Surumäen kartanon ikkuna ja pala Parikkalan historiaa

 Kävin läpi kirjeitä, joita rovasti Clas Collanin tyttäret kirjoittivat sukulaisilleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1907 Anna Collan kertoi sedälleen Alexander Collanille paikallishistoriaan liittyvän tarinan Surumäen kartanon ikkunasta. Lainaan tähän suomentamaani Anna Collanin kirjettä.

Surumäen päärakennus. Arto Hämäläinen 1986-87. 
Lappeenrannan museot.

"Englantilainen Hall Esq. lienee tullut Parikkalaan noin 1840--50, ja hänellä oli mukanaan noin 13-vuotias poikansa, jonka rovasti Rönnholm kastoi täällä ja josta kastekirjassa lukee "äiti tuntematon". Erään aikaa Hall asui Surumäellä, jonka ikkunaan hän raapusti kuolemasta kertovan runon.* Anna Krook [Collanien sukulainen] käänsi sen ruotsiksi ja meillä pitäisi olla se jossain, mutta sitä ei nyt löydy. Ikkunaruutu lähetettiin 8 tai 10 vuotta sitten Edv. Hallille Poriin, hän on tämän Hallin pojanpoika. Vanhus ei kuollut Parikkalassa, oletettavasti Räisälässä. Ellen L[agerva]ll tuntee Porista insinööri Hallin (joka lienee Porin Hallin veljenpoika) ja hän ehkä voi kertoa asiasta lisää."

Englantilainen herra Hall oli John Hall of Tredennick (s. 16.5.1785 Lontoossa, k. 8.9.1859 Nojanmaan kartanossa Säämingissä). Lehtitietojen (17.7.1867 Finlands Allmänna Tidning) mukaan John Hall oli kotoisin Middlesexin piirikunnasta Old Bromptonin pitäjästä, joka nykyään on sulautunut Suur-Lontooseen. Tredennickin suku sen sijaan polveutuu vanhasta cornwallilaistesta suvusta, joka on pitänyt hallussaan Tredneckin kartanoa. Hallin nimen yhteydessä käytetty lyhenne Esq. tulee sanasta esquire, jolla tarkoitettiin säätyläisherrasmiestä, joka ei ollut vielä saanut ritarin arvonimeä, mutta oli tavanomaista herrasmiestä (gentleman) ylempänä. 

John Hallin mukana Parikkalaan seuraasi hänen poikansa, joka kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi Parikkalassa. Ehkäpä Hallit olivat anglikaaneja, mutta siirtyminen luterilaiseen uskoon merkitsi sitä, että nuoriherra Hall aikoi jäädä Suomeen. Kasteen saanut nuoriherra Hall oli nimeltään William Raoul (Rudolf), syntynyt 1831. Mikäli hän olisi ollut 13-vuotias tullessaan Parikkalaan, olisi kasteen ottaminen tapahtunut vuonna 1844. Nuoriherra Hall ei jäänyt Parikkalaan kauaksi aikaa, vaan 1849 hän jatkoi matkaansa Anjalaan Kymijoen varrelle ja sieltä matka jatkui Haminaan ja Helsinkiin. Näyttää siltä, että nuori Hall kierteli Etelä-Suomea opetellen täkäläisen puutavarakaupan saloja. 

Miten Hallit päätyivät kaukaiseen Suomeen ja Parikkalaan? Mistä äiditön poika ilmaantui John Hallin matkaan? Parikkalan seurakunnan rippikirjoista Halleja ei löydy Surumäeltä (Kangaskylä 6), jossa tuolloin asui toimitusvouti Robert Lagervallin leski Natalia Popoff tyttärensä kanssa, eikä myöskään Rönnholmien pappilasta. Tämä on melko luonnollista, sillä toisuskoisina Halleja ei kirjoitettu luterilaisen seurakunnan rippikirjoihin. Nuorta kasteen ottanut William Hallia ei löydy myöskään Parikkalan seurakunnan lastenkirjoista eikä kastettujen luettelosta. William Hall löytyy kuitenkin seurakunnan vierasseurakuntalaisia listaavasta kirjasta. Tässä kirjassa mainitaan, että "John Hall de Tredinnick, Esquire, vierailee täällä Englannin alamaisena, vaimoa ei mainittu". William Hallin kaste on annettu 29.9.1847, eli nuoriherra on ollut jo 16-vuotias ja luultavasti rippikoulun käynyt kasteen aikoihin. Kasteen suoritti kirkkoherra Rönnholm ja kummeina olivat apulaispapit Gustaf Bäckström ja Matthias Stenbäck. 

Miten äiditön poika ja isä päätyivät Parikkalaan? John Hallin vanhin poika Alfred Horatio toimi tilanhoitajana Pietarissa ja oli naimisissa Tohmajärvellä syntyneen siltavoudin tyttären Anna Charlotta Smedbergin kanssa. Hallit kuuluivat siis siihen monilukuiseen englantilaisten joukkoon, joka muutti Pietariin ja Venäjälle etsimään elantoaan. Monet heistä olivat kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia. Smedbergien kautta Hallit kiinnittyivät itäsuomalaiseen virkamiesverkostoon. Alfred Hallilla ja Anna Charlotta Smedbergillä oli yksi poika Alfred, joka kouluttautui Suomessa ja toimi tullivirkailijana Raja-Karjalassa. On mahdollista, että Alfred juniorin tavoin William Hall syntyi Pietarissa eikä Lontoossa, kuten on oletettu. Ehkä John Hall ei voinut palata kotiinsa avioton poika mukanaan. Erik Amburger Datenbank, johon on listattu Venäjällä asuneita saksalaisia, mutta myös brittejä, nimeää vuonna 1831 syntyneen Williman Hallin hamppu- ja pellavakauppiaaksi. Sittemmin hän toimi Iso-Britannian konsulina Porissa, jossa oli alan teollisuutta. William Hall avioitui sveitsinranskalaisen Alexandrine Cornetzin kanssa ja pariskunta sai pojan, Richardin, josta tuli taidemaalari. Lisäksi pariskunnalla oli Edvard -niminen poika, joka jäi kauppiaaksi Poriin, kun muu perhe muutti Porista Tukholmaan 1860-luvulla. William Hall kuitenkin palasi Suomeen ja kuoli vuonna 1900 Vaasassa. Hänen kuoltuaan Vasabladetissa julkaistu muistokirjoitus kertoo, että William vietti nuoruutensa Parikkalassa "jossa hänen isällään oli jokin toimi". William antautui liikeuralle ja oli hyvin kielitaitoinen osaten miltei kaikkia eurooppalaisia kieliä (!). Elämänuransa lopppuolella hän toimi vaasalaisen pankin kamreerina hoitaen pankin ulkomaista kirjeenvaihtoa. 

Isä John Hall kuoli syyskuussa 1859 Nojanmaan kartanossa. Tämä antaa vihjeen siitä, mitä John Hall teki Parikkalassa. Nojanmaan kartano oli vuoteen 1859 asti Rönnholmien suvun hallussa, mutta perhe ei itse asunut kartanossa ainakaan kokoaikaisesti. Tilalla tarvittiin joku, joka huolehti palkollisten työstä ja piti kirjaa tilan tuottamista elintarvikkeista, puutavarasta ja muusta rahanarvoisesta. Ehkäpä Rönnholmit palkkasivat tähän toimeen John Hallin, jolla todennäköisesti oli kokemusta liiketoimista. Miksi Hall poikineen sitten matkusti Pietarista Parikkalaan? Ehkä hän kierteli Laatokan ja Saimaan aluetta puutavarakaupoilla ostaen sahatavaraa englantilaisten kauppahuoneiden laskuun. Ehkäpä hän oli saanut vihiä, että Parikkalassa asui kielitaitoinen kirkkoherra, joka rouvineen puhui ranskaa ja saksaa, ehkä vähän englantiakin, joten paikkakunnalle kannatti pysähtyä. Mahtoiko Hallia vaivata ikävä iloiseen Englantiin, kun hän raapusti kuolemasta kertovan runon Surumäen kartanon ikkunaan? 

* Minulla on muistikuva, että olen jossain lukenut tämän runon, mutta en nyt löydä sitä mistään. Eli sama vaiva kuin kirjeen kirjoittaneella Anna Collanilla. Otan mielelläni lisätietoja runosta ja sen kirjoittajasta John Hallista. 

Linkeistä aukeavien lisätietojen ohella tässä on käytetty Ylioppilasmatrikkelia, geni.com, HisKi- ja Erik Amburger Datenbank tietokantoja. Olen käyttänyt Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoimaa materiaalia, joka on saatavilla vain jäsenmaksun maksaneille, mutta samat Parikkalan seurakunnan väestökirjanpitoon liittyvät aineistot on löydettävissä avoimesti saatavilla Kansallisarkiston digitoimana.

Parikkalan pitäjäntupa

 Parikkalan pitäjäntupa on keskusteluttanut paikallisia, kun kävi ilmi, että talossa pitkään toiminut Taito Etelä-Suomi ry:n ylläpitämä käsityökeskus on lopettamassa toimintaansa Parikkalassa.

Parikkalan pitäjäntupa 1970-luvulla. Lappeenrannan museot

Pitäjäntupa rakennettiin rovasti Anton Ulrik Rönnholmin aikana ja osittain hänen aloitteestaan. Pitäjässä oli jo ennen Rönnholmin aikaa - Rönnholm tuli Parikkalaan 1819 - pitäjäntupa, mutta tämä rakennus oli tullut tiensä päähän 1830-luvulla. Uutta pitäjäntupaa, joka vielä nykyäänkin seisoo kirkon vieressä, alettiin rakentaa 1834.

Maaliskuussa 1832 pitäjäläiset olivat yhtä mieltä, että vanha pitäjäntupa oli asumiskelvoton. Päätettiin yhteisesti, että seuraavana talvena pitäjäläiset tuovat puutavaraa uuden pitäjäntuvan rakentamista varten.

Maaliskuussa 1833 tultiin siihen tulokseen, että uusi pitäjäntupa olisi todellakin tarpeen. Uutta puutavaraa ei ilmeisesti oltu vielä tuotu eikä kukaan ollut ryhtynyt rakennustöihin. Rovasti Rönnholm oli saanut kehotuksen tuomiokapitulilta ja läänin maaherra Ramsaylta, että Parikkalaan pitäisi tehdä uusi pitäjäntupa. Konkreettisiin suunnitelmiin ryhdyttiin. Seinän pituudeksi päätettiin kuusi syltä (noin 10,6 metriä). Rakennustyöt päätettiin aloittaa keväällä 1834, koska kukaan viranomainen ei ollut käskenyt aloittamaan niitä heti. Työt päätettiin teettää kirkon taksvärkkinä niin, että jokaisesta ruokakunnasta osallistuttaisiin. Päätettiin kerätä sata hirttä, kuusi syltä pitkiä (noin 9 metriä) ja 12 tuumaa paksuja (noin 30 cm), 12 tolttia lautoja (toltti on 12 kpl, eli lautoja kerättiin 144 kpl), joiden tuli olla 12 kyynärää (noin 7 metriä) pitkiä sekä 8 tolttia lankkuja, joista 40 kpl tuli olla 10 tuuman vahvuisia. Lisäksi hankittaisi viisi lasiruutua ikkunoita varten, kaksi vesiränniä, 9 kpl parruja ja 12 kpl parruhakoja. Uuden pitäjäntuvan eteinen päätettiin rakentaan vanhan pitäjäntuvan hirsistä. Kaikki rakennusmateriaalit pitäisi pitäjäläisten tuoda paikalle yhteisesti. Rakennustyöt päätettiin kilpailuttaa huutokaupalla. Pitäjäntuvan lämmittäjä Elias Tiitta poikineen velvoitettiin vastaanottamaan ja tarkistamaan rakennusmateriaalit, joita pitäjäläiset ryhtyisivät tuomaan uuden pitäjäntuvan rakennustyömaalle.

