lauantai 5. huhtikuuta 2025

Parikkalan nimismies Caloniuksen perhe

 Aikanaan Rönnholmin perhettä tutkiessani tarkoitukseni oli tehdä prosopografia eli ryhmäelämäkerta aikakauden parikkalalaisista herrasväen perheistä. Ryhmäelämäkerran avulla olisin voinut kuvata elämäntapaa ja kontekstualisoida eli tuoda lisätietoa kytkemällä Rönnholmit aikakauden ilmiöihin, tapahtumiin ja sukuverkostoihin. Koska rahoitus tutkimukselleni jäi vajaaksi, jäi prosopografinen artikkeli kirjoittamatta. Palaan tässä nyt yhteen perheeseen, joka tuolloin nousi aineistostani esille.

Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla nimismies Bengt Herman Calonius. Hän oli syntynyt Ristiinassa 29.3.1790. Bengt Hermanin isä oli tuolloin kappalaisena Ristiinan seurakunnassa, jossa hän myöhemmin toimi myös varapastorina. Bengt Hermanin äiti oli Helena Maria Hoffrén Ristiinasta. Bengt Hermanilla oli viisi vanhempaa sisarusta, joista yksi oli ehkä kuollut lapsena ja yksi velipuoli isän ensimmäisestä avioliitosta Katarina Orbinskin kanssa. 

Bengt Herman Caloniuksen ja Amalia Lovisa Europaeuksen hauta. 
Parikkalan kirkkotarha.
Kuva Ulla Ijäs 2023.

Bengt Hermanin lapsuus- ja opiskeluvuosista ei juuri ole tietoa. On mahdollista, että hän kävi koulua Kuopiossa, jonne perheellä oli sukusiteitä, tai sitten Savonlinnassa, jossa toimi vuonna 1788 aloittanut piiri- eli normaalikoulu. On myös mahdollista, että Bengt Herman opiskeli 11 vuotta vanehmman isoveljensä, Turussa opiskelevan yliopiston oikeustieteen ylioppilaan Sigfrid Kristianin opastuksella kotona. 

Bengt Herman Calonius avioitui Sortavalan maaseurakunnassa vuonna 1824 Catharina Amalia von Gyterbockin (n. 1800-1826, nimi myös muodossa Gynterbock) kanssa. Tällöin Bengt Herman mainittiin Hiitolan Pukinniemen hovin förvalttarina eli työnjohtajana. Catharina Amalia kuoli isorokkoon. Pariskunta oli ennättänyt saada kaksi lasta, Maria Natalian (s. 1824) ja Bengt Sigfridin (1825-1907). 

Bengt Herman avioitui uudelleen 4.4.1827 Wendla Gustava Langbergin (1802-1829) kanssa. Wendla Gustava oli papin tytär Luhangalta. Tämän vaimon kanssa syntyi yksi poika, Herman (1828-1891). Tässä vaiheessa perhe asui vielä Hiitolassa, mutta muutti pian Wendla Gustavan kuoltua Parikkalaan.

Parikkalassa Bengt Herman Caloniuksesta tuli kruununnimismies (kronolänsmannen) ja hän asettui asumaan Joukio Nro 1 tilalle. Oletettavasti leskimiehen perheen asuintalo sijaitsi jossain Joukionsalmen lähettyvillä, lähellä salmen ylittävällä soudettavalla lossilla toimivaa ylityspaikkaa. Pian Parikkalasta löytyi uusi vaimo, 17 vuotta Bengt Hermania nuorempi Amalia Lovisa Europaeus (1807-1851), jonka kanssa Bengt Herman avioitui marraskuussa 1830. 

Amalia Lovisan isä oli Parikkalan vt. kirkkoherra ja varapastori Isak Emmanuel Europaeus (1768-1840), joka oli opiskellut papiksi Turussa. Isak Emmanuelin isä eli Amalia Lovisan isoisä Matias Reinhold Europaeus (n. 1718-1777) oli myös opiskellut papiksi Turussa ja teki elämänuransa Parikkalan kirkkoherrana. Amalia Lovisa syntyi Oravaniemellä kappalaisen pappilassa, jonka kunto oli heikko ja seurakunnan tila oli varsin huonoissa kantimissa osittain sen vuoksi, että varsinaisella kirkkoherralla oli elämänhallinnan ongelmia. Tilanne parani vasta 1819, kun Anton Ulrik Rönnholm valittiin uudeksi kirkkoherraksi. 

Amalia Lovisan kanssa Bengt Herman sai 11 lasta: Kristian Emanuel (1832-1897), Laura Maria Renata (1833-1890), Mathias Magnus Wilhelm (1835-1911), Johan Anders (1837-1925), Fredrik Willehard (1838-1920), Sofia Elisabeth (s. 1840), Amalia Alexandra (1841-1909), Johanna Wilhelmina (1843-1868), Selma Renata (s. 1844), Natalia Kristina (s. 1846) ja Lydia (1849-1889).

Jossain vaiheessa 1830-luvun aikana perhe muutti Joukiosta lähemmäs kirkonkylää Huotikkalan tilalle (Kangaskylä Nro 1). 

Vanhin pojista Bengt Sigfrid seurasi isäänsä ja hänestä tuli kruununnimismies Kivennavalle. Bengt Sigfrid avioitui ja sai useita lapsia. 

Toisesta avioliitosta syntynyt Herman lähti 18-vuotiaana Pietariin ja hänestä tuli tehtaanomistaja Permiin. Venäjällä hän avioitui todennäköisesti englantilaissukuisen Elisabeth Cookin kanssa ja kuoli Nizhni Novgorodissa. 

Bengt Herman Caloniuksen ja Amalia Lovisa Europaeuksen lapsista Kristian Emanuelista tuli kirkkoherra Pyhäjärvelle Viipurin lääniin ja hän sai useita lapsia puolisonsa kanssa. 

Laura Maria avioitui kruununnimismies Henrik Rudolf Barckerin kanssa. Hän ehti elinaikanaan asua ainakin Helsingissä ja Tohmajärvellä. Ilmeisesti pariskunta jäi lapsettomaksi. 

Mathias Magnus Wilhelm opiskeli lääkäriksi ja väitteli lääketieteen tohtoriksi rokottamista käsittelevällä väitöskirjallaan vuonna 1865. Uransa hän teki Tohmajärven piirilääkärinä. Mathias Magnus Wilhelm oli isänsä tapaan kolmesti naimisissa ja sai useita lapsia. 

Johan Andersista eli Jannesta tuli nimismies Ruokolahdelle ja hän sai useita lapsia vaimonsa kanssa. 

Fredrik Willehard opiskeli apteekkariksi ja toimi apteekkarina Nurmeksessa. Myös hän kasvatti ison perheen vaimonsa kanssa. Fredrik Willehardin pojista Matias jatkoi isänsä uraa apteekkarina Nurmeksessa.

Matias Caloniuksen apteekki Nurmeksessa.
1920-luku
Nurmeksen museo

Sofia Elisabeth valmistui vuonna 1868 Jyväskylän seminaarista ja aloitti uransa kansakoulunopettajana aluksi Lappeenrannassa, josta hän vuonna 1875 siirtyi Viipuriin ja toimi siellä opettajana vuoteen 1903 asti.


Amalia Alexandra, josta käytettiin lempinimeä Malla, teki uran naisvankien parissa. Hänet valittiin vain 24-vuotiaana Lappeenrannan kehruuhuoneen eli naisvankilan käsityönopettajaksi ja kutojamestarittareksi. Vuonna 1882 hän siirtyi Hämeenlinnan naisvankilaan, jossa hän eteni urallaan vankilan johtajaksi asti. 

Pellavaliina, joka on kudottu Lappeenrannan kehruuhuoneella. 
1819-1889. Etelä-Karjalan museo. 


Johanna Wilhelmina avioitui, mutta ei ehtinyt saada yhtään lasta ennen kuolemaansa 25-vuotiaana.

Lydia oli vain 6-vuotias, kun vanhemmat kuolivat. Hänet lähetettiin Pietariin jonkinlaiseen orpokotiin tai orpojen (säätyläisten eli herrasväen lasten) kasvatuslaitokseen tai sisäoppilaitokseen. Tällaisissa kouluissa oppinsa saaneiden tyttöjen tavoin Lydiakin toimi aikuistuttuaan kotiopettajana. Hän avioitui varatuomari, valtiopäiväedustaja Karl August Herckmanin kanssa. Kuopiossa Lydia ystävystyi Minna Canthin kanssa ja hänestä kehkeytyi innokas naisasianainen. 

Bengt Herman Calonius kuoli Huotikkalan tilalla Parikkalassa 30.5.1851. Kaipamaan jäivät vaimo ja 12 lasta. Leski Amalia Lovisa kuoli noin puolen vuoden kuluttua lokakuussa 1851. Caloniusten kuoltua Huotikkalan tilan osti maanmittari Pietari Hannikainen. 

