perjantai 17. elokuuta 2018

1700-luvun tutkimuksen konferenssissa

Täältä voit lukea kuulumisiani Study Group for the Eighteenth-Century Russia Xth International Conferencen tiimoilta. Konferenssi pidettiin tällä kertaa Strasbourgissa ja se oli ryhmän perustamisen 50-vuotisjuhlakonferenssi.

Kuva ei liity konferenssiin, vaan on venäläinen rasia 1700-luvun alusta. 



Venäläinen rasia 1700-luvun alusta. Turun museokeskus. 

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä, Carl Fredrik (s. 23.1.1773) oli kymnaasin konrehtorin (vararehtori) toimessa, Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki
Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin apulaisena. Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.


1800-luvun litografia. Museovirasto


Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.
Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kirjaston kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 



* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 
1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 
Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot
Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 
Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 
Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 
Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Historiantutkimuksen päivät Turussa 18.-21.10.2017

Kirjoitin Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen Lastuja Suomen historiasta -blogiin Historiantutkimuksen päivistä, jotka järjestettiin tänä vuonna Turussa 18.-21.10

torstai 31. elokuuta 2017

Historiantutkija ja suklaatehdas

Hiljakkoin Turun museokeskuksen tutkija arvuutteli Facebookissa mikä mahtaa olla punaisen, mustapilkullisen peltirasian tausta. Sittemmin aiheesta tuli postaus myös Kaponieeri-blogiin. Paljastui, että kyseinen rasia oli venäläinen 1800-luvun lopun esine, joka oli alun perin palvellut suklaatehtailija George Bormanin tehtaan makeisrasia. 

Suklaa on eräs niistä materiaalisen kulttuurin ulottuvuuksista, joihin olen törmännyt aiemmin tutkimuksissani. Suklaan ystävänä on myös aina yhtä ilahduttavaa saada pieni tiedonmurunen, joka yhdistää menneisyyden ja suklaan. Siispä intouduin pieneen etsintään mikä tai kuka tämä suklaatehtailija George Borman oli. Internetin syövereistä löytyy tieto, että Moskovaan on vuonna 2014 avattu suklaamuseo. Museosta tehdyn uutisjutun mukaan  suklaatehtailijat T. F. von Einem ja George Borman  edustivat Venäjää vuonna 1900 järjestetyssä maailmannäyttelyssä Pariisissa, jossa he saivat kansainvälistä tunnustusta. George Broman sai erityisesti mainintaa maitosuklaastaan. Näistä varhaisista suklaatehtailijoista von Einem keksi pakata suklaan kauniisiin peltirasioihin, joissa rasian tyhjennyttyä voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa. Näin suklaatehtailijan logo jäi ihmisten mieliin, kun he eivät heittäneet tyhjää pakkausta roskiin. Tuohon aikaan, museon oppaan haastattelun mukaan, suklaarasia maksoi tehdastyöläisen puolen vuoden palkan verran. Museon tietojen mukaan Borman oli ensimmäinen, joka keksi ryhtyä myymään pääsiäisenä suklaisia munia. 




Museon nettisivuja oli hiukan hankala löytää, mutta pienen etsimisen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla "Punainen lokakuu" -niminen (Красный Октябрь) suklaatehdas ja museo. Tämän löydön jälkeen olikin helppo löytää internetsivusto konfekti.ru, josta löytyi lisätietoja asiasta. "Punainen lokakuu" -suklaatehtaan historia alkoi vuonna 1850, kun saksalaissyntyinen Teodore Ferdinand von Einem ryhtyi suklaa- ja keksitehtailijaksi. 


von Einemin yhtiökumppaniksi tuli toinen saksalainen, Julius Heuss, ja jonkin ajan kuluttua tehtailijat voivat investoida uuteen höyrykäyttöiseen koneistoon. von Einem vetäytyi yrittämisestä jättäen tehtaan Heussille, joka kuitenkin säilytti Einemin nimen ja logon pakkauksissa. Tehdas laajeni ja avasi sivutoimipisteen Krimille, josta saatiin hedelmiä tehtaan tarpeisiin. Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 tehdas valtiollistettiin. 1920-luvulla tehdas valmisti muun muassa Kiss-Kiss karamelleja. 
 