Rovasti Rönnholm ehdotti, että hän ja muut viranomaiset suosittaisivat uudesta pitäjäntuvasta erotettavaksi 4x2½ sylen suuruisen huoneen (noin 30 neliömetriä), jossa kylmänä vuodenaikana voitaisi kastaa lapsia, pitää rippikoulua ja  pitäjänkokouksia, ja jota tulevaisuudessa voitaisi käyttää koulutiloina ja lääkärin vastaanottona mukavammin kuin kylmää kirkkoa tai matkustavaisia täynnä olevaa pitäjäntuvan isoa tupaa. Tämän erillisen kamarin erottaminen pitäjäntuvasta ei Rönnholmin mukaan maksaisi juuri mitään. Pitäjäläiset vastasivat, että ennenkin on pärjätty ilman tällaista kamaria, joten sitä ei nytkään tarvittaisi. Koska pitäjäläiset eivät halunneet tällaista lämmintä erillistä kamaria rakentaa ilmoittivat pitäjän herrasmiehet kruununnimismies B. Calonius puhemiehenään, että he eivät osallistuisi pitäjäntuvan rakentamiseen. Heillä ei ollut tarvetta talolle, jossa ei ollut kunnollista kokoontumistilaa. Osa pitäjän talonpojista tuli siihen tulokseen, että ehkä erillinen kamari olisi kuitenkin hyvä olla. Kamarin rakentamista puolsivat Asarias Sonni Melkoniemeltä, Esko (Eskel) Heinonen Tiviästä, Paavo (Paul) Terävä Poutalasta, Pekko (Peter) Sonni Kangaskylästä, Mikko (Michel) Sonni Tyrjältä ja Pekko (Peter) Kosonen Tarnalasta. 

Parikkalan kirkko 1930-luvulla. Museovirasto

Joulukuussa 1833 päätettiin, että rakennusmateriaalit uutta pitäjäntupaa varten pitäisi tuoda rakennuspaikalle maaliskuuhun 1834 mennessä. Pitäjän kuudennusmiehet velvotettiin hoitamaan puutarvaran keräily kylistä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä talon rakentamista ei oltu aloitettu vielä kesällä 1834 kuten alun alkaen oli päätetty.

Syyskuussa 1834 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin, että uusi pitäjäntupa rakennettaisiin seuraavasti: talon perustukset tulisi tehdä kyynärän (noin 50 cm) korkuiseksi ja muurata kivestä. Perustuksiin tuli tehdä kaksi tuuletusluukkua. Perustuksiin kuuluvaksi tehtäisi multapenkki, jonka päälle asetettaisi hirsisalvos, joka tilkittäisi kahden tuuman paksuisella savikerroksella. Tämän päälle aseteltaisi hiekkakerros. Talon seinien korkeudeksi määriteltiin seitsemän kyynärää lattiasta välikattoon. Hirret tulisi piiluttaa ulkopuolelta ja kiinnittää toisiinsa "niin sanotulla karatilla" kolmesta-neljästä kohtaa. Sisäpuolelta seinät höylättäisi "siihen korkeuteen kuin savupirteissä on tapana". Lattia tehtäisi lankuista, jotka rakennuksen urakoitsija omalla kustannuksellaan sahauttaisi saatavilla olevista hirsistä. Lattialankut tulisi myös kiinnittää toisiinsa samalla tavalla kuin seinät. Sisäkatto tulisi tehdä laudoista ja välikaton päälle asettaa eristeeksi sammalta ja multaa, joka katettaisi tuuman paksuisella savikerroksella. Ulkopuolinen katto tehtäisi laudoista ja taloon pitäisi asentaa vesirännit. 

Pitäjäntuvan sisustukseksi suunniteltiin neljä pitkää penkkiä, jotka kiertäisivät tuvan seiniä. Uunin - joka tässä vaiheessa oli sisäänpäin lämpiävä savu-uuni - päälle tulisi rakentaa laudoista "niin sanottu kolpitsa". Savun poistoa varten kattoon piti tehdä räppänä ja savutorvi. Lattian alle tuli tehdä kellari, jota varten tuli tehdä lukittava luukku lattiaan. Taloon suunniteltiin seitsemän ikkunaa, 40x12 tuumaa (noin 1x0,3 metriä) kukin ikkuna. Ikkunoihin tuli laittaa lasiruudut raameihin, jotka tilattaisi puusepältä. Kaikkiin ikkunoihin ei katsottu tarvittavan saranoita, vaan vain osa ikkunoista tehtäisi avattavia. Pitäjäntuvan ovet haluttiin tehdä vankoiksi: kolmet saranat ja raudoitus, jonka tuli ulottua koko oven yli. 

Käsityökeskus eli Taitokeskus
Vanha pitäjän- eli kunnatupa kesällä 2021.
Kuva: Ulla Ijäs

Talon rakentaminen päätettiin kilpailuttaa ja alhaisimman tarjouksen tehnyt saisi ryhtyä rakennustöihin. Parikkalalaiset toimittaisivat tarvittavan puutavaran. Yrjö Abrahaminpoika Matikainen Kesusmaalta teki parhaan tarjouksen. Hän rakentaisi talon, jos hänelle maksettaisiin 210 seteliruplaa (Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan noin 1 500 euroa nykyrahassa) ja 10 tynnyrillistä ruista. Työtä valvomaan valtuutettiin lukkari Alexander Sonné (Sonni) ja Antti Tiituksenpoika Tiainen Saarelta. 

Huhtikuussa 1834 todettiin, että rakennustyömaalta puuttui lautoja ja puutteet tulisi korjata välittömästi. Laudat otettasi kirkon varastosta ja pitäjäläisten tulisi seuraavana talvena toimittaa uudet laudat tilalle.

Myöhemmin saman vuoden lokakuussa  kävi ilmi, että Yrjö Matikainen oli ottanut kuudennusmies Heikki Muukkosen avukseen työhön. Muukkonen oli mukana siitä syystä, että hän valvoi pitäjäläisten osallistumista rakennustyöhön. Jokaisen kuudennusmiehen piiristä tuli maksaa rahaa ja viljaa rakennustyötä varten tulevan talven aikana. Kuudennusmiehet kiertäisivät keräämässä maksut. 

Tupa valmistui loppuvuodesta 1835 siihen kuntoon, että siellä saatettiin ryhtyä kokoontumaan. Enää ei tarvinnut kokoontua kylmässä kirkossa. Tuvan viimeistelytyöt kuitenkin jatkuivat vielä tämänkin jälkeen. Lokakuussa 1835 päätettiin, että puuttuvat kuusi hirttä ostettaisi seurakuntalaisten laskuun. Hirret tuli olla 5-6 syltä pitkiä (noin 9 metriä). Hirsikaupoille valtuutettiin suntio Pekko Innanen, joka saisi käyttää kuusi ruplaa hirsiin. Yrjö Matikainen, tuvan urakoitsija, saisi kaksi rupaa 50 kopeekkaa hirsien kuljettamiseen rakennuspaikalle. 

Helmikuussa 1837 pitäjänkokouksessa todettiin, että osa sahatavarasta oli edelleen maksamatta pitäjäntuvan urakoitsijalle ja lautoja lainanneelle kirkolle sekä rovastille. Rovasti Rönnholmille piti maksaa tynnyrillinen ja 11,5 kappaa ruista ja Yrjö Matikaiselle 35 ruplaa 44 kopeekkaa ja 20 tynnyrillistä ruista. Kirkon kassasta oli lainattu seitsemän ruplaa 37 kopeekkaa, jotka niin ikään pitäisi maksaa takaisin. Lisäksi rakennusmestari Matikaisen saatavista puuttui kuusi kappaa ruista. Samassa kokouksessa päätettiin myös, että haudankaivajan poika Matti Tiitta saisi kesällä maalata pitäjäntuvan punamultamaalilla. Tähän varattiin viisi ruplaa. Ikkunoiden ja ovien punaista öljymaalia varten varattiin 10 ruplaa. Seurakunta lupasi toimittaa punamultamaalin, mutta Tiitta saisi itse hankkia öljymaalit.

Vuonna 1844 pitäjäntupaan muurattiin ulos lämpiävä uuni eli talo ei enää ollut savupirtti. 1848 tupaan hankittiin punaiseksi maalattu pöytä ja penkki, joita kokouksien puhemies ja kirjuri voivat käyttää. Vuonna 1850 pitäjäntuvassa kiellettiin tupakointi - ehkä enemmänkin tulipalovaaran kuin terveyssyiden takia. Kaivo pitäjäntuvan pihapiiriin saatiin 1850-luvulla. 

Hauta-Ollin mökki.
Pitäjäntuvan pihapiirissä asui myös haudankaivaja Olli Kosonen perheineen.
Kuva: Parikkalan kunta

Pitäjäntuvassa oli jo vanhastaan majoittunut pitäjäläisiä kirkkomatkoillaan. Viikonloppuisin tuvan pihapiiri kuhisi ihmisiä ja hevosia. Pitkämatkalaiset yöpyivät tuvassa ja varmaan moni pistäytyi siellä tapaamassa tuttavia, vaikka yösijan tarvetta ei olisikaan ollut. Lisäksi rippikoulua käyvä nuoriso saattoi yöpyä tuvassa niinä viikkoina, kun rippikoulua pidettiin. Pitäjäntuvassa asui myös pidempiaikaisia asukkaita. Pitäjäntupa oli joidenkin sellaisten ihmisten asuinpaikka, joilla ei ollut muuta sijaa ja joilla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa sukulaisten luota tai joita ei syystä tai toisesta voitu antaa vaivaishoituruotujen (muutama talo vastasi köyhän ylläpidosta ja antoi asunnon) vastuulle. Pitäjäntuvalla toimi 1830-luvulla soppakeittiö, josta jaettiin ruokaa kaikkein vähävaraisimmille. Tämä oli keino yrittää auttaa ihmisiä katovuosien yli aikana, jolloin muuta sosiaaliturvaa ei ollut. Tuvan valmistuttua 1835 siellä asui noin kymmenen ihmistä, joiden ylläpidon seurakuntalaiset maksoivat yhteisesti. Osa asui tuvassa pidempäänkin. Anna Kosonen asui tuvassa ainakin 1835-1837 ja sai vuoden 1837 aikana 12 annosta keittoa ja jonkin verran rahaa. Kyse ei siis ollut kovinkaan jatkuvasta ruoka-avusta. Isompi apu oli katto pään päällä ja lämmin huone. Tuvassa asuvat ihmiset myös osallistuivat tuvan lämmittämiseen ja siivoamiseen ja mahdollisesti auttoivat matkalaisia sekä tekivät pieniä töitä kirkon ja pitäjäntuvan lähitaloissa. 

Lisäys: Matti Wilskan Parikkalan historia (1969, s. 283) tietää kertoa, että pitäjäntuvalla annettiin ainakin vuonna 1855 lukemisen ja kirjoittamisen opetusta sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. Opettajana toimi todennäköisesti rovasti Rönnholmin poika Karl Filip, jota kuvaillaan "rattoisaksi ja mukavaksi mieheksi".