Caloniuksen perhe on elinaikanaan ollut näkyvä ja vaikuttava tekijä Parikkalan herrasväen elämässä. Amalia Lovisan kautta sukupiiri ulottuu useisiin - voisi sanoa miltei useimpiin - parikkalalaisiin sukuihin. 

Bengt Herman Caloniuksen lapsien kautta avautuu kuva 1800-luvun Suomesta, jossa alkoi olla uudenlaisia mahdollisuuksia kouluttautua ja edetä uralla. Vähitellen myös naisille tuli mahdolliseksi luoda uraa valtion viroissa joko opettajana tai valtion laitosten johtajattarina. Perheen kulttuurista, henkistä ja sosiaalista pääomaa oli karttunut vuosikymmenten aikana, kun edeltävien sukupolvien pappisviroissa toimineet olivat opiskelleet Turun akatemiassa, ystävystyen ja sitoen ammatillisia siteitä toisten pappien kanssa sekä myöhemmin avioituneet toisten pappien tyttärien kanssa ja näin verkostoituneet laajasti. 1800-luvun myötä pappisura ei enää ollut ainoa mahdollisuus, vaan ura nimismiehenä, lääkärinä, apteekkarina tai opettajana tarjosi mahdollisuuksia, joista Caloniuksen perheen lapset ottivat kiinni. 


Lähteet: geni.com verkkosivusto ja tietokanta, Suomen sukututkimusseuran HisKi tietokanta, Kansallisarkiston Karjala-tietokanta, Akatemiasampo tietokanta, Ylioppilasmatrikkeli -tietokanta

Inbjudning till de magister- och doktorspromotioner... 1910

Finlands Allmänna Tidning 28.2.1826 No 25

Finlands Allmänna Tidning 10.7.1851, No 156

Från Jenisej-expeditionen. Helsingfors Dagblad 28.6.1876, No 172

Koti ja yhteiskunta 15.5.1889, No 2

Karjala 1.10.1927 No 227A

Tarkiainen, V.: Minna Canth (Otava 1921).


sunnuntai 23. helmikuuta 2025

Suomen ensimmäinen naispuolinen kansanopettaja? Maria Christina Hörning Rantasalmelta.

Pappilan naisia ja etenkin Parikkalan rovasti Rönnholmin perhettä tutkiessani olen törmännyt siihen, että pappien tyttäret toimivat kansanopettajina kotiseurakunnissaan. Pappien tyttäret olivat usein paikkakunnan harvoja kouluja käyneitä naisia, eikä heillä useinkaan ollut omaa ammattia. Toisaalta pappien tyttärillä oli aikaa, rahaa ja osaamista eli resursseja käyttää toimintaan, josta ei saatu suoranaisia taloudellisia tuloksia. Toisin sanoen pappien tyttärien tekemä työ ei aina ollut välttämätöntä perheen elättämiseksi. Näin ollen pappien tyttäret saattoivat käyttää aikansa "tuottamattomaan työhön" kuten lasten opettamiseen lukemaan ja kirjoittamaan. Opettajan työ tuotti tuloksia, joita oli ja on hankala mitata rahalla tai tuloksellisuudella. Naisten työnteon historiaa tutkineet ovat usein keskittyneet tutkimaan sellaista naisten työtä, joka on ollut välttämätöntä perheen elatuksen takia, tai tapauksia, joissa naiset ovat osallistuneet omalta osaltaan perheen parissa harjoitettuun yritys- tai maataloudenharjoitustoimintaan. On osoitettu, että kaikkien perheen ja kotitalouden jäsenten panostus on ollut tärkeää ja on puhuttu niin sanotusta kotitalouden tuotantomallista (household economy). Pappien tyttärien toimintaa tässä mallissa ei ole huomioitu, koska on ajateltu, että pappien tyttäret tai pappien vaimot eivät voi missään olosuhteissa osallistua perheen pään ammatinharjoittamiseen. Näin periaatteessa onkin, sillä pappeus oli 1980-luvulle varattu vain miehille ja pappi harjoitti ammattiaan joko yksin seurakunnassaan tai useimmiten yhdessä seurakunnan muiden miespuolisten pappien kanssa.

Syksy. Ovenpäällismaalaus. Samuel Elmgren, 1820.
Suomen kansallismuseo.


Olen alkanut miettiä tätä kotitalouteen perustuvaa tuotantomallia uudelleen, kun olen lukenut pappien tyttärien ja pappien vaimojen elämästä. Nostan nyt esille yhden papin tyttären, jonka on väitetty olleen ensimmäinen (tiedetty ja dokumentoitu) naispuolinen kansanopettaja. 

Maria Christina Hörning syntyi Rantasalmen Osikonmäellä  helmikuun 21. päivä vuonna 1784. Hänen isänsä oli Johan Fredrik Hörning (1752-1824) ja äitinsä Maria Ruuskanen (Ruuskatar, 1760-1800). Maria Christinalla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka kuitenkin olivat todennäköisesti kuolleet jo ennen Maria Christinan syntymää. Näin ollen Maria Christina oli perheen vanhin eloon jäänyt lapsi ja toimi ajan tavan mukaan nuorempien sisarustensa kaitsijana. Maria Christinan (toisissa lähteissä Maja Stina eli suomalaisittain Maija Stiina) jälkeen perheeseen syntyi kolme tyttöä, joista vain nuorin Gustava (1793-1877) eli aikuisuuteen. Tyttöjen äiti kuoli Maria Christinan ollessa 16-vuotias ja pikkusisaren ollessa 7-vuotias. Tyttöjen isä avioitui uudelleen vuonna 1807 Lovisa Ikosen (1784-1838) kanssa, joka oli saman ikäinen Maria Christinan kanssa. 

Naisen unelmia. Pojat koulussa, tytöt koulussa.
August Mannerheim 1850. Helsingin kaupunginmuseo. 


Isä Hörningin ura

Maria Christinan syntyessä hänen isänsä oli 32-vuotias. Tuolloin isä Johan Fredrik Hörning kierteli Rantasalmella pitämässä rippikoulua. Isä-Hörning oli aloittelemassa maineikkaaksi kasvavaa pedagogista uraansa. Ruotsissa vuonna 1724 annettu koulujärjestys määritteli, että opettajan tuli omata riittäviä tietoja opetettavasta aineesta, pedagogisia taitoja ja esikuvallista elämäntapaa. Opettajien valvonta oli tuomiokapitulin eli luterilaisen kirkon alaista ja samoin koulut toimivat kirkon alaisuudessa. Johan Fredrik Hörning oli päässyt vuonna 1771 Nilsiän kappeliseurakunnan koulumestariksi ja lukkariksi. Melkoinen saavutus kouluja käymättömältä suutarin pojalta. Hörningillä ei ollut takanaan opintoja, vaan hän oli täysin itseopppinut. Toimittuaan opettajana Nilsiässä Hörning matkusti Rantasalmelle ja kirjautui 22-vuotiaana sikäläiseen triviaalikouluun, jonka penkkejä hän kulutti puolitoista vuotta. Triviaalikoulusta siirryttiin kymnaasiin ja sieltä yliopistoon, jos vain lukuhaluja ja ennen kaikkea taloudellisia resursseja kouluttautumiseen oli. Johan Fredrik Hörningillä oli ensiksi mainittuja, mutta ei jälkimmäistä. Opettajan ura oli usein sellaisten kohtalona, joilla ei ollut rahaa kouluttautua pidemmälle. 

Triviaalikoulun jälkeen Johan Fredrik Hörning pääsi Rantasalmen koulumestarin Hans Henrik Spåren (Spåran) apulaiseksi ja alkoi systemaattisesti kirjata ylös koululaisten lukutaidon kehitystä. Hörning myös kehitti tavuutavauksen ja häntä pidetään tämän lukemaan opetuksen muodon isänä. Aiemmin lukemaan oli opeteltu luettelemalla sanan kaikki äänteet ja vasta sitten muodostettiin sana kokonaisuudessaan. Hörningin johdolla alettiin tavaamaan tavuittain "koo-ii-äs kis äs-aa sa, kis-sa". Innovativiinen Hörning sai Rantasalmelta vakituisen pitäjän koulumestarin paikan. Nyt hän pystyi menemään naimisiin ja perustamaan perheen. 

Johan Fredrik Hörning alkoi kasvattaa kouluimperiumiaan ja otti työparikseen veljensä Adam Wilhelmin (toisissa lähteissä Adolf Wilhelm, s. 1755). Yhdessä veljekset opettivat sadoille rantasalmelaislapsille lukemisen saloja, uskontoa, laulua ja laskentoa. Opetus tapahtui talosta taloon kiertävässä kiertokoulussa. Talojen tuvissa oli talvisaikaan hämärää ja savuista, sillä talot olivat savupirttejä. Monissa paikoissa pienkarjaa - kanoja, kukkoja, lampaita ja porsaita - oli kylmimpään aikaan pirtissä lämmittelemässä. Koulunkäyntiin keskittyminen oli lapsillä vähän niin ja näin, kun mielenkiinnon vei tovereiden ja eläinten hassuttelut. Hörning oli kuitenkin ilmeisen taitava opettaja, sillä hänet palkittiin vuosittain työstään. 

