Elisabeth Collan kirjoittaa veljelleen 31.3.1817

Järjestän piakkoin pienen työpajan tutkimushankkeeseeni liittyen. Sen kunniaksi käänsin yhden tutkimuskohteeni eli Elisabeth Collanin kirjeistä. Kirje on päivätty 206 vuotta sitten. Alkuperäinen kirje on kirjoitettu ruotsiksi ja koetin saada sen hengen ja tyylin välitettyä käännökseeni. 

Kirjeen vastaanottaja Erik Anders Crohns
toimi opettajana
Haapaniemen kadettikoulussa Rantasalmella.
Kadetti univormussaan 1812.
Museovirasto

Iisalmi 31 Maaliskuuta 1817

Sydämellisellä ilolla otin vastaan oikein rakkaan ja hyvän Collanini joka Perjantai-iltana Kello 8 tuli kotiin ja voi melko hyvin, sillä sinä olit varustanut hänet niin hyvin ensin Haapaniemessä  ja sitten vielä kestikievarissa, jonne sinä, minun hyvä veljeni ystäviesi seurassa seurasit häntä kiitän sinua kaikesta ystävyydestä ja hyväntahtoisuudesta jota osoitit minun hyvälle Aviomiehelleni.

Minulle oli todellakin ilo esitellä hänelle kaikki kolme lastamme terveenä ja voin jopa yllättää papan kun pieni Claesimme oli oppinut kävelemään muutamaa päivää aiemmin ja käveli avoimin käsin Isäänsä vastaan - kuvittele miten papan hellä sydän tunsi iloa tästä. 

tunnen edelleen pahaa mieltä kun muistelen miten toivoni päästä matkustamaan Rantasalmelle ei toteutunut. mutta kuin sain Collanilta kuulla miten paljon sairauksia siellä oli menossa, olin tyytyväinen tekemääni päätökseen olla matkustamatta nyt ovat lapset elossa pitkä matka olisi voinut sairastuttaa heidät.

Voit vain arvailla veliseni miten huolissani olin useita kertona Collanin poissaoleessa sillä täällä oli niin monta tilannetta jotka olisivat tarvinneet Collanin läsnäoloa, mutta sitten reipastuin ja määräsin kaiken niin kuin katsoin parhaimmaksi, ja olen onnistunut täyttämään Collanin toiveen kaikessa tärkeimpiä tehtäviäni oli lähettää Torpparit Ouluun, sillä se ei saanut tapahtua liian aikaisin eikä liian myöhään Viljan hinnasta johtuen joka nousee ja laskee, 14 päivää sitten lähtivät he, josta luulen jo kirjoittaneeni sinulle, ja viime perjantaina tulivat he takaisin 400 Riikintaalerin [kanssa] - joista 100 meni tarpeellisimpiin joita tarvitsin taloudenpitooni - niiden joukossa tärkeitä taloustarpeita joita olen kaivannut Keittiööni.

kaikesta yllä mainitusta halusin kirjoittaa sinulle veljeni, en ehdi mainita muuta koska Nykopp [1] kiirehtii, ja minun pitää vielä kirjoittaa Hedd[a]siskolle ja äidille [2]. pienen paketin haluaisin sinun lähettävän äidille, se sisältää hiukan lankaa jota hän tarvitsee kudottavakseen kun tilaisuus tulee, niin pyydän sinun oma ystäväni ja veljeni lähettävän rakkaalle äidillemme. tämä on tärkeä pyyntö jos ei nyt niin myöhemmin. mutta pakettia ei saa verottaa niin kuin Bergrothskanin [3] villapussi jossa oli 7 lispuntaa kun lähetin sen täältä, ja kun hän sai sen oli siinä ei enempää kuin 4 lispuntaa.

Nyt lupasi Nykopp kuljettaa paketin Äidille joka asuu lähempänä Savonlinnaa. Eilen vierailimme lapsenoluilla väisälässä, pikkuisen nimi on Petter Probus [4], mitä tykkäät tällaisesta nimestä.

Lopetan tähän ja laitan tuhannet terveiset Isoäidiltä [5] Tytöiltä ja lapsilta sinulle. jätä sydämeesi tilaa niiden tuhansien muiden tuumien joukkoon että et voi ilahduttaa ketään muuta ihmistä maailmassa niin paljon kirjeelläsi, kuin Rehellistä ystävääsi ja Siskoasi 

Lisette[ä]

Palvelusneiti [6] Niiaa ja kiittää nöyrimmin Professorin kohteliaista terveisistä - ja toivoo että hän saisi passata häntä täällä kesällä. hän on oikein kunnollinen ihminen, sanoo sinun Lisettesi.

