Lainasin kirjastosta Mikaela Strömbergin uuden romaanin Sophie. (Schildts & Söderström 2015). En ole lukenut kirjasta arvosteluja tai nähnyt mainoksia, mutta takakansiteksti sai tarttumaan tähän pieneen romaaniin. "Lapsuus kiihkeässä ja loistavassa Pietarissa. Sitten muutto pimeään ja ikävään maahan, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: kiveä, kiveä ja kiveä. Suomeen. Tarina siitä, miten oudosta linnusta, muukalaisesta, kasvoi arvostettu ja kunnioitettu kansalainen. Legenda. Sophie."
Kirja perustuu tositapahtumiin eli Sophie von Behsen (1828-1886) elämään. Sophie syntyi saksalaissyntyisen isänsä Carl Behsen (1803-1853) ja tarttolaisen baltiansaksalaisen Charlotte Reimersin (1806-1866) vanhimmaksi tyttäreksi. Olen tutkinut tähän sääty- ja sukupiiriin kuuluvia henkilöitä väitöskirjassani, joten tartuin Sophie.:een mielenkiinnolla. Lisätietoja suvusta, sukututkijat osaavat arvioida tämän paikkaansapitävyyden, kuten myös keskustelun Sophien ja suuriruhtinas Aleksanterin (Aleksanteri II) mahdollisesta yhteisestä lapsesta. Itse suhtaudun tällaiseen perimätietoon melko kriittisesti, sillä näitä keisarillisia lehtolapsia tuntuu putkahtelevan sieltä sun täältä. Näyttää siltä, että Strömbergin romaanifiktio on siirtynyt tutkimustiedon veroiseksi faktaksi ainakin joillekin nettisivustoille.
Romaanin nimessä oleva pistettä ei mitenkään perustella, vaan se jää lukijan tulkittavaksi. Haluaako kirjailija sanoa, että tämä on viimeisin ja oikein tulkinta Sophiesta? Vai haluaako hän korostaa Sophien luonteen päättäväistä puolta? Historiantutkijana kyseenalaistan ensimmäisen tulkinnan. Voimmeko tehdä mitään lopullisia päätelmiä menneisyyden ihmisistä? Romaanin nimi olisi toiminut myös ilman pistettä, jonka funktio jää nyt melko epämääräiseksi ja ehkä vain typografiseksi keinoksi.
Rakenteeltaan teos noudattelee kronologista tapahtumien järjestystä. Välillä aika tihentyy, välillä se venyy ja useita vuosia sivuutetaan nopeasti. Toisaalta elämänkululle varsin triviaaleja yksityiskohtia, kuten Uno Cygnaeuksen vierailua tai Loviisan paloa, käsitellään tarkasti. Ikään kuin kirjailija olisi halunnut osoittaa historialliset kytkökset ja romaanin taustalla olevat todennettavissa olevat tapahtumat. Tässä Cygnaeuksen vierailua koskevassa kohdassa oli myös eräs ainoita romaanin ajankuvaan liittyvistä lapsuksista. Cygnaeusta ei mainita sukunimellä, vaan hänestä puhutaan Unona. Tämä ei olisi ollut kovinkaan todennäköinen mahdollisuus, sillä tuohon aikaan vain aivan läheisimpiä ystäviä puhuteltiin etunimeltä ja nuoret tytöt eivät juuri koskaan olisi voineet puhutella vanhempia miehiä pelkällä etunimellä. Sama koskee suuriruhtinas Aleksanterin tekemiä sinunkauppoja. Vaikea uskoa, että nuoren Sophien olisi ollut helppo sopeutua tällaiseen säätyrajoja ylittävään puhutteluun, vaikka pariskunnalla oletettava sukupuolisuhde olisikin ollut. Teitittely oli niin syvällä ihmisten puheessa, että sitä ei välttämättä rikkonut edes sukupuoli- tai sukulaisuussuhde - tai tällaiseen kuvan olen ainakin saanut kirjeenvaihdosta, jota saksalaispietarilainen säätyläistö kävi 1800-luvulla. Oikeastaan ainoat toisiaan sinuttelevat ovat erittäin hyvät miespuoliset ystävykset tai osa vanhemmista ja lapsista (samassa perheessä osa lapsista voi teititellä vanhempiaan ja osa sinutella).