Hörningin maine kiiri ja vuonna 1793 hänet kutsuttiin Sulkavalle pitämään koulua. Sulkavalla Hörning oli neljä vuotta ja opetti yli 700 lasta. Nyt Hörningillä oli kasassa tarpeeksi rahaa ja hän pystyi suorittamaan ylioppilastutkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1794 ja seuraavana vuonna hän läpäisi pappistutkinnon, vaikkain hänen taitonsa latinassa, kreikassa ja filosofiassa todettiin puutteelliksi. Tässä kohtaa hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli ja Hörning toimi jonkin aikaa opettajana Rantasalmella, kunnes vuonna 1804 hän siirtyi  Kerimäelle ja sieltä vielä samana vuonna Pieksämäelle. Vuonna 1806 Hörning saavutti seuraavan etapin urallaan, kun hänet nimitettiin virkaa tekeväksi kappalaiseksi Haukivuoren seurakuntaan, jossa hän toimi pari vuotta. Lopun elämäänsä Hörning kierteli Etelä-Savon seurakuntia virkaa tekevänä kappalaisena. Hän kuoli ollessaan virkaa tekevänä kappalaisena Kesälahden seurakunnassa. Tässä vaiheessa hän oli laskenut opettaneensa yli 12 000 lasta. 

Kiertokoulu. Eero Järnefelt. Kansallisgalleria


Maria Christinan nimitys opettajaksi

Maria Christina Hörning tuli isänsä sijaiseksi Rantasalmen koulumestarin tehtävään vuonna 1809 ja toimi sijaisena isälleen ja tämän apulaisena toimineelle sedälleen ainakin kevätlukukauden ajan. Aikalaislähteet kertovat, että Hörning oli opettanut vaimolleen latinaa, joten todennäköisesti tästä opista oli saanut osansa myös tytär. Paljon muuta ei Maria Christinan työstä opettajana tiedetä. 

Toimiessaan opettajana Maria Christina Hörning oli jo avioituinut nainen. Hänen puolisonsa Erik Ekelund (1772-1858) oli kersantti, musikantti ja toimi sittemmin appensa apuna Rantasalmen koulumestarin toimessa. Kevättalvella 1809 Ekelund oli todennäköisesti armeijan mukana sotimassa Venäjää vastaan, joten hänen vaimonsa hoiti perheen "koulubisnestä". Ekelundien lapset, neljävuotias Johan Henrik ja puolitoistavuotias Fredrika, saivat ehkä olla kuunteluoppilaina koulussa.

Johan Fredrik Hörningin urasta kertovien tarinoiden ja historiikkien joukossa on kertomus siitä, mitä hänen puolisonsa (epävarmaa kumpi näistä) ajatteli latinanopinnoista. Hörningin palatessa opetusmatkaltaan pitäjästä oli vaimo irrottanut eteisestä lattialaudan, joten Hörningin astuessa tupaan putosi hän talon alla olevaan kellariin. Vaimo ei päästänyt miestään ylös ennen kuin tämä lupasi lakata piinaamasta vaimoaan latinanopinnoilla. Voi vain ihmetellä, miten kaiken päivää lapsia opettanut Hörning jaksoi vielä iltaisin paneutua vaimonsa latinanopintoihin sellaisella innolla, että oppilas väsyi ja turhautui pedagogin vaatimuksiin. On mahdollista, että Hörning suhtautui samalla innolla tyttäriensä kouluttamiseen ja on olemassa jonkinlaista perimätietoa siitä, että Maria Christina osasi latinaa. 

Lasten paras tavara. "Aapinen" vuodelta 1731.
Jyväskylän yliopiston tiedemuseo


Hörningien "kouluimperiumi" ja pappiloiden naisten työ

Hörningien perheen elanto riippui täysin seurakunnan koulumestarilleen maksamista palkkioista, jotka maksettiin lähinnä luontaistuotteina eli viljana. Ilmeisesti palkkio oli sen verran hyvä, että sillä pystyi elättämään oman perheen lisäksi avuksi otetun veljen perheineen. Adam Wilhelm Hörningin perheeseen syntyi viisi lasta. Näistä Anders-poika päätyi jatkamaan isänsä ja setänsä "kouluimperiumia" toimien Parikkalan seurakunnassa koulumestarina. Anders Hörning mainitaan  koulumestarin oppilaana vuonna 1821, jolloin hän avoitui Catharina Kärkkäisen kanssa. Hörningin ilmestyessä Parikkalaan oli pitäjän koulumestarina Matti Sonni (n. 1737-1825). Koska hän sairasteli ennen kuolemaansa eivätkä pitäjäläiset päässeet sopuun siitä, miten koulunkäynti seurakunnassa tulisi järjestää, hoiti koulumestarin tehtävää hänen poikansa Israel ja muut vaihtuvat sijaiset, joista yksi oli Anders Hörning. Anders Hörning oli elossa vielä 1865, jolloin rippikirjassa mainittiin entisenä sotilaana, joka asui leskenä Änkilän kylässä.  

Vaikka Maria Christina mainitaan vain ohimennen hänen isäsnsä uran yhteydessä, paljastaa hänen lyhytaikainen toimintansa opettajan sijaisena poikkeusoloissa sen, että myös kansanopetuksen voi ajatella 1700- ja 1800-lukujen taitteessa järjestyneen kotitalouden tuotantomallin mukaisesti. Muita elinkeinoja tutkittaessa on havaittu, että aviomiehen tai isän ollessa estyneenä perheen naiset voivat vastata elinkeinonharjoittamisesta. Näin oli myös koulumestarin tehtävässä. Ainoastaan papin tehtävään naiset eivät voineet tarttua. Hörningin tytär ei olisi voinut kiivetä saarnastuoliin isänsä sijaan. 

On mahdollista, että tutkimuksen edetessä löydämme aineistoa, joka paljastaa pappien vaimojen ja tyttärien muilla tavoin auttaneen pappeja työssään. He saattoivat kirjoittaa puhtaaksi dokumentteja, saarnoja ja huolehtia virantoimituksen sellaisista tehtävistä, jotka eivät kuuluneet papin toimittamiin sakramentteihin tai evankeliumin saarnaamiseen. Naisten historiaa tutkineet historiantutkijat ovat jo kauan puhuneet siitä, että naisten tekemä työ on ollut historiassa näkymätöntä ja nostaneet esille naisia, jotka ovat olleet tavalla tai toisella aktiivisia ja toimineet kulloinkin vallinneiden yhteiskunnallisten reunaehtojen sallimissa rajoissa. Pappiloiden naisten tekemä työ on tähän asti jäänyt melko vähälle tutkimukselle, mutta näyttää siltä, että pintaa raaputtamalla siitäkin löytyy uutta tietoa, kuten vaikka 1600-luvun papin vaimoja tutkineen Miia Kuhan tutkimukset osoittavat.

 


Lue lisää:

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.10.1883 No 6

Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.11.1883 No 7 

Alempi kansanopetus 1.4.1913 No 4

Alempi kansanopetus 1.5.1913 No 5

Etelä-Savon rakennusperintöyhdistys ry: Rantasalmen kappalaisen pappila

Ernst Lampén: Suomea maitse ja meritse. Otava, Helsinki 1918. 

K. G. Leinberg: Johan Fredrik Hörning: Finlands förnämste sokneskolmästare. Finska Litteratur-sällskap, H:fors 1883.

Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen: Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS, Helsinki 2010. 

Jaana Juvonen: Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996. 

Lisäksi tekstissä on käytetty apuna Suomen sukututkimusseuran HisKi tietokantaa, geni.com -sivustoa ja Parikkalan seurakunnan rippikirjoja. 

tiistai 19. joulukuuta 2023

Elisabeth Crohns kirjoittaa joulunvietosta Kiteellä vuonna 1805

Elisabeth Crohns syntyi Kiteellä vuonna 1791. Hänen isänsä Petter Johan Crohns oli Ruotsin armeijan Karjalan jääkärirykmentin luutnantti ja Kiteen nimismies. Elisabethin äiti oli Anna Maria Andersin, Karjalan pohjoisen kihlakunnan kruununvoudin, Kiteen ja Kesälahden nimismiehen tytär. Elisabethilla oli kaksi vanhempaa veljeä, Erik Anders ja Johan, yksi nuorempi veli Herman ja kolme nuorempaa siskoa Maria Sofia, Johanna Wilhelmina ja Anna Charlotta.

Elisabeth oli innokas kirjoittaja, joka kävi kirjeenvaihtoa etenkin isoveljiensä kanssa. Nämä lähtivät vuoden 1805 tienoilla pois kotoa, Erik Anders ensin Kuopioon ja sitten Porvooseen kymnaasiin, josta hän jatkoi opiskelemaan Turun akatemiaan. Johan veli palveli Ruotsin armeijassa ja osallistui Suomen sodan taisteluihin Pohjois-Pohjamaalla, jossa hän kuoli johonkin sodanaikaiseen kulkutautiin. Elisabethista tuli juhannusviikolla 1809 iisalmelaisen pappi Pehr Johan Collanin puoliso.