[1] Nils Kristian Nykopp, s. 1799 Sulkavalla, k. 1853 Rantasalmella. Upseeri, sotakassanhoitaja. 

[2] Äiti Anna Maria Andersin, s. 1768 Kiteellä, k. 1831 Iisalmessa. Asuu Kiteellä leskenä. Hedda-sisko on kirjoittajan käly (aviomiehen sisko) Hedvig Maria Cygnaeus (os. Collan), s. 1774 Rantasalmella, k. 1844 Rantasalmella, Rantasalmen kirkkoherran puoliso, ruustinna. 

[3] Kuopiolaisen kirjanpainaja Gustaf Bergrothin vaimo Anna Brita Harald. Kirjanpainajan vaimo todennäköisesti kehräsi lankaa ja ansaitsi näin lisätuloja. 

[4] Petter Probus Heinricius, iisalmelaisen varalääninkamreeri Gabriel Heinriciuksen, s. 1775 Rantasalmella k. 1836 Iisalmessa ja vaimonsa Sofia Charlotta Gummeruksen, s. 1791 Pielavedellä k. 1862 Iisalmessa, neljäs lapsi. 

[5] Isoäiti on kirjeen kirjoittajan anoppi Helena Strömberg, s. 1746 Helsingissä, k. 1829 Iisalmessa. Tytöt ovat todennäköisesti taloudessa tilapäisesti asuvia sukulaistyttöjä.

[6] Alkuperäistekstissä Jungfru. Elisabeth Collan oli jokin aika aiemmin ottanut palvelukseensa palvelusneidin, joka toimi hänen henkilökohtaisena apuna ja seuraneitinä. Tämän nuoren naisen henkilöllisyys jää epäselväksi. 

Paikallisreportteri Kristian "Risto" Heinonen Parikkalasta

Kirjoitin muutama vuosi sitten Parikkalan kirjastoista. Ensimmäisiä kyläkirjastoja oli Tyrjän kylän kirjasto, joka oli Heinosten talossa. Siellä sitä hoiti Kristian Heinonen (Linkistä myös Kristianin kuva). Parikkalan Sanomat julkaisi hänestä 1928 jutun, johon liittyi Heinosen itsensä kirjoittama lyhyt elämäntarina.

Juttu yllätti, sillä kävi ilmi, että Heinonen oli vakavasti liikuntavammainen. Ei ollut mitenkään tavallista, että 1800-luvun loppupuolella täysin liikuntakyvytön ihminen pystyi toimimaan kirjastonhoitajana ja lehtien paikallisreportterina ja jopa matkustelemaan. 

Kristian Heinonen syntyi Partiomäki -nimisellä maatilalla, joka oli jokseenkin varakas ajan mittapuulla mitattuna. Olli-veli aloitti perheen tilalla maakaupan pitämisen eli perusti kyläkaupan. Kaupan lisäksi Heinosten tilalla toimi nahkatehdas (karvuutehdas), paikkakunnan ensimmäinen meijeri ja vuonna 1893 Olli Heinonen perusti kyläkaupan kirkonkylälle, joka myöhemmin siirtyi hänen Heikki-pojalleen ja josta sittemmin tuli Heinosen kirja- ja paperikauppa. Näiden kaupallisten toimien ohella Olli viljeli perheen tilaa ja luovutti siitä syntyneistä tuloista Kristianin osuuden tälle, vaikka tämä ei kyennytkään viljelytyöhön. 

Kristian oli ilmeisesti sairastanut lapsuudessaan pahan riisitaudin, "Englannin riisin" eli d-vitamiinin puutoksesta johtuvan sairauden, joka pahimmillaan aiheuttaa luiden haurastumista ja jäsenten vääntymistä. Näyttää siltä, että Kristian ei juuri kyennyt kävelemään - omien sanojensa mukaan hän oli vain 50 senttimetrin pituinen ja painoi 20 kiloa - mutta kykeni kirjoittamaan ja lukemaan. Paikallislehden reportterin mukaan kirjoittaminen ei kuitenkaan sujunut kuten vammattomilla, vaan Kristianin täytyi tehdä kirjoitustyö selän takana käsien vääntymisestä johtuen. Onkin ihmeellistä, miten näistä rajotteista huolimatta hän pystyi kirjoittamaan lehtiin, kun kirjoitusvälineenä oli parhaimmillaankin lyijy- tai mustekynä, pala paperia ja työtä valaisi heikko öljylampun valo. 

