Akvarelleja Engelin kaupungista ja miten historiantutkijan on vaikea lukea historiallista romaania

Paikallisen kirjaston uutuuskirjahylly ei petä. Nyt se tarjoili Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).  Teos on Viikilän esikoisromaani ja nykyisen muodin mukaisesti kirjailija poseeraa näyttäväsi kirjan kansilehdellä. En oikein tiedä mitä ajatella tästä villityksestä mainostaa kirjoja niiden tekijöillä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus nykyisen kirjallisuusmarkkinoinnin tilasta verrattuna vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen uusimpiin virtauksiin. Mikä on tekijän suhde tekstiin ja miten markkinointi heijastelee tätä. Lukuvinkkejä vastaanotetaan!

Mutta sitten itse kirjaan. Akvarelleja Engelin kaupungista on "fiktiivinen yöpäiväkirja", jota romaanin Engel piti vuosina 1816-1840. Kotimaisessa romaanikirjallisuudessa historiallinen romaani taitaa elää uutta tulemista (jos koskaan oli poissa). Luen mielelläni historiallisia romaaneja, mutta nämä tietyn ja tunnetun eläneen henkilön ja fiktion yhdistäneet romaanit ovat historiantutkijalle hankalia. En tiedä pitäisikö niihin suhtautua yrityksinä konstruoida menneisyyttä mahdollisimman autenttisena vai täysin fiktiivisinä teoksina ikään kuin menneisyyteen sijoittuvana sci fi:nä. Nämä faktan tai todellisten henkilöiden ja fiktion sekoittavat romaanit ovat viime aikoina olleet kovasti esillä, välillä hyvin, välillä huonommin onnistuen. Lukemiskokemustani häiritsi vielä se, että olin lukenut Engelin kirjeet ja tunsin 1800-luvun alun saksalaisen kaupunkilaiselämäntavan aiempien tutkimusteni vuoksi jokseenkin hyvin.

Viikilä on lukenut ilmeisen tarkkaan Engelin julkaistut Kirjeet Brev Briefe 1813-1840 (toim. Mikael Sundman, Gummerus 1989),  Matti Klingen teoksen Pääkaupunki: Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863 (Otava 2012) ja ehkäpä jopa Salla Elon pro gradun Koti Helsingissä, sydän Berliinissä. Saksalaissyntyisen Carl Ludwig Engelin sopeutuminen Suomeen (Tampereen yliopisto 2007). Teoksen lopussa ei kuitenkaan mainita näitä ikään kuin lähteenä käytettyjä teoksia ja tutkimuksia, joka kaunokirjallisuudelle suotakoon. Ylen haastattelussa Viikilä mainitsee käyttäneensä vain kirjeitä inspiraation lähteenään. Viikilän teoksen lopussa on kiitosluettelo, joten lähde- tai inspiraatiomaininnat luulisi mahtuneen mukaan etenkin kun on kyse todellisuudessa eläneen henkilön "päiväkirjasta".

Engelin muotokuva, Johan Erik Lindh. Lähde: Wikipedia

Pääsääntöisesti Viikilän teos on historiallisesti uskottava. En onnistunut lukemaan kirjaa täysin fiktiivisenä, sillä se sijoittui niin vahvasti tiettyyn aikaan ja paikkaan. Helsinki vuosina 1813-1840 olisi pitänyt onnistua sataprosenttisesti, tai sitten kertoa tarina jonkun tuntemattoman silmin, tuntemattomassa kaupungissa. Jälkimmäinen idea olisi varmasti toiminut yhtä hyvin, sillä teoksen juoni ja kieli olisivat olleet yhtä uskottavia, vaikka kertojana olisi ollut herrasmies x kaupungissa y. Aikakausikin olisi voinut olla miltei mikä hyvänsä, sillä pääosassa teoksessa olivat kertojan tuntemukset työstä ja perhe-elämästä. Ulkopuolisuuden tunteet, vastoinkäymiset sekä pienet onnen pilkahdukset olisivat voineet tapahtua kenelle tahansa. Ainoastaan kirjan markkinoinnin kannalta tunnettu päähenkilö toi lisäarvoa ja lukijoita. Historiantutkijana koen joskus haasteelliseksi vastata niihin vaikkapa opiskelijoiden tai "suuren yleisön" vaatimuksiin kertoa siitä, mitä ihmiset "oikeasti" tunsivat ja kokivat, kun historiantutkimuksen lähdeaineisto usein tästä vaikenee tai pystyy vastaamaan vain osittain. Kirjailijalla ei tällaisia rajoitteita ole, joten hän voi laittaa fiktiivisen Engelin tuntemaan hyvinkin syvästi.