Collan-suvun kokoelmassa Kansalliskirjastossa on useita Elisabethin kirjoittamia kirjeitä. Eräässä niistä hän kuvaa Kiteellä vuonna 1805 vietettyä joulua. Käännän kirjeen tähän ja koetan säilyttää alkuperäisen kirjeen hengen, jotta lukijat voivat nähdä miten heikko oikeinkirjoitus tuolloin 14-vuotiaalla Elisabethilla oli. Tämä oli tavallista aikakauden tytöille - monessa varakkaassakaan perheessä ei paneuduttu tyttöjen oikeinkirjoituksen opettamiseen samalla tapaa kuin poikien. Elisabeth paransi kirjoitustaitoaan avioiduttuaan - hän kertoi kirjeissään saaneensa opetusta itseään huomattavasti vanhemmalta aviomieheltään. 

Joulunaikaan tehtiin paljon vierailuita. Matkaa taitettiin reellä.
Reki Turun museokeskuksen kokoelmista. 


Oli joulu juhlat meillä oli melkoisen hienosti tänä vuonna, 3 [kolmantena] joulupäivänä oli juhlat papilassa. rouva telen [Katarina Helena Sirelius] sai tyttären mutta sinne ei oltu kutsuttu muita kuin kummit. et usko kuinka mukava joulu meillä oli joulu puurolle olimme kutsuttu kapteeni fresen [Joakim Henrik Frese] luo. sieltä ajoimme [pois] isoäidin [äidinäiti Gunilla Christina Elfvengren] ja jannen [Johan veli] kanssa. kapteenska [Ulrika Christina Kumling] sairastui samana päivänä mutta nyt hän on melkein terve hänen miehensä on nyt kuolemansairas, eikä ole pienintäkään toivoa että hän saisi terveytensä takaisin. hänen veljensä* oli tullut tänne helsingistä. ottaakseen itselleen vaimon, hän matkustaa nyt pois tämän kuun lopussa. arvaat varmaan kuinka kaipaamme häntä kun menetämme hänet [morsiammen] täällä Kiteellä, kapteenskan sisko tuli Kiteelle kuten myös neiti tawast** veljensä kanssa, nuorempi [epäselvä] tuli uudeksi vuodeksi hämeestä. lähetämme nyt heidän mukana kirjeemme, kun salmen [Petter Anders Sallmen?] on joulumatkallaan savonlinnaan, josta Minä sain uuden karttuunileningin [puuvillaleninkikankaan] joka maksaa kuusi taaleria kyynärä, mutta saat uskoa että se on kaunis. puhuit joululahjoista kirjeessäsi Minä laitan vielä joululahjaksi sinulle vaikka olisit neljäkymmentä neljä peninkulmaa lähelläni kuin mitä olet kaukana, tai Rantasalmella Minä lähetän sen äidin mukana, Minulla on hyvin kiireinen uutinen sinulle Minä näin sinun nimesi leikattuna yhden tytön muistikirjasta täällä Kiteellä, mutta Sinä et saa sanoa siitä suloiselle enkelillesi kun muuten hän voi hylätä sinut ja sitten menetät kaiken ilosi niin kauan kun olet siellä pårvååssa. voi hyvin niinkun elät toivoo Lisette

Lovisa Sofia Borisoffin empireleninki 1800-luvun alusta. 
Turun museokeskus. 


*Fresellä oli useampi veli, jotka palvelivat Viaporissa Helsingissä. 

** Kuopion Haminalahden Tawasteja. 


sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Erik Gabriel Sederholm - opettaja, Koitsanlahden hovin vuokraaja ja Rapattilan kartanon isäntänä

Erik Gabriel Sederholm syntyi 29.7.1790 Tuusulassa. Isänisä oli helsinkiläinen kauppias ja laivanvarustaja ja tehtailija Johan Sederholm, jonka rakennuttama talo seisoo edelleen Senaatintorin laidalla. Erikin syntymän aikaan isä Karl Albrekt oli luopunut kuninkaallisen sihteerin virastaan Tukholmassa ja viljeli maatilojaan Helsingissä ja Mäntsälässä. Erikin äidinisä Erik Olander oli omistanut tilan ja sahan Tuusulan Kellokoskella, mutta sekä äidinisä että äidinäiti olivat kuolleet Erikin syntymän aikoihin. Erikin eno Johan Gustaf Olander meni Erikin syntymän aikohin naimisiin Johan Sederholmin tyttären Hedvig Magdalenan kanssa. Perheen ja sukupiirin varallisuus ja asema olivat tiukasti kytköksissä Viaporiin ja sen tuomiin mahdollisuuksiin.


Johan Sederholm (1722-1805). 
Emmanuel Thelningn maalaus 1804. 
Helsingin kaupunginmuseo.

Erik Gabrielista ei tiedetä juuri mitään. Hän ilmestyy historian lehdille oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän entisenä opettajana ryhtyy vuokraamaan Koitsanlahden hovia Parikkalassa. Tämä tapahtuu vuonna 1816. Venäjän valtio oli ottanut Koitsanlahden haltuunsa sen jälkeen, kun alueen talonpojat olivat nousseet 1783 kapinaan hovia hallinnutta ruhtinas Pavel Skavronskia* ja hänen edusmiehiään vastaan. Valtio antoi tilan hallinta- tai vuokraoikeuden (termit ovat vaihtelevia eri lähteissä) venäläiselle lääkärille, valtioneuvos ja ritari Christoper Kniperille, joka vuokrasi tilan edelleen Parikkalan nimismies Friedrich Schlossmanille. Schlossmanin muutettua pois paikkakunnalta vuokraajiksi tulivat viipurilaiset kauppiaat Kustaa Ronkainen ja Mathias Sonni ja heidän jälkeensä vuonna 1816 Erik Gabriel Sederholm. Vuosivuokra oli 1800 ruplaa. Kniperin kuoltua valtio huutokauppasi hovin vuokraoikeuden vuonna 1822. Tuolloin huutokauppaan osallistuivat Sederholmin lisäksi Jakob Fredrik Lagervall ja joukko pitäjäläisiä, jotka näin ajattelivat pääsevänsä eroon hovin päivätöistä. Sederholm voitti huutokaupan, mutta muutti pois Koitsanlahdesta jo seuraavana vuonna. Sederholm oli miltei heti Parikkalaan saavuttuaan avioitunut nimismies Lasseniuksen vain 16-vuotiaan tyttären Johanna Fredrikan (1800-1841) kanssa. Koitsanlahdesta Sederholmit muuttivat anoppilaan, kunnes perhe muutti 1829 virallisesti Viipuriin, joskin siellä oltiin ilmeisesti asuttu jo aiemmin. Viipurin seudulla Sederholmit asettuivat asumaan Rapattilan kartanoon.

Parikkalassa Sederholmien luona asui perheen äidin Johanna Fredrika Lassenuksen sisaren tytär Johanna Gustava Paulin (1782), joka isä oli Tuusulan kirkkoherra. Rippikirjojen mukaan Johanna Gustava oleskeli Parikkalassa ainakin vuodet 1818-1827, eli miltei koko sen ajan, kun Sederholmit asuivat Parikkalassa. Voi olettaa, että Johanna Gustava seurasi perhettä Rapattilaan. Nuori äiti, joka oli 16-vuotiaasta alkaen lähes jatkuvasti raskaana tai imetti tarvitsi vanhemman naispuolisen sukulaisen apua. Naimattomille sukulaisnaisille koetettiin löytää paikka, jossa he voivat olla avuksi ja saada näin työtä vastaan katon päänsä päälle. 

