Katovuosi

Nyt alkaa olla käsillä sadonkorjuun aika. Kylmä alkukesä verotti kasvimaaviljelmiä ja ainoastaan sipulista tuli kohtalainen sato. Perunat ja porkkanat jäivät kovin pieniksi eikä punajuuri tehnyt lainkaan satoa. Syynä oli varmaan liian varhainen kylvoajankohta. Omenasatokin jää ennätyspieneksi pihlajanmarjakoin tuhojen vuoksi. Mikäli minun pitäisi selvitä talven yli oman maan sadolla kuolisin nälkään jo lokakuun alkupuolella. Tämä saikin miettimään entisaikojen pulakausia ja suoranaisia nälänhätiä.

Mirkka Lappalaisen kolme vuotta sitten ilmestynyt Jumalan vihan ruoska kertoo vuosien 1695-97 nälänhädästä. En ole vielä ehtinyt lukemaan teosta mutta ainakin arvosteluissa se on saanut kehuja. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt 1800-luvun nälkäkatastrofeihin. Pro gradua varten luin Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja ja sieltä löytyi varsin raadollisiakin kuvauksia 1830-luvun nälkäajasta. Näistä mieleeni jäi erityisesti eräs nuori äiti, joka oli jalan liikkeellä kohti Pietaria. Hän oli mitä todennäköisimmin lähtenyt taivaltamaan Savosta tai Kainuusta kohti etelää, toiveissaan löytää ruokaa ja työtä. Hänellä oli mukanaan hyvin pieni vauva, tai sitten vauva oli syntynyt matkalla. Viipurin lähistöllä vauva oli kuitenkin kuollut ja äiti oli hylännyt kuolleen vauvan tien vieressä olleeseen hiekkakuoppaan. Raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin tapaus päätyi, koska kaupungin hallintomiesten piti päättää oliko kyseessä rikos ja pitäisikö äiti pidättää. Koska kyseistä pöytäkirjaa ei nyt ole saatavilla en muista enää miten jutussa kävi - pääsikö äiti jatkamaan matkaa kun lapsen kuolema todettiin tapaturmaiseksi, oliko äiti syyllinen lapsenmurhaan vai oliko äiti vain jatkanut matkaansa eikä häntä enää koskaan tavoitettu. En usko, että äiti kovin kepein perustein hylkäsi kuolleen vauvansa tien sivuun. Nälkäisenä, väsyneenä ja toivottomana ihminen päätyy epätoivoisiin tekoihin. Antero Heikkinen on kirjoittanut Kainuun 1830-luvun nälkävuosista. Hänen Kirvekansa-trilogiansa toinen osa, Kirveskansan murros: elämää Kuhmossa kottelemusten vuosina 1830-luvulla käsittelee aihetta. Tämän laitankin lukulistalle. Ehkä opin jotain uutta näistä Kainuun korvista parempaa elämää etsimään lähteneistä ihmisistä. Mikä heidät ajoi maantielle? Mihin he päätyivät? 

Olen selaillut Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä ja niissä julkaistuista ilmoituksista käy varsin hyvin ilmi, että nälkävuodet eivät olleet mikään harvinaisuus 1800-luvun Suomessa. 1830-luvun nälkä- ja tautiepidemiavuosien lisäksi nälkää nähtiin myös 1857, jolloin Viipurissa järjestettiin saksalaisessa teatterissa hyväntekeväisyysnäytös Kuopion ja Oulun seudun nälkäänäkevien hyväksi. (Sanan Lennätin 17.1.1857) Vuonna 1863 Ylikannuksesta raportoitiin, että menneenä talvena ei seudulla ollut kukaan kuollut nälkään, kiitos auliiden hyväntekijöiden. (Otawa 19.6.1863) Edellisenä vuonna Hackman & Co oli lähettänyt 

Iisalmen seurakuntaan 100 tynn. rukiita Nilsiän seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Liperin seurakuntaan 100 tynn. rukiita. Rautalammin seurakuntaan 50 tynn. rukiita Leppäwirran seurakuntaan 50 tynn. rukiita. Yhteensä 400 tynn. rukiita.

Tapio 22.11.1862.