_________________________________________________________________

Parikkalan entinen pitäjäntupa on yhteisistä varoista rakennettu, yhdessä tehty ja yhteistä käyttöä varten pystytetty. Hirret on kaadettu meidän metsistämme, meidän esi-isämme ovat ne kuljettaneet rakennuspaikalle ja osallistuneet rakennustöihin. Rakentamisaikaan 1830-luvulla koettiin pahoja katovuosia ja paikkakunnalla oli todellista puutetta ruuasta. Tästä huolimatta pitäjäläiset saivat rakennettua yhteisen talon, jossa voitiin kokoontua ja viettää aikaa. Olisi sääli, jos pitäjäntupa eli nykyinen käsityökeskuksen talo joutuisi pois kuntalaisten käytöstä. Talo on todennäköisesti kirkon jälkeen kunnan vanhin olemassaoleva rakennus. Talon myyminen olisi virhe, sillä sen mukana menetettäisiin vuosisatojen yhteinen historiamme. Kehittämällä pitäjäntuvan ympäristöä museoineen saattaisi siitä tulla kuntalaisten ja matkailijoiden uusi kohtaamispaikka. Sellaiseksi on aikanaan rakennettu ja sellaisessa käytössä sen soisi toimivan seuraavatkin parisataa vuotta.

Lue lisää:
Kansallisarkisto, Parikkalan seurakunnan arkisto, II Ca:1 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1819-1838 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)

Clas Collanin jalanjäljillä

Kuluneen vuoden aikana olen perehtynyt parikkalalaisen papin Anton Ulrik Rönnholmin elämään. Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla toinenkin mielenkiintoinen pappi, Clas Collan. Collan syntyi 8.2.1816 Iisalmessa, jossa hänen isänsä Pehr Johan Collan (1777-1833), Rantasalmen kappalaisen poika, toimi kirkkoherrana. Collanin äiti oli Elisabeth Kristina (Lisette) Crohns (1791-1833), joka oli Kiteen nimismiehen tytär. Pehr Johan Collan toimi Iisalmen virkaatekevänä kirkkoherrana vuodesta 1806 alkaen ja varsinaiseksi kirkkoherraksi hänet valittiin 1812. 

Kirkkoherralla oli, kuten tuolloin oli tapana, mahdollisuus vaikuttaa myös maatalouden kehittämiseen. Perunanviljely, herneiden kasvatus ja sikatalous olivat asioita, joihin Pehr Johan Collan erityisesti paneutui. Lisäksi hän pohti soiden kuivaamista ja kauppaliikkeiden avaamista maaseudulle (maaseudulla kauppoja sai olla vasta vuonna 1859 annetun maakauppavapauden jälkeen). Collan myös kohensi pappilaa ja sen ympäristöä: kirkolta pappilaan johtavan tien varteen hän antoi istuttaa lehtipuista kujan. 

Virka-aikanaan Pehr Johan Collan vastaanotti Venäjän keisarin Aleksanteri I:n, kun tämä vieraili Iisalmessa ja Collanin pappilassa 27.8.1819. Tarinan mukaan Pehr Johan Collan piti keisarille ranskankielisen puheen, jonka jälkeen keisari ihmetteli periferisen pappilan seinällä komeillutta painokuvaansa sekä pappilaan tilattuja saksan- ja ranskankielisiä lehtiä. Myös pieni, tuolloin kolme ja puolivuotias Clas Collan tapasi keisarin, joka suuteli pappilan lasten otsat (keisarillisen armon ja vallan osoituksena) sekä sanoi isä-Collanille: "Olette minua onnekkaampi, teillä on lapsia." Aleksanteri I oli menettänyt molemmat lapsensa. Lasten tapaamisen jälkeen Clas Collanin Lisette-äiti pyydettiin pappilan saliin. Keisari suuteli Lisette Crohnsin kättä ja lahjoitti tälle korun. Lisette Crohns oli viimeisillään raskaana, sillä viikon kuluttua keisarin vierailusta synnytti hän pojan, Alexander Collanin (myöhemmin von Collan). Keisarin jättäessä Collanin pappilan sanoi hän - tarinan mukaan - "Hyvästi lapset, adjö barn", joka herätti suurta ihmetystä pappilan väessä. Venäjän keisari puhui tuttua kieltä! 

Keisarin vierailun aikoihin Pehr Johan Collan aloitti toimia Iisalmessa levinnyttä pietististä uskonharjoittamista vastaan. Pietistitjärjestivät monta päivää kestäviä seuroja, joissa kritisoitiin valtiovaltaa ja vajottiin uskonnolliseen hurmokseen. Collan sai seurakunnan enemmistön kannalleen ja kaikkein äärimmäisimmät pietistiset liikkeet eivät saaneet jalansijaa Iisalmesta. Pehr Johan Collan sai Venäjän keisarilta teologian tohtorin arvonimen. Tohtorius tuli ilman yliopisto-opintoja ja väittelemistä. 

Pehr Johan Collanista kertoo Ernst Lampénin anekdootti, että kierrellessään Iisalmen seurakunnan aluetta tuli kirkkoherralle luonnollinen tarve. Koska talonpojilla ei tuolloin vielä ollut huusseja, tarpeet oli tehtävä luontoon. Kirkkoherran kyykistyessä häntä pitelemään tarvittiin kaksi rotevaa miestä. Iisalmen kirkkoherra oli lihonut niin lihavaksi, että kyykistyminen ei enää onnistunut. 

Clas Collanin sisarukset 

Pehr Johan Collan sai kaikkiaan kymmenen lasta. Harvinaista on, että yksikään lapsista ei kuollut pienenä, vaan kaikki elivät aikuisikään. Tämä kertoo osaltaan siitä, että Collanin pappilassa lapsille oli riittävästi ravintoja ja ehkä pahimmat epidemiat onnistuttiin välttämään. Lapset ovat ikäjärjestyksessä Sofia (Sofi) (1812-1855, pso Justus Etholén), Johanna (1814-1901, pso Gustaf Otto Wasenius), Clas (1816-1901), Fabian (1817-1851), Alexander (1918-1910, myöhemmin aateloituna von Collan), Elisabeth (1822-1896), Peter (1824-1889), Charlotta (1826-1888), Karl (1828-1871) ja Erik (1832-1850). 

Sofia-sisaren puoliso oli helsinkiläinen kauppias Justus Etholén, Johanna-siskon puoliso oli helsinkiläinen tulisieluinen kirjakauppias ja aloitteellinen edistysmies Gustaf Otto Wasenius, viiden lapsen isä, joka oli ollut jo kahdesti aiemmin naimisissa ennen Johannaa. Siskoista Elisabeth ja Charlotta eivät avioituneet ja Erik-veli kuoli vain 17-vuotiaana.

Johanna Waseniuksen (os. Collan) kahvikannu. 
Valmistanut Fredrik Strömsten 1846.
Helsingin kaupunginmuseo.

Gustaf Otto Wasenius.
Museovirasto. 

Clas Collanin veljistä Fabian opiskeli Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri vuodesta 1842 alkaen. Samana vuonna hän aloitti Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssina. Vuodesta 1844 hän toimi Kuopion lyseon historian opettajana ja väitteli tohtoriksi vuonna 1850, jolloin hän aloitti yliopiston filosofian apulaisena, mutta kuoli seuraavana vuonna. 

Fabian Collan Kuopion vuosinaan.
Museovirasto 

Alexander Collan opiskeli niin ikään Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1840. Seuraavana vuonna hän aloitti lääketieteen opinnot ja väitteli lääketieteen tohtoriksi 1847. Tämän jälkeen hän toimi keisarillisen armeijan ja Haminan kadettikoulun lääkärinä. Vuonna 1854 Alexander Collan sai hovineuvoksen arvonimen, vuonna 1858 hänet korotettiin kollegineuvokseksi ja vuonna 1862 valtioneuvokseksi. Vuodesta 1856 von Collan toimi Nikolajevskin ratsuväkikoulun lääkärinä Pietarissa toimien samalla suuriruhtinaiden ja keisarinnan lääkärinä muun muassa näiden matkustellessa Krimillä 1860- ja 1870-lukujen taitteessa. Collan solmi vuonna 1857 avioliiton Adelaide (Adèle) Marie Grotenfeltin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna Pietarissa esikoispoika Alexanderin synnytykseen. 

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto

Uuden avioliiton Alexander Collan solmi vuonna 1859 edesmennen puolison serkun Marie Lovisa Karolina Grotenfeltin kanssa, josta tuli äiti kahdelle lapselle, Viipurissa 1861 syntyneelle Adèle Marialle ja seuraavana vuonna Pietarissa syntyneelle Clas Hermanille, josta tuli aikanaan Suomen Pankin johtaja. Vuonna 1873 Collan sai todellisen valtioneuvoksen arvon ja seuraavana vuonna hänet aateloitiin. Tämän jälkeen hän käytti aatelisarvosta kertovaa von Collan nimeä. von Collanin eteneminen arvonimiasteikolla oli tavallista Venäjän keisarikunnassa tapahtuvaa ylenemistä, jossa riittävän pitkään keisaria palvellut virkamies (jollainen lääkärikin oli), sai lopulta aatelisarvon. Vuonna 1877 von Collan sai keisarillisen henkikirurgin arvonimen ja vuonna 1884 hänestä tuli salaneuvos. Tämän jälkeen von Collan palasi Suomeen ja toimi Artjärven reservikomppanian lääkärinä 1889-1896. Suomessa ollessaan von Collan osallistui aatelissäädyn edustajana valtiopäiville vuosien 1882 ja 1906 välillä. Alexander von Collan kuoli Helsingissä 1910. 

Alexander (von) Collanin nuoruuden muotokuva
Tekijä August Fredrik Soldan. 
Museovirasto

Peter Collanin valokuva 1850-luvulta.
Kuvaaja Charles Borchard.
Kansalliskirjasto

Clas von Collan, Alexander von Collanin poika.
Museovirasto

Clas von Collan, 1920-luku, Atelier Apollo.
Museovirasto

Peter Collan -veli valitsi upseeriuran ja palveli ulaani- ja kasakkarykmentissä saaden lopulta ylennyksen everstiksi. Upseerintehtävät veivät Peter Collanin Siperiaan, jossa hän sai 23 vuotta nuoremman Olga-vaimonsa kanssa kolme lasta, Irkutskissa vuonna 1865 syntyneen Alexanderin, 1868 syntyneen Peterin, 1870 syntyneen Olgan ja 1875 syntyneen Elisabethin, joista vain esikoinen ja kuopus elivät aikuisiksi. Upseeriperheen tiheät muutot rykmentin mukana Siperian ankarissa oloissa koituivat pikkulasten kohtaloksi. Peter Collan kuoli Siperiassa Jakutskissa 1889. Elisabeth-tytär meni aikanaan naimisiin Irkutskin magneettisen observatorion johtajan Vladimir Šostakovitšin kanssa ja perusti perheen Irkutskiin. Vladimir Šostakovitšin puolalaistaustainen isä oli karkotettu 1860-luvulla Siperiaan. Šostakovitšin perheeseen syntyi viisi lasta, joiden serkku oli sittemmin kuuluisa säveltäjä Dmitri Šostakovitš. Elisabethin ja Vladimirin pojista pisimpään eli Irkutskissa poika Sergei, historiantutkija, oikeustieteilijä ja professori, joka kuoli vuonna 1981 ja jonka kuva löytyy hänen venäjänkielisiltä Wikipedia -sivuiltaan.