Teoksen otsikointi oli epätasaista. Toiset otsikot olivat lyhyitä ja napakoita, toiset pitkiä ja ei niin osuvia. Esimerkiksi luku 13 "Kaikki minkä Masa tiesi ja mikä ilmenee vuosikymmeniä myöhemmin ja kaikki minkä voi arvata ennalta - sillä tässä syntisessä kaupungissa puhutaan" vs. luku 28 "Maanpako". Ensimmäinen otsikointityyli yrittää jäljitellä historiallisessa romaanissa joskus käytettyä tyylilajia, mutta siinä ei oikein onnistuta. Itse olisin ollut lyhyiden ja napakoiden otsikkojen kannalla. Lisäksi näin lyhessä romaanissa otsikkoja olisi voinut karsia 52:sta vaikkapa vain viiteen.
Romaanina, tekstinä ja kielellisesti (luin suomennetun version, suomentajana Helene Bützow) teos toimii hienosti. Teksti ikään kuin alleviivaa tunteita. Erityisesti nuoruuden aikana "Liebe! Liebe! Liebe!" , "Millainen ilo!", toiminta ja tunteet, kertova teksti ja dialogi ovat nautinnollista luettavaa. Valitettavasti loppua kohti kielellinen iloittelu jää vähemmälle ja keski-iän vaikeudet eivät heijastu käytettyyn kieleen. Kielestä tulee vain keino viedä tarinaa eteen päin. Romaanissa ei myöskään nouse esille Sophien Carl-isän kaltaista toista keskushenkilöä, vaan Jansen-puoliso jää sivurooliin kuten hän Sophien elämässäkin jäi. Dialogit puolisoiden välillä ovat lyhyitä. "Jaha, täällä sinä nyt olet." Tämä kuvastaa hyvin puolisoiden välien kylmenemistä. Dialogien puuttuminen asettaa kuitenkin suurempaa merkitystä kuvailevalle tekstille. Loppua kohti kuvailevia osuuksia on enemmän ja välillä lukijalle tulee tunne, että kirjailijalla on ollut kiire saattaa tapahtumat loppupisteeseen. Alun maalailevista kuvauksista ja yksityiskohtaisesta tunnelmoinnista ei ole pystytty pitämään täysin kiinni loppuun saakka.
Nykylukija haluaa lukea tunteista, siitä miltä ihmisistä tuntui. "Miehen poissaolo ei yleensä häirinnyt Sophieta... Sophie oli menettänyt täysin mielenkiintonsa kaikkeen, mikä vain muistuttikin jonkinlaista läheisyyttä... niitä päiviä leimasi kuitenkin jonkinlainen rauhattomuus... Sophie suuttui... Sophie oli läpimärkä ja onneton..." (s. 119). "Ja taas hihitettiin hysteerisesti... Vai tältä täällä näytti... lokaojan haju. Ei erityisen miellyttävää... jossakin kuului ammuva lehmä... Sophie tunsi sen pahoinvoinnin aaltona... ei pidä tempautua hulluihin kuvitelmiin eikä tuomiopäivän tunnelmiin... Niin ihminen uskoo... talossa tuoksui puhtaalta..." (s. 159). Nämä sattumalta valitut sivut paljastavat, miten kirjailija lähestyy aihettaan tunteiden kautta. Samoilla sivuilla toimintaa kuvataan seuraavasti "Jansen on [...] vastaajana, kantajana [...] käräjänäytelmien vakioesiintyjä. ... Sophie oli kotona... he istuivat salongissa tekemässä käsitöitä ... he leikkivät ... [lapset] olivat pudoneet lautalta..." (s. 119) ja sivulla 159: "... rouva lähtee Pietariin... ajettiin Petaksen ohi... Anna nipisti seuralaistaan... kanoja säntäili kaakattaen... nyt elämä alkaa... Anna oli heti tultuaan levittänyt isolle pöydälle pellavaliinan." Tekijät ovat muita kuin Sophie. Tekijöitä ovat Jansen (Sophien puoliso) ja piiat. Rouvan toiminta on odottamista, istumista, lasten kanssa toimimista, matkustamista.