Vuonna 1966 Punainen lokakuu alkoi tuottaa monelle venäjänkävijälle tuttua Aljonka-suklaata, jonka kääreessä on saksankielisten Wikipedia-sivujen mukaan kuvattuna erään tehdastyöläisen kahdeksan kuukauden ikäinen tytär.


George Bormanista ja T.  F. Einemistä oli yllättävän vaikea löytää tietoa. Kansallisarkiston digitoidut sanomalehdet onnekseni paljastivat, että Bormanin suklaita ja keksejä on myyty Suomessa. 

Åbo Underrättelser 150, 1916.

Hufvudstadsbladet 292, 1876.
Bormanilla oli liiketoimintaa Suomessa, tarkemmin sanottuna Viipurissa, jossa hänellä oli 1900-luvun alkupuolella sanatorium nimeltään Villa Caprice, joka sijaitsi Monrepos'n lähellä (eli myös lähellä Hackmanien omistamaa Herttualan kartanoa). Sanatoriumin Borman oli perustanut omistamansa huvilan maille ja isäntäperheen itse oleillessa huvilallaan oli vieraiden määrä rajoitettu viiteen. Muulloin sanatorium majoitti kymmenen vierasta. TWiborgs Nyheter lehti Nro 191 vuodelta 1916 kertoi Bormanin tarinan. Lehtijutussa Borman rinnastettiin Karl Fazeriin, ja näillä miehillä onkin varmasti paljon yhteistä. (Fazerin ja Bormanin riitatapauksesta koskien karamellien käärepapereita, katso esim. Hufvudstadsbladet No 12, 1910.) Lehtijutun mukaan Bormanilla oli 60 jalan pituinen moottorivene, jolla hän ajeli Viipurinlahdella ja retkeili aina Savonlinnaan asti. Tämä moottorivene ei kuitenkaan ollut Bormanin ensimmäinen alus. Vuonna 1912 Wiborgs Nyheter No 127 kertoi suurimmasta höyryaluksesta, joka Viipurin Lehtoniemen telakalla oli valmistettu. Se oli 118 jalkaa pitkä "George Borman I", joka kuului karamellitehtailija Bormanille. Aluksessa oli muun muassa sähkövalot.

Koska Borman oli viipurilaisille tuttu nimi, uutisoi Wiborgs Nyheter No 3/1908 Pietarin karamellitehtaassa sattuneesta tulipalosta. Tämä tehdas, jonka osoitteeksi mainittiin Engelskt Prospekt -katu (ehkä Englantilainen rantakatu?), paloi tammikuussa vuonna 1908.

Hufvudstadsbladet 299A, 1882.
Einemin tehtaasta on paljon vähemmän merkintöjä suomalaisissa sanomalehdissä. Onnistuin kuitenkin löytämään muutaman mainoksen, jossa mainittiin hänen suklaatehtaansa Moskovassa.












Blogipostauksen kaikki kuvat ovat ebayn huutokauppailmoituksista tai Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.
Lisää karamellien historiaa Sukututkijan loppuvuosi -blogista.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Google digitoi muodin historiaa


Seuraamani Business of Fashion -uutissivusto kertoi viime viikolla Google tuovan digitaalisesti näytille muodin historiaa We Wear Culture -sivustolla. Se on osa Googlen Art and Culture -sovellusta. Tämä sovellus on taas osa Googlen aiemmin Cultural Institute -nimellä kulkenutta projektia, joka syntyi vuonna 2011 Googlen työntekijä Amit Soodin henkilökohtaisena projektina ja josta myöhemmin kehittyi Google Art Project. Soodin tavoitteena oli tuoda (taide)museoiden kokoelmat kaikkien internetin käyttäjien saataville. Projektissa sovellettiin Google Street Viewstä tuttua tekniikkaa. Luonnolliseti projekti on saanut kriittistä palautetta sen kuuden olemassaolovuoden aikana, mutta toisaalta yhä useampi museo on lähtenyt mukaan saattamaan kokoelmiaan digitaalisesti saavutettaviksi. Suomalaisista museoista Ateneum on antanut 55 teostaan Googlen digitoitavaksi ja EMMA jokseenkin saman verran. Nyt mukaan ovat tulleet muodin historiaan keskittyneet museot, jotka ovat antaneet kokoelmissaan olevia vaatteita Googlen digitoitavaksi. Kritiikki, jota muun muassa Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto on esittänyt, tuo esille sen, että taiteilijoiden tekijänoikeudet luovutetaan ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi ilmaiseksi Googlelle. Google ei ole luonnollisestikaan avannut sopimuksia, joita se on solminut museoiden kanssa.