Lähde: Wikipedia 

Шостакович, Сергей Владимирович

Clas Collanin veli Karl Collan oli itseoppinut säveltäjä, joka teki työuransa Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana. Karl opiskeli Helsingin yksityisessä lyseossa ja tuli ylioppilaaksi 1842. Tämän jälkeen hän kirjautui yliopistoon ja valmistui filosofian maisteriksi 1850. Opintoja rahoittaakseen hän toimi 1849 Helsingin tyttökoulussa opettajana. Maisterintutkinnon saatuaan hänestä tuli yliopiston kirjaston ylimääräinen amanuenssi, mutta hän jatkoi edelleen opettamista tyttökoulussa ja yksityislyseossa. Collan oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja matkusteli seuran stipendiaattina kansanrunoja keräten Savossa ja Karjalassa vuonna 1854. Vuosina 1858-1864 Collan toimi yliopiston ylioppilaskirjaston hoitajana ja vuonna 1850 hänestä tuli yliopiston saksan kielen lehtori. Vuonna 1860 Collan puolusti väitöskirjaansa, joka käsitteli kansanlauluja. Tämän jälkeen Karl Collan matkusteli Englannissa, Saksassa ja Ranskassa vuodet 1860-63, jonka jälkeen 1864 hän puolusti kirjastotieteellistä väitöskirjaansa. 1860-luvulla Collan myös käänsi Kalevalan ruotsin kielelle. Vuonna 1866 Karl Collan aloitti yliopiston kirjastonhoitajana ja solmi samana vuonna avioliiton säveltäjä Fredric Paciuksen tyttären, Collania 17 vuotta nuoremman Maria Margarethan kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, Ludvigin (1867-1932) ja Maria Elisabethin (1869-1937), josta tuli pianisti. Karl Collanin tunnetuin sävellys on Sylvian joululaulu. Karl Collan kuoli koleraan Helsingissä 1871.

Nuori Karl Collan 1850-luvulla
Museovirasto

Karl Collan 1870-luvulla.
Museovirasto

Clas Collan Parikkalassa

Fabian ja Alexander veljiensä tavoin Clas Collan opiskeli Porvoon lukiossa, jonka jälkeen hän siirtyi opiskelemaan keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Sieltä Collan sai filosofian maisterin arvon 1840, samana vuonna kuin Alexander -veli. Maisteriksi tultuaan Clas Collan opetti Helsingissä yläalkeiskoulussa. Vuosina 1843-44 Clas Collan opiskeli venäjän kieltä Moskovassa, josta palattuaan hän otti pestin Helsingin tyttökoulun opettajana, tehtävässä, jossa Karl -veli seurasi Clasia myöhemmin. Vuonna 1852 Clas Collan sai työpaikan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana. Tämä oli aikaa, jolloin Alexander -veli työskenteli samaisen koulun lääkärinä, joten naimattomat veljekset todennäköisesti viihtyivät yhdessä - Haminahan ei ollut kummallekaan entuudestaan tuttu kaupunki. Edelleen Haminassa palvellessaan kadettikoulua Collan sai vuonna 1859 sotarovastin arvonimen. 

1853 Clas Collan solmi avioliiton vapaaherratar Aurora Vilhelmina von Bonsdorffin (1823-1865) kanssa. Vaimon isä oli Johan Gabriel von Bonsdorff (1795-1873), lakimies ja aatelissäädyn valtiopäiväedustaja ja äiti Ulrika Charlotta von Willebrand (1800-1881), Eriksbergin (Kosken) kartanon tytär Muurlasta (nykyinen Salo). Clas ja Ulrika Charlotta Collanin perhe kasvoi Haminassa. Fanny Charlotta syntyi 1854 (k. 1920), mutta seuraavana vuonna syntynyttä Augustaa saateltiin maailmaan Helsingissä. Raskaudessa tai synnytyksessä oli ehkä ennakoitu olevan ongelmia, mutta Helsingissä saatavilla olevasta hoidosta huolimatta Augusta kuoli miltei heti. Myös Wilhelmina Sofia (1857-1938) syntyi Helsingissä , mutta Johan Alexanderin (1858-1917) syntymän aikaan Ulrika Charlotta -äiti ja perhe olivat jälleen Haminassa. Johanna (1860-1849) jäi viimeiseksi Haminassa syntyneeksi Collanin perheen lapsista, sillä seuraavat Anna Elisabeth (1862-1929) ja Augusta Helena (1865-1899) syntyivät Parikkalassa.

Vuonna 1863 Collan sai paikan Parikkalan kirkkoherrana. Aiempi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm oli kuollut edellisenä vuonna. Rönnholmin sukusiteet Haminaan - hän oli edesmenneen Haminan pormestarin poika - todennäköisesti auttoivat haminalaistuneen Collanin valintaa Parikkalaan. Rönnholmin tavoin Collan toimi lääninrovastina, tosin vain virkaa tekevänä vuosina 1884-1885. Valtiopäiville Collan osallistui pappissäädyn edustajana 1872. Rönnholmia oli niin ikään kaavailtu pappissäädyn edustajaksi säätyvaltiopäiville, mutta hän ehti kuolla ennen kuin valtiopäivät alkoivat kokoontua. Parikkalassa Aurora Vilhelmina von Bonsdorff kuoli todennäköisesti kuopuksen synnytykseen liittyneisiin komplikaatioihin. Kirkkoherra Collan jäi leskeksi ja huoltamaan kuutta alaikäistä lastaan, joista vanhin oli vain 11-vuotias Fanny Charlotta. Tavallista oli, että vanhin tytär, nuoresta iästään huolimatta, otti vastuuta pikkusisarustensa hoidosta. Ehkä taakka oli Fanny Charlottalle liian raskas, sillä hän kärsi myöhemmässä elämässään mielenterveysongelmista ja kuoli Niuvannieman (Fagernäsin) mielisairaalassa 1920.* Lasten ja talouden hoitajaksi palkattiin "emäntä-neiti" Sofia Nordlund, joka palveli Collanien perhettä kuolemaansa asti.

Parikkalan Sanomat 23.11.1923 kirjoittaa:

Harwinainen perhejuhla. Wiime perjantaina tk. 18 pnä oli 50 wuotta kulunut siitä päiwästä kun neiti Sofia Norlund saapui Parikkalaan rowasti C. Collan’in perheeseen. Useammat wanhemmat paikkakuntalaiset muistanewat wielä ”emäntä-neitiä”, joka suuressa rowastin pappilassa niin mallikelpoisesti hoiti taloutta, ja sittemmin neidet Collan’ien kanssa muutti Lehmusniemeen. Siellä hän wieläkin on apuna ja neuwonantajana monessa suhteessa, waikka jo ensi wuonna täyttää 80 w. – Harwinaisen pitkä työpäiwä hänellä kyllä on ollut, mutta ei ole muutellut paikasta toiseen, waan omia etujaan etsimättä, uhrannut koko ikänsä saman perheen hywäksi. / Kiitollisuuden osoitteeksi oliwat neidit Collan yllä main. päiwänä kutsuneet tämän uskollisen ystäwänsä lähimpiä, wanhoja tuttawia pieneen juhlatilaisuuteen, jossa juhlittawalle m. m. pidettiin puhe lämpimin sanoin ja row. C:n lasten ja lastenlasten puolesta hänelle ojennettiin muistolahja. / –a. 

Clas Collanin Johanna -tytär avioitui 1880 Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin (1847-1911) kanssa. Lagervall oli tuolloin nimismiehenä Savitaipaleella, mutta hän oli kotoisin Parikkalasta. Lagervallin isänisä oli Parikkalassa sijaitsevan kruuntilan, entisen lahjoitusmaakartano Koitsanlahden vuokraaja. Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin sisko Helena Katarina (1838-1866) oli avioitunut Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Filip Rönnholm (1831-1901) kanssa. Näin Rönnholm- ja Collan- pappissuvut yhdistyivät. Johanna ja Robert Vilhelm Lagervall saivat viisi lasta, jota syntyivät Parikkalan naapuripitäjässä Jaakkimassa, jonne Robert Vilhelm Lagervall oli siirtynyt nimismieheksi avioliiton ja perheen perustamisen aikoihin.

Clas Collanin pojista Johan Alexander seurasi isäänsä papilliselle uralle. Aluksi hän opiskeli Helsingin normaalilyseossa, kunnes aloitti teologian opinnot yliopistossa. Pappisvihkimyksen hän sai 1882, jonka jälkeen hän toimi pappina Tallinnassa, Lappeenranssa ja Haminassa. Tallinasta Johan Alexander löysi puolison, opettajatar Anna Elisabeth Mozellin (1864-1927) ja avioliitto solmittiin 1888. Annan Elisabethin isä oli Kuopiossa syntynyt värjärimestarin poika Lars Erik Mozelli, joka oli päässyt opiskelemaan papiksi ja toimi Tallinan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Tallinnasta Johan Alexander ja Anna Elisabeth Collan asettuivat Helsinkiin, jossa  Johan Alexander Collan toimi vuosina 1908-1914 Helsingin köyhäinhoitohallituksen johtajana. Pariskunta jäi ilmeisesti lapsettomaksi. Johan Alexander Collan kuoli Parikkalassa 1917. 

Clas Collan kuoli Parikkalassa tammikuussa 1901 ja hänet on haudattu Parikkalan kirkkotarhaan. Samassa sukuhaudassa on myös hänen  perhettään, eikä Rönnholmin hautakaan ole kaukana. Collan oli ajanut tarmokkaasti uuden hautausmaan perustamista Vierevin harjulle, muutaman kilometrin päähän kirkosta. Pitäjäläiset vastustivat tätä, sillä he olivat tottuneet kirkon vieressä olevaan hautausmaahan ja pitivät Viereviä kaukaisena ja kolkkona paikkana. Collan sai tahtonsa läpi ja hautausmaa perustettiin Viereville, mutta itse hän ei halunnut tulla haudatuksi sinne. 

Collanin naimattomat tyttäret 

Clas Collanin lapsista naimattomaksi jääneet tyttäret Wilhelmina Sofia, Anna Elisabeth ja Augusta Helena asuivat Parikkalassa Lehmusniemen tilalla, jossa sisarukset harjoittivat maataloutta. Tila sijaitsi nykyisen terveyskeskuksen paikalla, lähellä 1908 avatun Parikkalan rautatieaseman rakennusta ja Savonlinnaan vievää junarataa. Kolmen siskoksen yhteinen maatalousyritys ei ollut uutta, sillä samaan tapaan myös Rönnholmin kolme naimatonta tytärtä oli hoitanut Ristimäen tilaa. Lehmusniemen maanviljelystä johti työnjohtaja J. C. Toimela, joten tyttäret eivät itse hoitaneet käytännön viljelytyötä. 

Parikkalan osuuskauppa Kangaskylässä.
Rakennettu 1907. Lappeenrannan museot. 

Lisäansioita sisarukset saivat antamalla tunteja pianonsoitossa ja kielissä. Lisäksi he opettivat yhteiskoulussa joitakin lukuvuosia. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen täytti sisarten elämän. Anna Collan oli muun muassa Parikkalan osuuskaupan hallituksen jäsen ja myi osuuskaupalle tontin, joka sijaitsi aivan Lehmusniemen tilan päärakennuksen lähellä asemaa vastapäätä. Suurimman panoksensa sisarukset antoivat hyväntekeväsyystyössä Samarialaisseurassa. Samarialaisseura oli diakonia-aatteen innoittamaa toimintaa, johon Sofi Collan tutustui Kurkijoella 1908 ja innosti kotipitäjäläisiään ryhtymään samakaltaiseen työhön. Seura muun muassa perusti Parikkalaan Betania-sairaalan Helenansaaren tilalle ja palkkasi sairaalaan kaksi diakonissaa. Aluksi diakonissana oli Maria Niiranen, mutta vuodesta 1909 diakonittariksi, joiksi diakonissoja tuolloin nimitettiin, tulivat kutsutuiksi Anna Maria Riiali ja Alisa Tanninen. Betania-sairaalan rakennuksiksi paikkakunnalta pois muuttanut entinen kunnanlääkäri J. G. Schrowe lahjoitti Järvenpään kylässä sijaineen talonsa (entinen valtionsairaala), joka siirrettiin talkoilla Helenansaareen 1909. Sofi Collan oli myös kirjeenvaihdossa Sortavalan diakonissalaitoksen johtajattaren kanssa ja kirjoitti ajatuksistaan paikallislehteen. Yhteinen ajatus köyhien ja sairaiden elinolojen parantamisesta kuului "diakonia-aatteeseen". Samarialaisseuran johdossa Anna ja Sofi Collan toimivat miltei 30 vuotta, aina poismuuttoonsa vuonna 1923 asti. Tuolloin he myös lahjoittivat isänsä muistoksi alttariliinan Parikkalan kirkkoon. 