Sitten niihin häirinneisiin kohtiin teoksessa. Sivulla 118 Viikilä kirjoittaa "Naisten pukimossa, jos olen sellaisessa vieraillut, tulen unelmoineeksi leningin sisään raskaan ja ihanan täytteen." Vuonna 1828, jota tämä päiväkirjamerkintä koskee, naisten pukimoja tuskin oli Suomessa, jossa naisten vaatteet ompelivat kodeissa kiertävät ompelijattaret tai perheen naisväki valmisti vaatteet itse. Miesten vaattureilla saattoi olla omia työhuoneita ja vaatturit saattoivat ommella naisten päällystakkeja, mutta varsinaiset naisten pukimot tulivat kuvaan vasta vuosisadan loppupuolella. Kaupungeissa avoimia puoteja pitivät sekatavara- ja rihkamakauppiaat, mutta niissä ei myyty pukuja tai ommeltu naisille pukimia. Sivulla 118 mainitaan niin ikään, että "Charlotte ompelee itselleen vaatteita, vaikka voisimme tilata niitä räätäliltä mielin määrin." 1800-luvulla räätäliltä voisi tilata naisten päällysvaatteita kuten esimerkiksi takkeja, mutta yleensä räätälit eivät valmistaneet muita kuin miestenvaatteita. Charlotte siis ei voisi tilata räätäliltä mitä mielii. Naisten vaatteita valmistavien ompelijattarien työ tehtiin joko asiakkaan tiloissa tai ompelijattaren kotona, johon tuskin ohikulkevalla miehellä oli tarve tai mahdollisuus pistäytyä toisin kuin avoinna olevaan "puotiin". Tästä Viikilän sitaatista näkyy hyvin se, miten heijastelemme nykypäivän tai 1900-luvun alkupuolen käytäntöjä koskemaan menneisyyttä. Toisaalta paljastuu myös se, miten vähän yleisesti tiedetään kulutushistoriasta Suomessa. Euroopan metropoleissa kauppoja ja "shoppailua" saatettiin harjoittaa, mutta meillä tämän kaltainen toiminta oli kovin vähäistä vielä 1800-luvun alkupuolella. Naiset kyllä olivat keskeisiä tekijöitä kuluttamisen käytäntöjen leviämisessä ja uudistumisessa, mutta "naisten pukimo" sellaisena kuin se Viikilän teoksessa esiintyy ei vielä tuolloin ollut kovinkaan todennäköinen. Olisi kyllä mielenkiintoista saada tietää, jos tällaisia pukimoja ja shoppailumahdollisuuksia löytyi 1820-luvun Helsingistä!

Sivulla 124 Viikilä kirjoittaa joulukuusesta, joka koristi Engelin kotia jouluna 1828. Toisaalla kirjoitin, että ensimmäinen joulukuusi olisi nähty Suomessa vuonna 1829. Noh, vuosi sinne tai tänne kaunokirjallisessa teoksessa ei häirinne muita kuin historiantutkijoita.