Näin siis vuosina, joita ei lueta suurin nälkävuosiin 1866-68! Tuolloin vuodet olivat katastrofaalisia ilmasto-olojen vuoksi. Yhteiskunnassa, jossa suurin osa väestöstä sai niukan toimeentulonsa suoraan maasta, yksikin katovuosi aiheutti paikoittaista nälänhätää. Suurina nälkävuosina viljaa olisi ollut mahdollista tuottaa ulkomailta mutta valtiovaraintoimikunnan päällikkö J. V. Snellman vastusti tätä. Oli tultava omillaan toimeen.

Samaan aikaan, 1800-luvulla, keskusteltiin siitä, kuka on oikeutettu saamaan yhteiskunnan apua. Yleinen näkemys oli, että avun tuli perustua työsuoritteisiin. Vastikkeeton apu laiskistuttaisi sen saajat. Niin sanottujen kunniallisten köyhien - siis niiden, jotka eivät olleet "omasta syystään" alkoholiongelman, "siveettömän elämäntavan" tai muun paheelliseksi katsotun syyn takia työkyvyttömiä - auttaminen oli kristityn velvollisuus, mikäli avun saaja ei itse kyennyt elantoaan hankkimaan.  

Nälän näkeminen ei kuitenkaan päättynyt suuriin nälkävuosiin. Mummoni (s. 1903) kertoi, kuinka vuonna 1918, sodan loputtua, suuret joukot pakolaisia vaelsi Etelä-Karjalan teillä kohti pohjoista. Tuolloin, noin 5-vuotiaana tarinan kuullessani, en tietenkään osannut esittää lisäkysymyksiä. Nyt jälkeenpäin olen päätellyt, että kyseessä täytyi olla Viipurin valtauksen jaloista paenneita punaisia, jotka eivät jatkaneet matkaansa Venäjälle vaan kääntyivät kohti luodetta, Savoa. Mummoni kertoi, että näiden vaeltajien joukossa oli naisia ja lapsia, joille he yrittivät löytää ruokaa. Myöhemmin, toisen maailmansodan aikana, mummoni oli itse evakkomatkalla. 

Pettuleivän pala, 1900-1918. Vilppulan museo, Tampereen museot.

Eikä nälkä tuohon päättynyt. Jarmo Peltola on tutkinut 1930-luvun lamaa Tampereella (1930-luvun lama teollisuuskaupungissa 1 ja 2, Tampere University Press 2008.) Kaupungeissa oli tarjolla hätäaputöitä niille, jotka olivat menettäneet työnsä ja toimeentulonsa. Maaseudulla ajaudutiin pakkohuutokauppoihin, joissa velkaantuneiden talonpoikien tiloja myytiin eniten tarjoavalle. Juha Maijalan väitöskirja Vastarintaa ja sopeutumista - 1930-luvun pula ja maatilojen pakkohuutokaupat (JyU 2009) nousee lukulistalleni. Pakkohuutokaupat sisällissodasta toipuvassa maassa aiheuttivat syviä ristiriitoja ja vastakkainasettelua. Katovuodet, velkaantuminen ja pula työpaikoista olivat ilmiöitä, joiden kanssa painittiin vielä ennen toista maailmansotaa. Lieneekö niin, että vasta 1950-luvulla, maatalouden uudistusten, teollistumisen, ruokatuonnin, sodasta aiheutuneen työvoimapulan ja kysynnän kasvun myötä olimme ensimmäistä kertaa vaiheessa, jossa katovuotta ei tarvinnut pelätä ja työtä riitti kaikille halukkaille. Nyt, kun tämä ihmisiän kestänyt kasvun aika on ohi olemme ymmällämme. Keskustelemme edelleen siitä, pitääkö meidän tulla toimeen omillamme, pitääkö yhteiskunnan auttaa työttömiä ja tuleeko avun olla vastikkeellista, kuka on oikeutettu yhteiskunnan tukiin ja raadollisimmillaan, mitä tällä tuella saa tehdä - saako sillä esimerkiksi ostaa tupakkaa tai olutta - tuleeko meidän auttaa pakolaisia ja onko se yhteiskunnan vai yksittäisten hyväntekijöiden tehtävä. Historiantutkijana toivoisin, että olisimme päässeet näistä toistasataa vuotta velloneista keskustelunaiheista jo hiukan pidemmälle. 