1920-luvun alussa Collanin tyttäret myivät Lehmusniemen maita kasvavan asemanseudun tonttimaaksi ja lahjoittivat yhden tontin yhteiskoululle. Lopulta päätilan osti 1923 kruununvouti A. Forsberg ja sisarukset muuttivat Savonlinnaan. 

* Lisätty 23.3.2022: Clas Collanin kirjeestä Alexander -veljensä puolisolle Marielle 29.11.1864 käy ilmi, että Fanny oli fyysisesti sairas ja häntä kuntoutettiin Helsingissä. Kyseessä oli jonkinlainen kehon vinouma, jota hoidettiin riiputtamalla lasta päivittäin "Willebrandin ohjeiden mukaan". 

Lue lisää: 

Collan-Kollanus sukuseura, Parikkalan rovasti 

Collan -suvun arkisto, Kansalliskirjasto. 

Esko Häkli, Collan, Karl. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004433 (viitattu 16.11.2021)

Kai Häggman, Wasenius, Gustaf Otto. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.11.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003683 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu) 

Matti Klinge, Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (SKS 2006) 

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Clas Collan. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15085> (viitattu 16.11.2021) 

Jyrki Paaskoski, Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (Helsingin Diakonissalaitos & Edita 2017)

Erkki Pihkala, Collan, Clas von. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004536 (viitattu 16.11.2021)

Collan-Kollanus -sukuseura 

geni.com Pehr Johan Claesson Collan

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Parikkalan Sanomat. 

(Päivitys 6.6.20223: Korjattu Peter Collanin kuvan otsikkoa)

Hiitolanjoki puhutti jo 1800-luvulla

Simpelejärvestä Laatokkaan laskevan Hiitolanjoessa elää Suomen ainoa alkuperäinen järvilohikanta. Kaloja voi seurata WWF:n kalakamerasta, joka on osa joen ennallistamiseksi tehtyä työtä. Tämä 53 kilometriä pitkä joki ja sen kalastusmahdollisuudet ovat puhuttaneet jo 1800-luvulla, kun jokea oltiin padottu jokeen pystytettyjen vesisahojen tarpeisiin. Kuitenkin vasta nyt padot on päätetty purkaa - tähän asti ne ovat joko olleet tarpeellisia teollisuuden vuoksi tai sitten yhteistä tahtotilaa ja rahaa purkamiseksi ei ole löytynyt. 

Hiitolanjoen silta. Museovirasto, 1930-luku.

Törmäsin äskettäin muita aineistoja arkistossa etsiessäni Parikkalan seurakunnan mikrofilmattuihin pitäjäkokouspöytäkirjoihin. Heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1859 pitäjänkokouksen miehet olivat kerääntyneet sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeen kirkkoon keskustelemaan pitäjän asioista. Ennen kuntauudistusta vuonna 1865 papin johtamat pitäjänkokoukset olivat paikka, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja päätettiin. Tällä kertaa rovasti Anton Ulrik Rönnholm oli estynyt osallistumasta ja hänen poikansa Karl Filip Rönnholm toimi kokouksen puheenjohtajana ja sihteerinä. Hän kirjoitti kauniilla käsialallaan ja poikkeuksellisen hyvällä ja selvällä suomen kielellä pöytäkirjan, joka paljastaa pitäjän miesten ajatuksia Hiitolanjoen tilanteesta. 

Keskustelu lähti liikkeelle Karl Filip Rönnholmin isältään tuomista terveisistä. Rovasti Rönnholm oli huolissaan, että "mieletöin kalan pyytäminen yhteisissä kala vesissä syntyy, hänen luulten, samasta syystä, kuin metsän hukkaaminen yhteisen maan aikana, nimittäin siitä, että kukin koettelee - ken waan ennen kerkeä - ottaa toisen edellä pois kaikki, mingän hän waan woipi saada, oli sitten kala eli kalan maima [poikanen/mäti]." Rönnholm oli seurannut aikakauden kuumaa puheenaihetta metsän haaskaamisesta ja katsoi, että samasta syystä myös kalakanta oli uhattuna: kun kalavedet tai metsät olivat yhteiset, ei kukaan piitannut siitä, riittikö maan antimia toisille ja jäikö sitä kasvamaan tulevaisuutta varten. Simpelejärven laskeminen oli  myös osaltaan vähentänyt kalansaaliita, kun kalojen kudulle otolliset matalat ja ruovikkoiset rantavedet olivat vähentyneet. Rönnholm ehdotti, että yhteiset vedet jaettaisiin ja jokainen saisi pyytää omilla vesillään. Pitäjäläisille tämä ei sopinut. Sen sijaan he ehdottivat, että kutuaikaan tapahtuvat nuotanveto kiellettäisi kaikilla pitäjän isommilla järvillä ja kiellon rikkojille määrättäisi sakko. Lisäksi jokien ja salmien patoaminen kiellettäisiin. 

Änkilän, Kivijärven, Koitsanlahden, Lamminkylän ja Poutalan kyläläiset valittivat erityisesti heidän puolellaan Simpelejärveä kalan määrän vähentyneen huomattavasti. He tiesivät tähän syynkin: "Kokkolanjoki [eli Hiitolanjoki], jota myöten kaikenlainen kala Laatokasta wois nousta ja ennen myöskin nousi Parikkalaan, niin tarkkaan useammassa kohdassa Hiitolan pitäjässä, niinkuin Asilan [epäselvä] Siision myllyllä ja Laatokan suussa Asilan ja Sawisaaren wälillä on salpoitettu, että pienenkään kalanmaima pääse nousemaan, tahtoivat pitäjän miehet tämän kautta nöyrimmästi anoa, että Herra Kywernyöri läänissä hywäntahtoisesti ottais tämän asian huoleksensa, että ja welwoittaisi asianomaiset ruununpalwelijat tarkkaan peräänkatsomaan että tällaiset laittomat salpaukset häwitettäisi ja niitten omistajat saatettaisi lailliseen edeswastuuseen."

Pitäjäläisten tahtotila oli selvä jo vuonna 1856: kalan pitäisi päästä nousemaan Simpelejärveen. Ensi kesänä, kun pitäjäkokouksesta on kulunut 165 vuotta, kalat toivottavasti nousevat jokea pitkin.

Asilankoski Hiitolanjoessa, 1930-luku. Museovirasto.

Monivuotisten Hackman-tutkimusteni perusteella muistin, että Hackmanilla oli saha Hiitolassa. Kun katsoin asiaa tarkemmin, kävi ilmi että Hiitolan sahasta ryhdyttiin keskustelemaan Hackmanin kirjeenvaihdossa vuonna 1794. Tällöin Hackman selitti liikekumppanilleen Pietarissa, mitä saha vuoden aikana tuottaisi ja miten sahatavara kuljetettaisi lotjilla Hiitolasta Laatokan kautta Viipuriin, Uuraaseen ja Kronstadtiin. Lastaaminen tapahtuisi "Hiitolan kirkonpuolella lähellä Käkisalmea". Suuri osa puutavarasta kuljetettiin talvella jäätietä pitkin hevosten vetämissä reissä. 

Saha ja työväen asuinrakennukset Hiitolassa,
1900-luvun alku, Etelä-Karjalan museot.

Hackman ei ollut ainoa Hiitolassa puutavaraa sahauttanut viipurilaiskauppias. Saha saatettiin omistaa yhdessä - tarkkoja tietoja Hiitolan sahasta ei ole - ja siellä sahattiin vuonna 1794 Hackmanin lisäksi ainakin Jaenischin kauppiasveljesten ja Sesemanin lautoja. Samana vuonna Hackman suunnitteli lautojen myymistä Amsterdamiin, joten laudat tuli sahata valmiiksi hollantilaisten suosiman pituuden, joka oli 12 jalkaa, mukaan. 

Lohisaalis Laatokalla, 1920-luku, Museovirasto.

Näin teollisen vallankumouksen käyntiin sysäämä hollantilainen - ja englantilainen, joka oli toinen tärkeä puutavaran ostajamaa - kysyntä laittoi käyntiin konkreettisen elinympäristön muutoksen, joka heijastui parikkalalaisten talonpoikien perinteisiin elinkeinoihin kuten kalastukseen ja luonnonvarojen hyödyntämiseen. Samalla maaseudun asukkaat kokivat myös vähemmän käsin kosketeltavan ja silmin nähtävän muutoksen elintavoissaan. Talonpojat saivat tuloja ja vaurastuivat kuljettamalla sahatavaraa ja myymällä puuta metsistä. Rahapalkka mahdollisti entisen luonnonvarojen hyödyntämiselle perustuvan omavaraisen elintavan väistymisen. Vaikka Parikkalaan ei vielä tuolloin ollut noussut teollisuutta, näkyi maailman teollistuminen paikallistasolla elinkeinojen ja elintapojen sekä luontoympäristön muutoksena. 

Kalaa kuivataan seinällä Hiitolassa, 1900-luvun alku, Museovirasto.

Lähteet ja kirjallisuutta: 

Kansallisarkisto, Mikkelin toimipiste, Parikkalan seurakunnan arkisto, Mikrofilmi TK 2127, 3.7.1856, § 3.

ELKA, Hackman  & Co, Kirjekopiot. 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkala 1996.

Markku Kuisma, Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620--1920. 2. painos. SKS Helsinki 2006 (1. painos 1993).

Örnulf Tigersted, Kauppahuone Hackman Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790--1879. I osa. Otava Helsinki 1940.

Hackmanin saha Hiitolassa. Siisiönmäen eli Hiitolan saha. 

Parikkalan talonpoikien valitus kalastuksesta. 

Henrik Rönnholm, Olavinlinnan komendantti

Kirjoitin aiemmin Anton Ulrik Rönnholmista, joka oli 1800-luvulla elänyt pappi. Hänen veljensä Henrik Jakob Rönnholm (s. 19.10.1774) teki uran upseerina Venäjän armeijassa. Tarkemmin sanottuna hän palveli Olavinlinnassa linnoituksen komendanttina eli ylimpänä sotilasvirkamiehenä vuoteen 1836 asti. Everstiluutnantin arvon hän sai vuonna 1831. Savonlinna oli itse asiassa suvun "omilla mailla", sillä Kerimäen Pulkkilan kylän tilaa numero yksi eli Nojanmaan kruununtilaa (Nojanmaan kartano) piti hallussaan Henrik Rönnholm yhdessä sisarustensa ja äitinsä, haminalaisen kauppiaan tyttären ja Haminan pormestarin lesken Helena Christina (Kristina) Bruunin (1751-1826) kanssa. Kristina Bruunin puoliso Karl Fredrik Rönnholm (1740-1816) kuoli Kerimäen Pulkkilassa, todennäköisesti juuri Nojanmaan tilalla. Ehkä Haminan pormestari matkustanut lähemmäs lapsiaan, joista elossa olevista kaikki paitsi Venäjälle lääkärinoppiin matkustanut vanhin poika asuivat Savonlinnan seudulla. Karl Fredrik Rönnholmin Johan -isän, kuolinpaikaksi (1741) on niinikään mainittu Kerimäki, joten on mahdollista, että Nojanmaan tila oli suvussa jo tuolloin. Johan Rönnholm oli Savon alisen kihlakunnan henkikirjoittaja,

Tilan pinta-ala oli vuonna 1857 yli 600 hehtaaria, mutta siellä ei ollut kovinkaan suurta kartanomaista päärakennusta. Ilmeisesti tilalla asui vain palkattua työväkeä, joiden asumukset ja eläinsuojat Henrik Jakob Rönnholm palovakuutti 1835  yli 4800 ruplan arvosta (Finlands Allmänna Tidning no 253/1835). On tiedossa, että ennen 1800-luvun puoliväliä tilaa viljeli Reinhold Vilhelm Olsoni (1813-1866), joka oli naimisissa peräkkäin Henrik Jakob Rönnholmin kahden tyttären, Anna Christinan (1830-1848) ja Henriette Fredrican (1832-1866) kanssa. Rönnholmit luopuivat tilasta vuonna 1859, kun se vihdoin kahden vuoden myyntiyritysten jälkeen meni kaupaksi.