Uusi koti Rapattila sijaitsi Viipurin Tienhaarasta noin neljä ja puoli kilometriä Lappeenrannan suuntaan. Lähellä olivat muun muassa Juustilan ja Herttualan kartanot. Ennen Sederholmeja kartanoa oli pitänyt hallussaan hallussaan Viipurin pormestari Niklas Jaenisch. Hänen jälkeensä Rapattilan hallinta siirtyi lääkäri L. de Bourgeoisille, häneltä Pietarin suomalaisen seurakunnan kanttori Johan Nymanderille ja hänen kuoltuaan tyttären miehelle Odert Henrik Gripenbergille. Gripenberg myi Rapattilan 1828 Sederholmille. Gripenberg saattaa olla avain Sederholmin menneisyyteen, sillä Gripenberg oli koulunjohtaja, joka johti useampia kouluja ympäri eteläistä Suomea ja toimi Rapattilasta lähdettyään Haminan kadettikoulussa. Ehkä Sederholm oli ollut opettajana jossain Gripenbergin koulussa, vaikkapa poikien sisäoppilaitoksessa Hämeenlinnassa?**

Odert Henrik Gripenbeg perusti Hämeenlinnaan poikakoulun, jonka opetusfilosofia perustui sveitsiläiseen Pestalozzi-kouluun. Gripenberg oli vuonna 1810 tutustunut Johann Henrich Pestalozzin Yverdoniin perustaman koulun toimintaan. Pestalozzilainen opetusmenetelmä perustui 1700-luvun valistusajatteluuun, jonka mukaan köyhien asemaa paransi parhaiten koulutus. Gripenberg noudatti koulussaan Pestalozzin filosofiaa, joihin kuului jokaisen ihmisoikeudet - vaikka käytännössä koulun oppilaat olivatkin aatelispoikia. Gripenbergin koulussa opetettiin reaaliaineita (historia, maantiede, luonnontiede) ja uusia kieliä (saksa, englanti, ranska) eikä lainkaan latinaa kuten tuon ajan muissa poikakouluissa. Koulu erosi myös siinä muista aikakauden kouluista, että ruumiillinen rangaistus ja ulkoluku olivat siellä kiellettyjä. Gripenberg sai koululleen tukea sekä Venäjän keisarilta että Ruotsin kruununperilliseltä Kristian Augustilta, joka maksoi Gripenbergin opintomatkan Sveitsiin. Kotimaassa Gripenbergiä tukivat Gustaf Fredrik Stjernvall, kenraalikuvernööri Fabian Steinheil sekä kreivi Gustaf Mauritz Armfelt. Nimekkäistä tukijoistaan huolimatta koulu ei ollut kovinkaan menestynyt ja Gripenberg muutti sen ensin Hämeenlinnasta Poriin ja sieltä Sääksmäelle, josta oli perinyt Voipaalan kartanon. Koulun toiminta kartanossa ei ollut pitkäaikaista. Vuonna 1828, kun Gripenberg myi Rapattilan Sederholmille, oli hän sokeuduttuaan joutunut jättämään opettajantehtävänsä Haminan alkeiskoulussa. Sinne hän oli siirtynyt Voipaalasta 1823. Sokeutuminen ei kuitenkaan estänyt Gripenbergiä toimimasta, vaan hän perusti vielä 1835 tyttökoulun Helsinkiin, joka jatkoi toimintaa vielä Gripenbergin kuoltuakin. 

Parikkalassa Sederholmien nuori perhe mitä todennäköisimmin seurusteli paikkakunnan toisen nuoren säätyläisperheen, kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholmin perheen kanssa. Molempien perheiden päät olivat kiinnostuneet koulutuksesta - rovasti Rönnholm oli ennen Parikkalaan tuloaan ollut opettajana Viipurissa - ja molempien opetusfilosofia perustui valistusajatuksille ja modernille humanistiselle ihmiskuvalle. Perheiden äideillä oli siteitä Pietarin saksankielisiin seurapiireihin, joten he saattoivat tukea toisiaan kohtalon heitettyä heidät syrjäiseen Parikkalaan. Nuoret vaimot varmasti myös tukivat toisiaan silloin, kun lapset sairastelivat ja lasten kuolemasta aiheutui surua ja ahdistusta. Mahdollisesti iloisempiakin hetkiä vietettiin yhdessä, istuttiin iltaa, luettiin ääneen ja ehkä jopa tanssittiin ja musisoitiin nuoren ruustinnan myötäjäislahjaksi saaman piano forten äärellä. 

Erik Gabrielin lapset

Erik Gabriel Sederholm kuoli Rapattilassa 1834 ja tila jäi hänen leskelleen ja lapsilleen. Perheeseen oli syntynyt kymmenen lasta: Parikkalassa syntyivät Albert Constantin (1817), Karl Robert (1818-1903), Erika Emilia (1820-1820), Erik Ferdinand (1821-1822), Fredrika Anna (1823) ja Julia Antoinette (1824-1895). Rapattilassa syntyneeksi on kirjattu Dorothea Wilhelmina (1827), Agathon (1828-1879), Amalia Eleonora (1829-1921) ja Erik Gabriel (1833-1894). Isän kuoltua äiti meni vielä uusiin naimisiin maanmittari Carl August Sierckenin kanssa ja sai tämän kanssa tyttären Ida Sofian (1841-1913). Fredrika Lassenius kuoli Rapattilassa ja tila myytiin pois.  

Karl Robert Sederholm palveli Venäjän armeijaa muun muassa linnoitusupseerina Sevastopolissa ja Hersonissa. Hänet tunnetaan myös harrastuksistaan, joihin kuului uskonnonfilosfia, spiritualismi ja rakennustaiteen aatehistoria sekä pienoismallit. Ukrainassa Karl Robertin tavoin vaikutti myös tämän isän veli Karl Thedor Sederholm (1789-1867), joka erotettiin pappisvirastaan Harkovassa 1820 harhaoppisuuden vuoksi, mutta jatkoi uraansa opettajana ja kirjailijana Venäjällä. Uskonnollisfilosofiset pohdinnat ja spiritualismi todennäköisesti yhdistivät näitä kahta nimikaimaa.

Karl Robert Sederholm kotioloissaan. 
Museovirasto.


Julia Antoinette putkahtaa esille 1867, kun hän ilmestyy kotiopettajattareksi Sauvoon Karl August Krookin ja Elisabeth Collanin lapsille. Isäpuolen sukujuuret läheiseen Saloon sekä Julian syntymäpaikkakunnan Parikkalan rovasti Collanin ja Elisabeth Collanin sisaruussuhde varmaankin helpottivat työpaikan löytymistä. Rovasti Collan myös saatteli Julian Sauvoon Krookien Kärkkisten tilalle, jossa perhe tuolloin asui. Krookin perheen tyttären Augustan muistelmissa Julia Sederholm kuvataan ankarana opettajana, joka ei tuntenut kesäloman käsitettä ja jonka opetuskieli oli saksa. On mahdollista, että Julia oli toiminut opettajana Gripenbergien Helsingin tyttökoulussa sen viimeisimpinä toimintavuosina 1850-luvun alussa ja näin  jatkanut isänsä mahdollisesti aloittamaan yhteistyötä Gripenbergin kanssa. Krookeilta Julia siirtyi opettajaksi Helsingin saksalaiseen tyttökouluun jo ilmeisesti samana vuonna 1867. Julia kuoli naimattomana Helsingissä. 

Agathonin koulu-urasta ei juuri tiedetä, mutta hän ilmestyy vuoden 1868 tienoilla Hollolaan, jossa toimii lääkkeentekijänä (farmaseutti). Suvulla oli siteitä paikkakunnalle, sillä Voistion kartanoa Hollolassa asutti Agathonin isän veli Patrik Sederholm ja isän sisko oli aikoinaan avioitunut ruustinnaksi paikkakunnalle. Mahdollisesti Agathon opiskeli Saksassa, joten häntä ei löydy suomalaisesta ylioppilasmatrikkelista. 1866 Sederholmin kirjakauppa Helsingissä mainosti Agathon Sederholmin kirjoittamaa teosta "Universum. Grundrisse aus dem Buche des Lebens, der Natur, und der Welt". joka sisälsi ilmeisesti myös kirjoittajan muotokuvan. 

Amalia Eleonora avioitui ruotsalaisen majuri Daniel Emil Drangelin kanssa, joka omisti Mossebon säteritilan. 

Erik Gabiel, isänsä kaima, opiskeli metsänhoitajaksi Saksassa ja toimi metsähallinnon tehtävissä Suomessa. Tämän jälkeen hän isänsä tavoin suuntasi opettajaksi ja käänsi uskonnollis-filosofista venäläistä kirjallisuutta. 

Erik Gabriel Sederholm ja vaimo
Adamina Lovisa Rosén.
Lusto - Suomen metsämuseo.



* Skavronski asui Pietarissa ja eri puolilla Eurooppaa eikä hän tiettävästi koskaan käynyt lahjoitusmaallaan. Hänestä kerrotaan, että hän oli erikoinen hahmo, joka puhutteli kaikkia palvelijoitaan oppeeralaulajan äänellä ja oli kouluttanut palvelijansa vastaamaan samalla tapaa. 

** Sederholmia ei näy rippikirjoissa asumassa Porissa Gripenbergin talossa vuosina, jolloin koulu toimi Porissa. Jos hän oli Porissa, asui hän muualla. Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan rippikirjat eivät ole saatavilla niiltä vuosilta, kun Gripenbergin koulu toimi siellä. 

Lähteet: 

Parikkalan seurakunnan rippikirja 1818-1826, KA. 

Helsingfors Dagblad 19.8.1865, No. 191.

Hufvudstadsbladet 3.6.1869, No. 125. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 14.5.1868, No. 58.

Wiborgs Nyheter 31.10.1902, No. 253. 

Aalto, Seppo, Granqvist, Juha-Matti, Gustafsson, Sofia: Linnoituskaupunki: Helsinki ja Viapori 1721-1808. Helsinki: Minerva-kustannus 2020. 

Hatakka, Sampsa: Aikalaiskuvauksia Viaporista, osa 7: Johan Gustaf Olander (viitattu 21.9.2021). 