Suomalaiset mediat tai muotiblogit eivät näytä vielä kiinnostuneen We Wear Culture -projektista eikä siihen ole lähtenyt mukaan myöskään Aalto yliopiston palkittu muodin koulutusohjelma toisin kuin esimerkiksi Central Saint Martins, joka on ehkä tunnetuimpia muotikouluja Euroopassa. Opiskelijoille We Wear Culture -projekti näyttääkin olevan näyteikkuna omille suunnittelutöilleen ja sellaisena se varmasti toimiikin. Opiskelijoiden kuitenkin kannattaa miettiä mitä luovuttaa Googlelle ladatessaan kuvia suunnitelmistaan Art and Culture -sovellukseen. Huomasin, että sovellukseen oli ladattu muun muassa suunnitelmia ja tasokuvia, joten voihan olla, että opiskelija on pahimmassa tapauksessa ja huomaamattaan luovuttanut suunnitelmansa Googlelle ilmaiseksi ja mikäli opiskelija haluaa kaupallisesti hyödyntää suunnittelemaansa vaatetta myöhemmin, ovat sen (tai vaatteesta tehdyn kuvan ja mallipiirroksen kuvan) omistusoikeudet Googlella.

Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture osioon (en tiedä miten näitä pitäisi oikeasti kutsua) voi tehdä hakuja monin eri tavoin. Jos esimerkiksi on kiinnostunut valmistustekniikoista tai tietyistä sunnittelijoista, teemaan voi tutustua tarkemmin. Toisaalta en onnistunut hakemaan sovelluksesta esimerkiksi kaikkia toimitettuja (editorial) haastatteluja tai artikkeleja. Tällä hetkellä mukana näyttäisi olevan museoita 40 eri maasta. Meitä lähimpänä Venäjän Etnografinen museo Pietarista. Mukana on myös sellaisia jättiläisiä kuin Versaillesin palatsi Ranskasta. 

Selaisin sivustoa / sovellusta sekä iphonella että tietokoneen selaimella. Se toimi hyvin, mutta varsin pian huomasin, että en taida kuulua sovelluksen kohderyhmään. Kuvat olivat toki hienoja, mutta sovellus ei antanut tarkempaa tietoa mistään asiasta. Esimerkiksi jos olisi halunnut tutustua tarkemmin keskiaikaisiin englantilaisiin tekstiileihin olisi sovelluksen tarjoama tieto ollut varsin pintapuolista (joskin näyttävän näköistä teknisesti). 

Koska We Wear Culture -lanseerauksen huomioiminen muotimediassa oli kesäkuun alun tapahtuma (hienosti osutettu ajankohtaan, jolloin ei ole suuria muotinäytöksiä tms. viemässä median huomiota*), yritin selvittää hankkeen taustoja. Kate Lauterbach, joka antoi haastattelun Business of Fashion -uutissivustolle, mainittiin hankkeen johtajaksi ja tällä tittelillä (project manager) hän on myös LinkedIn profiilissaan. Hän näyttäisi tämän profiilinsa perusteella olla noin 30-vuotias amerikkalainen, joka on valmistunut 2008 BBA:ksi Teksasin yliopistosta ja sen jälkeen suorittanut MBA tutkinnon työskenneltyään muotibisneksen parissa Yhdysvalloissa. Googlen yrityssivustoilta en onnistunut löytämään mitään tietoa siitä, keitä muita We Wear Culture -projekti työllistää ja millaista substanssiosaamista muodin historiasta projektin taustalla on. Google Culture Instituten johtaja Amit Sood on ilmeisesti hänkin taustaltaan kauppatieteilijä, jolla on BBA tutkinto intialaisesta yliopistosta ja MBA tutkinto samasta INSEAD Business Schoolista kuin Lauterbachilla. Lauterbachin ja Soodin tutkinnot on suoritettu jokseenkin hyvämaineisessa kauppaopistossa ja johon yritykset yleensä maksavat työntekijöidensä opinnot, tai opiskelija maksaa ne itse. Tällä hetkellä vuoden (10 kk) kestävä MBA tutkinto maksaa 80 800 euroa.  Hartaan etsimisen jälkeen löysin netin syövereistä vielä kolmannen Google Cultural Instituten työntekijän, Laurent Gaveaun, joka on entinen Versaillesin palatsin viestintäpäällikkö ja valmistunut arvostetusta Science Po yliopistosta. LinkedIn:stä löytyy vielä muutamia muita Google Culture Instituten työpaikakseen maininneita. He näyttävät kaikki olevan kolmekymppisiä digitaaliseen markkinointiin perehtyneitä ihmisiä, joiden koulutustausta on markkinoinnissa tai insinööritieteissä.