Lähteet: Antti Häkkinen ja Jarmo Peltola, Suomalaisen "alaluokan" historiaa. Köyhyys ja työttömyys Suomessa 1860-2000. Teoksessa Vieraat kulkijat - tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Antti Häkkinen, Panu Pulma ja Miika Tervonen (toim.), SKS, 2005, 39-94. 

Karjala-lehdestä lainattua: Herrasväen vaurauden tuli näkyä myös ulospäin

Karjala-lehti haastatteli minua taannoin väitöskirjastani. Päivi Parjanen kirjoitti mukavan jutun, jonka jaan tässä kaikille blogini lukijoille. Karjala-lehden artikkeli ilmestyi 3.9.2015. 

Koiratkin pääsivät lehtikuvaan. Kuva Karjala-lehdestä 3.9.2015.

Herrasväen vaurauden tuli näkyä myös ulospäin. Ulla Ijäs teki väitöksen viipurilaisesta Marie Hackmanista.

1800-luvun sääty-yhteiskunnassa vauraus asetti herrasväelle omat vaatimuksensa. Kun rikkautta oli, sen tuli näkyä myös ulospäin. Filosofian tohtori Ulla Ijäs on tutkinut kyseisen aikakauden kulutusvalintoja esimerkkinään viipurilaisen Hackmanin kauppahuoneen johtaja Marie Hackman (1776-1865).

Ulla Ijäksen Turun yliopistolle tekemä väitös "Talo, kartano, puutarha. Kauppahuoneen omistaja Marie Hackman ja hänen kulutusvalintansa varhaismodernissa Viipurissa" tarkastettiin alkukesästä.

Tutkimuksissaan Ulla Ijäs on muun muassa löytänyt yhtäläisyyksiä 1800- ja 2000-lukujen kuluttamsiesta.

- Motiiveina ovat aseman osoittamisen lisäksi muodinmukaisuuden paine ja jäljittelynhalu sekä tarve erottautua. Näillä vahvistetaan omaa tai ryhmän identiteettiä ja sosiaalista ja kulttuurista pääomaa.

Ijäs halusi tehdä väitöskirjansa nimenomaan viipurilaisista naisista ja valitsi kohteeksi Marie Hackmanin.

Marie jäi leskeksi ja kahden pienen pojan yksinhuoltajaksi vain 32-vuotiaana. Hän otti vastuulleen miehensä Johan Friedrich Hackmanin perustaman kauppahuoneen, ja kasvatti sen monialayritykseksi ja Suomen suurimmaksi puutavaraviejäksi.

Marien ansiot kauppahuoneen menestyksen luojana tiedetään, mutta yksityishenkilönä hän on jäänyt huomattavasti tuntemattomammaksi.

- Käydessäni läpi Marieta koskeneita alkuperäisiä arkistomateriaaleja muun muassa kirjanpitäjien liikekirjeitä niistä nousi esille kuluttamisen teema, joka tarjosi hyvän tulokulman hänen yksityiselämäänsä, Ulla Ijäs sanoo.

Kuluttaminen ja tuotannon merkitys 1700-luvun Euroopassa on viime vuosina ollut laajasti esillä kansainvälisesti, mutta suomalaisessa historiantutkimuksessa sitä on tyydytty vain sivuamaan.

Kuluttamisen teema nostaa esille myös uutta, 1600-1800-lukujen alkuperäiseen lähdeaineistoon perustuvaa tietoa Viipurista.

- Tähänastinen Viipuri-tutkimus on pohjautunut varsin pitkälle muistelemiseen. Ihmisen muisti on kuitenkin varsin haavoittuvaista ja saatetaan muistaa jotain sellaista, jota on vaikea todentaa ja selvittää, mitä oikeasti tapahtui, Ulla Ijäs toteaa.

Esimerkiksi juuri Marie Hackmania muistelijat ovat kuvailleet miehiseksi rautarouvaksi. Sen sijaan aikalaiset eivät ole millään tavoin viitanneet, että hän olisi ollut jotenkin epänaisellinen.