Sivulla 177 Viikilä kirjoittaa laivasta astuneesta miehestä, joka "näyttää kauppamatkustajalta tai kostajalta". Mies "kirjautuu hotelliin nimellä Ernst Lohrman". Tästä miehestä tuli rakennushallinnon virastopäällikkö Engelin jälkeen. Viikilä rakentaa Engelin ja Lohrmanin välille jännitettä. Mutta mihinkä sitä historiantutkija karvoistaan pääsisi. Mieltäni vain vaivasi - onnistuneesta jännitteenluonnista huolimatta - se, että vuonna 1835 kauppamatkustaja ja kostaja tuskin pukeutuivat kuten saksalainen arkkitehti. Kauppamatkustaja sellaisena kuin nykylukija tämän ammattiryhmän ymmärtää on myöhemmän ajan tuotos. 1800-luvun alun kauppamatkustajat olivat kierteleviä kaupustelijoita, "laukkuryssiä" tai vaikkapa juutalaisia, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä. Heidän ulkoasunsa lienee ollut vaatimattomampi kuin preussilaisen arkkitehdin, tai sitten arkkitehti oli harvinaisen rähjääntynyt merimatkalla.

Sivulla 142 Viikilä kirjoittaa Engelin käsistä. "Ihmiset katsovat aina kirurgin käsiä, tai pianistin käsiä." Vuonna 1830, johon päiväkirjamerkintä kohdistuu, kirurgit toimivat varsin erilaisin tavoin ja välinein kuin nykypäivänä. Tuolloin kirurgin hyve oli voimankäyttö, sillä kirurgeiksi luonnehdittavat välskärit toimivat lähinnä sodissa ja armeijan parissa paikaten haavoja ja tehden alkeellisia amputaatioita. Kirurgin kädet olivat siis varsin toisen näköiset kuin pianistin kädet tai nykypäivän kirurgin kädet. Tällaiset pienet anakronismit tekstissä alkavat herättää ärsytystä, sillä ne olisi voinut välttää luettamalla tekstin aikakauden historiaa tuntevalla ihmisellä.

Näiden vaivaannusta herättäneiden havaintojen jälkeen itse taiteelliseen teokseen eli romaaniin. Kieleltään teos oli runollinen. Teksti vyöryy kielikuvia ja mielleyhtymiä, joiden taustaa ja merkitystä voisi jäädä miettimään. "Kun leikkasin leivän kahtia, sen sisältä tulvi valoa". Minulle kaikkien kielikuvien merkitys ei auennut, sillä ne eivät aina kuljettaneet tarinaa. Päiväkirjan muotoon kirjoitetulle romaanille tämä on varmaan sallitumpaa, mutta kielen ja tarinan suhde ei mielestäni ollut tasapainoinen. Kielen ja maalailut olisi voinut liittää mihin tahansa muuhunkin tarinaan, ne eivät välttämättä kuuluneet Engelille. "Kenelle minä oikeastaan kirjoitan?" laittaa Viikilä Engelin pohtimaan sivulla 149. Samaa jäin miettimään minäkin; kenelle Viikilä kirjoittaa. Engelin suuhun istutetuista sanoista olisi voinut koota Helsinkiä ylistävän runoteoksen. Mutta runoteosten myynti Suomessa tuskin yltää "Engelin päiväkirjan" myyntiin. Kyynisesti sanottuna.

Viikilän Engelin päiväkirjamerkinnät viestivät pessimistisestä miehestä.Teoksen päähenkilö on kotiinsa kaipaava mies, joka kokee, että hänen työtään ei arvosteta. Toisaalta Salla Elo toteaa gradussaan, että Engelin kirjeistä välittyi kuva hyväntahtoisesta, nöyrästä ja huumorintajuisesta miehestä. Tämä ei ole sama Engel kuin Viikilällä. Viikilän Engel on pessimistinen, asemastaan epävarma ja tarkka, masennukseen taipuvainen mies, joka rakentaa palladiolaista ihannekaupunkiaan keisarin tuella, kilpailijoiden ja laiskojen mutta taitavien venäläisten muurarien sabotoinnista huolimatta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut melko monta arviota kirjallisuusblogaajilta. He kehuvat kirjan runollista, kuulasta ja kaunista kieltä. Olen samaa mieltä, mutta tutkijana kompastun fiktion ja faktan ontuviin yhtymäkohtiin. Tämä lienee ammatin varjopuolia.

Kuuntele Viikilän haastattelu Ylen Kultakuumeesta.