Lemmekästä historiaa

Viime viikon Helsingin reissulta tarttui matkaani Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen tuorein teos, Lemmen ilot ja sydämen salat (WSOY 2015). Olin kyllä kuullut ja nähnyt mainoksia kirjasta, mutta en tiennyt tarkemmin sen sisällöstä. Kurkistinkin kirjan sisäsivuille heti kaupassa ja totesin ilahtuneena seuralaiselleni, että ihanaa, kirjassa on käytetty alkuperäislähteitä! Hienoa, että tutkijoilla on aikaa perehtyä alkuperäislähteisiin ja jopa sellaisiin, joita ei ole liikaa ryöstöviljelty aiemmissa tutkimuksissa. Nykyään kun julkaistaan tutkimuksia ja "tutkimuksia", joissa on hävettävän usein menty siitä missä aita on matalin ja turvauduttu aiemman tutkimuksen kertaamiseen tai helposti verkosta saataviin lähdeaineistoihin.

Erityisellä ilolla luin kirjasta Vainio-Korhosen tutkiman 1700-luvun aatelisupseeri Carl Henrik Klickin seikkailuista. Tämä Anjalan liiton mies on oman tutkimuskohteeni Johan Friedrich Hackmanin aikalainen ja asui jonkin aikaa Viipurin läänissä Uudellakirkolla. Klick oli sujuvasanainen upseeri, joka kirjeidensä perusteella näyttää menneen naimisiin rakkaudesta ja olleen tyytyväinen vaimoonsa. Oma tutkimuskohteeni sen sijaan epäröi ja kirjoitti ystävälleen, että hänen ei ole syytä ottaa vaimoa "vaivoikseen". Kun näin sitten kuitenkin kävi, yli 50-vuotias, aiemmin niin vannoutunut poikamies J. F. Hackman sanaili vaimonsa olevan hänen ristinsä, joka hänen piti kantaa. 

Alkuperäislähteisiin perustuva historiantutkimus on aikaavievää ja en ole harmikseni ehtinyt tutustumaan Hackmanin poikamiesajan kirjeisiin. Ehkä sieltä löytyisi lisää sapekkaita kuvauksia naisista ja toisaalta poikamiesajan ylistystä. Tai ehkä saisin lukea viidenkympin villityksen saaneen miehen lemmekästä huokailua! Lemmen ilot ja sydämen salat -teos nimittäin paljasti, että 1700-luvulla erotiikka oli varsin avoimesti esillä jopa niin sanotuissa paremmissa piireissä. Vasta 1800-luku toi tullessaan moraalisesti tiukemman suhtautumisen sukupuolisuuteen. Olisikin ollut mielenkiintoista lukea tästä muutosprosessista enemmän, mutta ehkä saamme siitä lisätietoja tulevaisuudessa, sillä nyt käsillä oleva Lemmen ilot ja sydämen salat on esittelytekstinsä mukaan vasta ensimmäinen suomalainen rakkauden historiaa käsittelevä teos. Uskoisin, että aiheesta riittäisi ammennettavaa toiseenkin teokseen.

Suukkoskortti, 1918-1918, Tampereen museot, Vapriikin kuva-arkisto.

Taidenäyttelyssä Mäntässä

Piipahdin tässä hiljakkoin Mäntässä Serlachius-museoiden uudessa Gösta-paviljogissa Markiisitar ja paroni -näyttelyssä. Tässä taidenäyttelyssä on esillä rokokoo- ja uusrokokootauluja sekä moderneja tulkintoja aiheesta. Näyttelyn teoksista moni on lainassa Sinebrychoffin taidemuseosta, mutta myös Ruotsin Livrustkammaren -museosta. 

Markiisitar ja paroni -näyttelyn esittelytekstin mukaan nimi viittaa markiisitar de Pompadouriin ja uuteen, 1800-luvun loppupuolella teollistumisen myötä rikastuneeseen yläluokkaan. Näyttelyn seinäteksteissä (joiden otsikoiden fontti oli kaltaiselleni vanhoja käsialoja päivittäin lukevalle lukukelvotonta syherrystä!) kerrottiin, että uusrikkaat halusivat jäljitellä 1700-luvun aristokratiaa ja tilasivat rokokooajan tyylisiä maalauksia, joita sitten 1800-luvun lopun taidemaalarit toteuttivat. Näyttelyssä onkin esillä muun muassa Albert Edelfeltin maalauksia. Svenska Litteratursällskapetin Edelfelt-tietokannasta voi käydä lukemassa taiteilijan mietteitä opintomatkoistaan, joilla hän tutustui eri aikakausien taiteeseen ja tyylisuuntiin. Esimerkiksi vierailtuaan Dresdenissä sijaitsevassa Zwinger-palatsissa, kommentoi Edelfelt palatsin olevan "en bijou i rococo". 