Juvonen, Jaana: Parikkalan historia. Parikkala, 1996. 

Kalleinen, Kristiina: Steinheil, Fabian. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021) .

Kotivuori, Yrjö: Jaensich, Niklas. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Erik Gabriel. Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Kotivuori, Yrjö: Sederholm, Karl Theodor.  Ylioppilasmatrikkeli. Verkkojulkaisu. 2005 (viitattu 21.9.2023).

Krook, Augusta: Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Helsingfors: Söderströms 1950. 

Meurman, Otto-I.: Viipurin pitäjän historia III. Kartanot. 1985. 

Mäntylä, Ilkka ja Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sederholm, Johan. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).  

Paaskoski, Jyrki: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Helsinki: SKS 1997. 

Seabag Montefiore, Simon: Romanovit 1613-1918. Helsinki: WSOY 2017. 

Teerijoki, Ilkka: Stjernvall, Gustaf Fredrik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. studia Biographica 4. Helsinki: SKS, 1997- (viitattu 21.9.2021).

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS 2012.    .  



tiistai 11. heinäkuuta 2023

Parikkalan kirkon kellotapuli

Tuoreessa Parikkalan-Rautjärven sanomissa (ilm. 6.7.2023) oli juttu Parikkalan kirkon kellotapulin uudesta viiristä, joka tehtiin vanhan mallin mukaan. Jutussa luki, että Parikkalan kirkko ja kellotapuli valmistuivat vuonna 1817.


Parikkalan kellotapuli. Viktor Svaetichin, 1915. 
Lahden museot


Lueskelin parisen vuotta sitten tutkimushankkeeni tiimoilta Parikkalan pitäjänkokouspöytäkirjoja ja muistin, että kokouksissa keskusteltiin kellotapulin rakentamisesta. Kirkko, kellotapuli ja rovastin pappila olivat palaneet 1800-luvun alussa, joten pitäjässä oli paljon rakentamistöitä, kun kaikki nämä tärkeät rakennukset uusittiin. Parikkalaan oli saatu 1819 uusi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm, joka oli tarmokas ja kärsivällinen paimen pitäjäläisilleen. Vaikka kirkollisten rakennusten rakennustyöt oli aloitettu jo ennen Rönnholmia, oli hän niiden loppuunsaattamisessa mukana aktiivisesti etsien tietoa ja patistaen pitäjäläisiä toimimaan. Rönnholmin aikana valmistui myös kirkon viereen pitäjäntupa, nykyinen käsityökeskus. 

Kellotapulilla oli 1800-luvulla tärkeä tehtävä, sillä kellojen soitolla voitiin ilmoittaa sekä pyhän jumalanpalveluksista niin myös hautauksista ja hälyttää ihmisiä kokoon, jos vaikka kirkonkylää uhkasi tulipalo tai muu suuri onnettomuus. Tuon ajan äänimaailmassa, jossa ei ollut olemassa sähköisesti vahvistettua ääntä eikä teollisuuden tai liikenteen aiheuttamaa taustamelua, kirkonkellojen kumu oli varmasti sykähdyttävä kokemus. Ääni myös kantoi kauas yli Simpelejärven selän niin, että kaukaisemmissakin kylissä pystyttiin kuulemaan kutsu kokoontua kuulemaan sanaa. Vaikka kirkolle ei olisikaan ehditty enää saman päivänä aikana, niin ainakin pysyttiin kärryillä siitä, onko pyhä vai arki. Tämäkin oli tärkeä tieto aikana, jolloin päivämäärää ei pystynyt tarkistamaan muuta kuin almanakasta ja siinähän voi helposti mennä sekaisin päivistä, jos ei ole mitään pyhäpäivän erottavaa tekijää kuten kirkonkellojen soitto. 

Parikkalan kellotapuli

Parikkalan kellotapulin ja kirkon rakennusmestarina toimi Matti Salonen. Aluksi kellotapuli oli hiukan erilainen kuin nykyään, kuten Viktor Svaetichin piirroksesta voi huomata. Nykyisen asunsa kellotapuli ilmeisesti sai vuonna 1911 suoritetussa korjaustyössä.


Parikkalan kirkko ja etualalla kellotapuli.
Pekka Kyytinen 1953
Museovirasto


Vuonna 1832 Parikkalassa nousi esille kysymys kellotapulin korjaamisesta. Tapuli oli tuolloin seissyt noin 15 vuotta kirkon vieressä, kirkolta etelään johtavan maantien risteyksessä. Pitäjänkokous päätti, että kellotapulin kattoa korjataan kesällä 1833. Päätettiin, että katon puuosat korjataan ja katolle asennetaan uudet kattopellit. Vuonna 1835 katto ja kellotapuli päätettiin maalata öljymaalilla. Seuraavana kevään 1836 pitäjänkokouksessa päätettiin, että kellotapulin katolla oleva valkoinen risti (tuolloin ei vielä ollut viiriä) maalattaisiin valkoiseksi. Samoin kellotapulin luukut saisivat valkoisen maalipinnan ja katto maalattaisiin mustaksi. Itse torni maalattaisiin punamultamaalilla. Puutavara kellotapulin ja samanaikaisesti tehdyn kirkon korjaustyöhön tuotiin Putikon sahalta. 

Usein kirkon korjaustyöt kilpailutettiin urakkahuutokaupassa. Kellotapulin korjausurakan voitti Matti Juhonpoika Soikkeli Rasvaniemen kylästä. Hän oli kylänmies (byaman), eli osallistui pitäjän yhteisistä asioista päättämiseen ja edusti kylänsä asukkaita pitäjänkokouksessa. 

Tapuli korjattiin 1858-1859 ja uudelleen 1877, jolloin tapuli maalattiin valkoiseksi. Maali hankittiin Pietarista. 1882 tapuliin saatiin vihdoin ukkosenjohdatin, josta oli keskusteltu 50 vuotta. Korkealla mäellä kirkko ja kellotapuli olivat alttiita Parikkalassa usein riehuville ukkosille, mutta ilmeisesti johdattimen tehoon ei uskottu tai se katsottiin liian kalliiksi hankinnaksi. 1880-luvulla tapulin katto siveltiin asvaltilla, joka auttoi peltikatetta pysymään vesitiiviinä. Samalla tapulin seinät maalattiin vaaleanruskeiksi. Vuonna 1899 kellotapulin kivijalan rappaus annettiin haudankaivaja Olli Kososen (Hauta-Olli) tehtäväksi. (Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176)

1900-luvulla kirkkoa ja tapulia on kunnostettu useita kertoja. Vuonna 1911 kirkkoa ja tapulia korjattiin ja ilmeisesti tuolloin tapuliin saatiin viiri, joka nyt kesällä 2023 uusiittiin täysin palvelleena. Korjaustöitä johti kurikkalainen Antoni Hakala (Ilkka 21.10.1929, No 224) Vuoden 1911 remontissa kellotapuliin hankittiin uudet kivirappuset, tapulin sisällä olevat portaat loivennettiin, luukut saivat uudet saranat ja ne maalattiin. Tärkein oli kuitenkin katon kunnostustyö. Rappusia loivennettiin uudestaan vielä vuonna 1930. (Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26). Tapulin vesikatto maalattiin kesällä 1934. Työn tekivät M. Kanerva ja Emil Salminen Sortavalasta. (Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134) 

Sotien jälkeen tapulia ja kirkkoa on kunnostettu useita kertoja. Tapulin ja kirkonkin väri on muuttunut vuosien saatossa, samoin ulkoasu ja kirkon sisustus. Myös kirkon ympäristö on kokenut muutoksen, kun järvenlaskun myötä Simpeleen ranta on siirtynyt kauemmas ja ranta-alue on metsittynyt niin, että kirkonmäeltä ei enää ole avaraa näköalaa järvelle. Myös valtamaantie on siirtynyt pois kulkemasta kirkon viertä. Näin kellotapuli on jäänyt hiukan kuin sivuun. Alun alkaenhan tapuli tervehti etelästä pitäjään saapuvia matkaajia eikä kukaan päässyt pitäjän kirkonkylän ohitse huomaamatta kellotapulia. 


Parikkalan kirkko järveltä nähtynä. Postikortti.
H. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto


Kirkonkellot

Ilmeisesti kellotapulissa oli kello hetimain sen jälkeen, kun tapuli oli valmistunut. Tämä kello palveli ainakain reilun vuosikymmenen, kunnes meni syksyllä 1831 rikki. Kellojen soitto oli suntio Pekko Innansen tehtävä. Hän kertoi, että oli antanut Tyrjän kylältä kotoisin olevan Simo Klemetinpoika Sonnin soittaa kelloa, koska poika oli kovasti tätä toivonut. Seuraavana sunnuntaina huomattiin, että kello oli mennyt rikki. Pitäjäläiset olivat sitä mieltä, että seurakunta hankkii uuden kellon seurakunnan kustannuksella, mutta suntio halusi korvata kellon omista varoistaan. Hän halusi välttää joutumasta käräjille ja tulla syytetyksi huolimattomuudesta työssään. Pitäjäläiset suostuivat tähän ja valutuuttivat Innasen hankkimaan uusi kello Mikkelinpäivään mennessä omalla kustannuksellaan. 