Suomen Julkisia Sanomia no 29/1857.

Reinhold Vilhelm Olsoni/Olsonius (1813-1866) oli kotoisin Kerimäeltä. Suvussa oli pappeja, tuomareita ja maata viljeleviä talonpoikia/kruunun torppareita. Olsoni sai kaksi tytärtä, joten tilalle ei ollut ilmeisesti jatkajaa tiedossa Rönnholmin sukupiiristä.

Henrik Jakob Rönnholm oli naimisissa savonlinnalalaisen kauppiaantyttären Anna Abramoffin/Abramovin (s. 1807) kanssa. Pariskunta vihittiin helmikuussa 1826, jolloin sulhanen oli 52-vuotias ja toimi Olanvinlinnan komendanttina. Morsian oli 19-vuotias. Tällöin Henrik Jakobin veli Anton Ulrik Rönnholm (1878-1862) oli jo muuttanut Parikkalaan, josta hän oli saanut papinviran ja jättänyt aiemman opettajanpestinsä Savonlinnassa. Veljesten äiti kuoli loppuvuodesta 1826, joten on mahdollista, että Henrik Jakob katsoi parhaaksi solmia avioliiton, kun näytti siltä, että hän jäi asumaan yksin. Sisar Fredrika oli avioitunut jo kymmenen vuotta aiemmin Anton Ulrik Rönnholmin opiskelutoverin ja Savonlinnan triviaalikoulun opettajakollegan Johan Tykénin (Tynkönen, 1787-1835) kanssa (molemmat miehet opiskelivat Tartossa ja opettivat Savonlinnan triviaalikoulussa ennen papinvirkaansa), josta näihin aikoihin tuli Säämingin kirkkoherra ja tämäkin pariskunta muutti pois Savonlinnan kaupungista.

Henrik Jakob ja Anna Rönnholmilla oli jo mainitun kahden tyttären lisäksi esikoispoika Carl Henrik (1827-1860), joka eteni virkauralla (kollegioregistraattori) ja oli naimisissa David Mölsän tyttären, Savonlinnassa kätilönä toimineen (Savonlinna no 36/1878) Loviisan (1832-n. 1882) kanssa, sekä kuopuspoika Nicolaus Gabriel (1838-n. 1860), joka niinikään toimi upseerina ja palveli 1860-luvulla Viaporin linnoitussaarella. Täällä hän sai luotsin tyttären kanssa lapsen, mutta pariskunta ei ollut naimisissa ja Nicolaus Gabriel ehti palata Savonlinnaan ennen lapsen syntymää ja lapsen äiti luopui kaikista vaatimuksista isää kohtaan. Nicolaus Gabriel kuoli vuoden 1860-61 tienoilla (Suomen Julkisia Sanomia no 62/1862) ilmeisesti ilman vihittyä puolisoa. Henrik Jakob ja Anna Rönnholmilla oli myös todennäköisesti vauvana kuollut Nicolaus -niminen poika. Molemmilla pojilla Carl Henrikillä ja Nicolaus Gabrielilla oli tyttäriä, joten sukunimi ei jatkunut.

Henrik Jakob Rönnholmin toiminnasta Olavinlinnan komendanttina ei ole paljoa tutkimusta löydettävissä, kuten on tavallista Venäjän armeijassa toimineiden suomalaisupseerien kohdalla. Näyttää siltä, että Rönnholm katsoi olevansa Savonlinnan kaupungin hallintoa (maistraatti) ylempänä ja hän käytti asemaansa ja arvovaltaansa hyväkseen kaupungin päättäjien mielipiteistä välittämättä.

Savonlinnan kartta 1843, Museovirasto.

Olavinlinnan komendanttina Rönnholm antoi kesällä 1826 tiedoksi, että kaupunkilaisten ei tulisi rakentaa 130 syltä (noin 230 metriä) lähemmäs linnoitusta. Tällainen rakennuskielto oli tavallista linnoituskaupungeissa, sillä rakennukset olisivat piiritystilanteissa oivallisia tulipalon kohteita ja näinollen uhkasivat linnoituksen turvallisuutta. Kielto hämmensi kaupunkilaisia, sillä suurin osa taloista sijaitsi tuolloin tämän kielletyn alueen sisällä. Rönnholm itse vähät välitti kiellosta ja rakennutti vuonna 1828 useita rakennuksia kaupungilta vuokraamalleen kasvimaalle, mutta kieltäytyi maksamasta tästä maasta tonttiveroa, sillä kuten tiedetään, maapalsta sijaitsi rakennuskiellon vyöhykkeellä.

Rönnholmin appi Ivan Ambramov omisti tonttimaata, jonka halki  oltiin aikeissa vetää uusia katuja 1820-luvulla. Katujen rakentaminen viivästyi ja Rönnholm pystytti eräälle tontille talon ja kielsi kadun oikaisun vedoten siihen, että se sijaitsisi rakennuskiellon alueella.

Tässä onkin kaikki, mitä Henrik Jakob Rönnholmista onnistuin löytämään ilman matkaa arkistoon. Ehkäpä jostain arkistojen kätköistä voisi vielä löytyä uutta tietoa Henrik Jakob Rönnholmin toimista Olavinlinnan komendanttina. Koska Olavinlinna oli Venäjän armeijan hallussa, pitäisi tosin todennäköisesti suunnata johonkin venäläiseen arkistoon. Savonlinnan raatihuoneen palossa 1812 tuhoutui kaupunginarkisto, joten varhaisemmista aineistoista ei ilmeisesti ole mitään jäljellä, mutta uudempaa materiaalia on tallessa Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä. Harmi, että en päässyt kuulemaan Jyrki Paaskosken luentoa Savonlinnan venäläisestä historiasta. Siellä olisi voinut selvitä lisää Rönnholmin ajasta Olavinlinnan komendanttina. 

Omana aikanaan näinkin vaikutusvaltainen ja "suuri" herra kuin komendantti Henrik Jakob Rönnholm saattaa kadota historian hämäriin miltei jälkiä jättämättä.




Lähteet:
Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupungin historia II. Savonlinnan kaupunki 1812-1875. (1963).
Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokanta.
geni.com -sivusto
geneanet.org -sivusto
Historiallinen sanomalehtikirjasto
Yrjö Kotivuori, Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1642-1852 -sivusto.

Parikkalan ja lähialueen kirjastot ennen Suomen itsenäistymistä

Sain vinkin Parikkalasta, että siellä on toiminut lainakirjasto jo vuodesta 1848, jolloin tässäkin blogissa käsitellyn papin Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Philip Rönnholmin (s. 1831, k. 1901) kerrottiin perustaneen kirjaston isänsä omistamaan Ristimäen kartanoon. Koska olen viime aikoina tutkinut Anton Ulrik Rönnholmin kirjakokoelmaa, jäin pohtimaan Parikkalan lainakirjastoa. 

Kansalliskirjaston digitoidussa Historiallisessa sanomalehtikirjastossa tekemäni haut toivat luettavakseni Suometar -lehdessä toukokuussa 1855 julkaistun artikkelin, jonka kirjoittajan mukaan Parikkalan lainakirjastoston "paraita kirjoja" olivat 

• Suomen nykyinen tilasto
• Suomen historia
• Genoveva
• Roosa Tannenpurista
• Suometar
• Kultala 

Parikkalan nuoria helluntaina 1892. A. Heinonen. Museovirasto. 

Samaisesta artikkelista käy ilmi, että lainakirjaston alullepanijat olivat opiskelijat ("tutentit" eli studentit), ja pitäjän virkamiehet olivat hankkineet kirjastoon lisää luettavaa. Vuonna 1853 vapaaehtoiset olivat lahjoittaneet kirjastoon lisää luettavaa, jolloin kirjaston sanottiin pian pitävän sisällään "kaikki pienemmät kirjalliset teokset mitä wiime wuosina on ilmestynyt".

Surumäen kartano (nykyisin Suurimäki).
Kuva: Arto Hämäläinen 1986-87
Lappeenrannan museot

Jaana Juvosen kirjoittaman Parikkalan historian (1996) mukaan kirjaston alkuvuosina sitä kehittivät Karl Rönnholmin ja hänen isänsä lisäksi vuonna 1851 Parikkalaan muuttanut maanmittari Pietari Hannikainen (s. 1813, k. 1899) sekä vuonna 1823 Koitsanlahden vuokraajaksi ryhtynyt Jakob Fredrik Lagervall  (s. 1787, k. 1867). Alkuvuosina kirjasto toimi Surumäen kartanossa. 1860-luvulla kirjasto jaettiin neljään osaan kirkonkylään, Saarelle, Tyrjälle ja Koitsanlahdelle, mutta pääasiassa kirjat olivat lainattavissa pitäjäntuvalta sunnuntaisin.

Pietari Hannikainen
Kuva: K. E. Ståhlberg, 1890-luku.
Museovirasto

Vuonna 1860 ilmestynyt Suomen Julkisia Sanomia referoi ruotsinkielistä Wiborg -lehteä, jonka mukaan Parikkalan lainakirjaston takana olivat Wiipurilaisen osakunnan opiskelijat, jotka vuonna 1849 olivat lähettäneet kirjoja Viipurin läänin seurakuntiin perustettavia kirjastoja varten. Tällöin Parikkalaan oli lähetetty kahdeksan teosta. 

Marraskuussa 1856 ilmestynyt Sanan-Lennätin tiesi kertoa, että Parikkalassa oli toiminut lainakirjasto jo kymmenen vuotta. Kirjastossa oli kaikkiaan 13 kirjaa, joista jo aiemmin mainittujen lisäksi nyt nimettiin 

• Luwunlaskun oppi
• Martti Lutherus
• Asianajaja
• Mintähden ja sentähden
• Tarina wiinamyrkystä

Ensimmäisen viiden vuoden aikana kirjoilla oli vain viitisen lukijaa, mutta vuoden 1855 tienoilla tehdyn lahjoituksen - joka sisälsi 70 nidettä - jälkeen lukijamääräkin oli lisääntynyt. Nyt kirjaston nidemäärä oli noin sata teosta. Lokakuussa 1860 ilmestynyt Porin Kaupungin Sanomat kertoi, että lahjoituksen takana oli Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, joka oli perustettu vuonna 1845, kun viipurilaiset suomen kielen ystävät laajemminkin Euroopassa innoittaneen kansallisia kieliä ja kulttuureja koskevan kiinnostuksen myötä kokoontuivat yhteen vaalimaan suomen kieltä ja sillä kirjoitettua kirjallisuutta. Samassa lehdessä kerrottiin, että Uukuniemen ("Uguniemen") kirjastoon oli rovasti Berner lahjoittanut 18 nidettä. Nyky-Parikkalan pohjoisosassa oli siis oma kirjastonsa. Vuonna 1860 ilmestyneen Suomen Julkisia Sanomia lehden mukaan pitäjän herrasväki lahjoitti kirjastoon teoksia niin, että nidemäärä nousi 130:een. Ristiriitaisista tiedoista voi arvella, että parikkalalaislähtöiset  tai muutoin pitäjään kytköksissä olevat Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäsenet olivat lahjoituksen takana. Lahjoituksen jälkeen lainaajien määrä nousi 400:aan. Eniten lainattuja teoksia olivat Suomen nykyisen tilaston ja Genovevan lisäksi Kertomus Wilhelm Tellistä. 

