavaraa ja myymällä puuta metsistä. Rahapalkka mahdollisti entisen luonnonvarojen hyödyntämiselle perustuvan omavaraisen elintavan väistymisen. Vaikka Parikkalaan ei vielä tuolloin ollut noussut teollisuutta, näkyi maailman teollistuminen paikallistasolla elinkeinojen ja elintapojen sekä luontoympäristön muutoksena. 

Kalaa kuivataan seinällä Hiitolassa, 1900-luvun alku, Museovirasto.


Lähteet ja kirjallisuutta: 

Kansallisarkisto, Mikkelin toimipiste, Parikkalan seurakunnan arkisto, Mikrofilmi TK 2127, 3.7.1856, § 3.

ELKA, Hackman  & Co, Kirjekopiot. 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkala 1996.

Markku Kuisma, Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620--1920. 2. painos. SKS Helsinki 2006 (1. painos 1993).

Örnulf Tigersted, Kauppahuone Hackman Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790--1879. I osa. Otava Helsinki 1940.



Hackmanin saha Hiitolassa. Siisiönmäen eli Hiitolan saha. 

Parikkalan talonpoikien valitus kalastuksesta. 

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Ruotsinsalmen taistelu

Vierailin kesällä Merikeskus Vellamon Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyssä. Esittelytekstin mukaan näyttely kertoo "nykyisen Kotkan edustalla käydyn Itämeren suurimman meritaistelun ja sen jälkeen rakennetun linnoituskaupungin tarinan ennennäkemättömällä tavalla." Näyttely oli visuaalisesti näyttävä ja keskittyi suurelta osin mereen, sotatapahtumiin merellä ja meriarkeologian tuloksiin. Vähemmälle jäi mainittu linnotuskaupungin tarina: sitä edustivat muutamat henkilöt, joiden elämäntarinan kautta elämää Ruotsinsalmen linnoituskaupungissa valotettiin. Myös aikakauden esineistöä oli jonkin verran esillä. 

Ruotsinsalmen upseerimiekka,
Turun museokeskus 


Olen vuosien saatossa törmännyt omassa tutkimusaineistossani joitakin kertoja Ruotsinsalmen taistelua seuranneisiin tapahtumiin. Lisäksi olen ehkä tavanomaista museokävijää perehtyneempi aikakauden ihmisten elämään, joten tältä osin jäin kaipaamaan näyttelyssä syvällisempää panosta. Toki monelle museokävijälle näytti riittävän se, että sai napattua valokuvan näyttelijän suuresta valokuvasta, jossa näyttelijä oli puettu aikakauden asuun. Historiantutkijalle tällainen menneisyyden kuvittaminen ei juuri anna mitään, vaan olisin kaivannut enemmän aikakauden aitoja esineitä. Valitettavasti tämä taitaa olla nykyinen trendi, että museoissa esineille on yhä vähemmän tilaa. Tällöin tulee monesti mieleen, että katson niitä mieluummin finna.fi:stä kuin matkustan hämärästi valaistuun museoon tutkimaan vitriiniin asetettuja esineitä.

Näyttelyn mielenkiintosimpiin esineisiin kuului morsiuskampa, josta Marcus Lepola kertoo lisää täällä.

Morsiuskampa Sankt Nikolai -hylystä,
Museovirasto


Sankt Nikolai -hylystä nostetut kengänsoljet,
Suomen merimuseo. 

Näyttelyssä oli esillä ja myös finna.fi palvelusta löytyy useita kengänsolkia. Ne kertovat omalta osaltaan 1790-luvun muodista, jonka mukaan miesten kengissä oli komeat metalliset soljet.


Näyttely on saanut positiivista palautetta ja kun kohdeyleisö huomioidaan antaisin näyttelylle neljä tähteä viidestä. Täydet pisteet se olisi saanut, mikäli näyttelyn tueksi olisi ollut saatavilla tutkijoiden kirjottama asiantunteva näyttelyjulkaisu. Kun näyttely mitä ilmeisimmin perustuu uuteen tutkimukseen, olisi ollut mukava lukea myös tätä tutkimusta. Aiemmista näyttelyistä oli julkaisuja saatavilla museokaupassa, mutta ilmeisesti tämänkaltaista julkaisutoimintaa ei enää museoissa juurikaan harrasteta. Sen sijaan tutkimustuloksia voi seurata Merikeskus Vellamon YouTube -tililtä, jossa on saatavilla tutkijoiden luentoja aiheesta. Äänessä ovat ainakin Aaro Sahari ja Marcus Lepola, joista ensimmäinen toteaa, että ei voi olla virtuaalisia esityksiä, ellei ole ensin tutkimusta.