Vuonna 1845 päätettiin kellotapuliin hankkia uusi kello. Hankintatyöhön valtuutettiin Yrjö Ollinpoika Suomalainen Kirjavalan kylästä. Hankitapaikaksi määrättiin Pietari, josta Suomalaisen pitäisi 400 seteliruplan määrärahalla hankkia sopiva kello. Rahamuseon rahanarvolaskurilla hinnaksi saadaan miltei 11 000 nykyeuroa. Mahtoi Suomalaista jännittää matkustaa Pietariin tällainen rahatukku mukanaan. Kellon asentamisen tapuliin suoritti Juho Pekonpoika Pitkänen Savikummun kylästä. 

Kellolle kävi kuitenkin köpelösti. Kello saattiin paikoilleen keväällä 1847, mutta jo heinäkuussa kello oli rikki. Syytä ei tiedetty, sillä kukaan ei ollut nähnyt kellossa mitään vikaa. Rikkoutunut kello päätettiin korjauttaa seuraavana kesänä jossain suomalaisessa valimossa. Kesällä 1849 Rönnholm toi seurakuntalaisten tiedoksi, että helsinkiläinen tehtailija Osberg voisi korjata kellon. Ilmeisesti Osbergin paja ei kuitenkaan ottanut kelloa työn alle, sillä toukokuussa 1850 kello päätettiin korjauttaa Pietarissa. 

Kellotapuliin päätettiin hankkia uusi, toinen ja isompi kello Krimin sodasta selviytymisen kunniaksi vuonna 1855. Meni muutama vuosi, kunnes vuonna 1858 pitäjäläisillä oli syytä juhlaan: vihdoin hovin päivätyöt oli lopetettu ja tätä juhlistettiin uudella kirkonkellolla. Tällä kertaa kello hankittiin Osbergin (Osberg & Bade) valimosta Helsingistä ja kelloon valettiin teksti: "Tämä kello haettiin Parikkalaan wuonna 1858 muistoksi sinä wuonna parikkalaisille Armossa suodusta wapaudesta päiwätyön kuormasta Koitsanlahden howiin." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2) Nyt ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten kello testattiin välittömästi soittamalla sitä 12 tuntia yhtä soittoa. Kello kesti koitoksen. 

(Mielenkiintoinen havainto, että tästä kirkonkellosta ei ole yhtään kuvaa internetissä saatavilla. Olisi kulttuurihistoriallinen teko, jos joku taho tällaisen kuvan saisi ladattua.) 

Innasen rikkoutuneen tilalle hankkima kello hajosi vuonna 1866 ja Osberg toimitti uuden kellon, joka laivattiin Helsingistä Viipuriin ja sieltä sen nouti torppari Juho Neuvonen Oravaniemeltä. 

Vuonna 1928 kellotapuli ja kirkonkellojen soitto oli vielä merkittävä tapahtuma: "Kirkkomäellä wielä nytkin wanhin kansanpolwi pyhäaamuna kuultuaan ensimmäisen läppäyksen aamukellon soitosta hartaana ja kunnioittawana nostaa hattunsa, sillä se ymmärtää kellon juhlallisen, korkeuksiin kutsuwan ja wapautta kaikuwan äänen." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 25) 


Kellotapuli tapahtumien näyttämönä


Tyttöjä ja poikia Parikkalan kirkolla helluntaina. 
A. Heinonen 1892
Museovirasto


Koska kellotapuli oli keskellä kylää, sai se toimia monenmoisten tapahtumien näyttämönä ja ihmisten kohtaamispaikkana. Vuonna 1909 nimimerkillä Kulkijapoika Parikkalan Sanomiin kirjoittanut kertoi kellotapulin liepeillä pyhäisin tapahtuvasta korttipelistä ja tupakoinnista. Tapuli oli toiminut ilmeisesti jo rakentamisajastaan 1800-luvun alusta alkaen myös tilapäisenä majapaikkana kirkolla asioiville, sillä vuonna 1866 Suomalaiseen Viralliseen Lehteen Parikkalasta raportoinut kirjoittaja nimimerkillä Tuiteroinen kuvaili tapulin toimivan "wierasmajana". (Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93). Kaikki ohikulkijat eivät mahtuneet pitäjäntupaan, joten tapuli sai toimia tilapäisenä säänsuojana. Tosin lehden seuraavan vuoden numerossa (4.1.1867, no 2) nimimerkki Oluwiliiniuslander kumosi kaiken, mitä Tuiteroinen oli kirjoittanut kellotapulista ja syytti Tuiteroista seurakunnan maineen pilaamisesta. Kumpikohan mahtoi olla oikeassa?

Kellotapulin viereinen kenttä oli omiaan myös maallisten tapahtumien järjestämiseen. Kesällä 1897 kentällä pidettiin lastenjuhlat, joissa laulettiin ja leikittiin. (Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190) 

Nykyäänkin kirkonmäen lähellä laiduntaa lampaita. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan pikemminkin voi ajatella, että eläimet kuuluvat kiinteästi kirkonmäen kulttuurimaisemaan. Eläinten ja ihmisten rinnakkaiselosta kirkonmäellä voi lukea useista 1900-luvun alun sanomalehtikirjoituksista. Vuonna 1938 kirkkohallitus lopulta kielsi eläinten laiduntamisen kirkonmäellä. (Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24) 

Eläinten väistyessä vetojuhdan tehtävistä kirkonmäestä tuli autojen kokoontumispaikka. Vuonna 1932 Parikkalan, Saaren ja Simpeleen moottoriajoneuvojen vuosittainen katsastus suoritettiin Parikkalan kirkonmäellä, kellotapulin välittömässä läheisyydessä. (Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19) Kirkon vieressä oli kylän suurin tasainen alue, siihen oli hyvä kurvata autolla maantieltä.

Sota-aikana oli vähällä, ettei kirkko ja kellotapuli olisi palaneet läheisen pappilan tavoin. Kun vihollisen tykkituli piiskasi Tyrjän suunnalta, lensi kirkon lähelle ammusten kappaleita tai luoteja, joiden jäljet nyt nähtiin alas otetussa kellotapulin viirissä. 

Lähteet: 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)

Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93

Suomalainen Virallinen Lehti 4.1.1867, no 2

Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190

Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176

Parikkalan Sanomat 30.6.1909, no 26

Parikkala 16.11.1910, no 46

Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2

Ilkka 21.10.1929, No 224

Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26

Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19

Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134

Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24

Parikkalan-Rautjärven Sanomat 6.7.2023, no 27

maanantai 5. kesäkuuta 2023

Kesänvietossa Parikkalassa

Parikkalan kirkkoherra Clas Collan kirjoitti kesällä 1866 veljensä vaimolle Pietariin. "Syreenit ja kirsikkapuut ovat täydessä kukassa ja satakieli laulaa." Laulussa oli kuitenkin surullinen sävel, sillä ruustinna oli kuollut vuosi sitten. Lapset olivat kuitenkin terveitä, uitiin ja nautittiin kesästä joka päivä.


Parikkalan pappila, Victor Svaetichin, 1916.
Lahden museot

 

Kirjeissään rovasti Collan kertoi kesävieraistaan, jotka olivat saapuneet pääkaupungista kesänviettoon. Muutaman kilometrin päässä pappilasta asuivat tähtitieteen professori Krüger* ja lääketieteen professori von Becker**. Rovasti oli erittäin tyytyväinen, että oli saanut "päivittäin seurustella oppineiden ihmisten kanssa", sillä etenkin pitkät talvet ilman muuta seuraa kuin paikkakuntalaiset olivat Helsingin humussa pitkään asuneelle Collanille raskaita. Collan kertoi kirjeessään, että hän oli käynyt helsinkiläisvieraiden kanssa pitkillä kävelyillä, uimassa ja keskustellut innokkaasti monista mielenkiintoisista asioista. 

Parikkalan kirkonkylää. Heinosen kirjakauppa 1905.
Museovirasto

Kesänvietossa Parikkalassa oli myös Clas Collanin Karl -veli perheineen. Tohtoriksi 1860 väitellyt Karl Collan tunnetaan säveltäjänä, mutta päivätyönsä hän teki Helsingin yliopiston kirjaston (nykyään Kansalliskirjasto) kirjastonhoitajana, johon hänet oli juuri nimitetty kirjeen kirjoittamisvuonna. Karl oli Parikkalassa todennäköisesti häämatkallaan vastavihityn puolisonsa Marian kanssa. Maria oli kuuluisan säveltäjän Fredrik Paciuksen tytär. Vaikka kirjeessä ei kerrotakaan, voi arvata, että musiikki soi pappilassa usein. Karl oli nuorikkoineen majoitettu pappilan pihapiirin pienempään rakennukseen, jolla tuntui olevan paljon kysyntää, sillä Clas Collan kirjoitti, että seuraavina kesinä se annetaan ensiksi varaavalle. Ehkäpä nyt oli tehty poikkeus vastavihityn parin hyväksi.