Perheen varallisuuden ansiosta Kristian ilmeisesti sai käsiinsä luettavaa ja oppi kirjoittamaan. Rippikoulun hän kävi viikossa 19-vuotiaana, jonka jälkeen hän alkoi pitää pyhäkoulua. Nimimerkillä "Risto" hän kirjoitti Uuteen Suomettareen, Ilmariseen, Suomen Wiralliseen Lehteen, Wiipurin Sanomiin, Laatokkaan ja Wiipuri -lehteen. Paikalliskirjeenvaihtajana hän aloitti noin 25-vuotiaana. Lisäksi hän osallistui aktiivisesti paikallisiin kokouksiin, tapahtumiin ja seurasi aikaansa muutoinkin. Varsinaista kouluopetusta Kristian ei nuoruudessaan saanut, mutta sai aikuisiällä seurata kansakouluopetusta sekä kotikylässään että paikkakunnan muissakin kansakouluissa. Opinhaluisen nuoren miehen kyvyt huomattiin ja hän pääsi myös itse luennoimaan kyläläisille oppimistaan ja lukemistaan asioista. 

Kristian Heinonen kuoli  45-vuotiaana matkallaan Pietarissa. Ilmeisesti Kristian oli lähtenyt etsimään parannusta vaivoihinsa, mutta kuoleman jälkeen lääkärit olisivat halunneet suorittaa ruuminavauksen tutkiakseen Heinosta tarkemmin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, vaan ruumis haudattiin Parikkalan Vierevin hautausmaalle. Heinosen kuolema noteerattiin sanomalehdissä, sillä olihan pitkäaikaisen paikallisreportterin poikkeuksellinen poismeno huomionarvoinen. Ilmeisesti kuolemaan liittyi huhuja myrkytyksestä, mutta todennäköisempää on, että Heinosen lapsuudessa sairastama riisitauti ja siitä aiheutuneet sairaudelle tyypilliset suolisto-ongelmat yhdistettynä Pietarin heikkoon hygieniaan ja juomaveden laatuun, sekä Heinosen saama influessa tai muu tarttuva tauti koituivat hänen kohtalokseen. Juorut kertoivat myös, että Heinonen oli matkustanut Pietariin - ei suinkaan hakemaan helpotusta vaivoihinsa - vaan hankkimaan rahaa "näyttämällä itseään rahasta uteliaille katsojille". Kuoleman aikoihin vuonna 1898 veli Olli Heinosen liiketoimet eivät enää sujuneet ja hän teki saman vuonna konkurssin, joten on mahdollista, että Kristian oli lähtenyt etsimään tapaa ansaita rahaa samalla kun haki lääkärinapua. Pietariin hänet olivat houkutelleen "pietarilaiset ystävät" eli todennäköisesti entiset parikkalalaiset, jotka olivat muuttaneet monilukuisin joukoin Pietariin leveämmän leivän perässä. 

Pietarissa Kristian Heinonen oli käynyt useissa "klinikoissa ja museoissa", joissa tohtorit olivat häntä tutkineet. Voisi olettaa, että museoilla tarkoitetaan Pietari Suuren aikoinaan perustamaa Kunstkamera -museota, jonka kokoelmissa on monenlaisia eläinten ja ihmisten poikkeavuuksia, joiden säilöminen ja tutkiminen oli 1700-luvulla alkanut ja 1800-luvulla vielä hyvin voimissaan oleva tapa tieteellisesti tutkia ja esittää suurelle yleisölle poikkeavuuksia.

Heinosen matka Pietariin kulki Viipurin kautta, jossa hän sielläkin oli asettunut tai asetettu näytteille. Oheinen mainos julkaistiin 1897 Wiipuri -lehdessä.