Ruotsinsalmen meritaistelu 1789

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu 1790

Ruotsinsalmen aikakauden historialliset sotalaivat

Ruotsinsalmi -näyttely näkyi myös museokaupassa. Tähän puoleen olikin panostettu ilmeisen paljon järjestämällä mm. tuotteistustyöpaja. Osa tuotteista oli geneerisiä museokauppojen esineistöä, mutta osa oli kekseliäitä näyttelyn teemaa tukevia, kuten esimerkiksi hamppunarusta solmittu pannunalunen, jossa yhdistyi merenkulun teema ja aikakauden materiaalit nykyihmistä palvelevaksi käyttöesineeksi, joka oli paikallisesti valmistettu. 

Media on raportoinut ja uutisoinut useampaan kertaan Kohtalona Ruotsinsalmi - näyttelystä.

Suomen edustalla käyty Itämeren suurin meritaistelu ei ollutkaan niin hirmuinen - yli 200 vuoden jälkeen selvisi, että aluksia tuhoutui puolet luultua vähemmän  YLE 29.10.2019

Historiallisen Sankt Nikolai -hylyn osia säilytettiin yli 50 vuotta ränsistyneissä vajoissa - pääsevät vihdoin turvaan YLE 21.2.2020

Ruotsinsalmen meritaistelun hinta lahoaa Kotkan edustalla - Suomen merimuseo julkaisi 3D-mallit 200 vuotta vanhoista laivanhylyistä Tekniikka & Talous 6.3.2020

Sukella sisälle mystiseen Sankt Nikolaihin ja 3 muuhun hylkyyn Suomen edustalla - liian samea vesi estänyt jopa tutkijoita näkemästä niitä näin selvästi  YLE 29.3.2020

Merelle katsovilla tammisotilailla on tarina, joka ei näy ulospäin - muistuttavat Pohjoismaiden suurimmasta meritaistelusta YLE 19.5.2020

Sodassa kaatuneiden viimeisiä henkäyksiä nousee kuplina kohti pintaa merikeskus Vellamon uudessa näyttelyssä - Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyn viesti kuuluu: "Sodassa ei ole voittajia" Etelä-Saimaa 9.6.2020

400 miestä kuoli, koska laivan kovapäinen päällikkö ei suostunut antautumaan - satoja vuosia sitten uponneet tavarat yhä hämmästyttävässä kunnossa YLE 16.7.2020

Pasifistinen näyttely vie keskelle sotahistoriaa Kansanuutiset 16.8.2020

Isä teki hylkypuusta hedelmäveitset, joista vaiettiin liki 60 vuotta - nyt tytär toi ne yleisön nähtäville: "Sanoin juristimiehelleni, että rikos on vanhentunut" YLE 21.9.2020

Ruotsinsalmesta on myös uutta akateemista tutkimusta ja opinnäytteitä:

Ahola, Antti: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellarien No 82 ja 83 raunioiden historia- ja kunnostusselvitys. Kymenlaakson ammattikorkeakoulu 2011.

Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti - Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. SKS 2011.

Takala, Sirkka: Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellari no 84: restaurointisuunnitelma. Turun ammattikorkeakoulu 2011. 

Alén, Vesa (toim.): Rakennettu ranta - Ruotsinsalmesta Kotkan satamaan. Kymenlaakson museo 2013. 

Rummukainen, Christian: Ruotsinsalmen merilinnoitus ja tykkipatteri Katariinan toimenpide-ehdotuksia. Kymenlaakson amattikorkeakoulu 2013.

Kykyri, Marita & Lempiäinen-Avci, Mia: Käymäläkaivaus - harvinaista herkkua. Uusia tutkimustuloksia Ruotsinsalmen historiaan. Muinaistutkija 4/2014.