Toisin kuin Europeana -portaalin työntekijät, Google Art & Culturen taustavoimia on siis mahdotonta selvittää. Koska sivuston tekstien kirjoittajat ja tiedon alkuperä eivät kaikissa tapauksissa käy ilmi, on tiedon oikeellisuutta ja uskottavuutta hankala arvioida muutoin, kuin vertaamalla sivuston tekstiä muotihistorian tutkimuksiin ja etsimällä sivuston tekstien apuna käytettyjä tutkimuksia. Ei olisi ollut iso vaiva lisätä lähdeluettelo teksteihin. Etenkin, kun portaali mainostaa kertovansa "The stories behind what we wear", on tekstin ("tarinoiden") oltava uskottavia - tai portaali jää käyttämättä ja unohtuu. Nyt näyttää siltä, että portaali jää collegeopiskelijoiden ja koululaisten tiedonjanon tasolle ja tavoittelee näitä käyttäjäryhmiä muun muassa YouTube videoillaan, joten lukutaidottomatkin voivat omaksua tietoa.  Editorial -osioon on koottu  alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja, jotka on tehnyt All media, mutta tutkijat itse eivät ole päässeet kirjoittamaan siitä, mikä heitä kiinnostaisi, vaan ovat saaneet vastata toimittajien ennalta määräämiin kysymyksiin. Mielenkiintoista on, että niin Googlen kuin All Media Networksinkin yrityksen yksittäisten toimittajien tai sisällöntuottajien nimiä ei anneta. Tieto tai "tieto" vain tulee jostain mustasta aukosta ilman, että sen kirjoittajaa, tekstin motiiveja tai alkuperää voisi tarkistaa. Myös virheitä tekstissä on mahdotonta oikaista, sillä ainoa yhteystieto, joka annetaan, on yrityksen geneerinen sähköpostiosoite, joka ohjautuu todennäköisesti automaattisesti posteja seulovan koneen kitaan. 

Yritin myös etsiä tietoa siitä, miten museot tekevät yhteistyötä Google Art & Culture / Google Cultural Instituten kanssa.  Esimerkiksi British Museum on kaksi vuotta sitten kirjoittanut blogissaan aiheesta. Mutta hups, blogi on poistettu. Ilmeisesti museoiden työntekijät (usein ilmaiset harjoittelijat) digitoivat taideteoksia (ja nyt siis myös vaatteita) Googlen ohjeiden mukaan. Museot siis tuottavat sisällön Google Art & Culture -sovellukseen ilmaiseksi (?) ilman, että työntekijä välttämättä saa edes palkkaa työstään vaan se on "työharjoittelua". Ihan kiva - Google on sentään pörssinoteerattu firma, joka tahkoaa tulosta. Google Cultural Instituten Amit Sood tosin väittää, että kyseessä on non profit -hanke. Se, että museot tekevät varsinaisen työn ja tarjoavat substanssin sovellukseen selittää myös sen, että Google Cultural Institute / Art & Culture ei tarvitse palkkalistoilleen yhtään historiantutkijaa tai museoalan ihmistä. Ja näin varmaan on Googlen kannalta parempikin, sillä tutkijat ja museoammattilaiset kun tuppaavat kysymään hankalia kysymyksiä koskien asioita, jotka Google Art & Culture pyrkii ratkomaan tietokonealgoritmein. Se muun muassa oppii tarjoamaan käyttäjälleen sellaisia kuvia, josta hän voisi olla kiinnostunut. Mutta edelleenkään, se ei tuo yhtään syvempää tietoa asiasta esimerkiksi viittaamalla aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Esimerkiksi englantilaisista keskiaikaisista tekstiileistä löytyy akateemista(kin) tutkimusta vaikka kuinka paljon, jos vain on halua ja tahtoa sitä etsiä ja lukea. 