Keväällä 1856 pitäjänkokouksessa päätettiin, että pitäjän yhteisiä rahavaroja käytettäisi kirjaston hankintoihin. Varat kerättiin rippilapsilta; jokaisen oli maksetta 10 hopeakopeekkaa (Juvosen mukaan 40 penniä) kirjaston ylläpitoon. Vuodessa rahaa kertyi noin 20 hopearuplaa, joka Rahamuseon laskurin mukaan tekee 335,80 euroa tämän päivän rahaksi muutettuna. Tällä rahalla voitiin ostaa "kaikki nykyisen kirjallisuutemme sellaiset hedelmät, jotka tällaiseen kirjastoon owat soweliat". 

Vuonna 1860 Parikkalan herrasväkeen kuuluneet naiset järjestivät hyväntekeväisyyshuutokaupan kirjaston hyväksi. Tähän huutokauppaan naiset olivat tehneet "käsitöitä, jotka oliwat talonpoikais-säädyn tarpeen mukaisia". Huutokaupan tuotto oli 26 ruplaa 50 kopeekkaa. 

Seuraavana vuonna Otawa -lehti tiesi kertoa, että Parikkalan kirjastoon oli hankittu karttoja - sekä isompia että pienempiä taskukarttoja, joita papit voivat pitää mukanaan pitäjiä kierrellessään ja näyttää niitä esimerkiksi kinkereille kerääntyneille ihmisille.

Parikkalan Sanomat No 49, 7.12.1910

Pietari Hannikainen ehdotti vuonna 1875, että kirjastolle oli laadittava säännöt. Hän toimi kirjaston esimiehenä ja taloudenhoitajana oli tuolloin opettaja Jaakko Innanen. Kirjasto oli sijoitettuna Kangaskylään kauppias Heikki Pursiaisen taloon, jossa kauppias huolehti kirjaston lainaustoiminnasta. Vuonna 1876 kirjasto jaettiin jälleen osiin, tällä kertaa kuuteen osaan pitäjän kuudennuspiirien mukaan. Kangaskylän kirjastoa, joka sijaitsi lähimpänä kirkonkylää, hoiti Hannikaisen vaimo Emilia (os. Savander, s. 1827,  k. 1910). Kivijärvellä kirjasto toimi Heikki Matinpoika Poutasen talossa. Tyrjällä kirjastoa hoiti Elias Juhonpoika Sinkkonen, Saarella Juho Ollinpoika Tiainen, Kinnarniemellä Pietari Juhonpoika Kettunen ja Oravaniemellä Matti Laurinpoika Tiainen.

Kun kansakoulut alkoivat toimia laajemmin pitäjässä, siirtyi vastuu kirjastosta pitäjän kummankin kansakoulun opettajalle, joita pastori Pehr Mauritz Forsblom valvoi tässä tehtävässä vuodesta 1878 alkaen. Kirjastossa oli yli 900 sidosta, joista suosituimpia lainattavia olivat uskonnollisaiheiset teokset. Tässä vaiheessa kirjaston varat saatiin pitäjän koiraverojen korkotuloista. Vuonna 1879 kirjasto jaettiin kolmeen osaan, eli kahteen kansakouluun ja yksi osa tuli lukkarin valvonnan alle.

Vuonna 1887 kuntakokous hyväksyi kirjastolle uudet säännöt. Jokainen seurakunnan jäsen sai sai lainata kirjoja ilmaiseksi. Laina-aika oli alle 100-sivuisilla kirjoilla kuukausi, 200-sivuisten kaksi kuukautta ja niin edelleen aina neljän kuukauden laina-aikaan saakka. Kerrallaan kirjoja sai lainata vain yhden. Ylittyneen laina-ajan sakko oli penni vuorokaudelta.

Kirjaston toiminnasta löytyy seuraavan kerran mainintoja sanomalehdistä vuonna 1890, jolloin Wiipurin Sanomien mukaan kirjaston palkattomaksi rahastonhoitajaksi ja esimieheksi nimitettiin parikkalalainen kauppias S[ipi] Ahokas. Kirjastonhoitajaksi valittiin opettaja M. Pajari 30 markan (noin 150 euroa)  vuosipalkalla. Uusia hankintoja, muun muassa Maanviljelys- ja Teollisuuslehti, tehtiin 50 markalla. 

Vuonna 1890 Turun Lehti siteerasi Laat[okka] lehteä ja tiesi kertoa, että Parikkalan Nuorisoseura aikoi perustaa oman kirjaston.

Parikkalan pitäjäntupa (nykyään Taitokeskus)
 Etelä-Karjalan museot

Vuonna 1904 kirjasto sai suuren lahjoituksen kurkijokelaiselta kauppiaalta Juho Häkiltä ja tämän leskeltä Alina Häkliltä. Leski testamenttasi Kurkijoen kauppalassa sijainneen talonsa Parikkalan kunnalle. Talo myytiin ja myyntituotto 9 000 markkaa käytettiin kirjaston hyväksi. Seuraavana vuonna kunta päätti lakkauttaa rippilapsilta kerätyn kirjastomaksun. Tässä yhteydessä kirjasto siirrettiin kunnantalolle, pois kansakouluilta ja lukkarin luota.

Vuonna 1910 Parikkala -lehteen  nimimerkki O[lli]. J[untunen]. raportoi paikkakunnan kirjastoista. Kirjastojen taloudellinen tilanne oli hyvä Häklin testamentin ansiosta. Kunnan "vanha kirjasto", joka oli sijoitettuna pitäjäntupaan kirkon viereen, oli jutun kirjoittajan mukaan huonolla tolalla: johtokunta oli laiskotellut, vaikka sen jäsenten piti olla "kirjallisuutta harrastawat", eikä ollut hankkinut uutta kirjallisuutta kirjastoon. Samana vuonna kunnankirjaston johtokuntaan valittiin Emilia Fagerlund ja Mikko Saukkonen. Johtokunnan puheenjohtajana toimi kauppias Tahvo Ahokas, taloudenhoitajana kirjakauppias H. Heinonen ja kirjastonhoitajaksi valittiin neiti Emilia Saukkonen.

Vuonna 1912 kunnan kirjaston johtokuntaan valittiin esimieheksi opettaja A. Kunnas, taloudenhoitajaksi H. Heinonen ja neiti Emilia Saukkonen jatkoi kirjastonhoitajana. Uusia kirjoja kirjastoon ei pystytty hankkimaan, mutta seuraavana vuonna kunta lupasi 500 markkaa viinaverorahoista kirjaston hankintoihin.

Nimimerkki O. J. kirjoitti Parikkala -lehdessä 30.11.1910 julkaistun mielipidekirjoituksen, jossa hän suomi paikkakunnan kirjastoa siitä, että lukijat suosivat "kaikenlaisia seikkailujuttuja" kehittävien, lukijaansa ihmiseksi ja kansalaiseksi kasvattavien teosten sijaan. 

Parikkalan Sanomat No 21, 25.5.1910 

Parikkalan kylissä oli pieniä kirjastoja ilmeisen paljon. Vuonna 1910 Parikkalan Sanomat kertoi kuntaan perustetun kolme uutta kirjastoa. Perustajina olivat nuorisoseuran paikallisosastot, jotka olivat ryhtyneet kyläkirjastojen ylläpitäjiksi 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1910 julkaisi Parikkalan Sanomat näiden kyläkirjastojen vuosikertomuksia. Kunta tuki kyläkirjastojen toimintaa: 1910 Mäntylahden nuorisoseura sai kunnalta 100 markkaa (noin 400 euroa) oman kirjaston perustamista varten. Kunnan muut kirjastot saivat 35 markkaa, mutta kunnan oma "vanha kirjasto" sai 100 markkaa hankintoja varten.

Tyrjän kirjastoseuran kirjasto oli perustettu vuonna 1891 tyrjäläisten toimeenpanemien arpajaisten tuotoilla. Kunta alkoi tukea kirjaston toimintaa vuonna 1900. Aluksi kirjastoa hoiti myöhemmin kirjakauppiaaksi ryhtynyt Heikki Heinonen yhdessä setänsä Kristian Heinosen kanssa. Kirjasto sijaitsi kauppias Olli Heinosen talossa. Vuodesta 1896 alkaen kirjasto toimi tuolloin aloittaneen Tyrjän kansakoulun rakennuksessa. Kirjastonhoitaja sai palkakseen kirjaston jäsenten vuosimaksut - kirjaston käyttö ei siis ollut ilmaista! Vuonna 1910 kirjastoa hoiti Aura Kaksonen 10 markan vuosipalkalla. Vuonna 1910 kirjaston johtokuntaan kuuluivat kirjaston esimies M. J. Pajari, rahastonhoitaja Pekko Sikiö, H. Kosonen, Paawo Peuhkuri (Teppo) ja Juho Saukkonen. Varajäseniä olivat Simo Kaksonen, Onni Vellonen ja Iisakki Soikkeli. Kirjastossa oli 454 teosta, mutta kahdeksan oli mennyt lukukelvottomaan kuntoon ja palauttamatta oli kuusi teosta. Vuoden aikana kirjasto hankki uusia kirjoja hiukan yli 50 markalla. Lainoja tehtiin 375 kertaa ja lainaajat olivat pääasiassa kylän nuorempaa väkeä. Vuonna 1913 kirjasto järjestettiin uudelleen "Daweyn lippujärjestelmän" mukaisesti ja se oli avoinna torstaisin kello 15-17.

Kirjavalan nuoriseuran kirjasto oli perustettu vuonna 1896, viisi vuotta tyrjäläisten jälkeen. Vuonna 1910 kirjastoon kuului 353 nidettä ja kirjaston jäsenmäärä eli rekisteröityneiden ja maksunsa maksaneiden määrä vaihteli 40:n ja 150:n välillä.

Samana vuonna kuin Kirjavalaan, saatiin myös Kivijärvelle nuorisoseuran ylläpitämä kirjasto. Vuonna 1910 siellä oli 800 nidettä. Vuonna 1912 kylässä järjestetyn karjanhoitokurssin lopettajaisjuhlien tuotolla hankittiin kirjastoon karjanhoitoon liittyvää kirjallisuutta. Samana vuonna kylän nuorisoseura järjesti nuorisoseurapäivät, joilla talollinen Adolf Wento ehdotti, että kirjasto muuttuisi kiertäväksi kirjastoksi ja se jaettaisi neljään osaan, jolloin kaksi osaa olisi Änkilän, yksi Kivijärven ja yksi Kaljusenkylän käytössä. Keskustelun jälkeen kirjasto päätettiin jakaa, mutta siten, että se jaettaisi viiteen osaan, joista yksi sijoitettaisi Koitsanlahden kylään. Tämän jälkeen kirjasto suljettiin ja lainaajia pyydettiin palauttamaan lainatut kirjat, jotta kirjasto saataisi järjestettyä uudelleen. Uudelleenjärjestelyn jälkeen vuonna 1912 kirjastoon hankittiin 126 uutta kirjaa, jolloin kirjojen kokonaismäärä oli 520 - parissa vuodessa kirjastosta oli poistunut 280 nidettä, ehkä loppuun luettuina. Kirjasto oli sijoitettuna siten, että Kivijärvellä se toimi Antti Uimosen talossa, Kaljusenkylässä Pekka Wennolla, Änkilässä Juhana Wennolla ja Änkilänsalolla Adolf Wennolla. Vuonna 1914 Kivijärven kirjasto päätti liittyä osaksi kunnankirjastoa.