Wiipuri 29.8.1897 

Kristian Heinosen elämäntarina kertoo melko karusti siitä, millaista vammaisen elämä oli aikana ennen nykyisenkaltaista lääketiedettä ja sosiaalipuolen palveluita. Riisitautia ei enää esiinnyt Suomessa, sillä saamme riittävästi vitamiineja ja hivenaineita ruuasta tai jos se ei riitä, voimme ostaa niitä lisää apteekista. Työhön kykenemättömät ovat oikeutettuja tukiin ja eläkkeeseen, jollaisia Kristianin elinaikana ei ollut. Mikäli perhe ei kyettänyt elättämään, oli ainoa keino turvautua muiden apuun tai sitten oli koetettava löytää sellainen elämänala, jossa pystyi olemaan jollain tapaa hyödyksi. Kristian Heinosen ja monen muun fyysisesti vammaisen ainoa keino elättää itsensä oli asettua uteliaiden katseen kohteeksi. Toiminta oli jossain määrin kunniallisempaa kuin kerjääminen. Kristian Heinonen näyttää asettuneen esille omilla ehdoillaan, hän ei ollut minkään kiertävän sirkuksen tai "kummajaisesityksen" vetonaula, vaan kiersi avustaja mukanaan. Tällöin hän myös sai pääsylipputulot itselleen eikä joutunut jakamaan tuloja samalla tavalla kuin organisoidumman sirkuksen työssä olisi joutunut. Ehkä ulospäinsuuntautuneelle ja maailmasta uteliaalle Kristianille kiertäminen ja esille asettautuminen olivat jopa positiivinen kokemus, jossa hän saattoi jakaa kokemuksiaan ja kohtaloaan ihmisten kanssa keskustelemalla. Näin myös tietoisuus vammaisuudesta levisi ja mahdollisti ihmisille uudenlaisen suhtautumisen vammaisiin ihmisiin - fyysinen vammahan ei tarkoittanut älyllisiä vajavaisuuksia, kuten Kristian omalla esimerkillään osoitti. 

Pyörätuoli 1800-luvulta.
Helsingin kaupunginmuseo

Koska en ole vammaisuuden historian asiantuntija, niin toivon, että olen tässä onnistunut käsittelemään aihetta oikein termein. Lisää vammaisuuden historiasta voit kuunnella Menneisyyden jäljillä -podcastista, jossa haastateltavana on tutkija Riikka Miettinen.

Lyhytkasvuisia sirkustaiteilijoita mainostettiin
"Elävinä leikkikaluina" 1800-luvulla.
Keravan museopalvelut

"Risto" sanomalehtireportterina

Mistä Risto sitten kirjoitti lehtiin? Kun selaa Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, ei nimimerkillä Risto välttämättä löydykään sellaisia tekstejä, joita voisi ajatella Kristian Heinosen kirjoittamaksi. Hakua laajentaen kirjeitä alkaa löytyä. Esimerkiksi  syyskuussa 1878 "Minä meiltä" - nimimerkillä Uuteen Suomettareen kirjoittanut raportoi Tyrjän kylässä Parikkalassa sattuneesta tulipalosta sekä tyrjäläisen Matti Pajarin valinnasta kunnanesimiehen toimeen. Voisi hyvin olettaa, että Kristian Heinonen kirjoitti näistä kotikylänsä tapahtumista. 

Tulipalosta - tällä kertaa Olli Heinosen talossa - raportoi nimetön kirjoittaja Laatokka -lehteen vuonna 1893. Olisiko Kristian Heinonen kirjottanut tämän jutun? Liikuntakyvytön reportteri todennäköisesti kirjoitti asioita, jotka tapahtuivat lähipiirissä. Tämän lähemmäksi jutun juurta tuskin pääsee, jos kotitalo on tulessa. 

Kristian Heinonen toimi useita vuosikymmeniä pyhäkoulunopettajana. Tästä työstä hän myös todennäköisesti toimitti uutisia lehtiin, vaikka uutisen toimittajan nimeä ei olekaan mainittu. Laatokka -lehti julkaisi helmikuussa 1894 lyhyen uutisen Parikkalan pyhäkoulunopettajien kokouksesta. Jutusta käy ilmi, että pyhäkoulunopettaja Risto Heinonen oli nostanut keskusteluun kolehtikeräyksen lähetyksen hyväksi sekä tanssien ja korttipelien aiheuttaman paheellisuuden kitkeminen kansan keskuudessa (kitkemistyö siirrettiin kuntakokouksen vastuulle!). Samana vuonna Laatokka uutisoi myös Olli Heinosen riihestä varastetusta kaurasta.

Kristian Heinosen kirjalliset saavutukset ansaitsevat tulla muistetuksi. Kovin moni tuskin tänäkään päivänä pystyisi samaan - kirjoittamaan kädet selän takana, kipeänä ja huonoin välinein. Vastuksista huolimatta tämä pienikokoinen mies näyttää suunnanneen katseensa kotipiiriä kauemmas, maailmasta kiinnostuneena ja ollen yhteydessä kirjoitten. Aikakauden kansalaisyhteiskunnan julkiseen debattiin voi tutustua Translocalis -tietokannan kautta. Sieltä löytyy muitakin parikkalalaisten paikallisreportterien kirjeitä.