Jäin miettimään, onko tämä Google Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture -osio vain paljon melua tyhjästä. Miten sovellukseen saadaan sisältöä, jos sen tekijöiden substanssiosaaminen on muualla kuin muodin ja tekstiilien historiassa? Antavatko museot riittävästi tietoa kuvatuista esineistä? Onko Googlella edes halua tuoda julki muuta kuin kauniita kuvia - sovelluksen kehittäminenhän lähti nimenomaan Soodin halusta tuoda kuvina esille museokokoelmia soveltaen Street View -tekniikan kehittämää kameratyöskentelyä. Mitä muodinluojat luovuttavat Googlelle, kun he luovuttavat vaatteidensa kuvat? 

Olen opiskellut historian lisäksi markkinointia. Joskus olen kateellinen markkinointialan ihmisten ällistyttävälle röyhkeydelle hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin kaikkea mahdollista eteen tulevaa. Kun sen verhoaa kulttuuriperinnön säilyttämiseksi, saadaan kulttuuriperintöalan ihmiset tekemään ilmaista työtä. Kulttuuriperintöalalla ja tutkimusmaailmassa ollaan totuttu avoimuuteen ja päätökset ovat pääsääntöisesti läpinäkyviä. Kun yritin selvittää voittoa tavoittelemattoman Google Cultural Instituten taustoja, törmäsin seinään. Jos joku tietää tästä instituutista enemmän, kuulen asiasta mielelläni lisää.

* Muokkaus 19.6.2017 klo 22.06 Pitti Uomo, maailman suurin miestenmuodin tapahtuma alkoi 13.6.2017. We Wear Culturen lanseeraus 9.6.2017 taisi osua juuri sopivasti ennen Pitti Uomoa. En tiedä, oliko Pitti Uomossa esitelty We Wear Culturea, mutta Pitti Uomo herättää talousmedian mielenkiinnon muotiin, joten siinä siivellä menee We Wear Culturenkin mainostus. 

perjantai 26. toukokuuta 2017

Nokian ja kulutustavaroiden historiaa

Kävin alkuviikosta tutustumassa äskettäin avautuneeseen näyttelyyn Kasvun aika - Nokian tehdasyhdyskunnan historiaa sotavuosista 2000-luvun kynnykselle. Näyttely on avoinna Nokian Taidetalossa syyskuun alkupuolelle ja sisäänpääsy ei maksa mitään.


Maisemakuva Nokialta Harjulta Tyttölään. Tampereen museot.


Näyttelyn on koonnut ja esittelytekstit laatinut FT Keijo Rantanen. Jo edellinen Nokian kaupungin ja teollisuuden syntyä Suomen itsenäisyyttä edeltävänä ajanjaksona luodannut näyttely oli Rantasen kokoama. Aiemman näyttelyn perusteella odotukseni olivat korkealla. Näyttely ei pettänytkään  näitä odotuksia. Teksteistä välittyi niiden kirjoittajan asiantuntemus aiheesta (joka ei aina museoiden esittelytekstien kohdalla ole itsestäänselvyys). Harmi vain, että plansseissa oli muutamia painovirheitä. Tällä kertaa näyttelyyn oli saatu kootuksi enemmän esineistöä kuin aiempaan näyttelyyn. Erityisen ilahduttavaa oli Taidetalon toiseen kerrokseen koottu esineistö, joka koostui pääasiassa vaatteista ja kengistä. Esillä oli kerrassaan mielenkiintoisia kumikenkiä, lapsuudesta tuttuja kangaskenkiä ja Nanson trikoita. Varmasti nokialaisten ullakoilta olisi löytynyt enmmänkin materiaalia, mutta silloin näyttely vaatisi isommat tilat. Ehkä vaikkapa Tehdas108 tiloissa voisi joskus olla näyttely nokialaisen teollisuuden valmistamista kulutustavaroista? Esineiden kerääminen ja niihin liittyvän kulttuuriperinnön tallettaminen loisi yhteenkuuluvaisuutta nokialaisten keskuuteen. Jo nyt Taidetalon näyttelyiden suosio on osoittanut, että tällaiselle kulttuurityölle on Nokialla kysyntää ja tarvetta. Sitäpaitsi museokäynnit tekevät hyvää ja pidentävät elinikää, kuten Juho-Matti Paavola kirjoitti Museo-lehteen 2/2014. Katso myös Museoliiton tuore raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä.

