Hevosia historiassa

 Tätä kirjoittaessa 6.9. vietetään suomenhevosen päivää. Historiantutkijakollegani Hilja Solala väitteli pari viikkoa sitten suomenhevosen jalostustyön historiasta. Hevosten historia on uudehko historiantutkimuksen aluevaltaus ja Solalan väitös on ensimmäinen, joka keskittyy kansallisrotuisen hevosemme historiaan.

Omassa tutkimuksessani olen törmännyt monissa eri yhteyksissä mainintoihin hevosista. Kirjoitin väitöskirjassani, joka käsitteli kauppias Marie Hackmanin (1776-1865) kulutusvalintoja, hänen ulkomailta tuottamistaan rotuhevosista. Nämä hevoset olivat statussymboli upeiden vaunujen eteen valjastettuna. Hevosia tuotiin laivoilla Englannista asti ja useimmiten niiden tärkeimpiä ominaisuuksia olivat väri ja luonne, rotuja ei sen tarkemmin mainittu.

Suomalaisia hevosia sen sijaan olen löytänyt monenlaisista oikeus- ja hallintopöytäkirjoista, joita olen 1700- ja 1800-lukujen osalta käynyt tutkimustani varten lävitse. Tällöin yleensä on ollut kyse hevoskaupoista, kadonneista hevosista tai hevosilla tehtävistä kuljetustöistä.

Suomalainen kuljettaa tavaroita torille.
Etsaus, Jean-Baptiste Le Prince, 1760-69
Museovirasto

Eräs mieleeni jäänyt tapaus käsiteltiin 1707 Viipurin kämnerioikeudessa (kaupungin alin oikeusistuin), jossa kirjuri Harald Haraldsson oli lainannut viipurilaiselta ajurien oltermannilta (ammattikunnan vanhin, esimies) hevosta matkustaakseen Lappeenrantaan käräjille. Hevonen oli jäänyt palauttamatta, koska Haraldsson oli päästänyt sen omien sanojensa mukaan myötätunnosta vapaaksi. Hevonen oli aliravittu ja väsynyt, joten Haraldsson oli säälinyt eläintä. Oltermannille selitys ei kelvannut, vaan hän halusi hevosensa takaisin.

Samana vuonna niin ikään Viipurin kämnerioikeudessa käsiteltiin toistakin hevosiin liittyvää asiaa. Kauppias Johan Hunnius kertoi kadottaneensa kaksi vuotta aiemmin hevosen, jonka oli nyt löytänyt vetämästä kauppias Johan Schröderin hiekkakuormaa. Schröder väitti ostaneensa hevosen Lappeenrannan markkinoilta tuntemattomalta mieheltä. Hunnius tuotti oikeussaliin todistajaksi talonpoika Heikki Heikinpoika Suokkaan, joka todisti, että Hunniuksen hevonen oli ollut punainen, jolla oli molemmin puolin selkää valkoisia satulasta jääneitä läikkiä, pieni tähti otsassa ja pieni valkoinen tähti turvan päällä, turpa oli harmaa ja pilkullinen, harja oli taipunut vasemmalle. Hunniuksen toinenkin todistaja muisti nämä samat merkit. Oikeus päätti, että Schröderin piti tuoda hevonen näytille, jotta voitaisi todeta oliko kyse samasta hevosesta.

Myöhemmin samana vuonna Schröder yllättäen muistikin keneltä hevosen oli hankkinut ja tuotti oikeuteen todistajia. Pekka Niilonpoika Hapinen (Haapanen?) Kiteeltä kertoi, että hän oli myynyt Schröderille kiteeläisen Philip Piiparisen hevosen, joka oli tumman punaruskea, otsassa oli tähti, häntä ja harja olivat punaiset. Tämän hevosen oli keväällä 1696 ruunannut Heikki Hurru Kiteen Niinimäen kylästä. Toinen todistaja talonpoika Pentti Ikonen muisteli, että hevonen kyllä oli saman näköinen kuin Hapinen kertoi, mutta sen oli ruunannut joku venäläinen. Kolmas todistaja Heikki Toropainen muisteli, että hevonen saattoi olla mustankirjava, mutta muuten samanoloinen kuin muutkin todistajat muistelivat. Toropainen ei ollut kuullut kuka hevosen oli ruunannut. 

Satulapeite. Museolle lahjoittanut Vihtori Pentti Mouhijärveltä.
Tampereen museot.

Hevosharrastajalle nämä annetut tiedot kertovat hevosten hoidosta. Aliravitun näköinen, väsynyt tai satulasta lyöttymiä saanut hevonen olisi varmasti nykyharrastajalle surkea näky. Vanhoissa piirroksissa ja valokuvissa näkyy hevosia, jotka muistuttavat kooltaan enemmän ponia eivätkä varusteetkaan aina ole kovin paljoa hamppuköyttä ohjina ja puunkarahkasta tehtyjä purilaita kummempia. Toisaalta nämä kuvat ja katkelmat kertovat, että menneisyydenkin ihmiset tunsivat sääliä ja myötätuntoa eläimiä kohtaan. Hevonen oli kallis ostaa ja ylläpitää. Näyttää myös siltä, että miehet tunsivat ja muistivat millaisia hevosia kenelläkin oli. Jopa pienet merkit, kuten tähti otsassa tai harmaat turpakarvat olivat jääneet mieleen. Näyttää olleen myös merkityksellistä kuka hevosen oli ruunannut. Toimenpiteen vaatima taito ja lopputulos näyttää merkinneen jotain menneisyyden ihmisille. 

Hevosmarkkinat Haminassa 1800-luvun lopulla.
Museovirasto.