Talon vallan merkkinä

Kauppahuoneen johtaja Marie Hackman tunnettiin Viipurin seurapiireissä. Juhliin ja konsertteihin osallistuminen vaati näyttävää ja viimeisten eurooppalaisten muotivirtausten mukaista pukeutumista. 

Yhteiskunnallinen asema näkyi luonnollisesti myös asumisessa. Tutkimuksessaan Ulla Ijäs mainitsee suuren henkilökohtaisen tilan merkinneen valtaa, jota ei toisaalta voinut olla ilman asemasta kertovaa taloa.

- Talo oli ikään kuin omakuva, jossa konkretisoituivat omistajan valta-asema ja identiteetti.

Marie Hackman asui koko ikänsä Karjaportinkadulla. Muun muassa hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi Pyöreän tornin päässä katua. Talo tuhoutui tulipalossa 1793. Talon portaat ovat yhä vieläkin nähtävissä puistoksi muutetulla kulmatontilla.

Kaupunkikotinsa Marie sisusti ylellisesti vielä tuohon aikaan Viipurissa jokseenkin harvinaisilla tapeteilla, hienoilla ja kalliilla huonekaluilla, värikkäillä matoilla ja verhoilla.

- Näillä osoitettiin, että niiden hankkijalla oli oikeat kontaktit niin Brittein saarten mattotehtailijoihin, Antwerpenin kauppahuoneisiin kuin lähiseudun tapettimaakareihin, Ulla Ijäs sanoo.

Yksittäisistä ja kalleimmista hankinnoista hän mainitsee yli 400 ruplaa maksaneen, tiettävästi Manner-Euroopasta peräisin olleen kristallikruunun. Se oli niin arvokas, ettei siihen kelvanneet Viipurista hankitut kynttilätkään. Kastamalla valmistetut vahakynttilät ja arkisemmat valetut talikynttilät tuotettiin Pietarista.

Sisustuksessa myös väreillä oli oma merkityksensä arvovallan osoittajina.

- Punainen oli vallan symboli ja suosittu sisustusväri. Se oli tullut muodikkaaksi ympäri Eurooppaa 1700-luvun lopulla Ranskan hovin innoittaman, Ulla Ijäs toteaa. 

Kukkakaalien herttuatar

Kaupunkikodin lisäksi Marie Hackman käytti paljon runsaasti rahaa Herttualan kartanoon ja sen englantilaistyyliseen maisemapuutarhaan, jota kutsui jopa rakastetukseen. Ulkoilmaelämästä ja puutarhanhoidosta nauttinut Marie itse sai lempinimen "parsojen, artisokkien ja kukkakaalien herttuatar".

Herttualan puutarhassa kasvoi paitsi koristekasveja, laaja valikoima vihanneksia ja hedelmiä.

- Marie teki kasvitilauksensa suoraan saksalaisille kauppahuoneille tai ystävilleen muihin Itämeren satamakaupunkeihin. Tehtyjä hankintoja korostettiin usein pyynnöillä, että kasvit olisivat kaikkein "uusimpien nimekkeitä" tai että ne olisivat "kaikkein hienointa lajia", Ulla Ijäs kertoo.

Vaikka Marie Hackman seurasi eurooppalaisia virtauksia ja tuotatti tavaroita ulkomailta, hänen oma elinpiirinsä oli varsin suppea.

- Viipuri oli Marielle rakas kotikaupunki, jonka ulkopuolelle hän ei juurikaan matkustanut Pietaria ja Haminaa pidemmälle, Ulla Ijäs ihmettelee.

Ulla Ijäs ei jätä Viipurin historian tutkimista väitöskirjaansa. Käynnistymässä on muun muassa Tampereen ja Turun yliopistojen tutkijoiden yhteinen Migration and multiethnic cities hanke, johon hän kirjoittaa artikkelin Viipurin monikulttuurisuudesta.

- Viipurista puhutaan yhä, että siellä kaikki kansallisuudet elivät onnellisesti sovussa. Mikä loppujen lopuksi mahtoi olla todellisuus kaupungissa, jossa oli laaja kirjo uskonnoltaan, rodultaan, kieleltään ja etniseltä taustaltaan ja vieläpä yhteiskunta-asemaltaan erilaisia ihmisiä, Ulla Ijäs pohtii.