Tampereen museoiden / Pirkanmaan maakuntamuseon kokoelmista löytyy melko paljon Nokiaan ja sen teollisuuteen liittyvää materiaalia. Luonnollisesti Taidetalon näyttelyssä oli vain murto-osa esineistöstä ja kuvamateriaalista, jota on talletettu museokokoelmiin. Kokoelmia voi selata museon Siiri-tietokannasta

Taidetalon näyttelyssä oli esillä myös muutamia markkinointimateriaaleja, joilla nokialaiset tehtaat ovat mainostaneet tuotteitaan. Esimerkiksi Nokian Gummitehtaan valmistamia kumipamppuja mainostettiin sloganilla "Missä sana ei riitä, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua". 

Tampereen museot


Kulutushistorian tutkijana minua kiinnostaa erityisesti kulutustavaroiden markkinointi, johon on kansainvälisellä tutkimuskentällä tartuttu viime aikoina. Esimerkiksi D. G. Brian Jonesin ja Mark Tadajewskin vuonna 2016 ilmestyneen The Routledge Companion to Marketing History kokoomateoksen artikkelit pyrkivät kattamaan koko maailman. Mukaan on mahtunut artikkelit Tanskan ja Venäjän markkinointihistoriasta, mutta Suomeen asti teos ei ulotu. Meillä kuitenkin oli jo itsenäisyytemme alkuvuosina omia kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä, jotka markkinoivat tuotteitaan sanoma- ja aikakauslehdissä. Ruotsissa Centrum för Näringslivshistoria on ottanut tehtäväkseen koota yrityksien markkinointimateriaalia (samaa työtä, jota meillä Suomessa Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA tekee) ja sikäläiset yritykset ovat ottaneet history marketing -konseptin omakseen (esim. case Ahlsell ja muita caseja). 

Kumipamppujen mainosteksti sekä alla oleva kumikalossien mainos kertovat omasta ajastaan. Nykyään tuskin olisi millään muotoa korrektia mainostaa väkivaltaa ratkaisuna ongelmiin, joissa "sana ei riitä". Samalla koululaisten vanhemmille suunnattu mainos näyttäytyy 2000-luvun ihmisen silmiin varsin sukupuolittuneelta, sillä nykyään myös tytöt käyvät yhtä lailla koulua kuin pojat. Mainos kertoo 1920-luvun asenneilmapiiristä: kävivätkö vain pojat koulua vai oletettiinko tyttöjen olevan niin siistejä, että he pystyivät väistämään lätäköt ja kenkien kastumisen koulumatkalla? Vai oliko kenties tyttöjen koulunkäynti vähemmän tärkeää ja siksi heidän koulupukeutumiseenkaan ei haluttu satsata rahaa samalla tavalla kuin poikien kohdalla tehtiin? Mainos on ilmestynyt vuonna 1926, vain viisi vuotta sen jälkeen kun Suomeen oli saatu yleinen oppivelvollisuuslaki. Mainostajat olivat iskeneet heti tähän uuteen kuluttajaryhmään eli koululaisiin ja heidän vanhempiinsa. Aiemmin lapset saattoivat jäädä kotiin sadesäällä tai kylmällä ilmalla, mutta nyt kaikkien oli päästävä kouluun säässä kuin säässä. 
Nokian Gummitehtaan kalossimainos 1926. Tampereen museot


Lue lisää: Museoviraston Museot hyvinvoinnin edistäjinä -hanke.
Museoliiton raportti kulttuuriperinnön yhteiskunnallisesta merkityksestä
History Marketing -summit 2016

Lahjavinkki: Vanhoista mainoksista tehtyjä jääkaappimagneetteja voi ostaa ystäväni verkkokaupasta.


Muokattu 26.5.2017 klo 13.24: Lisätty linkki Museoliiton raporttiin.