Teos kyllä kuvaa Sophien toimintaa ("Sophiella oli taipumus toimia." s. 210), mutta toiminnan taustalla olevat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt jäävät pimentoon tai niitä pidetään poikkeuksellisina. Tästä syystä kirjailija ei ehkä tavoita Sophien toiminnan motiiveja ja tarkoitusperiä niin onnistuneesti ja monipuolisesti kuin olisi ollut mahdollista. Sophien harjoittama maatalous eli se, että hän oli vastuussa kartanon maanviljelystä ja karjataloudesta, sekä hänen kätilöntoimensa olivat tyypillistä tuon ajan venäläisen kartanonrouvan toimintaa. Tästä voi lukea lisää Katherine Pickering Antonovan tutkimuksesta An Ordinary Marriage. The World of a Gentry Family in Provincial Russia (Oxford University Press 2013). Sophien toiminnasta, ei vain hänen tunteistaan, olisi voinut löytyä lisää kerrottavaa ja perusteita hänen elämänkohtalolleen. Lisäksi Strömberg todistelee Sophien käytännönläheistä puolta, mutta lähestyy silti aihettaan tunteiden kautta. Lukijana en tiedä, kumpaa uskoa, tunteellista vai toimivaa Sophieta.
Onko kuitenkin niin, että nykyään halutaan lukea vain tunteista? Teos on "moderni romaani, historiallisissa puitteissa". Voiko historiallista romaania kirjoittaa ilman, että siitä tulee romanttinen seikkailukertomus, nuoren tytön kasvutarina tai elämän kovuutta kauhisteleva kärsimystarina? Strömbergin teos oli hyvä yritys välttää kliseet. Toisaalta teoksen aihepiiri olisi antanut mahdollisuuden laajempaan ajankuvaan ja Strömbergin maalaileva kielenkäyttö olisi toiminut hyvin vaikkapa maiseman, tapojen ja henkilökuvauksenkin syventämisessä. Onko niin, että nykyiset kirjankustantajat vaativat noin 250 sivun teoksia koska oletetaan, että sitä pidempiä eivät lukijat halua (jaksa) lukea? Sophie. olisi toiminut pidempänäkin teoksena.
Kun kerran kirjoitetaan kaunokirjallista teosta, voi todelliset tapahtumat sivuuttaa. Romaanin kaikkitietävä kertoja voi olla uskottava genressään, mutta historiantutkijaa ei kertoja vakuuta. Historiallisten tapahtumien ja keksityn raja on häilyvä ja historiantutkijana ambivalentit tuntemukset vuorottelevat. Historiantutkija kysyy, miten Sophien nuoruuden rakkausseikkailut suuriruhtinas Aleksanterin kanssa on todennettavissa alkuperäislähtein, vai onko kyseessä vain suvussa kulkenut legenda? Toisaalta Jensenin loputtomat käräjöinnit houkuttelevat historiantutkijaa pariinsa. Mitä pöytäkirjoissa oikeastaan sanotaan? Tai mitä kirkkoneuvosto sanoi epäsopuisalle Jensenin pariskunnalle heitä nuhdellessaan? Entäpä liiketoimet? Niiden todetaan sujuvan hyvin Sophien valvonnassa ja Sophien kuvataan pitävän hyvää huolta tilikirjoista, mutta onko näistä mitään säilynyttä todistusaineistoa? Entäpä Sophien ja hänen äitinsä kirjeenvaihto, josta teoksessa on "katkelmia". Ovatko nämä kirjailijan mielikuvitusta vai säilyneitä kirjeitä?
