Seuraamani Business of Fashion -uutissivusto kertoi viime viikolla Google tuovan digitaalisesti näytille muodin historiaa We Wear Culture -sivustolla. Se on osa Googlen Art and Culture -sovellusta. Tämä sovellus on taas osa Googlen aiemmin Cultural Institute -nimellä kulkenutta projektia, joka syntyi vuonna 2011 Googlen työntekijä Amit Soodin henkilökohtaisena projektina ja josta myöhemmin kehittyi Google Art Project. Soodin tavoitteena oli tuoda (taide)museoiden kokoelmat kaikkien internetin käyttäjien saataville. Projektissa sovellettiin Google Street Viewstä tuttua tekniikkaa. Luonnolliseti projekti on saanut kriittistä palautetta sen kuuden olemassaolovuoden aikana, mutta toisaalta yhä useampi museo on lähtenyt mukaan saattamaan kokoelmiaan digitaalisesti saavutettaviksi. Suomalaisista museoista Ateneum on antanut 55 teostaan Googlen digitoitavaksi ja EMMA jokseenkin saman verran. Nyt mukaan ovat tulleet muodin historiaan keskittyneet museot, jotka ovat antaneet kokoelmissaan olevia vaatteita Googlen digitoitavaksi. Kritiikki, jota muun muassa Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto on esittänyt, tuo esille sen, että taiteilijoiden tekijänoikeudet luovutetaan ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi ilmaiseksi Googlelle. Google ei ole luonnollisestikaan avannut sopimuksia, joita se on solminut museoiden kanssa.
Suomalaiset mediat tai muotiblogit eivät näytä vielä kiinnostuneen We Wear Culture -projektista eikä siihen ole lähtenyt mukaan myöskään Aalto yliopiston palkittu muodin koulutusohjelma toisin kuin esimerkiksi Central Saint Martins, joka on ehkä tunnetuimpia muotikouluja Euroopassa. Opiskelijoille We Wear Culture -projekti näyttääkin olevan näyteikkuna omille suunnittelutöilleen ja sellaisena se varmasti toimiikin. Opiskelijoiden kuitenkin kannattaa miettiä mitä luovuttaa Googlelle ladatessaan kuvia suunnitelmistaan Art and Culture -sovellukseen. Huomasin, että sovellukseen oli ladattu muun muassa suunnitelmia ja tasokuvia, joten voihan olla, että opiskelija on pahimmassa tapauksessa ja huomaamattaan luovuttanut suunnitelmansa Googlelle ilmaiseksi ja mikäli opiskelija haluaa kaupallisesti hyödyntää suunnittelemaansa vaatetta myöhemmin, ovat sen (tai vaatteesta tehdyn kuvan ja mallipiirroksen kuvan) omistusoikeudet Googlella.
Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture osioon (en tiedä miten näitä pitäisi oikeasti kutsua) voi tehdä hakuja monin eri tavoin. Jos esimerkiksi on kiinnostunut valmistustekniikoista tai tietyistä sunnittelijoista, teemaan voi tutustua tarkemmin. Toisaalta en onnistunut hakemaan sovelluksesta esimerkiksi kaikkia toimitettuja (editorial) haastatteluja tai artikkeleja. Tällä hetkellä mukana näyttäisi olevan museoita 40 eri maasta. Meitä lähimpänä Venäjän Etnografinen museo Pietarista. Mukana on myös sellaisia jättiläisiä kuin Versaillesin palatsi Ranskasta.
Selaisin sivustoa / sovellusta sekä iphonella että tietokoneen selaimella. Se toimi hyvin, mutta varsin pian huomasin, että en taida kuulua sovelluksen kohderyhmään. Kuvat olivat toki hienoja, mutta sovellus ei antanut tarkempaa tietoa mistään asiasta. Esimerkiksi jos olisi halunnut tutustua tarkemmin keskiaikaisiin englantilaisiin tekstiileihin olisi sovelluksen tarjoama tieto ollut varsin pintapuolista (joskin näyttävän näköistä teknisesti).