Vuonna 1910 Rautalahden kyläkirjaston hoitajaksi valittiin Iida Nokelainen. Kirjasto sijaitsi kansakolulla ja oli avoinna sunnuntaisin kello 16-18 ja torstaisin 14-16. Kirjoja oli 135 kappaletta ja niitä oli lainattu 372 kertaa. Kirjaston esimies oli H. Walkeapää ja rahastonhoitaja Iida Walkeapää. Johtokunnassa toimi Emma Nokelainen, opettaja Fiina Paajanen ja opettaja Juho Ollikainen, Adolf Nokelainen. Varajäseninä olivat P. A. Wilska ja varaesimes Ad. Nokelainen.

Naapurikylässä Särkisalmella oli myös nuorisoseuran ylläpitämä kirjasto, jossa oli 71 nidettä vuonna 1910.  Kirjasto oli perustettu vuonna 1909. Kirjaston johtokuntaan kuului M. Wainio, jonka talossa kirjasto toimi, H. Gröhn, Riikka Gröhn, kirjastonhoitaja A[leksanteri] Siitonen (ainakin vuosina 1911, 1912) ja Loviisa Kärpänen. Vuonna 1913 niteiden määrä oli kasvanut 181:een. Vuonna 1917 kirjastonhoitajaksi valittiin Hilja Kosonen.

Vuonna 1909 perustettiin myös Koitsansalolle oma kyläkirjasto. Vuonna 1911 kirjastossa oli 200 nidettä ja niitä oli vuoden aikana lainattu noin 700  kertaa.

Kaukolan nuorisoseuran kyläkirjaston esimiehenä toimi Juha Jantunen ja hänen varallaan sihteeri J. Anttonen. Kirjaston johtokuntaan kuuluivat heidän lisäkseen Antti Jantunen, kirjaston taloudenhoitaja Anna Matikainen ja Emma Anttonen. Tilintarkastajina toimivat Paawo Jantunen, Johannes Anttonen ja Aleksanteri Anttonen varajäsenenä. Kirjasto sijaitsi Rinteen J. Anttosen talossa. Kirjasto oli perustettu vuonna 1907. Tämä kirjasto käytti vuoden 1910 lopussa 50 markkaa uusien kirjojen hankkimiseen. Hankinnat tehtiin paikallisesta H. Heinosen kirjakaupasta.

Parikkalan Sanomat No 5, 2.2.1910

Aina kirjaston hoitaminen ei näytä sujuneen kyläläisiltä sovussa, vaan riitaa tuli siitä, missä kirjaston tuli sijaita. Kirjaston sijaintipaikasta riideltiin talvella 1910 (Parikkalan Sanomat), kun Mikkolanniemen nuorisoseuran johtokunta, joka hallinnoi myös kyläkirjastoa, oli päättänyt siirtää kirjaston "Saaren ja Hokakylän saloseutujenkin käytettäwäksi" pois Tarnalan kansakoululta. Nuorisoseura oli perustanut kirjaston vuonna 1904 ja vuonna 1910 siinä oli 300 nidettä. Vuonna 1911 syyskuussa kirjasto palasi Tarnalan kansakoululle, jossa se oli avoinna maanantaina ja torstaina kello 2-3. Kesäaikaan kirjasto oli varmimmin auki sunnuntaisin.

Vuonna 1911 nimimerkki N. K. esitti Parikkalan Sanomissa helmikuun 15. päivä julkaistun mielipidekirjoituksensa, jossa hän ehdotti pienten kyläkirjastojen yhdistämistä kunnalliseen kirjastoon. Kirkonkylällä oleva pääkirjasto toimisi kantakirjastona ja kyläkirjastot jäisivät edelleen sivukirjastoiksi. Nimimerkin mukaan järjestely edistäisi kirjojen kiertoa kylien välillä ja uudelleenorganisoidun kirjaston olisi helpompi hakea valtiolta erilaisia avustuksia. Kaikki tehtäisi nimimerkin toiveen mukaan kansanvalistuksen hyväksi - uusin tieto ja kirjallisuus olisi helpommin saavutettavissa kaikialla pitäjässä.

Vuonna 1912 N.K:n ehdotus toteutettiin. Päätettiin, että lastenkirjat sijoitettaisiin kouluille, mutta muut kirjastot yhdistyisivät jokseenkin edellä esitetyn mallin mukaisesti. Kirjaston uudelleenorganisointitoimikuntaan valittiin A. Kunnas, H. Heinonen, Topi Torikka, Emilia Saukkonen ja Olli Jantunen. Kirjastoa ryhdyttiin järjestämään vuonna 1910 perustetun Suomen kirjastoseuran mallisäännön mukaan ja kunnan kirjastot liittyivät jäseniksi tähän seuraan. Tuolloin kunnassa toimi kunnankirjaston ja koulujen kirjastojen lisäksi ainakin seuraavat kirjastot:

• Särkisalmen nuorisoseuran kirjasto
• Rautalahden kirjastoseuran kirjasto
• Kinnarniemen "Toivo" -nuorisoseuran kirjasto
• Mikkolanniemen "Taimi" -nuorisoseuran kirjasto
• Tyrjän kirjastoseuran kirjasto
• Kaukolan nuorisoseuran kirjasto
• Poutalan nuorisoseuran kirjasto
• Melkoniemen kyläkirjasto
• Kivijärven nuorisoseuran kirjasto
• Koitsansalon kyläkirjasto 

Kirjastojen yhteenlaskettu nidemäärä oli noin 5000 kappaletta. 

Heinosen kirjakauppa Parikkalassa. Vesa Toppisen kuva-arkisto.
kuvapankki.ekarjala.fi

Samalla kun kirjastoja järjesteltiin uudelleen kuulutettiin paikallislehdessä palauttamattomia lainoja. Vuodelta 1904 palauttamatta olivat teokset "Aatteiden mies" ja "Veljekset". Seuraavilta vuosilta palauttamattomia lainoja oli enemmän, muun muassa Kaukolan Juho Anttosen vuonna 1905 lainaama "Kuwauksia kansan naiselämästä" ja kangaskyläläisen Pekka Putkisen vuonna 1909 lainaama "Wälskärin kertomuksia". Myös tunnettu taiteilija Aarno Karimo oli unohtanut palauttaa lainansa kirjastoon.

Tuohon aikaan, vuoden 1912 tienoilla, oli Viipurin läänissä vielä varsin harvinaista, että kunnat suostuivat maksamaan kirjaston ylläpidosta aiheutuneita kuluja. Lähiseudulla vain Jaakimassa ja Lappeella oli kunta tehnyt samanlaisen kirjastoa tukevan rahoituspäätöksen. Toisaalta nimimerkki O. J-n tiesi, että kunta ei ollut kymmeneen vuoteen uhrannut penniäkään kirjaston hyväksi, joten kun kirjastot vuonna 1913 oli yhdistetty peräsi kirjoittaja kunnalta rahallista panostusta uudistetulle kirjastolle. Paikallislehti julkaisi useampia Juntusen kirjastoa puolustavia mielipidekirjoituksia, joissa hän arvosteli kirjaston johtokuntaa siitä, että se ei ollut tarttunut tarjolla oleviin kirjastoavustuksiin eikä kartuttanut kirjaston kokoelmaa. Samana vuonna 1913 nimimerkki "Särki" oli taas sitä mieltä, että oli haaskausta käyttää 500 markkaa kirjaston hyväksi ja kehotti: "viskaamaan koko sen hökötöksen, jota kirjastoksi sanotaan, pellolle ja lähettäwät sinne missä pippuri kaswaa." Kirjastolla ei Särjen mukaan ollut kuin muinaistieteellinen arvo, se oli vanhanaikainen. Kaikki eivät kuitenkaan jakaneet kärjekkäitä mielipiteitä, vaan esimerkiksi Aino Wirkkunen lahjoitti kirjastolle arvokkaan kirjalahjoituksen keväällä 1913. 

Vaikka kunnan kirjastoasia järjestettiin uudelleen, näyttää kylissä edelleen olleen vireänä kyläkirjastojen kokoaminen. Syksyllä 1912 Rasvaniemen ja Joensuun kylissä järjestettiin iltamia kirjaston hyväksi, jonka tuotolla hankittiin 80 kirjaa. 

Parikkalan Sanomat no 3, 21.1.1914

Vuonna 1914 kunnankirjastoon haettiin kirjastonhoitajaa. Toimeen oli kaksi hakijaa, joista kuntakokous helmikuussa valitsi neiti Emilia Saukkosen toimeen 200 markan vuosipalkalla. Kirjasto oli tuolloin avoinna lauantaisin kello 12-14 ja sunnuntaina kello 8.30-10 ja 12-14. Marraskuussa päätettiin, että lauantain aukiolo lopetetaan lainaajien puutteessa. Samaan aikaan kirjastoon tehtiin kuin tehtiikin hankintoja 500 markalla, toisin kuin nimimerkki Särki oli toivonut. Neiti Saukkonen tarttui heti tarmokkaasti toimeen ja kuulutti paikallislehdessä kaikkia palauttamaan lainansa, jotta hän voisi järjestää kirjaston uudelleen. Koska ensimmäinen kehotus ei tehonnut, julkaisi paikallislehti maaliskuussa niiden lainaajien nimet, joilla oli teoksia lainassa. Samalla kirjastonhoitaja muistutti, että kirjoja on pidettävä siististi eikä niihin saa töhriä mitään "nimikirjoituksia, piirustuksia, päiwämääriä ja ties mitä kaikkea". Kirjastoasiaa koetettiin edistää kutsumalla asiantuntija, maisteri Arvi Kemiläinen, joka neuvoi kirjaston johtokuntaa kirjastojen yhdistämisasiassa. Kyläkirjastojen johtokuntia hanke ei ilmeisesti kiinnostanut, sillä heistä kukaan ei ollut saapunut paikalle, kun Kemiläinen joulukuussa 1914 vieraili Parikkalassa. Seuraavana vuonna Melkoniemen, Koitsansalon, Saarenkylän, Särkisalmen ja Poutalan kirjastot päättivät liittyä kunnalliseen kirjastoon. Vuonna 1916 Järvenpään kirjastoseuran ja Nuorten Kristillisen Yhdistyksen, Innasennurkan ja Lamminkylän kirjastot liittyivät kunnan kirjastoon. Kirjastonhoitaja kehotti muiden kirjastojen johtokuntia viipymättä edistämään liittymistä kunnan kirjastoon.

Tämän jälkeen ei kirjastoista löydy mainintoja ajalta ennen Suomen itsenäistymistä. 

Lähteet ja kirjallisuus: Sanan-Lennätin 1856, Suometar 1885, Suomen julkisia sanomia 1860, Porin kaupungin sanomat 1860, Otawa 1861,  Turun Lehti 1890, Wiipurin Sanomat 1891, Parikkala 1910, Parikkalan Sanomat 1910, Parikkalan Sanomat 1911, 1912, 1913, 1914, 1915, 1916, 1917, Parikkalan-Rautjärven Sanomat 19.9.2019: Parikkalan ensimmäistä lainakirjastoa piti kirkkoherran poika (Lege Pajari-Kosonen)
Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996), 405-406.