Olen pohtinut viime aikoina todellisten ihmisten elämään pohjautuvia kaunokirjallisia romaaneja. "Omasta" tutkimushenkilöstäni on Pirjo Tuominen kirjoittanut romaanin Arvoisa rouva Marie ja Myrttiseppele. Näissä teoksissa, kuten Sophie.:ssakin on ongelmana se, että lukijana en ole ihan varma, haluaako kirjailija kirjoittaa elämäkerran vai fiktiivisen romaanin. Ehkä olisi ollut parempi pysyttäytyä jälkimmäisessä vaihtoehdossa ja kirjoittaa puhtaasti fiktiivinen romaani. Inspiroituahan voi historiallisista tapahtumista ja eläneistä ihmisistä, mutta vaatii melkoisia kirjallisia kykyjä ja historiantuntemusta, jotta voisi kirjoittaa (fiktiivisen) elämäkerran oikeasti eläneestä ihmisestä. Taitaa vain olla niin, että oikeasti eläneen ihmisen nimi myy ja siksipä siis näitä kuviteltuja elämäkertoja tehdään.
Historiantutkijan koulutuksen saaneena en voi olla muistuttamatta, että voimme vain tehdä päätelmiä menneisyyden jättämistä jäljistä eli lähteistä. Kirjailijoita nämä säännöt eivät tietenkään koske, mutta tutkijana ajaudun väistämättä ahdistavaan "ei mainittu lähteissä, ei voi päätellä lähteistä" -kritiikkiin. Ymmärrän kirjallisuudentutkijoita, jotka lähestyvät tekstiä tekstinä ja niin yritän tehdä tätäkin teosta lukiessani. Tekstinä ja teoksena Sophie. toimii mainiosti, mutta historiantutkijana en ole varma, mitä ajattelisin fiktiivisestä elämäkerrasta. Erityisesti fiktion esittämät väitteet muuttuessaan faktatiedoksi ovat ärsyttävä sivujuonne, josta olen aloittelevia opiskelijoita keskusteluttanut. Fiktiivinen romaani kun kertoo niin paljon paremmin "mitä todella tapahtui". Näitä fiktiivisiä elämäkertoja on viime vuosina tullut useampiakin, muun muassa Eero Saarenheimon Casanova ja Sprengtporten. Kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet (Tammi 2006), Hannu Mäkelän Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema (Otava 1995), Casanova, eli, Giacomo Casanovan tie naisten miehestä kirjailijaksi (Tammi 2007. Wikipedian mukaan teos on tietokirja!) ja Pushkinin enkeli (Tammi 2013), Laila Hirvisaaren Minä, Katariina (Otava 2011) ja Me, keisarinna (Otava 2013) tai jo arvostelemani Raija Orasen Aurora. Myös hiljakkoin tv-sarjana tullut Susipalatsi perustuu fiktiiviseen Thomas Cromwellin elämäkertaan, jonka on kirjoittanut Hilary Mantel. Kiinnostuneille vielä englanninkielistä listausta genrestä.
Mikaela Strömberg on minulle tuntematon kirjailija. Sophie.:n lisäksi hän on kirjoittanut vuonna 1999 Finlandia-ehdokkaana olleen Dessa himlar kring oss städs (suom. Alati taivaat) romaanin, lastenkirjoja, tv-käsikirjoituksia sekä romaanit De vackra kusinerna (2008) ja Till alla hästar och vissa flickor (2004).
Lisää Sophie.:sta: Helsingin Sanomien arvostelu, Huvudstadsbladetin arvostelu, Kirjailijahaastattelu
Lisää elämäkerroista ja historiantutkimuksesta: Maarit Leskelä-Kärki Ennen ja nytissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti