Historiantutkimuksesta ja muistista

Olen tähän saakka tutkinut 1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkua. Nyt olen siirtynyt kohti 1800-luvun loppua. Tuolloin eläneistä ihmisistä saattaa jollain nykyään elossa olevalla olla omakohtaisia muistikuvia, tai ainakin nykyihmiset saattavat tuntea jonkun, joka on tuntenut 1800-luvun lopussa eläneen ihmisen. Historiantutkijana tietenkin pitäisi suhtautua yhtä kunnioittavasti ja arvostavasti vaikkapa 500 vuotta sitten eläneeseen kuin 50 vuotta sitten elossa olleeseen henkilöön. Tästä huolimatta väistämättä mieleen hiipii, että mitenköhän omaiset suhtautuvat, jos kirjoitan tästä tai tuosta ihmisestä. Tähän saakka kukaan ei ole kiistänyt näkemyksiäni 1800-luvun alussa eläneiden kohdalla, mutta miten mahtaa käydä jatkossa? Ehkä jollain on muistitietoa, joka on aivan erilaista kuin arkistoaineistosta nousevat käsitykset jostain henkilöstä?

"Tavallisille ihmisille", ts. ei historiantutkijoille, muistitieto tuntuu usein olevan kuitenkin yhtä pätevä ja paikkaansapitävä kuin arkistomateriaalille perustuvat tiedot. Tämä on tullut monesti todettua, kun olen keskustellut esimerkiksi tutkimuskaupungistani kotoisin olevien ihmisten kanssa. On todella vaikea luovia siinä ristiaallokossa, joka syntyy muistikuvien ja esimerkiksi vanhoista sanomalehdistä, kirjeistä tai pöytäkirjoista muodostuvien käsitysten välillä. Ihmisten muistikuvat ovat heille itselleen tosia ja niitä on vaikea todistaa vääriksi siten, että ei loukkaisi muistelijaa. Kerron esimerkin. Muistitiedon mukaan erään rakennuksen suunnittelija oli aikanaan hyvin kuuluisa arkkitehti x. Rakennuksen rakentamisajankohtana arkkitehti x oli kuitenkin ollut kuolleena 17 vuotta. Jos rakennuksen omistanut kuitenkin kiivaasti väittää, että arkkitehti x oli suunnittelija, niin pahapa sitä on kiistää, etenkin kun rakennus tuhoutui toisessa maailmansodassa ja rauniot ovat nykyään Venäjän alueella. Tällöin asiaan liittyy niin suuria tunnelatauksia, että ainakin allekirjoittaneen tutkijan on helpompi antaa vastapuolen pitää näkemyksensä. Näin siis arkisessa keskustelussa. Tieteellisessä tekstissä, historiantutkimuksessa, en tietenkään voi kirjoittaa, että arkkitehti x suunnitteli rakennuksen, jos muistitietoa lukuun ottamatta kaikki muu tieto on tätä seikkaa vastaan.

Muistiin ja muistamiseen liittyen olen viime aikoina myös ärsyyntynyt (yllätys, yllätys...) eräästä julkisessa keskustelussa esiin tulleesta asiasta. Mediassa on jo ammoisesta Osku Pajamäen kirjasta alkaen yritetty nostattaa sukupolvien vastakkainasettelua, suuret ikäluokat vastaan x-, y- tai z-sukupolvi. On jotenkin ajateltu, että suurilla ikäluokilla, siis 40-luvun lopussa ja 50-luvulla syntyneillä, menisi ja olisi aina mennyt jotenkin kollektiivisesti paremmin kuin nykyisillä nuorilla ja aikuissukupolvilla. Ei muisteta, ei tiedetä tai ei välitetä muistaa ja tietää, että maailma ei 50-luvulla ollut nykyisenkaltainen. 

Jääkalaa varastoidaan Tukon varastoon, 1954, ELKA.

Eilen kävin lähikaupungissa. Asemalla ohitseni käveli 50-luvun tyyliin pukeutunut nuori nainen. Nykyään tämä tyyli näyttää olevan melko suosittu. Olen kuullut, kun moni tämän tyylisuunnan kannattaja ihailee kyseistä vuosikymmentä, koska silloin "naiset olivat naisia", tyyli (pukeutuminen, sisustaminen, autot jne.) oli "vaan niin paljon hienompaa" jne. En tiedä, onko heistä kukaan keskustellut vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa, millaista elämä 50-luvun Suomessa tai Euroopassa oli. Katsomalla Mad Menia se ei selviä. Mikäli eilen näkemäni nuori nainen, näyttävine tatuointeineen, olisi joutunut aikakoneella 50-luvulle, olisi häntä varmaan tuijotettu ja paheksuttukin tavalla, joka nykyihmiselle on liki mahdotonta ymmärtää. Olen katsonut viime päivinä Iskelmä-Suomi -sarjaa ja näissä filmeissä näkyy hyvin, miten vielä 1970-luvulla esimerkiksi esiintyviä artisteja tuijotettiin, kuin nämä olisivat Marsista. Täältä voi käydä katsomassa (kohdasta 27 min).

Ihmisen muisti on yllättävän lyhyt. 50-luvun, tai jopa 90-luvun, muistaminen voi olla hankalaa. Millaista oli elämä, kun ei ollut internetiä? Tai entä jos eläisimmekin 50-luvulla? Ainakaan minua ei ilahduttaisi, että yliopistolle menessäni joutuisin pukeutumaan hameeseen. Se ei siis olisi valinta, koska "50s style", vaan pakko, sillä naiset eivät voineet mennä yliopistolle housuissa. Näin muistan lukeneeni jostain muistelmakirjasta. Tämäkin tieto siis perustuu johonkin muistitietoon ja omaan muistiini. Korjaatkoot ken tietää paremmin. Toisaalta, todennäköisimmin en menisi yliopistolle, sillä keskiluokan naimisissa oleville naisille "ura" yliopistolla oli miltei mahdottomuus. Todennäköisimmin en edes olisi koskaan opiskellut yliopistossa, vaan mennyt töihin 14-vuotiaana kansakoulun päätyttyä. Eilen paikallislehdessä haastateltiin 99-vuotta täyttävää rouvaa. Hän oli edelleen kauniiden vaatteiden ystävä. Työuransa hän oli tehnyt paperitehtaassa ja rakennuksilla, laastia sekoittaen. Tuossa työssä, 50-luvun lauantaisauna ainoana pesupaikkana, arki oli hyvin erilaista kuin nykyään. Olisi mielenkiintoista tietää miten naiset selviytyivät tästä arjesta. Miten huolehdittiin hygieniasta, missä lapset olivat kun äiti oli töissä (ei subjektiivista päivähoitoa tai kunnallisia hoitopaikkoja) jne. Monelle sitten 1970-luvulla muutto lähiön kerrostaloon edusti luksusta, josta tuskin oltiin osattu haaveilla. Keskuslämmitys, juokseva vesi olivat ihmeellisiä verrattuna hatariin puutalo-asuntoihin, joita voi käydä katsomassa täältä. 

Osuuskauppa Suur-Savo, 1960, ELKA.

Tästä pääsenkin assosiaatioketjussani siihen, että ainoastaan muistiin ja muistamiseen ei voi perustaa käsitystämme menneisyydestä, sillä nykypäivä vaikuttaa siihen salakavalasti. Toki historiantutkimus on aina nykypäivästä lähtöisin. Tällöin on oltava tarkka siitä, että menneisyyden ihmisiä arvotetaan tai tuomitaan heidän omassa elinympäristössään, ei nykypäivän standardien mukaan.