Karl Collan 1860-70-lukujen taitteessa.
Museovirasto


Clas odotti myös kirjeen vastaanottavaa Mariaa ja tämän puolisoa Alexanderia (myöhemmin aateloituna von Collan) Parikkalaan. Heille rovasti oli varannut "niin sanotun piispanhuoneen", josta hän aikoi sulkea oven suurella kaapilla pappilan kansliaan niin, että pariskunta ei häiriintyisi pappilan kansliassa kulkevista. Collan vitsaili, että "kansliassa on varattuna paikka myös Alexanderille, jos hän pitkästyisi piispanhuoneessa". Alexander toimi lääkärinä keisarillisen armeijan palveluksessa Pietarissa ja oli usein pitkillä työmatkoilla keisarillisen perheen mukana. Puoliso Maria oli Juvan Grotenfeltejä ja kirjeen vastaanottamisen aikaan vain 26-vuotias, yli 20 vuotta aviomiestään nuorempi. Ehkäpä nuoren vaimon posket punehtuivat, kun hän luki kirjeestä miehensä veljen uskalletun vitsin? Omat ja veljen lapset saivat nukkua vintillä, joten aikuisille jäi kahdenkeskistä aikaa. "Kestitsen teitä niin hyvin kuin voin!" lisäsi Collan.


*Adalbert Krüger tai Krueger, s. 3.12.1832 Marienburgissa Länsi-Preussissa. Opiskeli Berliinin yliopistossa. Vuodesta 1853 työskenteli Bonnin yliopistossa. Nimitettiin 1862 tähtitieteen professoriksi Helsinkiin. Avioitui Helsingissä edeltäjänsä tyttären Maria Wilhelmina Amalia Argelanderin kanssa. Pariskunnalla oli yksi tytär, joka Parikkalan vierailun aikaan oli noin 5-vuotias. 

**Frans Josef von Becker, s. 19.7.1823 Turussa. Vuodesta 1854 alkaen farmakologian ja farmasian professorina Helsingissä. Hoiti myös kirurgian professuuria. Silmälääkärinä alaan perehtyneen Alexander von Collanin kollega. Puoliso oli lääkärikollegan tytär Johanna Karolina Ascholin. Pariskunta oli lapseton. 


Lue lisää: Tapio Markkanen, Seppo Linnaluoto, Markku Poutanen (toim.), Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa. Observatorio 150 vuotta. Helsingin yliopisto 2001 (1984). 

(Päivitys 6.6.2023: Poistettu virheellisesti otsikoitu kuva)

perjantai 31. maaliskuuta 2023

Elisabeth Collan kirjoittaa veljelleen 31.3.1817

Järjestän piakkoin pienen työpajan tutkimushankkeeseeni liittyen. Sen kunniaksi käänsin yhden tutkimuskohteeni eli Elisabeth Collanin kirjeistä. Kirje on päivätty 206 vuotta sitten. Alkuperäinen kirje on kirjoitettu ruotsiksi ja koetin saada sen hengen ja tyylin välitettyä käännökseeni. 

Kirjeen vastaanottaja Erik Anders Crohns
toimi opettajana
Haapaniemen kadettikoulussa Rantasalmella.
Kadetti univormussaan 1812.
Museovirasto

Iisalmi 31 Maaliskuuta 1817

Sydämellisellä ilolla otin vastaan oikein rakkaan ja hyvän Collanini joka Perjantai-iltana Kello 8 tuli kotiin ja voi melko hyvin, sillä sinä olit varustanut hänet niin hyvin ensin Haapaniemessä  ja sitten vielä kestikievarissa, jonne sinä, minun hyvä veljeni ystäviesi seurassa seurasit häntä kiitän sinua kaikesta ystävyydestä ja hyväntahtoisuudesta jota osoitit minun hyvälle Aviomiehelleni.

Minulle oli todellakin ilo esitellä hänelle kaikki kolme lastamme terveenä ja voin jopa yllättää papan kun pieni Claesimme oli oppinut kävelemään muutamaa päivää aiemmin ja käveli avoimin käsin Isäänsä vastaan - kuvittele miten papan hellä sydän tunsi iloa tästä. 

tunnen edelleen pahaa mieltä kun muistelen miten toivoni päästä matkustamaan Rantasalmelle ei toteutunut. mutta kuin sain Collanilta kuulla miten paljon sairauksia siellä oli menossa, olin tyytyväinen tekemääni päätökseen olla matkustamatta nyt ovat lapset elossa pitkä matka olisi voinut sairastuttaa heidät.

Voit vain arvailla veliseni miten huolissani olin useita kertona Collanin poissaoleessa sillä täällä oli niin monta tilannetta jotka olisivat tarvinneet Collanin läsnäoloa, mutta sitten reipastuin ja määräsin kaiken niin kuin katsoin parhaimmaksi, ja olen onnistunut täyttämään Collanin toiveen kaikessa tärkeimpiä tehtäviäni oli lähettää Torpparit Ouluun, sillä se ei saanut tapahtua liian aikaisin eikä liian myöhään Viljan hinnasta johtuen joka nousee ja laskee, 14 päivää sitten lähtivät he, josta luulen jo kirjoittaneeni sinulle, ja viime perjantaina tulivat he takaisin 400 Riikintaalerin [kanssa] - joista 100 meni tarpeellisimpiin joita tarvitsin taloudenpitooni - niiden joukossa tärkeitä taloustarpeita joita olen kaivannut Keittiööni.

kaikesta yllä mainitusta halusin kirjoittaa sinulle veljeni, en ehdi mainita muuta koska Nykopp [1] kiirehtii, ja minun pitää vielä kirjoittaa Hedd[a]siskolle ja äidille [2]. pienen paketin haluaisin sinun lähettävän äidille, se sisältää hiukan lankaa jota hän tarvitsee kudottavakseen kun tilaisuus tulee, niin pyydän sinun oma ystäväni ja veljeni lähettävän rakkaalle äidillemme. tämä on tärkeä pyyntö jos ei nyt niin myöhemmin. mutta pakettia ei saa verottaa niin kuin Bergrothskanin [3] villapussi jossa oli 7 lispuntaa kun lähetin sen täältä, ja kun hän sai sen oli siinä ei enempää kuin 4 lispuntaa.

Nyt lupasi Nykopp kuljettaa paketin Äidille joka asuu lähempänä Savonlinnaa. Eilen vierailimme lapsenoluilla väisälässä, pikkuisen nimi on Petter Probus [4], mitä tykkäät tällaisesta nimestä.

Lopetan tähän ja laitan tuhannet terveiset Isoäidiltä [5] Tytöiltä ja lapsilta sinulle. jätä sydämeesi tilaa niiden tuhansien muiden tuumien joukkoon että et voi ilahduttaa ketään muuta ihmistä maailmassa niin paljon kirjeelläsi, kuin Rehellistä ystävääsi ja Siskoasi 

Lisette[ä]

Palvelusneiti [6] Niiaa ja kiittää nöyrimmin Professorin kohteliaista terveisistä - ja toivoo että hän saisi passata häntä täällä kesällä. hän on oikein kunnollinen ihminen, sanoo sinun Lisettesi.


[1] Nils Kristian Nykopp, s. 1799 Sulkavalla, k. 1853 Rantasalmella. Upseeri, sotakassanhoitaja. 

[2] Äiti Anna Maria Andersin, s. 1768 Kiteellä, k. 1831 Iisalmessa. Asuu Kiteellä leskenä. Hedda-sisko on kirjoittajan käly (aviomiehen sisko) Hedvig Maria Cygnaeus (os. Collan), s. 1774 Rantasalmella, k. 1844 Rantasalmella, Rantasalmen kirkkoherran puoliso, ruustinna. 

[3] Kuopiolaisen kirjanpainaja Gustaf Bergrothin vaimo Anna Brita Harald. Kirjanpainajan vaimo todennäköisesti kehräsi lankaa ja ansaitsi näin lisätuloja. 

[4] Petter Probus Heinricius, iisalmelaisen varalääninkamreeri Gabriel Heinriciuksen, s. 1775 Rantasalmella k. 1836 Iisalmessa ja vaimonsa Sofia Charlotta Gummeruksen, s. 1791 Pielavedellä k. 1862 Iisalmessa, neljäs lapsi. 

[5] Isoäiti on kirjeen kirjoittajan anoppi Helena Strömberg, s. 1746 Helsingissä, k. 1829 Iisalmessa. Tytöt ovat todennäköisesti taloudessa tilapäisesti asuvia sukulaistyttöjä.

[6] Alkuperäistekstissä Jungfru. Elisabeth Collan oli jokin aika aiemmin ottanut palvelukseensa palvelusneidin, joka toimi hänen henkilökohtaisena apuna ja seuraneitinä. Tämän nuoren naisen henkilöllisyys jää epäselväksi.