Koska We Wear Culture -lanseerauksen huomioiminen muotimediassa oli kesäkuun alun tapahtuma (hienosti osutettu ajankohtaan, jolloin ei ole suuria muotinäytöksiä tms. viemässä median huomiota*), yritin selvittää hankkeen taustoja. Kate Lauterbach, joka antoi haastattelun Business of Fashion -uutissivustolle, mainittiin hankkeen johtajaksi ja tällä tittelillä (project manager) hän on myös LinkedIn profiilissaan. Hän näyttäisi tämän profiilinsa perusteella olla noin 30-vuotias amerikkalainen, joka on valmistunut 2008 BBA:ksi Teksasin yliopistosta ja sen jälkeen suorittanut MBA tutkinnon työskenneltyään muotibisneksen parissa Yhdysvalloissa. Googlen yrityssivustoilta en onnistunut löytämään mitään tietoa siitä, keitä muita We Wear Culture -projekti työllistää ja millaista substanssiosaamista muodin historiasta projektin taustalla on. Google Culture Instituten johtaja Amit Sood on ilmeisesti hänkin taustaltaan kauppatieteilijä, jolla on BBA tutkinto intialaisesta yliopistosta ja MBA tutkinto samasta INSEAD Business Schoolista kuin Lauterbachilla. Lauterbachin ja Soodin tutkinnot on suoritettu jokseenkin hyvämaineisessa kauppaopistossa ja johon yritykset yleensä maksavat työntekijöidensä opinnot, tai opiskelija maksaa ne itse. Tällä hetkellä vuoden (10 kk) kestävä MBA tutkinto maksaa 80 800 euroa. Hartaan etsimisen jälkeen löysin netin syövereistä vielä kolmannen Google Cultural Instituten työntekijän, Laurent Gaveaun, joka on entinen Versaillesin palatsin viestintäpäällikkö ja valmistunut arvostetusta Science Po yliopistosta. LinkedIn:stä löytyy vielä muutamia muita Google Culture Instituten työpaikakseen maininneita. He näyttävät kaikki olevan kolmekymppisiä digitaaliseen markkinointiin perehtyneitä ihmisiä, joiden koulutustausta on markkinoinnissa tai insinööritieteissä.
Toisin kuin Europeana -portaalin työntekijät, Google Art & Culturen taustavoimia on siis mahdotonta selvittää. Koska sivuston tekstien kirjoittajat ja tiedon alkuperä eivät kaikissa tapauksissa käy ilmi, on tiedon oikeellisuutta ja uskottavuutta hankala arvioida muutoin, kuin vertaamalla sivuston tekstiä muotihistorian tutkimuksiin ja etsimällä sivuston tekstien apuna käytettyjä tutkimuksia. Ei olisi ollut iso vaiva lisätä lähdeluettelo teksteihin. Etenkin, kun portaali mainostaa kertovansa "The stories behind what we wear", on tekstin ("tarinoiden") oltava uskottavia - tai portaali jää käyttämättä ja unohtuu. Nyt näyttää siltä, että portaali jää collegeopiskelijoiden ja koululaisten tiedonjanon tasolle ja tavoittelee näitä käyttäjäryhmiä muun muassa YouTube videoillaan, joten lukutaidottomatkin voivat omaksua tietoa. Editorial -osioon on koottu alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja, jotka on tehnyt All media, mutta tutkijat itse eivät ole päässeet kirjoittamaan siitä, mikä heitä kiinnostaisi, vaan ovat saaneet vastata toimittajien ennalta määräämiin kysymyksiin. Mielenkiintoista on, että niin Googlen kuin All Media Networksinkin yrityksen yksittäisten toimittajien tai sisällöntuottajien nimiä ei anneta. Tieto tai "tieto" vain tulee jostain mustasta aukosta ilman, että sen kirjoittajaa, tekstin motiiveja tai alkuperää voisi tarkistaa. Myös virheitä tekstissä on mahdotonta oikaista, sillä ainoa yhteystieto, joka annetaan, on yrityksen geneerinen sähköpostiosoite, joka ohjautuu todennäköisesti automaattisesti posteja seulovan koneen kitaan.
Toisin kuin Europeana -portaalin työntekijät, Google Art & Culturen taustavoimia on siis mahdotonta selvittää. Koska sivuston tekstien kirjoittajat ja tiedon alkuperä eivät kaikissa tapauksissa käy ilmi, on tiedon oikeellisuutta ja uskottavuutta hankala arvioida muutoin, kuin vertaamalla sivuston tekstiä muotihistorian tutkimuksiin ja etsimällä sivuston tekstien apuna käytettyjä tutkimuksia. Ei olisi ollut iso vaiva lisätä lähdeluettelo teksteihin. Etenkin, kun portaali mainostaa kertovansa "The stories behind what we wear", on tekstin ("tarinoiden") oltava uskottavia - tai portaali jää käyttämättä ja unohtuu. Nyt näyttää siltä, että portaali jää collegeopiskelijoiden ja koululaisten tiedonjanon tasolle ja tavoittelee näitä käyttäjäryhmiä muun muassa YouTube videoillaan, joten lukutaidottomatkin voivat omaksua tietoa. Editorial -osioon on koottu alan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja, jotka on tehnyt All media, mutta tutkijat itse eivät ole päässeet kirjoittamaan siitä, mikä heitä kiinnostaisi, vaan ovat saaneet vastata toimittajien ennalta määräämiin kysymyksiin. Mielenkiintoista on, että niin Googlen kuin All Media Networksinkin yrityksen yksittäisten toimittajien tai sisällöntuottajien nimiä ei anneta. Tieto tai "tieto" vain tulee jostain mustasta aukosta ilman, että sen kirjoittajaa, tekstin motiiveja tai alkuperää voisi tarkistaa. Myös virheitä tekstissä on mahdotonta oikaista, sillä ainoa yhteystieto, joka annetaan, on yrityksen geneerinen sähköpostiosoite, joka ohjautuu todennäköisesti automaattisesti posteja seulovan koneen kitaan.