Halén, Harry: Ruotsinsalmen venäläiset sotilaishautausmaat 1796-1854. Kotkansaari - Hovinsaari -Mussalo. Unholan aitta 46/2017.

Oma tutkimuksellinen mielenkiintoni Ruotsinsalmeen heräsi jo väitöskirjaa tehdessä, kun eräässä kirjeessä kommentoitiin haminalaisen neiti Bruunin avioliittoa markiisi de Traversayn kanssa - neiti oli hylännyt viipurilaisen Jaenisch -sukuisen sulhasensa. Tämä mielenkiintoinen markiisi oli päätynyt myös museokaupan tiskirättiin (!), johon oli painettu hänen sanomakseen väitetty teksti "Minun pieni provinssini merellä". Rättejä oli saatavilla useilla kielillä. 

Sittemmin olen tutkaillut kirjeitä, joita Johan Friedrich Hackman kirjoitti vuonna 1790 ja havainnut, että hän sekä kommentoi sotatapahtumia että sodan jälkeen välitti hylkypuutavaraa ostajille. Laivoista saatua puutavaraa välittivät haminalaiset Bruunin kauppiasveljekset ja niiden laivauksesta vastasi Pyterlahden graniittilouhoksen esimies Carl Ki(e)lchen. Oletettavasti hylkypuutavaraa päätyi myös Suvorovin linnoitustyömaille, joilla urakoi Hackmanin appi (vuodesta 1799) Johan Friedrich Laube. Kytkös merisodankäynnin, linnoitustyömaiden ja viipurilais-haminalaisten kauppaiden välillä näyttää olleen vahva. Sota ja siihen varautuminen loivat varallisuutta alueelle. Harmillisesti enempi aiheeseen perehtyminen vaatisi oman tutkimuksensa, johon en ainakaa vielä ole ennättänyt syventyä.

Huomaan, että blogialusta blogger on muuttunut ja kuvien asettelu aiheuttaa ongelmia. Näköjään niitä ei saa järkevästi kuin tuohon tekstin keskelle, mutta sitten tekstin reunojen tasaaminen ei onnistu kaikissa kappaleissa. Harmittaa, mutta ehkä keksin ratkaisun tähän tuonnempana. 

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Henrik Rönnholm, Olavinlinnan komendantti

Kirjoitin aiemmin Anton Ulrik Rönnholmista, joka oli 1800-luvulla elänyt pappi. Hänen veljensä Henrik Jakob Rönnholm (s. 19.10.1774) teki uran upseerina Venäjän armeijassa. Tarkemmin sanottuna hän palveli Olavinlinnassa linnoituksen komendanttina eli ylimpänä sotilasvirkamiehenä vuoteen 1836 asti. Everstiluutnantin arvon hän sai vuonna 1831. Savonlinna oli itse asiassa suvun "omilla mailla", sillä Kerimäen Pulkkilan kylän tilaa numero yksi eli Nojanmaan kruununtilaa (Nojanmaan kartano) piti hallussaan Henrik Rönnholm yhdessä sisarustensa ja äitinsä, haminalaisen kauppiaan tyttären ja Haminan pormestarin lesken Helena Christina (Kristina) Bruunin (1751-1826) kanssa. Kristina Bruunin puoliso Karl Fredrik Rönnholm (1740-1816) kuoli Kerimäen Pulkkilassa, todennäköisesti juuri Nojanmaan tilalla. Ehkä Haminan pormestari matkustanut lähemmäs lapsiaan, joista elossa olevista kaikki paitsi Venäjälle lääkärinoppiin matkustanut vanhin poika asuivat Savonlinnan seudulla. Karl Fredrik Rönnholmin Johan -isän, kuolinpaikaksi (1741) on niinikään mainittu Kerimäki, joten on mahdollista, että Nojanmaan tila oli suvussa jo tuolloin. Johan Rönnholm oli Savon alisen kihlakunnan henkikirjoittaja,

Tilan pinta-ala oli vuonna 1857 yli 600 hehtaaria, mutta siellä ei ollut kovinkaan suurta kartanomaista päärakennusta. Ilmeisesti tilalla asui vain palkattua työväkeä, joiden asumukset ja eläinsuojat Henrik Jakob Rönnholm palovakuutti 1835  yli 4800 ruplan arvosta (Finlands Allmänna Tidning no 253/1835). On tiedossa, että ennen 1800-luvun puoliväliä tilaa viljeli Reinhold Vilhelm Olsoni (1813-1866), joka oli naimisissa peräkkäin Henrik Jakob Rönnholmin kahden tyttären, Anna Christinan (1830-1848) ja Henriette Fredrican (1832-1866) kanssa. Rönnholmit luopuivat tilasta vuonna 1859, kun se vihdoin kahden vuoden myyntiyritysten jälkeen meni kaupaksi.

Suomen Julkisia Sanomia no 29/1857.


Reinhold Vilhelm Olsoni/Olsonius (1813-1866) oli kotoisin Kerimäeltä. Suvussa oli pappeja, tuomareita ja maata viljeleviä talonpoikia/kruunun torppareita. Olsoni sai kaksi tytärtä, joten tilalle ei ollut ilmeisesti jatkajaa tiedossa Rönnholmin sukupiiristä.

Henrik Jakob Rönnholm oli naimisissa savonlinnalalaisen kauppiaantyttären Anna Abramoffin/Abramovin (s. 1807) kanssa. Pariskunta vihittiin helmikuussa 1826, jolloin sulhanen oli 52-vuotias ja toimi Olanvinlinnan komendanttina. Morsian oli 19-vuotias. Tällöin Henrik Jakobin veli Anton Ulrik Rönnholm (1878-1862) oli jo muuttanut Parikkalaan, josta hän oli saanut papinviran ja jättänyt aiemman opettajanpestinsä Savonlinnassa. Veljesten äiti kuoli loppuvuodesta 1826, joten on mahdollista, että Henrik Jakob katsoi parhaaksi solmia avioliiton, kun näytti siltä, että hän jäi asumaan yksin. Sisar Fredrika oli avioitunut jo kymmenen vuotta aiemmin Anton Ulrik Rönnholmin opiskelutoverin ja Savonlinnan triviaalikoulun opettajakollegan Johan Tykénin (Tynkönen, 1787-1835) kanssa (molemmat miehet opiskelivat Tartossa ja opettivat Savonlinnan triviaalikoulussa ennen papinvirkaansa), josta näihin aikoihin tuli Säämingin kirkkoherra ja tämäkin pariskunta muutti pois Savonlinnan kaupungista.

Henrik Jakob ja Anna Rönnholmilla oli jo mainitun kahden tyttären lisäksi esikoispoika Carl Henrik (1827-1860), joka eteni virkauralla (kollegioregistraattori) ja oli naimisissa David Mölsän tyttären, Savonlinnassa kätilönä toimineen (Savonlinna no 36/1878) Loviisan (1832-n. 1882) kanssa, sekä kuopuspoika Nicolaus Gabriel (1838-n. 1860), joka niinikään toimi upseerina ja palveli 1860-luvulla Viaporin linnoitussaarella. Täällä hän sai luotsin tyttären kanssa lapsen, mutta pariskunta ei ollut naimisissa ja Nicolaus Gabriel ehti palata Savonlinnaan ennen lapsen syntymää ja lapsen äiti luopui kaikista vaatimuksista isää kohtaan. Nicolaus Gabriel kuoli vuoden 1860-61 tienoilla (Suomen Julkisia Sanomia no 62/1862) ilmeisesti ilman vihittyä puolisoa. Henrik Jakob ja Anna Rönnholmilla oli myös todennäköisesti vauvana kuollut Nicolaus -niminen poika. Molemmilla pojilla Carl Henrikillä ja Nicolaus Gabrielilla oli tyttäriä, joten sukunimi ei jatkunut.

Henrik Jakob Rönnholmin toiminnasta Olavinlinnan komendanttina ei ole paljoa tutkimusta löydettävissä, kuten on tavallista Venäjän armeijassa toimineiden suomalaisupseerien kohdalla. Näyttää siltä, että Rönnholm katsoi olevansa Savonlinnan kaupungin hallintoa (maistraatti) ylempänä ja hän käytti asemaansa ja arvovaltaansa hyväkseen kaupungin päättäjien mielipiteistä välittämättä.

Savonlinnan kartta 1843, Museovirasto.
Olavinlinnan komendanttina Rönnholm antoi kesällä 1826 tiedoksi, että kaupunkilaisten ei tulisi rakentaa 130 syltä (noin 230 metriä) lähemmäs linnoitusta. Tällainen rakennuskielto oli tavallista linnoituskaupungeissa, sillä rakennukset olisivat piiritystilanteissa oivallisia tulipalon kohteita ja näinollen uhkasivat linnoituksen turvallisuutta. Kielto hämmensi kaupunkilaisia, sillä suurin osa taloista sijaitsi tuolloin tämän kielletyn alueen sisällä. Rönnholm itse vähät välitti kiellosta ja rakennutti vuonna 1828 useita rakennuksia kaupungilta vuokraamalleen kasvimaalle, mutta kieltäytyi maksamasta tästä maasta tonttiveroa, sillä kuten tiedetään, maapalsta sijaitsi rakennuskiellon vyöhykkeellä.

Rönnholmin appi Ivan Ambramov omisti tonttimaata, jonka halki  oltiin aikeissa vetää uusia katuja 1820-luvulla. Katujen rakentaminen viivästyi ja Rönnholm pystytti eräälle tontille talon ja kielsi kadun oikaisun vedoten siihen, että se sijaitsisi rakennuskiellon alueella.

Tässä onkin kaikki, mitä Henrik Jakob Rönnholmista onnistuin löytämään ilman matkaa arkistoon. Ehkäpä jostain arkistojen kätköistä voisi vielä löytyä uutta tietoa Henrik Jakob Rönnholmin toimista Olavinlinnan komendanttina. Koska Olavinlinna oli Venäjän armeijan hallussa, pitäisi tosin todennäköisesti suunnata johonkin venäläiseen arkistoon. Savonlinnan raatihuoneen palossa 1812 tuhoutui kaupunginarkisto, joten varhaisemmista aineistoista ei ilmeisesti ole mitään jäljellä, mutta uudempaa materiaalia on tallessa Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä. Harmi, että en päässyt kuulemaan Jyrki Paaskosken luentoa Savonlinnan venäläisestä historiasta. Siellä olisi voinut selvitä lisää Rönnholmin ajasta Olavinlinnan komendanttina. 

Omana aikanaan näinkin vaikutusvaltainen ja "suuri" herra kuin komendantti Henrik Jakob Rönnholm saattaa kadota historian hämäriin miltei jälkiä jättämättä.




Lähteet:
Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupungin historia II. Savonlinnan kaupunki 1812-1875. (1963).
Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokanta.
geni.com -sivusto
geneanet.org -sivusto
Historiallinen sanomalehtikirjasto
Yrjö Kotivuori, Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1642-1852 -sivusto.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Yle Areenassa kuultavana Kertomuksia sinkkuudesta: Kirjanpitäjä etsii vaimoa 1800-luvun Viipurissa

Ylen toimittaja Virpi Väisänen kävi haastattelemassa minua naimattomuuden historiasta. Juttu on kuultavissa Yle Areenassa.

Haastatteluni perustui Friedrich Wilhelm Klingenderin (1789-n. 1848) päiväkirjaan. Klingender oli kirjanpitäjä Hackman & Co:n palveluksessa Viipurissa. 

Kuvassa on satiirinen kuvaus tyypillisestä 1700-luvun lopun kirjanpitäjästä, jonka hampaaton suu ja köyry selkä kertovat alan kovuudesta ja kirjanpitäjien työoloista. Kirjanpitäjien naimattomuus johtui monesti siitä, että heillä ei ollut taloudellista mahdollisuutta perustaa perhettä. Asuinolotkin olivat vaatimattomat; heillä ei ollut omaa kotia, vaan he asuivat työnantajan heille osoittamissa ja usein varsin vaatimattomissa tiloissa. 

Matt Side, Clerk of Farthingham Northamptonshire. British Museum.