Samaan aikaan Gösta-paviljongissa on esillä Veikko Halmetojan kuratoima kuolemansyntejä käsittelevä näyttely. Siinä esillä oleva 1600-luvun maalaus (ns. still life, en tiedä tälle suomenkielistä vastinetta) ylensyönnin perisyntiä kuvaamassa herätti keskustelua matkakumppanini kanssa. Pohdimme sitä, miten aikalaiset näkivät riistasta yltäkylläisen pöydän. Koska aihe on minulle täysin vieras tein pikaisen tutkimusmatkan aiheeseen. The Metropolitan Museum of Art -museon internetsivuilla eurooppalaisen taiteen asiantuntija Jennifer Meagher kirjoittaa, että näitä tauluja hankittiin jäljittelynhalun vuoksi. Haluttiin osoittaa, että oli varaa elää aristokratian yltäkylläistä elämää. Toisaalta taulussa esiintyvät ruoka-aineet pitivät sisällään viestejä, jotka avautuivat ainakin osalle aikalaisista. Esimerkiksi makkaralla ja kananmunilla voitiin viitata miehisiin elimiin. Sen sijaan kissa tai koira, jotka Synti-näyttelyn työssä vaanivat saalista, saattoivat kuvastaa yletöntä tuhlaavaisuutta. Huolimaton, yletön ja tuhlaavainen ihminen antoi ruuan joutua eläinten suuhun. 

Näyttelytekstit ovat tietenkin äärimmäisen tiivistettyjä ja harva jää lukemaan niitä kovin tarkkaan. Toisaalta niiden pitäisi kertoa kävijöille jotain oleellista näyttelyn teemasta. Itse jäin miettimään edellä mainitsemaani ilmaisua, että uusrikkaat halusivat jäljitellä edellisen vuosisadan aristokratiaa. Viimeiset neljä-viisi vuotta olen puuhastellut historiantutkimuksen ja kuluttamisen teemojen parissa. Menneisyyden ihmisten kuluttamista tutkineet historiantutkijat ovat esittäneet kaksi kilpailevaa teoriaa kuluttamisen motiiveista. Toinen on jäljittelevä kuluttaminen, johon näyttelytekstikin viittaa. Toisen teorian mukaan kuluttamisen motiivit ovat löydettävissä erottautumisesta. Tavaroilla halutaan siis erottautua jostain toisesta yhteiskunnallisesta ryhmästä. Ehkä uusrikkaidenkin taidehankinnoista olisi löydettävissä tämä erottautumisen teema, mikäli hankintojen motiiveja ryhdyttäisiin penkomaan. Saapa nähdä tuoko Sinebrychoffin museon Gösta ja Paul -näyttely, johon ajattelin loppuviikosta suunnata, valaistusta tähän asiaan. Näyttelyn esittelytekstin mukaan "näyttelyn teoksia lähestytään tarinoin. Tarinoita on löydetty muun muassa teosten hankintahistoriasta, keräilijän omista teoksiin liittyvistä ajatuksista, ja teosten merkityksestä kokoelmassa. Lähteinä tarinankerronnalle on käytetty kirjeenvaihtoa ja muuta kiinnostavaa, teosten historiaan liittyvää arkistomateriaalia." 

Markiisitar ja paroni ja Synti -näyttelyiden päällimmäinen mielikuva oli, että nykyihminen ehkä ostaa taidetta kovin eri motiiveinen kuin 1800-luvun uusrikas. Synti-näyttelyn nykytaiteilijoiden teoksia on vaikea kuvitella sijoitetuksi yksityiskotiin. Ketä nykytaiteen ostaja jäljittelee hankinnoillaan, vai haluaako hän pikemminkin tehdä eron taidetta ymmärtämättömään rahvaaseen?

Toisekseen, näyttelyssä olisi voinut olla painetut vihkoset, joista olisi voinut tutustua tarkemmin aiheeseen. Ilmeisesti oletetaan, että nykyihminen ei ehdi tai halua tutustua aiheeseen tarkemmin tai että hänellä ei ole kykyä tulkita lukemaansa millään tasolla. Tämäkin esillä ollut rokokooajan puku saa aivan uuden merkityksen, kun Livrustkammaren ilmoittaa sen valmistumisajankohdaksi 1760-luvun ja provinienssitietoihin, että se on ostettu Ebba de la Gardielta. Onneksi jossain määrin asiantunteva opas osasi kertoa, että puku on "aito" ja se on valmistettu Lyonissa - oliko kyse sittenkin Lyonin silkistä - jäi vähän epäselväksi.

[Edit: kirjoitusvirhe]