Yritin myös etsiä tietoa siitä, miten museot tekevät yhteistyötä Google Art & Culture / Google Cultural Instituten kanssa. Esimerkiksi British Museum on kaksi vuotta sitten kirjoittanut blogissaan aiheesta. Mutta hups, blogi on poistettu. Ilmeisesti museoiden työntekijät (usein ilmaiset harjoittelijat) digitoivat taideteoksia (ja nyt siis myös vaatteita) Googlen ohjeiden mukaan. Museot siis tuottavat sisällön Google Art & Culture -sovellukseen ilmaiseksi (?) ilman, että työntekijä välttämättä saa edes palkkaa työstään vaan se on "työharjoittelua". Ihan kiva - Google on sentään pörssinoteerattu firma, joka tahkoaa tulosta. Google Cultural Instituten Amit Sood tosin väittää, että kyseessä on non profit -hanke. Se, että museot tekevät varsinaisen työn ja tarjoavat substanssin sovellukseen selittää myös sen, että Google Cultural Institute / Art & Culture ei tarvitse palkkalistoilleen yhtään historiantutkijaa tai museoalan ihmistä. Ja näin varmaan on Googlen kannalta parempikin, sillä tutkijat ja museoammattilaiset kun tuppaavat kysymään hankalia kysymyksiä koskien asioita, jotka Google Art & Culture pyrkii ratkomaan tietokonealgoritmein. Se muun muassa oppii tarjoamaan käyttäjälleen sellaisia kuvia, josta hän voisi olla kiinnostunut. Mutta edelleenkään, se ei tuo yhtään syvempää tietoa asiasta esimerkiksi viittaamalla aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Esimerkiksi englantilaisista keskiaikaisista tekstiileistä löytyy akateemista(kin) tutkimusta vaikka kuinka paljon, jos vain on halua ja tahtoa sitä etsiä ja lukea.
Jäin miettimään, onko tämä Google Art & Culture -sovelluksen We Wear Culture -osio vain paljon melua tyhjästä. Miten sovellukseen saadaan sisältöä, jos sen tekijöiden substanssiosaaminen on muualla kuin muodin ja tekstiilien historiassa? Antavatko museot riittävästi tietoa kuvatuista esineistä? Onko Googlella edes halua tuoda julki muuta kuin kauniita kuvia - sovelluksen kehittäminenhän lähti nimenomaan Soodin halusta tuoda kuvina esille museokokoelmia soveltaen Street View -tekniikan kehittämää kameratyöskentelyä. Mitä muodinluojat luovuttavat Googlelle, kun he luovuttavat vaatteidensa kuvat?
Olen opiskellut historian lisäksi markkinointia. Joskus olen kateellinen markkinointialan ihmisten ällistyttävälle röyhkeydelle hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin kaikkea mahdollista eteen tulevaa. Kun sen verhoaa kulttuuriperinnön säilyttämiseksi, saadaan kulttuuriperintöalan ihmiset tekemään ilmaista työtä. Kulttuuriperintöalalla ja tutkimusmaailmassa ollaan totuttu avoimuuteen ja päätökset ovat pääsääntöisesti läpinäkyviä. Kun yritin selvittää voittoa tavoittelemattoman Google Cultural Instituten taustoja, törmäsin seinään. Jos joku tietää tästä instituutista enemmän, kuulen asiasta mielelläni lisää.
* Muokkaus 19.6.2017 klo 22.06 Pitti Uomo, maailman suurin miestenmuodin tapahtuma alkoi 13.6.2017. We Wear Culturen lanseeraus 9.6.2017 taisi osua juuri sopivasti ennen Pitti Uomoa. En tiedä, oliko Pitti Uomossa esitelty We Wear Culturea, mutta Pitti Uomo herättää talousmedian mielenkiinnon muotiin, joten siinä siivellä menee We Wear Culturenkin mainostus.
* Muokkaus 19.6.2017 klo 22.06 Pitti Uomo, maailman suurin miestenmuodin tapahtuma alkoi 13.6.2017. We Wear Culturen lanseeraus 9.6.2017 taisi osua juuri sopivasti ennen Pitti Uomoa. En tiedä, oliko Pitti Uomossa esitelty We Wear Culturea, mutta Pitti Uomo herättää talousmedian mielenkiinnon muotiin, joten siinä siivellä menee We Wear Culturenkin mainostus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti